1001 Albums Summary

Love 80’s music but this was not my thing

Yhhh, ei todellakaan iskenyt. Tiesin bändin nimestä entuudeltaan että tämä oli joku uranuurtaja tjsp, mutta en minä sitä kuunnellessa huomannut. Ja kuuntelin levyn vielä kahdesti jotta ymmärtäisin. Mutta en ymmärtänyt. Biisit oli hempoisia, tylsiä ja niissä oli sama komppi koko biisin ajan, biisit eteni niinkuin veturit: tasaisesti ja tasaisesti, välillä pysähdyttiin asemalle vaihtamaan biisiä ja sitten mentiin taas tasaisesti. Ehkä tätä pitäisi kuunnella pikku jointtipaukuissa, kuten varmasti on kuuskytäluvulla tehty, ja sitten se kuulostaisi jotenkin paremmalta.

Nyt oli kivaa kamaa. Tosi svengaavaa menoo, siistejä riffejä. Almost cut my hair sai mut melkein orgastisen olotilan partaalle.

Sehän oli varsin menevää hippii-hoppii, vois kuunnella toistekki

Fallout fiilikset. Ajoittain mukavaa svengiä mutta muuten ei mun juttu oo tämä. Jazzit ei oo oikein koskaan ollu. Olin lähinnä iloinen kun levy loppui.

Aika hajuton ja mauton oli tämä Jonne Kaali. Levystä ei jäänyt oikein mitään mieleen.

Tämä olikin tuttua kamaa, vaikken nimestä sitä osannutkaan päätellä. Tämmöstä poppia, sävellykset on kivoja, laulusta en niin piittaa.

Nimestä tuli mieleen KooKoo Go Go Girls, Essifrederika ja Noorakaroliina, ihan mahtava assosiaatio. Mutta itse levyyn: Mukavaa musaa, kiva kuunnella jos kepeä mieli. Ei sillee kaada vaakaa suuntaan tai toiseen, siksi perus keskikolmonen.

Ihan mukavaa kitararokkia, välillä jopa söpön svengaavaa. Mutta aika ohut on tarttumapinta meikäläiselle. Perus keskikolmonen.

En tiedä. Jos laulua ei olisi, tämä voisi olla semmosta neutraalia, vähä vilkkaampaa taustamusaa vaikka vaatekaupassa. Muutama kiva kitarakohta mutta jättää vähä viileäksi.

Nou nou, tämmönen ei toimi mulle. Tuttuja biisejä pari-kolme, mutta ei mitään bängereitä. Perus gängstä-räppiä, joka sellasenaan on vähän tylsää.

Ihan mukavaa hippiihoppii. Ja ne pari ikivihreää on aika jepa. Kevyttä kuunneltavaa.

Pari biisiä oli mielenkiintoista, joissa oli hyvä meininki. Mutten aikalailla luotaantyöntävää ulinaa. Blues toimii yleensä taustamusana jossain hämyisessä pubissa, kun on hyvä kalje edessä. Töissä kuunneltuna ei vain toimi. Vai toimisiko töissä, jos ois hyvä kalje edessä. En tiedä.

Ihan kamalaa. Tuntui että levy ei lopu ikinä.

Tämähän oli ihan mukavaa, kevyttä sieluisaa kuunneltavaa. Ei mitään feivorittia, mutta ei mitenkään luotaantyöntävää. Bassolaulaja toi mieleen south parkin chefin :happythonking:

Tosi hyvää kamaa. Oli ilo kuunnella ja fiilistellä.

Tylsäähän tämä oli.

Aika laimeeta. Pari biisiä oli semmosta jotka vähä kutitteli, mutta muuten ei mitenkään innostavaa.

Vihaa, vihaa, niin paljon vihaa on tässä musiikissa. Ja mukavan rouheita kitarasoundeja. Energiapitoista menoa, välillä omaan makuun vähän liikaakin. Ajatusleikittelen että siellä on soittamassa sähköjäniksiä jotka kärsii adhd-oireista. Tulee jotenkin ahistava olo kun mennän niin lujaa. Kivaa aina kerta-annoksena mutta ei pitempiaikaiseen kuunteluun.

Levyn kansi kertoi heti mistä on kyse. Ranskalaista laulantaa. Vaikken mitään ymmärrä, kuulostaa että lauluissa on tunteita, dramaa ja komediaa mukana. Laulaja vetääki sillee hyvin että on hyvin hyvin tunteella mukana, mutta semmosta kait vähän vaaditaan tämän tyylisuunnan laulelijoilta. Menee kuitenkin siihen "en kuuntele toiste"-kategoriaan.

