1001 Albums Summary

Musta tää oli tosi hyvä – jopa uus lemppari Rollareilta! Oon kuunnellu paljon Rollareita teininä mut tästä tiesin vaan hitit.

Tää oli musta hyvä! Ei noussut ihan omaksi lemppariksi bändin tuotannosta, mut kivaa kolinaa silti.

Vahva albumi! Mulle on suositeltu The War on Drugsia vuosikausia, mut en oo saanu aikaseksi kuunnella rauhassa. Paikotellen mietin jopa viittä tähteä, mut ehkä vähän jäi siitä. Todella hyvä joka tapauksessa!

Tällä levyllä oli kyllä laidasta laitaan vähän kaikkea. Jouduin kuuntelemaan vähän pätkissä, joten tää varmaan pitää laittaa vielä tarkempaan syyniin. Nimikkobiisi(t) kolahti varmaan eniten, mut muutenkin oli freesejä biisejä hyvin tuotetussa paketissa.

Täydellinen kesälevy! Jälleen kerran nimikkobiisi veti puoleensa, mut oli kyllä paljon muitakin hyviä. Bob Marleylle (ja ehkä ylipäätään reggaelle) tyypillisesti kävi vähän toisteiseksi loppua kohti, mut hymyilytti loppuun asti.

Tää jätti kokonaisuutena vähän kylmäksi. Yksittäiset biisit oli hyviä ja on hurjaa, että tämmönen on tehty vuonna 1966, mut 20min bluesjamit, vähän epämääräset biisirakenteet ja löysähkö soitto pisti oottamaan levyn loppua.

Sain ekoista biiseistä sen fiiliksen etten tulis tykkäämään tästä, mut lopulta aloin lämmetä! Levyllä oli hyviä hetkiä, mut kokonaisuus ei räjäyttäny tajuntaa. En tiiä jääkö kuunteluun, mut ihan solid lätty.

Yks mun lempilevyistä, joka tuntuu vaan paranevan ajan kanssa. Ei yhtään huonoa biisiä, hitit bängää ja vähemmän tunnetut (etenkin I’ll Be Waiting) on vähintään yhtä hyviä. Tähän levyyn liittyy paljon hyviä muistoja, jotka varmasti nostaa tätä vielä uudelle tasolle, mut varmasti räjäyttäis edelleen pankin vaikka kuulis vasta nyt eka kertaa.

Ei tullu ihan helppo jaskalevy ekaksi täältä, mut meikälle ainakin uppos kovasti! En ollu kuunnellu tätä Mingusia koskaan kokonaan ja tässä kuulu ihanasti tuulahduksia 60-luvun freesekoiluista, lattereiden noususta ja sitten ihan vanhanliiton swingeistä. Jää kuunteluun! 😍

Mun ennakkoluulot kannen perusteella oli, että nyt on luvassa jotain ryönästä kukkavoimaa. Kukkavoimaa tosiaan oli tarjolla, mutta ryönäsestä jäi kauas! Tää levy oli täynnä hienoja biisejä ja tunnelmia ja tykkäsin erityisesti jälkipuolella löytyvistä keskiaikasävyistä. En oikein vielä kahdenkaan kuuntelun jälkeen tiedä että onko tää kolmonen vai nelonen, mut hyvä tää oli joka tapauksessa – joskaan ei ihan Zombiesin, Beach Boysin tai Beatlesin tasonen hippimestariteos.

Kyllä tämä hyvä bändi on! Kunnon rokkenrollia eikä mitään syntikoita.

Oli vähän hätänen kuuntelu, mut Kinks toimii aina! Pitää ehkä kuunnella vielä vähän tarkemmin tää, koska tosiaan osa levystä meni vähän ohi.

Vakuuttava alku, mut kokonaisuus kävi vähän yksipuoleiseksi. Ei ollu missään vaiheessa huono, mut vähän liikaa samaa midtempolällyilyä. Teksteissä tuntu olevan hyvää juttua, joten ne ehkä kaipais tarkempaa tutkimista.

Klassikko joka ei oo koskaan ihan täysiä vetässy puoleensa. Tää on vähän niinku Meat Loafin Bat out of Hell, mut paljon hajuttomampi ja mauttomampi. Hyviä biisejä ja hyviä hetkiä, mut ei oo vielä monenkaan kuuntelun jälkeen jääny pysyvästi levylautaselle.

Hyväntuulista punkki-ilakointia. Tuntu että mitä oudompi biisi sen enemmän tykkäsin. Kokonaisuus oli ilahduttava ja Tidalista löytyvän version lisäbiisit oli huikeita: etenkin I Don’t Wanna See (You Again).

