Tbh aika mid, en tykännyt hirveesti noista western-viboista. 3 tähteä tai jopa 2,5, ei houkuttanut kuuntelemaan uudestaan 🥲
Hyvä, jämäkkä albumi, ns. "kovvaa tilua". Valitettavasti en tykkää solistin "jolisevasta" äänestä ihan hirveesti, se korostuu joissain biiseissä turhan paljon. Ehkä sen kanssa tulisi sinuiksi, kun enemmän kuuntelisi. The Good Thing oli kova biisi. Kolme ja puoli tähteä.
Ah tää oli ihana! Sellasta toiveikasta ja ajatonta kiitämistä. Menee ehdottomasti talteen ja työskentelyn tai vibailun taustaksi. Pilvisen, tyynen päivän musaa.
Tää oli musta vähän tylsä. Laadi-daa. Vähän pörinää siellä täällä, muuten jotenki blääh. Silleen easy-listening, ei pahaa sanottavaa mut ei myöskään erottunut edukseen.
Ihan solid hyvämmielen musaa. Olipa uskonnolliset sanoitukset. Ajaton.
Nevöhööd mulle tää bändi. Mut hyvä oli levy. Huikee toi vika raita ja She Comes in Colors kans. Ja muutenki et kaikki muut on jotain 2-3 min juttuja ja viimeinen raita on sen kakskyt minsaa. :D
Yet another honottava laulaja, vai olenkohan minä tässä se ongelma. :D Missä naisäänet tällä kusisella listalla? :D Mut tää oli aivan jepaa rokin räimettä, Language Problem ja As My Wife Says parhaimmistoa biiseistä!
En ollu ikinä kuunnellu tätä koko levyä vaikka ihan paria vaillehan kaikki näistä biiseistä on tuttuja. Hittiä hitin perään, onhan tää nyt ihan älyttömän kova paketti ja tykkään tästä crispin riisutusta soundimaailmasta. Vaikea arvioida tätä kun tuntuu, että nää biisit on vaan niin itsestäänselvän kovia ja tavallaan on kasvanut Adelea kuunnellen, vaikka toisaalta ei oo aktiivisesti kuunnellut. 😁 Ja miten joku häthätää parikymppisenä voi jotenkin niin kypsää musaa kirjoittaa?
Miten löytäisin priit-prööt-musiikkia? MINÄKIN TAHTOISIN PRIITTISTÄ ja PRÖÖTTISTÄ! ;___; TAHTOISIN VAIN KUUNNELLA IHANUA PRUUTS JA PRÄÄTS -MUSSIIKKIA :33 VOITAIS ISTUA SOHVALLA JA KUUNNELLA LEVYKÄISIÄ JOISSA PIRISEE JA PÖRISEE KANSSA :3 SIT KUUNTELISIN PRUITS PRÄITS -LEVYJÄ JA IHAILISIN MUUSIKOIDEN PRÄYSH JA PRIUSH -TAITOJA :333 MIKS KAIKILLA MUILLA ON TORVIA JA TILUA MUT MULLA EI OO VAIK OON IHAN KIVA KAVERI ;___; VOI KUNPA MULLA OLIS KUNNON PRIISH PRÄÄSH.
olispa tilirimpsis hilirömpsis <3 jammailisin kyllä sen pörö mörön tahtiin ja tekisin samalla pitsua ja sit kuuntelisin lisempää prööts krönks -mussiikkia netistä ja katselisin hauskoja jatsimuusikoitten tiluvideoita <3333 olispa plimps plomps -jatsia <3 vituttaa kun ei ole priittistä ja prööttistä ;___;
Älyttömän hyvä levy! Menee vakikuunteluun! Ihanaaa plimps plomps ja vähän sitaria siellä ahh. 4,5
Kansi lupas oksettavan pahaa mun estetiikan tajussa mutta saatans fittan miten kovaa! Uus salilevy, rakastan.
