First vibes Beatles but depressing, latter half trippy
Hämmentävä sekotus prog rockia ja folk rockia, ihan niinku olis ollu neljän eri ukon kirjottamia veisuja (hehe). Paikoitellen bängereitä, paikoitellen lame-o renkutusta. Nostona herkullinen ison kuulonen 9. raita, hell yeh. Kyllä tän uudestaankin kuuntelis, ei ehkä vakiokiertoon
Certified bängeri, semituttu klassikkolevy. Interludeja ja välihassutteluja vähän liikaa, töksäyttelee kuuntelua vähän turhaan. Muuten kyllä vanhaa kunnon tykitystä alusta loppuun.
En oo koskaan ollu suuria big band/jazz/swing -miehiä, mitä ikinä. Enkä oikein oo vieläkään. Toimii hyvin leffan soundtrackilla/taustamusiikkina, mutta tuskin lähtee levytolkulla kiertoon, varsinkaan täysin instrumentaalina. Viihdyttävää jokusen kappaleen verran, mutta käy vanhaksi äkkiä. Musiikissa ei sinällään mitään vikaa, mutta ei vaan omaa tonttia.
Paikoitellen menevää, mutta ei kovin hyvin lähtenyt omaan korvaan ainakaan ensikuuntelulla. Not bad, not good
Entuudestaan tuttu levy, tykkään saundimaailmasta ja viboista. Mielelläänhän tätä kuuntelee
Tosi perus kasaria höystettynä girl powerilla. Ihan menevää kamaa ja yks tuttukin biisi löyty. Ei välttämättä iskeny sen suuremmin itselle, mutta viihdyttävää sen aikaa kun kesti.
Vähän väsähtäneen kuulosta country rockia(?). Ei oikein lähteny.
Musiikki ja saundit aivan jeppis. Vokaalit ei vaan uponneet itselle lainkaan. Jotain kautta tuttu bändi (laulajasta ei voi erehtyä), mutta ei tuttu levy kuitenkaan.
Kovinkin tuttu levy, tasaisessa kierrossa omassa kirjastossa. Uppoaa kaikilta osin, biitit, tarina, hittibiisit. Ei vielä se "täydellinen" levy Kendrick Lamarin tuotannosta, mutta oma ääni ja kaista jo löytynyt musiikillisesti. Kai tätäkin voi jo klassikoksi sanoa, vaikka onkin "vaan" vajaa 15v vanha levy tässä kohtaa.
Hyvää ysärihiphoppia. Pari tuttua hittibiisiä, muuten ei ollut tuttu. Lauryn Hill jossain määrin tutumpi omasta tuotannostaan. Upposi aivan hyvin, ei nyt suuremmin jääny muuten mieleen ku hittibiisit jäi pyörimään päässä toviksi.
Mukavaa psykerokkia, kyllähän tämä aina menee.
Vähän turhan raakaa ja eksperimentaalia omaan makuun, keskivaiheilla pari viboiltaan itselle uppoavampaa kappaletta. Ilmeisesti aikansa teos ja aikakauteensa nähden erikoisuus. Näin ummikkona tuntuu vaan valtaosin huonolla tavalla raffilta ja liian sinne päin soitetut rytmit enimmäkseen ärsyttää.
Kyllähän tästä tämmösestä tulee vain hyvä mieli. Kotona kuunnellessa ja puuhatessa tuntu niinku olis ollu jossain salapoliisi/etsiväelokuvassa.
Klassikko on klassikko, vaikken Ozzyn Sabbathista oo koskaan oikein piitannut.
Kävin kaupassa levyn nimikkokappaleen aikana, kunnon menoa. Ei tästä paljoa ole sanottavaa, nämä on näitä hardrockin/psykerokin uranuurtajia. Ei herättänyt suuria tunteita suuntaan tai toiseen, meni taustamusiikkina oikein hyvin.
Menevää funkkia taasen Temptationsilta, tuskin menee jatkuvaan soittoon, mutta taustalla kuunteluun toimii oikein hyvin edelleen.
SOAD kuulostaa SOADilta jo ekasta levystä. Omalta osalta tuotannosta vähiten kuunneltu levy, mutta timanttia tämäkin. Loppupäästä ehkä katoaa osittain fokus, mutta biisit tykittää kyllä niinku aina.
Mukavaa ranskalaista teatraalista musiikkia. Ei varmasti normaalisti tulisi kuunneltua, mutta todennäköisesti ei myöskään jää listoille kuunteluun
Goldfrapp nimenä tuttu, mutta musiikiltaan ei niinkään. Aika rauhallista ja viipyilevää musiikkia. Ei ehkä ainakaan tähän hetkeen istunut, mutta ei myöskään nostanut negatiivisia tunteita.
