Täytyy varmaan yrittää erottaa taiteilija taiteestaan, ja olla välittämättä Kanyen mielipiteistä. Levyllä on huikean nerokkaita melodiakoukkuja ja tarttuvaa musiikkia muutenkin. Vastapainona kyllä sitten myös vähän tylsempiä biisejä. Ehkä vartin lyhyempänä olisi ollut neljän tähden levy, nyt vahva 3/5

Onhan tämä lähestulkoon mestariteos. A-puoli ehkä vähän epätasainen, sieltä löytyy yksi Simon & Garfunkelin parhaista biiseistä (America), mutta myös kyllä suoraan sanottuna vähän täytettäkin. B-puoli onkin sitten ihan pelkkää greatest hits -ilotulitusta. Hienoa tarinankerrontaa, upeita melodioita ja viimeisen päälle kauniita stemmoja. Kai tämä folkiksi nykypäivänäkin vielä niputetaan, mutta itse aina ajatellut että tässä ollaan tosi vahvasti americanan juurilla - sillain hyvällä tavalla. Vaikka tässä onkin kahden käden sormilla laskettava määrä viiden tähden biisejä, niin silti kokonaisuus ei kuitenkaan ole niin ehjä että koko levy ansaitsisi viisi tähteä.

Aika monotonista meininkiä, biisien vaihtumista ei oikein tahtonut edes huomata paria poikkeusta lukuunottamatta. Välillä tulee vähän Rage Against the Machine mieleen, niissä melkein levyn parhaat hetket. Ehkä taustamusana menisi, mutta enpä usko että tähän levyyn tulee enää koskaan palattua. Ei ihan pelkkä Sabotagen hauska musavideo nyt kyllä riitä. Oikeastaan vähän semmoista kamaa, niin melkein mikä tahansa biisi voisi mennä yksittäisenä kappaleena jonkun Ostos tv:n "Fairly good songs of the 90's" -levyn biisien joukossa Aquan Dr. Jonesin ja Santanan Smoothin välissä pienenä välipalana, mutta kyllä jo kaksi biisiä putkeen kuunneltuna alkoi olla vähän liikaa.

Hyvä levy. Vaikka onkin pitkä kuin nälkävuosi, niin ei tunnu siltä. Hyvässä tasapainossa keskenään räyhemmät biisit ja rauhallisemmat. Hienoja koukkuja ja hyviä melodioita. Erityisen paljon tykkään noista rauhallisemmista biiseistä. Corganin ääni on ollut vähän semmoinen että se on aina pitänyt itseni vähän sillain etäällä Pumpkinsista, esimerkiksi tätäkään levyä en ollut koskaan ennen kuunnellut kokonaan. Mutta jännästi mitä enemmän sitä kuuntelee, sitä vähemmän se ärsyttää.

Tavallaan vähän hankala arvioida, kun en oikeastaan tunne lainkaan tätä haaraa kulttuurista, (siis tottakai tiedän N.W.A.:n ja tämä levykin entuudestaan tuttu päällisin puolin) niin tosi vaikea sanoa että onko nää tosissaan vai ei. Mitä vähän googlettelin, niin ilmeisesti kuitenkin ovat? Jotenkin tuommoinen Fuck the Police -uho on aina omaan korvaan kuulostanut vähän naurettavalta, niin siksi vaikea itse ottaa tosissaan. Ja tosiaan kun ei oikeasti tiedä minkälaista se meno on ollut 80-luvun Comptonissa, niin sikälikin vaikea asettua poikien asemaan. Mutta siis biitithän on omaan korvaan ihan kovia. Jos minä kuuntelen hiphoppia, niin paljon mieluummin tämmöistä biittiä kun sitä ihan sietämätöntä säksätystä ja rumpuluuppia joka on jokaisessa nykyisessä hiphop-biisissä. Itse räbäytyskin kuulostaa omaan korvaan hyvältä, sanoista saa selvää. Vähän ehkä turhan pitkä levy, kyllähän nää biisit rupeaa aika nopeasti toistamaan itseään. Ei varmaan toiste tule kyllä kokonaista levyä kuunneltua tätä, mutta ei tässä sinällään mitään perustavanlaatuista vikaakaan ole.