Aivan hyvä levy, mut ehkä just tällä hetkellä tää tuntuu vähän kolutulta saundilta. Kymmenen vuotta sitten ois ollu tosi kova ja varmaan kymmenen vuoden päästä on taas tosi kova, mut just tässä ajassa ei herätä valtavia fiiliksiä.

Tän levyn kuunneltuani haluisin ostaa viis uutta fuzzia. Älytöntä että kahesta tyypistä lähtee näin vihanen ääni, oispa huikeeta nähdä livenä!

Klassikkolevy joka toimittelleepi aina! Alkupuoli on aivan täyttä rautaa, loppupuoli vähän väsähtää.

Jos mun pitäs käyttää jotain levyä edgypetteriyden määrittelyyn niin käyttäsin tätä. Lyriikat on osastoa I’m twelve and this is deep, mut jotenkin tässä musiikillisessa kontekstissa tuntuu luontevalta. Kokonaisuutena ei oo ehkä mun lemppari NIN:iltä, mut varmaan bändin parhaat biisit löytyy täältä.

Törkeen kova levy, potkis tanssilattialla lujaa! Meni kyllä urakalla jalan alle myös muissa paikoissa. Sen sijaan levykokonaisuutena jonka laittaa kuunteluelämyksenä pyörimään tää on ehkä vähän monotoninen mittaansa nähden – joskaan siihen tätä levyä ei varmastikaan oo tehty.

Tää on yks parhaista levyistä mitä on tehty. Oon kuullu tätä levyä eka kerran jo ihan lapsena ja oon tietyllä tavalla kasvanu tän rinnalla. Pitkään aattelin että tää on Simon and Garfunkelin huonoin levy, mut sittemmin oon tajunnu että isoimpien hittien lisäksi täällä on ihan älyttömiä helmiä (esim. So Long, Frank Lloyd Wright; The Only Living Boy in New York; Song For the Asking). Tää ei vois olla musta parempi, ahh! ❤️

Hyvä levy jonka suurin kiro on mitta. Tykkäsin monista biiseistä tosi paljon, mut etenkin loppua kohti alko keskittyminen loppua. Tää varmaan aukeaa paremmin kun saa kuunnella pienemmissä pätkissä.

Mulla on ollu päällä The Cureen tutustuminen nyt noin vuoden ja monien muiden levyjen tavoin myös tää piti kuunnella kolmesti ennen ku osaa sanoa oikein mitään. Ja se mitä osaan nyt sanoa on että tykkäsin tästä(????? :DDD). Annetaan nyt neljä tähteä siitä hyvästä.

Aattelin etukäteen että tää ois selkee viis tähteä mut nyt kun kuuntelin niin taitaa jäädä neljään. Ihan huikee veto ja (post)hippiliikkeen parhaita biisejä täynnä, mut sit pari vähän heikompaa biisiä verottaa. Silti lemppareita tältä aikakaudelta!

Groovaa niin maan perkeleesti. Tämmönen protodiskosetti on aina tosi ihanaa kuunneltavaa, mutta levyllisen aikana käy vähän tylsäksi.

Nyt on kyllä ollu kovien levyjen putki! Tää oli itselle uus tuttavuus mut oli kyl huikee sekotus hippiliikettä, 60-luvun rokin räimettä, brittikamua, psykeä ja ties mitä muuta. Pitää ehkä perehtyä muihinkin Fairport Concentionin levyihin!

Piti taas kuunnella kahdesti että sai tästä mielipiteen muodostettua ja tuntuu että vielä on vähän prosessoitavaa. Tavallaan tykkään Siouxsie And The Bansheesin musasta ja meiningistä, mut useampi levy mitä oon kuunnellu on jättäny kaipaamaan vähän lisää. Tykkäsin kuitenkin tästä levystä vaikkei ihan ykköstykki ookaan. Toisena päivänä ois saattanu pyörähtää kakkoseksikin.

Merkittävä levy, joka on edelleen tosi kova ja monilta osin tosi ajankohtanen. Biitit on mintissä ja koko köörin flow on todella kova. Misogyniasta oli pakko vähän verottaa pisteitä vaikka aikansa kuva ja mitä näitä on… 🥲

Tässä kuulu kivasti elementtejä monenmoisesta ja tykkäsin tän meiningistä kovasti. Bändi menee tarkempaan tarkasteluun.

