1001 Albums Summary

Täytyy varmaan yrittää erottaa taiteilija taiteestaan, ja olla välittämättä Kanyen mielipiteistä. Levyllä on huikean nerokkaita melodiakoukkuja ja tarttuvaa musiikkia muutenkin. Vastapainona kyllä sitten myös vähän tylsempiä biisejä. Ehkä vartin lyhyempänä olisi ollut neljän tähden levy, nyt vahva 3/5

Onhan tämä lähestulkoon mestariteos. A-puoli ehkä vähän epätasainen, sieltä löytyy yksi Simon & Garfunkelin parhaista biiseistä (America), mutta myös kyllä suoraan sanottuna vähän täytettäkin. B-puoli onkin sitten ihan pelkkää greatest hits -ilotulitusta. Hienoa tarinankerrontaa, upeita melodioita ja viimeisen päälle kauniita stemmoja. Kai tämä folkiksi nykypäivänäkin vielä niputetaan, mutta itse aina ajatellut että tässä ollaan tosi vahvasti americanan juurilla - sillain hyvällä tavalla. Vaikka tässä onkin kahden käden sormilla laskettava määrä viiden tähden biisejä, niin silti kokonaisuus ei kuitenkaan ole niin ehjä että koko levy ansaitsisi viisi tähteä.

Aika monotonista meininkiä, biisien vaihtumista ei oikein tahtonut edes huomata paria poikkeusta lukuunottamatta. Välillä tulee vähän Rage Against the Machine mieleen, niissä melkein levyn parhaat hetket. Ehkä taustamusana menisi, mutta enpä usko että tähän levyyn tulee enää koskaan palattua. Ei ihan pelkkä Sabotagen hauska musavideo nyt kyllä riitä. Oikeastaan vähän semmoista kamaa, niin melkein mikä tahansa biisi voisi mennä yksittäisenä kappaleena jonkun Ostos tv:n "Fairly good songs of the 90's" -levyn biisien joukossa Aquan Dr. Jonesin ja Santanan Smoothin välissä pienenä välipalana, mutta kyllä jo kaksi biisiä putkeen kuunneltuna alkoi olla vähän liikaa.

Hyvä levy. Vaikka onkin pitkä kuin nälkävuosi, niin ei tunnu siltä. Hyvässä tasapainossa keskenään räyhemmät biisit ja rauhallisemmat. Hienoja koukkuja ja hyviä melodioita. Erityisen paljon tykkään noista rauhallisemmista biiseistä. Corganin ääni on ollut vähän semmoinen että se on aina pitänyt itseni vähän sillain etäällä Pumpkinsista, esimerkiksi tätäkään levyä en ollut koskaan ennen kuunnellut kokonaan. Mutta jännästi mitä enemmän sitä kuuntelee, sitä vähemmän se ärsyttää.

Tavallaan vähän hankala arvioida, kun en oikeastaan tunne lainkaan tätä haaraa kulttuurista, (siis tottakai tiedän N.W.A.:n ja tämä levykin entuudestaan tuttu päällisin puolin) niin tosi vaikea sanoa että onko nää tosissaan vai ei. Mitä vähän googlettelin, niin ilmeisesti kuitenkin ovat? Jotenkin tuommoinen Fuck the Police -uho on aina omaan korvaan kuulostanut vähän naurettavalta, niin siksi vaikea itse ottaa tosissaan. Ja tosiaan kun ei oikeasti tiedä minkälaista se meno on ollut 80-luvun Comptonissa, niin sikälikin vaikea asettua poikien asemaan. Mutta siis biitithän on omaan korvaan ihan kovia. Jos minä kuuntelen hiphoppia, niin paljon mieluummin tämmöistä biittiä kun sitä ihan sietämätöntä säksätystä ja rumpuluuppia joka on jokaisessa nykyisessä hiphop-biisissä. Itse räbäytyskin kuulostaa omaan korvaan hyvältä, sanoista saa selvää. Vähän ehkä turhan pitkä levy, kyllähän nää biisit rupeaa aika nopeasti toistamaan itseään. Ei varmaan toiste tule kyllä kokonaista levyä kuunneltua tätä, mutta ei tässä sinällään mitään perustavanlaatuista vikaakaan ole.

No onhan tää ny kova levy! Highway Star aloitusraitana kyllä ihan täydellinen, antaa hienosti suunnan koko levylle. Jon Lordin ilotulitusta kyllä useammassakin biisissä, painaa iloisesti Hammondilla menemään. Joskus ajattelin että Smoke on the Water on aika kusenpolttama biisi, mutta sitten otin siihenkin uuden kulman. Jätin sen (toki erinomaisen) kitarariffin taustalle, ja keskityin discorumpuihin, Hammondiin ja sanoituksiin, niin sitäkin on taas pystynyt kuuntelemaan. Jos en Bookendsille antanut kuin neljä tähteä, niin ei tämäkään kyllä viiden tähden lätty ole, mutta ehdottoman vahvat neljä tähteä. Oikeastaan vasta viimeinen biisi When a Blind Man Cries on semmoinen mitä ei kauheasti jaksa kuunnella, muuten kyllä kaikki biisit ihan täyttä timanttia.

Minulla oli The Damnedin mentävä aukko sivistyksessä. Bändi tietysti ansioiltaan ja nimeltään tuttu, mutta tietoisesti en ennen tätä projektia ollut jostain syystä kuullut yhtään biisiä heiltä. Onneksi se tilanne kääntyi toisin, tämähän on kovaa ajoa. Aika paljon kuuluu kyllä tämän yhden levynkin perusteella ne juuret mistä aika moni muukin on varmasti ottanut vaikutteita, tosi paljon tuli esimerkiksi nykypäivän australialainen autotallipunkbändi The Chats mieleen useammastakin biisistä. I just can't be happy'sta tulee varsinkin keskellä olevan puheen johdosta vahvasti Tom Robinson Bandin Power in the darkness mieleen. Toinen todella vahva TRB-biisi on Plan 9 Channel 7, itseasiassa introsta hetken aikaa jo luulin että Spotify oli hypännyt TRB:n Long hot summer -biisiin. Aika selkeä kaava kyllä monellakin biisillä. Läpsyttelybasso pinnassa ja tiukkaa kitarointia siihen päälle. Vähän kuin The Jam olisi ottanut steroideja. These Hands -biisistä tuli jotenkin etäisesti Danzig mieleen. Viimeinen biisi Smash it up todella kova! Ehdottomasti jatkoon! Itseasiassa kuuntelin levyn yhdeltä istumalta kaksi kertaa läpi.

Princeä on tullut jonkin verran kyllä kuunneltua, mutta ei kyllä tätä levyä (poislukien Little Red Corvette). Lieköhän ollut Prinssillä vielä tuo levyn nimiraita mielessä, kun on Manic Mondayta alkanut kirjoittamaan muutama vuosi sen jälkeen. Tässä on vähän sama homma kun Princellä muutenkin urallaan. Hemmetin hyviä biisejä, mutta seassa myös ihan täyttä kikkelijatsia ja jopa vähän sietämättömiä biisejä. Let's pretend we're married sekä Free tulevat kyllä omille soittolistoille tältä levyltä. En muuta tämän albumin perusteella mielipidettäni Princestä: hemmetin kova Greatest Hits -artisti, mutta levyjä ei kyllä jaksa kuunnella.

Tämä oli positiivinen yllätys. Tiesin entuudestaan Ryan Adamsilta ainoastaan So Alive -biisin, ja se on niin kova biisi että luonnollinen reaktio itselle oli, että muu tuotanto ei voi olla lähellekään yhtä hyvää. No ei tällä levyllä totuuden nimissä ollut yhtään niin kovaa biisiä kuin tuo mainittu So Alive, mutta muuten kyllä ihan hyvää musaa. Vähän ehkä kyllä liian pitkä, ja tavallaan myös itseään toistava levy jotta olisi vielä parempi, mutta yhtä kaikki - tähän tulee kyllä varmasti palattua.

Hemmetin mielenkiintoinen tarina ainakin levyn takana. Taidokasta soitantaa ilman muuta, mutta kyllä kokemus ja kokonaisuus jää silti vähän vajaaksi, kun ei tekstistä ymmärrä mitään. Ei varmaan kyllä tähän levyyn tule enää palattua.

Noniin. Tämä ei silloin ilmestyessään herättänyt sen kummempia tunteita. Tietysti Mr. Brightside oli (ja on) ihan ykköskorin bängeri, mutta muuten en ihan hirveästi tästä levystä innostunut. No sitten 2015 ilmestyi Brandon Flowersin soololevy Desired Effect, josta itseeni iski välittömästi parikin biisiä todella lujaa. Sen innoittamana palasin sitten Killersiinkin, ja erityisesti tämä levy olikin +10 vuotta ilmestymisensä jälkeen muuttunut ihan hemmetin raikkaaksi ja hyväksi. Nyt viimeisen kymmenen vuoden aikana olen kuunnellut tämän levyn lukemattomia kertoja, mutta siltikään ei harmita että se tuli tässä haasteessa vastaan, vaan oikein mielelläni kuuntelin sen jälleen kerran uudestaan. Tässä on jo mainitun Mr. Brightsiden lisäksi itselle todella rakkaiksi muodostuneita biisejä useampikin. Jenny was a friend of mine, Smile like you mean it, All these things that I've done, Andy you're a star, Change your mind sekä Glamorous indie rock'n'roll. Sitten kun fillereinä on vielä Somebody told me'n, On topin ja Midnight show'n kaltaisia biisejä, niin onhan tämä ihan kirkkaasti viiden tähden levy. Brandon Flowersin ääni jakaa mielipiteitä, itse suorastaan jopa rakastan sitä. Siihen kun lyö pinnassa olevat tiukat bassottelut, hienot synat ja hurjat toisiaan seuraavat rumpufillit, niin puhutaan kokonaisuudessaan itselleni jopa ihan kaikkien aikojen top 5 suosikkibändeistä.

Aika raastavaa kuunneltavaa. Siis oikeasti ihan hemmetin raskasta. Inhoan David Lee Rothin ääntä, ja kaikkia noita öyh-ääntelyitä mitä se päästelee tuollain esi-cheekmaisesti. Siihen päälle todella rasittavan kuuloista (toki varmasti sinällään ihan taitavaa) Eddie Van Halenin kitarointia, ja vähän tuommoista Mötley Crüen (en voi sietää) kuuloista meininkiä, niin voin sanoa että 35 minuuttia tuntui 35 tunnilta. Napalm Deathistakin löytyi yksi positiivinen asia (alkoi naurattamaan), niin koitetaan väkisin kaivaa tästäkin. Apollo 440 teki alkuperäistä paljon paremman version tuosta Ain't talkin bout Lovesta, että kai siinä oli ihan hyvä aihio biisiin. Mutta valitettavasti sekin hautautuu kaiken paskan alle. Jos voisi, niin antaisin nolla tähteä. Niin hirveä raiskaus Kinksin klassikosta tuo You Really Got Me on. Ja varsinkin levyn jälkimmäinen puolisko on täynnä toinen toistaan kamalampia biisejä. Vihasin jokaista hetkeä joka tämän levyn parissa meni. Toki vika on varmaan vaan minussa, kai tämä ihan yleisesti ottaen laajaa arvostusta nauttii. En vaan itse ole koskaan diggaillut tämmöisestä musasta.

Oikein kovaa ajoa. Olen aina ollut torvisektioiden ystävä, ja kylläpä vaan ne kuulosti tässäkin hyvältä. Entuudestaan ihan tuttu nimi kyllä Tito Puente, mutta yksikään kappale levyltä ei kyllä ollut itselleni tuttu ainakaan siinä määrin että muistaisin niitä kuulleeni. Kivaa letkeää musiikkia aamuaskareiden taustalle kotona. Ei oikeastaan mitään moitittavaa. Sanoista toki en tässäkään ymmärrä mitään, mutta vähän semmonen aavistus on että tässä ei ihan yhtä merkittävien asioiden äärellä olla kun vaikkapa siinä afrikkablues-levyllä, niin ehkä se tässä on toisarvoinen asia muutenkin. Seassa myös muutama instrumentaali. Kyllä minä ihan tästä tykkäsin, enkä näe mitään syytä sille miksi en kuuntelisi joskus muulloinkin Tito Puentea.

Tää oli kyllä iso pettymys. Entuudestaan tiesin tästä vaan isot hitit, ja nehän on hyviä biisejä. Niiden lisäksi ei oikeastaan noussut yhtään mitään kappaletta esille. Siihen lisättynä se että levy oli pitkä kuin nälkävuosi, niin hohhoijjakkaa. Kakkoslevy vielä tunnelmaltaan leppoisampi kun eka, niin oli kyllä unen tulo lähellä.

Nyt oon tosi iloinen että tämä levy osui viikonlopulle. Tämä ei siis entuudestaan ollut oikeasti tuttu muuten kuin mestariteos Hallelujah'n osalta. Sekin menee vähän siihen kategoriaan, että niin hyvä biisi että olen aina ajatellut että ei Jeff Buckley voi päästä edes lähelle tuota tasoa. Ehdottomasti myös muuten yksi niistä biiseistä kun cover pesee alkuperäisellä lattiaa. Jeff Buckleyn traaginen tarina toki myös entuudestaan tuttu. Mutta siis joo. Ekan kerran kuuntelin perjantaina töissä, ja oli vähän semmoset fiilikset että kivaa easy-listeningiä. Ei kuitenkaan sen enempää säväyttänyt, mutta kuitenkin sen verran, että teki mieli kuunnella uudestaan lauantai-aamuna. Siinä sitten rupesi tarkemmin kuuntelemaan, ja käsitys alkoi muodostua että siellähän on hemmetin hyviä biisejä sen ilmeisen lisäksi. Kolmannen kerran sitten kuuntelin lauantaina saunalevynä, ja voi hitto että iski kovaa kun oikein keskittyi kuuntelemaan. Niin upeaa laulamista että oikeasti meni iho ihan kananlihalle. Muutenkin ihan tip-top hyvin tuotettu levy. Kaikki instrumentit kuuluvat ihan täydellisesti, ja tosiaan Buckleyn laulu siinä päällimmäisenä kruununa. Tosi ajattoman kuuloinen levy. Sanoisin jopa että aikaansa ihan helvetisti edellä. Tässä kuuluu myös omaan korvaan ihan melkein kaikkia pop-musiikin genrejä aina grungesta ikivihreisiin iskelmiin. Tosi ehyt kokonaisuus myös. Biisit ovat keskenään juuri sopivan erilaisia, että mielenkiinto kantaa ihan koko levyn ajan. Jos nyt yksi biisi pitää Hallelujah'n lisäksi nostaa ylitse muiden, niin olkoon se Last Goodbye. En kauhean usein enää herkisty itselleni uutta musaa kuunnellessa, mutta tämä meni kyllä ihon alle ja lujaa. Ehdoton hankinta vinyylikokoelmaan jos jossain vastaan tulee, ja ihan heittämällä viiden tähden levy.

Jos edellinen Buckleyn levy kuulosti tosi ajattomalta, niin tämä on kyllä sitten ihan ehtaa 60-lukua (vaikka onkin vuodelta 1970) soundeineen ja melodioineen. Itselleni myös tämä kuulostaa jotenkin pakotetulta. Manzarekin koskettimet tuovat pientä kepeyttä muutoin aika raskaan kokonaisuuden päälle. Periaatteessa tässä on melkein kaikki kohdallaan, mutta joku Doorsissa on aina silti vähän tökkinyt itselleni. Varsinkin joskus herkässä yläasteiässä yritin kuunnella paljonkin Doorsia, mutta ei vaan koskaan ihan lähtenyt. Ei lähde ihan kyllä näin aikuisenakaan, vaikka ei nyt sinällään harmita että tämä tuli pitkästä aikaa kuunneltua kokonaan. Sanoisin että omasta mielestäni tämä on varmaan heikoin Doorsin levy ainakin näistä isoa arvostusta nauttivista, ja varsinkin jos vertaa ennen tätä julkaistuun Soft Paradeen, niin jopa aika isollakin mittakaavalla. Roadhouse Blues on paras biisi, mutta siitäkin kuuntelen mieluummin Eppu Normaalin Elävänä Euroopassa -levyn avaavaa versiota.

