Love 80’s music but this was not my thing
Yhhh, ei todellakaan iskenyt. Tiesin bändin nimestä entuudeltaan että tämä oli joku uranuurtaja tjsp, mutta en minä sitä kuunnellessa huomannut. Ja kuuntelin levyn vielä kahdesti jotta ymmärtäisin. Mutta en ymmärtänyt. Biisit oli hempoisia, tylsiä ja niissä oli sama komppi koko biisin ajan, biisit eteni niinkuin veturit: tasaisesti ja tasaisesti, välillä pysähdyttiin asemalle vaihtamaan biisiä ja sitten mentiin taas tasaisesti. Ehkä tätä pitäisi kuunnella pikku jointtipaukuissa, kuten varmasti on kuuskytäluvulla tehty, ja sitten se kuulostaisi jotenkin paremmalta.
Nyt oli kivaa kamaa. Tosi svengaavaa menoo, siistejä riffejä.
Almost cut my hair sai mut melkein orgastisen olotilan partaalle.
Sehän oli varsin menevää hippii-hoppii, vois kuunnella toistekki
Fallout fiilikset. Ajoittain mukavaa svengiä mutta muuten ei mun juttu oo tämä. Jazzit ei oo oikein koskaan ollu. Olin lähinnä iloinen kun levy loppui.
Aika hajuton ja mauton oli tämä Jonne Kaali. Levystä ei jäänyt oikein mitään mieleen.
Tämä olikin tuttua kamaa, vaikken nimestä sitä osannutkaan päätellä. Tämmöstä poppia, sävellykset on kivoja, laulusta en niin piittaa.
Nimestä tuli mieleen KooKoo Go Go Girls, Essifrederika ja Noorakaroliina, ihan mahtava assosiaatio.
Mutta itse levyyn: Mukavaa musaa, kiva kuunnella jos kepeä mieli. Ei sillee kaada vaakaa suuntaan tai toiseen, siksi perus keskikolmonen.
Ihan mukavaa kitararokkia, välillä jopa söpön svengaavaa. Mutta aika ohut on tarttumapinta meikäläiselle. Perus keskikolmonen.
En tiedä. Jos laulua ei olisi, tämä voisi olla semmosta neutraalia, vähä vilkkaampaa taustamusaa vaikka vaatekaupassa. Muutama kiva kitarakohta mutta jättää vähä viileäksi.
Nou nou, tämmönen ei toimi mulle. Tuttuja biisejä pari-kolme, mutta ei mitään bängereitä. Perus gängstä-räppiä, joka sellasenaan on vähän tylsää.
Ihan mukavaa hippiihoppii. Ja ne pari ikivihreää on aika jepa. Kevyttä kuunneltavaa.
Pari biisiä oli mielenkiintoista, joissa oli hyvä meininki. Mutten aikalailla luotaantyöntävää ulinaa. Blues toimii yleensä taustamusana jossain hämyisessä pubissa, kun on hyvä kalje edessä. Töissä kuunneltuna ei vain toimi. Vai toimisiko töissä, jos ois hyvä kalje edessä. En tiedä.
Ihan kamalaa. Tuntui että levy ei lopu ikinä.
Tämähän oli ihan mukavaa, kevyttä sieluisaa kuunneltavaa. Ei mitään feivorittia, mutta ei mitenkään luotaantyöntävää. Bassolaulaja toi mieleen south parkin chefin :happythonking:
Tosi hyvää kamaa. Oli ilo kuunnella ja fiilistellä.
Aika laimeeta. Pari biisiä oli semmosta jotka vähä kutitteli, mutta muuten ei mitenkään innostavaa.
Vihaa, vihaa, niin paljon vihaa on tässä musiikissa. Ja mukavan rouheita kitarasoundeja. Energiapitoista menoa, välillä omaan makuun vähän liikaakin. Ajatusleikittelen että siellä on soittamassa sähköjäniksiä jotka kärsii adhd-oireista. Tulee jotenkin ahistava olo kun mennän niin lujaa. Kivaa aina kerta-annoksena mutta ei pitempiaikaiseen kuunteluun.
Levyn kansi kertoi heti mistä on kyse. Ranskalaista laulantaa.
Vaikken mitään ymmärrä, kuulostaa että lauluissa on tunteita, dramaa ja komediaa mukana. Laulaja vetääki sillee hyvin että on hyvin hyvin tunteella mukana, mutta semmosta kait vähän vaaditaan tämän tyylisuunnan laulelijoilta. Menee kuitenkin siihen "en kuuntele toiste"-kategoriaan.
Ihan kivaa ja kevyttä. Taustamusiikkia joka ei nostata karvoja pystyyn, muttei myöskään oikein innostutakkaan. Kun levy päättyi, ei siitä enää muistanut mitään. Kakkonen vai kolmonen, kas siinäpä pulma. Periaatteessa voisi olla kolmonenkin, mutta kuitenkin vaan kakkonen. Koska ei jäänyt mieleen.
