Projektin aloittavaksi albumiksi valikoitui Californication Red Hot Chili Peppersiltä. Bändi oli entuudestaan tuttu ja mieluinen, mutta olen enimmäkseen kuunnellut heiltä vain isoimpia hittejä, joita toki tältä levyltä löytyy paljon. Ainoa ennen tätä kuuntelemani bändin albumi on Blood Sugar Sex Magik, joka on myös hyvä, mutta Californication on kokonaisuutena vahvempi ja kypsempi, eikä sitä myöskään vaivaa paha ylipituus. Californication sisältää paljon hienoja kappaleita, vaikka taso laskee loppupuolella. Myöskin levyn äänimaailma on harmillisen tukkoinen, mutta silti pidin tästä paljon.
Viime vuosina Smashing Pumpkinsista on tullut yksi lempiyhtyeistäni ja kävinkin heitä kuuntelemassa Helsingin jäähallissa viime kesänä. Tämä kyseinen levy on ehdoton suosikkini heidän tuotannostaan ja ollut kovassa soitossa viimeiset pari vuotta. Tämän massiivisen tupla-albumin hienous perustuu sen monipuolisuuteen. Kahden tunnin keston aikana kuullaan herkkiä balladeja orkesterin säestämänä, elektronisesta musiikista ammentavaa poppia, metalliriffejä ja kiukkuista grungea. Muutamia biisejä olisi voinut tiputtaa pois, mutta muuten kyseessä on yksi 1990-luvun parhaista albumeista.
En ole koskaan ollut iso Elviksen fani, mutta tämä levy oli ihan kiva eikä tuntunut pitkältä.
Ensimmäistä kertaa kuuntelin jazzia omatoimisesti. Täytyy sanoa etten erityisesti välittänyt tästä livelevystä, mutta ainakin soittajat olivat taitavia.
Ensimmäinen kuuntelemani hip hop-levy ja sellaiseksi aika hyvä. En vain ole tämän genren suurin ystävä, mutta biitit kuulostivat hyviltä ja joitain vaikutteita jazzista kuului myös.
Toinen räppilevy putkeen. Tältä levyltä olinkin kuullut pari biisiä entuudestaan ja tietysti Dr. Dre ja Snoop Dogg ovat tuttuja hahmoja. Tältä levyltä löytyy paljon uhoamista mutta myös huumoria. Yhdessä biisissä sämplättiin Zeppeliniä.
Kolmas räppilevy putkeen ja myöskin paras sellainen tähän asti. Tälle voisin jopa antaa heikot neljä tähteä. Biiseissä oli mukavasti vaihtelevuutta ja näiltä kavereilta onnistuu laulaminenkin. Biisien välissä olevat sketsit eivät itselleni oikein toimineet ja yli 70-minuuttinen kesto on vähän liikaa. Muuten positiivinen kokemus.
Oikein pätevä albumi. Bob Marley oli tietysti entuudestaan tuttu muusikko, mutta tältä kyseiseltä levyltä olin kuullut vain yhden biisin. Rentoa musiikkia vaikka monet tekstit käsittelevätkin vakavia ja surullisia asioita.
Uuvuttavan pitkä livelevy. Vaikka tältä levyltä löytyy hyviäkin hetkiä, en vain taida pitää Grateful Deadista. Löysää hippirockia.
Jälleen yksi räppilevy, tällä kertaa ranskan kielellä. Tunnistin tätä kuunnellessa ainakin viisi sanaa. Ihan ok kokemus, mutta en keksi mitään syytä miksi kuuntelisin tätä uudelleen.
Yksi lempilejulkaisuja yhdeltä lempiartistiltani. Station to Stationin aikaan Bowien kokaiiniriippuvuus oli pahimmillaan ja kertomansa mukaan hän ei muista juuri mitään sen tekemisestä. Sanoituksissa on aistittavissa kylmää paranoiaa mutta myös lämpöä ja rakkautta. Musiikillisesti tässä kuuluu vahvasti Young Americansin soul- ja funkvaikutteet mutta myös tulevan ns. "Berliinin-trilogian" kokeellisuus. Albumin kohokohta on sen 10-minuuttinen nimikappale, mutta kaikki kuusi raitaa ovat loistavia.
Mahdollisesti paras uusi löytö tämän projektin tiimoilta. Stevie Wonder oli minulle jo ennestään tuttu, mutta tältä albumilta en ollut kuullut yhtäkään biisiä. Miellyttävä kokemus kaiken kaikkiaan.