Iha ok kahen pennin Beatles. Vähän inconsistent musta et osa biiseistä oli tosi fillereitä. Pari hyvää biisiä. Emt onko yliannostus kuuskytäluvun pimpelipompelia.
Ajaton, todella kaunis albumi! En muistanu tuota Fast Caria!
Papparock instensifies. Tasapaksua, parhaimmillaan mukavaa, mut ei jotenkin itselle osu.
Reipasta brittiräimettä, tykkään! Ihan älytön toi kansikuva :D
Hyvin tuotettua ja kaunista musiikkia, mut jäi mulla nyt jotenkin taustahönkimiseksi. Pitäisi ehkä antaa uusi mahdollisuus jossain toisessa hetkessä.
Ääh. :D Tavallaan osista tykkäsin mut olihan tää nyt ihan metakkaa vaan.
Siis vitun hyvä, bängeriä bängerin perään. Ei mulla muuta, moii.
I am 😚🐣🦋🌸👼🌱🌈❤️🔥
This album is ⛓️💀🪦⚰️😫🔪🚬👹⚔️🥴
Jossain toisessa mielentilassa saattais lähteä mut ei nyt Pride-pöhnässä ja kesäisessä fiiliksessä sekä helteessä. Liian likainen soundi ja synkät lyriikat. Ehkä tyyppaan uudestaan marraskuussa. Muutama vika biisi jäi kuulematta. En tiiä millasessa mielentilassa tarttis olla.
Kannen, bändin nimen tai albumin nimen perusteella en kyllä osannu olettaa mitään tällasta. Olipahan matka. Hyviäkin biisejä mut myös täytematskua. Afro Left kovimmasta päästä. Paikoin ihan älytöntä paatosta: "Burn Hollywood (?) burn" :D
A classic. Alan ehkä pääseen mun lapsuuden musatunneilta tarttuneesta ankeusinhosta El Conor Pasaankin. Ja siis tää on niin älytön levy et saa kyllä anteeksi yhen ällöbiisin.
No nyt on renkutuksia. Osa ihan hauskoja mut cmon, 69. Vaikka ihan hauska stoori taustalla onkin. Tuntui turhanpäiväiseltä ja obnoxious et tätä pitäis kuunnella 3h 😅 kuuluuko oikeasti tälle listalle?
Kitarat vallttavat kovin kauniisti. Mut laulaja taas jolisee. Aika synkkää, paha clash kesäpäivään mut tavallaan tykkään.
Ah, pitkästä aikaa jotain iloista. Love me some old school folk rock muijat ja tiesin et tykkäisin tästä. Tulee hyvä mieli, easy listening ja yksinkertaisesti vain hyvää musiikkia.
Ihan kivaa ja tykkään tällasesta musasta, mut pidemmän päälle vähän tasapaksua rallattelua. Jäi taustamusaksi reippaan alun jälkeen.
Tykkäsin! Ihanaa maalailevaa ja hyvänmielistä. Love me some oldie goldie folk rock may this never end.
Hyvvää meininkiä, uho ja ränttä-tänttä toimii aina. Ollapa anti-system-nuorisolainen jossain tupakansavuisessa baarissa Brittein saarilla 70- ja 80-lukujen vaihteessa keikalla kuuntelemassa näitä. Simpler times.
Tän jälkeen teki mieli alkaa luukuttaa pitkästä aikaa Yeah Yeah Yeahsia. Ihanasti ollut naisvokalisteja muuten tässä päivänä muutamana!
No ohan tää nyt kovvaaaa. Yks tähti pois koska naisvihamieliset sanat.
Kivaa eteenpäin jurputtavaa meininkiä. Eka ajatus oli että "tämä on sellaista musiikkia, mistä miehet tykkää". :D:D
Jäi vähän taustapöhinäksi lopulta.
Täähän oli hyvää rokin räimettä! En oo yhtään kuunnellu Alice Cooperia ja ennakkoluuloja oli. Mut positiivinen yllätys!