Ihan kivaa ja kevyttä. Taustamusiikkia joka ei nostata karvoja pystyyn, muttei myöskään oikein innostutakkaan. Kun levy päättyi, ei siitä enää muistanut mitään. Kakkonen vai kolmonen, kas siinäpä pulma. Periaatteessa voisi olla kolmonenkin, mutta kuitenkin vaan kakkonen. Koska ei jäänyt mieleen.

Tätä levyä oli kivempi kuunnella mitä edellistä arvioitavaa Samettista Maanalaista. Laulaja on parempi ja biisit eivät ole niin samaa höttöä. Kivaa kikkailua välillä. Tosin levyn ehtoopuolella alkaa kikkailu menemään oman maun yli, jopa tekotaiteellisen puolelle. Astetta parempi velvetti, mutta ei kuitenkaan herätä mitään himoja kuuntelemaan uudestaan.

Dinosaurusrokkia. Kuulostaa jo väsyneeltä.

Puolet biiseistä puuttui spödifystä, mutta en tiedä oisko ne lisännyt arvoa miten paljoa. Ei puhuttele.

Hyhhyh. Ilman fallout-viboja menisi roskiin. Mutta koska muistuttaa falloutista niin saa yhden ylimääräisen tähden.

Ehh. En pidä. Oli siellä yks hauska biisi missä tyttökaveri ei tykänny tän musasta.

Hyvin urkupitoista progehtavaa rockia. Kevyttä kuunneltavaa.

Säröä. Melusaastetta. En keksi tilannetta jossa tämä menisi. Ehkä jonkun kidutussession taustamusana.

Ei kolahda. Tasapaksua. Laulaminen osittain rääkymistä ja musiikilliset koukut puuttuu. Viimenen kappale pelasti vähän, oli sellainen jonka voisi lisätä jollekkin soittolistoista

Pehmeää. Niin laulu kuin kitarointi. Melankolista. Mukavaa kuunneltavaa. Viskileka käteen ja sohvalle nauttimaan, niin viskistä kuin musiikistakin. Vaikkei viskistä tykkäiskään.

Punkkia. Punkki on punkkia. Tämä punkki ei ime verta eikä levitä tauteja, mutta ei purasekkaan.

Eipä tästä sillee paljoa sanottavaa ole, punapää-bowien musakkia. Paitsi tuo levyn nimikkoraita. Ihan kaameaa. Muuten ei mitään tunteita nostattavaa.

Ihan timanttista keyboardismia. Menevä meno koko levyn ajan. Tätä oli mukava kuunnella.

Nyy joorkin nuket ei kyllä osunut. Rokkenrollia joka ei sellasenaan himoituta.

Kunno niga niga gänkstä räptii :happypeepo: Mutta vähä turhan pitkä lätty, alkaa tulemaan matofaking fuck vähä korvista ulos loppua kohden.

Kuuntelin tämän kun seinäjojella käväsin. Ja olihan se tylsää ja unettavaa. Tämmöisen muzakin kuuntelu autolla ajaessa pitäisi kieltää lain voimalla ettei tapahtuisi rattiin nukahtelua.

Oueisis. Semmosta brittipoppia, mieluummin kuuntelee kun turpaansa ottaa.

Oueisissii. Siinähän se taas meni. Brittipoppii.

Yleisesti kamalaa melusaastetta, liikaa säröä. Hyviäkin hetkiä oli kun ääni tuli puhtaasti. Ei kuitenkaan jatkoon.

Jazz ei oo mun juttu, mutta tämä ei ärsyttänyt. Ehkä siksi kun mietin vaan miten kivaa Jimmyllä on kun se pääsee takasi sinne kanakopille. Tämä levyllinen jazzia menikin sillee ihan kevyesti.

Olen kuullut tämän bändin nimen aikain saatossa monia useita several kertoja. Mutta olen myös sivuuttanut sen yhtä monta kertaa, "pöh, joku hippibändi seitkytluvulta"-tyyliin. Tämän levyn kuunneltuani tajuan tehneeni virheen. Tai virheen tajuaminen tais tulla jo toisen biisin kohdalla, ensimmäinen biizu herätti mielenkiinnon. On nimittäin miellyttävää, kuuntelin töissä kolmesti albumin läpi. Nyt kotona suunnitelmissa kuunnella vielä kerran lisää, parempien luurien kautta. Tähän tulee varmasti aika-ajoin palattua uudelleen.

Olipas aikamoista. Metelirokkia. Nevahöödi, ja ois melkein saanutkin jäädä nevahöödiksi. Mutta musiikillinen sivistykseni on taas vähän kasvanut.

