TIukkaa bongotykitystä ja rytmikästä menoa. Mukavan pirtsakkaa musaa, tätä kuunteli mielellään!
Ei uppoa tämä genre, eikä tämä Janetin levy ollut mitenkään poikkeus. Miksiköhän tässä oli niin paljon noita interludeja joka välissä? Tuli mieleen Missy Elliotin levy, jossa kanssa oli paljon välihöpinöitä. Kai se on joku mustien naisten juttu, että kun on kerran päässyt studioon niin on kiva purkittaa omaa ääntään. Levyn biisit olivat sellaista Jackson-kamaa, että hyvin pystyin kuvittelemaan siihen laulajan tanssiesityksen mukaan. Ei ihan pahinta kuraa, mutta en minä tätä enää jatkossa tule kuuntelemaan.
Tämä levy ei juurikaan herättänyt tunteita. Pakko kyllä tunnustaa, että tämä meni aikalailla taustamusiikkina kokkaillessa, mutta eipä tästä olisi varmaan hirveästi mieleen jäänyt muutenkaan. Ehkä menisi jossain loungessa taustamusiikkina?
No nyt! Tämä oli tähän saakka ensimmäinen minulle ihan uusi artisti, joka osui ja upposi ekalla kuuntelukerralla. Näiden löytöjen toivossa tätä 1001 levyn projektia tulee kuunneltua. Piti laittaa heti levy uudelle kierrokselle! Tällaiset hyvät naislaulajat ja rauhalliset biisit toimii minulle, näitä on mukava fiilistellä. Levyn ekassa biisissä on vähän sellaista Bond-tunnari -meininkiä.
Se aiempi Elvis Costellon levy oli iloinen yllätys, mutta tämä levy oli paremmin ennakko-odotuksia vastaava ja se ei tässä tapauksessa ole hyvä asia. Kovasti on vauhti hiipunut ukolta vuosien varrella. Nuori Elvis pääsi alkukierrokselta jatkoon, mutta tällä suorituksella tie nousi pystyyn puolivälierissä.
Tää oli vähän kuin Beatlesin alkupään tuotanto. Tämän albumin julkaisuhetkellä Beatlesit olivat julkaisseet jo sgt peppers -levyn. Ihan leppoisaa musaa, mutta vartti (=2-3v) kärjestä.
Hyvää rokkia! Ennen oli kaikki paremmin ja levytkin tuplasti nykyajan suunnilleen 40min pituisia pidempiä. Levyn hittibiisi on tietysti Kashmir. Muuten tasaisen vahvaa suorittamista, ei kertakuulemalta sisältänyt selkeitä täytebiisejä.
Harrasta tunnelmaa. Ambienttitunnelmien osalta pääsin vain Lost in Translation -leffaan tai korkeintaan lentokentän miestenhuoneeseen. Olikohan tämä jotenkin kulttuurihistoriallisesti merkittävä uranuurtajalevy ambienttimusiikin tms. saralla? Julkaisuvuonnaan 1978 tämä saattoi olla hyvinkin oivaltavaa settiä ja inspiroinut muita.
Eipä jäänyt hirveästi käteen tästä levystä. Mikähän tässä on ollut erityistä, että on noussut listalle? Spotifyssakin on Family Affair -biisiä kuunneltu päälle 38 miljoonaa kertaa.
Aika geneeristä taustamusiikkiräppiä. Välissä satunnaisia tilityspuheenvuoroja.
Tämä oli ihan positiivinen ylläri! On tullut karsastettua brittipoppia, jostain tullut sellainen asennevamma aikoinaan, että Oasikset ja muut jäi kuuntelematta. Enempi rokimpaa, kuin mitä olin kuvitellut!
Enpä muista että olisi koskaan aiemmin tullut tätä Elvistä kuunneltua, olisi varmaan pitänyt... Mielikuva oli, että Elvis Costello soittaisi jotain nyyhkymusaa keski-ikäisille mammoille. Kaikkea muuta! Menevää musaa tämä levy, melkein kuin punkkia. Lipstick Voguen bassokuviot olisin voinut kuvitella vaikka johonkin Rancidin biisiin.
