Levy ei ole aivan tasalaatuinen - mukana pari tylsempää tai ärsyttävämpää biisiä - mutta kyllähän tätä ihan mielellään kuuntelee. Äidilläni oli useita Queenin levyjä lapsuudenkodissani, ja niitä paljon kuuntelin. Eli nostalgia-arvoa bändillä, joskaan ei tällä levyllä.
Iik, mikä ihana tämä on. En tunne artistia entuudestaan, mutta tykkään tosi tosi paljon. Nostalgista retrohaikeutta, ihan meitsin juttuja.
Tykkäsin tästä tosi paljon enemmän teininä. Perry Farrellin ääni on kiva ja saundit on kivat, espanja kuulostaa kivalta (enemmänkin saisi olla), mutta mä oon allerginen tolle funk-viballe mikä puskee tuolta alternativen lomasta. Exäni Stella kuunteli tätä paljon, siitä lisäpiste.
Lauantaiaamun siivouslevy.
Kain: ”Ihan ookoo .”(Käy vaihtamassa Motörhead-paidan päälle.)
Mauri: ”Tosi äijää.”
(Klió kiukuttelee eikä suostu kommentoimaan.)
Athanasía: En oo koskaan ollut täysin varma, onko tää tehty täysin vakavissaan vai ei. Toivon ja luotan, että vakavissaan. On tää hyvä.
PJ Harveyn teki aikoinaan kiinnostavaksi se, että hänen musiikkinsa kuulosti miehen tekemältä. Tai pikemminkin 15-vuotias minä koki suuren valaistumisen: tyttökin voi kuulostaa TÄLTÄ, kun siihen asti olin fanittanut pelkkiä miehiä tai poikia. Noihin aikoihin verrattuna nämä uudemmat levyt kuulostavat vähemmän yllättäviltä, mutta yhä toki kovin kauniilta. Harvemmin tulee kyllä tätä kuunneltua, toivottavasti listalla on vanhatkin PJ:t.
Kain: Ihan ookoo.
Athanasía: Isäni levyjä. Ei voi olla tykkäämättä.
Jossun kanssa nauhoitettiin tämä levy Lappeenrannan kirjastossa (nimenomaan tämä live-levy) kasetille vuonna 1996. Heikin kanssa kolme vuotta aiemmin kuunneltiin mökin aitassa Nirvanaa viikko putkeen. Eila avasi aitan oven ja katsoi meitä kauhuissaan: "Mitä masennusmusiikkia tämä on!" Äitini ompeli mulle mustan hameen, joka päällä menin kouluun, kun kuulin uutiset.
Nyt Jossu on kuollut, Eila on kuollut, Cobain on kuollut ja Heikki on kadonnut. Mitenköhän minun käy?
Yritin kuunnella avoimin mielin, mutta tää funkkihomma, yyh. En osaa kuvitella olevani koskaan niin tšilli, ettei tällainen musiikki kuulostaisi lähinnä vittuilulta.
Tunnistan hyvin tehdyksi, siitä yksi piste.
Haluan vuokrata auton ja ajella Yhdysvaltojen eteläisimpien osavaltioiden halki, nukkua motelleissa, juoda halpaa kaljaa huonoissa dinereissa ja kuunnella huonoa kantria. Eli tavallaan tykkään tunnelmasta, mutta ei tää levy kyllä kovin hyvä ole.
En nuorempana pahemmin piitannut Sigur Rosista, pidin koko bändiä liian eteerisenä ja liian tarkoituksenmukaisen söpöstelevältä. Tänään, koko perheen saapuessa kotiin, kaiken kaaoksen keskellä laitoin levyn soimaan ja parin biisin jälkeen huomasin keskittyväni musiikkiin niin, että koko kehoni rauhoittui ja liikutuin. Kain, tuo sama tyyppi, joka viime viikkona kohdisti raivoisan voimansa minuun, näki silmästäni vuotavan yhden ainoan kyyneleen ja käpertyi kainalooni. Kuunneltiin tuossa asennossa koko levy loppuun, jonka jälkeen kuunneltiin vielä (), kunnes Kain nukahti ja siirsin hänet sänkyynsä.
Yllättävän mellow. Tykkäsin ihan, sopii perjantaiaurinkoon ja hieman väsyneen tunnelmaan.