Bart Simpson on nyt kesälomalla Bart Simpson ei ees katso kouluun päin Ei ole huolta rantapojalla Bart Simpsonin mä onkimassa näin Koulu on loppu ja meilläkin hoppu jo päästä rannalle Kiireesti uimaan, vauhtiin huimaan ja liikekannalle Hiki oli tulla kun kuljettiin ja laudalla temppuiltiin Mahakin alkoi kurista kun nälkä oli niin Sitten me tultiin kiskalle ja juotiin kokista Pitsaa syödessä nautittiin kovasta rokista Kun riittää swengi ei meidän jengi voi lomaa lopettaa Syksyllä vasta opettajat lasta tahtovat opettaa Bart Simpson on nyt kesälomalla Bart Simpson ei ees katso kouluun päin Ei ole huolta rantapojalla Bart Simpsonin mä onkimassa näin Kesälomalla, kesälomalla Bart tekee mitä miellyttää Hän kiitää rullalaudalla Ja taakse kaikki toiset jää Me paikat kuntoon laitettiin, nyt kiva on leikkiä Voi täällä vaikka lautailla tai tanssia breikkiä Tulkaa kaikki mukaan vaan, ei täällä määräillä Tehdä saa mitä huvittaa, ihan kaikkea hääräillä Bart Simpson on nyt kesälomalla Bart Simpson ei ees katso kouluun päin Ei ole huolta rantapojalla Bart Simpsonin mä onkimassa näin Hauskaa meillä on varsinkin kun päästään sirkukseen Tai kauhuleffoja iltaisin voi katsoa mielikseen Tätä kaikkea kesälomalla aina sattuu ja tapahtuu Ja tyylillä ihan omalla Bart kaikkeen tutustuu Bart Simpson on nyt kesälomalla Bart Simpson ei ees katso kouluun päin Ei ole huolta rantapojalla Bart Simpsonin mä onkimassa näin Kesälomalla, kesälomalla Bart tekee mitä miellyttää Hän kiitää rullalaudalla Ja taakse kaikki toiset jää Kesälomalla, kesälomalla Bart tekee mitä miellyttää Hän kiitää rullalaudalla Ja taakse kaikki toiset jää

Echo & the Bunnymen on ollu jo tovin kuuntelulistalla, niin oli kiva päästä tän äärelle. Tykkäsin tän levyn tunnelmasta kovasti, mut ei ollu ehkä mitään maailman tarttuvimpia biisejä. Kokonaisuus oli kuitenkin hyvä ja varmasti paranis lisäkuunteluilla. Also: kaikki kunnia tälle bändille mut voisko yhen näiden kolmesta listalla olevasta levystä vaihtaa vaikka johonkin Totoon?

Parhaimmillaan tosi hyvä, huonoimmillaan aivan jees. Disarm on musta yks ysärin hienoimpia biisejä, vaikka kuulostaakin aika paljon Antti Tuiskun Hyökyaallolta (tai just siksi?)

Mulla on pitkä ja monimutkanen suhde tän levyn kaa. Vuosien ajan kuuntelin tän aina välillä todetakseni, että tylsää paskaahan tämä on ja jatkoin muihin levyihin. Sit muutama vuosi takaperin kuuntelin tän pitkästä aikaa ja hoksasin, että onhan täällä yksittäisiä hyviäkin biisejä. Tovin jälkeen tajusin että niitä hyviä biisejä onkin aika monta ja itse asiassa tällä levyllä on myös loistavia biisejä. Nyt ollaan siinä pisteessä että Songbird ei oikein vielä lähe, mut loput on yhtä kylmää värettä ja stank facea. Mua vähän jopa nolottaa miten paljon tykkään tästä levystä ja joku sisäinen hevimörkö haluais antaa tälle huonommat pisteet, mut en oikein tiiä miten sen oikeuttais. Kai mun on vaan hyväksyttävä, että musta on tullu kolmekymppinen ja että tää levy on mestariteos.

Aivan hyvää grungeilua. Ehkä vähän turhan angstinen mun makuun, tykkään siitä miten esim. Nirvana, Alice in Chains ja Soundgarden ripotteli huumoria ja outoilua kaiken masistelun keskelle, mut tästä tuntuu puuttuvan se. Tästä huolimatta alko vähän harmittaan kun en käyny tsekkaan Garbagen viime kuun Helsingin keikkaa, mut ehkäpä seuraavaa ei tarvis oottaa 20 vuotta.

