Sinänsä hankala arvioitava. Biiseinä tuossa levyllä olisi useamman vitosen arvosta kappaleita, mutta oliko tämä sinfoniaorkesterin kanssa tehty live sitten parasta Metallicaa. Ei varmaankaan. Toisaalta ihokarvat nousi jo Ecstasy of Gold introssa ja siitä pian seurannut Master of Puppets keskeytti työnteon ja sai kääntämään volat kaakkoon. Eikä tuo jäänyt ainoaksi vastaavaksi biisiksi. Ehkä noiden reaktioiden on annettava 5.

Liekkö Law & Order pehmittänyt minun sydämen, mutta pidin tästä levystä. Ei edelleenkään minun musaa, mutta tykkään Ice-T:n tavasta räpätä. Sen verran rauhallisesti sylkee riimejä, että ainakin minulle toimii paremmin kuin nopeampi englanninkielinen räpäytys. Ja ehdottomasti Body Count tallentui soittolistalle.

Slipknot on bändinä tuttuakin tutumpi. Aikanaan yläasteella luokkakaveri tutustutti Slipknotiin ja bändin nimeä kantavaan ekaan levyyn. Vähän myöhemmin jostain sensuurista pääsi läpi Taavetin kirjaston levytarjontaan bändin seuraava levy (Iowa). Tämä piti käydä lainaamassa ja kääntää mp3:ksi (taas vaihteeksi).Olisiko sitten vähän myöhemmin vielä tullut Disasterpieces live-DVD, mitä tuli pyöriteltyä paljonkin. Varmaan nimenomaan se varsin vauhdikas live imaisi lopulta mukaan. Varsinkin kun bändissä on (ainakin alkuaikoina) laulaja, pari kitaristia, basisti, rumpari, pari perkussionistia, dj, sämplääjä, niin lavalla ja lavan ulkopuolella tapahtumaa riitti. Jos ei soitettavaa ollut, niin sitten myllytettiin keskenään tai kiipeiltiin lavarakenteisiin. Kaksi ekaa Slipknotin levyä on itselle ne parhaat. Tällä All Hope Is Gonella on hetkensä, mutta ei kokonaisuutena mikään kummoinen. Levyn alkupään biisit on ihan hyvää Slipknotia, mutta loppuosalla ei slovari Snuffia lukuunottamatta ole kummoisia biisejä. Nostalgian sävyttämä 4.

Teknisesti kivaa musisointia, mutta siihen jäi. Ehkä edellisen levyn jälkeen yllätysmomentti oli käytetty ja odotuksetkin oli nyt korkeammalla.

Ihan mukavien äänimaisemien maalailua ja ajatonta (ainakin sinne lentokenttien vessoihin), mutta jää nyt pioneeripisteet antamatta.

Vaikea arvioida genreä, jota ei juuri yhtään kuuntele. Ihan letkeetä, mutta ei näin tammikuussa räntäsateen keskellä kuunneltuna lähtenyt.

Hyvin vähän kuunnellut, mutta tykkäsin kyllä. Kovia nimiä ollut feattaamassa.

Levylle, millä on Wonderwall, Don't Look Back in Anger ja Champagne Supernova, ei voi oikein muuta antaa kuin 5. Mutta hyvä levy muutenkin ja en taida olla aiemmin kokonaan levyä kuunnellut.

Pari hyvää rallia, kuten Pump It Up ja You Belong To Me, jotka poimin omalle soittolistalle. Muutenkin ihan kelpo levy ja kokonaisuutta arvoin 3 ja 4 välillä. En niin levyn hidastempoisista biiseistä niin paljoa välittänyt joten 3.

En tunnustaudu olevani countryn suhteen rasisti, mutta tämä oli vähän unettavaa. Sitkeästi taistelin levyn loppuun ja siinä sivussa murskasin dataa pysyäkseni hereillä.

Sinänsä hankala arvioitava. Biiseinä tuossa levyllä olisi useamman vitosen arvosta kappaleita, mutta oliko tämä sinfoniaorkesterin kanssa tehty live sitten parasta Metallicaa. Ei varmaankaan. Toisaalta ihokarvat nousi jo Ecstasy of Gold introssa ja siitä pian seurannut Master of Puppets keskeytti työnteon ja sai kääntämään volat kaakkoon. Eikä tuo jäänyt ainoaksi vastaavaksi biisiksi. Ehkä noiden reaktioiden on annettava 5.

Avoimin mielin yritin kuunnella läpi, mutta puolivälin jälkeen tuli keskeytys.

Aluksin olin laiskuuttani antamassa ykköstä. Mutta sitten kuuntelin vielä pariin kertaan ja asettauduin soundtrack-/leffascore-maailmaan. Tämä on itseasiassa yllättävän hyvä levy. Pitäisiköhän sitä oikein leffakin katsoa.

