En tiedä miksi tää albumi on just semmonen mikä pitää ennen kuolemaa kuunnella. Tuntuu että "sama" albumi on julkastu 1001 kertaa jo pelkästään 2000-luvulla. Ehkä jos oisin 11-vuotias tyttö vuonna 2002 ni tästä vois saada enemmän irti, mut ei tämmönen jöröjullikka osaa sanoa yhtään mitään. Jos ois B etunimen edessä ni sais extra pisteen, nyt tuleekin nimen matkimisesta miinus.
Tän albumin kuuntelu kävi työstä. Levyn signaturebiisi Scum taisi olla ainoa, jossa oli vähän jotain eri osioitakin. Levyn parhaan biisin You Suffer jälkeen taisi loput kipaleet olla samaa biisiä eri tempolla ja eri äänellä öristynä. Erityismaininta Parasitesin kitarasoolosta. Hauskana kuriositeettina Parasitesillä on 1500 kuuntelukertaa kun Scumilla taas 6,5 miljoonaa. Legendaarisuudesta extra tähti, tästä bändistä puhuttiin jo 90-luvulla ala-asteella, mutta henkisesti erittäin raskas kokemus.
Tää oli melkein raskaampi kokemus ku Napalm Death. Alkuun oli pari kivaa taustabiittiä, mutta kaiken pilas Kanyen ja kavereiden lässytys. En tiedä onko tää jotenkin vallankumouksellista kamaa aikanaan, mutta näin maallikon korvin tuntuu että tätä samaa geneeristä menoa on tehty jo vähintään kolmatta vuosikymmentä. Nykyinen ulkomusiikillinen Kanye huomattavasti viihdyttävämpi. Hämmentävintä on kuitenkin se, että miten ihmeessä kaveri on miljoonansa (miljardinsa?) tehnyt. 1 xtra tähti hyvästä yrityksestä.
Ihan menevää kitaran näppäilyä. Avausbiisi niin mukavaa näppäilyä, että piti kahteen kertaan laittaa levylle eri sävellajissa soitettuna. Levyn toka biisi Save the Life of My Child rikkoi tosin heti fiiliksen tunnelmallisen avausbiisin jälkeen tuomiopäivän synaintrolla ja biisin loppuvaiheilla vielä päällekkäin jotain toista hittiä. Voices of old people-kipale oli myös todellinen aivopieru, mitähän lie pojat pohtineet. Muut biisit sen verran taattua simonia ja garfunkelia, etteivät oikein jääneet mieleen sen kummemmin. Helposti 3,5 tähteä jos olisi taiteelliset vapaudet pidetty rajoissa, nyt tippuu 2,5.
Meiningistä huokuu 90-luvun rennompi ilmapiiri, jolloin markkinavoimien kuristava koura ei ollut vielä jokaisen kaulan ympärillä. Hauskan letkeät välibiisit rytmitti hyvin muuten menevää poljentoa. Pari paskaa biisiä mahtui, kuten esim. Heart attack man, joka ei sopinut kokonaisuuteen millään tavalla. Kovaa paskaa 4/5
Joskus julkaisun aikaan "Jyrkistä" tms tuli Bullet with butterfly wings-kipale ja silloin se kolahti ala-asteikäiseen Zaiffaan. Onneksi ei kuitenkaan tullut ostettua levyä, sillä suurin osa biiseistähän on aivan standardi-rokkia. Tuli levy kuunneltua läpi useassa osassa joten selkeää tarinan kulkua ei jäänyt mieleen, mutta vähän sekava rakenne, vuoroin todella pliisua maalailua ja välillä vähän jotain yritystä ja särönappikin löytynyt kitarasta. Loppua kohden Billy "Dorkan" Corganin äänikin alkoi ärsyttää liikaa. 8-10 biisin levynä olisi ollut ehkä ihan kelpo paketti. Tuplalevynä Irakin sodan kuulustelutyökalu. Ehkä jos kuuntelisi ajatuksella koko läjän niin pisteet voisi kääntyä kolmeen.. tai yhteen. Tuu points
Mukavan funkahtavat taustabiitit ja pilke silmäkulmassa kun tummat miehet lausuvat sydänverellä rustattuja riimejä. Huomasi kyllä, että vaikutteita tästä otetaan runsaasti vielä tänäkin päivänä ja hyvin on tämäkin teos kestänyt aikaa. Saa myös hyvän perjantai-illalle hyvän juomapelin kun ottaa shotin jokaisesta "nigasta" tai "bitchistä". Legendaarista meininkiä!