Tätä levyä oli kivempi kuunnella mitä edellistä arvioitavaa Samettista Maanalaista. Laulaja on parempi ja biisit eivät ole niin samaa höttöä. Kivaa kikkailua välillä. Tosin levyn ehtoopuolella alkaa kikkailu menemään oman maun yli, jopa tekotaiteellisen puolelle.
Astetta parempi velvetti, mutta ei kuitenkaan herätä mitään himoja kuuntelemaan uudestaan.
Dinosaurusrokkia. Kuulostaa jo väsyneeltä.
Puolet biiseistä puuttui spödifystä, mutta en tiedä oisko ne lisännyt arvoa miten paljoa. Ei puhuttele.
Hyhhyh. Ilman fallout-viboja menisi roskiin. Mutta koska muistuttaa falloutista niin saa yhden ylimääräisen tähden.
Ehh. En pidä. Oli siellä yks hauska biisi missä tyttökaveri ei tykänny tän musasta.
Hyvin urkupitoista progehtavaa rockia. Kevyttä kuunneltavaa.
Säröä. Melusaastetta. En keksi tilannetta jossa tämä menisi. Ehkä jonkun kidutussession taustamusana.
Ei kolahda. Tasapaksua. Laulaminen osittain rääkymistä ja musiikilliset koukut puuttuu. Viimenen kappale pelasti vähän, oli sellainen jonka voisi lisätä jollekkin soittolistoista
Pehmeää. Niin laulu kuin kitarointi. Melankolista. Mukavaa kuunneltavaa.
Viskileka käteen ja sohvalle nauttimaan, niin viskistä kuin musiikistakin. Vaikkei viskistä tykkäiskään.
Punkkia. Punkki on punkkia. Tämä punkki ei ime verta eikä levitä tauteja, mutta ei purasekkaan.
Eipä tästä sillee paljoa sanottavaa ole, punapää-bowien musakkia. Paitsi tuo levyn nimikkoraita. Ihan kaameaa. Muuten ei mitään tunteita nostattavaa.
Ihan timanttista keyboardismia. Menevä meno koko levyn ajan. Tätä oli mukava kuunnella.
Nyy joorkin nuket ei kyllä osunut. Rokkenrollia joka ei sellasenaan himoituta.
Kunno niga niga gänkstä räptii :happypeepo:
Mutta vähä turhan pitkä lätty, alkaa tulemaan matofaking fuck vähä korvista ulos loppua kohden.
Kuuntelin tämän kun seinäjojella käväsin. Ja olihan se tylsää ja unettavaa. Tämmöisen muzakin kuuntelu autolla ajaessa pitäisi kieltää lain voimalla ettei tapahtuisi rattiin nukahtelua.
Oueisis. Semmosta brittipoppia, mieluummin kuuntelee kun turpaansa ottaa.
Oueisissii. Siinähän se taas meni. Brittipoppii.
Yleisesti kamalaa melusaastetta, liikaa säröä. Hyviäkin hetkiä oli kun ääni tuli puhtaasti. Ei kuitenkaan jatkoon.
Jazz ei oo mun juttu, mutta tämä ei ärsyttänyt. Ehkä siksi kun mietin vaan miten kivaa Jimmyllä on kun se pääsee takasi sinne kanakopille. Tämä levyllinen jazzia menikin sillee ihan kevyesti.
Olen kuullut tämän bändin nimen aikain saatossa monia useita several kertoja. Mutta olen myös sivuuttanut sen yhtä monta kertaa, "pöh, joku hippibändi seitkytluvulta"-tyyliin. Tämän levyn kuunneltuani tajuan tehneeni virheen. Tai virheen tajuaminen tais tulla jo toisen biisin kohdalla, ensimmäinen biizu herätti mielenkiinnon.
On nimittäin miellyttävää, kuuntelin töissä kolmesti albumin läpi. Nyt kotona suunnitelmissa kuunnella vielä kerran lisää, parempien luurien kautta. Tähän tulee varmasti aika-ajoin palattua uudelleen.
Olipas aikamoista. Metelirokkia. Nevahöödi, ja ois melkein saanutkin jäädä nevahöödiksi. Mutta musiikillinen sivistykseni on taas vähän kasvanut.
Hmm. Kuuntelin tämän töissä, mutta en nyt tahdo muistaa mitään muutakuin naislaulajan jolla välillä vähän ärsyttävä ääni. Nyt katsoin wikipediajuttuja tästä ja hoksasin miksi Hole kuulosti niin tutulta, no tuon Courtney Loven takia(Seiskan jutuissa mainittiin aina Kurtin vaimona ja Hole-bändin solistina). Nänneröiset sillä nöpöttää kansikuvassa. Mutta itse levyyn: Perushöttöä joka ei tosiaan jäänyt mieleen. Kaksi tähteä sellaisenaan, mutta nöpöttävistä nänneistä yksi ylimääräinen tähti :rampathinking:
Kova levy, on kuunneltu ja tullaan kuuntelemaan.
Aliisa Kahleissa. Ihan mukiinmenevää. Tulee ihan nuoruusvuodet mieleen kun grunge oli sikakovajuttu.