Miten tällaista levyä voi edes arvostella? Olen itse nähnyt High Fidelity -leffan sen verran monta kertaa, että kuulen tän nykyään valitettavasti päässäni aina Jack Blackin äänellä. Kai tää on tosi hyvä? Kai?
Lauantai-aamun siivousmusaa. Ihan tosi söpöä kyllä, Halloween-bileiden klassikkokamaa.
Ei nyt yhtään missään järjestyksessä, mutta mulla on surkea mieli ja halusin kuunnella jotain tuttua ja turvallista ja aidosti hyvää, joten tää, halaa minua kuin lämmin peitto, on ollut rakas alusta asti ja oon monet itkut tätä kuunnellessani itkenyt, muistan yhdenkin kesän Ateenassa, 40 asteen helteessä hikoilin ja itkin - en enää muista mitä itkin, mutta Ocean Rain auttoi silloinkin.
Joskus 2000-luvun alussa jossain Hakaniemen huudeilla sijaitsi keikkapaikka nimeltä Factory. Entisen poikaystäväni Jarin (silloin jo entinen) bändi esiintyi siellä ja minä olin röyhkeä ja vaadin heitä soittamaan Ziggyn. Jari ei olisi halunnut, mutta orkesterin rumpali suostui, sillä ehdolla, että minä laulaisin. Nousin lavalle voimakkaasti alkoholia nauttineena ja oikein tyylikkäästi unohdin sanat ja purskahdin nauruun. Nauroin koko biisin ajan, alusta loppuun. Parasta ikinä.
Eihän tää Pumpkinsien pras levy ole (Siamese Dream on), mutta koska olin teininä maailman suurin Pumpkins-fani, vietin käsittämättömän monta tuntia elämässäni Pumpkinsin nettiviestialustalla (mikä on message board suomeksi?) ja suurin osa ystävistäni ja heiloistani on tavattu bändin kautta tai takia, siksi 5. Plus yhä edelleen osaan levyn ulkoa ja takaperin ja unissani. Oi, teini-ikä.
Ote vanhasta taideteoksestani:
One morning in 2004, I was woken up by the sound of a package being delivered to my door. In it I found the suggestively titled 69 Love Songs by indie pop band the Magnetic Fields. It was sent to me by my long-distance lover, who at the time claimed never-ending love for me.
His love wasn’t, of course, never-ending, and after the (from my perspective) devastating break-up, I found, somewhat ironically, comfort in that very same album.
”I could dress in black and read Camus, smoke clove cigarettes and drink Vermouth, like I was 17, that would be a scream, but I don't want to get over you.”
Do listen to the whole album, though, if you haven’t. So many little stories about love or the lack of.
Piirrän tälläkin hetkellä tulevaa sarjakuva-albumiani, joka on (jälleen kerran) novellikokoelma. Jokainen tarina viittaa yhteen tärkeään biisiin, yhteensä 12 niitä ihan tärkeimpiä biisejä on kokoelmassa (albumissa?) mukana. Being Boring on yksi näistä.
Hirveen vähän oon tätä kuunnellut, vaikka Morrisseytä ja Smithsiä tosi tosi paljon kyllä. Oon joskus 90-luvulla ostanut tän isälleni joululahjaksi ja se kyllä kuuntelee tätä kaiken aikaa.
Ihan kelpo kevyhän tämäkin on, olin unohtanut miten rok tää paikoittain on. Mua ihmetyttää välillä Morrisseyn rohkeus, miten se kehtaakin laulaa no, vaikka kateudesta? Eihän kukaan kehtaa.
Birthday Party on parasta Cavea ja lisäksi parasta Rowland S. Howardia, jota muuten fanitan ISOSTI.
Lemppari-Kinks, ja bändistä tykkään muutenkin paljon, oi!
Vitonen, koska haluaisin olla Nico. Levy on haikea, tyylikäs, nostalginen, ja kyllä, vähän tylsä - mutta sen on tarkoituskin olla, eli tässä tapauksesssa tylsyys on vain plussaa. Kuvastaa jotain yleistä inhimillistä apatian kokemusta.
Tätäkään levyä en ole kuunnellut sitten 90-luvun, tunteet vyöryvät ylitseni. Kaunis, kaunis ääni hänellä, joka mielestäni pääsee oikeuksiinsa niissä hetkissä, joissa ei ole mukana vihaa. Negatiivisia tunteita on toki hyvä myös käsitellä. "Lately" on suosikkibiisini levyltä, "You'll Follow Me Down" myös hyvä.