Ihan jepa, vähän tasapaksu. Ei suuria tunteita, en usko et tää ois välttämätön kuulla ennen kuolemaa
Taustamusaksi jäi tää tällä kertaa. Ei kesämusaa.
Tää on vaan ihan älytön. Todella vitun kova levy, bängeriä bängerin perään.
Kuulosti vahvasti aikakaudeltaan, eli ajattomuudesta tuskin voi puhua. Ihan hyvä -tier.
Ei tälle kai voi kakkostakaan antaa, kun ei tää huono huono oo, mut ei tää oo hyväkään. 2,5 pyöristyy ylöspäin. Pari hyvää biisiä, muuten tuntui työläältä.
Aivan jepa räimettä ja kova vokalisti. Vähän vaatis lisäkuuntelua. Reissaaminen verottanut levyihin paneutumista, mut jos aikoo arvostella 1000+ levyä niin ehkä jokaista ei voi aivan karrelle kuunnella ja niin pieteetillä paneutua, jotta tää proggis ois sustainable.
Toinen jo samalta! Tää oli ehkä omaan makuun enemmän. Hyvä ja letkee levy, jää hengailumusakiertoon!
Huhhuh miks en oo kuunnellu The Whota? Bängää isosti biisi toisensa perään. Todella ansaittu sijoitus listalla.
Keksin yhden syyn miks en oo kuunnellu The Who’ta. Kerran, kun oltiin jotain reilu parikymppisiä niin juhlittiin Larpan synttäreitä. Juhlat oli kivat, mutta sen jälkeen yks kaveri didn’t get the memo että bileet on ohi. Se halus välttämättä pajaripäissään kuunnella täysillä vinskalta The Whota ja mää tyyliin torkuin sohvalla ja Larsson being the unconfrontational person they are ei sanonut tälle fiilistelijähemmolle mitään että ”mihinköhän aikaan vieraat ois kotona jos nyt lähtis”.
Siellä me sit istuttiin/torkuttiin ja kaveri ois halunnu vielä uudenkin levyn lyödä lautaselle kun eka loppu. Muut oli lähteny jo tunteja sitten eikä tää vieras ollut ees erityisen läheinen. Oon siis pakkokuunnellut aamuyöllä levyllisen The Whota laskuhumalassa. Siksi siitä jäi paha maku suuhun kai. Mut ei ollu tää levy se.
Hella good. Tää on sellasta musadiggarimusaa mitä kohtaan oon varmaan yleisesti hiukan turhan ennakkoluuloinen pelkän nimen perusteella: ”liian hienoa mulle, helmiä sioille”. Mut ei tätä varmaan ihmeemmin tartte ymmärtää, kun menee jalan alle ja viihdyttää. Kuulostaa tosi ajattomalta, jonka jälleen kerran lasken positiiviseksi asiaksi. Peg nousi lempparibiisiksi.
Oli aivan jepa. No big feelings mut aivan mielellään tota kuunteli.
Eka countryalbumi! And yet another sarjassamme ”ihan jepa”. Kyllä tätä kuuntelee, mut liikaa lällyä ja juustoa mun makuun.
Mietin et onko tää nelkku vai kolmonen, mut on tää 3,5 eli kohoaa neloseen. Edelleen ajaton ja erinomainen groove. Vaikkei olekaan yhtä kova kuin toi Aja.
Vähän sellasia renkutuksia. Ihan jepa mut ei mitään josta kirjoittaisin kotiin.
Ikoninen ääni, ikoninen saundi. Mutta Mikke jo spoilaskin vähän ennen ku aloin kuunteleen että ”kun oot kuullut yhden biisin, oot kuullut ne kaikki”. Ehkä en vaan ”osaa kuunnella” tarpeeksi tuota, mutta puuroutuu. Yksittäisinä biiseinä hyviäkin, kokonaisena albumina mössöä.
En tiiä saako näin ees sanoa, mut en oo kauhee rockballadien ystävä. Tältä levyltä ei niitä puuttunut. Onhan Hotel California klassikko ja Life in the Fast Lane nappasi myös mukaansa, mut muuten ei oikein mun makuuni. Lällyä, turvallista papparokkia, kakkoseen jää.