No onhan tää ny kova levy! Highway Star aloitusraitana kyllä ihan täydellinen, antaa hienosti suunnan koko levylle. Jon Lordin ilotulitusta kyllä useammassakin biisissä, painaa iloisesti Hammondilla menemään. Joskus ajattelin että Smoke on the Water on aika kusenpolttama biisi, mutta sitten otin siihenkin uuden kulman. Jätin sen (toki erinomaisen) kitarariffin taustalle, ja keskityin discorumpuihin, Hammondiin ja sanoituksiin, niin sitäkin on taas pystynyt kuuntelemaan. Jos en Bookendsille antanut kuin neljä tähteä, niin ei tämäkään kyllä viiden tähden lätty ole, mutta ehdottoman vahvat neljä tähteä. Oikeastaan vasta viimeinen biisi When a Blind Man Cries on semmoinen mitä ei kauheasti jaksa kuunnella, muuten kyllä kaikki biisit ihan täyttä timanttia.

Minulla oli The Damnedin mentävä aukko sivistyksessä. Bändi tietysti ansioiltaan ja nimeltään tuttu, mutta tietoisesti en ennen tätä projektia ollut jostain syystä kuullut yhtään biisiä heiltä. Onneksi se tilanne kääntyi toisin, tämähän on kovaa ajoa. Aika paljon kuuluu kyllä tämän yhden levynkin perusteella ne juuret mistä aika moni muukin on varmasti ottanut vaikutteita, tosi paljon tuli esimerkiksi nykypäivän australialainen autotallipunkbändi The Chats mieleen useammastakin biisistä. I just can't be happy'sta tulee varsinkin keskellä olevan puheen johdosta vahvasti Tom Robinson Bandin Power in the darkness mieleen. Toinen todella vahva TRB-biisi on Plan 9 Channel 7, itseasiassa introsta hetken aikaa jo luulin että Spotify oli hypännyt TRB:n Long hot summer -biisiin. Aika selkeä kaava kyllä monellakin biisillä. Läpsyttelybasso pinnassa ja tiukkaa kitarointia siihen päälle. Vähän kuin The Jam olisi ottanut steroideja. These Hands -biisistä tuli jotenkin etäisesti Danzig mieleen. Viimeinen biisi Smash it up todella kova! Ehdottomasti jatkoon! Itseasiassa kuuntelin levyn yhdeltä istumalta kaksi kertaa läpi.

Princeä on tullut jonkin verran kyllä kuunneltua, mutta ei kyllä tätä levyä (poislukien Little Red Corvette). Lieköhän ollut Prinssillä vielä tuo levyn nimiraita mielessä, kun on Manic Mondayta alkanut kirjoittamaan muutama vuosi sen jälkeen. Tässä on vähän sama homma kun Princellä muutenkin urallaan. Hemmetin hyviä biisejä, mutta seassa myös ihan täyttä kikkelijatsia ja jopa vähän sietämättömiä biisejä. Let's pretend we're married sekä Free tulevat kyllä omille soittolistoille tältä levyltä. En muuta tämän albumin perusteella mielipidettäni Princestä: hemmetin kova Greatest Hits -artisti, mutta levyjä ei kyllä jaksa kuunnella.

Tämä oli positiivinen yllätys. Tiesin entuudestaan Ryan Adamsilta ainoastaan So Alive -biisin, ja se on niin kova biisi että luonnollinen reaktio itselle oli, että muu tuotanto ei voi olla lähellekään yhtä hyvää. No ei tällä levyllä totuuden nimissä ollut yhtään niin kovaa biisiä kuin tuo mainittu So Alive, mutta muuten kyllä ihan hyvää musaa. Vähän ehkä kyllä liian pitkä, ja tavallaan myös itseään toistava levy jotta olisi vielä parempi, mutta yhtä kaikki - tähän tulee kyllä varmasti palattua.

Hemmetin mielenkiintoinen tarina ainakin levyn takana. Taidokasta soitantaa ilman muuta, mutta kyllä kokemus ja kokonaisuus jää silti vähän vajaaksi, kun ei tekstistä ymmärrä mitään. Ei varmaan kyllä tähän levyyn tule enää palattua.