Hmm. Kuuntelin tämän töissä, mutta en nyt tahdo muistaa mitään muutakuin naislaulajan jolla välillä vähän ärsyttävä ääni. Nyt katsoin wikipediajuttuja tästä ja hoksasin miksi Hole kuulosti niin tutulta, no tuon Courtney Loven takia(Seiskan jutuissa mainittiin aina Kurtin vaimona ja Hole-bändin solistina). Nänneröiset sillä nöpöttää kansikuvassa. Mutta itse levyyn: Perushöttöä joka ei tosiaan jäänyt mieleen. Kaksi tähteä sellaisenaan, mutta nöpöttävistä nänneistä yksi ylimääräinen tähti :rampathinking:

Kova levy, on kuunneltu ja tullaan kuuntelemaan.

Aliisa Kahleissa. Ihan mukiinmenevää. Tulee ihan nuoruusvuodet mieleen kun grunge oli sikakovajuttu.

Elvish laulantaa, ihan mukavaa.

Ompa mielenkiintosta muzakkia. Tää on jotain tyylisuuntaa jota en oo ehkä koskaan kuunnellu. Tykkäsin, siinoli fiilistä.

Tuttu levy, mukavaa progeilua.

Kaunis nainen kannessa. Heti alko himottaan. Siis levyn kuuntelu. Ikävä kyllä kansikuva oli ainoa himotuttava asia levyssä. Hidasta tylsähköä sydänsuru-musiikkia. Voin kuvitella kuinka ensin katotaan romanttinen draama a la hugh grant, ja sitten istutaan sohvalla takkatuleen tuijottaen viinilasi kädessä kuunnellen tätä, uneksien omasta unelmien hugh grantista.

Remmiä, remmi kuulostaa remmiltä. Ihan okei.

Omituinen otus. Eka biisi perushöttöä, pari biisiä eteenpäin ja alko vähä jännittää että mitähän seuraava biisi on. Yllätyksellinen mutta ei mikään erityisen iskevä. Paitsi viimenen biisi, se oli hyvä.

Voi jeeveli, tämä kun tuli, se oli kaikkialla. Se soi kaikkialla ja kaikilla. Ja olihan se vieläkin ihan jees. Parempaa punkkia.

Kuuntelin töissä mutta ei kyl jäänyt mieleen kuin pari kivan groovyy kohtaa.

Pitkä levy. Drummandbeissii on hyvääkin, mutta tämä oli tylsää.

Oli siellä ihan kivoja melodioita mutta tämäntyylisen muzan pitää olla mulle jotain superia että lähtee. Koukkumadot ei ny koukuttanu.

Meth-ällicä, kovis, kovempi, kovenein. Tosi kova levy.

Kevyttä kasaria, levy meni autoillessa ihan huomaamatta. Eli oivaa taustamusaa, ei häiritse eikä mietitytä.

Erikoista. Todella erikoista. Viidakkofibat. Ei varmaan mene jatkokuunteluun, mutta ihan kivoista bluussahteluista pari tähteä, ja erikoisuudesta ylimääräinen Viidakon Tähtönen.

Nojuu, nojuu. Ihan okei. Ei syletä, ei himoita.

Tein ruokaa ja fiilistelin. Unelmoin että oisin muutaman kaljan nauttineena tamppausbileissä, missä deejii ei soittas sekalaista kakkaa, viimesimpiä viraalihittejä, vaan tämmöstä kunnon kamaa.

Ei oikein mun juttu

Valkoinen Jaakko. Saattaa olla että joskus palaan tämän pariin ja keskityn enemmän sanoihin. Olin kuulevinani siellä jänniä juttuja.

Mmhmm. Mukava tarinalaululevy. Kuuntelin tätä 20 vuotta sitte, oli unohtunut pitkäksi pitkäksi aikaa. Dramaattinen levy, en keksi nyt toista vastaavaa. Kylien ja nickin yhteislaulu on tietenkin levyn kuningasraita, mutta MR STÄGÄ LEE tulee hyvin lähellä kakkosena. Tää pitää nyt laittaa permanent muistiin ja kuunnella sillontällön.

Tosi hyvällä meiningillä lähtee liikkeelle. Coolii skittaa. Ja svengi jatkuu. Vähä hempeämpää matskua välissä. Miellyttävä levy.

Prinssi. Minä en ole koskaan päässyt prinssiin sisälle enkä siten oikein ole pitänytkään. Enkä vieläkään. Tulee aina jotenki mieleen että Prince on temu-Michael Jackson. Kuuntelusessio oli kamalaa aikaa.