Tää menee periaatteessa siihen kategoriaan, että haluaisin tykätä enemmän. Bowie on oikeastaan melkein elämää suurempi hahmo, ja kun tietää että tämän levyn painoi käytännössä kuolinvuoteellaan, niin ei voi muuta sanoo ku hattuu nostaa. Mutta totuuden nimissä Blackstaria ja Lazarusta lukuunottamatta levy ei kuitenkaan ole niin järin hyvä. Tässä kuuluu itselle jopa vähän hiphop-vaikutteita ja kyllähän Bowie (ja tuottaja) mestarillisesti yhdistelee niitä elementtejä saksofonin ja Bowien hienon laulun päälle. Mutta kun tosiaan noissa biiseissä ei kauheasti ole tarttumapintaa. Algoritmi löi tämän levyn jälkeen Spotifystä randomilla Bowien Five Yearsin tulille, ja onhan sekin nyt ihan eri luokan biisi kun yksikään tämän levyn kappale. Arvoin jopa kahta tähteä tähän lottokoneesta, mutta ei nyt sentään. Laitetaan ylimääräinen tähti vaikka sille, että tosiaan aika huuruilla sai tämän vielä julkaistua ennen siirtymistä toisille värähtelytaajuuksille.

No nyt oli paska levy. Miksi kenenkään pitäisi kuunnella tämä? Ihan saatanan pitkiä ja junnaavia biisejä. Super Unisonin kohdalla luulin että kajari hajosi. Oikeastaan ärsyttää että tuhlasin tähän aikaa. Antaisin nolla tähteä jos voisin.

No nyt oli kovaa ajoa! Tietysti Jerry Lee Lewis on myös aika kyseenalainen äijä, mutta kuten jo Kanyen kohdalla tein, niin erotellaan tässäkin taiteilija taiteestaan. Ihan hemmetin kova meno kaikissa biiseissä. Itse Killerin laulu on vähän erikoisen kuuloista, mutta ehkä se menee 60-luvun äänitystekniikan piikkiin? Soitannollisesti ihan täyttä timanttia alusta loppuun, ja onhan tuo paikoin pintaan nouseva kapakkapiano ihan 6/5. Piano on lyömäsoitin siinä missä rummutkin. Vaikka itse kova CCR-mäen mies olenkin, niin kyllähän heidän versio Good Golly Miss Mollystä jää ihan täysin lehdelle soittelemaan kun vertaa vaikkapa tältä levyltä löytyvään tulkintaan.

Pitkästä pitkästä aikaa tuli kuunneltua tämä levy. Jotenkin muistelin että tämä olisi ollut vähän kovempaa irrottelua, mutta vähän jäi ehkä piippuun jollain tavalla. Siis tarkoitan sitä mitä Amyn huikeasta äänestä olisi ollut ulosmitattavissa. Monessakin biisissä on tavallaan vähän semmoinen meno, että koko ajan odottaa millon se lähtee, mutta sitten ei kuitenkaan ihan päätyyn asti mennä missään. Levynä omaan korvaan kuitenkin paljon parempi kun se Amyn debyyttialbumi. Pari ihan weltklasse-biisiä. Artistina menee myös luokkaan: olisin halunnut nähdä livenä. Solid kolme tähteä, jonain toisena päivänä olisi voinut saada neljäkin.

Vähän pelolla jo odottelin tätä päivää että joutuu omasta Spotifystä kuuntelemaan Metallicaa, ja näin ollen antaa algoritmin luulla että minä pidän tällaisesta musasta. En pidä. Itseasiassa en voi sietää tätä. Olisi varmaan incognito-tilassa pitänyt Youtuben selainversiolla ajaa tämä. Junnaavat yksitoikkoiset biisit, sahakitara ja Hetfieldin huuto on omaan korvaan ihan täyttä myrkkyä. Metallica on yksi niistä bändeistä mitkä tunnistaa välittömästi (paskasta) soundista, ja se on aina välitön merkki itselleni vaihtaa radiokanavaa. One on ehkä ainut edes vähän siedettävä biisi tältä levyltä, mutta Hetfield pilaa senkin. Ja se loppu siitäkin on ihan kidutusta korville. Toki taas vika on varmasti ainoastaan omissa korvissa. En minä Metallican suosiota lähde kiistämään, eikä se varmasti sattumaa ole. En vaan tosiaan itse voi sietää tämmöistä musiikkia. Veikkaan että metallicapäät ajattelisi minusta ihan samalla tavalla kun löisin Arpan uuden levyn heille tulille, että kuunnelkaas tuosta miten on hyvää musaa!

No ei toimi sitten edes vähää alusta. Ei millään tasolla. Joissain biiseissä oli kyllä ihan oivaltavia koukkuja, mutta kun kaikki hukkuu sen valtavan massan alle. En myöskään voi sietää tuota huutolaulua. Levy myös ainakin tunnin liian pitkä.

Luulin että tältä levyltä olisi tuttuja biisejä ollut ainoastaan ne kolme isointa hittiä, mutta kyllähän sieltä kuuntelemalla löytyi muitakin tuttuja, esimerkiksi Sunday Girl. Ihan kiva levy, mutta siihen se jää. Ei noiden isojen hittien lisäksi mitään kauhean päräyttävää. Kivoja melodioita kylläkin levyn täydeltä, mutta tässäkin soundi jää aika ohkaiseksi. Meininki on välillä kuin jotain lastenlauluja kuuntelisi. Picture This toi tosi vahvasti 50-luvun rokettirollit mieleen. Selkeä kolme tähteä. Ei missään nimessä lähelläkään neljää tähteä, mutta jos saa samalle levylle tungettua Hanging on the telephonen, One way or anotherin ja vielä Heart of a glassin, niin ei tästä huonompaakaan arvosanaa voi antaa, vaikka muu tavara onkin vähän huttua.

Ei oikein lähtenyt. Ei varsinaisesti mitään muuta vikaa kun laulajan ääni josta en tykännyt yhtään, mutta ei tässä oikein mitään erityisen hyvääkään ollut. Aika tylsiä biisejä, joista ei kyllä ainakaan näin kertakuuntelulla jäänyt yhtään mitään mieleen. Tässä oli vähän semmoisia Americanan kaikuja, mutta tarinat nyt ei vaan olleet yhtään mielenkiintoisia, tai ainakaan itseeni resonoiva. No annetaan silti kaksi tähteä, kun ei tää samalla lailla pistänyt ärsyttämään kun vaikkapa se Marilyn Manson. Paitsi että Lonely-biisi kyllä ärsytti ihan helvetisti. Ihan sietämätöntä valitusta, enkä ostanut yhtään laulajan sanomaa siinä. Vähän semmoinen hilpeä Morrissey, mikä sai kyllä vihamittarin punaiselle itselläni. Ai jumalauta kun tekisi mieli sen kappaleen perusteella pudottaa arvosana yhteen tähteen!

Aika raskasta soutua omiin korviin. Vähän semmoista kikkelijatsia koko levy. Ei kyllä jäänyt fiilis että haluaisi lisää Yesiä kuunnella. Ei nyt kuitenkaan mitään ihan täyttä paskaa, niin kakkosella mennään

Ihan yllättävän hyvä. Cohenia en ole kauheasti kuunnellut, kun oikeastaan en ole ikinä pitänyt miehen tuotannosta. Mutta tämä oli ihan kivaa kuunneltavaa, ei ihan niin taidepläjäys kun se tuotanto mikä entuudestaan oli itselle tuttua.

Ei ihan itsellä ole koskaan ilodivisioonakaan lähtenyt. Vähän liikaa synkistelyä itselle. Sinällään hyvät soundit, mutta laulajan äänestä en vaan pidä. Myöskään ainakaan näin yhdellä kuuntelulla ei jäänyt yhtään yksittäistä biisiä mieleen, kaikki oli vähän semmoista sotkuista mössöä. Hauska kun levyn päätteeksi Spotifyn algoritmi lähti soittamaan jonkun ihan toisen bändin kamaa, niin en edes huomannut että levy oli vaihtunut. Ei nyt kuitenkaan mitään ihan kauheaa kuraa tämäkään, solid kaksi tähteä.

Ihan jeppis hassuttelua. Nimibiisi oli entuudestaan tuttu, mutta kuuntelemalla sieltä löytyi kyllä muitakin tuttuja melodioita, esimerkiksi levyn viimeinen biisi. Ihan mukavaa taustamusiikkia tosiaan.

Ihan ehtaa kasarisoundia! Ja semmoista mistä minä pidän. Tästä oli entuudestaan tuttu ainoastaan levyn eka biisi (ei, en ole katsonut Stranger Thingsiä, vaan se oli jo reilusti ennen sitä tehokuuntelussa), mutta ei jäänyt kyllä hyvien biisien lista siihen. Kovia stygejä muutama. Cloudbusting yksittäisenä esimerkkinä jäi mieleen. Toki myös vähän erikoismenoakin, mikä ei itseäni niin paljon innostanut. Waking the witch oli itselleni vähän liikaa. Pieni miinus myös, kun ajattelin tietysti heti nimen perusteella että Big Sky olisi ollut Kinks-cover, mutta eihän se ollutkaan. Kinksin nimikaima pyyhkii kyllä Bushin isolla taivaalla lattiaa. Bushin ääni jakaa varmasti mielipiteitä. Joskus soitin omille teineille Wuthering Heightsia, ja molempien spontaani reaktio oli revetä nauramaan. Itselleni kyllä toimii tosi hyvin. Ihan uniikki (ei se räppiartisti) ja jäljittelemätön. Hienosti tukee myös tässä levyllä näitä mainiota kasarisoundeja. Vähän kyllä levyn loppupuolella alkoi olemaan ihan puhtaasti täytebiisien kuuloista kamaa. Pari biisiä lyhyempänä olisi ollut neljän tähden levy, nyt valitettavasti vähän putoaa arvosana noiden fillereiden myötä.

Noniin Yrtsi, miltä meno maistuu? Eipä ollut tästäkään Yrtsin meininkien lisäksi tuttuja biisejä entuudestaan kuin Perfect Day, molemmat kyllä pirun kovia kappaleita! Muuten vähän ehkä hajuton ja mauton levy, mutta plussaa siitä että on sopivan mittainen, eikä tuolla nyt mitään varsinaisesti paskoja biisejä ole seassa yhtään. Muutamasta biisistä (erityisesti Satellite of Love) tuli aika paljon Ziggy Stardustin aikainen Bowie mieleen. Tai no, tämähän oli ennen sitä, joten kai Bowiesta tulee sitten tämä mieleen. Itseasiassa kaikissa menobiiseissä olin kuulevinani Mick Ronsonin kitarasaundia, eli olisiko tämä levy ollut vähän niinkuin suunnannäyttäjä glamrock-meininkeihin? Tykkään kyllä tuosta pintaan tuodusta Lou Reedin laiskasta laulusta. Tämä olisi viikko sitten ollut kirpparilla vinyylinä kahdeksalla eurolla, nyt vähän semisti harmittaa etten ostanut. Sen verran tullut nyt kolmea ja kahta tähteä annettua, että annetaan ihan vastavoimana tälle neljä tähteä, ja yritetään ottaa reissu uudestaan sille kirpparille missä tämä oli vinskana.

Ihan hauskaa mäiskettä. Ei oma musiikintuntemus riitä sen tarkempaan analysointiin, ja kun tuolta nyt ei mitään varsinaista korvamatoa jäänyt mistään, niin se vähän raakkaa pisteitä.

Vähän sama vika kun siinä edellisessäkin Princen levyssä, että ihan hyviä biisejä seassa mutta kokonaisuus kyllä melkoista kikkelijatsia ja huttua. Siihen kun lisää levyn nälkävuoden mittaisen keston, niin ei kyllä meinaa jaksaa edes kokonaan kuunnella. Oikeastaan levynä melkein huonompi kun se edellinen, vaikkakaan ihan yhtä huonoja biisejä tämän levyn huonoimmat biisit eivät ole. Pääasiassa levyn pituus ärsytti. Starfish and Coffee oli ihan kiva biisi tuolla kaiken hutun keskellä, muuten ainakin töissä paperihommien taustalla kuunneltuna ei aiheuttanut sen kummempia ilon väristyksiä.

No ei kyllä lähtenyt yhtään. Womackilta on entuudestaan tuttu ainoastaan se Jackie Brownin soundtrackilla oleva Across the 110th street, ja olin varovaisen innostunut että josko tulisi yhtä kovaa kamaa. Mutta ei lähellekään. Ihan saatanan väsyneen kuuloista meininkiä, vaikka paikkapaikoin laulun kanssa vähän irrotellaankin erilaisten wuu-äänteiden muodossa. En aio palata tähän levyyn, mutta ei tämä nyt sentään yhden tähden tason paskaa ollut. Eli perus kaksi tähteä taas kerran.

Jos ei musiikin ymmärrys riittänyt Count Basien jatseihin, niin vielä vähemmän ne riittää tähän. Aivan hirveää paskaa omaan korvaan. Monotonista, geneeristä, puuduttavaa, itseään toistavaa, tylsää ja ihan ilman mitään koukkuja olevaa kuraa. Täytyy kyllä tunnustaa että kakkoslevy jäi kuuntelematta. Miksi helvetissä kenenkään ihmisen pitäisi tätä kuunnella? Mulla on yksi kaveri joka ei osaa soittaa mitään instrumenttia, mutta se tekee Youtubeen ilmeisesti tekoälyn avustamana "biisejä". Sekin on parempaa kun tämä paska. Oikeasti ärsyttää aika paljon, että tuli tähän tuubaan tuhlattua aikaa.

Tää oli ihan positiivinen yllätys. Paljastan taas sivistymättömyyteni, mutta itselleni entuudestaan tuntematon artisti. Tosi kauniita biisejä ja erittäin ajattoman kuuloisia soundeja. Piti oikein tarkastaa että tämä tosiaan oli noin vanha levy. Ei mitään yksittäisiä superbiisejä, mutta tosi eheä ja hieno kokonaisuus.

Eka biisi kun lähti, niin ajattelin että täähän on tosi jeppis verrattuna siihen aikaisemmin olleeseen Joy Divisioniin. Kakkosbiisi oli sitten semmoista köyhän miehen Danzig kohtaa kuolinkoreissaan köhisevän Jim Morrisonin -meininkiä, niin se kyllä latisti välittömästi tunnelman. Valitettavasti meininki jatkui sitten paljon enemmän kakkosbiisin kaltaisena. Oon nyt kahden levyn verran ihan yrittänyt tykätä tästä, mutta ei vaan lähde. Plussaa levyn kestosta.

Vähän taas erikoinen levy tälle listalle, miksi kenenkään pitäisi tämä kuunnella? Liekö levyn biisinikkari listan laatijan kavereita? Mutta siis joo. Perus autotallikamaa mitä mahtuu tusinaan 15 bändiä. Ei mitään tarttumapintaa, varsinkin kun soundi oli ehkä vähän liian sliipattu ollakseen autotallibändi. Varmaan sillain just "oman kylän bändinä" olis kiva käydä näiden keikoilla siellä oman kylän pikkubaarissa, mutta siihen se sitten jää. Ei nyt missään nimessä yhden tähden arvoista paskaa, mutta ei kyllä myöskään missään nimessä kolmen tähden kamaa. Vähän säikähdin ensin kun scrollasin biisilistaa alaspäin, että tässähän menee koko päivä, mutta biisit olivatkin sitten aika lyhyitä. Siitä toki plussaa tässä haasteessa.

Tää oli kyllä ihan kovaa ajoa. Vähän oli pitkiä biisejä ja ne rupesivat toistamaan itseään biisin sisällä, mutta sitten taas toisaalta ihan mukavan erilaisia keskenään.

Jännä levy. Ekan biisin aikana ajattelin että tulee pitkä tunti, mutta itseasiassa eteenpäin soljuessaan se eka biisikin oli lopulta ihan ok. Paikkapaikoin tunnelmaltaan samoja kaikuja kun muutamassa Dandy Warholsin biisissä, varsinkin 13 Tales of Urban Bohemia -levyltä. Itseasiassa jollain tavalla tuli myös Don't Believe the Truth -aikojen Oasis mieleen. Bändi oli entuudestaan tuttu nimeltä, mutta en kyllä osaa sanoa että olenko koskaan aikaisemmin kuunnellut. Joka tapauksessa ihan pidin tästä levystä! Soitannoltaan hemmetin hyvänkuuloista kamaa omaan korvaan, mutta laulu oli vähän hengetöntä. Biisit hyviä, mutta ihan se ykköskorin kama jäi silti puuttumaan. Ehdottoman positiivinen kokemus kuitenkin alkuodotuksiin ja starttiin peilattuna, joten helppo nelonen!