Ei lähteny kyllä yhtään, rasittavia eksperimentaaleja möykkäbiisejä, vähän Bob Dylan vibejä ja 60-luvun perusrokkia. Kovinkin pitkältä tuntuva levy, ei hyvällä tavalla
Perus rokkia, ei jääny oikein mieleen tai soittoon, muttei ärsyttänytkään. Tuskin tulee tutustuttua sen enempää ainakaan tähän levyyn. Hanoi Rocks ei ole koskaan ollut suuremmin lähellä sydäntä.
Perus jazzilevy, taustamusana toimi aivan hyvin, tuskin tulee normaaliin kuunteluun. En todennäköisesti ymmärrä jazzista tai musiikista tarpeeksi että ymmärtäisin kaikkia nyansseja
Vaikeeta kuunneltavaa. Ilmeisesti tällä levyllä joku diipimpi tarina, kun tutustui wikin kautta enemmän. Tarina ei vaikuttanut siihen, että olihan tää aika raskasta kuunneltavaa. 2/5 ei maistu salami
Mukavan kuulosta, vähän vaan hämmentävä soulin ja psykerokin yhdistelmä - välillä mentiin toisessa päässä ja välillä toisessa. Löyty kans joku folkkibiisi välistä.
Huomattavasti koherentimpaa ja jalostuneempaa saundia kuin aiemmalla levyllä. Tämä oli jo kuunneltavaa, pyöritin pari kertaa läpi ja vaikkei välttämättä jäisi jatkuvaan soittolistaan, niin oli kuitenkin mielenkiintoinen levy ja paljon siistejä juttuja.
Oikein menevää indierockia, mitälie. Bändi mistä kuullu enemmän ku mitä kuunnellut, varmaan hittibiisin sieltä täältä.
Ei tästä paljoa oo sanottavaa, suoraviivanen, simppeli, iso vaikuttaja moneen genreen. Ei ominta musiikkia, mutta suht helppo kuunneltava
David Bowie on aina kuulostanut David Bowielta. En oo koskaan oikein pitäny lauluäänestä paljoa koskaan, musiikissa on paljon hyviä juttuja, paljon hämärää.
Ei oikein jatkoon, lähti ihan vahvasti mutta rupes rönsyilemään pitkin genrejä ku levy jatku. Ei herättänyt juuri ihmeellisiä tunteita, paikoitellen ärsyttävä, paikoitellen ihan menevä.
Perus rokkia ja rollia. Ilmeisesti tämäkin joku massiivinen vaikuttaja nykyrockin ja punk rockin yms. syntyyn. Itseä ei oikein säväyttänyt, kun ilman kontekstia on hankala päästä muuhun tuntumaan, kuin perus rokkia joka ei oikein säväytä suuntaan tai toiseen.
Klassikko tämäkin, satunnaisessa pyörityksessä jo, niin tuttu lätty.
Bob Dylan on Bob Dylan. Ihan chilliä kitara ja mies rallattelua, mutta levyn loppupäässä rupee jo käymään vanhaksi. Paljon varmasti sanottavaa jos lyriikoihin paneutuisi/olisi tarpeeksi fiksu ymmärtämään. Tälläisenä kertakuunteluna lämmitti hetken.
Oikein mukava levy. Wonderwallin viimeisimmästä kuuntelukerrastakin sen verta pitkään ettei se ärsyttäny.
Mukava levy tämäkin. Vähän rouheampi ja hiomattomampi kun pykälää uudempi levy, mutta hyvin upposi
Vähän ehkä liian industrialia omaan makuun. Ei mitenkään täysin mahdoton kuunnella, tosi paljon hyviä juttuja. Ehkä vähän raflaava ja cringe paikoitellen. NIN on iso bändi tällä saralla, mutta en tän levyn ekalla kuuntelulla ainakaan faniks rupea.
Kiva jazzilevy, soi taustalla hyvin työtä tehdessä.
En muista koko levyä kuunnelleeni aiemmin, mutta jatkossa tulee varmasti kuunneltua. Paikoitellen folkkinen, paikoitellen bängäävä, kokonaisuudessaan oikein hyvä levy.
Vaikka jonkin verran tämmöstä samantyyppistä musiikkia kuuntelen, niin tässä ei oikein ollu mitään tarttumapintaa. Epärytmikkäät 'yläaste-rummutukset' lähinnä ärsytti monessa biisissä.
Hittibiisi tuttu, loppu levy oli samaa ysärin lopun ajan kuvaa. Rupesin kyllästymään laulajaan ekan parin biisin aikana ja loppu levy meni pakkopullaks. Yks hyvä biisi löyty levyn loppupäästä mikä vähän piristi.