Ei minun kuppi teetä, vaikka ainakin nimibiisin tahtiin nyökyttelinkin.

Kelpo levy. Välillä vähän all over the place, mutta kitarointeja ja bassokuvioita ihan mielellään kuunteli ja tietty torvien töräyttelyä. Erityisesti Ma and Pa ska lämmitti (timomanterismi intended). Tämän lisäksi poimin albumikahluun soittolistalle Bonin' in the Boneyard, Subliminal Fascism ja Slow Bus Movin'. Lopun Changes oli miellyttävä akustisen kitaran tahdittama slovari rauhoittamaan muun levyn funkskahtavaa tunnelmaa.

Ihan ok. Nyt oli vika enemmän kuuntelijassa ei jaksanut keskittyä menevän ykkösbiisin (David Watts) jälkeen.

Ei tuttu bändi entuudestaan. Levy olisi varmastikin ansainnut enemmän kuin yhden kuuntelukerran. Hautautui vähän liikaa työnteon taustamusiikiksi rauhallisen tyylinsä takia. Mutta tykkäsin kyllä.

Vikkelät rytmiikat. Itse jäin takariviin ja poistuin kesken keikan oluttiskille. Havahduin vasta keikan päättäneeseen Tony Allenin rumpusooloon.

Frank Sinatralle itselleen 5. Kuitenkin levy on minulle turhan paljon yhtä ja samaa biisiä. Sinatran äänellä nyt kannattelisi mitä tahansa, mutta en erityisen paljon tästä levystä tykännyt.

Ekassa kappaleessa heräsi mielenkiinto erityisesti erottuvan bassottelun kautta, mutta jotenkin sen jälkeen tasaista puuroa. Ihan kiva mutta ei tarttunut eväitä Jarkan biisilaukkuun.

Lähes poikkeuksetta biisit lähtee saman tien nollasta sataan. Sen verran kova meno ja tykitys oli, että siitä nelonen. Biisejä täyden viitosen arvosta.

Levyn biisejä kuullut varmasti enemmän muiden tulkintoina kuin originaaleina. Virkistävää kuunnella alkuperäistä.

Ensin olin sitä mieltä, että onpa raivostuttavaa kiekumista. Toisella kuuntelukerralla tästä alkoi kuitenkin pitää. Omituista tai ainakin hyvin omalaatuista, mutta hyvä yhdistelmä mielenkiintoista rytmiikkaa ja erikoisia efektejä. Toisella kuuntelukerralla ei tuntunut tekotaiteelliselta. Pari kuuntelukertaa lisää ja tämä todennäköisesti löytyisi jo omasta levylaukusta.

Miellyttävää rauhallista folkkispoppista. Hyvin pelkistettyä, mutta tällainen laulaja/lauluntekijä ja kitara -musiikki on yleensä kolahtanut hyvin. Miellyttävä pehmeä lauluääni.

Virtuoosimaista ja vikkelää musisointia, ei kysymystäkään. En tästä kuitenkaan levynä saanut mitään otetta. Samaa ja yhtä vikkelästi vatkattua jazz-puuroa, ei sokeria, ei voisilmää. Ainoastaan viimeisen Psalm-kappaleen alussa mielenkiinto heräsi hetkeksi sitten levyn alun jälkeen. 2-/5 mutta näin maanantaiaamun laskuopein pyöristyy ykköseen.

Tällaiset levyt ainakin allekirjoittanut ostaa turhankin helposti. Uusi ja ihan mukava tuttavuus. Mielellään töiden ohessa kuunteli kolmannenkin kerran. Ekalla kuuntelulla tunnelmat vähän latistui, koska aloitusbiisi Middle lupasi vielä rehellisempää punk rockia, mutta sitten loppulevyn biisejä höystettiin paljon myös trumpeteilla, viuluilla ja saksofoneilla. Jos tämä levy mahtuu 1001:n listalla, niin voisi olettaa listalta löytyvän myös Rocket from the Cryptia aiemmin aloittaneita kalifornialaisia rock-bändejä, joita riittää (CCR, Guns N' Roses, Van Halen, Santana, The Eagles, The Doors, RHCP, Green Day, Pennywise ja varmaan paljon muita unohtamatta hevimmältä puolelta Mötley Crüeta ja Metallicaa).

Kovin tuntui, että manchesterilaiset yrittivät olla kuten samaan aikaan 70-luvun alussa aloittanut Queen. Tuskin kuitenkaan tuossa vaiheessa vielä Queenista olivat saaneet vaikutteita. Eiköhän kaikki 70-luvun brittirokkibändit ole jatkaneet Beatlesin jalan jäljissä omin maustein ja vaikuttein. En jaksanut Sheet Musicia kuin puolitoista kuuntelukertaa. Ei ollut levyn vika, vaan piti urakoida muita rästiin jääneitä levyjä.

