Nojuu! Oli kyllä yks vaikeimpia albumeita kuunnella. Oikein alko vituttamaan jo ennen puolta väliä. Harvoin musiikki ylistimuloi, mutta tässä oli paljon asioita ja räminää , mutta silti niin tasapaksua... Taito kai sekin, mutta ei millään tapaa arvostettava. Välillä piti tarkistaa, että onko kuulokkeissa vikaa, kun oli niin äsryttävää klippailua biiseissä ja välillä piti oikeen tarkistaa, että lähtikö Pertti Kurikan Nimipäivät soimaan. Ei kyllä millään mittarilla hyvää musiikkia. Laumalle eläimiä annettu intrumentit ja laulajallakin jokin kohtaus joka biisissä. Tykkään raskaasta musiikista, mutta tästä puuttui se musiikki... Tämä oli vain raskasta. Ter. Markus

Tää onkin helppo lätty arvostella, kun tullut kuunneltua jo ennestään suhteellisen paljon. Ja jumalauta että on laatu Kanyeta + legenda nimiä tuottajina, minkä kuulee kyllä soundista. Ei oo yhtään biisiä, minkä aikana tulisi mieleenkään skipata. Omat top pickit levyltä ehdottomasti Monster ja Gorgeous. Ja pakko nostaa Monsterista Minajin verse aina esille. Ihan helvetin kova vaikka en muuten kyseistä artistia kuuntele. Levy täynnä rentoilua, nostalgista tunnelmaa, poppia ja asennetta.

Ihan ok, mut ärsyttäähän tollanen hittibiisien uudelleenkäyttö albumeilla :) Mrs. Robinson hyvä kipale, mut olis tää levy pärjänny ilmankin. Kokonaisuutena albumi ei ollut mitenkään ihmeellinen, mutta muutamia todella hyviä biisejä itsessään. Fakin' It -kappaleen alku pilas kivan rauhallisen tunnelman ja jotenkin heitti hetkeksi keskittymisen ihan muualle. Hyvä biisi sekin yksinään, mutta kokonaisuuteen hieman ärsyttävään kohtaan laitettu. Pakko myöntää, että ekaa kertaa kuulin A Hazy Shade of Winterin ja menee kyllä parillekkin soittolistalle.

Kivan letkeesti albumi jolkotti raidasta yski raitaan kaksikymmentä. Laittaisinko levyn soimaan uudestaan alusta loppuun, niin todella epätodennäköistä, mutta olisinko mielissäni jos levy soisi samalla kun kesäpäivänä heittelisin korista niin todella. Muutamia hyviä kappaleita, mutta muuten aika perus varmaa Beastie Boyssia.

Jos levy on pidempi ku T-junalla matka Helsingistä Riihimäelle, niin se on liian pitkä. The Smashing Pumpkins kuuluu itellä niihin bändeihin keiltä tulee kuunneltua paljon tiettyjä yksittäisiä kappaleita. Esim. Bulle With Butterfly Wings kuuluu yhtiin omiin suosikki kappaleisiin. Se nostaa jo pakosti vähän pisteitä. Tykkään miten levyllä on tosi paljo grunge soundia, mutta sitten toisaalta myös häiritsee miten tyyli on monessa biisissä niin eri. Vähän sekava soppa ja edelleen liian pitkä soppa. Paljon hyviä kipaleita, mutta näin isoon albumiin mahtuu paljon niitä heikompiakin, mitkä tuntuu entistä puuduttavimmilta. Kokonaisuutena 2,5 mutta tahdon sen pyöristää kolkkiin.

Yksi merkittävimpiä ja vaikutusvaltaisimpia gangsta rap lättyjä, jota ei musakriitikot 80-luvun lopulla osannut arvostaa yhtään :D Biisit kuulostaa kivan yhtenäisiltä, mutta ei liian itseään toistavilta, kiitos pienien tempo erojen biiseissä. Dre kyllä tuottanu kovan lätyn vaikka ei ollut vielä kauheasti kokemusta tuottajan penkiltä. Vaikka west coast hipitihoppi on lähellä sydäntä, niin tämä ei silti ikinä ole niin kovaa kolahtanut. Helppo kolkki tämäkin.

Tosi vahvaa blues rock rämpyttelyä. Eka albumi tästä listasta mikä vei vahvasti ajatukset johonkin tiettyyn paikkaan ja tunteeseen. Ja sehän se vasta hienoa onkin, kun musiikilla sellainen vaikutus. En oo ikinä albumia kokonaisuudessaan kuunnellut, mutta hitto että tykkäsin. When a Blind Man Cries ihan täydellinen lopetus albumille ja löytää kyllä tien moneen omaan soittolistaan. Itellä ollu aina ihan väärä kuva Deep Purplesta. En tiennytkään että on näin bluesia vai onko se vaan tää levy??

