Kun edellisen Blondien Sunday Girl toi hymyn huulille, niin tämä albumi toi melkein lievän masennuksen. Vitsit sikseen, aika tylsä albumi enkä kuunnellut loppuun asti, osittain siksikin ettei tätä ole spotifyssä tai tidalissa. Vähän yli puolet kuuntelin. Tämä levy pyörii siinä ykkösen ja kakkosen tuntumassa, mutta annetaan heikko kakkonen, eli aika paskaa mutta ei ihan täyttä paskaa (niinkuin koko homman aloittanut scum-albumi). Menettelee taustamusana.

Olihan tämä nyt aivan hirveää paskaa. Tuntui, että kuunteli samaa biisiä kokoajan. Jos tämä albumi tehtäisiin vuonna 2025, niin viihdemuotona tämä olisi youtube-video otsikolla "This is how heavy metal sounds like to pop-listeners". Levyä voin toki suositella, jos haluat tuntea, miltä kuulostaa kun joku huutaa sinulle samaa asiaa eri äänensävyillä puolen tunnin ajan. Siihen tämä on täydellinen albumi.

Tämä oli ihan jees albumi, tasapainottelee kolmen ja neljän tähden välillä. Muutama kova bängeri löytyy levyltä, mutta löytyy kyllä tylsempiäkin biisejä. Lopputulemana pienen pohdinnan jälkeen kolme tähteä tuntuu sopivalta arvosanalta.

Tää oli itelle uusi tuttavuus, joskus artisti(e)n nimen kuullut, todennäköisesti The Sound of Silence biisin yhteydessä, mutta kyseessä oleva levy on aivan tuntematon. Levyn paras biisi on selkeästi suosituin Mrs. Robinson, mutta pieni maininta täytyy antaa myös Americalle ja Fakin' Itille. Loput biisit ei niin nousseet esille. Tämä ei ole huono albumi, muttei ihan nelostakaan ansaitse, joten kolmosella mennään.

Olihan mielenkiintoinen lätty, yllätti. Ysäri haisi nokkaan asti, kuten muutama muukin on maininnut. Musiikillisesti sisälsi reilusti toisistaan poikkeavia biisejä, joten melkoinen sekametelisoppa tämä oli, mutta ei välttämättä huonolla tavalla. Osa biiseistä oli tuttua Beastie Boyssiä, kuten Sabotage, Get It Together ja Sure Shot. Levyllä oli mukana myös yllättäviäkin raitoja, kuten svengaava Ricky's Theme ja Transitions (josta tykkäsin kovasti). Albumi tasapainottelee sekavan ja monipuolisen välimaastossa, sisältäen kaikkea hip-hopista jazziin ja sitä kautta punkkiin, mutta jollain oudolla tavalla tämä nivoutuu mukavasti monipuoliseksi paketiksi. Arvosana pyörii kolmosen ja nelosen välimaastossa, mutta fiilispohjalta kaatuu loppujen lopuksi neloseen.

Ihan kuunneltava albumi, kestoltaan kyllä aivan liian pitkä, varsinkin kun ei normaalisti ole ihan omaa genreä tämä vaikka laajasti kuunteleekin erilaista musiikkia. Menevät ja rauhallisemmat biisit hyvin tasapainossa. Ei herättänyt suurempia tunteita suuntaan tai toiseen, joten aika 3/5.

Jätkillä ollu aika funky meininki tätä tehdessä. Parempaa räppiä, entä nykyajan mumble räpit sun muut. Albumihan on aika legendaarinen räppilevy, mutta ei tästä kolmosta enempää multa irtoa.