Isosta pinkistä tuleva The Yhtyeen musiikki ei vakuuttanut mua oikein mitenkään. Semmosta vähä hajutonta/mautonta.

Ihan okei kait, ei ärsyttänyt. Muutamia kivoja kohtia siellä oli, mutta ei mitenkään sillee himoja herättänyt.

Neljän monsterimitallisen Pehmytmasiina. En ole näin ristiriitaista levyä kuunnellut vielä tähänmennessä. Noi jazzisaxot yms erikoisuudet pistää irvistämään tosi pahasti, mutta sitte taas välillä basso, urut ja rummut laitto höristämään korvia että ompa ihan kivan kuulosta. Mutta ei niin kivoilta että olisin päässy yli jazzeilusta. Levyllä vedetään niin yli genrerajojen että en ihmettele ollenkaan että on ollut jotain todella jännää tullessaan. On kyllä vieläkin.

Sehän oli oikein mukavaa dursku durskuu. Solidi nelonen

Raittisen Bonniehan laitto sieltä ihan okei bluussahtavaa rokkia tulemaan. Hyvää kamaa.

Yksinkertaista musiikkia mutta ihan kivaa laulantaa.

Aika kaameaa roSKAa. Ei ole koskaan iskenyt.

Äänipuutarha. It´s a grunge thing.

Empä muista tästä mitään muutakuin että kuuntelin läpi. Varsin neutraali levy siis omaan makuun.

Olipas vallan mainio progepläjäys. Nautin levystä suunnattomasti.

Indierokkia mutta jotenkin semmosta indierokkia joka ei kuulostanut niin pahalta.

Tässä oli tuttuja tanzzi-hittejä, en ollut koko levyä koskaan kuunnellut. Ihan okei.

Halpoja temppuja. Vaikka on halpoja niin oikein kivoja temppuja tarjoavat. Hyvää meininkiä, oli kiva kuunnella. Yleisössä paljon tyttöjä ääntelystä päätellen.

Yksinkertaisten mielien syntiset soundit kuulostivat oikein kivalta.

Punkki ei ole hyvä jalassa eikä korvassa, mielestäni. Hitaammat hittibiisit on ihan okei mutta muuten vähän meh

Tämä oli kyllä ihan kamalaa. Tuli mieleen joku musikaalilevy, tai biisit joita vois olla jossain putouksen sketsissä. Pitäisikö sanoa että "tekotaiteellista paskaa".

Jaakko otti lattian mutta muuta se ei saanu. Ees kovin montaa tähteä multa. Oli vähän yksinkertaista jodlausta.

Ihan okei, indiemäiseen tyyliin laulu oli taas ajoittain huokailua mutta soitanta oli ihan mielenkiintoista.

Mietteet ennen kuuntelua: Kun tämä tuli aikoinaan, tätä tuli kuunneltua aikas paljonkin. Mitenhän nyt, viimekerrasta on paljon aikaa. Kuuntelun jälkeen: Ihan hyvää kamaa se on. Hittibiisit on hittimäisiä vieläkin. Emminemmi kuulostaa parhaalta ku se on vihanen.

Reikä-Love. Ihan okei rokkenrollia. Laulu oli välillä aikamoista määkimistä, mutta kylläkait tätä mieluummin kuuntelee kun turpaansa ottaa.

Glassikko. Monesti miettii että kumpa osaisi ajatella aikaa jolloin levy ilmestynyt. Tämän kohdalla se on jotenkin helpompaa. Seitkytluvun alku, ei oltu kuultu vielä mitään vastaavaa. Hyvää riffii, mukava kuunnella.

Joni Käteinen kuulostaa hyvältä, on aina kuulostanut. Mutta live-levy oli vähän meh.

Tämä oli jännää, jännää kamaa. Siellä oli omituisuuksia. Pitää tutustua vähän tarkemminkin.

Mukavaa progea, oikein kunnon tykittelyäkin. Laulajan ääni vaan turhan pikkupoikamainen omaan makuun.

Dirsku Straitsku, knofflerin markku on yks lempparisgitta-pleijjereistäni. Ilo tätä on kuunnella.

Ompas kyllä hempeetä kamaa. En oikein osaa sijoittaa, missä ja milloin kuuntelisin tällaista.

Parempaa gängstaräptii.