Alkuun olin leppoisissa Fleetwood Mac -tunnelmissa, mutta aika pian loppui innostus. Vähän turhan väsähtänyttä settiä minun makuun.
Aika tuhti pakettihan tämä on, tuttu levy jo aiemmin. Kyllähän tämä levy kannattaa kuunnella, kai tää oli tämän sinfoniaorkesteri+bändi -konseptin uranuurtaja. Heinolassakin oli muutamaa vuotta myöhemmin Apulannan ja Heinola sinfoniettan yhteiskeikka (ja myös T. Rautiainen + sinfonietta). S&M2 -levyllä on kyllä parempi sovitus No Leaf Cloverista, vaikka on se tämän alkuperäisen levynkin helmiäisiä.
Tää ei osunut ollenkaan. Ainoana juttuna levystä jäi mieleen Make It Minimal -kappaleen, Skrillexmäiset efektiäänet. Lähinnä tuli odoteltua, että joskohan tämä levy joskus loppuisi. :D
Lukioaikoina pari kaveria fiilistelivät Airia, mutta itse en sen hienoutta tuolloin ymmärtänyt, enkä vieläkään ymmärrä. Leppoisaa mollikasta taustamusaa tämä on. Konseptina tietty tällainen yhden bändin soundtrack-albumi on jännä, mutta siinä sarjassa esim Yann Tiersenin Amelie-soundtrack on ihan omaa luokkaansa. Ja ehkä Belle & Sebastianin Storytelling-levykin keulii tästä etupyörän mitalla ohi. Sofia Coppola- ja nuoruusmuistoilla kuitenkin kolmonen.
Pari biisiä levyltä oli entuudestaan tuttuja, Nimibiisi on tietysti klassikko ja Fuck Tha Policea on tullut vuosituhannen vaihteen tienoilla kuunneltua moneen kertaan Rage Against The Machinen esittämänä coverina. Muutenkin tasaisen vahvaa menoa West coastilta koko levyn ajan.
Levyn kansikuvan perusteella pelkäsin toista Shamenia, mutta tämähän olikin rokkia! Aikamoinen vastakohta juuri aiemmin kuuntelemaani Virgin Suicides -levyyn. Ei kuitenkaan nouse omille soittolistoille. Ei oikein tuo funk-viba lämmitä, vaikka ska-maista reipasta torvien töräyttelyä kuuluikin siellä täällä.
Perusrokkia 60-luvulta, ei mitään ihmeellistä, mutta ei alkanut ärsyttämäänkään. Spotifyssa sai olla tarkkana, että kuunteli vain alkuperäisen levyn kappaleet eikä bonus/deluxeversioiden lisäraitoja.
Eteeristä ja alakuloista tunnelmointia. En oikeen ymmärrä tällaista, ei uppoa.
Hurjaa tykitystä! Ihan kuin olisi yhtäkkiä hypännyt keskelle Nairobin yöelämää! Lopun pitkät rumpusoolot vähän laskee kokonaisarvosanaa.
Hyvinhän tuo vanha sinisilmä laulaa, mutta aika samantyylisiä kaikki biisit, imelää menoa. Musikaalimeiningit tulee tästä mieleen, ei taida kuitenkaan olla minkään leffan/näytelmän soundtrack? Näen sieluni silmin miten jamppa laulelee misukalle ja käyskentelee kesäisen New Yorkin kaduilla kultasepänliikkeiden näyteikkunoita tsiigaillen ja lyhtypylväiden ympäri pyörähdellen.
Kasarimenoa... Tää on vähän niinku Depeche mode, paitsi että ei ole hyviä biisejä. Laahaavaa menoa ja onko tää laulaja nyt ihan varmasti vireessä?
Vauhdikasta rokkimenoa! Hyviä ja meneviä biisejä alusta loppuun. Ainoa mikä vähän arvelutti, oli että voiko tällaiselle livelevylle antaa täysiä pisteitä, kun biisit on niitä valikoituja parhaita paloja muilta levyiltä? Meininki oli kuitenkin sen verran kovaa, että antaa mennä vaan!