Kyseessä legendaarinen klassikko hevilevy, joka sisältää yhden historian tunnetuimmista ja soitetuimmista kappaleista. Myös Highway Star erittäin tunnettu kappale, joten tämä albumi kuuluu erityisesti tälle "kuuntele nämä albumit ennen kuin kuolet" -listalle. Koko albumia en ole aiemmin kokonaan kuunnellutkaan, joten otin erittäin tyytyväisenä tämän kuuntelun vastaan. Albumi on täynnä kohtuu tasaisesti vahvoja hevibiisejä, eikä heikkoja osia löydy. Kuitenkin pysyen riittävän monipuolisena, ettei käy tylsäksi. Tämän lisäksi levyn ollessa näin legendaarinen, on vitonen ainoa mahdollinen arvio tälle.

The Damnedista en ollut aiemmin kuullutkaan. Seiskytluvun lopun punkkia, ei oikeen nappaa. Kyllähän tuon läpi kuunteli, mutta aika sinnillä mentiin koska loppujenlopuksi aika ykstoikkosta musaa. Ei aivan täyttä paskaa muttei keskiverto kolmosta ihan ansaitse, vahva kakkonen.

No ei kovin hyvä levy. Kasarimusa kyllä yleensä maistuu, mutta tämä oli jotenkin heikohko suoritus Princeltä. Muutama ihan hyvä biisi levyltä löytyy, mutta nekin oli pilattu liian pitkällä kestolla. Levy on muutenkin aivan järkyttävän pitkä verrattuna siihen, että kokonaisuuteen kuuluu "vain" 11 kappaletta. Olikohan tämä itselleni nyt sitten se "liian taiteellinen" levy.

Tää oli ihan kiva albumi kuunnella iltasella ja chillailla. Vähän ykstoikkonen, joten nelosta ei ihan saa, mutta vahva kolmonen.

Kylläpä albumigeneraattori tarjoilee tällä kertaa vähän erikoisempaa musiikkia, mutta tämähän on koko homman suola ettei tiedä mitä täältä tulee ja saattaa tulla. Mielenkiintoinen albumi, jännä konsepti yhdistellä bluesia ja afrikkalaistyylistä perinteistä(?) laulua. Hankala vaan napata tästä kiinni, joten levy saa kakkosen.

Ihan hyvää perus poprockkia Killerssiltä. Ei huonoa, muttei erityisen hyvääkään. Pari tunnettua hittiä jo aiemmin kuullut, mutta muuten levy aiemmin tuntematon.

Täähä oli hyvä lätty, kyllä tää vanhempi heavy metal iskee ihan mukavasti. Muutama biisi oli taas tuttuja, mutta suurin osa albumista kuuntelematon. Eruption ansaitsee eritysmaininnan yhdestä kitaramusiikin legendaarisimmista sooloista. Vahvan nelosen albym, mutta ihan vitoseen ei riitä.

Tutustumismatka mambon ihmeelliseen maailmaan suoraan 50- ja 60-lukujen taitteeseen. Tätä kuunnellessa kyllä rupesi haluamaan ulkomaille jonnekin lämpimään maahan, nautiskelemaan cuba libreä tai vastaavaa. Mieleeni piirtyi hämyinen, pienillä neonvaloilla varustettu pubi jossain Kuuban sydämessä. Musiikkina levy tarjoaa hyvää soitantaa ja tunnelma välittyy tänne koto-Suomeen asti. Ennakko-odotuksia ei juurikaan ollut, mutta tämä oli kevyesti positiivinen yllätys. Hong Kong Mambo katkaisi mukavasti marimbasoitollaan torvien juhlaa, ja kokonaisuutena albumi säilyttää energiansa alusta loppuun. Ei ehkä päivittäiseen kuunteluun, mutta täydellinen silloin, kun kaipaa elämäänsä ripauksen trooppista ja historiallista hehkua.

Ihan ekana, aivan liian pitkä levy :D Tuntuu siltä, että levylle olisi kerätty aivan kaikki julkaisemattomat biisit molemmilta herroilta, eikä mietitty yhtään mitä pistetään pihalle. Tästä syystä lähtee ainakin piste. Vähän lyhyempi levy ja enemmän ajatusta jos olisi biisikattaukseen käytetty, niin nelonen irtoaisi.. Mutta lopullinen fiilis levystä löytyy jostain kolmosen lähimaastosta, joten napataan se kolmonen tähän.