Eipä tähänkään oikein ajan hammas ole purrut. Eniten häiritsi se, että tämä on jopa hyvin kliininen livelevyksi. Sen verran wikipedioin, että levy oli koostettu useamman keikan tallenteista. Lisäksi levyä varten oli jonkin verran äänitetty osuuksia päälle studiossa, mutta siitä miten paljon, oli erilaisia näkemyksiä. Vähän taas helppo nelonen tällaiselle very best of the best tallenteelle. Hyvällä mielellä nelonen taas siksi, että The Boys Are Back tuo aina mieleen Vintiöiden sketsit.

Nick Cavella olisi varmasti paljon sellaista tuotantoa, mitä ei ole edes kuullut. Hieno tulkitsija, kova biisinikkari ja varmasti löytyy autotallista siisti Civic. Useampi biisi tarttui levylaukkuun tältäkin levyltä. Melkein teki mieli antaa 5, mutta 4,5 pyöristyy tällä kertaa alaspäin.

Ihan kelpo vaikkakin vähän piippuun jäi. Erityisesti Fountain and Fairfax oli mielenkiintoinen ja ärsyttävän tutun kuuloinen. Muitakin hyviä hetkiä levyllä oli, mutta kokonaisuudelle en kuitenkaan lämmennyt.

Paikoitellen tarttuvaa rytmiikkaa, mutta pääosin taiteesta ymmärtämättömälle kakofoniaa. Pelkästään Once in a Lifetime kappaleen takia pyöristän kuitenkin ylöspäin.

Hyvä ääni mutta aikalailla saman toistoa. Laulujen tarinat toki vaihtelee ja varmasti olisi mielellään laulujen muodossa tätä tarinointia kuunnellut, jos mies olisi istahtanut kitaran kanssa leirinuotion ääreen. Mutta ei niinkään näin työnteon taustalla. Tuottelias kaveri. Yli 50 äänitettyä studiolevyä ja yli 30 ajettua Nascar-kisaa.

En muista kuulleeni ikinä tätä levyä, enkä ole paljoa menettänyt. Levy vaikuttaa olleen suositumpi ja odotetumpi julkaisu kuin mitä levy oli hyvä. Hankala arvostella bändin levyä, millä tietää olevan parempaakin tuotantoa kuin käsillä oleva levy. Itseasiassa eksyinkin puolivälissä tätä levyä kuuntelemaan Radioheadin muuta tuotantoa ja vasta sitten palasin jatkamaan levyn loppuun. Ainoastaan kaksi laikkaa tältä makuupaikalta sai Kid A alas, muut laukauksista sujahti penkkaan.

Rennon miellyttävää kuunneltavaa, vaikka minulle kappaleet oli Mrs. Robinsonia lukuunottamatta tuntemattomia. Sen verran lyhyt levy, että taisi neljäkin kertaa pyörähtää läpi. Toisaalta nelonen on paljon levylle, miltä ei tarttunut itselle mukaan kuin hitti Mrs. Robinson, minkä olisi voinut jo kuuntelematta lisätä.

Tämä levy kärsi ihan puhtaasti siitä, ettei tätä oikein pystynyt kuunnella työnteon taustalla. Kappaleissa tapahtuu niin valtavasti ja hypitään koko ajan eri maailmoista toisiin. Levyn sisältö on niin rönsyilevä ja ylimittainen, ettei voi levylle kokonaisuutena antaa hyvää arvosanaa. Tuntuu, että tähän on tyhjennetty kaikki, mitä pöytälaatikoista löytyi ja vähän enemmänkin. On kuitenkin levyllä monia hyviä hetkiä ja niiden takia kolmonen. Eniten kolahti punkahtavat biisit kuten Tough Guy ja Heart Attack Man sekä hitti Sabotage.

Aluksi levyä kuunnellessa mietti, että soittakaa Poison tai School's Out. En ekalla kuuntelukerralla syttynyt, mutta annoin levylle toisen ja kolmannenkin mahdollisuuden. Tämä on loppujen lopuksi kelpo kokonaisuus ja kuulostaa yllättävän tuoreelle 70-luvun alkupuolella tehdyksi. 3,5/5 mutta laitetaan nyt alaspäin.

Sekoitus takkatuli- ja nyyhkypoppia, eikä kovin kummoista sellaista. Jos koko levy olisi ollut avausbiisi Faron Youngin tyylistä, niin olisin ollut kiinnostunut. Nyt jäi kovin kalpeaksi ja harmittomaksi poppikseksi.