Ihan ok, tästä ei jäänyt oikein mitään erikoista mieleen, ei ärsyttänyt.
Kate Bush on ollut minulla samassa kategoriassa Airin ja Björkin kanssa. Lukioaikoina musadiggariystävät näitä fanittivat, mutta itseltä jäivät väliin muutaman maistiaiskappaleen jälkeen "liian taiteellisina". Nyt kuunneltuna tämä oli ennakkoluulojen vastaisesti yllättävän helposti sulateltavaa: oli melodiaa ja rytmiä jne. Jotenkin odotin äänitaiteilua, kirkumista, taukoja ja muuta sellaista kokeellista kikkailua. Pitänee joskus laittaa muitakin Katen levyjä soimaan!
Yllättävän nykyaikaiselta kuulostavaa kamaa. En olisi arvannut levyn olevan vanhempi kuin minä itse! Olisi mennyt läpi ihan tuoreenakin teoksena.
Ihan ok, mutta vähän turhan vikkelää neekerijatsia minun makuuni. Ei meinaa pysyä perässä, kun tulee nuotteja niin kovaan tahtiin. Taustamusiikkina jees, mutta en ihan asioikseni pistäisi soimaan.
Menevää rokkia, vähän sellaisia teatraalisia sävyjä paikoitellen. Olisikohan sanoituksissa ollut sitten jotain erikoista, kun ei tämä muuten ihan hirveästi ajatuksia herättänyt?
Aika mitäänsanomatonta taustamusiikkia, mutta ei kyllä toisaalta häirinnytkään.
Perusrokkia. Onhan se jännä kuvitella, että nuokin jampat on joskus olleet nuoria ja rokanneet täysillä.
Kyllä tämän miehen äänessä tiettyä karismaa on. Levyltä jäi mieleen erityisesti Nature Boy.
Ei sytyttänyt. Oli sellainen fiilis, että haluaisin tykätä tästä ja että kohta tää lähtee lentoon, mutta sitä ei vaan koskaan tapahtanut. Nostatukset päättyi toistuvasti mahalaskuun.
Jos Kate Bush ei ollut liian taiteellista, niin tämä kyllä oli. Sen verran kurkkasin wikipediasta, että Brian Eno on häärinyt tuottajana. Selkeesti kannattaa vältellä kaikkea, missä tuon nimen bongaa :D
Leppoisia länkkärilauluja, mutta ei mitenkään erityisiä. Tällaista karjapaimenet varmaan entisaikoihin kuuntelivat walkmaneistaan matkatessaan preerian poikki. Kansikuvan perusteella toiveet olivat korkealla, mutta ei sitten kuitenkaan lähtenyt.
Radioheadilta on tullut kuunneltua lähinnä OK Computer -levyä: Paranoid Androidia ja Karma Policea jne. Joskus koitin kuunnella myös jotain Thom Yorken soololevyä, mutta ei napannut. Tosin ei napannut nyt tämäkään levy. Masentavaa musiikkia ja maalailevaa äänimaisemaa.
Nyt muistolles Urho Kekkonen / vielä yhden humpan vedämme / je-je-je / näin muistelee kerho ukkojen / juoden ampuen ja humpaten ja tanssaten! Tällä levyllä oli yllättävä englanninkielinen cover Eläkeläisten "Muistolles Urho Kekkosesta"! Muutenkin oli yllättävän hyvä levy, olin aina kuvitellut Simon & Garfunkelin mummojen ja pappojen lällärikamaksi, mutta eihän tää ollutkaan sellaista. Vai onko musta tullut lälläri-pappa? Puolen tunnin levyllä se parin minuutin puheraita oli vähän yllättävä veto.
