Rajuu tykittelyy. Levyllistä ei jaksa, jos ei oo tarve vetää puolen tunnin spinningii maksimisykkeellä. Bonusta pioneerityöstä.

Tää taitaa olla ajalta, kun kaniksen trollausvaihe oli viel maltillisemmalla tasolla. Hyviä biisejä, vaikkei tässä kyl mitään syväluotausta johonkin läbändeeruspuoleen ehtinyt tekemään ja en tiiä jaksaako kiinnostaakaan. Ehkä liian pitkä kokonaisuus, että jaksais kertaistumalta kuunnella.

Tän levyn parit hitit on saaneet aina kuullessa verisuonet räjähtämään päästä, mutta yllätti, että joukossa oli kovaakin menoa. Levyllä oli yllättäviä tuotannollisia valintoja ja esim. Save the Life of My Child kuulosti jo niiden puolesta hauskalta. Levyn ns. hempeemmät palat ei vaan lähde itelle, mutta heti kun touhu saa vähän särmää niin sitten taas tykkään (Mrs. Robinson ei lukeudu särmikkäisiin vaan on tosi ankee). Voi olla, että jos pakkokuuntelisin 20 kertaa niin arvosana paranis, mutta sehän vaan vääristäisi kilpailua :)

Levy ei ole kuin tunnin mittainen, mutta kokonaisuus on niin moniTAHOINEN, että otetta kaikesta on vaikea saada. Noin niinkun saundillisestihan tämä maittaa ja esim. sapotaasi on kyllä sellainen hitti, joka kestää aikaa ja kuuntelukertoja. Kyseessä ei ole mikään progelevy, mutta kokonaisuuden hahmottaminen on näin vähällä kuuntelulla hankalaa, vaikka sinänsä esim. selkeä tuotannollinen idea tästä välittyykin. Olen paria piistin ja poissin rieskaa kuunnellut ja ne eivät tainneet ihan näin sillisalaattia olla. Varsinkin levyn toinen puolisko, jossa instrumentaalifiilistelyiden määrä lisääntyi hymyilytti, kun ennakko-odottama oli puhtaasta räppilevystä. En tiedä sitten onko biisejä sommitellessa kaapista löytynyt uusi purkki pillereitä, joilla fiiliksen sai maalailevammaksi. Tästä kokonaisuudesta voisi olla hauska nähdä joku ”näin se tehtiin” -dokumentti. Nyt kuitenkin sinänsä hyvästä levystä jää sekava kuva.

Tässä on ainakin kokonaisuus, joka on kuin mittatilaustyö 90-luvun teinin ahdistuskausiin. Nyt kun levyä kuuntelee kyynisenä hieman teini-iän ylittäneenä henkilönä, niin täsmälääke osoittaa lumemaisia piirteitä. Ei siinä, kyllä levyllä on iso määrä kovia hittejä ja Billy Corganin omalaatuinen naukuminen on toimivaa. Levyn parhaita biisejä ovat omasta mielestä tunnelmapalat ja fiilistelyt. Kuitenkin ns. täytetavaraa on liikaa. Voikin olla, että kun levy on julkaistu ns. fyysisen median aikakaudella, niin tarkoitus ei olekaan ollut, että molemmat "cd:t" rallattelisi läpi kerralla, vaan fiiliksen mukaan jompikumpi levyistä uitettaisiin ministerkkojen pesään. Kokonaisuudessaan todella maittavia hetkiä, mutta koko kaksituntinen ei jaksa kantaa.

Damn, that shit was dope.

Deeppi Purple on näitä rajumman rokin alkupään parhaita pändejä ja tää levy taas on omaan mieleen ehkä paras heijän tekeleistään. Ei heikkoja kohtia ja vaikuttimet kantaa vuoskymmenten päähän. Selkee vintska.