Pitkä sessio s&m. Mutta ei kuitenkaan niin kivulias. Paikoin orkesterisovitukset ihmeelliset, mutta muuten ihan kivaa. En tiiä 3 vai 4. Toivottavasti huomenna tiedän. Tähtiantohetki: menen kolmosella. Ei oo huonoo, mutta mieluummin kuuntelen alkuperäisiä versioita

Minä pidin tästä. En tiedä miksi, mutta kuulosti hyvältä. Kuuntelin ennen nukkumaanmenoa. Ajattelin että olenko vain väsynyt, ei tämmönen yleensä ole mulle toiminut. Mutta kuuntelin aamulla uudestaan ja se toimi vieläkin.

Vähä mitään tarjoamaton rokkilevy. Tulee mieleen amerikkalainen kapakka jossa on prätkätyyppejä pelaamassa bilistä.

Erikoista oli tämä uutte lempperi. Vähän niinku elokuvamusiikkia tai perinteistä ranskalaista laulantaa. Siinoli mielenkiintosiakin kipaleita, mutta tuskin tämä jatkoon menee.

Semmosta jammailumuzaa, keikuttavaa räppiä. Ihan okei.

Eltton johni ei oo koskaan ollu mun juttu, eikä siitä tullut nytkään. Jotenkin vain tylsää.

Semmosta, kait ollut huippuhupia tuohon aikaan. Innokkaita ihmisiä ainakin yleisössä. Mutta ei tämä minua pistänyt himotuttaan.

Punkkirokkia ei minun mieleen

Ensinnäkin, ihan hirveä levynkansi. Jos entisajan Anttilan levypuolella olisi pitänyt valita mielenkiintoinen levy kansikuvan perusteella niin tämä ei olisi milloinkaan tullut mulla valituksi. Alkupuoli levystä kuulosti mielenkiintosemmalta mitä loppupuoli, levy vähä niinku väsähti. Välillä tuli jostain Nirvana-fibat.

Ennoo koskaan oikein lynyyrd skynyyrdiä kuunnellut, jotain sweet houm äläbämaa joskus jostain syystä. Mutta selvästi ehkä pitäisi, tässon hyvää meininkiä. Työpäiviin sopivaa musiikkia, kevyttä jammailtavaa.

Ihan letkeetä rokkia. Mukavia erikoisia synasoundeja. Mutta välillä tulevat överisäröt tekee pahaa. Tää levy on tullu 2019, en ihan ymmärrä mikä tästä tekee erikoisen.

Television kuuntelu ei ollut mun juttu.

Voi jeeveli, funkkidiskoo Nilellä. Tosi toimivaa kamaa, kuuntelin työpäivän aikana neljästi läpi. Lisäksi osa biiseistä kuulosti kuin olisi tehty eilen, vaikka on vanhaa niin kuulosti tuoreelta.

It is a grunge thing. Autopelirokkia. On vähä mid

Ihan hassua proge-antiqueta. Ei kuitenkaan jatkuvaan käyttöön.

Olen odottanut tätä. En ole koskaan kuunnellut Beatlesii ja arvasin että kyllä listalta sitä löytyy. Ja nyt sitä on edessä. Vähän jännittää. Kuuntelun jälkeen: Ihan mukavaa, jammauttavaa musaa. Pitää tutustua tarkemminkin joskus.

Tämähän oli ihan okei. Ehkä biisit kuulosti vähä samanlaisilta kaikki, mutta helppoa bassonjylinä-musaa. Kansikuvasta lisäksi plussaa.

Huhhuh, olipa melkosta kamaa, sillee ei hyvästi sanottuna. Kamalaa laulantaa. Jotain happorokkia. Hauskaa kitarointia siellä oli välillä. Mutta ei mene jatkoon mitenkään.

Remmiähän se remmi taas oli. Mutta muuta en kuuntelusta muista, eli aikalailla taustamusamaista.

Herrasmiesten musiikki oli vähä mid (teinislangilla). Laulu oli paikoin ärsyttävää, paikoin hyvin ärsyttävää. Muuta en oikeastaan levystä muista.

No no, teinislangilla ihan mid. En ole koskaan pitänyt wiinimaan amysta.

Laulanta oli jotain ihan kamalaa, jälleen kerran. Mietin monesti näiden kohdalla että miksi, oi miksi. Muuten saundit ois ihan okei, mutta sitte yleensä rääytään tai määitään biisit pilalle.

Kansikuva on jotenkin tuttu. Ompas, ompas progea. Vaiko jazzia. Vaiko jotain taiderokkia. Ehkä enempi jopa sitä, on niin erikoista kikkailua. Laulanta oli jälleen kerran luotaantyöntävää. Vaikeaa kuvitella että kuuntelisin tätä minkäänlaisessa tilanteessa.