ACDC kuulostaa epäilyttävän paljon ACDC:ltä, en oo koskaan oikein ollu suurempi fani, peruskomppi ja mukavat riffit on aivan ok turvallista kuunneltavaa. Laulaja kuulostaa edelleen aina siltä että sillä ois TODELLA paha ummetus, 3/5
Kovaa tykittelyä. Meinas levyn loppupuoliskolla loppua jaksaminen vähän same oldista, mutta viiminen biisi pelasti koko paketin ja virkisti takasin taajuuksille.
Vanhan maailman livelevyt on kyllä hirmu kovia aina. Elviksestäkään ei mitään uutta voi oikein enää sanoa, taattua Elvistä. Ei sitä ominta genreä, mutta ihan mielellään kuuntelee jos jossain soi.
Aivan mukavaa puhelaulantaa, osa biiseistä oli kovin hämäriä, osa taas ihan perus folkahtavaa rokkia, tai mitä ikinä. Tuskin tulee uudestaan kuunteluun, mutta oli mukavan erilaista vaihteeksi.
Tämän levyn basso- ja kitaralinjat tulee jo selkärangasta ku sen verta moneen kertaan soitettu Rock Bandissa ja kuunneltu vielä siihen päälle. Hankala arvioida "objektiivisesti" ku niin paljon historiaa kyseisen lätyn kanssa. On ollut soitossa ja tule edelleen olemaan soitossa.
Aivan mukavaa pehmyttä poppia/rokkia kovinkin hyvin laulettuna. Ei ehkä nouse omalle soittolistalle, mutta menisi aivan hyvin jossain pubissa taustamusiikkina. Mikään ei suoranaisesti noussut positiivisena tai negatiivisena esiin.
REM eioo koskaan ollu lemppareita, lähinnä ku en pidä laulajasta. Levy meni aivan ok, mukavaa rokkia noin pääosin
Oikein menevää perusrokkia, puolessa välissä levyä piti tarkistaa, että oliko vielä sama levy menossa kun rupes menemään sen verta bluusiksi. Nimikkobiisi tuttu kitarasankaripeleistä.
Paikoitellen tuttu levy, hyvää humppaa ja toimi ainakin auton ratissa oikein mukavasti. Hölmöt välispiikit ja hölmö 10min outro missä oli joku 'salabiisi' roskiin, muuten jatkoon.
Taattua EWF laatua, toimii jo aiemmilta levyiltä lähtien selkeästi. Tuttuja biisejä ainakin yksi, mutta muuten levy oli uusi tuttavuus.
Oli levyllinen taattua aivan mukavasti junnaavaa konemusaa, levyn pituus vaan puudutti - ei ehkä aktiiviseen kuunteluun vaan taustalle voi olla ookoo. Ei itelle mieluisinta genreä konemusasta, mutta toimi sen aikaa ku toimi
Aivan päällisin puolin hyvän kuulosta indierockia, tai mitä ikinä onkaan semmosta. Ei ehkä säväyttäny niin paljoa, että uudestaan laittaisin kiertoon.
Kunnollinen nostalgiapommi "nuoruusvuosille". Vähän samaa vaivaa kun tuntuu monissa muissakin levyissä olevan, että puolen välin jälkeen on hittibiisit kuultu ja menee vähän väliä junnaavaks ja sekoiluks. Ei toki haitannut paljoa menoa, kyllähän tätä mielellään kuuntelee.
Melekosta funkkihassuttelua. Ekstra EP kuulosti omaan korvaan mukavimmalta, muuten perus funk-adelic ja lyriikat oli melkoset paikoitellen
Vahvasti selkärangasta löytyvä levy kitarasankarivideopelien kautta ja nuoruudesta. Metallican parhaimmistoa, ellei jopa paras.
Mahtavaa kasaritykittelyä, tarvii tallentaa jos joskus on kasarivibe.
Yllättävänkin kiva britpop/altrock -levy. Yks hittibiisi selkeesti, ku tunnistin välistä. Ei moitittavaa, mut ei myöskään suuremmin herättäny tunteita. Meni taustalla oikein sujuvasti.
Tuli jotenkin vahvat Boston-vibat paikoitellen. Aivan kiva levy oli kyllä ilman Neil Youngiakin.
Mukavaa jatsia, ei normisoitossa mutta edelleen taustalla toimii aivan hyvin.
Pitäs muistaa kuunnella enemmän Daft Punkkia
Taattua Timbalandia
Yllättävän hyvä levy vaikken mikään suurin Jack Whiten vokaalihommien fani oo. Tarvii ehkä tutustua tuotantoon paremmin ja kuunnella toistekin
Ei lähtenyt hirveästi itselle. Rankkaa tekstiä joo, välillä vähän cringeä omaan korvaan, puhelauluhommat on vähän vaikea laji
Niien tunnisti jo kaukaa, menevä levy. Nimikkokappale tuttu, muttei hajua että tämmösen artistin
Kuulosti epäilyttävästi Princeltä. Melko laidasta laitaan sekä musiikillisesti, että volyymitasolla. Mielenkiintosia Prince-juttuja ja myös vähän kulmakarvaa nostattavia lyriikoita ja muita, mut ei sillai hyvällä tavalla.