Noniin. Tämä ei silloin ilmestyessään herättänyt sen kummempia tunteita. Tietysti Mr. Brightside oli (ja on) ihan ykköskorin bängeri, mutta muuten en ihan hirveästi tästä levystä innostunut. No sitten 2015 ilmestyi Brandon Flowersin soololevy Desired Effect, josta itseeni iski välittömästi parikin biisiä todella lujaa. Sen innoittamana palasin sitten Killersiinkin, ja erityisesti tämä levy olikin +10 vuotta ilmestymisensä jälkeen muuttunut ihan hemmetin raikkaaksi ja hyväksi. Nyt viimeisen kymmenen vuoden aikana olen kuunnellut tämän levyn lukemattomia kertoja, mutta siltikään ei harmita että se tuli tässä haasteessa vastaan, vaan oikein mielelläni kuuntelin sen jälleen kerran uudestaan. Tässä on jo mainitun Mr. Brightsiden lisäksi itselle todella rakkaiksi muodostuneita biisejä useampikin. Jenny was a friend of mine, Smile like you mean it, All these things that I've done, Andy you're a star, Change your mind sekä Glamorous indie rock'n'roll. Sitten kun fillereinä on vielä Somebody told me'n, On topin ja Midnight show'n kaltaisia biisejä, niin onhan tämä ihan kirkkaasti viiden tähden levy. Brandon Flowersin ääni jakaa mielipiteitä, itse suorastaan jopa rakastan sitä. Siihen kun lyö pinnassa olevat tiukat bassottelut, hienot synat ja hurjat toisiaan seuraavat rumpufillit, niin puhutaan kokonaisuudessaan itselleni jopa ihan kaikkien aikojen top 5 suosikkibändeistä.

Aika raastavaa kuunneltavaa. Siis oikeasti ihan hemmetin raskasta. Inhoan David Lee Rothin ääntä, ja kaikkia noita öyh-ääntelyitä mitä se päästelee tuollain esi-cheekmaisesti. Siihen päälle todella rasittavan kuuloista (toki varmasti sinällään ihan taitavaa) Eddie Van Halenin kitarointia, ja vähän tuommoista Mötley Crüen (en voi sietää) kuuloista meininkiä, niin voin sanoa että 35 minuuttia tuntui 35 tunnilta. Napalm Deathistakin löytyi yksi positiivinen asia (alkoi naurattamaan), niin koitetaan väkisin kaivaa tästäkin. Apollo 440 teki alkuperäistä paljon paremman version tuosta Ain't talkin bout Lovesta, että kai siinä oli ihan hyvä aihio biisiin. Mutta valitettavasti sekin hautautuu kaiken paskan alle. Jos voisi, niin antaisin nolla tähteä. Niin hirveä raiskaus Kinksin klassikosta tuo You Really Got Me on. Ja varsinkin levyn jälkimmäinen puolisko on täynnä toinen toistaan kamalampia biisejä. Vihasin jokaista hetkeä joka tämän levyn parissa meni. Toki vika on varmaan vaan minussa, kai tämä ihan yleisesti ottaen laajaa arvostusta nauttii. En vaan itse ole koskaan diggaillut tämmöisestä musasta.

Oikein kovaa ajoa. Olen aina ollut torvisektioiden ystävä, ja kylläpä vaan ne kuulosti tässäkin hyvältä. Entuudestaan ihan tuttu nimi kyllä Tito Puente, mutta yksikään kappale levyltä ei kyllä ollut itselleni tuttu ainakaan siinä määrin että muistaisin niitä kuulleeni. Kivaa letkeää musiikkia aamuaskareiden taustalle kotona. Ei oikeastaan mitään moitittavaa. Sanoista toki en tässäkään ymmärrä mitään, mutta vähän semmonen aavistus on että tässä ei ihan yhtä merkittävien asioiden äärellä olla kun vaikkapa siinä afrikkablues-levyllä, niin ehkä se tässä on toisarvoinen asia muutenkin. Seassa myös muutama instrumentaali. Kyllä minä ihan tästä tykkäsin, enkä näe mitään syytä sille miksi en kuuntelisi joskus muulloinkin Tito Puentea.