Tältä levyltä löytyi siis tuhansien kitaristien ensimmäinen opeteltu riffi! Ei ollut tuttu albumi ja näiden musiikkiakaan ei ole tullut hirveästi kulutettua. Siksi yllätti tietynlainen letkeys sulautuneena taidokkaasti soitettuun rokkiin, joka oli positiivinen yllätys. Tätä viitsisi kuunnella joskus toistekin!
Avausbiisi kertoi heti mitä on tulossa, mutta levyn edetessä siellä taisi eksyä sekaan jokunen melodiakin. Ei kyllä oikein omaan musiikkihermoon kolahtanut, enkä tule todennäköisesti koskaan kuuntelemaan uudestaan edes vahingossa.
Prinssin tuotanto on aika tuntematonta itselle ehkä aivan hittibiisejä lukuun ottamatta. Tämä oli vähintäänkin erikoinen setti. Välillä oikein funkahtavia siivuja, välillä tylsää junnausta ja sinne tänne ripoteltu hyvinkin erikoisia musiikillisia valintoja (tämä on posi). Ei tainnut prinssi pelkän kaurapuuron voimin tätä albumia vääntää! Piristävä yllätys, ei kuitenkaan päätynyt soittolistalle.
En tiedä miksi tää albumi on just semmonen mikä pitää ennen kuolemaa kuunnella. Tuntuu että "sama" albumi on julkastu 1001 kertaa jo pelkästään 2000-luvulla. Ehkä jos oisin 11-vuotias tyttö vuonna 2002 ni tästä vois saada enemmän irti, mut ei tämmönen jöröjullikka osaa sanoa yhtään mitään. Jos ois B etunimen edessä ni sais extra pisteen, nyt tuleekin nimen matkimisesta miinus.
Meno aika afrikka. Ihan mukavatunnelmaista meininkiä. Kotimaisesta tuotannosta tuli mieleen Piirpauke, mutta taisi Sakari KUKKO seikkailla jossain länsi-afrikassa tiuhempaankin ja taisi jossain vaiheessa ainakin rumbali olla jostain Senegalista roudattu. Ei tule uudestaan varmaan kuunneltua, mutta ihan kiva tämä "Timbuktu punk"
Musiikki juuri sellaista joka sopii jonkun EA sportsin nhl:n valikkomusaksi tai Smarketissa taustalle. Ei herätä mitään tunteita eli ei myöskään loukkaa ketään. Valitettavasti pisteitä tulee yhtä paljon kuin Napalm deathille, tosin eri syistä.
Ihan kivaa rokkia, mutta ei kyllä resonoinut sen enempää. Kepittelystä tulee kyllä lisäpisteet, hulvatonta meininkia kitaroinnissa.
Tito Puenten klassikko Dance Mania on yksi mambo-buumin kulmakivistä, täynnä tarttuvia rytmejä ja energisiä sovituksia. Kappaleet kuten El Cayuco ja Complicación osoittavat Puenten orkesterinjohdon ja lyömäsoittimien hallinnan parhaimmillaan. Historiallinen merkitys on kiistaton, mutta kokonaisuus voi tuntua nykypäivän kuuntelussa kaavamaiselta ja yksipuoliselta. Toimii parhaiten tanssilattialla kuin kotikuuntelussa.
En kerennyt molempia levyjä kuuntelemaan, mutta ensimmäisen ainakin. Vähän sekavaa settiä, osin positiivisessakin mielessä. Joissain biiseissä piristävän epätyypillisiä sävelkulkuja, eikä kaikkea vedetty jostain universaalista biisipankista. Joitain todellisia täytebiisejä mikä jäi arveluttamaan, oliko aineistoa oikeasti kahteen levyyn vai oisko pitänyt paskat siivota ja tyytyä yhteen lättyyn. Laitetaan kuitenkin kolmonen sekoilusta!
Artisti oli itselle ihan nevahööd. Ihan kivoja ralleja oli pari kappaletta ja osa biiseistä mielenkiintosia. Yllätys oli kun levy olikin vuodelta -94, ajattelin että helposti voisi olla vaikka 2015. Musa ei ehkä omaan makuun, mutta yllätyin silti positiivisesti, selvästi lahjakas sälli, joka olisi voinut lahjojen hukkaamisen sijaan keskittyä johonkin Kunnon musiikkiin! Tässä levykuuntelurupeamassa on odotettavissa sen verran paskaa tarjolla, että annetaan tälle jampalle 3,5/5 ja pyöristetään maanantain kunniaksi ylöspäin!