Annan näköjään nää vitoset pois listalta kummittelemasta. MBV on minulle kovin kovin rakas yhtye, joka toimii aina, ilossa, surussa ja rakkaudessa.
En mä osaa tätä sen kummemmin perustella, on yksi elämäni levyistä. Brett on ihana. Ihana.
Puolessavälissä kyllästyin ja vaihdoin Bendsiin. Sori, Radiohead, love the band but not the album.
Nuorempana nyrpistelin nenääni kantrille. Vasta lähivuosina olen huomannut, miten kantri on vaikuttanut musiikkiin, jota olen kuunnellut nuorena. Kun teininä fanitin Smashing Pumpkinsia, miten en kuullut amerikkalaisuutta noissa levyissä? Ymmärsin toki, että Pumpkinsit ja Sonic Youth ja Pixies kuulostivat huomattavasti vähemmän ironisilta kuin brittitoverinsa, mutta en osannut sanoa miksi. Ironian puute on kuitenkin se, mikä saa jenkkijutut kuulostamaan jenkkijutuilta. Nuorempana dissasin huumorintajuttomuutta, nykyään huomaan olevani itsekin vakavampi, vähemmän ironinen ja enemmän elämästä nauttiva (ja samalla enemmän siitä kuormittuva). Ei ole mitään vitsin aihetta tässä kaikessa, ei. Tai edes kyynisen observaation arvoista. Eli iskee tämä Nelsonkin näemmä nykyään, jollain tasolla.
Kun tämä albumi julkaistiin, asuin Glasgow’ssa silloisen poikaystäväni kanssa, joka oli lihakauppias. Ei nyt ihan teurastaja, mutta kyllä se meikävegaanista hieman koomiselta tuntui, ja Abattoir Blues tuntui kertovan hänestä kaikesta synkkyydessään ja romanttisuudessaan. Kun erosimme, olisivat liput Caven keikalle jääneet käyttämättä, joten menimme yhdessä, vaikka se tuntui murskaavalta. Levy kertoo lihatiskillä ahkeroivasta entisestä rakkaastani, joka oli niin masentunut, ettei hänellä ollut energiaa minulle, sekä erostamme. Levy ei ole suosikkini Caven tuotannosta, mutta rakas yhtä kaikki.
Äh, tämä ei ollut mun juttu, valitettavasti. Halusin tykätä, sillä tykkään Neil Youngista, mutta tämä levy kuulosti 60-luvulle sijoittuvan leffan soundtrackiltä. Hippijuttuja, eikä hyvällä tavalla. Good Time Boy (Kain käänsi autossa näppärästi "Hyvä aika poika") oli vähän menevämpi, eli se saa pisteen enemmän kuin koko albumi.
Tätä levyä on tullut kuunneltua vuosien varrella! Nyt huomasin, että ollaan saman ikäisiä. Eilen pohdittua: jos Black Flag teki tän jutun näin hyvin 41 vuotta sitten, niin miksi yhä vain on bändejä, jotka haluavat kuulostaa juuri tältä? Varmaan siksi, ettei mikään olisi hauskempaa, kuin olla Black Flagin laulaja. No, ehkä vielä astetta hauskempaa olisi olla Melt Bananan laulaja. Meinasin pihistellä tähtiä ja antaa vain kolmosen, mutta kyllä tälle on annettava vähintään yhtä hyvä kuin Abattoir Bluesille, eli se neljä.
Henkilökohtainen klassikko tämäkin, joskin pidän itse enemmän Curen poppiksista - näissä synkistelevimmissä ei ole samalla tavalla kiehtovaa ristiriitaa surullisen lyriikan ja kepeän melodian välillä. Mutta kaikki Cure on hyvää.
Kraftwerk jaksaa ilahduttaa (varsinkin livenä - söpöt vanhat sedät läppäriensä takana plim plom), mutta onhan tämä vähän höpsö levy.
Tämähän sattui sopivasti - saatiin joululahjaksi liput Lontooseen ja hirveän määrän Lontoo-aiheista kirjallisuutta, karttoja yms. Levy on lasten suosikki (Kätyrit-leffasta tuttu) ja itsekin tykkään, vaikka fanitankin Quadropheniaa brittipoppihengessä hivenen enemmän.
Rumours yhdistyy mielessäni kolmeen henkilöön.