Isäni on kannattanut CCR:a 70-luvulta lähtien, joten syntyessäni minulle ei annettu paljoa valinnan varaa. Ensimmäisen CCR-kasettini muistaakseni sain jo kaksivuotiaana eli isäni vain kylmäverisesti päätti, että sinä kuuntelet CCR:aa. En edes uskalla ajatella mitä olisi käynyt, jos olisin murrosiässä alkanut glooryhuntata esimerkiksi Michael Jacksonia tai Totoa. Todellinen fanius alkoi minulla viisi kuusi vuotta sitten. Kuten sanoin niin CCR on ollut suosikkini jo pikkupojasta lähtien, mutta ei se ollut samanlaista kuin tänä päivänä. Kuunteleminen on muuttunut rakkaudeksi ja intohimoksi. Nuoresta iästä huolimatta olen ehtinyt seurata bändiä kuitenkin jo aika kauan (vaikka eipä heillä montaa aktiivivuotta ollutkaan), mutta vuosi vuodelta mielenkiintoni ja rakkauteni bändiä kohtaan vain voimistuu. Kyllä voi sanoa, että CCR on iso osa elämääni, jota ilman en osaa, enkä halua elää. Muistan, että junnarina Taavetin kiekkokaukalon toimitsijakopissa oli yksi CCR:n kasetti, mikä aina alkulämmittelyjen aikaan soi. Tästä syystä CCR saa aikaan aina hyvät nostalgiset tunnelmat.

Tämänkin levyn aikanaan kirjastosta lainasin ja omin kätösin mp3:ksi käänsin. Tykkäsin levystä enemmän nyt kuin silloin aikanaan, vaikkei nytkään miksikään suosikkilevyksi kohonnut.

Solomonin sielukas ääni oli parempi mitä levyn kappaleet. Mielellään kuunteli, mutta ei nyt sen suurempia tunteita herättänyt. Gospel-tausta näkyy ja kuuluu.

ABBA oli luokalla se, kuka oli aina positiivinen, kaikkien ystävä ja kävi koulun jälkeen auttamassa mummoja ostosten kanssa. Tykkäsin erityisesti levyn nimikkobiisistä. Hyvä levy, vaikka tuskin ikinä tämän pariin palaankaan.

Jäin hyvin paljon kiinni ihan pelkkiin taustabeatteihin ja rytmiin. Ei lähtökohtaisten minun musalaukusta löytyvää kamaa, mutta tykkäsin levystä. Vaikka oli vähän kuuntelurästejä, niin mieluusti kuuntelin tämän vielä toistamiseen. On se varmaan tarkistettava muutakin tämän artistin tuotantoa.

Valtakunta mahdollisuudesta antaa puolikkaita arvosanoja. Liian helposti tyytyy heittämään kolkkia musiikille, mikä on sellaista perushyvää mutta ei saa aikaan suuria tunteita. En muista aiemmin kuunneelleni New Orderia. Levy arvosteluskaalassa keskivertoa parempi, mutta ei kuitenkin riitä neloseen asti. Meinasin jättää kertakuunteluun, mutta jammailin töiden taustamusiikkina levyn toisenkin kerran läpi.

Varsin hyvin otessaan pitävää musiikkia. Moni levy häipyy helposti taustamusiikiksi, mutta tämä levy piti otteessaan. Hyvällä tavalla kiinnostava ääni laulajalla. Rauhallista ja silkinpehmeää musiikkia, missä on paljon tunnetta. Sellaista vähän parempaa Bond-tunnaria koko levy.

Stevie Wonderille 5. Levyn kappaleille yleisesti 2 poislukien Superstition, mikä on ainakin 4,5. Tästä täysin epäpainotettu keskiarvo 3.

Liekkö Law & Order pehmittänyt minun sydämen, mutta pidin tästä levystä. Ei edelleenkään minun musaa, mutta tykkään Ice-T:n tavasta räpätä. Sen verran rauhallisesti sylkee riimejä, että ainakin minulle toimii paremmin kuin nopeampi englanninkielinen räpäytys. Ja ehdottomasti Body Count tallentui soittolistalle.