Innostuin välittömästi kun näin minkä yhtyeen levy tuli kuunneltavaksi. Alku lähtikin räväkästi liikkeelle ja levyn biisilistasta löytyi myös Sabotage-hitti. Levyn kaksi kertaa kuunneltuani täytyy todeta, että hyvää menoa, mutta vähän sekava pläjäys kaiken kaikkiaan. On monenlaista tyyliä ja kokeellisia juttuja. Tulee mieleen Beatlesin levyt siinä mielessä, että levyiltä löytyy klassikkoja ja sitten aina jotain ihan käsittämätöntä tavaraa, jonka olisi voinut jättää suosiolla pois ja levy olisi ollut kokonaisuutena parempi ja ehjempi. 3/5, vaikka olisin kovasti halunnutkin antaa enemmän!
Taas kerran joutuu toteamaan, että levyn sisältö oli erilaista kuin mitä oli odottanut. Odotin kasarirokkia ja sihiseviä käärmeitä jne, mutta olikin paljon rennompaa tavaraa. Ilmeisesti vuonna 1973 ei vielä tarvinut ihan mitään ylettömiä tempauksia tehdä järkyttääkseen mummoja. Erityisesti jäi mieleen pianopimputtelut ja lopun nostattelut Aaaaai laaav the deee-e-edd...
Peruspoppia, ei herättänyt suuria tunteita puolesta eikä vastaan.
Klassikkokamaa! Jossain kohtaa oli vähän jumittavaa huuliharpputunnelmointia, mutta ei haitannut kokonaisuutta. Muistelen jostain lukeneeni, että CCR ei kovin montaa vuotta ollut kasassa, mutta aikamoisen vaikutuksen saivat aikaan!
Tämä olikin tuttu albumi, tätä tuli loppattua junnuna läpi, taisi olla niitä aikoja, kun mp3:t eivät kasvaneet puissa. Tuttua levyä on vähän erilaista arvostella kuin noita tuntemattomia, toisaalta melodiat on tarttuvia kun ne muistaa, mutta toisaalta puhkikuluneet renkutukset ärsyttää. Pistetään semineutraali kolme tähteä nostalgiatripistä!
Aika hempeää ja sielukasta musaa. Äänimaailma oli raikas ja avara, tykkäsin. Tiedä sitten johtuiko saundin diggailu itsestään levystä vai siitä, kun siirryin Tidalin hi-fi -tilaajaksi?
ABBAkin pääsi yllättämään positiivissävytteisesti: ei ollutkaan pelkkää mamma mia -musikaalia, euroviisujytää tai mammojen voimabailubiisejä. Perusvarmalla suorituksella kolmosta kehiin!
Tällainen musiikki ei nappaa just ollenkaan. Ei ole bailumusaa, mutta ei myöskään tarjoa sellaisia koukkuja tai melodioita, jotka jäisivät mieleen. Missähän mielentilassa tai tilanteessa tätä on tarkoitus kuunnella?
Kasarimusiikin kyllä aina tunnistaa. :D Sanoisin että aika tyypillistä sen aikakauden musaa. Minulle ei uppoa tämä genre kovin hyvin, mutta ei tämä sen kummemmin ärsyttänytkään.
No nyt! Tämä oli tähän saakka ensimmäinen minulle ihan uusi artisti, joka osui ja upposi ekalla kuuntelukerralla. Näiden löytöjen toivossa tätä 1001 levyn projektia tulee kuunneltua. Piti laittaa heti levy uudelle kierrokselle! Tällaiset hyvät naislaulajat ja rauhalliset biisit toimii minulle, näitä on mukava fiilistellä. Levyn ekassa biisissä on vähän sellaista Bond-tunnari -meininkiä.
Miellyttävää musaa, mutta vähän turhan imelää. Hittibiisi suoerstition on hitti. Yllärinä oli kantaaottava Big Brother!
Kunnon O.G. menoa. Tuli kerralla selväksi millainen gangsteri Ice T on ja minkälaista elämää hän ja hänen lähipiirinsä viettävät. Oli sen verran selkeää artikulaatiota ja leppoisa flow, että maalaushommien taustalla pystyi kuuntelemaan mitä miekkosella on sanottavaa. Ja olihan sinne sekaan rokkibiisikin mahtunut, pääsi yllättämään!