Levyllä oli aivan hyviä hetkiä, mut ei jotenkin säväyttäny sitä kuitenkaan. Parhaimmillaankin tää oli vähän tämmönen pirkkaversio David Bowiesta. En tiiä lähtiskö tää lentoon useammalla kuuntelulla, mut kahen kuuntelun perusteella ei hyvistä hetkistä huolimatta tuu jäämään levylautaselle. N-sana särähti korvaan Oliver’s Armyssä, mut pienen googlailun jälkeen täytyy todeta, että Elvis Costello on aika fiksusti siirtynyt moderniin maailmaan tän biisin osalta ja jopa haistatti vitut anti-woken edustajille, jotka urpoili kun hän ei halua enää ko. biisiä soittaa.

Tää oli oikein maukasta indiekolinaa! Vähän meni taustamusan puolelle, mut ainakin siihen erittäin passeli.

Hyvä levy, joskaan ei kolahtanu mulle yhtä kovaa kuin Liege And Lief. Biisit tuntu vähän ykstoikkosemmilta eikä mitään ihan timanttisia hetkiä ollut vielä tokallakaan kuuntelukerralla.

Olin ihan varma että tää on viiden tähden levy kun näin tän perjantaina, mut nyt kävi näin. Tää on mun teinivuosien lempilevyjä ja kolmen legendaariseen statukseen yltävän biisin lisäksi tässä on ihan uskomattomia unohdettuja bängereitä. Bändi pistelee semmosia rock-grooveja että oksat pois ja biisit on sävellyksinäkin ihan huikeita. Kaiken tykityksen keskellä on kuitenkin pieni suvanto, minkä aikana biisit on aivan jees (lähinnä The Song Is Over, Getting in Tune ja Going Mobile). Rupesin miettiin että jos melkeen puolet levystä on mulle skippejä niin miten mä voin oikeuttaa viis tähteä. Jos tää pysyis koko levyn samalla tasolla kuin eka ja vika biisi niin tää vois olla paras levy mikä on koskaan tehty, mut tämmösenään ei siihen statukseen – tai viiteen tähteen – yllä. Siitä huolimatta kuuntelen tätä levyä edelleen tosi paljon ja hämmästyn aina siitä miten helkkarin kova tää parhaimmillaan on! Ps: olin järkyttyny että yks mun lempibiiseistä tällä levyllä (Pure and Easy) olikin vaan bonusbiisi. Jos se ois oikeesti levyllä niin harkitsisin vitosta vielä uudelleen.

En ollu kuunnellu tätä koskaan kokonaan vaikka mun lempibiisi Steely Danilta on tässä (Deacon Blues). Oon tainnu vähän päästä konsatraumoista yli koska täähän maitto oikein hyvin etenkin tokalla kuuntelulla!

Hyviä biisejä ja mukavasti vaihtelua levyn varrella. Kokonaisuutena tosi hieno levy, vaatii lisäkuunteluita!

Olin levyn alussa ihan että en oo oikein kuunnellu Bryan Adamssia mut tää ei vastaa mun mielikuvaa. Tovin kuunneltuani tajusin miksei vastannu :D Mut siis aivan jees levy. Alku oli vahvempi ja loppua kohti vähän hyyty. Ilmeisesti Ryan Adams on mulkku niin ei jääny sit myöskään tarvetta kuunnella uudestaan.

Aivan hyvä levy, mut selkeesti kädenlämpösempi kuin Aja. Harkitsin jopa kahta tähteä, mut olihan tää hyvää tekemistä, vaikka biisit oli vähän tylsiä. Autokuuntelu saatto myös vaikuttaa näkemyksiin.

Taas tämmönen yksittäinen autokuuntelu, mut ei tehny hirveen suurta vaikutusta. Tässä parin Steely Danin jälkeen väistämättä vertas heihin ja vaikka yhteneväisyyksiä oli paljon, niin tuntu että ratkasevissa jutuissa jäi vähän vajaaksi. Ehkä palaan vielä tähän joku päivä.

Mulla on vähän ristiriitanen fiilis tästä levystä. Sinällään tykkään Frank Sinatran musasta kovastikin, mut tälleen levykokonaisuutena käy vähän monotoniseksi mössöksi. Sinatra on mulle jo vuosia siivousmusaa, mut tälleen ilman oheisaktiviteettia vähän turhan harmitonta musaa.

En oo koskaan ihan valtavasti tykänny Eaglesista, mut täältä kolahti useempi biisi tällä kuuntelukerralla! Mukavasti vaihtelua biisien välillä ja vaikka oon konsa-aikoina joutunu tekeen transkription Hotel Californin soolosta niin onhan se edelleen kova biisi.

Ei tääkään oikein lähteny. Tavallaan ihan hyvä meininki paikotellen, mut jotenkin vähän liian hölötysmusaa.