Slipknot on bändinä tuttuakin tutumpi. Aikanaan yläasteella luokkakaveri tutustutti Slipknotiin ja bändin nimeä kantavaan ekaan levyyn. Vähän myöhemmin jostain sensuurista pääsi läpi Taavetin kirjaston levytarjontaan bändin seuraava levy (Iowa). Tämä piti käydä lainaamassa ja kääntää mp3:ksi (taas vaihteeksi).Olisiko sitten vähän myöhemmin vielä tullut Disasterpieces live-DVD, mitä tuli pyöriteltyä paljonkin. Varmaan nimenomaan se varsin vauhdikas live imaisi lopulta mukaan. Varsinkin kun bändissä on (ainakin alkuaikoina) laulaja, pari kitaristia, basisti, rumpari, pari perkussionistia, dj, sämplääjä, niin lavalla ja lavan ulkopuolella tapahtumaa riitti. Jos ei soitettavaa ollut, niin sitten myllytettiin keskenään tai kiipeiltiin lavarakenteisiin. Kaksi ekaa Slipknotin levyä on itselle ne parhaat. Tällä All Hope Is Gonella on hetkensä, mutta ei kokonaisuutena mikään kummoinen. Levyn alkupään biisit on ihan hyvää Slipknotia, mutta loppuosalla ei slovari Snuffia lukuunottamatta ole kummoisia biisejä. Nostalgian sävyttämä 4.

Olin antamassa ykkösen, koska tämä kävin vain ärsyttämään. Nukuin yön yli ja ajattelin, että joku syy tässä pitää olla, että jo toinen Puhuvien Päiden levy tältä listalta löytyy. Kun tietää, mihin varautuu, niin aina vähän paremmin kappaleet toimii. Bändipaita ei lähtenyt vielä tilaukseen, mutta arvosana hilautui numeron ylöspäin.

Alkuun ihmettelin, miten juuri tämä levy perustelee paikkansa 1001 levyn joukossa. Ehkä juuri siksi, ettei ole puhdas hipitihopräpäytys-levy, vaan levylle on koottu makumaailmaa muista tyyleistä. Hauskoja jazz-tyylisiä ja funkahtaviakin beatteja ja rytmejä. Vastapainona jossain What "U" Waitin' "4"? 'ssa on yksinkertaisuudessaan ihan maaginen ja tarttuva bassokuvio ja esimerkiksi Good Newz Comin' biisissä lisävärinä vikkelät bongorummuttelut ja Tribe Vibesissa torvet. Vähän kun maiskuttelin enemmän tätä levyä, niin on jeppis ja rento meno. Pyöristin melkein jo syöttämäni kolkin lopulta ylöspäin, vaikka ehkä turhan venytetty levy nelkulle. Toisaalta, levy soimaan kesällä korvanappeihin, kun fillaroi pitkin merenrantaa, niin voisi paukkua vitosetkin.

Ei oikein jaksanut pitää otteessaan. Ei suuria tunteita - ei positiivisia, ei negatiivisia. Sen sijaan, että olisin kuunnellut levyn uudestaan, päädyin kuuntelemaan maistiaisia muilta T. Rexin levyiltä. Tunnelmaltaan rauhallista rockia niin tämä The Slider kuin T. Rexin muukin tuotanto

Jotenkin tämä levy kuulostaa siltä, että kaveri olisi LCD-päissään yrittänyt paloitella bändikaverit palokirveellä ja sen jälkeen viettänyt sairaalassa puoli vuotta, kirjoittanut biisit sairaalassa ja suoraan sairaalasta päästyään karauttanut studiolle ja äänittänyt biisit ykkösellä purkkiin. Ja ne oli sitten siinä, tulee muuten hiotun oloisia. Näin ainakin tuottajan mielestä, eikä demoja tarvinut lähteä sen enempää uudelleenäänittämään. Biiseissä on joku tietty johnnycashmäinen karisma, mikä pitää otteessaan. Tietty myönnettäköön, että minulla on heikko kohta tällaiseen singer/songwriter ja kitara -musiikkiin. Heti alussa tuntuu, onko tässä kaksi eri laulajaa kuin Little Handsin jälkeen Cripple Creekissa lauluääni on niin erilainen - jälkimmäisessä kappaleessa tumman möreä, hivenen massahtava. Kokonaisuutena vähän liian pitkä ja venytetty levy (sama rikkinäinen radio, pahoittelut), jotta alkaisin keulimaan nelosen suuntaan.

Tykkäsin enemmän Laurynin sekä räppi- että laulutaidoista kuin varsinaisesti levyn kappaleista. Mutta jo pelkästään taidokkuuden takia 3.

Aina tässä samalla pitää wikipedioida artistia ja levyä. Varsin vaikuttava levy siinä mielessä, että levyn kappaleet ovat syntyneet 17-18 -vuotiaan kynästä. Pääosin savuisten baarien hidastempoista pianon säestämää tunnelmointia, mutta siihen päälle paljon väriä eri jousisoittimista ja aina muodissa olevasta kellopelistä. Se on onneksi varsin lahjomaton mittari, vangitseeko joku levy huomion vai soiko musiikki vain taustalla. Minulla levy ei jäänyt vain taustamusiikiksi, vaan tartuin levyn luomaan tunnelmaan kiinni. Olin antamassa kolmosta, mutta palasin levyyn vielä seuraavana päivänä ja 3,5 pyöristyy nyt ylöspäin. Tykkäsin Fionan tavasta tulkita.

