Kantribiisit sano jiiihhaaa ja mä sanoin huoh alussa kun kuuntelin. Lätty kuitenkin parani huomattavasti loppua kohden ja oli ihana kuulla sitä ainutlaatuista soundia, mitä rollareilla on. Ei heidän paras levynsä, mutta ei huonoinkaan.
Olipa hyvää honotusta ja kiekumista. Sopiva välipalan kokoinen levy, jossa usein lyriikat hymyilytti.
Tää oli niiiiin kivulias kuunneltava. Tuntu, ettei lopu koskaan. Jotenkin venyvää ja pitkäveteistä eikä mitään ihmeellistä oikein tapahtunu. Välillä nauratti ko kitarasoolot + huuliharppu toi mieleen Anssi Kelan.
Nautin robottiviboista. Loistavaa hillasuomusaa.
Leikkisä ja veikeä albumi! Tuntuu, että tässä hauska on se, mikä on johdattanut tekemistä. Arvostin ja hymyilin.
Nyt oli kyllä sellanen sillisalaatti, että huhhuh! Osa biiseistä oli sellasia "we got the smiths at home", osa oli ihan tosi hyviä. Kuitenkin se, et lähinnä taso oli ihan ok jättää myös tähdet sille tasolle.
Uskomatonta, että albumit joille mä annan viis tähtee on eroalbumeita. Mutta onhan tää järettömän kova, monta Adelen hittiäkin on täältä. Niiden ulkopuolellakin kappaleet on timanttia, en muistanut edes kuinka hyvä tuo Rumour has it on esimerkiksi. Ihanata!
Niin siis tuota siis. Tosi paljon tööt-ääniä. En oo klassinen jatsin kuuntelija, mut pidin tästä silti. Mut onhan pelkkää tällasta aika raskas kokemus.
Also on hauska huomata, miten media värittää maailmaa. Tietyistä riitasointuisista äänistä tuli fiilis, että tanssijat (jotka tosi vahvasti kuvittelin pyörivän musiikin tahtiin noiden biisien nimien perusteella) olivat vähän humalassa. Kiitos animaatioelokuvat, jotka ovat tämän opettaneet.
Tämähän on yks lemppareita ja kaikki kuulostaa hauskalta tässä ja Donovanin sanoissa on vielä järkeä ja painajaisissani olen jälleen 14.
Jännittävää! The Cult kuulostaa siltä mitä olisin ehdottomasti teininä rakastanut. It's giving Danzig ja Motörhead, samaan aikaan ei kuitenkaan. Nyt ehkä jäi vähän pintapuoliseksi, mutta tykkäsin silti.
Kinksi bängää, rakasta musaa!
Aivan uskomaton ääni, aivan uskomaton levy. Todella ajankohtaista yhteiskunnallista kannanottoo edelleen. Fast Car on itelle myös ihan tosi rakas biisi, kuuntelin sitä paljon ko reppureissailin Keniassa. Se piti mut matkaamassa eteenpäin. Upea kokonaisuus kaikenkaikkiaan!
Aaaah miten rakastan kun musa pitää samaa ääntä ko pahamaineinen tehdas! Suurin osa olo vaan vänkää, joku biisi aiheutti migreenioireita ja sit ei ollu enää hauskaa mutta ei se mitään. Fiilis oli hauska ja en ymmärrä miks kaikkien pitäis kuulla tää, mut mun nyt ainakin piti.
Luulenpa et olisin tehny opparin ennätysajassa jos Moby ois kuiskutellu taustalla. Sellasta kivaa ysäriä, helppoa kuunneltavaa. Ei kuitenkaan tylsää, biiseissä oli pikkuyllätyksiä. Niistä pidän. Kiitos Moby.
Oon yksinkertainen otus. Kun Trent Reznor ähisee, sähisee ja rähisee mun korvaan että I wanna fuck you like an animal, niin mun aivot tuumaa, ettei tästä musiikki parane. Aivoissa tapahtuu valtava :3, n_n ja ^^.
Sen lisäksi, että NIN on tullut vuosien aikana tutuksi ylipäätään, oon oppinu myös arvostamaan sitä konemaisuutta, mikä varsinkin tästä levystä rämisee. Se tuntuu pään sisällä hyvältä ja jotenkin puhdistavalta. Albumilla ei ole yhtäkään huonoa biisiä.
Ja onhan se alkuperäinen Hurt hyvä. Ei siitä pääse mihinkään.
Jokainen biisi oli pieni tarinansa. Oikein passeli kuunneltava varsinkin kävellessä, varmasti olisi sopinut myös hölkkälenkille.
Välillä keskittyminen herpaantui ja unohdin kuuntelevani musiikkia, joka lähinnä kertoo että osa kappaleista oli turhan pitkiä.
Ei lisättävää, kiitos.
Tasapaksu, raskas kuunneltava. Ei huono, mutta vähän sellanen ajatuksenvirtainen. Yksikään biisi ei erottunut edukseen. Toisaalta hyvin yhtenäinen kokonaisuus. Maailmanlopun tunnelma.