Tää ei lähteny teininä mulla, mut nyt lähtee vidusti! Harkitsin jopa vitosta, mut niukasti jää neloseksi!

Teininä kun pärähdin tukkaheviin – ja tietty myös Van Haleniin – aattelin että tää levy on vähän kökkäre. Musta erityisesti Van Halenin debyytti oli kovaa kamaa ja tää oli liian pop, liian synavetonen ja liian sellout. Tää levy oli käänteentekevä hetki metallimusalle ja nosti tukkaheviä ihan eri tavalla näkyviin MTV:llä, jonka myötä osasin arvostaa tän olemassa oloa (ja siis toki esim. Hot for Teacher bängäs). Mut nyt vuosia myöhemmin tää tuntukin ihan eri levyltä. Ei tää ees ollu niin synakuorrutettu tai pop, vaan täähän oli aika paahtoa! Hyviä biisejä vaikka kuinka, eikä siirappista lällyilyä oikein missään. Tässä yhdistyy hyvin Van Halenin vanha saundi ja kasarin muoti-ilmiöt, ilman että se tuntuu pakotetulta tai päälleliimatulta. Eli täähän olikin oikeestaan tosi hyvä, jee!

Tota… musta tää on niinku blues!

Aivan hyvää housejuttua, mut vähän kävi uniseksi kokonaisuutena. Tähän vois vielä palata joskus parempana hetkenä.

Tää oli musta hyvä levy! Tarttuvia grooveja, hyviä koukkuja ja tosi monipuolinen kokonaisuus. Vähän pallottelin kolmosen ja nelosen välillä, mut kyl mä tänään meen tällä, sen verran maittoi kuiten!

Oon ehkä vähän biased koska tää tais olla eka Milesin levy jonka kuulin kokonaan. Potkii edelleen tosi hyvin ja jotenkin koen että tiivistää Milesin modaalisen aikakauden parhaiten. Ihanan lilluva levy, joka kuitenkin pitää otteessaan aktiivisella kuuntelullakin. Bändi on ihan huikee ja ilokseni oon saanu nähä Dave Hollandin ja Herbie Hancockin bändit livenä. Slurp ja lörp ja ahh, tää jatkaa levylautaselle palaamista vuodesta toiseen ja hyvä niin!

Mun on vähän vaikee arvostella tätä puolueettomasti kun tosijjaan Firestarterin musavideo on mun eka muisto ja tähän yhtyeeseen liittyy tosi lämpimiä muistoja. Mutta siis täähän on ihan huikee merkkipaalu elektronisessa musassa. Tää levy ei oo musiikillisesti mun lemppari Prodigyltä, mut onhan tää varmastikin heidän merkittävin levy. Kokonaisuus on mukaansatempaava, mut toisaalta vähän monotoninen. Tuntuu että enemmistö biiseistä noudattaa kaavaa: laita Amen break pyörimään -> lisää synkeä synakoukku -> kohkaa päälle. Tässä kaavassa ei sinällään oo mitään vikaa, mut ehkä vähän mielenkiinto katoaa levyn varrella. That being said, tää on mestariteos ja tekis mieli antaa enemmänkin tähtiä :D

Täynnä todella kovia biisejä. Melkeen kaikki Alice in Chainsin parhaat biisit on tällä ja muutenkin levy saundaa tosi hyvältä. Potkii vuodesta toiseen!

Huikeen kovaa punkkipaahtoa ja ilmeisesti tää on heikommasta päästä The Fallin albumeista! Tykkäsin tän energiasta tosi paljon, eikä jääny kyllä esikuvat epäselväksi. Oon innoissaan että pääsee kuunteleen näiltä vielä paljon lisääkin levyjä! 🤓

Mulla on aina ollu vähän ennakkoluuloja Jane’s Addictionia kohtaan ja oon aatellu etten oikein tykkäis. Tästä levystä kuitenkin ihan tykkäsin! Ei ollu mitään ihan parasta maailmassa, mut tää oli vähän niinku Nirvana ja 80-luvun Aerosmith ois saanu lapsen, joka tuntuu oudolta kombolta ääneen sanottuna, mut oli oikeestaan aivan hyvä. Ei kuitenkaan mitään tajunnan räjäyttävää, mut aivan passelia rokkailua kuiten.

Mitäpä tähän sanos, släppää joka kerta!

I’m a simple non-binary person. I see Iron Maiden I give it 5 stars.