Parasta Steely Dania mitä itse olen kuullut, mutta mihin se sitten riittää. Tosi puhdasta ja viimeisen päälle hiottua, ei paljon "Oho"-hetkiä ole levyllä. East St. Louis Toodle-Oo oli ihan hauska välipala, kun taas nimibiisin synariffista tuli tosi vahvasti Tom Robinson Band mieleen. Ollaan kyllä varmaan jossain Radio Nova -ystävällisen musan rootseilla tämän kanssa. Eikä siinä siis mitään väärää ole, itsehän olen setämiehistyttyäni uskaltanut ihan antaa luvan itselleni diggailla ihan avoimesti tämmöisestä aor-kamasta. Hyviä biisejä, virheetöntä meininkiä ja sopivan mittainen levy. Helppo nelonen.

Aika hapokasta..

Ekan biisin kohdalla tuli spontaanit "voi helvetti" -ajatukset, mutta sitten kyllä meno parani huomattavasti. Ihan ehtaa 70-lukua soundeiltaan, välillä tuli mieleen että Saimaa on paljonkin velkaa tälle bändille. Ihan hyviä biisejä, mutta ei mitään mestariteoksia. Kivaa kuunneltavaa joka tapauksessa.

Vähän liian monimutkaista musaa näin yksinkertaiselle miehelle. Kuuntelin levyn itseasiassa kaksi kertaa, ensin taustamusana töiden parissa ja sitten toisen kerran ihan rauhassa. Jos olisin jättänyt pelkästään taustamusana kuuntelun varaan, niin olisi ollut kaksi tähteä, mutta kyllähän tästä sitten alkoi ihan nyansseja löytymään kun oikein keskittyi kuuntelemaan. Tykkäsin itseasiassa tosi paljon laulajan äänestä, toi ihan erilaisen syvyyden tähän kokonaisuuteen, kun vertaa siihen että olisi ollut äänessä joku "rajumpi" laulumies. Ehkä ei kuitenkaan vielä kahdella kuuntelulla kokonaisuus sen enempää hahmottunut, että voisi kolmea tähteä enempää antaa. Varovaisesti kyllä jatkoon. Rushilta ei siis itselleni ole entuudestaan mikään muu biisi tuttu, kun tällä levylläkin oleva Tom Sawyer.

Oispa 16 wheeler -rekka jolla ajella pitkin Arkansasia tätä kuunnellen. Menisi kyllä aika rattoisasti. Oikeasti tykkäsin! Tosi ajatonta musaa, joskin soundit kyllä vähän kasaria, mutta sillain hyvällä tavalla. Hienoja stemmoja, viulua ja kantrimelodioita. Välillä soi vähän haitarikin, siitä aina plussaa. Ihan liian vähän käytetty hieno instrumentti populaarimusiikissa. Laulajan äänestä en kauheasti pitänyt, mutta toisaalta ihan kanrrimieheltä se kuulosti. En tiedä tuleeko koskaan enää tätä kuunneltua, mutta olen iloinen että edes kerran elämässäni kuuntelin tämän levyn :) Ei kyllä kehtaa neljää tähteä antaa, kun Rush sai vaan kolme, niin mennään kolmella.

Ihan kivaa kuunneltavaa (niinkuin reggae melkein aina on), mutta ei missään nimessä Bob Marleyn parhaita levyjä. Baby we've got a datesta tulee tosi vahvasti Johnny Cashin Ring of fire mieleen. Bob Marleyta olen aika paljonkin kuunnellut vuosien saatossa, mutta jotenkin tämän olin onnistunut skippaamaan. Entuudestaan tuttuja biisejä oli ainoastaan siltä kaikkien tuntemalta kokoelmaltakin löytyvä Stir it up. Ei nyt mitenkään valtavia riemunkiljahduksia tämä levy aiheuttanut, mutta tuli tämä silti kuunneltua useamman kerran viikonlopun aikana. Helppo kolme tähteä.

Ääh. Sama juttu kun Metallican kanssa. En vaan voi sietää Nirvanaa. Ei ole koskaan toiminut, eikä toiminut nytkään. Urhoollisesti kuitenkin kuuntelin loppuun asti, vaikka tämä ihan sietämätöntä sekoilua olikin. All Apologies on ainoa omaan korvaan ihan hyvä kappale.

Entuudestaan nimeltä tuttu pumppu, mutta yhtään biisiä en ollut kuullut ennen tätä. Ihan kivoja soundeja, mutta biiseinä ei kyllä mitään erikoisia. Jolly Rogerista tuli semmoiset pienet Pogues-vibat, lähinnä melodian osalta. Arvoin kahden ja kolmen tähden väliltä, mutta koska tämä oli niin selkeää EOM:ää eilisen Nirvanaan verrattuna, niin olkoon kolme tähteä.

Olihan hieno levy! Useampikin biisi tästä oli entuudestaan tuttu, mutta ei Carole Kingin esittämänä. Piti oikein katsoa, niin hänen kynästään nuo hititkin ovat lähteneet, myös Will You Love Me Tomorrow, jonka toki The Shirelles teki tunnetuksi paljon ennen tätä levyä. Kaunista ja herkkää laulun ja pianon yhteispeliä, bassokin aika kivasti antaa tukea alarekisterissä. Vähän samaa henkeä kun Carly Simonilla, mutta ei ehkä ihan yhtä syvä lauluääni. Toisaalta sitten tuo herkkyyskin kyllä vetoaa minuun. Varma hankinta kyllä, jos joskus tulee vinska sopuhintaan vastaan.

Varmasti epäsuosittu, ja kenties jonkun mielestä provosoivakin mielipide, mutta itse olen vilpittömästi sitä mieltä että Courtneyn bändi on paljon parempi kun edesmenneen miehensä bändi. Ihmisenä varmasti enemmän perseestä kuin vähemmän, mutta tässä on jo Kanyen ja Jerry Lee Lewiksenkin ansiot humaanilla puolella unohdettu, niin tehdään se rouva Lovenkin kohdalla. Oikeasti ihan kivaa peruspoppista vähän raskaammalla poljennolla. Helppoa kuunneltavaa, ja en näe mitään syytä miksi en tätä jatkossakin kuuntelisi. Ei ehkä koko levyä, mutta esimerkiksi Malibuhan on ihan soittolistakamaa. Tarttuva biitti ja hyvä melodia. Helppo kolme tähteä.

Kyllähän remmin herrasmiesrokki aina maistuu. Ei ehkä bändin parhaita levyjä kokonaisuudessaan, mutta muutama ihan jees kappale, kirkkaimpana tietysti It's the end of the world as we know it. Vähän tasapaksua junttaamista saadakseen korkeampia pisteitä.

In the Endiin asti aivan ruokotonta paskaa. Siis oikeasti ihan hirveää. Kamalaa huutoa ja suorastaan naurettavaa ränttäystä. Melodiatkin on omaan korvaan semmosta vähän parempaa Limp Bizkitiä, mikä kertoo ihan kaiken tarvittavan. Mutta In the endhän olikin oikeastaan ihan hyvä biisi, en ole sitäkään kuullut varmaan kertaakaan sitten lukioaikojen. Loppupuolella levyä oli myös ihan hauska se instrumentaalibiisi, sekä sitten viimeinen biisi oli myös semmoinen että ei tehnyt mieli heittää kaiutinta takkaan, vaan suhtautuminen siihen oli peräti neutraali. Vähän arvoin yhden ja kahden tähden välillä, mutta koska tuo levyn alku oli oikeasti ihan sietämätöntä kuraa, niin mennään ykkösellä.

Vähän liian erikoismenoa itselleni. Jopa vähän jänniä soundeja. Ihan hienoa laulua, mutta siihen se sitten jää. Ihan jeppis kertakuuntelulla, mutta tuskin tulee tähän palattua enää koskaan.

Aika rajua aulamusaa. Girl from Ipanema oli entuudestaan tuttu, ihan hyvä styge kyllä mutta muuten vähän puuduttavaa menoa. Ei nyt kuitenkaan ärsyttänyt, niin mennään kahdella tähdellä.

Onpa hieno levy. Tätä tuli jonkin verran kuunneltua lukioaikoina kun DC++ siunasi, mutta sittemmin kyllä unohtunut ihan kokonaan. Tykkään tunnelmasta tosi paljon, vähän semmoinen hähmyinen. Biisit keskenään mukavan erilaisia ja tarttumapintaa löytyy.

No nyt. Todella kovaa ajoa. Vähän yllätti kun levy näyttäisi olevan vuodelta 1964. Omaan korvaan kuulosti ainakin 10 vuotta vanhemmalta, sekä biisien että soundien osalta. Kuuntelin kuulokkeilla junassa, niin pystyi oikein keskittymään. Tosi vahvoja americana-kaikuja. Oikein pystyin mielessäni matkustamaan 50-luvun puolivälin yhdysvaltalaisen pikkukaupungin tanssiaisiin jossa vähän ensin jorailtiin Solomon Burken tahtiin, ja sitten saattoi päästä saattamaan nättiä kellohameista tyttöä kotiin, jossa appiukkokokelas istuu kuistilla haulikon kanssa. Vähän huvitti jokaisen biisin feidausloppu, mutta kai se oli ajan tapa. Yhtä kaikki, hienoja biisejä ja tosi väkevää tulkintaa! Tilanteen ja fiiliksen mukaan kun mennään, niin tää on viiden tähden kamaa!

Ihan jeppis levy. Hyviä biittejä ja selkeää räbäytystä. Vähän ehkä itseään toistava, mutta ei silti ehtinyt kyllästyä.

Ei khyl jaksa yhtään tämmöistä, ainakaan näin paskasta kaiuttimesta kuunneltuna työhommien taustamusiikkina. Vaatisi sen tupakinsavuisen jazzklubin jossa imeskeltäisiin Martineja, ja musiikki tulisi livenä. En oikeastaan edes erottanut biisien vaihtumista. Omaan korvaan kaikki kuulosti ihan samalta tasaiselta puurolta. Annetaan yksi tähti, koska nollaa ei voi antaa - ja siihen päälle toinen tähti siitä potentiaalista, mikä tällä olisi jos saisi livenä todistaa menoa.

Pääni tutki, jumbojetti! Kuuntelin tämän levyn kerran vähän sen jälkeen kun se ilmestyi, en muista lainasinko kirjastosta vai kaverilta, mutta nyt muistan miksi en koskaan palannut tähän. Sorvarin kourallinen ihan ok biisejä, kusenpoltama Song 2 ja sitten loput melkoista hevonpaskaa. Varmaan huonoin levy missä Damon Albarn on koskaan ollut mukana. En oikein löytänyt mitään punaista lankaa tältä levyltä. Tosi tunkkaisia nirvanasoundeja, eikä sävellyksetkään tosiaan ole mitään maata mullistavia. Tästä jotenkin tuntuu puuttuvan kokonaan se itseironinen meininki, mikä itselleni ainakin tekee Blurista hyvän. Epäilisin että tässä rojektissa tulee kyllä muutakin tuotantoa vastaan, sinänsä harmi että eka levy mikä tähän osui on melkein se kehnoin.

Ihan menevää rokettirollia. Alkusoitolle aina peukku ylöspäin, ihan sama minkälaisesta taidepläjäyksestä onkaan kyse. Tästä ei itseasiassa entuudestaan ollut tuttu mikään muu kuin flipperivelho. Ehkä tätäkin pitäisi ihan ajatuksella kuunnella, että saisi vielä enemmän irti. Nyt jäi yhtenäisestä teemasta huolimatta vähän hajanaiseksi kokonaisuudeksi. Pidän edelleen Meat Loafin Bat Out of Helliä parhaana rock-oopperana, hyvänä kakkosena Green Dayn American Idiot. Tämä menee sitten ehkä kolmanneksi.

Muutaman ekan biisin perusteella jopa neljän tähden kamaa, mutta puolivälin tienoilla alkoi kyllä toistamaan itseään ihan liikaa. Tosiaan alkupuolesta tykkäsin älyttömästi. Kivaa folkpoppia, vähän sillain semisti rokahtavalla otteella. Ja eihän Mitchellin laulajantaitoja käy kiistäminen. Huippukaunis ääni. Tässä oli vähän semmosta hippimeininkiä. Oman vähäisen kokemuksen perusteella tuli Grateful Dead mieleen varsinkin ehkä neljän ekan biisin kohdalla. Tuli mieleen myös, että onkohan Matti Mikkola kuunnellut tätä levyä tehdessään Saimaan vol kutosta ja seiskaa. Jotenkin samanlaista poljentoa tuossa levyn alkupäässä. Ja puhaltimet tietysti myös tekee vähän sitä. Puolivälin kohdan pianoballadit ei kauheasti nyt iskenyt, ja siinä tavallaan ehti vähän kyllästyä ennenkuin taas lopussa meno parani. Joka tapauksessa oikein hyvä levy, ja voisin hyvinkin omaan vinyylihyllyyn tämän ostaa, jos jossain tulee vastaan. Solid kolme tähteä.

Hieno levy. Komeita sävellyksiä ja hyvää tulkintaa.

Tää oli vähän liian erikoismenoa itselleni. Ensin kuuntelin töissä, niin pariltakin työkaverilta tuli ihmettelyä että olenko alkanut käyttämään huumeita. Sitten kuuntelin matkalla töistä kotiin autossa, niin oikeasti alkoi särkemään päätä, ja ahdistamaan ihan helvetisti. Ihan kamalaa kuunneltavaa, suorastaan korvia raastavaa.

Ei jumalauta. Vähän harmittaa että annoin eilisille intiameiningeille ygösen, se oli viiden tähden kamaa tähän verrattuna. Ihan uskomatonta paskaa. Jos olisin persu, niin ottaisin tähän väliin sen Tony Halmeen kommentin Kiasmasta, että jos paskantaa tehosekoittimeen ja pistää sen Kiasman aulaan pyörimään, niin onko se taidetta? Toki jos taiteen perimmäinen tarkoitus on herättää tunteita, niin siinä tämä onnistui Alkoi nimittäin oikeasti vituttamaan että tämmöiseen paskaan piti tuhlata omaa aikaa. Antaisin 0 tähteä jos voisi.

Ihan hyvää räbäytystä ja hyviä biisejä. Ei ollut yksikään entuudestaan tuttu. Kyllä tätä jatkossakin voisi kuunnella!

Tästähän löytyy viittauksia myöhempiin pop-biiseihin ihan rutosti. Robbie Williams ainakin kuunnellut tätä. I left my wallet in El Segundo löytyy Me and my Monkeyltä, ja Can I Kick It Rock DJ:ltä. Bonita Applebumin pikku riffi taas on Fugeesin myöhemmin lainaama. Oon aikaisemminkin kuunnellut tätä, kun Yrtsin meiningit joskus johdatti Can I Kick Itiin, mutta koskaan en oo aikaisemmin näin ajatuksella kuunnellut. Tykkään kyllä hemmetin paljon. Mukavan letkeetä meininkiä, ja tosiaan lainattu on vaikka mistä, mutta sitten myös laitettu hyvä kiertämään lainaamalla muille. Ihan parhaita hipetihoplevyjä mitä on koskaan tullut vastaan.

Tätä levyä on tullut kuunneltua paljonkin. Kourallinen ihan hemmetin kovia biisejä, kirkkaimpina helminä avausraita, nimikappale sekä vanha kunnon radionovaklassikko You Can Call Me Al. Ehdottomasti taas sitä parempaa kasaria. Useammassa biisissä on vahvoja afrikkalaisrytmejä ja soundeja. En ole perehtynyt, että onko tässä oikeasti afrikkalaisia soittoniekkojakin, vai onko vaan härskisti omittu kulttuuria - joka tapauksessa tykkään niistä todella paljon tässä yhteydessä. Ehdottomasti Paul Simonin paras soololevy, ei toki yllä S&G parhaiden levyjen tasolle. Helppo neljä tähteä kuitenkin.