Yllättävän monipuolista punkkia, mitä muut aikansa brittipunkit ollut. Aloitusraidassa oli kivaa pubirallattelua ja sit lähettiin taas ihan eri raiteelle. Melody Leen kohdalla piti ihan volaa nostaa ja kuunnella uudestaan pari kertaa. Tosi hyvin kasattu albumi ja pitää koko ajan otteessa ja yllättää monipuolisuudellaan. Oon enemmän jenkkipunkin nautiskelija, mut kyl tätä kuuntelee useemmankin kerran. Ei mikään ihan tutnematon yhtye ennestään, mutta kokonaisuus yllätti positiivisesti.

Tylsä ja kasari ei yleensä kuulu samaan lauseeseen, mut tää levy teki poikkeuden. Todella tylsää Prinssiä. Biisit oli jotenkin todella ahdistavan sekavia ja jokasen kohdalla teki mieli heittää kuulokkeet takkaan. Onneksi ei ole takkaa ja pääsee etenemään seuraavaan albumiin. Tähän en palaa.

Tilasin Temusta Stetsonin ja cowboy bootsit, koska aitoja vermeitä tää hubbabubba countryrokki ei ansaitse. Ihan sellasta kelpuutettavaa taustamusiikkia, mutta todella unohdettavaa. Ihan yee, muta haw jää uupumaan. Kaks tähteä ihan vaan siksi, että Rosalie Come and GO, Sweet Black Magic ja Cannonball Days oli oikeesti todella hyviä biisejä ja kaivoin oikeen Stetsonin hyllyltä.

Nyt meni kyllä hankalaks. Outo genre ja outo kieli, niin todella vaikea saada mistään kiinni. Onko tämä aavikkoblues siis jokin Afrikan oma subgenre bluessille, koska tälleen ekaa kertaa kun kuuntelee niin tämä aika perinteinen blues soitanta ja toi laulu ei kyllä sopinut yhtään yhteen. Kyllä tästä kakkonen tipahtaa. Musiikki muuten hyvää, mutta laulusta tuntuu jotenki todella irrannaiselta.

Tykkään todella paljon The Killersin biiseistä, mutta kokonainen albumi kerralla alkaa tuntumaan liian raskaalta. Jotenki laulu liian leukoja länkyttävää huutamista liian monessa kappaleessa. Helppo kolmonen silti, koska yksittäil sillon tällön ripoteltuna nautin.

Tää on yks niistä isoista legendaarisista bändeistä, mitä en oo ikinä kuunnellut. Toki Jumpin tietää kaikki. Ja ei kyllä iskenyt yhtään. Ei todellakaan huonoa ja nään miksi niin iso bändi. Mutta ei ole yhtään sellaista tyyliä, mitä jaksaisin kahta kappaletta enempää kuunnella. Hyvää kitarointia, mutta aika tylsää laulua. You Really Got Me sai jalan vispaamaan ja sekin oli coveri. Ice Cream Man oli kivan erillainen kappale ja vähän herätteli albumia eloon, mutta oli harmiksi ihan lopussa jo.

Pakko oli skippailla biisejä, koska toi torvien töräyttely alko tuntumaan jo kidutukselta. En kyllä vapaaehtoisesti kuuntelis, mutta en pistäis yhtään vastaan, jos jossain San Juanin, Havannan tai Miamin kaduilla tätä kuuluis joka terassilta. Vois sanoo että menevää fiilismusaa oikeisiin tilanteisiin, mutta tälleen Suomessa, kolkossa kaksiossa, keskellä syksyä ei kyllä toiminut yhtään.

Oon aina tykänny tän levyn ideasta missä eka levy Big Boin soundia ja toka sitten Andren. Lahjakkaita ja monipuolisia. Itse henkilökohtaisesti nautin ekasta levystä enemmän. Kokonaisuutena ihan liian pitkä. Ja omasta mielestä rakenne, missä olisi joka toinen Andreta ja joka toinen Big Boita olisi toiminut paremmin. Tällöin olisi pysynyt mielenkiinto yllä helpommin. Törkeen kovia raitoja silti. Kokonaosuutena 3,5, mutta luikautetaan neloseen koska tää vei mut yläasteajoille, kun kaverin huoneessa kuunneltiin Outkastia ja photoshoppailtiin.

Hauska kun just puhuttiin osan osallistujien kanssa, että tuleekohan vastaan viiden tähden levyä ja tässähän se on. Jeff Buckley ei ollu tuttu muuten kuin nimenä ja Halleluja coverinsa kanssa. Oon jotenki skipannu tän levyn kokonaan. ehkä toi Hallelujan ylisoittaminen on aiheuttanu jonkun blokin, että en ole vaivautunut kuuntelemaan. Eikä sillä että sekään kappale huono olisi, mutta levyllä oli pelkkää timanttia niin ihmetyttää, että muita ei soiteta missään valtameedioissa. Ja hauska, että monella muullakin ollut samat fiilikset albumin ajattomuuden kanssa. Jos olisin sokkona kuunnellut tätä niin olisin varmasti sanonut, että levy on julkaistu viimeisen kymmenen vuoden aikana. Musiikkityyli kyllä iskee omaan makuun kovempaa ku Tauski iskee naisia. Jotenki tosi siistejä juttuja biiseissä. Ensin tosi kaunista ja rauhallista laulua ja sitten siirrytäänkin huutolaulantaan todella saumattomasti ja yhtään häiritsemättä tunnelmaa. Piti ihan tutustuu enemmän tuotantoon ja löytyhän levyltä aivan hiton kova tuottaja. Meni kyllä itsellä yhtiin lemppari albumeista. Kuuntelin viikonlopun aikana useaan otteeseen ja tulen kuuntelemaan jatkossakin. Tää kyllä pitää saada fyysisenä rieskana myös. Alkoi jopa hieman postuumisti surettaa Jeffin traaginen poismeno nuorena.