Musta tää on kyl yliarvostettua et Elvis C.:n levyjä on tällä listalla kuus, mut kyllä tää on kuitenkin ihan solid rokkia. Parempi kuin aiempi levy, mikä kuunneltiin. Tarpeeksi kun hokee että ”he’s a battered old bird” niin kyllä sitä alkaa mukana tapailmemaan huomaamatta.
Mulla ei oo ennakkoon suhdetta Elton Johniin ja tää levy oli autokuuntelussa. Siksi en ihan saanut innostuksesta kiinni. Ei vienyt jalkoja alta, mutta vaatinee jatkoperehtymistä. Tuntui pitkältä enkä tunnistanut hittejä. Levynä vaikuttaa sellaiselta että tää toimisi varmaan, jos vähän jo tuntisi tuotantoa.
Kelpo rokin räimettä, mutta tuskin tulen tän pariin isommin palaamaan. Jump on musta vähän jotenkin puhkikulunut.
Nimi antoi odottaa räppiä, levyn kansi jotain kehnoa bootlegiä ja levyn nimi jotain humoristista. Luulin et on joku sipuliteemainen huumoriräppipläjäys. No voitte kuvitella ilmeeni kun yhtäkkiä olinkin Dressman-mainoksessa. Mit vit. Tää bängää isosti.
Tää on jotenkin sellainen levy et haluaisin kuunnella uudestaan vaikka hengailun taustamusana, mut eka biisi pitää ehkä skipata, jotta ihmiset ei luule, et laitan levyn meeminä soimaan? Mut heckin’ kova!
Vaikee arvosteltava. Kaunis kokonaisuus, mut joku viimeinen oomph jää puuttumaan. Vähän liian hempeetä huminaa mun makuun paikoin, reippaammat kohdat sit vie mukanaan. Periaatteessa tykkään, mut ei ihan täysin iske. Liian utuista, paitsi johonkin iltahämärien tunnelmointeihin. Sanoin nyt ton saman asian viis kertaa eri tavalla. Olkaa hyvä I guess.
Aloin kyllä toisella kuuntelulla lämpeämään enemmän, mut oon silti epäileväinen, jääkö levylautaselle. On tää nyt silti 3,5 eli pyöristyy neloseen. Maybe this’ll grow on me.
Tykkäsin tästä, tosi ajattoman kuuloista, eikä vuoden 2001. Mut tääki ois kaivannu jotain lisää. Vähän sellainen unohdettava, ja mietin miksi on tällä listalla, vaikka pidänkin.
No nyt on kunnon tsäässiä. Kun suljen silmäni, näen edessäni Larpan Puokkarin-kämpän beigen sohvan (huom. ei koiranhajua), kirsikkapuunväriset TV-kalusteet, keltaisenkelmeän valon ja seinällä Joanna Newsom -julisteen, jolle olin salaa vähän mustasukkainen. Oh sweet youngen days.
Tää on taas näitä "helmiä sioille, en osaa arvostella", mut hyvinhän toi toimi, mukavasti soljui ja pistin useamman kerran soimaan työn oheen. Musta on tainnut nuorena aikuisena altistumisen takia tulla pienimuotoinen jazznautiskelija.
Sairasta jyystöä. Nautin. Kokonainen pitkä levyllinen alkaa mennä jo aavistuksen toisteisen puolelle, mut se kuulunee myös genreen. Ihanan likaista.
Aivan ok. Tuli mieleen soundin puolesta vähän se NIN mikä kuunneltiin aiemmin, mut näitä on rakastettu lapsena.
Jotenkin ensitahdeista tiesin, etten hirveesti välittäis tästä. Sellasta renkuttelua, joka ei jotenkin inspaa. En usko et tää on välttämättömyys ennen kuolemaa.
Vähän puolivalokuuntelu. Alkupuoli oli vahvempi kuin loppu, mut aivan jees räimettä ja meininkiä.