Tää oli kyllä iso pettymys. Entuudestaan tiesin tästä vaan isot hitit, ja nehän on hyviä biisejä. Niiden lisäksi ei oikeastaan noussut yhtään mitään kappaletta esille. Siihen lisättynä se että levy oli pitkä kuin nälkävuosi, niin hohhoijjakkaa. Kakkoslevy vielä tunnelmaltaan leppoisampi kun eka, niin oli kyllä unen tulo lähellä.

Nyt oon tosi iloinen että tämä levy osui viikonlopulle. Tämä ei siis entuudestaan ollut oikeasti tuttu muuten kuin mestariteos Hallelujah'n osalta. Sekin menee vähän siihen kategoriaan, että niin hyvä biisi että olen aina ajatellut että ei Jeff Buckley voi päästä edes lähelle tuota tasoa. Ehdottomasti myös muuten yksi niistä biiseistä kun cover pesee alkuperäisellä lattiaa. Jeff Buckleyn traaginen tarina toki myös entuudestaan tuttu. Mutta siis joo. Ekan kerran kuuntelin perjantaina töissä, ja oli vähän semmoset fiilikset että kivaa easy-listeningiä. Ei kuitenkaan sen enempää säväyttänyt, mutta kuitenkin sen verran, että teki mieli kuunnella uudestaan lauantai-aamuna. Siinä sitten rupesi tarkemmin kuuntelemaan, ja käsitys alkoi muodostua että siellähän on hemmetin hyviä biisejä sen ilmeisen lisäksi. Kolmannen kerran sitten kuuntelin lauantaina saunalevynä, ja voi hitto että iski kovaa kun oikein keskittyi kuuntelemaan. Niin upeaa laulamista että oikeasti meni iho ihan kananlihalle. Muutenkin ihan tip-top hyvin tuotettu levy. Kaikki instrumentit kuuluvat ihan täydellisesti, ja tosiaan Buckleyn laulu siinä päällimmäisenä kruununa. Tosi ajattoman kuuloinen levy. Sanoisin jopa että aikaansa ihan helvetisti edellä. Tässä kuuluu myös omaan korvaan ihan melkein kaikkia pop-musiikin genrejä aina grungesta ikivihreisiin iskelmiin. Tosi ehyt kokonaisuus myös. Biisit ovat keskenään juuri sopivan erilaisia, että mielenkiinto kantaa ihan koko levyn ajan. Jos nyt yksi biisi pitää Hallelujah'n lisäksi nostaa ylitse muiden, niin olkoon se Last Goodbye. En kauhean usein enää herkisty itselleni uutta musaa kuunnellessa, mutta tämä meni kyllä ihon alle ja lujaa. Ehdoton hankinta vinyylikokoelmaan jos jossain vastaan tulee, ja ihan heittämällä viiden tähden levy.

Jos edellinen Buckleyn levy kuulosti tosi ajattomalta, niin tämä on kyllä sitten ihan ehtaa 60-lukua (vaikka onkin vuodelta 1970) soundeineen ja melodioineen. Itselleni myös tämä kuulostaa jotenkin pakotetulta. Manzarekin koskettimet tuovat pientä kepeyttä muutoin aika raskaan kokonaisuuden päälle. Periaatteessa tässä on melkein kaikki kohdallaan, mutta joku Doorsissa on aina silti vähän tökkinyt itselleni. Varsinkin joskus herkässä yläasteiässä yritin kuunnella paljonkin Doorsia, mutta ei vaan koskaan ihan lähtenyt. Ei lähde ihan kyllä näin aikuisenakaan, vaikka ei nyt sinällään harmita että tämä tuli pitkästä aikaa kuunneltua kokonaan. Sanoisin että omasta mielestäni tämä on varmaan heikoin Doorsin levy ainakin näistä isoa arvostusta nauttivista, ja varsinkin jos vertaa ennen tätä julkaistuun Soft Paradeen, niin jopa aika isollakin mittakaavalla. Roadhouse Blues on paras biisi, mutta siitäkin kuuntelen mieluummin Eppu Normaalin Elävänä Euroopassa -levyn avaavaa versiota.