Huhuh tämäpä oli iloinen yllätys. Olen kuunnellut the Damnedilta vain ensimmäistä levyä ja onneksi nyt myös tämä tuli tyrkylle tyrkyttimestä. Musiikillisesti yhtye on mennyt eteenpäin monipuolisempaan suuntaan ja vaikka albumin kappaleissa on paljonkin eroja ihan tyylisuunnallisesti, on niistä saatu nivottua hieno kokonaisuus kasaan. Tuotannolliset ratkaisut ovat monessa kohtaa oivaltavia ja soitannollinen huojuvuus luo mukavaa luomufiilistä. Ilmeisesti levyn menojalkaisemmat vetäisyt ovat toimineet innoittajina myöhemmin framille nousseelle hooseelle eli hösselille, joten siitä myös plussaa perään. Olin himppasin skeptinen kun levy näkyi päivän albuumina joka jokaisen pitäisi kuolla ennen kuin aika jättää, mutta onneksi listan laatijat ovat laatijoita ja minä vain kuuntelija. Ps. oon nähnyt Damnedin livenä :)

Tää levy tuntus olevan yhtä pitkää esileikkiä koko matkalta paria poikkeusta lukuunottamatta kun lipsahdetaan penetraation puolelle. Eli ainakin likaisuusaspekti on 1000%. Musiikillisesti sellaista rinssiä, että ei itselle oikein lähde. Sinänsä varmasti mullistavaa tavaraa ja oivallisia ratkaisuja. Sovitukset ja saundimaailma ei vain jotenkin iske. Voi olla, että tarkoituksella levylle haettu EROOTTINEN lataus on saanut aikaan sen, että kaikki on liian pehmoista. Biisit ovat liian junnaavia ja todennäköisesti vaatisivat oikeanlaisen mielentilan, jotta pääsisi levyn hakemaan sexizoneen. Levyllä olevat ikivihreätkään eivät ole koskaan iskeneet, joten sekään ei riitä lisäämään pisteitä. Tykkään kyllä yleisesti monestakin monarkin tekeleestä ja voi hyvin olla, että ne saisivat suopeamman vastaanoton. Jännityksellä jäämme seuraamaan onko listalla levyistä jotka kaikkien pitäisi kuulla ennen veivin heittoa lisää kruunupäätä tarjolla.

Olen jonkun verran kuunnellut näitä Adamsin Raijanin settejä aiemmin ja ihan tykännyt, mutta suosikiksi herran tekeleet eivät ole koskaan nousseet. Tällä levyllä teemat tuntuvat pääasiallisesti olevan siirappiosastoa, joten sydänverta on vuodatettu ja se kyllä ihan välittyykin kuulijalle. Biisit ovat hienosti sävellettyjä ja oivaltavia. Saundit ovat kuosissa ja pieniä nyansseja on uitettu mukaan kuulijaa ilostuttamaan/ärsyttämään. Sinänsä hyvä levy, mutta ei mitenkään mullistava. Jotkut veisut jäävät vaisuiksi, joten ihan koko matkalta kokonaisuus ei kanna. Levy on ilmeisesti alunperin julkaistu lyhempänä versiona kuin mitä Spotifyssa oleva versio, mutta artistin itsensä mukaan olisi halunnut juuri tällaisen kokonaisuuden julkaista ja levy-yhtiö leikkasi lopun biisit tyrannimaisesti pois. Tämä oikeuttaa taas kerran antamaan hieman moitteita siitä, että vähän liikaa on tavaraa tungettu mukaan :)

Ihan letkeetä meininkiä ja hyvää jytkytystä. Sinänsä, kun tietoisuus ahrikkalaisesta musiikista ja ennen kaikkea desert bluesista on vähäistä, niin on vaikea pistää tätä mihinkään kontekstiin. Pakko mennä siis sen mukaan, miten todennäköisesti tätä nyt kuuntelisi lisää ja miten paljon tästä tykkää. Hauskasti se mikä omaan korvaan kuulostaa jollain tapaa tutulta ahrikkamantereen musiikilta on uitettu bluesimpaan meininkiin. Levyn loppua kohden biisit vähän rauhoittuivat ja ns. tutumpi bluespoljento päätyi taka-alalle. Tavallaan jees plätty, muttei herätä suurempia tunteita.

Ymmärrän kyllä miksi tämä on laitettu listalle levyistä joita pitäs kuunnella ennen kuin siirtyy ajasta ikuisuuteen. Levy nimittäin toimii ihan hyvänä ajankuvana, vaikka ei nyt varsinaisesti mitään uutta ja ihmeellistä esittele. Albumilla on tämän lisäksi muutama iso hitti, jotka raikaavat edelleen ratiossa ja erilaisissa tapahtumissa. Tykkään itsekin muutamasta rieskan biisistä, mutta yleisesti ottaen levy kuulostaa kamalalta. Noin näihin aikoihin keksittiin pop-musiikissa, että kaikki soittimet pitää tuutata täysillä narulle, jotta tsipaleet saadaan ”soimaan kunnolla” kaikista mahdollisista peltipurkkikajareista ja markan nappikuulokkeista. Tuotantotapa korostuu Hot Fussin kohdalla ja saa yrjöt kurkkuun itsellä, joten en tätä kyllä kauhean mielelläni kuuntele. Laulukin on uitettu jonkun häröfiltterin läpi, joten sekään ei pääse oikeuksiinsa. Ehkä tämä pitäisi käydä kuuntelemassa jonkun autostereon läpi eikä kuulokkeilla, niin psyyke kestäisi paremmin.