Varsin megalomaaninen teos aina kappaleiden nimiä myöten. Sufjan on epäilemättä jonkin sortin musiikillinen nero niin säveltämisen kuin useamman instrumentin hallitsemisen puolesta. Hyvän kontrastin monimuotoisiin sävellyksiin tuo miehen hyvin rauhallinen ja miellyttävä lauluääni. Ensimmäinen itselle ennaltaan tuntematon artisti ja levy, minkä kohdalla nappasin koko levyn talteen myöhempää kuuntelua varten.

Its tö cöökl of laiv. Leppoista kuorottelua, mutta vähän tämä levy on yksiulotteinen sisällön puolesta. Kun oli ekaan kappaleen kuullut, niin oli kuullut jo kaiken. Komean ja jylhän kuuloista, ei siinä mitään. Levylle kiitos käynnistä ja kaikkea hyvää jatkoon.

Rästissä olevien levyjen takia meinasin jättää kertakuunteluun, mutta näin perjantain kunniaksi pyörittelin uudestaankin. En mikään electro/hiphopin suurkuluttaja ole, mutta joskus olen Massive Attackia eksynyt kuuntelemaan. Ihan raikasta vaihtelua hypätä afrikkalaisesta gospeltyylisestä acapella kuoromusiikista triphoppiin. Hyvin ajankohtasidonnaisia nämä arvostelut yleisestikin ovat. Blue Lines kolahti paremmin kuin hyvin aurinkoisen perjantaiaamun fiiliksiin. Jatkoon.

Morrisseyn lauluäänestä huokuu karismaattisuus. Tuntuu, että biisejä kantaa pelkästään hyvin paljon laulu, vaikka peruskivoja melodioita levyltä löytyykin. Eniten fiilistelin hittibiiseistä Everyday Is Like Sundayta. Kokonaisuutena ei huono levy, mutta jätti jälkeensä kuitenkin vain hyvin haaleat fiilikset. Ehkä tämäkin levy tarvitsisi vain kuuntelukertoja

Aika yhdentekevää punkkia. Levy saa tyytyä ykköseen. Viisi pistettä annan pariskunnalle, joka perustaa punk-bändin ja saa sekä bändin että liiton kestämään pitkälti yli 30 vuotta. Muiden bändijäsenten suhteen ovet kävi aika tiuhaan, joten Mr. and Mrs. olivat varmaan oikeat toisilleen, mutta väärät kenelle tahansa muulle.

Aika raikasta hard rockia tai metallia tai proge-rock-metallia ottaen huomioon, että julkaistu vuonna 1976. Rumpu-, basso- ja kitarasoundit tuo mieleen paljon Iron Maideniin. Laulaja vetääkin sitten korkeammalta, mitä kukaan Iron Maiden laulajista. Levyn ensimmäinen medley on aikamoinen pläjäys kuunneltavaksi. Aiemmat kosketuspinnat Rushiin lie varmaan jotkin yksittäisiä biisejä kokoelmalevyillä tai esiintymisiä tribuuttilevyillä. Pitäisi löytää aika tsekkailla muitakin levyjä, jos näin hyvä levy jäänyt aiemmin kuuntelematta.

Jokin karismaattinen magneettisuus Paulin äänessä ja biiseissä on ilman dynaamista duoakin. Olisi pitänyt edetä seuraavaan levyyn, mutta parin päivän aikana pyörittelin viitisen kertaa läpi. Hyvä levy.

Levyn avausbiisi Being Boring olikin lupaus loppulevystä. Mielenkiinnolla odotin, mitä Pet Shop Boysilla oli megahittien lisäksi tarjottavaa. Tarjottava olikin se illan viimeinen väljähtänyt tuoppi, mikä vastoin kaikkea järkeä pitää silti huitaista alas, vaikka ei tarjoa mitään nautintoa. Ehkä jollain toisella levyllä olisi sitten happy hour meininkejä.

Saipahan ainakin sen aukon paikattua sivistyksestä, että tietää, kenen originaali biisi Tutti Frutti on. Ja se, että Tutti Frutti kappaleen originaalit sanat on kertoneet anaaliseksistä. Pioneeripisteitä en vieläkään jaa, arvostellaan levyt levyinä, eikä sen mukaan, mikä on inspiroinut ketäkin.

Ameriikan Abba. Hitit hitteinä, mutta kokonaisuutena jäi vähän piippuun. Mikäs se on Kaliforniassa avoautolla ajellessa kuunnella tällaista kepeää popittelua. Saa tulla koittamaan Suomeen, toimiiko lonkeron värisessä maaliskuussa.