Tuntematon artisti entuudestaan mutta varsin hyvä levy silti. Hyväntuulista soulia ja funkkia.
Vanhanaikaisia amerikkalaisia joululauluja Phil Spectorin luomalla äänivallilla varustettuna. Mukavaa, kevyttä kuunneltavaa joka sopii hyvin tähän päivään.
Monet Paul McCartneyn Beatlesin jälkeiset tuotokset eivät ole tehneet itseeni kovin suurta vaikutusta, mutta täytyy myöntää että tämähän oli melko hyvä kokonaisuus. Pidän kuitenkin edelleen enemmän Harrisonin ja Lennonin ensimmäisistä soololevyistä. Band on the Run äänitettiin suurilta osin Nigeriassa, mutta Mamunia on ainoa kappale jolla kuuluu selkeästi vaikutteita afrikkalaisesta musiikista. Albumin aloittava moniosainen nimikkobiisi on ehdoton huippukohta.
Ikoninen livelevy jolla country-musiikin paha poika Johnny Cash esiintyy vangeille Folsomin vankilassa Kaliforniassa. Useissa lauluissa kerrotaan murhaajista ja rikollisista, joten settilista varmasti miellytti yleisöä. Musiikin ohella tärkeässä roolissa on artistin ja yleisön välinen kommunikaatio. Country ei lukeudu lempigenreihini mutta tämä on silti yksi isoimpia klassikoita mitä tulee livealbumeihin.
Ensimmäinen 80-luvun levy tämän haasteen aikana. Rio on oikeastaan ihan ok pop-albumi ja tasalaatuinen sellainen. En taida tämän pariin enää palata kuitenkaan. Yllätyin kuinka paljon Duran Duran kuulosti "oikealta bändiltä" verrattuna moniin syntikoita suosineisiin aikalaisiinsa.
Lisää Stevie Wonderia ja miksipä ei. Biisilistalta löytyi kaksi tuttua kappaletta ; Superstition sekä High Fidelity-leffan lopussa soiva I Believe (When I Fall In Love It Will Be Forever). Kaiken kaikkiaan hyvin tasalaatuinen julkaisu.
En ole tutustunut The Kinksin tuotantoon niin paljoa kuin monien aikalaistensa. Tämän albumin olin kuitenkin kuullut äskettäin. Kyseessä on kovin brittiläisiä aiheita käsittelevä levy jolla on mukavaa melodista poppia sekä ripaus psykedeliaa.
Mielenkiintoista uutta kuultavaa. Auktoriteettivastaista musiikkia.
Paras uusi levy tämän haasteen aikana. Biiseistä muutamat olivat tuttuja ennestään. Hyvä aloitus vuodelle 2026.
Olin kuullut Jefferson Airplanelta vain lukuisissa elokuvissa soineet Somebody to Loven ja White Rabbitin, niin yllätyin huomatessani ettei Grace Slick olekaan yhtyeen ainoa solisti. Noiden kahden hittibiisin lisäksi Surrealistic Pillowlta löytyy popahtavaa psykedeliaa ja folkkia.
Kuunneltu puoliunessa kovassa kuumeessa. Pitänee joskus kuunnella tämä kunnolla, mutta muistan pitäneeni aika paljon.
Tykkään paljon The Whosta, mutta olen kuunnellut heiltä vain lähinnä Quadropheniaa ja Who's Nextiä. Tämä albumi on esitetty ikään kuin radiolähetys mainoksien kanssa. Kaupallisuus on läsnä myös mainoksille irvailevassa kansikuvassa.
Tasainen ja laadukas kononaisuus. Avausraita Tiny Dancer oli ainoa jonka tunsin entuudestaan.
Aivan uusi tuttavuus. Herkkää musaa, jossa on vähän vaikutteita countrysya.
Kivaa, sivistynyttä pop-musiikkia.
Ihan menevää 60-luvun pop rockia.