Ei jääny paljoa mieleen, suht perus americanoa/folkkia mitä ikinä. Tuntuu että näitäkin artisteja on hirmunen pinkka
Kivaa indiehommaa, kuuntelin pakkaillessa, sopi hyvin vibat. Tarvii ehkä tutustua paremmin vielä levyyn ja artistiin
Melekosta jatsia, kauheen hyviä ukot varmasti on soittamaan, mutta ei ehkä omaan makuun tämmönen pitkään junnaava jatsailu. Sinänsä musiikissa ei mitään vikaa, kävi vaan vähän tylsäksi pidemmän päälle
Onhan se törkeen kova levy. Hittibiisit hittaa, ja muu levy oli aivan yhtä menevää ja pomppivaa.
Hirmu basic kasarirokkilevy. Herätti paikoitellen huvitusta, osa biiseistä bängäsi aivan ok, mutta melko keskiverto levy omaan mieleen.
Ska ei kyllä lähtenyt pätkääkään. Ymmärrän kai sinällään viehätyksen nopeasta pirtsakasta musiikista, mutta jotenkin lyriikat ja skitit ja musiikki ei kohdanneet tässä ollenkaan. Ei jatkoon
Chilliä soul-mussiikkia. Tarvii ehkä ajatuksen kanssa kuunnella vielä, mutta toimi oikein mukavasti
Kunnon progetykittelyä, tarvii joskus ottaa paremmin kans kiertoon. Oikein hyvä
Vähän omaan makuun löysää ja mautonta brittipoppia vähän jollain psykemmillä elementeillä paikoitellen.
Levy on nostalginen ja täynnä bängereitä, yks tähti lähtee kun JT:stä tulee vähän ei niin freshit vibat nykysellään. Vaikutti kuuntelukokemukseen miedosti.
En oo suurin live-levyjen kuluttaja, tällä levyllä oli kova meininki ja hyvän kuulosta soitantaa. Tuttuja biisejä löyty jonnin verran, oikein menevä levy.
Bängäävät Bassot Botki kovaa. Laulajasta voi olla montaa mieltä, mutta itelle uppos oikein hyvin. Bändi sinällään tuttu hittibiiseistään, mutta levyyn en ollu tutustunu. Todennäkösesti tulee kuunneltua uusiksi, ainakin laitan korvan taa levyn.
Hittibiisit on kovinkin nostalgisia jo nykysellään, vaikkei paljoa oo tullu kuunneltua muuta. En oo juurikaan tän emobändin suurin fani ollut koskaan, eikä vieläkään täysin iskenyt.
Melko laidasta laitaan eksperimentaalia. Ei oikein jääny mitään käteen, 3/5
Ei ny oikein Jaskan jaarittelut iskeneet omaan makuun.
Aivan mukavaa vibeä kevätauringossa pyöräilyyn ja maisemia kattellessa. Vähän kävi pitkäksi ja suht löysää kuunneltavaa, ettei omaan makuun täysin. Lyriikoihin en paljoa perehtynyt, liekö sielä jotain päräyttävää sanomaa - laulaja ei oikein houkutellut keskittymään sen kummemmin
Klassikko tämäkin, ihan hyvää kiukkusta räppiä, paikoitellen vähän raskasta ja cringeä, mutta niin kai se ideakin on olla jotenkin tunteita herättävää. Kuunteli ihan mielellään kyllä alusta loppuun.
En vaan siedä Courtney Loven ääntä yhtään. Ymmärrän, että yrittää varmaan olla joku fem Kurt Cobain, mutta tulee vaan joku yläasteen musiikintunti mieleen soitannan ja laulannan sekamelskasta. Ei jatkoon tämäkään levy. Ihan jotain yksittäisiä pieniä hetkiä oli kun vokaalit ja soitto kohtasi, mutta pääasiassa vaan puudutti todella pahasti
On kauheen hankala olla hevi ja dark ku levyllä on huuliharppua ja lehmänkelloa. Kyllähän tääki klassiko on ja Ozzy ei ärsyttäny ees kovin paljoa tällä levyllä, ei oo ehkä vielä sitä "saundiansa" tai efektiänsä löytäny vielä mikä ei omaan korvaan istu.
En jaksanut kuunnella koko levyä loppuun. Johnny Cash kuulosti itseltään, ärsytti aggressiiviset sensurointipiippaukset ja ei ollut millään tavalla eilen fiilistä kuunnella kyseistä levyä. Ei omaan makuun.