Tusinatavaraa Ameriikan maalta. Slipknotia ei ole tullut koskaan kuunneltua levyllistä putkeen, mutta jotain hittibiisejä tiesin kyllä ennakkoon, esim Psychosocialin. Aikanaan Heinolassa oli ainakin yksi kova Slipknot-fani tuttavapiirissä, mutta hän ei saanut innostettua minua tutustumaan bändiin paremmin. Levyn alkuun fiilistelin, että Slipknotissa Lande-Iowasta ja Stam1nasta Lemiltä on aika paljon samaa, mutta aika nopeasti fiilis katosi, kun levyä kuunteli eteenpäin. Biisit puuroutuivat keskenään samanlaiseksi rymistelyksi, enkä sitten kai oikein jaksanut keskittyä. Kädenlämpöinen kolmonen tälle.
Joopa joo, eipä ollut tämä levy sen parempi kuin edellinenkään (vai seuraava?) Talkkari-lätty. Kunpa ei enää kolmatta tulisi!
No eipä ollut kummoista Viidakkoveljesten musa. Pitäisi olla se +30c lämpötila, että pystyisi samaistumaan tällaiseen lötköttelyyn. Ei jatkoon.
Tää oli vähän tällainen köyhän miehen David Bowie. Mars-aihettakin löytyi levyltä ja pikagooglauksen perusteella Bowien Ziggy Stardust -levy julkaistiin reilua kuukautta ennen tätä. Selkeästi ollut avaruushommat tapetilla kuulaskeutumisen jäljiltä!
Jos T Rex oli köyhän miehen David Bowie, niin tämä oli köyhän miehen Bob Dylan. Levy oli turhan pitkä ja mielestäni muutenkin aika turhanpäiväinen ja yllätyksetön. Ensimmäisen 20min jälkeen kuuntelu oli lähinnä kellon vilkuilua.
Onko tää nyt sitten sitä R&B:tä? Aikamoista voitelumusaa. Vähän liikaa Uuuu-uUUUuu-uUUU:ta minun makuun.
Tämä oli vähän niin kuin valkoinen versio eilisestä Lauryn Hillin levystä. Ei juuri puhutellut. Oli liian laahaavaa ja hidastempoista omaan makuun. Tykkään enemmän joko kepeämmistä naislaulajista tai sitten oikein teatraalisista, jotka maalailevat isolla pensselillä. Tämä oli vähän sellaista väliinputoajaosastoa, joka ei osunut kumpaankaan kategoriaan.
Kun näin levyn kannen, niin en uskaltanut alkaa kuuntelemaan vielä samana päivänä, vaan keräsin ensin rohkeutta sunnuntaihin saakka. Tuntematon esittäjä ja levyn kannessa lukea "Illinoise" saivat epäilemään, olisiko kyseessä noise-genren levy. Kun viimein sain kerättyä itseni ja laitettuani levyn soimaan, kivi vierähti sydämeltäni. Pakko kyllä tunnustaa, että vasta toisen biisin aikana pystyin rentoutumaan. :D Musiikki oli miellyttävää, vähän tuli mieleen Yann Tiersen ja joissain kohdin Belle & Sebastian. Tämän voisi laittaa joskus uudestaankin soimaan, ainakin taustalle.
Jaahas, mustaa gospelia synkimmästä afrikasta. Meininki on kuin Leijonakuninkaassa. Rentouttavaa musaa, mutta eipä tätä tule varmaan uudestaan kuunneltua.
Tämä olikin ihan positiivinen yllätys. Alkuun oli joitain ennakkoluuloja Massive Attackia kohtaan, tämäkin kuuluu niihin bändeihin miltä on joskus aikanaan biisin tai pari kuullut ja sitten jos ne eivät osuneet, niin kuuntelu jäi sitten siihen. Tämä levy jäi mieleen rytmikkäänä ja (suhteellisen) menevänä. Ei ollut silleen liian eteeristä huminaa ja jumittelua, vaan energistä tavaraa. Brittiräppäystäkin on kiva kuunnella ainakin pieninä annoksina silloin tällöin.