Pitäisi olla erikseen merkinnät tai arvosteluskaalat levyille, mitkä tuntee entuudestaan. Onhan tämä hyvä levy, vaikka tietyt biisit on hyvin puhki soitettuja. Tai oikeastaan puhki kuunneltuja, koska harvemmin Winehousen kappaleita on itse soittamalla soittanut, vaan niitä on kuullut siellä sun täällä. On tässä levyllä niin monta helmeä, että huono on alle nelosta lähteä antamaan. Vitoseen ei kuitenkaan yllä, vaikka Winehousen lauluääni ja tulkinta meinaa sinne väkisin koko levyn nostaa.

Suurin osa listan levyistä tulee kuunneltua työpäivän taustalla. Jazz on hyvin hankalaa taustamusiikkia, koska se väkisin työntyy etualalle, eikä tee sitä mitenkään siistillä tavalla, vaan enemmän symbaaleja paukuttavan leluapinan ärsyttävyydellä. En saanut tästäkään levystä mitään otetta, eikä se oikein vienyt mihinkään tunnelmaan muuhun kuin ärsytykseen. Punkkupullo, vaaka-asentoon sohvalle ja sama levy kuulokkeilla korviin, niin olisi varmasti aivan eri peli. Toki miksei sitä noin voisi tässä palaverien lomassakin yhden levyn kuunnella ja lasillisen tai kolme juoda. Annoin Coltranen Johnille ykkösen, niin tämä levy oli yhtä hyvä.

SOADia on jonkin verran tullut kuunteltua, mutta en tätä ekaa bändin nimeä kantavaa levyä ole kokonaisuutena kuullut. Ainoastaan singlenä julkaistut Sugar ja Spiders oli liveseteistä tuttuja. Vasta seuraavalla Toxicity-levyllä ollut Aerials taisi olla ekoja biisejä, mitkä ainakaan kuulin SOADilta. Ensimmäinen levy on näin jälkikäteen kuunnteltuna vahva lupaus siitä, mitä SOADin tuotannolta saattoi tulevaisuudessa odottaa. Jotenkin päällimmäisenä SOADin musiikista tulee mieleen nerokas hulluus ja omalaatuisuus (muusta MASSAsta erottaututuminen). Nelkun levy.

Pelkkien Changes ja Life on Mars? biisien takia voisi antaa vitosen, mutta ehkä kokonaisuutena nelonen kuvaa paremmin kokonaisuutta. Vaikea arvioida ja kuunnella David Bowien ikonisuuden ja karismaattisuuden ohitse tätä levyä, kun jo lähtökohtaisesti on päättänyt levyn olevan hyvä. 4+/5

Alun biisit herätti mielenkiinnon, mutta kokonaisuus jäi huoneenlämpöiseksi. Kuitenkin sellainen lämpötila, missä on kiva napsutella sormia rytmin rahtiin ja kuunnella rauhallisesti. Ei oikein pahaa sanottavaa, mutta ei aiheuta hehkutustakaan. Avausbiisi Everlasting ja Tighten up tarttui talteen.

Teknisesti kivaa musisointia, mutta siihen jäi. Ehkä edellisen levyn jälkeen yllätysmomentti oli käytetty ja odotuksetkin oli nyt korkeammalla.

Tykkäsin monipuolisesta instrumenttien käytöstä. Silti yksinkertaisen letkeää ja hyvin ajanhammasta kestänyttä musisointia. 3,5 mutta nostetaan tällä kertaa ylöspäin. Annoin levylle toisen kuuntelukerrankin, vaikka kymmenet ja kymmenet rästit odottaa.

Rauhallisen menevää ja harmonista. Kuunteli mielellään toiseencotteeseen ja osittain vielä kolmanteenkin. Äänimaailmaltaan hyvin tehty ja tuotettu levy. 3+ mutta anteliaasti ylöspäin neloseen, koska sopi loistavasti syksyiseen tiistaiaamuun.

Ei mikään kovin mairitteleva livelevy. Hyvin heikosti Bob Dylanin tuotanto tuntevana vähän heikosti pääsi kappaleisiin kiinni. Sitten viimeistään Mr. Tambourine Manin kohdalla oli haettava ei-liveversio. Biiseinä 3 mutta livelevynä 1.

Taitavaa musisointia ja laulamista. Tasaisen hyvä hienosti tehty levy, mutta henkilökohtaisesti ne korkeat valot jäi puuttumaan. Siksi 3,5 kääntyy nyt 3.

Raskasta kuunnella työn teon lomassa. Aika paljon tuli skippailtua biisejä kesken, mitä en normaalisti ollenkaan tee tämän levyprojektin kanssa ainakaan. Sekava pläjäys. Tuokaa minulle mieluummin Puhuvia Päitä.