Miälenkiintoinen levy, en ehkä ensimmäisellä kuuntelulla saanut tuhottoman paljon irti, mutta menee vahvalle ehkä -listalle uudelleenkuunteluun artisti/levy.
Olihan se ny taattua Yessiä, ei voi ku tykätä.
Dire Straits oli juuri sitä lääkäri määräsi. Entuudestaan yksi tuttu kappale, mutta loput uppos kuitenki oikein hyvin.
Eipä oikein suurta sanottavaa, paikoitellen tuntui suht modernilta aikaansa nähden, mut valtaosin perus seisari/kasarin taitteen poppiarokkia. Ei paljoa liikuttanu suuntaan tai toiseen
Ice Kuubio toimii kyllä, omalaatunen flow, kiukkusta lyriikkaa, mikä jottei.
Isosti nostalginen levy itselleni, mutta eihän se nyt valtaosin hyvältä kuulosta. Orkesterisovitukset ontuu tosi paljon, muutamissa kappaleissa hittaa todella hyvin ja Nothing Else Mattersin versio on varmaan parhaita mitä on. Isolta osin ei vaan toimi ja mulla on henkilökohtasia vaikeuksia live-Metallican kanssa koska James Heiiyehheeatfield ja Larssin päätt(ymätt)ömät fillit ja Kirkin loputon paskan kuulonen wahwahwahwah.
Todella miellyttävä levy. Jonilla hieno lauluääni ja musiikki mitä rennointa folk-jazz-pop-rock mitä ikinä. Laitoin levyn talteen jos joskus on fiilis tähän palailla.
Fiiliksenä tästä jäi vähän valju tosi perus rokkilevy, yks tuttu ilmeisesti tän levyn/tän bändin suosioon pompsauttama coveri Hard to Handlesta - muuten ei oikein mitään sanottavaa.
Kovin hämmentävää artpoppia. Paikoitellen siistejä juttuja mutta valtaosin ei ehkä oma juttu.
Oikein menevä levy, kuten Beastie Boysilta voi odottaa. Hämmentävä sekotus hiphoppia/räppiä ja punkkia. Tuskin menee suuresti kiertoon muuten, mutta mukava tämä oli kuunnella.
Elton John on ainakin alkuvaiheessa ollu kovin menevää, eikä sitä vastaan mitään ole. Mielelläni kuuntelin levyn, mutta tuskin tulee hirveästi enempää tutustuttua hittibiisien lisäksi tuotantoon, kun ei ole tähänkään mennessä tutustunut.
60-luvun keikka, James Brownia - meininki oli hyvä, yleisö pähkinöinä, ei suuresti säväyttänyt itseä. 3/5
Ei oikein jääny mieleen. Perus vähän aggrompaa grungea, melkein punkkia. Varmasti niillä sanomaa ois, mutta en jääny kuuntelee
Tosi rauhallisen ja hyvän kuulosta, hyvin tuotettua musaa. Tarvii tutustua tämän perusteella muuhun tuotantoon. Artisti nimenä tuttu, ja hittibiisejä varmasti kuullut paljonkin, levylistalta löytynee paljon syvyyttä hittibiisien lisäks. Enemmän ku mid
Levy loppuu Free Birdillä, eihän se ny huono voi olla.
Todella chilli levy, voin kuvitella että toimii hyvin kesäillassa ajellessa, tai lämpimässä kävellessä. Tarvii kokeilla
Melkosen pliisua perus rock artpop kamaa. Tuntuu että näitä artisteja ja levyjä on aivan hirvee läjä, ehkä tää on originaalia. Ei oikein suuria sanottavia
Kyllä muuten groovaa. Soitto toimii, laulu toimii, miksaus toimii, kuulostaa vaan todella hyvältä. Vähän pidemmän päälle rupes tökkimään, mutta sopivina annoksina kovinkin hyvä.
Onhan se loistava levy, Foo Fighters on kuulostanu itseltään jo ekasta levystä lähtien.
Aito progeklassikko. Hittibiisi tuttu, mutta loppulevy kyllä myös oikeenlaista tykitystä. Välillä jumittelevaa, välillä hassuttelevaa, välillä rautasta vääntöä. Kyllä tämä vois mennä lisäkuunteluun
Tämä kans edestakasin kahlattu levy, sekä kuuntelemalla että soittamalla kitarasankaripelissä. On se edelleen loistava.
Älyttömän taitavaa laulantaa, siistejä melodioita ja monipuolisuutta löytyy. Jäätävän hyvän kuulonen levy tuotannoltaan ja soitoltaan. Ei tästä paljoa huonoa sanottavaa löydy, ehkei sitä ominta genreä, mutta kuunteli mielellään.
Eriskummallinen kombo jotain kantria/folkkia ja hardcorea ja jotain muuta siltä väliltä. Ei oikein lähteny omaan makuun.