Tähän kuunteluun lähdin ihan tietämättömänä Jeff Buckleystä tai hänen elämästään. Levyn ensimmäiset biisit jo selkeyttivät, että nyt on odotettavissa mieleistä kamaa, jos tällälailla edetään. Ja tällälaillahan edettiin. Jossain vaiheessa kävin lukemassa muiden arvosteluja levystä ja mainittiin traagisesta kuolemasta. Taustatietoja lukiessa tuli fiilis, että olisipa ollut hieno nähdä vaihtoehtoinen aikajana, jossa Jeff Buckley pääsee tekemään pitkän musikaalisen uran. Levy on hyvin tasapainoinen kokonaisuus, jossa ei selkeitä heikkouksia ole. Lisäksi levy on musiikillisesti ja laulullisesti monipuolinen ja hyvä, joten vitonen tulee. Puolikkaita jos voisi antaa, niin 4,5 olisi lähempänä totuutta.

Meni ihan mukavasti automatkalla kuunnellessa. Muutama hyvä biisi, kuten Waiting for the Sun, The Spy ja Maggie M'Gill. Tää pyörii siinä kolmosen ja nelosen tuntumassa. Oon anteliaalla tuulella mukavan viikonlopun jälkeen, joten laitetaan nelonen. 3,5 tähteä tulisi, jos puolikkaita voisi antaa.

Albumin ensimmäistä biisiä kuuntelin kauhuissani, että onko tulossa liian taiteellinen levy itselleni kuunneltavaksi. Onneksi levy kehittyi tästä parempaan suuntaan. David Bowie on legendaarinen musiikintekijä ja tämä albumi ehdottomasti yksi musiikkihistorian karuimmista julkaisuista, kun julkaisu tapahtui käytännössä kuolinvuoteella. Levy ei ollut ihan täysin minun palani kakkua ja tähtiä 2,5, mutta albumin taustatekijöiden ja Bowien takia nostetaan kolmoseen.

Ei oikeen hitannu. Muutama ihan hyvä biisi, muuten aika fillereitä ja mitäänsanomaton albumi. Varmaan punkista tykkäävälle toimii paremmin, mutta ei itelle. Ei kuitenkaan ykkösen veroista paskaa, mutta tollanen kakkonen aika ok arvosana tälle.

Ihan hyvää rockabilly meininkiä, kuunteli kevyesti tuon 20+ minuuttia kovaa soitantaa. Hienoa myös matkustaa äänitteen mukana 1960-luvulle, joka ajatuksena nostattaa fiilistä entisestään. Tämän perusteella annetaan levylle nelonen, joka muuten olisi vahva kolmonen.

Amyllä on hyvä ja persoonallinen lauluääni, joten tämä levy tuli otettua mielenkiinnolla kuunteluun. Onhan tällä levyllä kuitenkin useampi hitti, kuten esimerkiksi You Know I'm No Good ja Back to Black joista nautin erittäin paljon. Muutama filleribiisi, mutta keskiarvoltaan albumi on hyvää nelosta!

No onhan tämä nyt kova levy. Tuttuja biisejä roimasti, mutta muutama kuuntelematonkin. Pituudeltaan aika reiluhko, mutta menee mukavasti hyvien biisien parissa, eikä tunnu liian pitkältä albumilta. Levyn paras biisi on ansaitustikin tunnetuin One. Hauska huomio myös, että levyn lyhyin kappale on 5:13 pitkä Dyers Eve, joka on nykymittapuullakin jo pidemmän puoleinen kappale. Biisien keskimittakin huitelee päälle 7 minuutissa (7:17). Pieni miinus tulee loppupään To Live is to Die biisin kummallisista siirtymistä alussa ja lopussa, sekä yhtäkkiä loppuvasta biisistä. Mutta! Silti viiden tähden setti.