Jes, lisää Simonia ja Garfunkkelia! Sehän passaa itselleni. Tätäkin on tullut todella paljon kuunneltua vuosien saatossa, mutta miksei tänäänkin. Keskenään kivan erilaisia biisejä. A-puolellakin oikeastaan melkein virsimäinen Scarborough Fair/Canticle, kivaa Americanaa Homeward Boundin muodossa, ja kunnon rokahtavaa menoa The Big Bright Green Pleasure Machinessa. Sitten vielä Greatest Hitsiä Feeling Groovyn muodossa. B-puoli ei ihan yllä samalle tasolle, mutta on sielläkin hienoja hetkiä muunmuassa Dangling Conversationsin ja A Poem on The Underground Wallin parissa. Lisäksi itse ihan pidän tuosta levyn viimeisestä raidasta, vaikka se varmaan ehkä vähän kitschiä onkin. Itse vaan rakastan sitä miten Simonin ja Garfunkelin äänet soivat yhteen. Ihan mieletöntä korvakarkkia. Tykkään myös noista folkin päälle tulevista instrumenteista. Kellopeliä ja patarumpua ja ties mitä. Aikaisemmin arvioitavana ollut Bookends sisälsi ehkä parempia yksittäisiä biisejä American johdolla, mutta kokonaisuutena tämä on kyllä mielestäni parempi. Bookends sai neljä tähteä, niin lämätään tälle rohkeasti viisi! Kuunneltu vinyyliltä.

Mä en vaan kertakaikkiaan saa kiinni tämmösestä musasta. Vihaan oikeastaan ihan kaikkea mitä tässä on. Raastavan kuuloista karjumislaulantaa, säksättäviä sahakitaroita, ärsyttäviä rumpukomppeja... Kuuntelin kuulokkeilla aamun juoksulenkin yhteydessä, ajattelin että jos olisi saanut vähän virtaa lenkkiin, mutta oikeastaan ihan puhtaasti vaan vitutti kuunnella tätä.

Ei nyt oikein lähe tämäkään. Kuuntelin ensin töissä vähän sivukorvalla, ja sitten vielä uudestaan kotona ajatuksella, mutta ei kyllä missään nimessä herännyt innostusta kuunnella kolmatta kertaa. Tosi junnaavaa ja itseään toistavaa huttua. Kai tää on joku suunnannäyttäjä ollut, mutta ehkä vähän liian funkkimeininkiä itselleni. Ei nyt sentään vituttanut, niinkuin Panteran kautta, niin mennään kahdella tähdellä.

No joo. Ei kyllä lähtenyt tämäkään. Ihan liian tunkkaista menoa omaan korvaan.

Ihan reipasta menoa. Tää touhu uppoaa kyllä itselleni aina paremmin kun on vähän laulun luritusta mukana. New Orleans oli kova biisi! Viheltelyt toimii aina. Ei nyt mitään ihan maata mullistavaa meininkiä kuitenkaan, niin mennään kolmosella.

Jännä levy. Tykkäsin tavallaan tosi paljon, mutta sitten taas toisaalta en tiedä että haluanko koskaan uudestaan kuunnella tätä. Oli jotenkin hankala löytää mitään tarttumapintaa, vaikka sinällään ihan uskottavaa touhua. Soitto ja laulu oli oikein taidokasta, mutta itse biiseissä ei sitten lopulta ollut kauheasti mitään mieleenpainuvaa. Soundit vähän tukkoiset, mutta kai se kuuluu asiaan? Mennään kolmosella.

Ihan kivaa uuden aallon räminää, mutta biisit itsessään oli kyllä tosi mitäänsanomattomia. Ei tästä oikeastaan jäänyt mitään käteen, vaikka kuuntelin kahteen kertaan.

No nyt oli kuraa. Aivan sietämätön äänimatto jokaisen biisin taustalla, ja laulaja hönki kuin Ian Brown huuruisimmillaan. Ei taas mitään havaintoa, että millon biisit on vaihtuneet, ihan yhtä pahanmakuista puuroa koko paska. Taas oikein harmittaa että tuli aikaa tuhlattua tähän, vihasin jokaista sekuntia levyn parissa.

Kun ei lähe, niin ei lähe. Kuuntelin tämän autossa vielä kahden Metallican ystävän kanssa, mutta ei heidänkään kaunopuheisuus saanut minua vakuuttuneeksi. Oli tämä reilusti parempi kun se edellinen Metallican pläjäys, ja tästä oli jopa useampi kappale entuudestaan tuttuja. Mutta kun erityisesti tuo Hetfieldin laulu tökkii niin saatanan pahasti, että en oikeasti pysty kuuntelemaan. En ole muutenkaan vihaisuuden ystävä, niin miksi minun pitäisi kuunnella teeskenneltyä vihaisuutta puhkuvaa laulajaa. Vaikka vihasin tässäkin lähes jokaista levyn parissa vietettyä sekuntia, niin annetaan silti kaksi tähteä, oli tämä niin paljon parempi kun se edellinen.

Ei missään nimessä parasta WS:a. Mutta ihan kivaa kuunneltavaa. My Doorbell oli ainut entuudestaan tuttu biisi.

Näistä Dylaniin tavalla tai toisella linkittyvistä bändeistä oon itse ollut aina enempi The Band -mäen miehiä. Byrds on jäänyt enemmän vaan semmoselle hitit tuttuja -asteelle. Oli jotenkin tosi erikoinen levy. Ihan ihmeellisiä biisejä, ja välillä luulin jo että kaiutin hajosi kun niin erikois-soundeiksi meni meno paikoitellen. Eipä tämä ihan hirveästi puhutellut, mutta My Back Pages on yksistään jo viiden tähden biisi, niin annetaan sitten kolmonen koko levylle. Selkee homma!

No ei tästäkään jäänyt oikein mitään käteen eikä mieleen. Kuuntelin kahteen kertaan tämänkin töissä duunien lomassa, mutta sillain puolihuolimattomasti kuunneltuna oli välillä vähän vaikeuksia hahmottaa että onko biisit vaihtuneet. Aika puuroa. En edes muista mitä annoin sille edelliselle Beastie Boysille, enkä todellakaan muista siltä levyltä Sabotagen lisäksi mitään muuta biisiä, joten en osaa sanoa oliko tämä parempaa vai huonompaa. Luultavasti jos huomenna minulle soitettaisiin levyn keskeltä joku biisi, niin en tajuaisi kuulleeni sitä tänään. Ykkösen ja kakkosen väliltä pohdin, mutta mennään joulun ajan kunniaksi kakkosella.

Muistelisin että tätä olis tullu joskus synkkinä yläastevuosina kuunneltua, mutta ei nää biisit kyllä ihan hirveästi kelloja soittanut. Ehkä enempi sitten kuitenkin Fugeesia tuli tykiteltyä. Ihan kivoja biittejä ja tietysti huikeaa äänen käyttöä itse ms. Laurynilta. Biisit itsessään on ehkä vähän meh-osastoa, mutta siltikin posin puolelle tämä kääntyy, mennään kolmosella.

Hyvää perusvarmaa ja -turvallista rokkia. Legsiin asti ajattelin että jopa neljän tähden levy, mutta loppua kohden alkoi kyllä toistamaan aika vahvasti itseään. Ihan jeppis levy silti, mutta mennään nyt kuitenkin maltillisesti kolmella tähdellä.

Kivoja soundeja, mutta taas kerran biisit aika meh-osastoa. Kuitenkin ihan hyvää sellaista, mieluummin tätä kuuntelee kun montaa muuta mitä tässä rojektissa on tullut vastaan.

No tätä on tullut kuunneltua vuosien saatossa ihan hemmetin paljon, joten miksikäs ei tämänkin rojektin myötä. Omissa papereissani Elton Johnin toiseksi paras levy Goodbye Yellow Brick Roadin jälkeen. Ihan timanttista soitantaa ja laulantaa, ja biisit ovat huikean hienoja. En oikeastaan löydä tästä mitään heikkoa, vaikka ei olekaan parasta Eltonia, niin silti ihan heittämällä 5/5.

Oli tämä parempi levy kun se edellinen arvioitava Blur. Paljon raikkaammat soundit erityisesti. Mitään hittien riemujuhlaa tämä ei ole, mutta ihan solidi kokonaisuus. Huippuhetki on kyllä heti avausraita For Tomorrow, se on omissa papereissani yksi Blurin ihan parhaita biisejä. Tuli tätäkin kuunnellessa mieleen kyllä se, että en ihan kyllä ymmärrä sitä että miksi Bluria verrataan niin usein Oasikseen. Onko se ainoastaan sen vuoksi, että olivat suurinpiirtein samoihin aikoihin pinnalla? Kun onhan tämä ihan erilaista musaa.

Joudun töissä kuuntelemaan joululauluja marraskuun puolivälistä aattoon, niin nyt täytyy kyllä tunnustaa että en kuunnellut koko levyä, jokaisesta biisistä pieni pätkä sai riittää. Varmaan ihan hyviä ja taidokkaita versioita, mutta ei vaan saatana pysty! Jouluyö juhlayö sentään nauratti Phil Spectorin terveisineen. Protestiykkönen.

Omissa (ja varmaan aika monen muunkin) papereissani Mäkikartanon Paulin post-Beatles ajan levyistä paras. Nimibiisi, Jet ja Mrs. Vanderbilt erityisesti ollut itselläni paljonkin kuuntelussa vuosien saatossa. Onhan tässäkin pari aika meh-biisiä, mutta levyn lyhyt kesto antaa nekin anteeksi. Picasso's last wordsissa kaikuu aika vahvasti vielä Abbey Roadin B-puoli. Helppo nelonen.

Nyt ollaan siellä oman musiikkikasvatuksen rootseilla. Vanhemmilla oli Pendulum ja Cosmo's Factory vinyylillä, ja niitä tuli pikkupoikana kuunneltua jopa hävyttömän paljon. Sitten ehkä viidennellä tai kuudennella luokalla Fazerin musiikkikerhon kautta tuli se keltakantinen Creedence Clearwater Revivalin kokoelma, ja vöyhötin siitä koulussa ihan kaikille. Yllätys oli sitten suuri kun lainailin sitä vähän kaikille, ja kaikki palauttivat sen aina seuraavana päivänä saatesanoilla: "hirveetä paskaa!". No itsehän en tästä lannistunut, vaan sitä kokoelmaakin tuli luukutettua ihan hemmetisti. Ja onhan tämäkin levy ihan uskomattoman tiukkaa kamaa. Ehkä jopa Cosmo's Factoryn jälkeen se CCR:n (tiedän että tiedostavat piirit eivät käytä tuota lyhennettä, mutta itse en ole tiedostava) paras levy. Ihan mielettömän tymäkät soundit, ja biisejäkin ihan sieltä ykköskorista nimiraidan lisäksi Wrote A Song for Everyone, Bad Moon Rising, Commotion, Lodi ja Tombstone Shadow. Hauska homma muuten, että vaikka olen bändiä kuunnellutkin sen kolmisenkymmentä vuotta, niin en ole kauheasti perehtynyt musan lisäksi muihin meininkeihin. Tuli esimerkiksi ihan täysin puun takaa yllärinä kun katselin tuossa joku aika sitten Areenasta sitä aivan saatanan kovaa Royal Albert Hallin keikkaa, että Creedence onkin kalifornialainen bändi! Aina luullut että ovat jostain Mississipin tai Louisianan suistomailta tai rämeiltä. Helppo vitska!

Ei kyllä ihan oma kuppi teetä. Välillä kuulosti siltä kun Yoko Ono olisi ollut huutamassa mikrofoniin, välillä taas sitten kovia Björk-viboja vaikka en ikinä ole Björkiäkään kuunnellut. Ei tämmöisen jöröjullikan ymmärrys vaan riitä tämänkaltaisen taiteen käsittämiseen. Toki tässäkään vika ei varmasti ole kuin itsessäni. Välillä melodioista tuli etäisesti mieleen jotkut vanhat Bond-tunnarit! Annetaan sen kunniaksi vaikka nyt sitten kakkonen.

Aika meh levykokonaisuus. Vähän liian sliipatun oloinen, kaikki kuulostaa jotenkin päälleliimatulta. Luulin tietäväni jonkun biisin tältä levyltä, mutta ainakaan yhden kuuntelun perusteella mikään ei kuulostanut tutulta. Ehkä sekoitan johonkin toiseen bändiin? Ei jatkoon, mutta ei nyt mitään ihan hirveetä paskaa. Uudenvuoden kunniaksi lottokone arpoi kolmosen kakkosen sijaan. Kyllä sieltä kuitenkin pari biisiä vähän toimitteli.

Portugalin kieli on omaan korvaan aika lähellä maailman ruminta kieltä. Se yhdistettynä siihen, että mitään en tästä muutenkaan ymmärtänyt, niin ei nyt kauheasti lähtenyt. Ruoanlaiton taustamusana meni, ei nyt sinällään ärsyttänyt, mutta ei kyllä oikein mitään jäänyt käteenkään. Kakkosella mennään.

Taas varmaan oikeiden ihmisten mielestä väärä mielipide, mutta omissa papereissani Chris Cornellin hommista paras ihan ylivoimaisesti oli Audioslave. En tiedä luetellaanko tämä grungeksi vai miksi, mutta itselleni joka tapauksessa ehkä inasen liian tummissa vesissä kahlataan soitannon osalta. Lauluhan on ihan tip top, siitä ei varmasti kukaan voi sanoa mitään. Pari entuudestaan tuttua biisiä (Lusikkamies ja Musta aukko aurinko) tältä levyltä löytyi. Koska en ole kauheasti niitäkään kuunnellut, niin kusi ei ole päässyt polttamaan niitäkään. Kyllä tää kokonaisuudessaan posin puolelle jäi, vaikka alkuodotukset olivat aika matalalla, Chris Cornell vaan kuulostaa niin saatanan hyvältä. Ei tää nyt nelosta silti saa, mutta vahva kolmonen ja ehkä tähän tulee joskus vielä palattua?

Taustamusana töiden lomassa tuli tämäkin kuunneltua. Ei varsinaisesti säväyttänyt. Välillä kolkuteltiin jo vähän huumorimusan portteja. Pidemmän päälle myös varsin tylsähkö levy. Ei nyt mitään ihan kauheeta kuraa kuitenkaan, eikä ärsyttänyt missään vaiheessa. Kaks ja puoli, pyöristetään se vaikka kolmoseen.

Vähän kaksijakoista meininkiä. Mulla on vinyylillä yksi Madnessin myöhäisempi levy, ja siinä on ihan sama vika kun tässäkin. Kaikki vaaran tuntu puuttuu. Periaatteessa biisit on semmosia että paremmalla tuotannolla ne olisi ihan weltklassea, mutta nyt jää jotenkin tosi laiskaksi ja tylsäksi. Kaksi isointa hittiä entuudestaan oli tästä tuttuja (jo Young Ones - tv-sarjasta tutut Our House ja House of Fun) ja nehän on ihan helvetin kovia biisejä molemmat. Pidän kyllä lähtökohtaisesti Madnessista paljonkin. Vähän semmoinen Kinksin henkinen perillinen. Tosi paljon tulee tälläkin levyllä useammastakin biisistä mieleen myöhäisempi Kinksin tuotanto. Harmi vaan että on tosiaan jotenkin tosi ontoksi jäänyt soundit.

No nyt päästään taas omiin ihan lempibändeihin. Tämä ei missään nimessä ole Kinksin paras levy, mutta yhdessä tätä edeltävän Face To Facen kanssa tärkeä suunnannäyttäjä myöhäisempään tuotantoon. Tässähän on kanssa sama homma mitä tätä seuraavalla (omalla suosikillani) Village Green Preservation Societyllä, että aika rohkeaakin erilaisuutta verrattuna muuhun samanaikaiseen popmusiikkiin. Sieltä alkoi tulla jo psykedeliaa ja paljon raskaampaa musiikkia (mitä itseasiassa Kinkskin oli ollut etulinjassa aikanaan muokkaamassa), mutta tämä levy nojaa vahvasti perinteisiin tarinoihin, ja soundit on jopa aika vanhanaikaisia. Biiseiltään tämä on Kinksille tyypilliseen tapaan aika epätasainen. Suurelta osin levyllä on ihan hyviä kappaleita ja useampikin "huttu" -kategoriaan menevä biisi, mutta sitten vastapainona kaksi aivan mestariteosta. Autumn Almanac on huikea biisi, mutta erityisesti Waterloo Sunset on yksi kaikkien aikojen kauneimpia pop-kappaleita. Itsellekin iskee aina välitön Lontoo-kaipuu kun sitä kuuntelee. Selkeä nelkkukelkku, säästellään sitä vitskaa tästä seuraavalle Village Green Preservation Societylle.