Biitles-reukku ei uponnut minulle. Hitusen tylsää.

Kyllä. Poikamaisen äänen omaavan miehen lauluilua progressivisen musiikin säestyksellä. Kylläpä lähteekin voimakkaasti liikkeelle, ekan biisin basso-sgittailu on aivan uskomatonta. Kyllä, oivaa musisointia.

Ihan mukavaa kasariräppiä.

Raylla on levylle varmaan joku Hinta. Jos olisin hirvaskankaalla, huutokauppahuijarin huutokaupassa, ja tämä levy olisi siellä myynnissä, en huutaisi. Vaikka itse Mäkkaiveri-Markku olisi tuunannut levystä linnunpöntön.

Norjalainen klassikkoannos Röökisoppa on mukavaa nautittavaa.

Vihreän päivän punkkirallattelu ei sekään ole oikein mun juttu. Ne pari hittibiisiä menee, mutta muuten vähä mid.

Tämä kuulosti välillä niinkuin kissa vetäisi pitkää maukunaa. Vähä raskasta kuunneltavaa. Ei jatkoon.

Onhan se ihan mukavaa, paikoin aika sekaista, mutta ajallaan ollut varmasti todella mullistava tapaus.

En oo SeeSeeÄrrääkään kuunnellu, mutta olihan siellä tuttuja biizejä. Oikeinkin mukavaa muzaa. Ei mitenkään mid.

Hyvää kasarisynailua, miellyttävää kuunnella. Ne hitaammat biisit olivat vähä liian ambienttia. Ihan okei.

Olin 15 vuotias kun tämä levy tuli. Näin eka musiikkivideon Jyrki-ohjelmasta, kappaleesta baby one more time, ja olin aivan myyty. Ei ollut mitään vastaavaa aikaisemmin. Olin ihan in lööv. Turvotusta oli läsnä, runsaastikkin. Vieläkin biisit on täyttä timanttia. Mut onhan siellä ollutkin kovia heppuja tuotantotiimissä. Niinsanottuja hittinikkareita.

Hyvää kamaa. Tuli parikin kertaa vedettyä läpi kun oli just sopiva rokkimeininki päällänsä.

Yyyyh, tämä oli aika ikävää kuunneltavaa. Taas semmosta "sketsi-musaa" jota voi kuulla improteatterissa. Ainut asia mikä säästää tämän yhdeltä tähdeltä, oli barokki-soittimet jotka on hauskoja. Oon ehkä vähä barokki-fani. Mutta en Kinksifani.

Se oli aika rouheaa soundia. Varmaan taas sillon kuuskytäluvulla ollut melkoinen juttu. Nyt kuulosti vain siltä että tuotantovaiheessa on menny vähä vikaan.

Ei niin hirveää mitä aluksi ajattelin. Moninpaikoin miellyttävääkin elektropoppia. Parempi ku mid.

Esittäjät esittivät varsin menevää musiikkia semmoisella puhelaulukerronnalla. Hyvää menoa. Bassoraidat oli paikoin oikeinkin mukavan kuuloisia.

Eipä tämä oikein jäänyt mitenkään mieleen. Perus soittelua ja laulantaa. Ei ihan mid

Kyllästyin venyttävään laulutyyliin hyvin nopeasti. Sitten aloin toivomaan että oispa levy jo ohi.

Ei yhtään mun juttua.

Jazz ei oo mun juttua, ei mitenkään. Mutta. Edellisen kanje westin jälkeen tätä kuunnellesani totesin että kuuntelen mieluummin tätä kuin kanje westiä. Siksi tämä saa yhden ylimääräisen tähden.

Ei oo paljo musea tullu kuunneltua mutta olihan tuo ihan okei kamaa. Pari tuttua biisiä.

Vähä tylsähköä, ei oikein mitään koukkua sisältävää. Siinähän tuo meni taustamusana, mieleenjäämättömänä.

Gunnareilla on hittibiisit jotka potkii, mutta muut kipaleet on vähä semmosta perusrokkia. Levy ihan ookoo.

Etninen drumnbeissi oli vähä liian etnistä minulle. Ei aivan totaalisen mid, mutta vähä mid.

Yleensä nää discoilut toimii mulle hyvin, mutta tämä nyt kuitenkaan ei. Siitä puuttui semmonen jalan alle menevä juttu. Ei kuitenkaan mikään huono.

Kuuntelin tän ajellessani pohjoseen. Ei se huonoa ollut, mutta ei niin sykäyttävääkään.