Chilliä countryfolkkirokkia. Laulajalla miellyttävä ääni ja tulkintatyyli. Joskus unohtuu ehkä vertaamaan arvosteluissa saman genren levyjä ja ja arvosanoja keskenään, eikä yleisemmällä skaalalla. Mielestäni country-levyjen välisessä taistossa tämä oli nelosen levy, mutta yleisesti verraten kelpo 3.

Hauskaa jazzahtavaa räpäytystä. Levy jäi kesken perjantaina ja jatkoin kuuntelua nyt maanantaina. Silloin aluksi ei herättynyt mitään sen suurempia tunteita, mutta näin maanantaina viikon startiksi lähti aivan eri tavalla.

Hyvin harvoin tulee electroa kuunneltua, mutta ehkä tämä aussiduon levy osui juuri sopivaan saumaan gängstäräpin ja folkin keskelle. Erityisesti levyn alkupuoleen sytyin ja hulluttelin ajatusta jopa vitosesta. Sitten levy ehkä vähän menetti otettaan (minusta) ja kokonaisuus ei ole kuitenkaan mikään huippu. Hyvä levy kuitenkin - 3,5 --> 4.

Simppeli resepti. Homma lähtee kitarariffillä ja sitten rummut ja basso ihan normaalisti. Texasin Kotiteollisuus. Kolme ajatonta hittiä, mutta loput levystä aikalailla täytettä. Tai same old same mutta vähän eri mausteilla. Kitarasoolot oli välillä loppumattoman pitkiä ja hitaammat biisit varsin outoja. Pelkästään hittien takia kuitenkin 3.

Se oli tonnin seteli. Maailma olisi parempi paikka, jos olisi enemmän tällaisia levyjä, missä kerrotaan tarina. Ja toimiviahan nämä biisit on ihan yksittäisinäkin, mutta koko levyn tarinan suhteen odottaa kappale kappeelta, mitä seuraavaksi tapahtuu. Levy, mihin takuulla palaan. 4,5 --> 5.

Yllättävänkin raikasta punkkirokkia 70-luvun lopulla tehdyksi. Harkitsin jopa nelosta, mutta ei nyt sentäs niin paljoa vavisuttanut.

Raikkaat rytmit noin 50-luvulla tehdyksi plätyksi. Aluksi ajattelin, ettei tämä sovi keskelle sateista syksyä, mutta tämäpä veikin mukanaan jonnekin, missä aurinko paistaa ja laineet liplattaa. Hyvän mielen musiikkia.

Levyn kahdesta ekasta biisistä en juuri välittänyt, mutta sitten levyn lopun Mooshake ja Bel Air oli hyvinkin mielenkiintoisia. Hyvällä tavalla mielenkiintoisia. Ekassa kahdessa biisissä erikoiset kikkailut ei niin iskeneet. Levyn bonusyllärinä tuli se, että bändi on saksalainen. Jos asettaa kontrastiin, että levy on tehty '73, niin annan pioneerikolmosen vähän kokeellisemmasta levystä.

Kaunista musisointia ja laulamista, mutta jotenkin jopa liian eteeristä tähän sähäkkään torstain alkuiltaan. Tasaisen hyvää suorittamista, mutta ne helmet jäi omalta osalta puuttumaan.

Pelkästään Right Here Right Now'sta ja Rockafeller Skankin nostamista fiiliksistä voisi Pläskipoika Hoikkikselle antaa vitosen. Rockafeller Skank on syöpynyt jonnekin syvälle, koska se oli pleikkarilla FIFA99:n introssa... Right about now, the funk soul brother, check it out now, .... Loppulevyä en Praise You biisiä lukuunottamatta ollut kuullut, eikä levyn muut biisit nyt mitään erityisen sykähdyttäviä olleet. Tai sitten en vaan päässyt yli tymäkän alun nostamasta fiiliksestä. Kuitenkin pelkästään juuri tästä levyn aloituksen ansiosta hyvällä omalla tunnolla perusvahva nelonen (5,8%).

Onhan tämä hyvän mielen musaa keskelle lonkeron harmautta ja syyssateita. Kirjaimellisesti pilviverhon välistä alkoi aurinko paistaa työhuoneeseen. Were jammin', jammin' jammin', jammin'... Hittien myötä helppo antaa nelonen ilman Bob Marleyn ikonisuuttakin.

Hieman pikaisesti läpiuiskenneltu levy. Vasta Whiskey Womanin kohdalla heräsi oikeasti mielenkiinto ja pysähdyin kuuntelemaan. Jos koko levy olisi ollut tuon kappaleen tyylistä, niin olisi tykännyt isosti. Nyt tykkäily jäi vain sellaisen keskivertohyvän kolmosen tasolle.