Kovaa kepitystä ja ylipäänsä rokkenroullia. Näytti suuntaa julkaisunsa jälkeen alkaneen vuosikymmenen rokeille. Levyltä nousee muutama biisi ylitse muiden ja osa jää vähän täytebiisitasolle. Tätä orkesteria ei ole tullut herkässä iässä kuunneltua enempää, joten ei tästä yllätysbonusfiiliksiä saa. Ansaitsee paikkansa ja statuksensa, joten posipetterin puolelle jää.

Nonii nyt lähti semmoset mambot jauhamaan, että syksyinen sadekelikään ei saa hillittyä ajatuksia cuba librejen ja mojitojen tinaamisesta jossain maailman kolkassa, jonka nimen lausumiseen ei tankerokieli taitu. Samalla tässä näytetään närhen munat kitaravetoiselle musiikille. Koko musiikkiluokan varaston perkussioarsenaali on valjastettu mukaan ja jokainen kilkuttaa menemään sillä meiningillä, että kankeinkin kaveri yleisössä alkaa etsimään katsellaan kumppania venyttelyyn ja vanutteluun. Levyn biisit soivat upeasti ja tuotannosta voisi ottaa useampikin nykyajan tietokonepaskiainen mallia. 1958 julkaistuksi levyksi tämä kestää upeasti aikaa ja kaikki eri soitinten sävyt saadaan välitettyä kuulijalle. Sinänsähän tällaisesta musiikista ei jämsäläinen jöröjukka mahdottomasti tiedä saati ymmärrä, mutta tunnelma imaisee mukaansa kuin filtteripuhdistuksen läpikäynyt Dysoni. Ehdottomasti plusmerkkistä tavaraa ja vain oma sivistyksen puute vie tältä täysien pisteiden mahikset.

Kyl tää nyt vähän petti odotukset. Oon sitä "Stankonia" tms. levyä kuunnellut ja siinon parempi meno ja melske. Tässon vissiin noiden pumpun jarrujen osuudet jaettu vallan eri älpeille ja se rikkoo harmoniaa. Spiikerpoksi ei lähtenyt yhtään, mutta lavpilou ol sit maittavampi, mut kuitenkin molempia vaivaa jotenkin muoviset ja vaisut saundit. Levyn isoimmat hitit on tietty hyviä joten niistä plussaa. Pituushommissa tää menee viel rajummaks kuin pumpkinssi ja tää on varmasti ei niin paljoo hipetihopetista tykkäävälle melkonen koetinkivi lusia läpi ja fiilis touhusta voi olla se, että päivästä toiseen tarjolla on ylipitkiä levyjä, joita ei haluis kuulla ennen kuolemaa. Noh mut pitkässä listassa tulee kaikennäköstä vastaan ja eiköhän se särökitarakin sieltä taas kohta kilkata.

Ourraid ourraid ourraid. Tätä on tullut aikanaan kuunneltua ja onhan tää edelleen hieno levy. Vaikee tehdä syväanalyyseja kun about kaikki on kohillaan. Jannu on onnistunut tekemään ainokaisestaan melko ajattoman kuuloisen ja tunnelataus on saatu iskostettua jokaiseen levyn tsipaleeseen. Sääli, että paklin uintiretki päättyi ikävästi ja lisää studioalbuumeita ei saatu kuultavaksi. Viis kautta viis ja ei muuta kun lisää paskaa housuun.

Tää tais olla sitä aikaa kun albumin nimessäkin esiintyvä laulusolisti ol kunnolla rakastuneena päihdetouhuihin ja se kieltämättä välittyy tulkinnoissa. Sinänsä Doorsista tykkään, mutta tää on aina ollut omaan mieleen vähän tasapaksu levy, kun meno on vähän liiankin bluesia ja biisit sitten junnailee paikallaan. Varmaa perusmenoo ilman yllätyksiä. Posin puolella kuitenkin, mutta mieluummin tältä pumpulta kuuntelen jotain muuta.