Beatlesin "valkoinen tupla" on kaikkien rönsyilevien kaksoisalbumien äiti. Aiempien levyjen aurinkoinen psykedelia on jäänyt taakse ja kokonaisuus muistuttaa enemmän neljän eri muusikon tekemää soololevyä. Biisien kirjo on erittäin laaja; puolentoista tunnin aikana kuullaan särmikästä hard rockia (Helter Skelter, Everybody's Got Something to Hide Except Me and My Monkey), akustista herkistelyä (I Will, Julia, Mother Nature's Son), lastenlaulut mieleen tuovia lallatuksia (Ob-La-Di, Ob-La-Da, The Continuing Story of Bungalow Bill) sekä muutama aivan karmaiseva raita (Wild Honey Pie, Revolution 9). Vaikka tämä ei olekaan suosikkini bändin tuotannosta, White Album on silti erittäin palkitsevaa kuunneltavaa, josta löytää joka kerta jotain uutta, vaikka kaikki tylsimmät biisit tulevat peräkkäin toisen levyn loppupuolella.
Yksi parhaimpia löytöjä tältä listalta ainakin tähän mennessä. Bändi oli tuttu nimeltä ja olin kuullut varmaankin vain yhden biisin. Rämisevää rockabillya punk- ja garage soundeilla ja kauhuteemaisilla sanoituksilla.
Soundtrack-levy elokuvaan, jota ei koskaan tehty. Ihan mielenkiintoista musaa, mutta tuskin tämän pariin tulee kovin monesti palattua.
Seventeen Seconds ei lukeudu suurimpiin suosikkeihini The Curen tuotannossa, mutta albumin pelkistetty ja kylmä äänimaisema vetää silti puoleensa. Kokonaisuus tuntuu eheältä ja järkevältä. Useammilla kuunteluilla tämä varmaan vielä paranee.
Led Zeppelinin kolmas oli jopa parempi kuin muistinkaan. Tällä levyllä yhtyeen soundissa on paljon vaikutteita akustisesta folkista, mutta bluesia ja hard rockia ei ole unohdettu. Biisimateriaali on erittäin tasokasta ja myös monet vähemmän tunnetuista raidoista ovat tosi kovia. Harmi vain että kaksi viimeistä kappaletta eivät ole erityisen hyviä. Kyseessä on kuitenkin niin hyvä albumikokonaisuus, että pisteet uskaltaa pyöristää täyteen viiteen tähteen.
Ihan hyvä levy jonka pitkä kestokaan ei varsinaisesti haitannut. Varsinaisia huippukohtia en ensimmäisellä kuuntelulla löytänyt vaan kokonaisuus oli todella tasainen. Varmaan useammin kuunneltuna pisteet nousisivat, mutta nyt en viitsi antaa kolmea tähteä enempää.
Venom on tuttu bändi, mutten ole juurikaan heidän tuotantoa kuunnellut. Black Metal-albumi on oikeastaan aika jees, eikä sen parissa ehdi tylsistyä. Levy tarjoilee sarjakuvasatanismia sekä nopeasti rämisevää metallia, jonka vaikutus kuuluu Metallican ja Slayerin kaltaisissa thrash-bändeissä sekä tietysti myös varmaan kaikissa norjalaisissa black metal-yhtyeissä.
Pulp ja erityisesti tämä kyseinen Different Class-albumi oli itselleni yksi viime vuoden parhaista löydöistä. Eli tämä albumi oli hyvinkin tuttu entuudestaan. Kaikki kaksitoista kappaletta ovat loistavia, mutta ikoniseksi kohonnut Common People loistaa kaikista kirkkaiten. Jarvis Cockerin laatimat sanoitukset ovat kuin pienoisromaaneja. Monissa lauluissa kuvataan tarkkanäköisesti englantilaisen työväenluokan elämää, mutta mukaan mahtuu myös synkähköjä seksuaalissävytteisiä tekstejä. Mielestäni tämä lukeutuu 1990-luvun parhaimpiin levyihin.
Randy Newman oli minulle tuttu vain Toy Storysta. Sail Away on aika hyvä levy, mutta jos haluan kuulla pianovetoista pop rockia 70-luvulta, niin valitsen mieluummin Billy Joelin tai Elton Johnin.
Ei mikään kauhean ihmeellinen levykäinen. En kauheasti pitänyt laulajan äänestä ja biisit eivät juurikaan jää mieleen. Yksi raita kuulosti aivan Werewolves of Londonilta. Onneksi tämän listan tekijät päättivät sisällyttää mukaan Dexys Midnight Runnersin koko kolmen albumin diskografian.
Hyvää klassista rokkia. Levyltä löytyy monta ikivihreää hittiä.