Marilyn Mansonilla on hyviä biisejä, ja niitä mielellään silloin tällöin kuunteleekin. Kokonainen albumillinen niitä on kuitenkin liikaa ja tästä kuuntelusta sai lievän yliannostuksen Mansonia. Yksi tuttu biisi, varmaankin Mansonin tunnetuin The Beautiful People löytyi levyltä, mutta muut olivat uusia tuttavuuksia. Aika keskinkertainen levy, ei paska muttei mikään mestariteoskaan, joten kolmosta pukkaa.

Blondien Parallel Lines -albumi oli miellyttävä kuunnella läpi, mutta suurempia tuntemuksia ei herännyt suuntaan eikä toiseen. Muutama tuttu hitti ja loput biisit myös ihan kuunneltavia kappaleita. Hankala päättää, onko tämä kolmonen vai nelonen. Tämä myös sellainen puolikkaan tähden albumi. Uudelleen kuunneltuani parhaat biisit, taidan nostaa tämän neloseen. Esimerkiksi Sunday Girliä kuunnellessa nousee väkisinkin hymy huulille, kun on niin hyvänmielen biisi.

Kun edellisen Blondien Sunday Girl toi hymyn huulille, niin tämä albumi toi melkein lievän masennuksen. Vitsit sikseen, aika tylsä albumi enkä kuunnellut loppuun asti, osittain siksikin ettei tätä ole spotifyssä tai tidalissa. Vähän yli puolet kuuntelin. Tämä levy pyörii siinä ykkösen ja kakkosen tuntumassa, mutta annetaan heikko kakkonen, eli aika paskaa mutta ei ihan täyttä paskaa (niinkuin koko homman aloittanut scum-albumi). Menettelee taustamusana.

Kyllähän tämän kuunteli, mutta aika keskinkertainen albumi. Ei erityisen hyvä, muttei erityisen huonokaan. Mennään tylsällä kolmosella.

Oli mielenkiintoista kuulla Leonard Cohenia hieman kirkasäänisempänä hänen myöhempiin julkaisuihinsa verrattuna. Levy oli aika tasainen paketti laulutarinointia/-runoilua ja akustista soittoa. Ihan ei saanut kaikkea irti, kun sanoituksiin ei ihan täysin kyennyt keskittymään, mutta yleisfiilikseltään levy oli "ihan hyvä". Mennään taas tylsällä kolmosen arvosanalla, koska ei tämä nelosta ansaitse, muttei ole kakkosen arvoinen keskiarvoa heikompi suorituskaan. Joku Cohenin tuoreempi levy saattaisi saada korkeamman arvosanan, koska pidän hänen vanhemmalla iällä olevastaan tummasta lauluäänestä, esimerkiksi "You Want It Darker" on huikea kappale, joka on myös musiikillisesti mielenkiintoisempi ja monipuolisempi.

Tämä oli hyvin ristiriitainen albumi kuunnella. Tykkäsin erityisen paljon levyn miksauksesta, mutta laulajan äänestä en täysin pitänyt ja yleinen tunnelma oli liian synkkä itselleni. Myöskin levyä kuunnellessa läpi, tämä tunnelma ja synkkyys nappasi välillä otteeseensa ja toimi ihan kohtalaisesti, mutta yleisellä tasolla jäi negatiivinen fiilis. Eri laulajalla voisi toimia itselleni paremmin, ehkä jopa nelosen arvoisesti. Toisaalta, sopisiko eri laulaja tähän synkkään tunnelmaan yhtään sen paremmin. Bändin ja levyn taustoja lukiessa tuli fiilis, että laulajasta pitäisi tykätä enemmän (kevyt mullat hänelle, kun 23-vuotiaana itsemurhaan päätynyt). Lopputulemana irtoaa albumille taas vaihteeksi kolmonen, mutta vahva sellainen. Taas tarvittaisiin puolikkaita tähtiä. Kehityskaarta albumilta löytyi, koska olin ensimmäisten biisien jälkeen antamassa kakkosta. Kuten arvostelustakin huomasi, oli hieman ristiriitaiset fiilikset tästä levystä.