Ennakkoasenne oli, että Morrissey ei olisi ihan omaan mieleen. Levyn alku oli kuitenkin yllättävän mukaansa tempaava, mutta kun samalla selätti bittejä, niin jäi taustamusiikiksi ja tuntui, että ei sitten kuitenkaan ole erityinen levy. Kuuntelin kuitenkin seuraavana päivänä uudelleen ja tokalla kierroksella tykkäsinkin taas enemmän levyn tunnelmasta.
Vähän kummastuttaa, että miksi levy on listalla mukana. Vuosiluvun perusteella ei olla ihan punkin etulinjassa menossa, mutta kuitenkin pari vuotta ennen Misfitsin albumeita. Ehkä nämä ovat sitten innoittaneet Misfitsiä, jotain samaahan näissä on?
Hyvää progea! Ei ole aiemmin tullut Rushia kuunneltua, kiva uusi tuttavuus.
Leppoisaa musaa. Kuuntelin levyn parilla eri miksauksella (perinteinen ja "360 reality audio") ja varsinkin tuolla 360ra:lla kuulosti todella hyvältä. Olin jo kirjoittamassa tähän, että vähän samaa henkeä kuin Simon & Garfunkelissa, mutta sitten tajusin että niin, tää on varmaan just se Simon! :D
Vaikka levy on niukasti ysärin puolella, niin meikäläiselle tämä kuulosti aika vahvasti kasarimusalle. Levyn avausbiisi oli ihan okei, mutta sitten vauhti hyytyi ja loppulevy sitä samaa mollia. Ei jatkoon.
Vaikka onkin rokkenrollin klassikkokamaa ja arvokasta pioneerityötä, niin ei tämä nyt oikein puhutellut, vaikka pariin kertaan lätty tuli kuunneltua. Pari hittibiisiä ja sitten muuta samankaltaista räminää.
Levyllä oli pari ikivihreää hittibiisiä, mutta jotenkin tunnelma jäi kuitenkin laimeaksi. Jäi fiilis, tällainen kevyt persoonaton rallattelu on aika kuultu jo. Varmaan ollut aikanaan kova juttu, mutta nyt ei puhutellut.
Tämä onkin tuttu kiekko, joskus aikoinaan tuli tätä kuunneltua enemmänkin. Levyn kuuntelu pitkästä aikaa tuntuikin nostalgiatripiltä 00-luvulle. Varsinkin hittibiisit kuulosti edelleen tutuilta pitkän tauon jälkeen. Artistia on tietysti hankala erottaa tuotoksistaan ja tässä tapauksessa mietityttää artistin kohtalo. Levy kuulostaa aika tuotetulta ja muoviselta, mutta tietysti biisien aiheet sopii artistin tarinaan. Mieleen tulee kysymys: mitä jos Amy olisi vieläkin hengissä? Musiikillisesti antaisin kolmosen, mutta tarinan ja ilmiön puolesta kokonaisarvioksi nelonen.
Sopivalla tempolla olevaa jatsia. Vähän siinä rajoilla, että onko turhan taiteellista. Biisien nimet viittaa tanssiin ja tavallaan tähän voisi kuvitella jonkinlaisen nykytanssiesityksen. Ainakin taustamusiikkina tämä oli miellyttävää, mutta ehkei sitten kuitenkaan ihan se oma juttu.
Bändin hittibiisit on tietysti tuttuja ja olen joskus jotain levyäkin tainnut kuunnella, mutta ei minusta ole fania tullut. Aikanaan isot pojat puhui että tää olis sellaista muusikoiden musiikkia ja teknisesti haastavaa jne. Minusta tämä on taiteellista rymistelyä, laulajan persoonallisesta äänestä en erityisesti ole koskaan tykännyt. Biiseissä kyllä tapahtuu sen verran paljon, että tylsistymään ei päässyt.
Hyvää Bowieta! Parit hittibiisit ja lisäksi aiemmin itselleni tuntemattomia, mutta silti tarttuvia biisejä. Tykkäsin!
