David Bowie - "Low", 1977.
Tiedän Bowien hitit, Starmanit ja muut. Hahmosta vähän enemmän. Bi?Avannut ovia seksuaalivähimmistöille? Arvostettu esikuva musapiireissä. Varmasti laajentanut musiikillaan pop-rock ilmaisua. Tykkää avaruudesta. Edeltävästi ei käsitystä albumikokonaisuuksista. Uusiutuva, taiteellinen, rohkea.
Kaksijakoinen levy.
Alkubiisit; Speed of Life --> A New Career in a New Town. Dynaamisia, groovaavia ja bassovetoisia. Musamaailmaltaan iloisia, optimistisia ja vanhahtavia analogisia asioita (ilmanpainesuhahtelu yms.).
Levyn paras biisi "What in the world" ja "Warszava"
Yleensä sanoitukset ei itselle se tärkein. Ääni on enemmän melodiasoitin. Yritän tekstejä lukea kuuntelun oheessa. Jos ei heti aukea, yritän hetken miettiä. Avautuu, jos avautuu.
Jos avautuu, voi saada runomaisen kokemuksen.
Sanoituksissa löysin katumusta, ei-onnelista parisuhdetta , tytöttelyä, vähättelyä. Ei kovin päräyttävää. Bowie laulaa hyvin. Tuo lisää biiseihin. Ei lempiääni, mut laaja baritoni, jolla hyvä ylärekisteri.
Warszava --> Subterraneans. Instrumentaalia. Ajan hetkelle varmasti uutta saundia . Ekalla kierroksella ei lähtenyt. Jatkokierroksilla löytyi tunnesidettä ja tuttuutta biiseihin. Muutaman kerran kuuntelin työpäivän aikana em. biisit ja kelasin alkuun, kun en ollut kuulu mitään. Lisäsin ääntä ja havahduin vikan biisin kohdalla etten ollut taaskaan kuunnellut yhtään. Äänimaailmoissa David Lynchiä, avaruusajan enteilyä, uhkaavuutta ja surullisuutta. Aikamoista taiteellisuutta ja erikoisuuden tavoittelua. Sitten kuitenkin toimi hyvin tunnelman luojana ja taustamusiikkina.
Kaivoin netistä löytyvää liveä. Youtuben 2000-luvun keikan sisääntulobiisinä "Warszava" oli toimiva.
Vaikkei 1977 musiikin maailmassa esihistoriaa olekaan. Sanoisin, että albumi on rohkea ja kokeellinen. "Warzsowasta" tuki mieleen myös nuoruusleffa "Keskiyön pikajuna". Leffa oli näköjään tehty vuosi levyn julkaisun jälkeen. Elokuvamainen fiilis.
Arvio: 3,25/5
Led Zeppelin - II, 1969.
9 kappaletta 41 min.
Kuunnellut todella paljon, nuorena lempibändejä. Melodiat ja biisit iskevät. John Paul Jones on lempparibasisti. Tiukka nelikko, rytmiryhmä-vetoinen. En ole laulaja-Plantin ylin ystävä. Mut hyvä ja ainutlaatuisen herkän monipuolinen rock-ääni. En aina syty axelrose-maiselle (inhokki rock-ääni) onanoinnille.
Mietin etukäteen, mikä on bändin paras levy lonkalta. Olisin sanonut III, jossa on " Gallows Pole" ja "Bron-Y-Aur Stomp". Kuuntelin II:n muiden kuunteluiden jälkeen, niin on tämä arvion alla oleva II:n kyllä tiukin ja kompaktein. Uppoaa kyllä ja kovaa, edelleen.
Yhtenäinen ja tasainen levy. Riffivetoista rockia.
"What Is and What Should Never Be" lähtien ei ole niin puhkikulutettua. "The Lemon Song" aiheutti joka kuuntelukerralla kylmät väreet Paul Jonesin bassofiilistelyjen kohdalla.
Sanoitukset jopa välillä vähän tuntui kiusallisilta. Tihkuva seksi, epäsuorat viittaukset ja machoilu olisi varmaan canceloitu tuottajan toimesta. Toisaalta rakkaus ja seksi on rockin kantava voima. Ja mahdollisesti biologisesti ihmisiin koodattu vietti. Mielenkiintoista kamaa myös Mordorista ja vaikeudesta löytää nainen.
Nostalginen olo tulee vaikkei aikaa ole elänyt.
Levyn paras biisi: "The Lemon Song", "What Is and What Should Never Be", " Ramble On", "Moby Dick".
Arvio: 5/5
Beastie Boys - "III Communication", 1994
20 kappaletta 59 min.
Ensimmäisen kierroksen inspiroimana opin kiinnittämään taas uusiin asioihin huomiota. Boysien levyllä oli mm. harvinaisen löysä hi hat.
Musaa, joka iskee.
Beastie Boys on tuttu. Nuorena löydetty hiphop-trio, jota tulee edelleen aktiivisesti kuunneltua.
Kuten joku musatoimittaja napakasti ilmaisi: "kolme ympärileikattua juutalaispoikaa Brooklynistä". "Pojilla" on selkeästi ollut 90-l räppiskenessä todistettavaa. Vanilla sky:n ollessa edeltäjänä. Tälläkin levyllä on juutalaisuus joissan biiseissä kuultavissa. Ja se on siistiä, juuret kunniaan.
