- Mulla vähän jännittää alkaa kuuntelemaan tätä, kun ennakko-oletus on, että tää on varmasti ihan huippu kokonaisuus. Laulu iskee heti ja soitto groovaa. Tarinankerrontaa ekassa biisissä. Cloud Ninesta tulee mieleen Papa Was A Rolling Stone, mutta mikäs siinä, jos löytää hyvän kaavan, niin voihan niitä tehdä enemmänkin samanlaisia biisejä. Heard It Through The Grapevine ou nou, odotin tästä vähän eri versiota ja tää ei nyt tietenkään osunut. Runaway Child Running Wild tässä mielenkiintoinen tuo lauluarraus ”hoo-ho-pa-hoo-ho-pa” kahden laulajan välillä. Saman biisin vähän liian pitkässä ja junnaavassa intruosassa jännä, kun tulee kitarafillailut mollitonaliteetin päälle duurissa. Lyriikat ei parin ekan laulun jälkeen kuitenkaan sitten aivan niin hienoja – aika sokerisia ja ”baby, baby, baby, baby”. I Gotta Find A Wayssa pieni barskasoolo! Haha, yhdessä biisissä lauletaan, että älä vain mene sen toisen mukaan ja melkein seuraavassa sitten, että olet toisen, mutta en halua olla vain ystävä ja yritän niin kauan kunnes jätät sen jonka kanssa olet. Kohokohta oli Cloud Nine. Kauttaaltaan hienoja luluarreja ja hienoa laulamista, mutta silti jäi vähän pinnallisiksi lyriikoiltaan. En tykännyt niin paljon, mitä luulin tykkääväni.
Toka biisi menossa ja tää ei ole oikein vielä edes alkanut – missä rummut on?! Okei, okei, tarinankerrontaa on, mutta tää ei kuitenkaan oikein jysähdä mulle. Ei resonoi. Ei soundit, ei tarinat, ei laulu, ei soitto. Pohdin, että onko ennakko-oletus jotenkin määräävä: että odotinko jotain tosi iskevää rockia ja sitten kun tää onkin tällaista bluesia, mutta ilman soulia, niin ei sitten oikein ole mun juttu. Välillä laulusta tulee ihan pieniä hetkiä mieleen Dylan, mutta sitten tää tarina ei kuitenkaan oo niin monikerroksellinen tai mystinen. Jigsaw Puzzlen kertsissä oli kiva sointu! Street Fighting Man alkaa hienosti! Ooo, tää bridge on tosi hieno! Tässä vihdoin kaikki kohdillaan, soinnuissakin jotain yllättävää ja sitarkin siellä taustalla! Musta on aina tuntunut, että kaikkien levyjen kuudes kappale on paras eikä se petä tässäkään. Prodigal Sonissa on vihdoin nyt jotain bluesin syvyyttä. Factory Girl kauniit viulut, mutta en jaksa kuunnella Mick Jaggeria. Nää parit kauniit jutut nostaa tämän 2/5, muuten ois ollut 1/5. Salt of the Earth on aivan ihana biisin nimi, mutta tää ei silti osu.
Välttelin tätä, koska tämä on tärkeä levy mulle, nostalginen, lukioajoilta. Toisaalta tiedän tämän niin hyvin, että tiedän edelleen rakastavani kaikkea tässä levyssä – oon kuunnellut tätä vuosien varrella uudestaan, mutta en kokonaisuutena. Ihanaa upota tähän maailmaan: oon ehkä halunnut säästää tätä myös johonkin hyvään hetkeen, mutta eihän semmoista tule. Nerokkaita modulaatioita, upeita harmonioita, lyriikoissa jotain tulkittavaa ja mystistä, todella hienot sovitukset, laajaa skaalaa laulussa, välillä tosi paljon harmonioita, välillä pelkkää tuplausta, vaihtelevuutta. Muistan että ennen God Only Knows oli lempparibiisi ja myöhemmin Don’t Talk (Put Your Head On My Shoulder) ja nyt taas jysähtää tämä jälkimmäinen, huh. Huomasin ennen tätä kappaletta, että fade-outit on aika nopeita, tässä vihdoin vähän hillitympi. Haluaisin monesti kuulla vielä vähän lisää. No, älähän mitään: nyt tuli God Only Knows ja täällä kyyneleet silmissä kuuntelen… Huhhuh, on tämä vain uskomaton! Sloop John B. ja Here Todayn ”humppakohdat” aina vähän ärsyttää, mutta niistäkin siirrytään aina eteenpäin. I Just Wasn’t Made For These Times oho, nyt vasta huomaan ekaa kertaa että tässä on lyhyesti lähellä loppua on ehkä theremin?! Tässä biisissä ehkä vähän liian iso kaiku paikoitellen. Levyllä on tosi dramaattinen loppu – mitä Carolinelle tapahtuu? Alkupuolisko puhdasta kultaa, loppupuoli 4/5, mutta nousee silti 5 keskiarvo ja hyvä niin. En muistanut näitä kahta instrubiisiä ollenkaan.
Avausraidan This Is A Call melodia kuulosti ilman bändiä ihan alussa siltä, että ois voinut olla Beach Boysin melodia. Alone + Easy Target hieno ja yllättävä melodia. Good Grief hieno tunnelma! Floaty heti perään mahtava muutos soundissa, mutta harmi kun piti muuttua taas tuohon säröön… Ekat kuusi biisiä mulle 4/5, loppu suurimmalta osin 3/5, mutta keskiarvo nousee 4:n. X-static jälleen mielenkiintoinen kontrasti vahvan soiton ja hennon laulun välillä.
Välillä tosi hienoja modulaatioita, välillä jotenkin liian tavallista. Eka biisi oli tosi hieno lasten äänineen – kuuntelin ulkona ja piti tarkistaa monta kertaa kuuluiko äänet omasta paikastani. Joka biisissä oli hieno hetki soundillisesti, harmonisesti, soitannollisesti tai laulusovituksellisesti, mutta ei kuitenkaan kokonaisuutena ihan kaikki niin kohdillaan kuin odotin. Tuli mieleen Pink Floyd, The Beatles, The Who, Crosby, Stills & Nash, Carole King. School ja Dreamer suosikkibiisit.