Gregin soittolistoilla eniten näkyvyyttä saivat miesrokkarit ja hevi ja Fleetwood Mac. Monen vuoden ajan hän yritti saada minut kuuntelemaan viimeiseksi mainittua yhtyettä, mutta minä nyrpistelin nenääni; jos Greg tykkäsi, minä tuskin tykkäisin. Lopulta kuulin Rumoursin jotain muuta kautta, ja rakastuin - Gregin suureksi riemuksi.
Kun Blair jätti minut vuonna 2007, kolahti Rumours vielä voimakkaammin. Oli sattumaa, että ystäväni Dawid tuli myös dumpatuksi samaan aikaan, ja yhdessä kuuntelimme levyä ja itkimme. Nauroimme myös.
Voih, nyt on pakko myöntää, että en kyennyt. Yritin, monta kertaa. Skippailin biisejäkin siinä toivossa, että seuraava olis ollut parempi. Mutta ei. Tää levy kuulosti musiikilta, jota isäni kuunteli 60-luvulla kun yritti olla cool eikä Kreikan radiossa peruskreikkamusan lisäksi soitettu kuin Wolfman Jackiä- toi laulutyyli on äärimmäisen amerikkalaisen kuuloista, en kykene.
Lempimuusikkoni (kaikkien lempimuusikon) tylsin levy. Ei se mitään, Bowien tylsin levy on silti parempi kuin suurin osa maailman levyistä.
Tämä oli parempi kuin odotin ja aika söpö. Tämmöinen vanha hiphopmikälie on niin kilttiä. Hokevat shit sitä ja shit tätä ja kuulostaa samalta kuin kiroileva taapero. Ihanat. Muutaman biisin jälkeen kuitenkin hieman kyllästyin, kyllä tätä varmaan kuuntelisi enemmänkin, jos ois kavereiden kaa tai rantakahvilassa tai jossain muussa letkeässä paikassa.
Ei Bowien paras levy, mutta ei tylsinkään. Välillä sen ääni kuulostaa vanhan miehen ääneltä, mikä melkein liikuttaa minua.
Alkoi lupaavasti: kiinnostuin tarinallisuudesta ja voimakkaan läsnäolevasta brittisaundista. Alkoi kuitenkin puuduttaa melko nopeasti, ei ollut riittävästi vaihtelua ja levy oli kuitenkin piiiiiiiitkä. Muutama ihanahko biisi välissä.
Tykkään periaatteessa, tässä on jotain samaa eeppistä kasaria kuin suosikkibändissäni Echo and the bunnymenissä, mutta pupuihmisistä poiketen tämä ei ollut pätkääkään synkkä vaan enemmän vaan korni. Kiikun kaakun kakkosen ja kolmosen välimaastossa. Jos tähän levyyn liittyisi joku ihana pussailumuisto nuoruudesta, voisi nousta korkeammaksikin, mutta kun ei liity.
Tässä oli paljon hyvää, mutta myös sellaisia vitsikkääksi tulkittavia kohtia, joille ei meikätosikkp lämpene lainkaan. Kuitenkin parempi kuin odotin.
Kuuntelin levyn eilen autossa (auto parkissa), samalla kun yritin estää raivoavaa esikoistani vääntämästä sormiani katki. Unohtumatonta.
Arvostan, mutta en tykkää.
Ajattelin ensin kolmosta, sillä tietyssä mielentilassa (väsyneenä, tai sydänsuruisena) tällainen musiikki voisi kuulostaa hyvin kauniilta, mutta valitettavasti levyn toka biisi oli niin ärsyttävä rallatus, ettei uppoa missään mielentilassa.
(Olenpas minä nyt pihi näiden tähtien kanssa, toivottavasti huomenna on jotain enemmän mun makuun.)
Reippaita biisejä ja ihanan lyhyitä - ei mitään ylimääräistä vaan juuri sopivasti energiaa. Laulajan ääni oli hivenen tylsä, siksi kenties bändi ei ole tämän kuuluisampi. Tai ehkä en vain itse ole törmännyt. Hyvä kuitenkin että törmäsin nyt, levy ehti soida kolme kertaa ennen kuin viitsin vaihtaa.
Eihän tätä pysty kuuntelemaan, kammottavaa hissimusiikkia.