Tää oli parhaimmillaan niin hyvä että piti laittaa pauselle, mut sit huonoimmillaan tosi kädenlämpönen. Jos tää ois yks levyllinen musaa niin vähintään nelonen, mut tämmösenään vähän too much. Bluesin toinen aalto kuulu vähän turhan vahvasti taas levyn lopussa( Da Capo flashback), mikä niissä jameissa on tuntunu niin mahtavalta että on pitäny paisuttaa valmista levyä? 🥲

Ei jotenkin lähteny tähän päivään. Omaan makuun oon kuullu huomattavasti parempiakin psykefolkkilevyjä, vaikka ei tääkään huono ollu. Toki tää genre on mulle itessään tärkee niin heikompikin levy saa multa helposti korkeet pisteet. Mietin jopa kakkosta koska tuntuu ettei tästä jääny kauheesti käteen, mut kokonaisuutena tää oli kuitenkin miellyttävää musaa. Yksittäisiä biisejä nousi myös edukseen, joten ehkä näillä meriiteillä päästään kolmoseen.

En oo varsinaisesti kauheen suuri kantrifani, mut tää oli kyllä todella kova levy! Tämmönen hyvin tehty old school vaihtobasson pompottelu jotenkin puhuttelee ja tässä kyllä riitti sitä. Hienoja biisejä ja hyvin vedettynä, mitäpä sitä muuta tarvii?

Bängerii sonii kun conguero Sabu läpsii polyrytmit ja taittuuhan ne rumbatkin nääs ;-)

Upea levy. Nina Simone on ilmiömäinen tulkitsija ja biisit on todella hyviä. Tuotanto on just sopivan vintage ja tumma, jonka myötä biisien tummanpuhuvaan tunnelmaan on helpompi heittäytyä. Also, tietenkin Jeff Buckleyn Lilac Wine on coveri, miten en oo aiemmin tajunnu tätä? XD

Mulla on erikoinen suhde The Doorsiin, koska vaikka ne on mun teinivuosien lempibändejä niin en oo oikein koskaan kuunnellu muutaku niiden debyyttilevyä. Tiiän kyllä monia biisejä muiltakin levyiltä ja oon fiilistelly monia biisejä sen ulkopuolella, mut aina kun oon halunnu kuunnella kokonaisen levyn oon kuunnellu sit debyyttiä. Osittain syy on ollu siinä, että se on niin hyvä levy etten oo vaan ollu valmis päästään irti. En oo jotenkin ollut valmis vastaanottaan enempää jotain yhtä hyvää tai vaihtoehtosesti kohtaan sitä että muut levyt ois huonompia. Noh, tänään tää asia muuttu ja nyt ehkä vähän ärsyttää tää reilun kahenkymmenen vuoden paasto. Tää levy oli monin tavoin just sitä mikä tekee The Doorsin debyytistäkin hienon. Ymmärrän mielestäni musasta ihan kohtuullisen paljon ja tää levy pääs yllättään monta kertaa, mitä ei mulle tapahdu turhan usein. Vaikka tälle levylle ei oo päätyny hittejä, niin tässä oli valtavan hienoa tunnelmointia, Morrisonille tyypillisiä mystisiä tekstejä ja bändi, joka soittaa niin luontevasti yhteen, että tuntuu että kaikki tulee yhdestä mielestä. Kaikista näistä syistä tää on eka sellanen levy jota en oo ennen kuullu ja jolle annan viis tähteä.

Musta tuntuu että useammalla kuuntelulla tää vois nousta korkeemmallekin. Also: oli huvittavaa että tää levy tuli tänään koska Ready or Not soi eilen mun päässä vaikka kuin pitkään.

Hyvää sekoilua ja aivan hyviä biisejäkin. Sonic Youth on pitäny pitkään ottaa kuunteluun ja varmaan vielä pitää vähän syventyä että tietää mitä oikeesti tykkää. Tästä kyllä tykkäsin jo eka kuuntelulla, mut eipä oo hirveesti yksittäisiä kitarahetkiä enempää mielessä enää parin tunnin jälkeen.

Meikästä tää oli aika väsyny levy. Oon pienestä asti aatellu että Roxy Music on joku feministipunkkibändi kun kansissa hilluu aina puolipukeisia naisia (myös oon ehkä joskus kauan sitten sekottanu tän Roxetteen ja se on ehkä vahvistanu mielikuvaa), mut täähä on tämmöstä vitun papparokkia. Eikä musta ees hirveen hyvää papparokkia. En keksi yhtään syytä miks palaisin tähän levyyn, koska musta tuntuu että sama juttu on tehty tuhat kertaa paremmin monien muiden artistien toimesta.