Tää on kyl sellanen levy, mistä ei kauheesti oo huonoa sanottavaa, mutta ei erityisen hyvääkään. Todella Ameriikanmakusta ja se mulle maistuu. Mutta ei silti niin maukasta, että tietoisesti palaisin levyn pariin uudestaan. Mutta silti alle kolme tähteä tuntuisi liian väärältä. Olispa 1-10 arvosteluasteikko.

Ei napannu, ei sitten yhtään. Vähä liian taiteellista tiluliluttelua. Oli tässä hetkensä ja yks kuunneltava biisi niin ei ihan ykköseen tipahda.

Kivan positiivinen yllätys. Ihan menevää, mutta biisit ihan liian pitkiä. Tolla energialla, mitä levyllä oli, niin olisi toiminut paljon paremmin lyhyemmät biisit. Nyt vähän tuntu, että juostiin mudassa. Levy täynnä ralleja, mitä mielellään kuuntelisi ajopeleissä tai muissa urheilupeleissä. Ihan tuntematon entuudestaan ja pitää tutustuu enemmän tuotantoon, jos sellasta on, koska spottari näyttää vain yhden albumin.

Toimii ja toimi hiton hyvin livetaltiointina. Ei tarvinu ku silmät sulkea ja antaa JLL:n viedä. Tuntu ku ois paikan päällä ollu twistaamassa. Tykkään hitosti tosta pianon hakkaamisesta. Kovat hitit yhdellä lyhyellä lätyllä, ei turhaa paskaa. Täs on tultu lavalle viihtymään eikä pelkästään viihdyttämään.

Jää kyllä tämä viini sinne kyykkyhyllylle, enkä osta edes pahimmissa viinihimoissa. Todella pitkästyttävä albumi ja kappaleista puuttu potku. Levyn biisit muutenkin todella hiljaisella vaikka oli tietsikan äänet täysillä ja spottarin äänet melkeen täysillä. JA SITTEN TULEE VIIMEINEN BIISI, missä äänet on 40% kovemmalla kuin muissa, niin jäi kyllä todella paska maku koko tekeleestä. Amyn ääni hyvä, mutta ei yksi hyvä instrumentti pelasta tätä.

Jos Metallica olis ihminen niin se olis 150cm kehonrakentaja, joka yrittää olla pelottava mutta jää todellisuudessa kiusalliseksi yritykseksi. Tässä levyssä oli sitä potkua jopa vähemmän, mitä Winehousen levyssä, mikä on sinäänsä jo saavutus, kun ottaa genren huomioon. En tiedä enkö vaan ymmärrä Metallican musiikkia, mutta jotenkin kuulostaa kun ne soittaisi jossain merikontissa ja kaikki nauhotetaan ulkopuolelta. Hetfieldin soundista oon aina tykännyt, mutta tuntuu että se on liian dominoiva verrattuna muihin instrumentteihin.. Jotenkin epäbalansissa. Metallicalla muutamia hyviä biisejä ja niistä tähän levyyn osui yksi ja varmaan ihan syystä se on myös yksi kuunnelluimmista. Silti tälle annan yhden enemmän kuin Amylle, koska Metallica ei kuitenkaan samalla tavalla kyllästytä ja sentään yksi hyvä kappale lätyllä.

Tykkään kyllä Mansonista, mutta ei sitä kokonaista albumia jaksa kerralla. Tosi monessa biisissä ei ole mitään melodiaa ja Mansonin murina ja rouhea musiikki alkaa vaan kuulostaa jossain kohtii valkokohinalta. Helppo kolmonen silti, koska ei nämä biisit paskoja ole ja jopa useampi löytyy levyltä, mitä kuuntelen aina silloin tällöin.

Tää on kyllä levy, mikä kiteyttää aikakauden hengen ja tulevaisuuden suunnan. Kai tää on ollut aika iso tekijä siinä, miksi New Wavesta tuli niin iso. Debbien ääni kyllä mahtava, todella punkki ja poppi samaan aikaan. Samat terveiset kyllä koko bändille. Kiva lätty, mutta en näkis että kuuntelisin kauheesti muita, kuin hittejä tältä levyltä.

Ihan tuntematon entuudestaan, mutta kivan positiivinen ylläri. Hyvää folkrokkia. Pari vähän erikoisempaa biisiä oli levyllä, mitkä ei sopinut kokonaisuuteen imo. Vaikka muuten todella ajatonta folkkia niin kivasti laulusta silti huokui kasari. Aika keskipätevää matskua.