Paremmalta tämä nyt kuulosti kuin 25 vuotta sitten, tai milloin viimeksi tämän kuuntelinkaan. Ihan hilpeää, mutta vähän väsähdin loppua kohti. Ei tää kyllä edelleenkään ihan mun musaa ole, mutta ihan virkistävää tää oli kuunnella läpi.
**
Ihaninta tässä levyssä on, että vielä vuosikymmenien jälkeenkin se jaksaa yllättää - kuuntelin pitkästä aikaa sanoituksia ajatuksella ja nehän olivat paikoittain surullisemmat kuin muistin. Oman elämän klassikko sarjassa "isäni kuunteli", ja myös sarjassa "siskoni rakasti".
Listan laatijat ilmeisesti tuumivat, että Ace of Spades on niin hyvä biisi, että se ansaitsee olla listalla kahdesti. No, ansaitseehan se.
Annan tälle yhden tähden vähemmän kuin viimeksi, koska näemmä kaksi kertaa parin viikon sisään on kuitenkin vähän liikaa.
Tämähän oli kiva. Mua häiritsee R.E.M.issä yleensä se, miten helpolta se kuulostaa. Tai niiden levyistä henkii sellainen ylituotettu ”no niin, tehdäänpä hittilevy” -viba. Ne päättää tehdä ihmisten sielua koskettavia hittibiisejä ja osaavat sen homman ärsyttävän hyvin. Mä periaatteessa siis ihan pidän R.E.M.sitä - mutta mua hiertää suunnattomasti se, ettei mulla ole ikään kuin vaihtoehtoa. Ne levyt tehdään harkitusti ja täsmällisesti juuri sellaiseksi, että minun kaltaiset tyypit tykkäisi. ARGH! Mutta tässä levyssä sitä puolta ei ole! Pieni epävarmuus tuo kivasti särmää, ja tätä pystyy kuuntelemaan.
Tykkäsin tästä levystä paljon teininä, ja äsken kuunnellessani tajusin, että varmaankin kuuntelin usein tätä levyä bileiden jatkoilla pussaillessani. Nyt jäi valitettavasti taustamusiikiksi, mutta ehkä se johtuu siitä, etten enää oikein saanut tunteesta kiinni, varmaankin koska en enää pussaile bileissä. Pitäis.
***
Kesällä 2003 olin Leedsissä festareilla kaverini Paulin kanssa. Keikoista en muista juuri mitään (Squarepusher oli muistaakseni hyvä, ja Lamb), mutta muistan riidelleeni rajusti Paulin kanssa: hän tappeli teltan kanssa aamuviiteen asti eikä antanut minun auttaa pystyttämisessä, vaikka olisin saanut sen pystytettyä hetkessä. Päädyimme nukkumaan autossa, koska hänen miehekkyytensä ei antanut periksi. Paikat jumissa ja mökötyksen hiljaisuudessa ajoimme takaisin Lontooseen päin seuraavana päivänä, kunnes radiosta kajahti Teenage Kicks - aloimme laulaa mukana, ja nauraa.
Melkein annoin levylle - ja muistolle - vitosen, mutta Spotify soitti seuraavaksi Buzzcocksia, ja koska Buzzcocks saisi vitosen, voi The Undertones saada vain nelosen.
Annie Lennoxin ääni on ihmeellinen ja muutama biisi on ihan kiva. Kertoo ehkä kuitenkin jotain minusta ja musiikkimaustani, että levyn paras biisi taitaa olla Satellite of Love -
eikä sekään lähellekään yhtä hyvä kuin alkuperäinen.
Tätä kuunnellessa tulee Club Kajalia ikävä - pitäisiköhän tehdä joku taideprojekti siihen liittyen.
Mulla on absurdi ja selittämätön pan-huilujen pelko. El condor pasa on jotenkin jännittävällä tavalla minulle kuitenkin läheinen, ja joku päivä saatatte kuulla, kun vedän sen karaokessa. Ehkä.
Mä tykkäsin tyypistä kovasti joskus vuosia sitten, mutta tätä levyä en tainnut kuunnella. Olin hetken innoissani, kun laitoin levyn soimaan - eka biisi oli aivan ihana - mutta sitten en enää jaksanutkaan niin keskittyä. Ihan jees tää silti oli, ei yhtä hyvä kuin myöhemmät levyt.