Bowielta on todennäköisesti tällä listalla useampia albumeja, joten tämä oli ehkä hieman yllärivalinta sekaan. Varmasti, kun kyseessä on kuolevan taiteilijan joutsenlaulu, niin perustelu on jo siinä. Itse levystä en jaksanut juurikaan innostua. Liikaa leväperäistä tulkintaa luuppaavan musiikin päälle. Varmasti jos pakkokuuntelisi levyn sata kertaa, niin taide tavoittaisi sielun. Nyt ei lähde ja mieleisempää Bowieta lienee vielä edessäpäin listalla levyistä jotka kaikkien pitäisi kuulla ennen kuin käy kalpaten.

Tää on taas vähän värittynyt arvio, kun tätäkin artistia on tullut aikanaan kuunneltua. Aivan satavarmasti vaikee levy kylmiltään, jos genre ei oo tuttu ja viimestään vokaalipuoli voi herättää epäilykset (lyödä vetelät pöxyyn). Näkisin (kuulisin) kuitenkin, että tällä levyllä on aurattu myöhempien vuosien menojalkapändeille latua. Kivoja biisirakenteita ja sovitusratkasuita. Tarjoo tehtaan takuulla vihaitkufiiliksiin resonoitia, mutta myös pohdiskelevampi angstaaja tästä syttyy.

Kylhän tästä menosta vois parit ylinopeussakot kirjotella. Ei siinä, uskomattoman kova meininki kyseisen vuosiluvun tuotteeks. Kovaa alkuaikojen rokettirollia. Ihan mahottomasti en tätä primitiivirokkia jaksa kuunnella, niin se sitten puottaa oman arvion pisteitä. Kuitenkin väkevätä meininkiä ja pianoa hakataan kun ulkopaikkakuntalaista jämsäläisellä nakkikioskilla.

Komee ääni se on laulajalla, ei siinä mittee. Kuitenkin taas saundaa niin karmeelta ja biisitkin on sellasia, että käsijarru on koko ajan päällä. Ei siis sisällöllisesti nappaa, mutta annetaan nyt pojot lauleskelusta.

Olen monessa levyarviossa narissut saundeista, joten pakko jatkaa tässäkin KAIKEN REILUUDEN NIMISSÄ. Basso on unohtunut tarkoituksella tai tahattomasti kokonaan (meemitierin juttu) ja kitarapuolikin on jätetty sävyttömäksi, joten nämä elementit saavat yleisesti tämän kuulostamaan ohukaiselta eikä hevanderius välity kuulijalle. Varmasti ideana on olla KARU, mutta jos samalla haluaa, että on HEVI, niin ratkaisu pitäisi olla joku muu kuin valittu linja. Biisit eivät ole parasta mmmheetallicaa, joten ei tämä kokonaisuus kauheasti plussan puolelle jää.

Mahdottomasti en tätä pumppua ole kuunnellut ja ajattelin alkuun, että tämähän voisi tästä lähteäkin, mutta aika nopeasti tuli raja vastaan. Menojalkaisemmat biisit kyllä potkivat mukavasti hanuria ja niissä on potentiaalia, mutta sitten nämä fiilistelevämmät raidat kuulostavat liian myötähäpeältä, että niistä löytyisi mitään kauhean positiivista sanottavaa. Tuottajana resnorin rentti näkyy ja kuuluu ja monessa mielessä levy kuulostaa pirkka-versio Nine Inch Nailsilta. Kovastihan tässä yritetään saada kaivettua 90-luvun nuorison angsteja ja turhautumistunteita pintaan verhoamalla ilmaisu nihilistiseen ja mukarajuun tulkintaan. Yritän yleensä olla kuuntelematta sanoituksia, mutta tässä kun välillä niitä saattoi muutamat pätkät noteerata, niin niskahiki nousi välittömästi nolostumisesta. Eipä siinä, potentiaalia löytyy, joten ei tätä voi totaalisesti dumatakaan. Hartaasti kuitenkin myös toivon, että tämän listauksen Marilyn Manson -annos oli tässä :). Syy miksi tämä on listalla levyistä jotka pitäisi kuulla ennen kuin kuolema korjaa tuli harvinaisen kirkkaaksi.