Tämäkin REM kuulosti REM:ltä, menevää musiikkia, laulannasta en suuresti välitä, mutta sopii kyllä kontekstiin. Varmaan olis fiksumpi taas jos kuuntelis ja keskittyis lyriikoihin, mutta harvoin semmoseen tuntuu keskittyvän, ainakaan noin ensikuuntelulta. Ei säväyttänyt, muttei ärsyttänyt - eli oikee mid (ei teinien/lasten mid)
Ihan kohtalaisen mielenkiintonen levy, voi olla että vaatii lisää kuuntelua. Vähän grungen tyyppistä, hyviä ja huonoja hetkiä. Tarvinnee ehkä makustella toisen kuuntelun merkeissä.
Vähän ehkä särähti korvaan jotain "aikansa tuotos" lyriikkaa tai muuta cringeä. Hyvältähän se kuulostaa, mutta Jazz "dibudubi babab badoobi" välillä veti irti hyvästä vibasta - ei uppoa itselle.
Levy oli päällisin puolin oikein hyvä, vokaalipainoinen minimaalisilla taustoilla (ihan syystäkin), mutta pidemmän päälle kävi kyllästyttämään.
Voihan indie sentään. Jostain syystä vokaalien kanssa pitää aina kekkuloida ja tehdä hölmöjä juttuja. En tiä oliko tässä kaksi laulajaa kun välillä oli aivan eri kuulosta meininkiä. Ei lähde oikein itselle tämä, musiikillisesti aivan menevää ja OK, mutta voksut työnsi kyllä vahvasti pois johonkin ärsyttävyyden puolelle.
Oli kyllä meleko jazzia jazzia. Kovaa menoa, kovaa soitantaa.
Olsin varmaan selvinny jos tää levy ois jääny elämän aikana kuulematta. Vokaalit oli taas aivan jotain fever dream tasoa, todella köppästä puhelaulua ei oikein mitään tolkkua. Instrumentaalikohdat joskus toi vähän jotain pisteitä levylle, mutta Robertin vokaalitaituruus ei nyt ihan yltäny mihkään korkeisiin sfääreihin.
Todella kova Beatles-levy, tämäkin hyvinkin tuttu levyllinen hittejä. Ei kovin paljoa uutta sanottavaa
Tämähän on todella kova progelätty, aloituskappale tuttu meemeistä. Menevää ja pirtsakkaa pääosin, vähän jotain välihölmöilyjä. Eiköhän tämä mene/pysy soittokierrossa, kyllä se takaraivossa ainakin on tallessa.
Klassikko hipiti hopiti -levy. Aika perus huttua, levyn nimikko/päätöskappale kruunaa jo muutenkin menevän lätyn. Ei varmaan tuu kovin usein kuunneltua, mutta kyllähän sen mielellään kuunteli.
Ei ollu ehkä freesein albumi, mielenkiintosta lyriikkaa ollu ns. vanhoina hyvinä aikoina. Näitäkin levyjä ja artisteja tuntuu olevan läjäpäin, Elvistä edeltäviä tai lainaavia kantri/rock, mitä ikinä. Tulipahan kuunneltua, ei ärsyttäny, mutta tuskin tarvii enempää.
Kovinkin orgaanista, rentoa, kiireetöntä, viipyilevää, mutta kuitenkin pohjimmiltaan maittavaa konemusaa. Röyksopp on tuoreemman tuotantonsa puolesta tutumpi, mutta herättää kiinnostuksen koluta muutakin tuotantoa läpi kun upposi sen verta hyvin tämä levy.
Se kuulosti niin Green Dayltä kun Green Day ny kuulostaa. Ei oikein oman sortin musiikkia, menee THPS taustalla oikein hyvin, mutta vähän tylsää noin keskimäärin omaan mieleen. Not good, not bad.
Oli vähä eksperimentaalia sekoilua. Välillä pyöri silmät, välillä oli aivan ok. Ei oikein lähteny kokonaisuudessaan. Mennään kultasella keskiarvosanalla
Onhan se nyt vakuuttavaa kitarasankarointia ja psykerokkia. Toimi oikein hyvin aurinkoisella kesäsäällä ajaessa. Ei ehkä täysin ominta genreä, mutta mielellään tätä kuuntelee
Olipas kyllä menevä rokkilevy. Tosi vaihtelevaa pitkin levyä, musiikillisesti ja saundeiltaan myös, tuli jammailtua koko levy kuitenki läpi. Pari tuttuakin biisiä löytyi mitkä toi mukavaa tuttua tunnetta muutenki jo menevään levyyn.
Depeche Modea oon koittanu useesti kuunnella ja tykännyt kyllä. Ei vaan oo koskaan tarttunu listalle vaikka kovasti pidänkin. Oikein hyvä levy, ilmeisesti jokin suunnan määrittänyt levy DM:n uralla. Kuulosti ihan siltä miltä pitikin.