Perushyvää kantria. Kuuntelin levyn pariinkin kertaan läpi, eikö jääny ärsyttävä mieli, mut toisaalta ei myöskään mitään vau-elämystä. Enimmäkseen harmiton.

Mulla ja Ian Gillanilla on sama syntymäpäivä, eli sanosin että Maybe I’m a Leo kertoo musta :-)

Mulla oli tää CD teininä, mut en koskaan kuunnellu koko levyä. Oon aika varma että teiniminäni ois tykänny tästä levystä. Mäkin kyllä tykkäsin, mut en hullaantunu täysin. Kovia biisejä ja hurjaa miten monet kasarihevikliseet on tosi vahvasti tällä levyllä jo läsnä. Ei kuitenkaan noussut mun lemppariksi Aerosmithiltä.

Tässä on hyvän levyn aineksia, mut mulla ei vaan lähteny. Olin jo muutaman biisin jälkeen ihan valmis jättämään kesken, mut toisaalta ei tää nyt sinällään huonoakaan musaa oo – meikästä vaan vähän hajutonta ja mautonta.

Sarah Vaughan on omia lemppareita jazz-laulajista ja tällä levyllä oleva trio on kyllä kokonaisuudessaan ihan huikee! Todella makeita biisejä, ei menny muut ku How High the Moon puhkikukutettujen stankkujen osastoon ja sekin oli just sopivan humoristinen versiointi. Moottoritiellä kuunneltavaksi tää ei kuitenkaan ollu ihan paras, joten muutamat biisit pitää vielä kuunnella vähän rauhallisemmassa ympäristössä :-)

Sinällään ihan hyvä levy, mut vähän turhan pitkä siihen nähen mitä sisältö oli. Joka biisistä tuli semmonen olo että tän vois heittää N.W.A:n Straight Outta Comptonille ja menis ihan täydestä.

Tässä oli musta meininkiä! Parempi ku Born to Run, jotenkin mukavan rootsia kampetta. Alankohan mä viimein vähitellen lämpeneen Brucelle?

Mun ainoa kokemus Captain Beefheartista on kakkolevy Trout Face Mask, jonka muistan olleen liian avaruusmusaa jopa mun pahimman progevaiheen aikaan. Mut tää ei ollu vielä sitä, tää oli oikeestaan toi lepposta ja helposti vastaanotettavaa musaa! Tykkään myös siitä että levyn nimikkobiisi on bonusbiisi.

Stevie Wonder on vähän semmonen 70-luvun Jacob Collier. Todella taitava muusikko ja sinällään tosi hyvää musaa, mut yleensä ei herätä mussa kauheen vahvaa tunnereaktiota. Aina sillon tällän seassa on kuitenkin oikeesti kovia biisejä! Tällä levyllä ei ollu mitään ennestään tuttua, mut They Won’t Go When I Go erottu erityisen hienona biisinä.

Anna sen soida, anna sen soida! Woo-oo! Jos Gallagerin veljekset ois pärähtäny ysärillä elektroniseen musaan niin tää ois varmasti lopputulos. Aivan hyvä levy, mut enpä usko että tulee palattua.

Oon aina tykänny Fela Kutista, mut tää oli eka kerta kun kuuntelin ajatuksella kokonaisen levyn. Todella hyvää groovailumusaa! Harkitsin tälle jopa vitosta, mut jääköön korkeeksi neloseksi 🧟

Parhaimmillaan tosi hyvä, mut huonoimmillaan vähän turhan junnaava. Biisit oli mun makuun turhan pitkiä niiden sisältöön nähden. Tunnustan myös että mulla saatto olla shuffle päällä osan levystä, joten voipi olla että palaan päivittään tätä toisen kuuntelun jälkeen.

Tykkäsin tän levyn tunnelmasta tosi paljon! Jos oisin kuunnellu heti lounaan jälkeen niin ois voinu helposti yltää neloseenkin, mut olin sen verran nälkäkiukkunen, että se varmaan näkyy arvosanassakin. Tää vois lähtä kyllä jatkokuunteluunkin!

Olipa maukas levy! Ihanaa että pääsi tänkin bändin kanssa vähän laajentaan California Dreamingistä. Mukava kuulla että täähän oli paikotellen ihan kunnon hippirokin räimettä. Kaiken kaikkiaan oikein positiivinen yllätys!

En oo oikein kuunnellu PJ Harveya mut tää kyl uppos! Hyvää kitaran kolinaa ja Thom Yorken featti yllätti positiivisesti. Biisitkin oikein hyviä, mut ehkä jäi vähän nelosesta itellä.