Kyllähän tämä on ikivihreitä sisältävä levy, jossa on pääasiallisesti kaikki kohdillaan. Kai tää jotain uuden aallon ja power popin ristisiitosta. Ei hirveästi moitetta, mutta ei nyt herätä ihmeempiä tuntemuksiakaan. Mennään siis tylsimmällä arvosanalla.

Päästiin semmosen äärelle taas vaihteeks, joka ei ole ennestään itelle tuttua. Tässä on paljon elementtejä, joista tykkään ja tietynlainen melankolinen rockpoppi, jota varsinkin alkupään biisit edustavat maittaa. Jotenkin tästä on vähän vaikea saada otetta ja toki kun on täysin uusi tuttavuus, niin on vaikea antaa tuomiota puolesta tai vastaan. Mietin tätä kuunnellessa, että voisi kuunnella lisääkin, mutta se taitaa vaatia fyysisen rieskan ostamista (kun ei Spotify tätä tarjoile), joten eiköhän tämä jää sitten tähän. Sillain tässä nyt kuulee saundimaailmassa ja yleisessä ilmeessä samaa, mihin on 90-luvun indierokpopeissa törmännyt. Ehkä tämä siis toimii ja on toiminut niille jonkin asteisena esikuvana ja on sillä löytänyt paikkansa listalla albumeista jotka pitäisi kuulla ennen kuin viikatemies käy kylässä. Suorilta en innostunut kaikista levyn veisuista, joten mennään tasapaksulla arvosanalla.

Kyllähän pippeliproge aina maittaa. Tätä jeesmiesten levyä en oo aiemmin kuunnellut. Kai tässä on vähän vähemmän käsistä lähtevä meininki kuin pändin myöhemmissä 70-luvun albuumeissa. Hyvä levy kaikilta osin ja sellaista mitä kuuntelisi ihan vapaaehtoisestikin, jos menojalka tän tyyliseen polveiluun vipajaisi. Ihan ei pippelöinnin taso saavuta vielä sitä pistettä, että täydet pointsit kehtaisi antaa.

Oorraid nyt päästiin og-runopoikaan levyvalinnoissa. Tunnelma hyvä, laulu herkistelyä. Musiikki tietty aika pelkistettyä, jotta runosuolen prööt prööt -pulputus pääsee oikeuksiinsa. Ongelma toki sitten siinä, että kun ei jaksa perehtyä lyriikkaan, niin jää 70% pois. En nyt tee tämän suhteen poikkeusta ja hae lyriikkavihkosta googlella, niin mennään perstuntumalla. Iha kiva, ei kyl tuu kuunneltuu.

Nonii nyt päästiin taas näihin kesäisiin saundeihin ja romanttisiin iltoihin kesämökin laiturilla. Tai no nii, kyl tää sittenkin taitaa olla se marraskuinen Kouvolan betonihelvetti tai hylätty paperitehdas Jämsässä. Oon taas tän suhteen vähän huijariasemassa kun on tullut kuunnellut aiemminkin nautintodivaria, mutta ohan tää tunnelmallinen teos. Varmaan ekaa kertaa kuunneltuna esim. töiden ohessa voi jäädä hyvinkin kolkko fiilis ja pohdinta, että saatana mitä kolinaa. Mutta audioKUVAhan tässä on mitä upein ja musiikille harvinainen immersiivisyys on läsnä. Tossa yks tän ryhmän kuulijoista sanoi, että mänsesteri oli helvetin ruma mesta kun siellä kesällä vieraili. No tää pumppu on sieltä kotosin ja varmaan kyllä kuulostaa siltä miltä kyseinen paikka näytti seisarikasarin vaihteessa. Mut joo, tän pändin kahdesta levystä tää on aina ollut itelle enempi mieleen. Ei siis muuta kun lisää paskaa housuun ja hyvät pisteet kehään.

Semisti vaikee levy arvioitavaksi. Varmaan tavalla tai toisella suuntaa näyttävää matskua ainakin popimman elektromeiningin saralta. Ainakin tässä nyt viel ajellaan Voimalaitoksen viitoittamana aurinkoisella baanalla eikä oo kovinkaan synkeet meiningit. Ihan kivan kuulosta päristelyä. Ei kuitenkaan sillai resonoi, että jaksais tehosoittoon pistää. Eiköhän tätäkin länsiteutonia oo tarjolla tulevaisuudessakin tän listan osalta levyistä joita pitäis kauheesti kuunnella ennen kuin nirri on pois. Mietitään sitten niiden kohdalla lähteekö arvosana kirkastuun vai hiipumaan (jos ei oo ragequitattu ennen sitä).