Muutaman kerran elämässäni yrittänyt kuunnella The Doorsia, muttei jotenkin iske yhtään. Tällä levyllä muutamassa biisissä ihan kivaa transsimaista soitantaa, mutta jätti kyllä vähän kylmäksi muuten. Vähän tämmönen Rolling Stones 2.0, eli boomereiden musaa! Jos Morrison olisi vielä elossa, niin ei olisi varmaan koskaan saavuttanut mitään kulttisuosiota.
Vähän ristiriitaset fiilikset jäi tästä. Melodiat ja meininki oli paikoin oikein mukavaa, mutta laulusta tuli mieleen omat karaoke-esitykset Maunulan Pirjon Krouvissa vuonna 2002, jolloin karaokeisäntä sulki mikin kesken esityksen. Bowie on hieno mies ja sillee, mutta annetaan 2,5 tähteä joka huonojen yöunien vuoksi pyöristetään alaspäin. Eiköhän Davey saa uuden tsänssin vielä näiden kinkerien aikana!
Ekan biisin ensisävelistä lähtien aattelin, että ei helvetti mitä paskaa taas, mutta tämähän kostautu yllättävän hyväksi tekeleeksi. Jollain tasolla tuli vähän nirvana- ja deftonesin alkutaivalviboja. Hyvä meininki!
Tää ei oo kyl kestäny aikaa hirveen hyvin. Annetaan nyt tutusta nimestä yks xtra
Enpä ollut noita hittibiisien ulkopuolisia kipaleita juuri kuullut. Eimillä on kyllä hieno ääni ja pisti taiteen eteen kunnolla kroppaa likoon. Musat pääosin aika kesyä, mutta ehkä äänelle haluttiin antaa temmellyskenttää enemmän. Pistetään 3 pistettä!
Lapsena tuli kuunneltua helvetisti Metallicaa, mutta nyt näin 30 vuoden tauon jälkeen tämähän oli mielenkiintoinen pläjäys. Saundi on kyllä hyvin omalaatuinen, sekä hyvässä että pahassa. Kitarariffit oli aika solideja ja muutama mainio rämpytyskiertokin mahtui levylle. Kirk hemmetin sooloilut alkoi vähän loppulevyä kohden puuduttamaan kun kuulosti, ettei oikein mielikuvitus riittänyt säveltelyyn puolen välin jälkeen koko levyn pituudelle. Voiton vei kuitenkin (tahattomasti?) progeiset rummut. Varsinkin levyn loppuvaiheilla kun To Live is to Die-biisissä tuli hempeää kitarasärötunnelmaa ja fiilistä nostatetaan ja yhtäkkiä lävähtää tärykalvoille aivan mielipuolisilla rytmivalinnoilla rumpuraita virran mukaan, niin pitää myöntää että hymyilin ääneen!
En tiedä miksi mutta koko ikäni olen pitänyt Marilyn Mansonia aivan PELLENÄ. Ysäri-industriali ei iskenyt yhtään ysärillä eikä tilanne ole muuttunut 20-luvullakaan. Levyn kuuntelu jäi aika katkonaiseksi kun töiden ohessa kuuntelin ja tuli keskeytyksiä. Pidetään Mansonia varmuuden vuoksi edelleen PELLENÄ. Annetaan yksi lisätähti vaikka siitä että joku oli istunut miksauspöydän takana, toisin kuin edellispäivän metallicoissa.
Tää oli jälleen raskas setti. Jotenkin todella tylsää musiikkia. Yks-kaks sellaista biisiä oli mistä ei lähteny ranteet auki. Annetaan siitä bonariksi 1 tähti ettei tule kellekään pahaa mieltä.
Paikoin ihan jees meininkiä, vähän turhan 70-lukulaista omaan makuun.
Ei tää kyl oikein. En jaksanu ees koko levyä kuunnella. Synat oli ihan hauskat mut laulaja oli valittu samoin perustein ku 90-luvulla futisjengin vasen pakki tai veska
Toki yhtyeen aina tiennyt, mutta aika vähälle kuuntelulle jäänyt. Nyt tuli töiden ohessa kuunneltua ja kyllähän tämä toimi! Lempeää tunnelmointia ja auttoi keskittymään rahan grindaamiseen!
Tää oli aika mitään sanomaton teos. Jälleen töiden ohessa kuunnellen, niin ei oikein jäänyt mieleen muuta kuin etenevässä määrin ärsyttävä ääni ja vikan biisin hauska basso. tuu points