Aika erikoismenoa. Tavallaan ihan hauskaa paikkapaikoin, ja se yhden biisin balkanhaitari oli ihan jees. Levy tuntui kuitenkin pitkältä kuin nälkävuosi, ja uutuudenviehätys karisi jo ekan biisin jälkeen. Ei ole kyllä oma kuppi teetä tämä Cohenin Leonard.

Oli tämä parempi kuin se edellinen Beastie Boys. Muutama ihan semmoinenkin biisi mitä voisi uudempaankin kertaan kuunnella.

Toimi itselleni kyllä paljon paremmin kuin se livelevy jossa Joplin karjahteli. Ihan hyviä biisejä kautta linjan, huippuna kyllä ehdottomasti Kris Kristofferssonin orkkiksella lattiaa pyyhkivä Me & Bobby McGee.

Jollain erikoisella tavalla ihan tykkäsin tästä! Oli kyllä ihan neverheard-äijä. Niputetaanko tämä sitten uuteen aaltoon vai mihin genreen, sitä en osaa sanoa. Ekan biisin kohdalla ajattelin että tulee kyllä tylsä reilu tunti tämän parissa jos on vastaavaa instrumentaalia koko levy, mutta sieltähän tuli sitten kakkosbiisistä eteenpäin ihan laulukin mukaan. Näyttäisi olevan 70-luvun lopusta tämä levy, mutta kuulostaa kyllä niin kasarilta kun vaan kasari voi kuulostaa. Kovaa synapianon ajoa kautta linjan, niin keskellä levyä tullut pianointro pääsi yllättämään. Tavallaan ihan kiva että tämä on niin aikaansa sidottu soundeiltaan, mutta ehkä olisi ihan mielenkiintoista kuunnella tästä joku nykypäivän kultasormen tekemä remixaus. En tiedä tuleeko tähän välttämättä ihan heti palattua, ei tuolta mitään yksittäistä helmeä löytynyt mitä viitsisi vaikka soittolistoille lisätä. Toisaalta kokonaisuus vakuutti niin paljon, että koko levyä voisi kyllä ihan hyvin luukuttaa napeista vaikka lenkillä.

Ihan hyvää perusrokkia. Bändin nimi oli entuudestaan tuttu, mutta jostain syystä luulin sen operoineen joskus vuosituhannen taitteessa. Pidemmän päälle ehkä vähän tylsä levy, mutta onneksi pituus oli ihan sopiva.

Taas bändi joka oli nimeltä entuudestaan tuttu, mutta tietoisesti en ollut koskaan kuunnellut aikaisemmin. Muutama biisi kuulosti kyllä etäisesti tutulta, että eiköhän näitä joskus ole jossain tullut kuultua. Oikein hyvää perusrokkia todella hyvällä laulajalla varustettuna. Kyllä tätä voisi jatkossakin kuunnella.

Ihan hauskaa settiä. Luulin bändin nimen perusteella että tämä olisi ollut jotain ysärin eurodancea. Vähän ehkä itseään toistavaa, varsinkin kun levy kesti yli tunnin. Mutta ei silti missään nimessä harmittanut kuunnella. Ei tästä nyt oikein kauheasti muuta osaa sanoa kun ei genreä sen kummemmin tunne. Mieluummin minä tätä kuuntelen kun Metallicaa tai Nirvanaa. Jack Johnson käynyt ainakin vähän lainaamassa täältä Reduce, Reuse, Recycle -biisiin pätkän, ja yhden biisin tausta kuulosti ihan samalta kun Duffyn Mercy.

Kuuntelin autossa matkalla Jyväskylästä Jämsään. Ihan huikean suvereenia laulantaa, mutta joku tässä kyllä vähän tökki. En oikein osaa selittää että mikä. Ei ihan päässyt fiilikseen, kun laulellaan Kalifornian lämmöstä, ja meikä tykittää Opelilla läpi räntäsateen ja sumun. Oikeastaan kaikki biisit oli keskenään ihan samanlaisia. Tykkäsin (muistaakseni) paljon enemmän siitä edellisestä Joni Mitchellin levystä.

No ei lähteny. Tuli jotenkin useammastakin biisistä mieleen, että nää on kuunnellu ihan helvetisti Jefferson Airplanen White Rabbittia, ja todenneet että onpas hyvä biisi, tehdään sen pohjalle koko levy! Ei oikeastaan mitään muuta jäänyt mieleen yhden kuuntelun perusteella, ja toista kuuntelukertaa en anna.

Oikein jees levy. Rauhallisemmat biisit toimii itselleni paremmin kun menorallit, mutta ihan hyviä ne rokimmatkin tässä on . Jos vertaa siihen edelliseen pumpkinsiin, niin tää on kyllä tasapainoisempi levy. Disarm on ihan hemmetin kova biisi.

Nyt on sitä kuuluisaa vaaran tuntua. Joskus ala-asteella varmaan ekan kerran kuulin Holiday in Cambodian, niin oikeasti se kuulosti pelottavalta. Mutta samalla se varmaan aiheutti jonkinasteisen punk-heräämisen, kun ihan ala-asteelta asti kuitenkin on tämän tyylistä musiikkia tullut kuunneltua. Tai no oikeasti tietenkään en muista, että oliko se vai Sex Pistolsin Anarchy in the UK ensimmäinen punkbiisi jonka kuulin, mutta joka tapauksessa alkulähteillä ollaan. Klassikkolevy täynnä ihan saatanan tiukkoja biisejä ja sanomaa. Helppo vitska!

No joo. Kyllähän swingiä aina silloin tällöin mielellään kuuntele. Mafiamies Sinatra tietysti alan kovimpia nimiä. Tällä levyllä ei ollut yhtään itselleni entuudestaan tuttua biisiä, eikä kyllä mielestäni olla lähelläkään Sinatran parhaita ralleja. Ihan leppoisaa ja kivaa kuunneltavaa kuitenkin. Vaikka kolme tähteä.

No ei kyllä lähtenyt yhtään. En varmaan sitten ole vaan tarpeeksi älykäs ymmärtääkseni tätä, mutta jotenkin tulee mieleen että Nick Cave vaan trollaa ihmisiä. Ihan hevonpaskaa omaan korvaan.

Kovaa ajoa ja muutama klassikko.

Heh. Luulin että tää on sitä ysärin tyttöpoppia, niin kävi ihan rehelliset Mietaat kun eka biisi alkoi. Sitten tajusin että sehän olikin Sugarbabes ja tää oli se Björkin pändi. Tosi paljon parempaa omaan korvaan kun Björkin soolotuotanto! En siis ikinä ollut kuullut yhtään biisiä tältä bändiltä aikaisemmin. Ihan kivaa vaihtoehtomusaa, ja varmastikin tulee palattua tähän vielä myöhemmin! Mukavasti keskenään erilaisia biisejä, niin pysyy mielenkiinto korkealla. Motorcrashista tuli jotenkin tosi vahvasti tässäkin setissä jo ollut Paul Simonin Graceland-levy mieleen.

Tästä ei kyllä jäänyt mitään käteen. Aika turhanpäiväistä jollotusta. Ei nyt kuitenkaan ärsyttänyt.

Tätä levyä on tullut kuunneltua ihan lapsesta asti. Antaisin kuusi tähteä jos voisi. Ihan hemmetin kova!

Ihan ok. Välillä vähän pörinää soundit, mutta biisit kantaa.

No jaa. On seassa todella kovia biisejä, mutta sitten myös käytännössä sietämättömiä jollotuksia. Mennään keskitien kolmosella.

En oikein saanut kiinni tästä. Aikansa tuotos, ja varmaan silloin 1966 kuulostanut ihan hyvältä, mutta ihan ei ollut kyllä mielestäni kestänyt aikaa. Tosi vanhanaikaisen kuulosta, eikä oikein tiennyt että onko tämä iskelmää, poppia vai mitä. Muutamia kivoja melodioita kyllä, eikä missään vaiheessa ärsyttänyt, niin annetaan kolmonen tällekin.

Paikkapaikoin ihan hirveää paskaa, mutta kai sekin vaan on taidetta (Kuntz; pun intended) jota tämmöinen jöröjullikka ei vaan ymmärrä. Seassa kyllä muutama ihan julmetun kova riffi, jota kuunteli enemmän kuin mielellään. Paikkapaikoin tunnelma oli vähän samanhenkistä kun Twin Peaksin kolmoskaudella Nine inch nailsin esiintyessä Roadhousessa. Tosi kaksijakoinen levy, niin mennään keskitien kolmosella.

Vaikka tämä on heittämällä viiden tähden levy, niin silti omissa papereissani ei ole edes Green Dayn paras levy. Mulla oli junnuna seinällä ehkä just Dookien julkaisun aikoihin Koululaisesta otettu Billie Joe Armstrongin juliste, vaikka en ollut kuullut nuottiakaan bändin musiikkia. En muista että missä tätä levyä ekan kerran kuuntelin, mutta se on täytynyt olla seuraavan levyn (Insomniac - omissa papereissani se paras levy) julkaisun aikoihin. Insomniac piti käydä ostamassa ihan alkuperäisenä kasettina, Dookien lainasin joltain kaverilta tai kirjastosta, ja äänitin sen itse kasetille. Kovimmillaan Green Day -fanitukseni oli ehkä seiskaluokan aikoina. Dookieta, Insomniacia ja omituisella ja hyvällä tavalla täysin erilaista Nimrodia tuli kuunneltua ihan jatkuvasti. Muistan että seiskaluokan kuviksen tunnilla tehtiin omalla painatuksella paidat, ja omassani luki "Have a Green Day", sama teksti jonka olin nähnyt Billie Joen paidassa jollain hähmäisellä keikkavideolla ehkä Jyrkissä. Kuvaamataidon opettaja tykkäsi siitä todella paljon! Seiskalla kirjoitin myös äidinkielen tunnilla esseen jossa analysoin Basket Casen tekstiä :D Se oli muistaakseni melkoista paskaa. Mutta joo. Tää on siinä mielessä jännä levy, että vaikka biisit ovat parhaalta osin ihan puhdasta kultaa (Longview, Having a Blast, She, Welcome to Paradise, Basket Case, F.O.D. ja When I Come Around), eikä levy kestä edes 40 minuuttia, niin silti tämä tuntuu jotenkin pitkähköltä. Nuo muutamat seassa olevat täytebiisit on myös todella hajuttomia ja mauttomia, tätä ongelmaa ei mielestäni Insomniacilla ole, vaan se on ihan täyttä tykitystä alusta loppuun. Tässä kuitenkin ehkä parhaimmillaan se Green Dayn oma soundi. Mike Dirntin pintaan puskeva terävä basso ja Tre Coolin huikeat rumpufillit. No mutta joo, puutteistaan huolimatta yksi kaikkien aikojen omia suosikkilevyjäni yhdeltä kaikkien aikojen suosikkibändiltäni.

Noniin. Itsehän olen kovan luokan Pomo-fani, käynyt jopa ihan ULKOMAILLA katsomassa keikkaakin. Tämä taitaa olla aikalailla kriitikoiden mielestä se Pomon kovin levy, ja onhan tässä ihan saatanan kovia biisejä. Racing in the Streets, Badlands, Promised Land, Darkness ja Prove it All Night. Mutta itselleni ei ole koskaan ihan samalla lailla toimineet nuo kakkoskorin biisit, kun vaikkapa Born to Runilla tai oikeastaan jopa parilla ekalla levyllä. Kaikki nuo, sekä myös Born in the USA ovat kyllä useammin lautasella itselläni kuin tämä. Jos tätä edeltänyt Born to Run oli nousuhumala, niin onko tämä sitten krapula. Periaatteessa meininki on paikkapaikoin niin raakaa, että saattaa olla mennyt jo morkkiksenkin puolelle. Tässähän oli taustalla se, että Pomo joutui pitämään kolmen vuoden levytystauon Born to Runin jälkeen kun oikeusprosessi entistä manageria vastaan venyi, ja siinä alkoi tulla jo vähän synkkiä ajatuksia mieleen. Niistä ajatuksista tämä levy ammensi aika paljon. Heittämällä 5 tähteä vaikka ei omissa papereissani Pomon parhaimmistoon ylläkään.

Aika vahvasti tuli Jussi Pattitussi ja Kikka Korea mieleen. Jollain perverssillä tavalla myös nautin tästä levystä. En sillain sen enempää mitään tästä oikein osaa sanoa, muutakun että oli kyllä kovaa ajoa.

Ihan neverheard-kamaa itselleni ennen tätä haastetta. Nyt kun on levyllisen kuunnellut, niin ei haittaisi vaikka olisi pysynytkin ihan neverheardina. Jotenkin tosi laiskaa menoa, vähän kun olisi löysällä munalla läpsytellyt menemään, ja paikkapaikoin tuli vähän köyhän miehen Smiths mieleen. Se ei siis ole millään muotoa hyvä asia omissa papereissani. Levy kesti reilusti alle 40 minuuttia, mutta silti piti puolessa välissä katsoa että joko ollaan viimeisissä biiseissä. Jotenkin nyt ärsytti tämä niin paljon että mennään ihan yhdellä tähdellä.

Enpä ollut tätäkään ennen kuunnellut, paitsi tietysti I Shot The Sherifin. Oli kyllä mukavasti eteenpäin soljuvaa rytmiä ja bluesia! Bonuspisteet siitä, että levyltä löytyy myös Steady Rollin' Man. Se on Deyan panemana yksi suosikkioluitani, valitettavasti Suomesta sitä ei saa oikein helposti.

Ihan hyviä biisejä, mutta saatana kun on pitkä levy tämäkin. Meinasi kyllä kyllästyminen iskeä. Mielestäni oli kyllä parempi, kun se aikaisempi Outkast mikä tässä on tullut. Mennään kolmosella.

Ei tästä kauheasti käteen jäänyt. Ei nyt mitään ihan sysipaskaa, mutta vähän kyllä kylmäksi jätti. Radioheadia ainakin vissiin on kuunneltu? En varmaan tule tähän enää palaamaan. Mennään kakkosella.

Tämä saattaa olla paskinta paskaa mihin olen koskaan kuluttanut aikaani. En ole juurikaan näitä tässä rojektissa mukana olleita albumeita googletellut, mutta tähän piti oikein perehtyä. Ilmeisesti tätä on siis oikeasti pidetty ihan mestariteoksena, ja ainakin Bob Dylan ja Robert Plant ovat ilmeisesti olleet innoissaan tästä. Kuinka sekaisin pitää huumehista olla, että moisen mielipiteen pystyy muodostamaan? Siis oikeasti, ihan uskomatonta paskaa. En oikeastaan nähnyt edes meemiarvoa tässä, niin paljon vitutti ihan kaikki tässä. Pakko oli jättää kesken!

Tää on kovaa kamaa. Joskus tuli vastaan Jay Z:n Blueprint 2 missä sämplätään Morriconen Ecstasy of Goldia, ja se johdatti sitten myös tähän levyyn mutkan kautta. Jay Z on äänenkäyttäjänä ehkä oma suosikkini kaikista räbäyttäjistä, ja biitit tässä on ihan saatanan kovia!

Oli aika tylsää ja mitäänsanomatonta. Ei nyt mitään ihan absoluuttisinta paskaa kuitenkaan.

Queen on myös yksi omia kaikkien aikojen suisikkibändejä. Se on kuitenkin ollut itselle aina enempi semmoinen että olen katsellut keikkataltiointeja ja mennyt muutenkin greatest hits -kulma edellä. Levykikonaisuuksia on tullut vähän vähempi kuunneltua. Tätäkään en ollut montaa kertaa kokonaan kuunnellut ennen tätä haastetta. Ei ehkä ihan yllä kahden ekan tasolle erikoismeiningeissä, ja sitten hittimittaritasollakaan ei kyllä mitään asiaa myöhäisempiin levyihin. Tosi hienoja biisejä joka tapauksessa, johtotähtenä tietysti Killer Queen ja jälkimmäinen In The Lap Of The Gods. Mennään nelkulla.

No on helvetin kovaa ajoa! Mulla oli kakarana Evil Empire ihan CD-formaatissa, ja sitä tuli kuunneltua paljonkin. Tähän tutustuin vasta Spotifyn myötä, mutta sanoisin että tämä on kyllä reilusti parempi kokonaisuus kun Evil Empire. Ehkä semmoinen pieni itseään toistava ote pudottaa viiden tähden korista pois, mutta hyvin lähellä sitä ollaan kyllä nyt. Tom Morello on yksi kaikkien aikojen suosikkimuusikkojani, jota on tullut kuunneltua niin RATMin, Audioslaven ja Nightwatchmanin inkarnaatioissa.