Yhtye on cool. Hip hop on vähintään puolet asennetta. Oma tyyli, oma look ja imago. Vahva visuaalinen ilme. Tyylikkäät levyn kannet, hienot ja hauskat musavideot. No, ei cooliutta ei voi perustella, se vaan menee siitä pilalle. Esikuva monelle. Varmasti vaikka Rage against the machineen vaikuttanut.
Mulle motivaatio- ja asenteenkasvattajamusiikkina on aina toiminut hiphop parhaiten. Kun on työhaastattelu, räppi soimaan. Kun salilla pitää saada satku penkistä, räppiä. Hiphop virtaa sisäkorvaelimestä ja ihohuokoisista sisään ja kulkee suoraan kiveksiin, stimuloi Leydigin soluja ja antaa kunnon testosteronibuustin. Hervannan koriskentillä nuoruudessa aina soi räppi. Dr. Dre ja Tupac oli kovassa soitossa. Ookoo, mut kotona kuuntelin ihan eri räppiä. Beastie boys, De la Soul, Nas, Mos Def, Cypress Hill, Gang Starr, Wu-tang ja muu Itärannikko-räppi.
Pakko vielä se mainita (ylipitkäksi venyy taas). Että, yksiä parhaita fiiliksiä urheilussa on ollut Pyrinnön höntsy-koristreenit, joissa olen saanut omasta minikajarista tuuppaa omaa hiphop-listaa. Kolmoset upposivat ainakin 2/10. 5-kytäprosentin parannus normaaliin.
Levy on orgaanista, soitettua hiphoppia. Hyvät melodiat, lyyristä ja musiikillista menoa. Soittimet antaa joustoa rytmillisesti ja mahdollistaa monipuolisemmat verset. Välillä aika punkkia!
Räppityylinä on enemmän vuoropuhelu kuin perinteisempi tuplaaminen tai pitkät omat verset. Lisäksi huutaminen toimii aina. Ylärekisterissä oleva nasaalinen Ad Rockin:n pääverset toimii itselle äänenä parhaiten.
Sanoituksellisesti salonkikelpoista, jotain hyvä juttuja, paljon oivalluksia.
Myös loistavaa instrumentaali-hoppia. En tiedä, oliko ennen Beastie boysia kunnon istrumentaaliraitoja?
Soittimet pelkkien samplien sijaan teettää sävellystyötä. Rummut, muut perkussuo, kitarat (jossain talkshow-livessä Ad Rock soitti näppärästi [laitan linkkinä]). Soittimet lisää ja omaperäisyyttä. Kolmeen pekkaa vissiin räppäävät, äänet toimivat yhdessä todella hyvin.
Parhaat biisit: "Sabotage" ja "Sure shot"
Arvio: 4,25/5
Wilco - "Yankee Hotel Foxtrot", 2003
11 kappaletta 51 min.
Miltei täydellisen tuntematon bändi. Wilco nimenä tuttu ja jotain biisejä tullut vastaan.
Äänimaailma yleisesti kuulas, ilmava ja eteerinen. Simppeli ottaa haltuun, helppoa kuunneltavaa. Toisaalta kuorittavia kerroksia oli paljon ja biisit vaihtelevia. Erilaisia kitaroita, perkussioita, syntikkaa, viulua. Paljon kuunneltavaa eri kuuntelukierroksille. Laulu on välillä edessä ja kaiuton, välillä kaiulla vaimeana taustalla. Laulajan ääni on biisintekijän ääni, ei mitenkään mieleen jäävä ohut ja vuotava, keskirekisterissä pyörivä. Silmät kiinni tulkintaa. Sopii bändin äänimaailmaan.
Bluespohjaista rockia. Indie pop/ -rock. Grungea ja countryä. Jälkimmäisin on itselle inhokki-musiikkityyli, jotain helmiä sieltäkin löytyy.
Sanoituksissa arkisia teemoja ja visuaalisia näennäisen yksinkertaisia asioita, joista maalautuu maisema. Lyriikoihin mahtuu paljon ajatuksia. "Jos voisin kuolla ja syntyä uudelleen, tekisin niin", aika raadollista. Toisaalta aika monella meistä on kipuja elämässä, joista haluaisi eroon. Kukapa ei haluaisi syntyä eheänä tähän maailmaan, kokea "hyvää elämää" ja nauttia "sinitaivaasta ja raikkaasta tuulesta".
Lyriikat oli mulle tässä paras asia, laulujen runous nosti levyn uudelle tasolle. Mielenkiintoisia teemoja kokijan perspektiivistä tarinamuodossa. Vähän vähemmän ahdistunutta Elliott Smithiä, äänikin vähän samanlainen. Kaipuuta vanhaan, lapsuuden nostalgiaa. Rakkautta kaikissa muodoissa ja sen ilmaisemisen vaikeutta. Oivaltavia juttuja.
Vähän tuli In to the wild -leffa ja Pearl Jamin Eddie Vedderin sountrack mieleen.
Levyn parhaita kappaleita oli vaikea valita, aika tasaista menoa. "I am trying to break your heart", "Ashes of American flags", "Heavy metal drummer"
Hieno tuotantojälki. Ymmärrän, miksi joku antaisi tälle 5/5. Useammallakaan kuuntelulla ei numero noussut tämän korkeammalle. Hyvää musaa ja varmasti tulee kuunneltua jatkossakin.
Arvio 3,25/5