Nyt ei saa ymmärtää väärin: Carole King on upea artisti. Musta on vaan uskomatonta, miten niin upeaääninen nainen onnistuu tekeen niin pintapuolisia rakkauslauluja. Olisin kaivannut enemmän menoa, samanlaista jolla levy alkaa. Sanoitukset eivät oikein sävyttäneet ja jossain kohtaa rupesi ihan naurattamaan, että kierrättääkö hän samoja sanoituksia joka biisissä.
I fell the Earth move on erään rakkaan ystäväni karaokebravuuri, ja olen kuullut sen 8 vuoden aikana hyvin usein. Sille en voi olla hymyilemättä. Jotenkin kokonaisuus jätti vähän kädenlämpöiseksi.
Taisin vähän rakastua. Pelkäsin, että tässä on taas yks kantrilevy lisää, mutta tää oli todella kaunis kokonaisuus. Rakastan eteeristä laulua, rakastan hyvää tarinankerrontaa, rakastan kitaraa sanomassa kauniisti mau.
It's giving Jefferson Airplane, Fleetwood Mac ja Patti Smith. Muistutti mua biisistä O Death, jota myös kovin rakastan.
Tästä tuli heittämällä yks sellasia albumeja, mitä kuuntelen myöhemminkin. Surisin, että kuulen tämän vasta nyt elämässäni, mutten voi koska oon niin ilonen että kuulin tän nyt.
Juuri sellaista brittiräminöintiä, mistä nautin. Siitä huolimatta en tiiä onks tää hyvä vai tosi hyvä. Ehkä tosi hyvä. Tokalla kuuntelukerralla kuitenkin ei enää säväyttäny samalla tavalla, joten kai tää kolme tähteä saa.
Kyllähän puluniska tän lätyn tahdissa liikku alusta loppuun. Paljon rumia sanoja mut hyviä riimejä. Jee!
Nautin. Tässä oli hyvä meno. Yritin pitkään pohtia että mitä tää tuo mulle mieleen ja vastaus oli lopulta rollarit...?
Apua miten eheä ja laadukas kokonaisuus! Tästä tuli niin hyvä mieli. Oon kuunnellu lähinnä Cooperia eksän autossa ja aiheuttanu ittelleni inhon, mut tää levy oli kyl tanssittava. Torvet sano trööt ja se tuntu hyvältä!
Tässä kohtaa on alkanu tällaset the Smiths -like bändit jo vähän tympiin. Vähän saippuan makunen ja nyt kun yritän miettiä yhtäkään biisiä, en muista.
Nirvana-nautiskelijana kyllä tästäkin nautiskelee. Grunge rätisee kivasti. Ehkä kuunteluolosuhteet eivät olleet Toyotan takapenkillä kaikista ihanteellisimmat, osa biiseistä jäi vähän hämärän peittoon. Varsinkin ne, joissa oli hiljaisempia osuuksia. Täytyy kuunnella uudestaan, kun eteen sattuu!
Lähdin tahalteen liikkeelle asenteella, etten kiusaksenikaan päätä etukäteen antaa viittä tähteä. Kuuntelin levyn kahdesti, todella etsien syytä miksen voisi tehdä niin. En löytänyt syytä.
Hulluja erobiisejä albumilla. Parhaimpia ehkä koko maailmassa.
Perusvahva rock-albumi, joskin mikään biisi ei noussut erityisesti esille. Milk oli suosikki. Tykkään enemmän myöhemmästä Garbagen tuotannosta.
Tangentti: Puhuin ystävän kanssa viikonloppuna siitä, kuinka hänen kaverinsa oli juuri ollut Helsingiasä Garbagen keikalla. Ja kuinka suomalaiset lausuvat bändien nimet suomalaisittain. Karbage. Depeshe mode. Muse.
Olipa vähän märkä pieru tää levy. Tykkäsin ekasta biisistä, mietin, että okei, tää kuulostaa vähän köyhän miehen Bowielta (ääneltään, ei tyyliltään) tai sitten the Clashin laulajalta. Ja sit joka biisi olikin sama biisi. Eikä mitenkään hyvä biisi.
Musta tuntuu, että joku on tehny tän levyn jo ja paremmin.
Tää levy oli vähän sillisalaatti, muttei huono sellainen. Kauheasti en ehtinyt keskittyä, mutta töissä oli ihan menevää toimintamusiikkia. Välillä meno muistutti Heartia, välillä laulajan ääni kiekui todella Kate Bush -vibaisesti.
Tämä tarvitsee ehkä toisenkin kuuntelukerran.
Ynh, miks tää oli tällanen vaik se toinen oli niin hyvä? Ei jotenkin säväyttäny yhtään tää. :/ Harmittaa, mutta minkä sille voi. Ehkä tosiaan tykkäsin enemmän albumista kuin bändistä viimeksi.
"No one knows what it's like to be Batman".
Oikein pätevää papparokkia!
Tää oli juuri tällasta sadepäivään sopivaa musiikkia. Asfaltti kiiltää vedestä ja värivalot heijastuu silmiin. En osaa selittää mistä mielikuva tulee, mut on miellyttävä. Luulen, että tää levy uppoaisi vielä paremmin auton ratissa.