Yllätyksekseni tämähän oli ihan hyvä, ja tuttuja veisuja oli useampikin! Todella kasarit soundit, mutta ihan hyvällä tavalla. Springsteen-coverin olisi ehkä voinut jättää piippuun.. Ei nyt ihan nelosen arvoista, mutta vahva kolmonen!

Ekasta biisistä tuli vahvasti mieleen Kummelin Prinssi Haapamäeltä -sketsi. Jotenkin tosi vaikea oli ottaa vakavasti muutakaan levyä. Aivan hirveää paskaa omaan korvaan. Onneksi Brian ei ole oma enoni :(

No joo. Ei ihan oman suosikkigenren musaa ole tämä, mutta ei sinällään mitään vikaa. Ihan mielellään tähän käytti tunnin. Entuudestaan tuttuja oli Breaking the law sekä Living after midnight, jota itseasiassa en edes tiennyt Judas Priestin biisiksi, ja tähän päivään asti olen muutenkin luullut että se on Minute after midnigt. Kannatti herätä tänäänkin, kun tuon opin! Siitä kolme tähteä.

Tää oli ihan hauska! Toi oikeasti hymyn huulille kun loskapaskan keskellä juoksin perjantain iltapäivälenkkiä työpäivän päälle. Useammassa biisissä kuului taustalla joku soitin mikä kuulosti ihan siltä saksalaiselta kukkuu-mieheltä. Taj Mahal -biisi oli semmoinen että ihan piti tarkistaa että kumpi on vanhempi. Brasilian Jorge vai Rod Stewartin Da Ya Think I'm Sexy. Näköjään Jorge on ollut pari vuotta aikaisemmin skenettämässä. Tykkäsin ihan oikeasti tästä!

Nyt oli monitahoinen levy! Otin ihan tarkoituksella aikaa tälle, ja löin kuulokkeisiin ensin lumitöiden ja sitten parin tunnin juoksulenkin ajaksi. Tästä ei siis aikaisemmin olleet tuttuja kun pelkät hitit. Kyllähän tässä on semmoinen tosi voimakas Beatles-meininki. Ja siis melkein kaikki biisit kyllä olisivat sopineet oikein mainiosti vaikkapa Let it Be'lle. Harrisonin sävellyskynä oli kyllä kerrassaan huikeassa terässä tuossa 60-70 -lukujen taitteessa. En ole ihan kauheasti Harrisonin soolotuotantoa kuunnellut, enempi menty Beatles- ja Travelling Wilbury's -osastolla, niin se mikä tässä pisti eniten korvaan, oli aivan huikeat laulusuoritukset. Erityisesti Isn't It A Pity kuulosti siltä kun se olisi sydänveren voimalla laulettu purkkiin. Olikohan tuo biisi muuten kirjoitettu Lennon&McCartney -kaksikko mielessä? Levy oli toki pitkä, mutta ainakin tuollain lenkillä kuunneltua, se ei tuntunut yhtään liian pitkältä. Jopa se levyn viimeinen yli kymmenminuuttinen bluesrevittelykin toimi aivan saatanan hyvin! Itseasiassa yllätyin tuon jälkeen kun algoritmi heitti jonkun Elton Johnin biisin tulille, että joko se Harrisonin levy loppui. Seassa yksittäisiä helmiä, ja kokonaisuutena isompi kun osiensa summa. Tämä meni kyllä itselläni kärkeen Beatlesin jäsenten sooloprojekteista. Ihan saatanan kova levy!

Hauska kyllä että miten eri tavalla nää levyt menee. Eilen hujahti Harrisonin levyn kanssa kaksi tuntia tuosta vaan, kun nyt Lupe Fiascon kohdalla katselin jo kolmannen biisin kohdalla että joko tää paska lohta loppuu. Omaan korvaan ihan tusinaräbäytystä, ja biiteistäkään ei jäänyt mitään käteen. Ihan jonninjoutavaa paskaa. Täysi fiasko!

Aika erikoismenoa taas. Tuli vähän mieleen se Kummelin larppaus-sketsi. Jätkä löi oikeesti! Mutta tavallaan ihan hauskaa. Ehkä pitäis jossain tiloissa olla tätäkin varten, että kolisis paremmin.

Mulla on sielussa joku musta piste George Michaelin kohdalla. Oon yrittänyt monta kertaa kuunnella sitä. Tiedostan miehen merkityksen esimerkiksi oman suosikkini Robbie Williamsin uraankin, ja muutenkin popmaailmaan. Mutta ei vaan saatana lähde. Tätäkin levyä ihan avoimin mielin odotin, ja olin valmis muuttamaan suhtautumistani, muttakun ei. Faith on hemmetin hyvä biisi. Ja siihen se tämän levyn osalta jääkin. Faithia lukuunottamatta tosi köppäisiä kasarisoundeja ja päälle vähän huokailua. Laulaahan George Michael osaa, niin mä en ymmärrä että miksi nää biisit eivät ole semmoisia missä se laulutaito pääsisi oikeuksiinsa. No muutamat nuo hitaammat biisit on jo vähän siihen suuntaan, mutta nekin pilaa tuo lähes sietämätön rumpusoundi, josta ei voi kyllä erehtyä että millä vuosikymmenellä ollaan. Jotenkin myös laulussa on vähän liikaa omaan makuun karaokekaikua. Synan käytössä olisi kanssa ehkä voinut joko säästää, tai sitten edes kokeilla jotain toista soundia sieltä valmiista paletista. Jos Michaelin ura koostuisi pääosin juurikin Faithin ja sitten Freddie Mercuryn muistokonsertissa Queenin kanssa vedetystä Somebody To Lovesta, niin mies olisi luultavasti kaikkien aikojen suosikkiartistejani. Muttakun 99% tuotannosta on tälläkin levyllä täytteenä olevia pökäleitä, niin päällimmäisenä on vaan vitutus. Annetaan Faithille yksi tähti, ja sieltä aina silloin tällöin pilkistävästä upeasta äänestä toinen tähti. Itse levy ei ansaitsisi kyllä yhtään tähteä.

On kyllä kova levy. Vähän liian pitkä ollakseen täysi viiden tähden lätty, muutama täytebiisi seassa. Mutta vahva 4 tähteä. Muutaman biisin olemassaolon olin jo ehtinyt unohtaa (esim. Under The Influence), niin oli ihan kiva kuunnella tämä pitkästä aikaa!

Bändi oli entuudestaan tuttu omasta hyllystäkin löytyvän El Caminon myötä. Siinä on yksi bängeri, niinkun nuorisolaiset sanoisivat, mutta muuten ei ole herättänyt minkäänlaista himoa tutustua enempi bändiin. Enkä nyt tämän kuunneltuani ole varsinaisesti ollut väärässä. Ei sinällään mitään vikaa, mutta ei mitään erikoistakaan. Todella hajuton ja mauton levy josta ei jäänyt mitään mieleen.

Tää ei ihan omaan hermokeskukseen iskenyt. Vähän liikaa kasarimeininkiä omaan makuun.

Chef tuuttaa menemään aika erikoismenoa. Tääkin on semmosta kamaa että ehkä pitäis vähän enempi syventyä, niin irtoaisi paremmin. Taustamusana toisaalta menee eteenpäin ihan kivasti. Paikkapaikoin tykkäsin tosi paljon, mutta välillä oli melkoista puuroa. En kyllä noita Spotifyn extroja lähtenyt kuuntelemaan. Nyt on pari kakkosta tullut putkeen, niin Chefin kunniaksi yksi tähti siihen vielä päälle.

Ihan kivaa 60-luvun peruspoppista. Niin paljon on parempaakin kamaa, että tämä ei kyllä sillain ihan kauheasti säväyttänyt, mutta ei myöskään harmittanut tähän tuhlata aikaa. Antaisin 2,5 jos voisi, mutta pyöristetään kakkoseen. Ei tässä tosiaan ollut mitään järin omaperäistä millä saisi kolmosen.

Tää on aika kaksijakoinen levy. Toisaalta mukana on Policen kaikkien aikojen paras biisi King of Pain (jumalauta kuunnelkaa sitä beissiä siinä ekan kertsin jälkeen kun Sting alkaa kunnolla irrottelemaan!), mutta sitten mukana on myös lähestulkoon sietämätöntä paskaa kuten esimerkiksi Mother. Ja toki myös yksi historian väärinymmärretyimpiä veisuja Born In the USA:n ohella, eli Every Breath You Take. Se toki menee posin puolelle itsellä, ei siitä mihinkään pääse että bängeri se on, vaikka toki vähän kusenpolttama. Stingin ääni on vähän kaksipiippuinen juttu. Ymmärrän ihmisiä jotka eivät voi sietää sitä, itselleni se kyllä toimii. Se on ihan uniikki (ei se räppäri), ja sopii mielestäni näihin biiseihin kyllä kuin nenä päähän. Policea on vuosien saatossa tullut paljonkin kuunneltua, mutta ei juurikaan tätä levyä. Taas muistin että miksi ei. Kaksi helvetin hyvää biisiä ei oikein riitä, kun muuten mennään suossa. Valitettavasti kakkonen.

Tosi hieno levy! Upeita melodioita, taitavaa soitantoa ja laulantaa, ja mahtavia 60-luvun soundeja. Ei nyt ehkä ihan vitskan arvoista, mutta vahva nelonen. Time of the Season olisi toki melkein yksistään kuuden tähden arvoinen styge.

En oikein löytänyt tästä mitään tarttumapintaa, enkä kyllä keksi tilannetta jossa tähän levyyn enää koskaan palaisin. Posia täytyy antaa siitä, että jotenkin tosi ajattoman kuuloista. En olisi ikinä osannut arvata että tässä on kasarin-ysärin taitteen kamaa.

Siinä määrin tuttu bändi, että hyllystä löytyy peräti kaksi myöhäisempää levyä. Tästä ei sen sijaan ollut entuudestaan yksikään biisi tuttu, joten avoimin mielin kuuntelemaan. Kyllä minä ihan pidin tästä! Soundeissa semmoista pientä Madchester-pörinää, ja Courtney Taylor-Taylorin moneen taipuva ääni on aina miellyttänyt itseäni. Biiseiltään ei lähellekään samaa tasoa kun vaikkapa omastakin hyllystä löytyvä Thirteen Tales From Urban Bohemia, mutta kyllä minä tätä toistekin voisin kuunnella. Ihan nopan heittoa että onko kolmonen vai nelonen. Ehkä vähän turhan pitkä levy, niin mennään kolmosella. Jonain toisena päivänä olisi voinut olla nelonen.

Ei oikein lähtenyt. Aika laiskan oloista.

No ei ihan täysin uponnut. Omaan korvaan kuulosti vähän jopa parin ekan levyn jälkeiseltä Queeniltä paikkapaikoin. Olisko Freddie ja kumppanit kuunnelleet tätä? Ei kyllä oikeastaan yhtään mieleenpainuvaa biisiä.

Kova levy, joka tuli aikanaan cd:lläkin hankittua. Ei oikeastaan heikkoja hetkiä lainkaan, ja Starlight ja Knights of Cydonia ihan Musen parhaimmistoa. Ollaan jopa hyvin lähellä 5 tähden levyä, mutta jotain tästä siihen puuttuu. En oikein osaa sanoa että mitä.

No olihan tylsää läpsyttelyä. Kova kärki heti alkuun ei välttämättä ole se voittava taktiikka, jos kaikki muut biisit on osastoa meh. Tosiaan tuo Route 66 -cover on mainio. Ei tartte muuten palata tän levyn pariin.

Ei saatana mitä paskaa.

Ihan täysin neverheard-kamaa ja ennakkoluulot oli että mahtaa olla taas melkoista tuubaa tulossa. Mutta mitä vielä, tämähän oli helvetin hyvä! Laulaja kuulosti tutulta, ja se paljastuikin sitten Arctic Monkeysin äijäksi. Tosi hyvä ajaton tunnelma levyllä, vähän kun olisi ollut elokuvamusaa. Ehdottomasti jatkoon, ja varmasti tulee vieläpä palattua tähän levyyn.

Synkkiä salaisuuksia lapsuudesta paljastuu, kun tässä ja nyt totean että Abbaa tuli vielä oikeastaan yläasteiässä kuunneltua ihan helvetisti. Ja kyllä sitä nykyäänkin aina silloin tällöin tulee tykiteltyä. Tässä on kourallinen ihan helvetin kovia biisejä (mm. S.O.S.:in ohella oma Abba-suosikkini Knowing Me Knowing You sekä Fernando) ja sitten täytebiisitkin ovat ihan ok. Onhan tää hyvää musaa, ei siitä mihinkään pääse.

Ei tää ollutkaan Robbie Williamsin Love Supreme. Kai tästä soitannosta tunne välittyi, mutta vaatisi kyllä myös oikean mielentilan kuunnella tätä. Nyt automatkan taustamusiikkina hukkui kyllä vähän kaiken muun alle. Ei ihan varauksetta lähde, mutta ei tämä nyt mitään kamalista kamalintakaan ole.

Ei tämmöstä räminää jaksaisi millään kuunnella. Omaan korvaan kauheeta paskaa.

Tämähän oli ihan hyvää musaa! Kivaa Manchester-henkistä soundia. Onko tässä sitten jo vähän näytetty suuntaa sinnepäin?

Aivan sietämätöntä paskaa. Tässä on ihan kaikki kerätty yhteen pakettiin mitä inhoan nykymusiikissa. Löysällä munalla tietokoneelle läpsytelty biitti ja hönkimislaulamista jota yksitoista kymmenestä Idols-kisailijasta yrittää matkia ja tekee sen ihan samankuuloiseksi. Kuuntelisin mieluummin vuoden putkeen Hangmans Beautiful Daughteria, kun viisi sekuntia tätä paskaa. Huonoin levy tässä haasteessa, ja vaikea kuvitella että menisi enää tästä huonommaksi. Hyi vittu!

Tom Petty on ehdottomasti yksi omia suosikkejani, mutta tämä ei kyllä ole lähellekään omia suosikkilevyjäni vanhalta olkitukalta. Plussaa lyhyestä kestosta, ja parista ihan ok-rallista.

Pitkästä aikaa tämän parissa. Olipas kyllä hyvä! Hittien lisäksi myös muuten toimittelee.

Kovaa ajoa. Hienoja biisejä hyvinä versioina, niin mikäs tätä oli työpäivän ratoksi kuunnella.

Oikein hauska ja jopa varsin hyvä levy! Bändi oli itselleni entuudestaan tuttu ainoastaan nimenä, en muista olenko koskaan aikaisemmin kuullut yhtään biisiä - en ainakaan tämän levyn ralleja. Paikkapaikoin vähän jopa AC/DC:n mieleen tuovaa bluesrock-veivausta, sitten jossain hetkissä mentiin ihan Rocky Horror Picture Show'n täysin övereissä meiningeissä, ennenkuin hypättiin sitten pornofunkkiin. Tykkäsin paljonkin!

No ei oikein lähteny. Ehkä vähän väärä paikka oli kuunnella, kun töiden lomassa luukutin niin jäi vähän sanoma puolitiehen. Sinänsä ihan hyvän kuuloista brittiräppiä, mutta olis varmaan vaatinut ihan keskittymistä. Ei kuitenkaan taustamusana innostanut niin paljoa että olisin viitsinyt kuunnella uudestaan rauhassa kotona.

Ei tämä ihan samalla lailla iskenyt kun se edellinen Iron Maiden. Itse kyllä paljon enempi Dickinson-mäen miehiä mitä tulee Maideniin.

Ihan ok menoa, mutta nyt mitään maatamullistavaa. Ihan mielellään kuuntelin tämän pari kertaa läpi, mutta tuskin tulee enää palattua tähän.

Kansikuva ja ensitahdit lupasivat kyllä enemmän mitä levy lopulta antoi. Aika perusmeininkiä, enkä minä tästä kyllä oikein punaista lankaa löytänyt.

No jaa. Eight Miles High On ihan saatanan kova biisi. Siinä on tavallaan omaan korvaan jotenkin täydellisesti kiteytetty 60-70 luvun vaihdos, vaikkakin levy on jo vuodelta 1966. Aikaansa edellä! Muuten aika laidasta laitaan menoa, ihan hyviä biisejä mutta myös kyllä ihan täysin mitäänsanomattomia luikautuksia. Aika selkee kolmonen.