Jahas, Kraftwerkkiä :D Nimikkobiisi Autobahn on todella psykedeelinen ja kokeellinen, kuvitteellinen automatkabiisi, joka kestää puolet albumin kokonaisuudesta. Ihan mielenkiintoinen konsepti, mutta jää ehkä hieman junnaamaan osittain, vaikka on saatu myös vaihtelua noinkin pitkään kappaleeseen. Vähän on hankala arvostella tällaista levyä, mutta yritetään. Molemmat Kometenmelodiet ovat ikäänkuin toistensa vastakohtia, ykkönen on todella minimalistinen ja tumma kappale, kun taas kakkonen on iloinen ja kirkkaita synia hyödyntävä. Seuraavat kaksi kappaletta ovat ilmeisesti päivän ajankohtaan sijoittuvat, Mitternacht keskiyöhön ja Morgenspaziergang aamupäivään. Levy on selkeästi siis kolmen erilaisen kokonaisuuden rakentuma, joissa kaikissa on erilainen teema. Annetaan tälle kolmonen, koska en yksinkertaisesti osaa päättää onko tämä enemmän paskaa ja liian taiteellista/kokeellista vai mielenkiintoista ja aikaansa nähden edistyksellistä hienoutta.

Olipas kiva kuunnella Kati Pusikon muitakin biisejä, kuin eräs suursuosioon noussut biisi Stranger Thingsin myötä. On tullut annettua pitkä rivi kolmosia, joten näpätään tälle nelonen, olihan tämä toki sen arvoinenkin lätty. Katella on kiva lauluääni ja levy tällaista ihan hyvää kasaria. Mieleenpainuvimmat kappaleet ekan lisäksi olivat kaunis pianokappale "And Dream Of Sheep" ja "Jig Of Life". Jälkimmäinen, koska en uskonut tällä levyllä kuulevani Irlantilaistyylistä (perinteistä?) musiikkia, joten erottui joukosta.

Ihan hyvä levy, sopivasti vaihtelua ja mukavaa seiskytluvun rokkia. Tältä levyltä olikin tuttuja jo Perfect Day ja Walk On the Wild Side. Tää on tällanen aika sopiva nelosen levy.

Jazzia ja swingiä kuuntelee kyllä mielellään silloin tällöin, mutta tässä albumissa paistaa läpi liikaa levyn vanhuus, tai joku muu vastaava häiritsee hieman. Voisi olla nelosen lätty, mutta tiputan kolmoseen kyseisen havainnon takia. Levyn yllä kuunteli, mutta en erityisemmin pitänyt, mutten vihannutkaan.

No ei ole tämäkään Prinssin levy mitenkään kovin hyvä. Muutama hyvä biisi, mutta siihen se jääkin. Jos paskat biisit olisi jätetty pois, voisi olla kolmosen, tai ehkä jopa nelosen albumi. Tällä 16 kappaleen kokonaisuudella tämä on kakkonen.

Kyllähän tämän kuunteli, mutta ei ollut mitään tajunnanräjäyttävää nautintoa. Makkarin puolella toimisi varmasti paremmin, kuin kuulokkeista tietokoneen edessä. Stand Up ehdottomasti levyn paras biisi, jos olisi useampi tuonkaltainen ollut niin voisi olla nelosen levy, tällaisenaan keskiverto kolmonen.

Juu ei, ei mene. Vaikka elektronisesta musasta tykkään, niin tämä on paskaa :D Ei jaksanut edes loppuun asti kuunnella.

Five Leaves Left -albumi kyllä jätti jälkeensä hyvän fiiliksen. Sopivan rauhallinen kokonaisuus, joka ei eksy missään vaiheessa sivuraiteille. Ei oikein yksittäisiä huippubiisejä ole, mutta jokainen biisi tekee tasaisesti työtä albumin eteen. Pyörii siinä kolmosen ja nelosen paikkeilla, mutta laitellaan nelonen.