Elvish laulantaa, ihan mukavaa.
Ompa mielenkiintosta muzakkia. Tää on jotain tyylisuuntaa jota en oo ehkä koskaan kuunnellu. Tykkäsin, siinoli fiilistä.
Tuttu levy, mukavaa progeilua.
Kaunis nainen kannessa. Heti alko himottaan. Siis levyn kuuntelu. Ikävä kyllä kansikuva oli ainoa himotuttava asia levyssä. Hidasta tylsähköä sydänsuru-musiikkia. Voin kuvitella kuinka ensin katotaan romanttinen draama a la hugh grant, ja sitten istutaan sohvalla takkatuleen tuijottaen viinilasi kädessä kuunnellen tätä, uneksien omasta unelmien hugh grantista.
Remmiä, remmi kuulostaa remmiltä. Ihan okei.
Omituinen otus. Eka biisi perushöttöä, pari biisiä eteenpäin ja alko vähä jännittää että mitähän seuraava biisi on. Yllätyksellinen mutta ei mikään erityisen iskevä. Paitsi viimenen biisi, se oli hyvä.
Voi jeeveli, tämä kun tuli, se oli kaikkialla. Se soi kaikkialla ja kaikilla. Ja olihan se vieläkin ihan jees. Parempaa punkkia.
Kuuntelin töissä mutta ei kyl jäänyt mieleen kuin pari kivan groovyy kohtaa.
Pitkä levy. Drummandbeissii on hyvääkin, mutta tämä oli tylsää.
Oli siellä ihan kivoja melodioita mutta tämäntyylisen muzan pitää olla mulle jotain superia että lähtee. Koukkumadot ei ny koukuttanu.
Meth-ällicä, kovis, kovempi, kovenein. Tosi kova levy.
Kevyttä kasaria, levy meni autoillessa ihan huomaamatta. Eli oivaa taustamusaa, ei häiritse eikä mietitytä.
Erikoista. Todella erikoista. Viidakkofibat. Ei varmaan mene jatkokuunteluun, mutta ihan kivoista bluussahteluista pari tähteä, ja erikoisuudesta ylimääräinen Viidakon Tähtönen.
Nojuu, nojuu. Ihan okei. Ei syletä, ei himoita.
Tein ruokaa ja fiilistelin. Unelmoin että oisin muutaman kaljan nauttineena tamppausbileissä, missä deejii ei soittas sekalaista kakkaa, viimesimpiä viraalihittejä, vaan tämmöstä kunnon kamaa.
Valkoinen Jaakko. Saattaa olla että joskus palaan tämän pariin ja keskityn enemmän sanoihin. Olin kuulevinani siellä jänniä juttuja.
Mmhmm. Mukava tarinalaululevy. Kuuntelin tätä 20 vuotta sitte, oli unohtunut pitkäksi pitkäksi aikaa. Dramaattinen levy, en keksi nyt toista vastaavaa. Kylien ja nickin yhteislaulu on tietenkin levyn kuningasraita, mutta MR STÄGÄ LEE tulee hyvin lähellä kakkosena. Tää pitää nyt laittaa permanent muistiin ja kuunnella sillontällön.
Tosi hyvällä meiningillä lähtee liikkeelle. Coolii skittaa. Ja svengi jatkuu. Vähä hempeämpää matskua välissä. Miellyttävä levy.
Prinssi. Minä en ole koskaan päässyt prinssiin sisälle enkä siten oikein ole pitänytkään. Enkä vieläkään. Tulee aina jotenki mieleen että Prince on temu-Michael Jackson. Kuuntelusessio oli kamalaa aikaa.
Isosta pinkistä tuleva The Yhtyeen musiikki ei vakuuttanut mua oikein mitenkään. Semmosta vähä hajutonta/mautonta.
Ihan okei kait, ei ärsyttänyt. Muutamia kivoja kohtia siellä oli, mutta ei mitenkään sillee himoja herättänyt.
Neljän monsterimitallisen Pehmytmasiina. En ole näin ristiriitaista levyä kuunnellut vielä tähänmennessä. Noi jazzisaxot yms erikoisuudet pistää irvistämään tosi pahasti, mutta sitte taas välillä basso, urut ja rummut laitto höristämään korvia että ompa ihan kivan kuulosta. Mutta ei niin kivoilta että olisin päässy yli jazzeilusta.
Levyllä vedetään niin yli genrerajojen että en ihmettele ollenkaan että on ollut jotain todella jännää tullessaan. On kyllä vieläkin.
Sehän oli oikein mukavaa dursku durskuu. Solidi nelonen
Raittisen Bonniehan laitto sieltä ihan okei bluussahtavaa rokkia tulemaan. Hyvää kamaa.
Yksinkertaista musiikkia mutta ihan kivaa laulantaa.
Aika kaameaa roSKAa. Ei ole koskaan iskenyt.
Äänipuutarha. It´s a grunge thing.
Empä muista tästä mitään muutakuin että kuuntelin läpi. Varsin neutraali levy siis omaan makuun.