Räptiä niinkuin räptin pitäisi olla. Kesäpäivänä autolla hissukseen kotiopäin ajellessa toimi varsin hyvin

Eipä tämä suuremmin innostanut. Ei jatkoon.

Olipa melkosta erikoisuutta. Kanavilla kikkailua, joka oli vähä jopa jännää kun autossa kuunteli. Ehkä joskus kokeilen tätä luurien kautta, jospa se voisi avata musaa hitusen enemmän.

Ihan mukavaa rokkenrollia. Musiikillisesti mielenkiintosempaa kuin laulullisesti. Laulussa oli jotain joka ei niin innostanut.

Olipas jännää kamaa, luulin eka että omituiset soinnit oli syntikkaa, mutta ne olikin kitaraa. Melkonen jujutus. Tämä oli mielenkiintoista ja varmaan tulee kuunneltua uudemmankin kerran.

Vähä tylsää omaan makuun. Hempeää ja pehmeää jäi päällimmäiseksi mieleen kuvailevista adjektiiveista.

Elävä ja vaarallinen ohut lizzy. Menevää rokkia, livelevy vähä verotti kuuntelua.

Pölyinen tyttö kuulosti sillee vanhalta, ku onhan se vanhaa. 60-luvun laulantaa, toki hyvänkuulosta semmosta. Äänihuulet eivät ainakaan olleet pölyiset. Jos vaikka diggaa 60-lukua ja sen muzaa, niin tämä varmasti iskee, mutta omaan makuun ei sillee niin maistuvaa. Ikivihreät hittibiisit toki aina vähän keinuttaa. Ja nyt selvisi kuuntelun kautta että mistä Nuija ja Tosinuija-leffa on ottanut sen kuuluisan autokohtaus-biisin.

Melkonen sekasikiö. Kuunnellessa mietin että mikä kuvailisi tätä levyä. Menin sitte ruokapuolelle ja tästä voisi tulla mieleen raikas kesäsalaatti, jossa käytetään kastikkeena läskisoosia.

Naispuolista Vanilla Iceilyy. Kevyttä, meni ihan hyvin ruoanlaitossa taustamusana.

Möykkäel Jaksoni kuulostaa siltä miltä se kuulostaa. Tää oli vähä hempoinen levy, pitäs olla sitä kunnon tamppaus-jacksonia niin lähtee paremmin.

Hyvää kamaa. Jammailuttaa pirusti.

Näitä näitä tusinarokkeja vuosikymmenten takaa jotka eivät nykyään oikein säväytä mitenkään.

Siinähän oli hyvin bluushahtavaa rokkia ja taiturimaista kitaralla kitarointia. Ei aivan omaa juttua mutta ihan okei tämä oli kuunnella.

Tässä oli ihan kivaa kamaa ja sitten oli ei niin kivaa kamaa. Lauleskelu, monotonista tai semmoista ei niin vetoavaa poikamaista ja yhdistettynä vielä reggaeen. Ei jatkoon siltä saralta. Tai sitten pitäis keskittyä enemmän, jotain huumorikulmaa nuista voisi löytää. Miellyttävintä oli jostain syystä bassoraidat, juutuin kuuntelemaan niitä. Päräyttävää basson peukuttelua.

Tästä tuli mieleen avaruus. Pitkäveteistä kuin avaruus. Mutta ei kuitenkaan ihan poistyöntävää.

Yhtyeen Yhtye-levy oli kantrirokkia, aika neutraalia sanoisin. Ei jäänyt pahemmin mieleen, pesin lattioita ja kuuntelin. Ihan okei siis.

Biitlesiä ja semmostahan se oli. Pari tuttua bizukkaa, leivontamusaa. Ihan okei.

Olipas kamalaa. Onneksi sitä ei tarvitse enää kuunnella.

Minulla oli ihan hyviä hetkiä tämän levyn kanssa. Kuulosti paikoin ceeämäxältä.

Ei tämä niin kauheaa ollut kuin aluksi pelkäsin. Ihan mukiinmenevää taustamuzaa ruoanlaitolle oli.

Franzu ferdzinanzu. Tätä tuli hitusen kuunneltua kun levy ilmestyi aikoinaan, ja kyllä se jammauttaa vieläkin.

Hyvin lähti, tuntii että hyvin keinuttaa. Jossain vaiheessa totesin että on tämä vähä samaa biisistä toiseen. Sitte kuitenki että on tää ihan jees.

Perus hipedihopedihoppia. Kyl se tuos sivussa meni.

Ratiopään pentu ei viihdyttänyt minua. Kivoja musajuttuja siellä oli mutta laulu on vikinää, valitusta tai ujellusta, pahimmillaan kaikkia samaan aikaan.