En oo oikein koskaan lämmenny Depeche Modelle, mut kun kuulin vuonna 2023 heidän silloin uuden Ghosts Againin olin ihan ”😮”. Nyt tapahtu tätä levyä kuunnellessa viimein jotain vastaavaa. Hitithän on aina ollu hyviä, mut nyt lähti aukeaan muutkin biisit aika mukavasti! Tää levy on ihanan anteeksipyytelemätön ja tuntuu että tässä on tehty taidetta taiteen ehdoilla. Ihan en kuitenkaan vitosta pyöräytä, vaikka sekin kävi välillä mielessä.

Tää Elviksen aikakausi ei oo ehkä oma lemppari, mut onhan täällä helmiäkin. Tylsästi lempparit oli aikalailla hittiosastoa, mut oli muitakin aivan hyviä. Also: mikä vitun nimi tää on studiolevylle, olin ihan loppuun asti varma että tää on joku todella outo livejuttu.

Oon koittanu kuunnella Tim Buckleya teininä kun olin niin pöhinöissä Jeff Buckleysta ja halusin ymmärtää hänen juuriaan. Sillon ei lähteny, mut nyt lähti! Tää oli musta monella tavalla makee levy, mutta eipä Tim ihan poikansa tasolle tällä yllä.

Ihan jepa levy, mut ei räjäyttäny pankkia. Pohdiskelin kakkostakin, mut pyörähtää ehkä niukasti kolmosen puolelle.

Ei lähteny kyllä yhtään. Paikotellen hyviä juttuja, mut jotenkin tämmönen hönkivä ja vähän elektroninen hipsteröinti ei ollenkaan sopinu mun päivään. Tässä on tavallaan semmoset ainekset joista tykkään, mut tällä kuuntelulla harkitsin vakavasti jopa ekaa yhtä tähteä. Pyörähtää kuitenkin vielä kakkoseksi ja saatan jopa kuunnella parempana päivänä uusiksi.

Tää menee taas osastoon ’levy jota oon parikymppisenä koittanu kuunnella mutta ei oo lähteny’. Nyt kuitenkin musamaun kypsyttyä tykkäsin kovasti! Tavallaan ois voinu vähän nousta jumituksista levyn varrella, mut toisaalta kylläpä trip hoppiin kuuluukin tietty jumittelu. Upeita biisejä ja tunnelmia ja ai että miten subit jytäs joissain biiseissä. Tosijjaan, täähän nousee kymmenen vuoden takaisesta kahdesta tähdestä nyt neljään, oli herkkua!

Tästä ei paljon Life is Strange -indie parane! Mua ärsytti pitkään Sufjanin musassa se miten samalta kaikki biisit kuulosti. Aattelin että joka biisi on vaan Travis pickingiä akkarilla ja päälle ilmavaa hoilailua surullisista asioista. Oon toki jo tovin tienny että näin ei oo, mutta tää levy todistaa asian tosi hienosti. Upean monipuolinen levy ja kokonaisuus on aikamoinen matka. Oon vielä tätä kirjottaessakin vähän epävarma että annanko nelosen vai vitosen, mut joka tapauksessa aivan todella makee levy kyseessä!

Tässä oli paikotellen ihan söpöjäkin hetkiä niinku Songs of Love ja The Frog Princess, mut kokonaisuus tuntu aika venytetyltä ja työläältä. Ei jotenkin napannut mukanaan ja parhaimmillaankin oli musta vaan aivan jees.

Olipa hyvvää! En oo kauheesti kuunnellu funkkia, mut tässä oli tuttujakin biisejä. Todella kova groove ja ihanan hyväntuulista musaa muutenkin. Hassuttelua on just sen ettei mee ihan läpäksi vaan pysyy oikeinkin vakavastiotettavana. Also rakastan tän levynkannen retrofuturistista meininkiän

Joojaa. Siis kyllähän tää on aivan hyvää musaa, mut ei oikein herättäny mitään vahvoja tunteita. Ehkä tosiaan vähemmälläkin ois pärjänny tän yhtyeen osalta.

Kuuntelin tätä pariinkin otteeseen ja vaikka tää oli tavallaan aivan hyvää musaa, niin jotenkin myös vähän rasittavaa. Hyviä ja hauskoja hetkiä kyllä riitti, mutta ei jääny mitenkään hirveen hyvin mieleen oikein mikään.

Olipa kyllä makee levy! Alkupuoli meni vähän heikommalla kuuntelulla, joten loppu pölähti tällä kertaa lujempaa. Nasilla oli paikotellen semmosta lyriikan rakentelua, että tuli ihan MF DOOM mieleen. Tähän pitää palata!