Nopealla vilkaisulla eilen luulin, että pääsee kuuntelemaan M85:sta, mikä pettymys. Siis varmaan tää on genressään oikein mainio levy, mulle tulee näistä 60-luvun rokkijutuista aina vaan leffasoundtrack-tunne. Vaatteet on överihienot (katoin youtubesta).
Rakastan tätä levyä. Olin unohtanut, miten paljon. Kuuntelin Beth Ortonia paljon vuosituhannen vaiheessa ja vähän myöhemmin, sittemmin siirryin kuuntelemaan enemmän Cat Poweria, joka osui mulla ikään kuin samaan tarpeeseen. Ei siis mitenkään niin, että Cat Power olisi mitenkään parempi kuin Beth Orton, lähinnä sattumaa tämä. Ehkä Beth Orton on jopa hieman parempi.
Oon yrittänyt miettiä pääni puhki, mistä tunnen Emmylou Harris (joku yhteistyö, olen melkein varma), mutta en muista. En mä kyllä oikein tätä jaksa.
Mua harmittaa, etten oikein lämmennyt tälle, kanssafanittajien hehkutuksesta huolimatta. Ehkä se pahin angsti puuttui, en tiedä.
Elton kuulostaa nykyään coolimmalta, kuin ennen.
En tykkää, liian teatraalista. Kielestä piste.
Mä en oo koskaan tajunnut Flaming Lipsiä, vaikka ehkä pitäis? Vähän indie, mutta ei riittävästi, vähän tunnetta mukana, mutta ei tarpeeksi. Jotain semmoista, ja aika tylsää, vaikka yritin tällä kertaa tykätä.
Suosikkilevy, aina ja ikuisesti.
Olinkin odottanut kunnon poppia! Eiks Taylor Swift oo ihan katu-uskottava nykyään? Ei tää nyt oikeasti oo ihan nelosen arvoinen, mutta kun tykkäsin tästä enemmän kuin hetki sitten arvostelemastani Billy Braggistä.
Sanat ihanat ja tunnelma kaunis ja rauhoittava, mutta laulajan määkimistä en sietänyt silloin, kun tää oli tosi suosittu, enkä näköjään siedä vieläkään.
Tämä levy ei ole valitettavasti kestänyt aikaa niin hyvin, kuin olisin toivonut. Ja sanon valitettavasti, sillä rakastin tätä levyä teininä, kuten myös Buckleyn seuraavaa, keskeneräisenä julkaistua levyä. Nostalgia-arvoa tälläkin toki.
Mun nuoruudessa vain coolit animaatio-opiskelijat kuunteli Aphex Twiniä (ja mä en ollut animaatio-opiskelija enkä varmaan kovin coolikaan), mutta onhan tämä kaunista.
Taas tätä pussailumusiikkia. Tää levy on niin rento, että tuntuu jo vittuilulta. En itse osaa edes villeimmissä (vai tšilleimmissä, hehheh) unelmissaan olla näin rento.
Nick Cave, Elvis Costello, Tom Waits ja vielä Neil Hannonkin mukana, what's not to like? Kovin kaunista tämä, eeppista ja oopperallista olemaan kuitenkaan liikaa mitään näistä ollakseen selkeästi pop-musiikkia. Aivan varmasti kuuntelen uudestaan.
Heh, kuulostaa ihan Rory Gilmoren musilta. Tästä huolimatta paikoittain oikein miellyttävää, paikoittain kyllä vähän tylsää.
Kuuntelin tätä työhuoneella ja olin harvinaisen tietoinen viereisessä huoneessa työskentelevästä jonoista, joka on juuri aloittanut naapurihuoneessa sijaitsevan gallerian valvojana. End ikinä häpeä mitään (paitsi tekemiäni virheitä), mutta nyt häpesin - ei kai jolppi luule, että tätä kuuntelen vapaaehtoisesti.
Piste siitä, että tämä ei ollut aivan niin kamala, kuin muistelin.
Tykkäsin, ei muuta kommentoitavaa.
Musta tuntuu, että multa puuttuu taito kuunnella tällaista musiikkia sivistyneesti ja valistuneesti, mutta tykkäsin kyllä.
Yhh, ei. Vinkuva ääni, tosi ruotsalaisen ylituotetun kuuloista ja AIVAN liian paljon soinut joka paikassa. Ykkönen vai kakkonen, ykkönen vai kakkonen.
Vähän tämmöinen dreamy kyllä, mutta laulusta en oikein pidä, liian kiemurtelevaa. Mutta ei tää ihan huono ole. Tylsähkö.