Paikallisten Pyhimysten bändi, soittivat alkukantaista punkkarirokkia. Ei mitään uutta vaan hyvinkin vanhaa, mutta niin monesti kuultua monen toimijan toimesta.

Onhan se, kyllähän se on. Hyvä levy. Sisältää hittejä. Vai oisko ne jo ikivihreitä. Orioni on yks lemppareista.

Tämä Kuti oli suutari. Jotain poliittista sanomaa tässä kait oli, kun jälkeenpäin vikipediaa kattelin. Minua ei politiikka kiinnosta. Eikä tämä musiikkikaan, ei vaan lähtenyt.

Vähän haukotuttava tapaus tämä hunkkidory. En vieläkään saanut kiinni david bowiesta.

Abba on hyvää, musana ja sillinä. Toimii vieläkin.

Kivaa kamaa se on, ei tätä paljoa ole tullut kuunnteltua mutta ihan okei.

Tämä oli sellaista parempaa britti-indi-rokkia. Tässä ei ollut ärsyttävyyttä. Itseasiassa ajoittain ihan nautiskelin kuuntelusession aikana.

Unettavaa. Auton ratissa ollessa altistaa onnettomuuksille.

Ei tämäkään ratiopäälevy saa minua tarttumaan. Ehkä kuitenkin parempi mitä edellinen.

Ruuffus lauleskeli taas niin venyttävästi että meinasin nukahtaa ja vetää käteen sipulia silputessani. Ei jatkokuunteluun tämäkään ruuffus.

Semmosta 70-luvun lauleskelua, ihan okei.

Räppiä, ei mitään erikoisempaa. Taustamusana metalligearisolidia pelaillessa.

Semmosta hajutonta ja mautonta rokkimusaa. Basreissa soitetaan tämmöstä ku se on niin neutraalia.

Minä muistelin että Loordee ois ollu kivempaa muzakkia. Tai sitte se on joku toinen levy. Mutta ei tämä sillee huonoa ollu.

Mitä lie huumoriräppiä tämä kait oli. Ei mitenkään mukavaa. Alko loppua kohden jo vähä ahistaa

Böö brummelssi ja kuuskytäluvun karvakolmio. Musiikki kuulosti siltä, kuuskytäluvulta. Oli siellä jotain jännempääkin seassa joka varmaan tehny tästä levystä aikoinaan erikoisen.

En tiedä mitä tämä oli, jotain sekaista leidi-kantri-wannabe-elvis-kamaa. Mutta jotenkin geneeristä, ei innostanut.

Ihan mukavaa, perus 70-luvun sieluilua.

Pitkästi banjoiluu ja viuluiluu. Mutta kuitenkin ihan kivaa.

Parempaa brittipoppia, tätä oli jo vähän ilompi kuunnella.

Semmoista paahtunutta, väljää hipediräptihoptia jota ei oikein jaksanu kuunnella. Tylsähköä.

Olin aluksi että nice, kivaa talo-teknoo. Sitte alko ärsyttään, miks pitäny ”pilata” ylimääräsellä huutelulla/laululla ”Yyeah yyeah”

Hoksasin mistä Dingo(noimanni) on ottanu mallia laulutyylilleen. Samanlaista uikuttamista. Ei sovi mulle.

Tästä ei jäänyt oikein mitään mieleen

Nämä bowien levyt on outouksia, enkä tykkää vieläkään. Pitäis tueten kuunnella sanoja ja sellasta. Bowie on varmaan niinku englannin arttu wiskari, musiikillista perushöttöä mutta jos keskittyis kuuntelemaan sanomaa niin vois olla erikoista. Onkohan wiskaria 1001-listalla 🌝

Syntistä poppia yksinkertaisenkarun viehättävässä kasariolemuksessa. Huomasin vähä tykkääväni. Boonuksena tuli taas ahaa-elämys kun löytyi taas yksi biisi jonka pohjalta Eläkeläiset on tehnyt humppaansa.

Ei se huonoa ollut. Ihan mukiinmenevää rokkia. Välillä kuulosti niinku ois nick cave ollu laulamassa mutta kait se on vaa joku aussien välinen juttu.

Minä ajattelin aluksi että jes, beastily boissei. Mutta kun oli aikansa kuunnellut niin väsähti

Kamalaa. Ihan hirveetä tuubaa. Olisin kuollut iloisempana jos en olisi kuullut tätä.

Hyvää kamaa, ei ihan lempparilevy mut on se kuitenkin hyvää.