Mulla ei oo minkäänlaista suhdetta Gorillaziin, lapsena ne hahmot oli musta rumia, "pojille suunnatun näköisiä" ja vähän luotaantyöntäviä ja siinä se. Kun ne tuli vastaan MTV:llä, olin vain hämmentynyt ja halusin lowkey vaihtaa kanavaa. Eli nostalgiapisteitä ei täältä tippunut.
Tässä oli paljon kaikkea. Todella laadukas tuotanto. Mut jotenkin tän jälkeen ois tosi vaikea sanoa "miltä Gorillaz kuulostaa" koska tuntuu et se kuulostaa vähän kaikelta. Aika tällasta genre-bending ja näyttää hiphopin (?) monipuolisuuden genrenä. Onhan tää nyt kova debyytti ja varmasti ollut etenkin ajassaan ihan tajunnanräjäyttävää.
Ansioita ois varmasti neloseen mm. edellä mainittujen asioiden johdosta sinänsä, mut mun on pakko antaa kolmonen, sillä oon päättänyt et tähtiarviot nelosesta ylöspäin kuuluu sellaisille levyille, jotka laittaisin omatoimisesti soimaan uudestaan. Tää ei valitettavasti oo sellainen. Mutta ehdottomasti honorable mention.
Kyllä tykkään. Oon tiedostanut et tykkäisin todnäk Iron Maidenista mut on ennakkoluuloja ja siis aivan kauheita noi levyn kannet, en tajua. Kaipaisin tähän jonkun modernimman paketoinnin. 3,5 pyöristyy neloseen, en oo satavarma tuunko kuunteleen uudestaan mut hyvvää paahtoa, jonka mukana näkisin et voisin hyvinkin tykitellä elämää menemään.
Odotin mielenkiinnolla et millainen tästä tulee, mulla ei oo ollenkaan käsitystä Harrisonista itsenäisenä muusikkona. Mut My Sweet Lordhan oli tuttu ja pidetty kappale! Eka levy on kelepo folkkia mut toinen menee jo ylipitkän renkuttelun puolelle, meh. Kai se on silti kolmosensa ansainnut.
Taas oli kyl sellanen kansi+levyn nimi+artistinimi -combo et en tienny mitä olettaa ollenkaan.
Mut sehän oli varsin kelpoa folkkia. Minä tykkään folkista. Tätä oli kiva kuunnella ja näkisin kuuntelevani toistekin, ainakin sellaista versiota jossa on vain yksi Sally Go Round The Roses.
Ai että, ihana hyvän mielen levy. Oon imijä hyvää kantrialbumia kohtaan, oikeesti. Helppoa ja kivvaa. Ja oikeesti hats off to Dolly, upea ura ja etenkin kun on kauniina naisena ponnistanut kantrimaailman tähdeksi niin vitsi mitä epäilyä ja vastustusta ja kaikenlaisia kähmijäsetiä varmasti joutunut kohtaamaan. Itseironia joka kantanut varmasti siinäkin pitkälle kuuluu myös tällä levyllä, I like it.
Kepeät mullat, Dolly!
No kerran sen kuunteli. Ei oo tuttu genre et silleen ihan mielenkiintoinen ja ihan hyviäkin jameja, mut isosti meni taustamusan puolelle. Cultured-musaa.
Nina Simone oli tuttu nimenä, tiesin että legenda mutta siinä se. Kauniita kappaleita ja Jeff Buckleyn cover Lilac Winestä on hyvinkin tuttu ja esikuvalleen uskollinen. Kaunista solistivetoista fiilistelyä.
Hyvvää rokkia, jalan alle mennee. The Doors ei oo tuttu mut pitäis selkeesti olla. Solid af.
Hyvää ja laadukasta hip hoppia, mutta pitkänpuoleinen. Ready or Not on klassikko, muut biisit uusia. Alkupuoli meni sujuvasti, loppua kohden meinasi meikäläinen hyytyä. Mut hyvä, uusi tuttavuus.