No olihan tää kovaa ajoa! Green Onions toki ihan mestariteos, mutta muutenkin oikein mukavaa taustamusiikkia. On tuo urkusoundi kyllä huima!

Kovaa laulantaa ja ihan ok biisejä, mutta ei mitään semmoista että välttämättä palaisin tähän uudestaan.

Vähän löysällä munalla läpsyttelyä. Ei kyllä lähtenyt.

Jees! Mä kyllä diggailen tästä popimmasta Fleetwood Macista! Ei tämä nyt sentään Rumoursin kaltainen hittikimara ole, mutta sanakirjassa voisi olla Easy Listening -määreen perässä tämä levy. Tosi mukavaa ja toimivaa taustamusaa. Rytmiryhmä puksuttaa kuin juna, ja laulut toimivat.

Tää oli ihan positiivinen yllätys. Kivaa uuden aallon räimettä. Ehkä oli kyllä parikymmentä minuuttia liian pitkä, mutta ei keskenään malttanut jättää kun katsoin että viimeisenä on Goldfinger ja mietin että noinkohan se on ihan Bond-coveri, ja olihan se. Ja oli muuten levyn paskin biisi. Tuskin tulee tähän enää palattua, mutta ei kyllä myöskään harmittanut tätä kuunnella. Selkee kolmonen.

On taas kyllä ihan niin kasaria kun vaan voi kasari olla. En kyllä ihan varauksetta innostunut tästä, vaikka yksittäisiä ihan ok-veisuja tuolta tulikin läpi.

Tykkäsin aluksi paljonkin! Aika tavalla uudempaa Killersiä muistuttavia soundeja ja kivoja melodioita. Itseasiassa hemmetin hyviä biisejä ihan kourallinen. Mutta kääntöpuolena sitten se että jokainen biisi oli kymmenen minuuttia liian pitkä, ja loppua kohden se alkoi olla jo vähän liikaa. Parikymmentä minuuttia lyhyempänä heittämällä nelosen levy, nyt valitettavasti putoaa kolmeen tähteen.

Tää on aina ollut itselleni se kovin Radiohead. Bändi ei ollut tuttu vielä silloin kun Jyrkistä alkoi puskea Paranoid Androidia ja No Surprisesia. Varsinkin jälkimmäinen on itselleni yhä ihan tip top -kategorian biisejä. Tää oli pakko myös käydä ostamassa Jyväskylästä, kun Laamasella ei tätä hyllystä löytynyt, enkä uskaltanut pyytää tilaamaan. Oikeastaan sieltä yläasteajoista lähtien tämä levy on kulkenut matkassa, ja lopun pelissä tosi vähän on mitään muuta Radioheadeja isojen hittien ulkopuolelta tullyr tämän lisäksi kuunneltua. Tässä on jotain iätöntä ja ajatonta. "Täytebiisitkin" (onko tässä edes niitä?) on tosi mukavaa kuunneltavaa, ja sitten nuo hitit vaan jyrää vuodesta toiseen ilman että kusi on päässyt yhtään niitä polttamaan. Helppo vitska, ehkä jopa paras levy mikä toistaiseksi on tässä haasteessa tullut vastaan.

No nyt oli tymäkkää paskaa. Aika iso kontrasti eilisen OK Computerin ja tämän välillä. Ei tämmöinen jöröjullikka kyllä ymmärrä moista menoa.

No nyt oli tutumpia veisuja kun edellisellä Marleyllä. Hyvää ja kivan letkeää kesämusaa. Meikä diggailee kyllä!

Ihan jees kasarimenoa. Paikkapaikoin jopa oikeinkin hyviä biisejä.

Ihan mukavan letkeää vabbumusaa.

En nyt ihan kyllä innostunut. Psycho Killer toki entuudestaan tuttu. Vähän ehkä yllätyin että se päätyi lopulta olemaan levyn tiukin biisi. Muuten melkoista läpsyttelyä.

No nyt oli paskaa. Ihan kun suoraan jostain huonosta kasarin Steve Martin -romcomista. 80-lukua huonoimmillaan. Tästä ei jäänyt mitään muistijälkeä yhdestäkään biisistä.

Jes! Pogues maistuu aina, vaikka omissa papereissani tämä onkin vasta toiseksi paras levy Rum, Sodomy & The Lashin jälkeen. Ote on aika paljon popimpi kun sillä, mutta ei se nyt varsinaisesti haittaa. Tosi mukavaa kuunneltavaa ja helvetin hyviä biisejä, kirkkaimpana kruununa tietysti Fairytale of New York joka on aikalailla ainoa joululaulu jota kuuntelen vapaaehtoisesti - aivan huikean upea biisi. Ehkä tosiaan kokonaisuus on hippasen verran tylsempi kun viiden tähden RS&L:llä. Sen vuoksi neljä tähteä, hyvin vahvat neljä tähteä kuitenkin.

Kyllähän tää kovaa kamaa on, ei siitä pääse mihinkään. Girl from the North Country on ihan yksi omia Dylan-suosikkeja. Samaten Don't Think Twice, It's All Right ja A Hard Rain's A-Gonna Fall. Vähän ehkä liian pitkä levy kuunnella yhdeltä istumalta, tää kuitenkin vaatii jonkin verran kuulijaltakin kun meininki on niin pelkistettyä. Toisaalta sitten kuunnellessa mietin että mitä tästä voisi poistaa, niin en mä kyllä muut poistettavaa keksinyt kun Corrina, Corrinan. Se on jotenkin mölö biisi. Ankara pohdinta neljän ja viiden tähden väliltä, mutta mennään nyt neljällä kuitenkin. Katotaan sitten Bringing it All Back Homen ja Highway 61 Revisitedin kohdalla päivän fiilistä uudestaan, eiköhän nekin tässä tule vielä vastaan.

Joo, ehdottomasti paremman puoleinen rollarikokemus. Pari isompaa hittiä ja sitten vielä ihan hauska versio Honky Tonk Womenista. Gimme Shelter saattaa olla jopa rollareiden top3-biisejä, joskin siitä on siltikin aina enemmän iskenyt vielä se hemmetin tiukka Hellacoptersin cover. Itseasiassa Patti Smithilläkin on siitä hemmetin hyvä cover.

En mä oikein päässyt tähän sisälle. Meni taustamusiikkina töissä, olis varmaan vaatinut enempi keskittymistä.

Ihan kivaa 60-luvun meininkiä, mutta ei mitään maata mullistavaa. Parempaa tämä silti on kun melkein kaikki nykymusa.

Täähän oli positiivinen yllätys. Jostain syystä esittäjän nimen perusteella ajattelin että tää on jotain paskaa nykykantria, mutta tässähän oli ihan kivaa alternative/grunge-henkeä. Tosin tämä ehkä vähän myös hukkuu siihen valtavaan massaan, mitä ysärin alussa tehtiin just tämänkaltaista kamaa, mutta ehkä napsun paremmin. Ei näissä biiseissä oikein mitään koukkuja ole, ja ainakaan yhden kuuntelukerran perusteella ei oikein mitään jäänyt mieleen. Ihan kivaa kuunneltavaa silti, eikä harmita yhtään että tähänkin tuli tutustuttua. Se on jo aika paljon parempi kun moni muu haasteen levyistä.

Noniin. Taas niitä omaa elämää muuttaneita levyjä. Tää oli teininä ihan saatanan kovassa tehosoitossa, kirjastosta lainasin ja kopsasin C-kassulle. Bängereitä bängereiden perään ja "täytebiisitkin" on ihan weltklassea. Jotenkin huikea tunnelma koko levyn ajan. Richard Ashcroft on vähän molskahtanut syvään päätyyn mielipiteineen, mutta voi veljet miten upea oli silti nähdä mies livenä viime kesänä Manchesterissa Oasiksen lämppärinä. Jos nyt oikein muistan, niin setissä taisi olla yhtä lukuunottamatta kaikki biisit Urban Hymnsiltä, ja yhteislaulu raikasi jokaisessa. Ihan mieletön kokemus!

Kovaa ajoa, mutta ei nyt varsinaisesti mitään kauheasti mieleenjäävää meininkiä.

Emmää oikein päässyt tähänkään sisään. Varmaan olis ihan jees jossain hämyisessä luolassa kuunnella livenä tätä, mutta nyt jäi kyllä vähän piippuun. Ei nyt mitään täyttä paskaa kuitenkaan.

Johan oli joikausta ja jiihaata. Ei ehkä ihan oma kuppi teetä.

Vähän kehnompaa Paul Simonia kyllä tämä. Ei ollut itseasiassa yksikään biisi entuudestaan tuttu, vaikka artistia toki paljon olenkin kuullut. Muutama ihan ok biisi, mutta kokonaisuus kyllä aika hajuton ja mauton.

Tää oli ihan jees. Kivoja soundeja ja mukavaa indiemenoa. Ei nyt mitään mestariteoksia ollut yksikään kappale, mutta oikein mukava kuunneltava levy bussimatkalle Jyväskylästä Jämsään.

Onhan tää Nirvanan paras levy. Kivoja sovituksia joiden ansiosta paskat biisit kuulostaa paljon paremmalta. Mulla on ollu tää ihan jopa cd:llä.

Oli aika jolloin pidin tätä maailman kaikkien aikojen parhaana rock-levynä. Nyt kun olen paljon kuunnellut The Wild, The Innocent and The E-Street Shufflea, niin en itseasiassa ole enää edes varma että onko Born To Run sittenkään edes Pomon paras levy! Joka tapauksessa tämä on edelleen ihan mieletön kokonaisuus. Thunder Roadin jopa vähän lapsenomaisesta tulevaisuudenuskosta Junglelandin loppuun jossa kaikki kaatuu niskaan. Yksittäisistä biiseistä tässä on ihan ykköskorin kermaa Thunder Road, 10th Avenue Freeze-out, Backstreet, Born To Run ja Jungleland. Sitten on pari ihan hyvää biisiä, ja Meeting Across the River joka on kyllä jopa todella kehno biisi. Mutta sekin puolustaa paikkaansa juuri tällä levyllä. Se on juuri sopiva hengähdystauko B-puolen huiman aloituksen ja suorastaan monumentaalisesti levyn päättävän Junglelandin välissä. Sinälläänhän tässä on iso ero kun vertaa kahteen ekaan Pomon levyyn. Tuotanto hypännyt parikymmentä vuotta eteenpäin, ja semmoinen alkuaikojen Pomon folkmaisuus on käytännössä kokonaan poissa. Tämä sitten näyttikin suunnan pitkäksi aikaa tuleville levyille. Sen verran vielä pitää ihmetellä, että miettii vaikka Backstreetsiä. Käytännössä melkein millä tahansa muulla koskaan julkaistulla rock-levyllä siitä puhuttaisiin ihan weltklassena, nyt se on tässä vähän vaan niinkun täytebiisinä. Helppo vitska. Kuunneltu vinyyliltä.

Ihan ok, vaikka nyt kovimmat hitit puuttuukin. Kivaa ja helppoa kuunneltavaa, mutta ei juurikaan sen enempää.

Kyllähän jamittelut aina maistuu. Itselle ollut aina vähän semmonen greatest hits -bändi, vaikka kovana Oasis-päänä pitäisikin varmaan olla tutustunut enempi. Hyviä biisejä levyn täydeltä, ja mukavaa kuunneltavaa.

Tää vaatisi ehkä enemmän keskittymistä kun että kuuntelee vaan työpäivän taustalla. Ihan kovaa ajoa kyllä paikkapaikoin, mutta sitten taas kyllä aika raskasta soutua suurilta osin. Posin kautta kuitenkin kolmosella.

Täähän oli ihan raikasta kamaa! Hyviä sampleja ja kunnollista vanhan liiton meininkiä. Tykkäsin!

No olipas meh. Muutama biisi niinkuin suoraan Disneyn piirretyistä, ja loput sitten aivan täysin turhanpäiväisiä. On sitä nyt kuitenkin tässäkin haasteessa tullut paljon paskempiakin levyjä vastaan, niin mennään kakkosella.

No ei kauheasti säväyttänyt. Muutamia ihan kauniita melodioita, mutta koko levyllinen oli ehkä vähän liikaa. Pojan levy teki kyllä paljon suuremman vaikutuksen itseenim

Tässähän oli ihan tuttuja biisejä, vaikka nimet ei sanoneet mitään. Tänään opin myös että Gangsta's Paradise onkin Stevie Wonderin eikä Coolion biisi! Ajattelin ensin että ei kyllä jaksa tämmöstä kamaa, mutta kostautuikin ihan hyväksi levyksi! Vahva kolme ja puoli tähteä, pyöristetään positiivisen yllärin johdosta nelkkuun!

Kyllähän tää maistuu! Moni varmaan pitää Rod Stewartia enemmän tai vähemmän vitsinä, mutta ite kyllä aina diggaillut. Oon vähän kirppiksillä kolutessa yrittänyt tätä nimenomaista levyä etsiä vinskana, mutta vielä ei ole tullut vastaan. Onhan tää heittämällä vanhan raspikurkun paras levy. Maggie May varsinkin on ihan ykköskorin biisejä. On tässä muitakin kovia, ei nyt ehkä ihan vitskan arvoinen, mutta helppo nelonen.

Muutama ihan jees biisi, mutta valtaosa oli kyllä vähän toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Näiltä oli entuudestaan tuttu ainoastaan ameriikan aamupalat, ei ehkä ihan niihin sfääreihin päästy. Mut ihan kivaa kuunneltavaa. Ja kun ei ärsyttänyt yhtään, niin mennään sen kunniaksi kolmosella.

No oli kyllä helvetin kovaa ajoa! Tosi kovia biisejä ja tiukkaa soitantaa.

Ei ihan yhtä hyvän ja raikkaan kuuloinen kun se edellinen näiden levy, mutta ihan ok.

Ihan kauniita biisejä, mutta kokonaisuus kyllä jäi aika vaffasti tylsän puolelle. Ei ihan semmosta musaa mitä itse tuppaan kuuntelemaan

Vähän, tai aika paljon, liian kasaria omaan makuun. Muutama biisi oli kuin suoraan huonosta kasarin romcomista. Ihan kamala syntetisaattori useammassakin kappaleessa. Laulajan äänestä pidin kuitenkin, sensuelli!

Ihan sietämätöntä kuraa omille korville. Smithsillä on kourallinen hemmetin hyviä biisejä (jotka Morrissey toki onnistuu nekin melkein pilaamaan), mutta tässä levyllä niitä ei ollut kyllä yhtään.

Ihan mukavaa taustamusaa autoiluun, mutta ei tästä sillain oikein mitään mieleen jäänyt.

Tää oli paikkapaikoin oikein hyvää menoa. Kerran piti tarkistaa että onko levy jo vaihtunut kun laulaja kuulosti ihan Chris Cornellilta. Ehkä vähän liian samankaltaisia keskenään suurin osa biiseistä. Joka tapauksessa ihan jees, en ollut näiltä kuullut kun sen levyn biisejä missä on No One Knows.

Ihan tiukkaa meininkiä. Ei nyt mitään Tito Puentea ollut, mutta ihan kivaa vaihtelua se on tämmöstä kuunnella. Plussaa levyn lyhyestä kestosta.

Mä en oikein tämmösestä musasta saa kiinni. Junnaavaa ja tylsää kautta linjan. Ei nyt mitään ihan luokatonta kuraa silti, niin mennään kakkosella.

No onhan tää nyt ihan saatanan kova! En tunne genreä niin hyvin että osaisin sanoa että onko tää tyylipuhdasta soulia vai jotain soul-motown-r'n'b -mikstuuraa, mutta joka tapauksessa kolisee. On kolissut siitä asti kun näin ekan kerran Jackie Brownin joskus vuosituhannen taitteessa. En välttämättä jatkuvalla syötöllä tätä jaksaisi kuunnella, mutta pieninä annoksina ihan helvetin hyvää kamaa! Oikeastaan silti parasta on melkein se, mitä Spotifyn alkometri on tämän levyn jälkeen ajanut. Tekis mieli antaa vitska näin juhannuksen kunniaksi, mutta ehkä mennään kuitenkin vahvalla nelkulla.

Ihan kovaa kyntöä. Tässähän oli useampikin tuttu biisi vaikka nimet eivät mitään sanoneetkaan, tietysti Walk this way tutuimpana.