Timanttisen alun jälkeen levy vähän hajoo kummalliseks sekamelskaks jotain karibiaa, wannabe soulia, ysäripoppiballadia, perus ysäri/kaksarijytää, joku muu, mikä? Jossain kohtaa rupee kyllästyttämään, ysäri haisemaan ja alun hittibiisit kerkee unohtumaan (soi päässä taustalla koko lopun levyn ajan). Ysärin loppu kaksarin vaihe on vähän mitä on.
Todella kova levy. Vahva aloitus, Child in Time, tykitystä loppuun saakka. Henkilökohtanen bias löytyy varmasti Deep Purplea ja Blackmorea kohtaan, muta uppoaa oikein hyvin.
Vähän vaihdellen perus 60-luvun rokkia ja psykedeeliä ja fever dreamia. Ihan hauska brittirokki/poppi hölmöilylevy. En ny ihan päässy sisään, valonpilkahduksia ja mitä ihmettä -hetkiä löyty, mut keskimäärin aika pliisua perus sikstarirokkia.
Tää on taas sitä aikaa. Jotain psykerokin tapasta mikä ei oikein varmaan nappaa kiinni jos ei oo jotain henkilökohtasia siteitä kyseiseen levyyn. Kuulostaa todella raa'alta ja miksattu jotenkin ärsyttävästi. Kitarat on korvan sisällä ja rummut on jossain toisessa ulottuvuudessa, laulaja rääkyy täysiä päälle. Ei oikein istunut ainakaan tähän hetkeen, kerran kuunteli läpi, mutta tuskin tarvetta kuunnella tämän enempää.
Oli vähän jotain muuta kuin ärsyttävää tusina indierokkia. Siistejä juttuja isolta osin ja herätti kiinnostuksen kuunnella kyseistä artistia muutenkin. Vaatii ainakin uutta kuuntelua ja pureskelua, mutta ensifiilikset oli isolta osin positiiviset.
Kovaa naisvetosta rokkia. Musiikiltaan aika perus, mutta ei noussu mitään mikä olis työntäny pois, meni oikein hyvin taustalla puuhaillessa. Tuskin menee ihmeellisesti lisäkuunteluun, mutta mielellään kerran rokkas läpi
Menevää ja funkahtavaa rockia/poppia. Mielenkiintosia rytmikikkailuja vokaaleissa ja soittimissa jotka pitää vähän hereillä. Kiva kuunneltava, musiikkina tuskin menee semmoseen kategoriaan mikä jäis omalle soittolistalle.
Bob Dylan kuulosti taatulta Bobby-sanilta. Varmaan tääkin olis mieltä räjäyttävää jos osais kuunnella lyriikkaa ja parsia jotain merkitystä siitä. Harmi et Bobin saundi on niin luotaantyöntävä niin ei jaksa yhtään sen enempää kuunnella ku mitä levy kestää. Musiikissahan ei sinänsä mitään vikaa, mutta Bobin vokaalinen ulosanti on jotenkin ärsyttävää, ettei istu omaan makuun.
Levy on lähinnä kaikennäkösistä ränkingeistä tuttu, musiikki bängää ja toimii hyvin. Ite artisti on vaan sen verta pelle jätkä, että menee automaattisesti ykköseks.
Voi jatsi sentään
Nostalginen levy, tosi tuttu pitkältä ajalta. Muse ei oo paljoo ollu mielen päällä viimeaikoina, mutta kyllähän lätty selkärangasta löytyy.
Ei jotenki lähteny ollenkaan tähän hetkeen. Tämmönen jumputes ysärisämpylöillä ja vokaaleilla ei jotenki koskaan oo kolahtanu vaikka jumputesta kuuntelenki jossain määrin. Eikai siinä suoranaisesti mitään vikaa, ei vaan toiminu ja kyllästyin kuuntelemiseen hyvinkin äkkiä.
En oo koko levyä koskaan kuunnellu, tuntu että ei-hittibiisit oli freesimpiä ja parempia - johtuen varmaan, että hittibiisejä on tullu kuunneltua neljättäkymmenettä vuotta enemmän tai vähemmän. GNR ei oo itelle se kotoisin paikka, mutta meni kertakuuntelulta aivan mukavasti, silmät pyöri vähän hittibiiseissä, lyriikat tuli kuitenki selkärangasta.
OK
Oli paljon progempaa ja monimutkasempaa paikoitellen ku mitä olsin kuvitellu. Menevää musiikki ja vokalisti aina yhtä hurmaava, eihän tästä voi ku tykätä.
Olipa hauskan Fili Kollinsin kuulosta menoa. Tykkäsin kyllä ainakin näin kesäpäivänä ajellessa kuunnella. Ehkä lisäs vibeä.