Vähän tähän liittyen: skitit. En ymmärrä niitä. Tuntuu aina et vähän tunkeilen jonkun inside-läpässä. Että pitäis olla tosi syvällä jossain skenessä että tajuais mitä tapahtuu. Ja sit yhtäkkiä huomaat et oot kuunnellu kolme minsaa outoa riidanhaluista yappaamista, kun haluaisit vaan kuunnella musiikkia. Idk. En kai vaan tajua.
Ei lähteny yhtään. Tuntui työläältä ja meteliltä. Jossain mielentilassa tällä saattaisi olla hetkensä, siksi en uskalla antaa ykköstä. Mut tällä kertaa tää kyllä aktiivisesti ankeutti mun päivää.
Ei hirveesti sanottavaa, oli renkutuksia. Voisin vaihtaa tän levyn listalla pois saadaksemme Toton.
Harmitonta countryä. Kuuntelee ennen ku selkäänsä ottaa mut en tulis palaamaan.
Jee, tykkäsin tästä! Rullasi mukavasti eteenpäin ja vei mukanaan. Selkeä kokonaisuus, solid af.
Tääki oli oikein hyvvää rokkia! Mukavasti eteni ja räimi. Solid, en ossaa muuta sanua.
Glamrock-falsettikiekuminen ei inspiroi, mut hyvä meininki muuten. I believe in a thing called lovehan oli tuttu klassikko!
Miellyttävää kuunneltavaa. Hyvä erityisesti livelevyksi. Smooth!
Omg, tunti inhottavaa kakofoniaa, korviavihlovia biittejä ja vanhentuneen kuuloista tuotantoa. Olen pahoillani, tää on varmasti hienon poliittinen ja tienraivaaja jne. jne. mut musiikkina ei silti toimi. :(
Tylsää. Miten voi olla näin lössöä mutta silti paatoksellista. Epäuskottavaa musaa jotenkin ja vokaalit ihme hönkimistä ja jolinaa.
Huumorimussiikkia? En oo kuunnellu M.A. Nummista mut se tuli tästä vibasta mieleen. Outo mut pari tarttuvaakin juttua.
Mukavan soljuvaa, kaunista musaa. Steviellä on miellyttävä ääni, kivan jatsahtava tuotanto, hyvät synat!
Toisteista ja vähän löysää jotenkin. Tho-del-la ysäriä. Ei aktiivisen haitallista mut taustalle jää.
Hyvät meiningit, ei muuta!
Taustalle jäi tämä, vaikka kuuntelin useampaan kertaan. Muistutti etäisesti jostain, muttei tarpeeksi. Mut ei ollu offensive, ajoittain meneväkin, eli kai se 2,5 tähteä saa ja pyöristyy kolmeen.
Outo, mutta positiivinen yllätys. Hauska vibe ja teema, jotenkin tollanen eteävaltioiden rämemystiikka on paljon aina puhutellut mua. Enkä selvästi oo ainoa, koska sitä on niin paljon populaarikulttuurissa käsitelty. Nyt tekee mieli googlata, mitä on gris gris.
Aattelin että tykkäisin tästä enemmän, koska aikakauden pop(?)musa mua usein kovasti miellyttää. Parit hitit nousi edukseen, muu jäi puuromaiseksi rallatteluksi. Ei tuntunut sellaiselta levyltä, joka todella olisi pakko kuunnella ennen kuolemaa. Ja siis miten typerä bändin nimi?
Kaunis, kuulas ja ajankohtaisen kuuloinen levy. Tykkäsin siitä, miten riisuttu tuotanto oli. Persoonallinen ääni ja Thom Yorke -fiitti vakuutti!
Minä pidin, hyvä moody syssylevy!
Ihan mukavaa, ei mitään merkittävää. Meni siinä töiden ohessa. Onhan sillä ääni mut on noi myös vähän toisteisia.