Ihan kivaa autotalliräminää, mutta vähän ehkä jää piippuun verrattuna vaikka Hellakoptereihin ja muihin genren airueisiin. Oikein mielelläni silti tämänkin pitkästä pitkästä aikaa kuuntelin.

Heh, vanha kunnon meemi Hesarin "tunnista bändi" -kuvasta. Avausraita Laura soi aivan jatkuvalla syötöllä MTV:llä aikanaan kun muutin Helsinkiin opiskelemaan syksyllä 2004. Vähän tuli allergia silloin koko bändiin, eikä se ole oikein hellittänyt vieläkään. Pink Floydin raiskaamisesta lähtee se toinenkin tähti minkä olisi meemiarvosta voinut antaa pois, niin ykkösellä mennään.

Jollain perverssillä tavalla tykkäsin tästä. Oli eilen aamuvuorossa taustamusiikkina, niin työkaveri tuli kysymään että "mitä vittua?". Siitä tietää että on ainakin jotain onnistunut liikuttamaan. Keskenään toki kaikki ihan samankuuloista omaan korvaan, mutta kyllä mä silti tän parissa viihdyin, vaikka pitkä levy olikin. Ei varmasti koskaan tule palattua tähän, mutta ei missään nimessä harmita että tämä tuli jauhettua.

Tää oli aluksi vähän niinkun kasibittisen Nintendon pelimusaa oikeilla soittimilla soitettuna, sitten liukui liikaa ihan kikkelijatsin puolelle.

No olihan ihan sietämätöntä paskaa. Mä en löytänyt tästä mitään tarttumapintaa.

Tää oli kova! Innostuin James Brownista aikanaan Blues Brothersin myötä, ja kyllähän tässä yhtä kovaa ajoa on kun leffassakin.

Oikein hyvää vanhan liiton rokkia. Tätä tuli joskus paljonkin kuunneltua.

Olihan kädenlämpöistä ja löysää paskaa. Ei kyllä toimitellut itselleni yhtään.

Mä tykkään paljon enemmän semmosesta Californiacation-henkisestä tunnelmallisemmasta RHCP:stä jossa päällimmäisenä on se Fruscianten huikea kitarasoundi. Tällä levyllä siihen päätyyn ei kauhean paljon hypitä, vaan meno on enempi basso- ja rumpuvetoista. Muutama todella kova biisi, mutta kokonaisuus jää kyllä itselleni vähän tylsäksi.

Ihan hyvä levy! Kovia biisejä levyn täydeltä, mutta on siellä seassa myös muutama aika huttukin. Ei vissiin ole kauhean katu-uskottavaa tykätä Coldplaysta, mutta hyvä levy on hyvä levy, vähän niinkuin mureke on mureke.

Ei ihan oma kuppi teetä. Töiden taustamusana meni, mutta rehellisesti sanottuna en kyllä edes huomannut milloin levy loppui ja alkometri alkoi soittamaan jotain muuta. Ei nyt ärsyttänytkään kuitenkaan, niin mennään kakkosella.

Vähän jäi sanoma vajaaksi, kun mitään en ymmärtänyt. Ei kyllä biititkään ihan hirveästi vakuuttaneet.

Tässä oli ihan kivoja biittejä ja muutenkin ihan hauskaa kuunneltavaa. Jostain syystä luulin että Youssou N'Dour on semmosta imelän siirappista radioystävällistä ysäripoppia painava kaveri, mutta tässä oikeastaan oli vaan yhdessä biisissä semmosia kaikuja, mutta sekin oli pitkä kuin nälkävuosi, ja aika kaukana radioystävällisyydestä.

Taas ollaan kyllä klassikoiden äärellä. Kuuntelin kolme kertaa viikonlopun aikana tämän, vaikka tosiaan osaisin kyllä muutenkin ulkoa. The Weight on tietysti yksi maailman kaikkien aikojen hienoimpia kevyen musiikin kappaleita, mutta on tässä muutenkin todella kovaa ajoa.

No olipas paska levy. Hengetöntä määkimistä ja muutenkin huonoja biisejä. En ollut ennen kuullut yhtään biisiä tästä levyltä, eikä olisi haitannut vaikka olisi jäänyt kuulematta. Veikkaan että jos tän levyn olisi tehnyt vaikka bändi nimeltään Head Radio, niin ei olisi lähelläkään tätä listaa.

Jahas, toinen Green Dayn levy ja toinen vitska Green Daylle. Tämä käy Dookien kanssa kovaa kisaa omasta Green Day -kakkossuosikkilevystä Insomniacin jälkeen. Todella paljon parempi rock-ooppera myös kun jo aikaisemmin tässä haasteessa vastaantullut Tommy. Onhan tää sillain varsinkin soundillisesti varmaan aika kaukana siitä visiosta mikä Green Dayn on pannut liikkeelle. Mutta onhan tämmöset loppuun asti hiotut rokkisoundit melkoista karkkia omalle korvalle. Vielä kun biisit kantaa ja sanomaakin on, niin ei voi muuta sanoo ku hattuu nostaa. Tässähän on ihan Green Dayn ykköskorin biisejä useampikin: Jesus of Suburbia, Holiday, Letterbomb, Are We the Waiting, Wake Me Up When September Ends... Muistan että aikanaan Boulevard of Broken Dreams ärsytti kovastikin kun se soi ihan kaikkialla, mutta vanhemmiten siitäkin ärsytyksestä on päässyt irti. Helppo vitska, ja yksi varmastikin kaikkien aikojen eniten kuuntelemiani kokonaisia albumeita.

Number nine! Tää oli muistaakseni ihan eka Beatles minkä aikanaan ostin cd:lle. Tuli myös siirrettyä tämä aataminaikaisen mp3-soittimen muistiin, ja sieltä luukutettua. Onhan tässä aika paljon erikoiskamaa, mutta sekin on semmoista että itse ainakin pidän siitäkin kovasti. Kai tässä vihaajat kuulee että "ei ole yhtenäinen kokonaisuus" ja tottahan se on että nää on melkein enemmän sällien sooloprojekteina vedettyjä biisejä, mutta jos siellä on tyyliin Back in the USSSR, While my Guitar Gently Weeps, Blackbird yms. -tason biisejä, niin ei voi muuta sanoo ku hattuu nostaa! Tämähän menisi melkein Greatest Hitsinä. Mun on mahdotonta sanoa mikä on Beatlesin paras levy, se kun riippuu ihan päivästä, mutta kyllä tämä aina niissä keskusteluissa on mukana Abbey Roadin, Revolverin, Kersantti Pippurin ja Rubber Soulin kanssa. Aika helppo vitska.

Ei omaan korvaan mitään järkeä.

Ajattelin että ei kyllä jaksa, kun ainut mitä etukäteen tiesin tästä oli se ihan saatanan rasittava kertosäe tuosta nimiveisusta. Mutta itseasiassa sekin oli ihan ok biisi, kun jätti kertsin pois! Ihan kivaa poljentoa muutenkin, posin kautta kolmoseen.

Tää oli oikein jees! Kivaa meininkiä ja hyviä biisejä! Varmasti tulee palattua jatkossakin.

On khyl kova! Bowien kanssa hiihdetty samaa latua, Bolanin laulu kuulostaa paikoin tosi paljon Bowielta ja kitaristi (kuka ikinä onkaan) kuulostaa todella paljon Mick Ronsonilta. Toki biiseissäkin on samankaltaisuutta.

Ihan hauskoja biisejä, ja jotenkin vangitseva tunnelma.

Ihan sinällään mukava levy kesäloman, kaljanjuonnin ja illalla parvekkeella istuskelun taustalle. Ei ollut entuudestaan tuttuja biisejä kun avausraita, mutta jotenkin kyllä viihdyin tämän parissa. En tiedä mikä olisi ollut tuomio jos ei olisi ilta-aurinko paistanut ja kylmä kalja ollut lasissa, mutta nyt selkeä kolmonen. Hauska homma kun rupesin miettimään että ne kovimmat hitit on varmaan seuraavalla levyllä, sitten menin katsomaan Spotifystä ja totesin että en kyllä sieltäkään tiedä kun Hey boy, hey girlin. Tajusin lopulta että Chemical Brothers ja Fatboy Slim oli muodostunut päässä yhdeksi ja samaksi asiaksi, ja muistelin sitä Fatboy Slimin levyä missä on Rockafeller skankit sun muut.

Hieno levy. Aikanaan tuli kuunneltua varsin paljonkin Neil Youngia ja myös tätä levyä. Jotenkin ilmavan ja hengittävän kuuloista ja oloista musaa. Hienoja biisejä, ja välillä taustalta iskevä Neilin sähkökitarasoolo osuu aina kuin miljoona volttia. Tykkään tosi paljon, neljä ja puoli tähteä ja ihan noppaa heittämällä että onko vitska vai nelkku. Ehkä kuitenkin nelkku, vaikka levy on hieno niin Nipan parhaat biisit on sitten kuitenkin muilla levyillä.

Yksi omaa musiikinkuuntelua eniten muuttaneita levyjä on tämä. Tai alunperin varmaan pitää sanoa että yksittäisistä biiseistä se kuuntelu kuitenkin lähti. Jyrkissä tuli joskus ysärin puolivälin haminoilla Anarchy in the UK, ja se oli samaan aikaan vähän pelottavaa ja ihan helvetin upeaa. Jalkapallojoukkueessa oli yksi kaveri (sittemmin yhä paras ystäväni) joka oli isoilta pojilta saanut kasetille nauhoitettua Anarchyn lisäksi myös Bodiesin ja God Save the Queenin, ja niitä sitten kuunneltiin ihan älyttömästi. Varsinkin Bodies oli todella raju, kun tämmöinen 12-13 -vuotias kössi ymmärsi sieltä lähinnä sen Fuck this and Fuck that... -kohdan. Myöhemmin sitten koko biisin merkityskin aukesi ihan uudella tavalla. Sitten joskus kun ikää oli vähän enemmän, tuli kyseinen levy ostettua jostain. Sitten kävi ilmi että eihän siinä ole yhtään heikkoa hetkeä. Ihan saatanan tiukkaa musaa alusta loppuun. Toki tiedostan että bändi oli suurimmilta osin Malcolm McLarenin täsmäisku omien bisnestensä markkinointiin, mutta silti mieleen juolahtaa ajatus että mitä olisikaan voinut tulla jos bändi ei olisi hankkiutunut eroon Glen Matlockista ja ottanut soittotaidotonta Sid Viciousia mukaan. Sidhän ei levylläkään soita yhtään nuottiakaan, Matlockin potkujen jälkeiset bassot ovat Steve Jonesin käsialaa. Esimerkiksi Anarchy in the UK on suorastaan huikeaa kitaran, basson ja rumpujen ilotulitusta. Siihen sitten vielä unohtumattomat Rottenin laulut päälle, niin onhan se nyt aivan mieletöntä korvakarkkia. Näin aikuisiällä omat suosikkibiisit levyltä ovat ehdottomasti hauska ja oivaltava Holidays in the Sun, Abban SOS:ista riffinsä visioinut Pretty Vacant, kovaa kaahaava No Feelings sekä ikisuosikki ja liekin sytyttänyt Anarchy. Näin 30 vuoden kuuntelun jälkeenkin kyseessä on mestariteos, ja itselleni yksi kaikkien aikojen parhaita levyjä. Ei mitään epäselvää arvosanan kanssa.

Pakko myöntää että nyt jäi kyllä levy kesken. Ihan saatanan löysää paskaa, ei vaan yksinkertaisesti jaksa tuhlata loma-aikaa tämmöiseen. Vihaan ihan kaikkea tämmöstä musaa.

Olin vähän innoissani kun näin että tämä on nyt kuuntelusta. Niin moni puhuu Zappasta, ja itse en ole oikeastaan ikinä kuunnellut yhtään. Ja ei varmaan kauheasti tarvi jatkossakaan kuunnella. En kyllä yhtään päässyt sisään tähän levyyn. Vähän niinkun semmosta huonoa huumorimusaa. Annetaan nyt kaksi tähteä kuitenkin.

Ihan jees, vähän Elton John tuli mieleen. Ei mitään ihan isoja hittejä, mutta ihan oli musaa kuitenkin.

En oo itse niin suuri Lennon-fani. Tämäkin on tosi kaksijakoinen levy, toisaalta löytyy yksi kaikkien aikojen hienoimpia biisejä (Imagine), mutta sitten toisaalta ihan älytöntä ruotsinlaivahuttua (How?). Muutenkin tuntuu vähän siltä että tässä on kourallinen erinomaisia biisejä ja sitten on loppunut vaan materiaali kesken, ja levylle on lyöty ties mitä vanhoja pöytälaatikkolöydöksiä. Imagine, Jealous Guy, How Do You Sleep ja Oh Yoko kuitenkin nostavat tämän ehkä jopa sinne ihan neljän tähden porteille kolkuttelemaan, eikä noista huonommistakaan biiseistä mikään nyt ihan suoranaista roskaa ole. 3,75 joka pyöristyy neloseen.

Aika paljon parempia Rantapoikia kun se edellinen. Toki myös entuudestaan tuttuja biisejä kourallinen, mutta koko levyä en ehkä ole ennen kuullut. Upeita melodioita ja hienoahan laulantaa. Ja onhan God Only Knows yksi historian hienompia kappaleita.

Kovia biisejä paljoltikin, mutta on kyllä myös muutama aika turha täytebiisi. Hauska levy kun tunnelma vaihtelee melkein Finnhitseistä Brittipopin ikivihreisiin. Soundit on vähän semmoset mitkä itsellä tökkii tässä, ettei ihan vitskaan pysty. Jotenkin tuntuu siltä että jotain jäi kyllä miksauspöydälle. Mutta kai se sitten oli sitä ysäriä.

Ei ollut ihan minulle sopivaa musiikkia. En saanut mistään kiinni ja jopa vähän ärsytti.

Ihan kivaa musaa. Oli entuudestaan tuttu ainoastaan tuon S&G -coverin myötä, mutta oli muutenkin oikein mainiota kuunneltavaa. Ei nyt mitään maata mullistavaa kuitenkaan, mutta helppo kolkki.

Emmää jaksa näitä. Omaan korvaan vaan ihan paskaa, vaikka nämä arvostettuja levyjä onkin. Nimibiisi on kahden tähden veisu, kaikki muut yhden tähden kamaa. Keskiarvoksi tulee yksi tähti.

Ihan hauskaa menoa, mutta aika nopeasti muuttui kyllä itseään toistavaksi. Ihan mielellään tämän silti kuunteli.

Oli oikein jees. Kauniita biisejä ja kivaa kuunneltavaa. Ehkä vähän jotain puuttuu, niin ei nyt vitskaa sentään, mutta helppo nelkku. Tuli parikin kertaa kuunneltua levy eilisen aikana.

Ihan sietämätöntä kuraa.

Jotenkin vähän hengetöntä muniinpuhaltelua, vaikka kai tässäkin jotain suuntaa ainakin johonkin näytetään. Joka toinen biisi kuulosti melodialtaan siltä että Needles and Pins lähtee soimaan. Tänään myös opin että Byrds on tehnyt version ala-asteen musiikinkirjasta tutusta We'll meet againista. Ei tää nyt kuitenkaan mitään sietämätöntä kuraa ole, ja kuitenkin orkesterilla on iso paikka omankin musiikinkuuntelun ytimessä niin annetaan nyt vaikka kolmonen. En ole lopulta Byrdsiä niin paljon itse kuunnellut, mutta se kyllä linkittyy niin moneen mestariin että sitä tarkoitin. Aika paljon kyllä varhaisten aikojen Beatles-kaikujakin soundeissa. Aikalaisiahan nämä olivat, en ole asiaan perehtynyt että tietäisin kumpi on käynyt kumman piparipurkilla.

Vähän entuudestaan vieraampi Bowien levy, mutta oli oikein jees! Voisin kuvitella että tää on 70-luvulla kuulostanut melkoisen raikkaalta tavaralta, minusta kuulosti yhäkin siltä.

Noniin. Onhan tämä huikea levy. Sisältää myös oman Queen-suosikkini 39':n. Mennään kyllä aika monissa sfääreissä biisien osalta, itse tykkään ihan jokaisesta. Yksi kaikkien aikojen kovimpia levyjä.

Paikkapaikoin ihan tiukkaa cross-over meininkiä, en kyllä yhden kuuntelun perusteella osaisi edes lokeroida tätä varsinaisesti mihinkään genreen. Valitettavasti vaan biisit oli kyllä ihan paskoja ja levy oli liian pitkä.