Onhan tää melko teatraalista ja taiteellista tavaraa. Kuitenkin hyvin paketoitua ja esitettyä. Tuotanto toki kestää aikaa ja sen sai huomata sen netlipsi-sarjan myötä, kun pussin kati sai paljon uusia fänejä. Taas kerran voi toistella sitä miten yhellä kuuntelulla tästä ei varmasti irtoo kaikki akselistot ja kulminaatiot. Eipä siinä, varmasti rohkassut tulevia sukupolvia ja taiteilijoita omalla esimerkillään. Vägevätä on. Kelpaa juu. Hyvä hyvä.

Noniin Yrtsi, miltä meno nyt maistuu? Tän ostin joskus seedeenä svämp myysikistä ja tuli kuuneltuukin kohtalaisesti ja ihailtua kansikuvissa olevaa kaveria, jolla oli tiukassa farkussa banaani lahkeessa. Albuumina tää lukeutuu varmaan johonkin glam-rokin lähdeteoksiin tms. Ihan hyvii veisuja täynnä ja sellasia kunnon ikivihreitäkin. Vahvaa tekemistä ilmeisesti täysmulkero äijältä. Ei nyt sillain mitään mullistavaa tai todellista eteen_näyttäjää, joten ihan ei täysii pisteitä pysty antaan. Kuitenkin heleppo nelkkukelkku. Metal Machine Musicia sitten vaan oottelemaan, jos vaikka joku kuratoija on pikkuhönössä keksinyt, että tää pitäs kyl kaikkien kuulla ennen alakertaan siirtymistä.

Jatsihommathan on semmosta, että jos sille polulle lähtee niin kaninkolo vie mennessään. Oon itze pysynyt vähän etäämmällä, vaikka jotkut kyseisen genren levyt kyllä houkutteleekin kuiskailuillaan. Tää nyt ei ihan resonoinut täysii. Hyvää pikpändi-veivausta ja semmottiis. Eiköhän vielä saaha parempaakin kilkuttelua listan edetessä.

Selkeesti verrattuna edelliseen rinssiin tässä on kiimaisuuden määrä ollut matalampi levyä väsäillessä. Sekaan toki mahtuu myös ilmapano-biisejä likaisimmista fantasioista, mutta itse musiikki ei ole niin perverssin kuuloista kuin 1999-rieskalla. Joukkoon mahtui lähes bruus spranksteeniltakin muistuttavaa tavaraa (tais olla se I Could Never Take the Place of Your Man tms). Tästä aasinsiltana voi todeta, että melkoinen sillisalaatti tämä on kokonaisuutena. Tuotantojälkikin vaihtelee biisien välillä rajusti. Eipä siinä, kyllähän se rinssin mielenmaisema on omanlaistaan ja jos siitä ei saa otetta, niin varmaan tämä materiaalikin hirvittää. Joukossa vois olla jopa neljän tähden veisuja, mutta kyllä sinne sitä haisevaa kakkostakin mahtuu. Pituutta levyllä nimittäin taas piisaa. No mutta ei se mitään. Annetaan taas vaihteeks puolihölmö arvosana.

Nonii saatiin taas erikoismies listalta pulpautettua framille. Kohtalaisen värikästä touhua sekä ite päähenkilöllä, että hänen lähipiirillään, mutta ei anneta sen häiritä! Levy saundaa sillai ihan kivalta, että on nippelit kohdallaan, mutta vähän jää semmonen pliisu kuva. Levy potkastaan ihan rehvakkaasti liikkeelle, mutta ei oikein jaksa sitten kantaa. Albuumin suurin hitti, jossa lauletaan jotain luuloista ja yksinäisyydestä, on ainakin osotus, että joskus kasarilla pysty kohtalaisen kunnianhimosellakin tavaralla nousta listoille killumaan kellumaan. Kyl tällasissa pitää antaa luomusta plussaa kun on jouduttu ajatuksen kanssa tekeen tuotantoo ja sovittelemaan palasia kohdilleen. Räväkkyys kuiteskii puuttuu ja vaikka sekoilu on vähäsempää kun esim. eilisellä rinssillä, niin kiinnostavuutta on vähempi.