Nyt ei lähteny, liian winky-wonky. Ehkä jonain toisena hetkenä ois toiminut, mut ärsytti ääni ja liian sekava meininki.
Tykkäsin. Mukavasti soljui, kaunis ääni ja tuotanto.
Aluksi olin että immediately no. Aivan kauhee avausträkki. Mut loppulevy parani ja siellä oli ihan hyviäki meisinkejä. Kansi ja nimi antoi taas oottaa kyllä jotain aivan muuta.
Kaunista ja synkkää. Nyt ei ollu optimifokus tälle enkä yleensä oo näin synkän menon ystävä, mut tiettynä hetkenä voisin nauttia tästä tosi paljonkin. Kuulostaa laadukkaasti toteutetulta ja ajattomalta.
Bimbel-bombel, dingel-dangel. Tykkään Sufjan Stevenin musasta ja tää oli hyvin tyypillistä musaa häneltä. Kivaa ilottelua ja paikoin yllättävääkin, kuitenkin määrällisesti tätä oli liikaa, että mielenkiinto olisi säilynyt loppuun asti. Lisäksi kristilliset teemat tökkii kaverin musiikissa.
Eiii lähteny. Ihme taidepoppia joka jotenkin vaikutti siltä et yrittää tahalleen kuulostaa ärsyttävältä.
Hyvä meininki, mut vähän jäi taustalle. Ei oikein hirveesti sanottavaa.
Tykkäsin tästä enemmän kuin aiemmasta Kaiku & Pupumiehet -levystä. Mut tää laulajan saundi tökkii ja huomaan et nää levyt jää mulle tosi taustakohinaksi, halusin tai en. En edelleenkään usko et tää on välttämättömyys ennen kuolemaa. Mikään biisi ei nouse massasta edukseen.
Nyt oli kyllä jotenkin niin toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ei meinaa enää viikonlopun jälkeen muistaa, mitä kuunteli. Siksi kakkonen ei lie liioittelua.
Olin ennakkoluuloinen, mutta tää oli ajaton, laadukas ja todella kovvaa räpäyttelyä ilman turhaa naisvihaa tai muuta löysää. Ainakin siltä osin mitä sanoja kuuntelin. Ja siis 20-vuotiaana kirjoitetuksi, mitä hittoa. Vaikuttaa, että New Yorkin kaduilla on joutunut varttumaan aika nopeasti.
Ei lähtenyt. Liian toisteista ja tylsää. Paras biisi oli se loppupuolen menevä ralli joka kesti jonkun minsan. Ehkä oikeanlaiseen fokukseen toimisi, nyt ei sellaista ollut ja siihenkin löydän varmaan toimivampaa toisteisuutta.
Aikamoinen matka. :D Tavallaan hauska mut tosi outo ja kuulostaa kyllä hyvin vahvasti aikansa tuotteelta. Mistä tää on listalle tupsahtanut?
Äh, tää oli jotenkin liian teatraalinen mun makuun ja liikaa kaikkea, vaikka lienee musiikillisesti aivan tasokasta.
Aivan hirmu häiritsevä toi Plastic Palace Peoplen kilikello-efekti, olin just ulkosalla kävelemässä ja varma, että kohta vihainen pyöräilijä kiilaa mut ojaan.
Olihan se hyvä, kovia hittejä ja muutenkin! Vähän vaivaannuttava oli se Paul McCartney -duetto, muuten todella kova, mut silti en osaa tästä vitosta jotenkin antaa.
Tää on jotenkin liian gimmick mulle. Kaikki kuulostaa vähän samalta. Tällainen musa toimii annosteltuna pienissä määrin (think Breaking Badin alkutekstit), mut ei tätä oikein koko levyllistä jaksa kuunnella. Laadullisesti ihan miellyttävä kolmosen suoritus, mut kisaväsymys painoi kakkoseen.
Rakastan bossa novaa. Tää oli ihana. Ääni hunajaa ja brasilianportugali on niin kaunista. Mielenkiintoiset sovitukset. I love it.