Kun ensimmäiset kaksi biisiä oli soinu, mietin, että tässä on potentiaalia viiden tähden levyksi, jos meno jatkuu samanlaisena. Ei se valitettavasti jatkunu. Musta tuntuu, että loppua kohti mentäessä biisit kävi jotenkin ikävän yksitoikkoisiksi ja keskityminen oli jatkuvasti vaikeempaa. Harmi, koska Billy Joel on taitava. Samanlailla harmi, että populaarikulttuurissa hänen suurin teoksensa on Piano Man, koska kyllähän hän ihan todella upeaa musiikkia ja tarinankerrontaa osaa tehdä, jota piano mies ei edusta. Harmi vielä kolmannen kerran, että hän ei selkeesti osaa myös lopettaa biisejään ko kaikki feidaa ulos.
Kovin Disney-bängeri tulee tosin hra Joelilta, koska Why Should I worry? on uskomaton ja taidankin kuunnella sen hyvän mielen kipaleen juuri nyt saman tien.
Muutama ihan nätti kappale, mutta lähinnä kärsi synnistä nimeltä tylsyys.
Oli aika pettymys verrattuna edelliseen.
Ei nyt kyllä yhtään sytyttänyt, kun oli kuuntelemassa niin hyvää musiikkia viikonloppuna. Yhdessä biisissä tapahtu jotai jännää, loput oli lumisadetta. Ei enempää tätä.
Nää biisit ei kertonukkaan parinvaihdosta?? :<
Ihan mukiin menevää! Parhaimmillaan Eagles kuulosti samalta ko Foreigner (teinimeikän yks lemppareita taas), varsinkin sillon ko kitara nauku kivasti. Loppua kohden mentiin kuitenkin hitaampia biisejä kohti ja tuntu et tunnelma vähän lysähti. En ollu tienny et bändin kuuluisin biisi on myös aloituskipale. Olisi sopinut myös loppuun niin olisi minulle pelastanut paljon.
Tuskaa. Ihan puhdasta tuskaa. Mä en tiiä mitä tää tyyppi on maksanu siitä, että se on saanu levynsä tälle listalle, mut mikään summa maailmassa ei korvaa sitä, että mua sattuu nyt leukaperiin. Purin niin tiukasti hammasta tätä kuunnellessa, että korvissa tinnittää. Mulla oli ennakko-odotukset siitä, että tää on samanlailla tylsä kuin edellinen levy. Mutta tää olikin vaan ärsyttävä ja ikävä. Tylsä ois ollu parempi.
Elvis Costello on niinko se känninen eno jonkun nuoren parin häissä, joka on saanu mikin vapaassa sanassa ja aina kun luulet et se lopettaa, niin se jatkaakin viel yhellä kiusallisella vitsillä. Ja jututkin kiertää kehää.
Tää meinas olla aggressiivinen ykkönen, mut pidin Poor Napoleonista aidosti. Nousi aggressiiviseen kakkoseen, koska siitä pidin niin, että kuuntelen sen myöhemminkin.
Kun viimesessä biisissä arvon Elvis laulo Next time round mietin että toivottavasti ei enää tän vuoden puolella. En kestä sitä.
Onhan tämä kova lätty, valitettavasti se vain kärsii omasta pituudestaan. Kaikki biisit albumilla yksinäänkin ovat vähintään kolme tähteä, osa jopa sitä viiden tähden luokkaa. Olisipa osa niistä kolmista tähdistä dropattu pois, niin olisin jaksanut paremmin. Äärettömän hyvä albumi silti!
Mulla on ollut jotenkin tosi outo ennakkokäsitys, etten pitäisi Van Halenista. Mistä lie oon imeny sellasen ajatuksen, sillä tää oli kyllä juuri taas nappiin sitä mikä mieltä ja korvaa miellyttää. Kun edellisestä albumista valittelin että liian pitkä, niin tää oli mulle jopa vähän liian lyhyt. Yllätyin kun se loppui. Teki mieli pistää heti uudestaan soimaan, joten se puhukoon puolestaan.
Kaikki meistä on varmasti kokeneet sen tunteen, että on olemassa biisi, jolle ei tiedä nimeä mutta tunnistaa sen heti? No, Green Onions on mulle sitä.
Letkeä hyvän mielen touhulevy, jonka tahdissa arkiaskareet sujahti hupsis vaan. Äärimmäisen taitavaa pimputusta ja pamputusta, syystä listalla. Laitan varmasti toistekin soimaan.
Veikkaan, että tää on sitä musaa mitä lo-fi girl kuuntelee sieltä kuulokkeistaan. Helppoa ja harmitonta, ei herätä väristyksiä mihinkään suuntaan.
Albumin nimikkobiisistä tykkäsin kovasti, samoin suoraan sen jälkeen tulleesta! Tällä kertaa se ei kuitenkaan riitä mulla tähtien nousuun. Tähdet on fiilispohjasia, logiikka on heikoille.
(Miks viimenen remix kuulostaa siltä että se ois voinu olla jonkun KH-pelin alkuvideos T_T)