Klassista länsirannikkoa, onhan se melkosta horny ahh jou jouta. En ehkä jaksais pidemmän päälle kuunnella, mutta meni kertaalleen läpi vähän välillä cringetellen.
Eriskummallinen levy, sen vähän mitä sain kiinni, niin melko masentavia teemoja paketoituna jotenkin pirtsakampaan kuoreen. Edelleen laulajan suoritus ei lämmitä, edelleen laulajasta ei voi erehtyä. Kerran meni läpi, mutta tuskin uudestaan inspiroidun kuuntelemaan.
Melkosta tsaikedeliaa ja hassuttelua. Musiikki itsessään aivan jees mutta ihme hölmöilyä ja tarinankerrontaa. Ei oma huumori riittäny täysin
Menevää roskia oli, ei oikein jääny mikään päähän kertakuuntelulla, mut ei jääny päähän et pitäs lisääkin kuunnella.
Todella menevä levy paikoitellen, mutta myös hyvää mörinää. Aloituskappale tuttu jostain, en oo ihan varma mistä. Tykkäsin kuitenkin, saattaa mennä uudestaan kuunteluun. Jostain syystä naisvetoset levyt iskeny paremmin tältä aikakaudelta.
Mahtipontinen, teatraalinen, tosi laadukkaasti tuotettu levy joka tuntuu vähän jäävän sisällön osalta valjuksi omaan makuun. Isoja orkestraatioita osassa biisejä mitkä tuntu hienoilta, harmiksi laulaja itse ei paljoa lämmittänyt, aika perus indiepop-hoilottaja. Paikoitellen tosi siistejä innostavia juttuja, mut pääasiallinen viba levystä jäi vähän vilposeks.
Meno oli kova, nauhotukset kuulosti hyvältä, soitanta oli todella loistavaa - levylle uskollista, mutta kuitenki live-höysteellä. Live-levyt on vaan aina vähän live-levyjä. Henkkoht en oikein pääsääntösesti jaksa kuunnella jos ei oo joku täysin tajunnanräjäyttävä live, joka jotenki nostaa alkuperäsen materiaalin seuraaviin sfääreihin. Kertakuuntelulla oli menevää ja oikein hyvän kuulosta, tuskin kuuntelen sen enempää.
Aika perus svengiä, soulia, kyseisen aikakauden poppia. Pölysellä hyvä saundi ja menevää musiikkia. Varmasti on ollu 60-luvulla kovinkin tanssittavaa musiikkia, mut menee nykykorville vähän same old kategoriaan. Ei säväyttänyt erityisemmin, mutta kuunteli kuitenkin ihan mielellään.
Siistiä vibeä paljon, etenkin viimesessä kappaleessa. Vokaalit oli taas vaan vähän luotaantyöntävät, paikoitellen menetteli ja toimi musiikkiin. Erikoista hönkimistä. One love ja jotain, en ehkä uusiks intoudu kuuntelemaan ainakaan tän perusteella.
Ihme hybridi paskaa kasaria ja proto-ysäriä. Rasittavan kuulonen laulaja, räpit ihan ookoo kasaria, mut kyllästyin ekan kahen biisin aikana ja pyörittelin vaan silmiä sille kuinka halpaa kasaria tuntu olevan vaan valtaosin. Ei jatkoon.
Vähän sama ku Kanje Vesterisen kans, että pelle jätkä nii syö uskottavuutta. En tiiä helpottaako edesmenneisyys kritiikkiä, ehkä miedosti. Kovinkin klassikkolevy kuitenkin ja menevää buugia.
RHCP:stä vähän menny kans maku koska Anthony ilmeisimmin sus ja pelle jätkä. Musiikki ei oikein jaksa kovin pitkälle kiinnostaa, rupee vähän sulamaan yhteen ja kuulostamaan puurolta pidemmän päälle. Välillä tuli nyökyteltyä perässä, kyllähän se groovas ja funkkas, mutta eioo suuria tarpeita mennä takasin.
Suhteellisen kova debyyttialbumi. Musiikiltaan kovinkin "bringing the perus into perusrokki", toki loppupäästä löytyy random Reggae-biisi.. ok? Hyvinkin mukiinmenevää rokkia, omalaatuinen laulutyyli mutta ei ärsytä, kannanottoa varmasti löytyy lyriikasta - vaatis ehkä keskittymistä. Tuskin tarvetta palata kyseiseen levyyn, mutta ehkä itselle vanhoista Elviksistä kiinnostavampi artisti.
Blyysiä blyysiä, kyllähän sieltä Eerikki Taputatonnin tunnistaa, hyvältähän se kuulostaa. Ei ehkä omaa suosikkigenreä edusta, mutta kitarataiturointia ihan mukava kuunnella siltikin.