Oi, Amy. Annan puolueellisesti viisi tähteä vaikka oikeasti tää ansaitsisi varmaan nelosen. Mut mulla on tälle seksistisistä lyriikoista ja vähän turhasta pituudesta huolimatta jotenkin sweet spot sydämessä tälle albumille, koska tää saa aina mut hyvälle mielelle. Ei liian vakavaa musiikkia.
Kuka kuulostaa 19-vuotiaana tuolta? Tää on musta levy täynnä bängereitä ja joka kuuntelulla löydän uusia. Tykkään myös tästä koruttomasta tuotannosta.
Tää oli nyt jotenkin outo. Periaatteessa tykkään tällaisesta popista tosi paljon, ja kuuntelin tällaista 2010-luvun lopulla ihan sikana. Mut ois varmaan pitänyt kuunnella tämä vain ranskaksi, jotenkin tuo tosi epäselvä enkku söi levyn uskottavuutta ja muuten mietittyä kokonaisuutta. Aika tasapaksu, moderni poppilevy. Ranskankielinen versio oli parempi, yksin sen olisin saattanut arvostella vielä paremmin.
Gruuvaa, mut nyt ei ollu niin fiilistä et menis nelkun puolelle. Laadukasta musaa kyllä!
Hyviä biisejä joukossa ja parhaimmillaan menevää ja oikein miellyttävää rokkia, mut paljon myös aika lällyjä renkutuksia, joihin ei tuu kiinnittäneeksi huomiota. Kuulostaa julkaisuajankohdaltaan. Nimikkobiisi oli suosikki.
Kuuntelin levyn eilen ja en edes enää oikein osaa kuvailla sitä. Ei ollut mun makuun, ehkä jotenkin liian teatraalista mut samalla unohdettavaa?
Todella kaunis levy. Upeaa tunnetta, kaunis ääni ja miellyttävä, tasapainoinen kokonaisuus. Vähän ysäri tuotanto, mut ysäriähän tää on. Voitti sydämeni.
Mietin, et annanko kolmosen vai nelosen. Meni jalan alle, mutta laulajan soundi aika-ajoin tökki. Toisaalta nautin tästä varmaan enemmän, kuin monesta levystä, minkä oon reitannut kolmoseksi, ehkä tää on siis 3,5 ja pyöristyy neloseksi. Vaatii lisäkuuntelua, että osaisin sanoa tästä mitään muuta sen enempää kuin että "hyvvää".
Tää oli ihan mukavaa, mut vähän toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Oli ajatuksena kuunnella useamman kerran viikonlopun aikana, mut mielenkiinto ei valitettavasti riittänyt. P.S. Mikä hiton asekauppiaiden sukunimi on ees Armatrading
Vahva kolmonen. Tykkään White Stripesista mut tää oli nyt jotenkin täynnä ärsyttäviä soundeja, liikaa dingel dangelia ja riitasointuja. Kaipaisin suoraviivaisuutta, kuten avausraidassa ja muutamissa muissakin levyn kappaleissa oli.
Ihan mukavasti rullasi levy eteenpäin, mut ei nyt silleen isommin puhutellut, vaikka hyvvää ja taitavaa rokkia. Jotenkin mulla on vähän anti-livelevy-bias.
Vmp. Ei vittu mitä renkutuksia, oikein alkoi ottamaan päähän kun kuunteli. :D Provona laitan ykkösen vaikka tavallaan kakkonen kai ois ihan oikeutettu.
Vahva albumi, keskivaiheella meinaa puuroutua vähän, niin en nosta vitoseen, mutta helvetin solid. En oo oikein ikinä hittien ohella kuunnellu The Killersiä mut ehdottomasti pitäisi. Tää tulee jatkokuunteluun. Ja siis tää on jotenkin mielestäni ikääntynyt hyvin, ei kuulosta julkaisuvuodeltaan.
Bimbel-bombel, aivan kivvaa indietä. Ei nyt isommin hurmannut, mutta mukavastihan tuon levyn kuunteli.