Ei nyt korvia särkevä millään muotoa, mutta aika mitäänsanomaton.
Mitä klassikkoalbumeihin tulee, niin arvotan The Whon sangen korkealle, ja tässä on hittibiisiä hitin perään. Oikein mainio.
Eihän tää musa oo pätkääkään kiinnostavaa, mutta tyypin estetiikka on ihan kuvauksellista. Mulla on joskus nuorena semmoinen muistaakseni David LaChapellen kuvaama julkka seinällä, missä on koulubussi ja kirkuvia lapsia ja hienoja neonvihreitä yksityiskohtia, se oli upea. Nämä viimeisimmät kohut jätän pois tästä arviosta. Mulle on jäänyt mieleen joku Alice Cooperin lausahdus, missä se mollas Mansonia siitä, että otti naisen nimen ja esitti pelottavaa teatraalisesti, so done. Alice Cooper sen sijaan on sairaan hyvä, onko sitä tällä listalla?
Tämä levy ja The Offspringin Smash olivat ensimmäiset levyt, jousta skidinä kiinnostuin, joten taidan olla vähän jäävi arvioimaan tätä mitenkään. Ennen tätä oli pimeys.
Musta on jännä, miten muuntautumiskykyinen Beck on, ja miten taitava tyyliin kaikessa, mitä se tekee. Itse tykkään tästä levystä tosi paljon, mutta ymmärrän kyllä, miksi sitä aikanaan dissattiin.
****
Ostin tän levyn aikoinaan siksi, että Syd Barrett mainittiin Television Personalities -yhtyeen biisissä ”I Know Where Syd Barrett Lives”. Onneksi ostin, en enää muista, millaista elämäni oli ilman tätä levyä.
Vähemmän äijää, kuin muistelin. Ilahduttava perjantaiaamupäivän kokonaisuus.
Yhh. Tää on jotenkin harvoja yhtyeitä, joita en yhtään jaksa edes yrittää ymmärtää. Joku siinä pöljässä angstisuudessa (rehellinen angsti uppoaa, tää tuntuu esitykseltä) ja koomisissa teatraalisissa asuissa mättää pahasti. Melkein voisin antaa ykkösen, mutta säästetään ne vielä sietämättömämmille.
Mä en varman edes pitäis tästä, jos ei olis ranskaksi. Jännä, miten paljon kieli muuttaa tunnelmaa.
Kuten Kalle kirjoitti, ei suosikki-Smiths, mutta tosi hyvä silti.
Roxy music onnistuu olemaan yhtä aikaa seksikäs ja viileä, jotenkin tämän maailman tavoittamattomissa ja kuitenkin täysin tunteella musiikissa mukana. Ei yhtä hyvä kuin eka levy, eikä yhtä hyvä kuin Brian Enon ekat soololevyt, mutta silti, oi.
Pelkäsin Black Hole Sunin videota lapsena niin paljon, etten pysty arvioimaan tätä levyä objektiivisesti. Tästä puuttuu joku muulle grungelle tyypillinen välittömyys, onkohan tää edes grungea vielä, selkeästi raskaampaa. Ei mulle, mutta varmasti jollekulle.
Harvemmin pystyn levyä kuuntelemaan, liikutun liikaa. Nyt kuuntelin pitkästä aikaa.
Höpsis, eihän tää rokmusiikkia ole ollenkaan, vaan brittipoppia ripauksella glamia. Eka levy vielä parempi, mutta on tää niin upea, että itkettää. Iloa ei kieltämättä kauheasti tästä löydy, mutta kaikkia muita tunteita kyllä. Heroine on ehkä mun suosikkibiisi ikinä. Tai no yksi todella monesta.
Mä rakastan tätä leffaa, kirjaa ja levyäkin. Ei nyt ehkä paras ikinä, mutta menee tunteisiin ja on tosi tosi nätti. Sopii leffan tunnelmaan täydellisesti.
Mä yhä käyn täällä katsomassa, mitä pisteitä te annatte suosikkilevyilleni.
Cocteau Twins on aina kuulostanut siltä, että mun pitäis tykätä tosi paljon, mutta tykkään vain vähän. Nättiähän tämä, mutta joku raapivuus puuttuu, mikä monesta muusta shoegazesta tekee sydäntämurskaavaa.