Tämä levy ei juurikaan herättänyt tunteita. Pakko kyllä tunnustaa, että tämä meni aikalailla taustamusiikkina kokkaillessa, mutta eipä tästä olisi varmaan hirveästi mieleen jäänyt muutenkaan. Ehkä menisi jossain loungessa taustamusiikkina?
Se aiempi Elvis Costellon levy oli iloinen yllätys, mutta tämä levy oli paremmin ennakko-odotuksia vastaava ja se ei tässä tapauksessa ole hyvä asia. Kovasti on vauhti hiipunut ukolta vuosien varrella. Nuori Elvis pääsi alkukierrokselta jatkoon, mutta tällä suorituksella tie nousi pystyyn puolivälierissä.
Levy oli sellaista ihan ok tavaraa. Ei jäänyt hirveästi käteen tästä. Osa kappaleista oli ihan pirtsakkaakin menoa, helppoa kuunneltavaa. Oli tämä parempi kuin edellisen päivän Elvis Costellon Brutal youth. Tällä kontrastilla kolme tähteä.
Kuulosti osaavien muusikoiden hommilta, mutta ei oikein iskenyt. Jotenkin tuli sellainen fiilis, että nää vois kiertää firmojen bileissä tai sitten jossain SuomiLOVEssa. Ei häirinnyt ja varmasti joihinkin uppoaa kovastikin.
Tässä ei ollut ollenkaan livefiilistä, ainoastaan kohisevat aplodit aina biisien perään paljastivat, että kyseessä on livelevy. Ei ole muutenkaan oikein koskaan vakuuttanut tämän nobelistin tuotanto, ainakaan niiden satunnaisten biisien osalta, joita olen kuullut. Ymmärtämätön kun olen.
Kasari-inho iski taas välittömästi päälle, kun pisti levyn soimaan. Sielukasta voitelumusaa, muttei edes kovin kummoista sellaista. Tulis ees kunnon George Michaelia!
Olisin halunnut tykätä enemmän, edes neutraalin kolmosen verran, mutta oli sen verran sekava pläjäys, että ei voi kakkosta enempää antaa tällekään. Muistaakseni joskus aiemminkin koittanut kuunnella jotain Public Enemyn levyä ja samankaltaiset mielikuvat oli muistin perukoilla. Hittibiisit on hyviä, mutta sitten hirveä määrä muuta kuraa vetää albumin kokonaisarvosanan alas.
Rauhallista musiikkia, uneliasta. Ajoittain tuli mieleen Beck, vaikken Beckin tuotantoa niin tarkkaan tunnekaan. Ja Bob Dylaniin verrattuna jonkin verran helpommin lähestyttävää folk-henkistä musaa. Yksittäiset biisit eivät jäänet niinkään mieleen, kun töiden taustalla kuuntelin.
Letkeää hip-hop musaa, vähän sellaisella funkilla saundilla. Taisi tuossa vähän gangsterimenoakin olla, mutta ei tuntunut mitenkään turhan raskaalta tai synkältä. Kivaa taustamusaa, mutta en ehkä ihan asioikseni kuuntelisi levyä toistuvasti.
Mielenkiintoinen uusi tuttavuus. Levy oli aika erikoinen pläjäys. En oikein osaa sanoa, että mitä genreä tämä olisi. Aavistuksen poukkoilevaa ja sekavaa menoa, mutta ei kuitenkaan ihan läskiksi lyötyä, ei tullut fiilistä, että levylle olisi tungettu kaikki puolivalmis mitä nyt vaan tuli mieleen. Tykkäsin kyllä tästä, piti otteessaan ja kuulosti taiden tehdyltä työltä.
Perusrokkia Ameriikasta. Tätä kuunnellessa pystyi kuvittelemaan itsensä alasarjan jääkiekkopeliin, kun kuuluttaja pistää jytää c-kasetilta. Vähän jo jossain kohtaa mietin pitäisikö tarjota ihan nelosta, mutta pyöristin kuitenkin kolmoseen. Sharp Dressed Man oli tietty se hittibiisi, mutta levy rullasi muutenkin kivasti eteenpäin. Joissain kohdin kitarajurnuttelut olivat kuitenkin turhan pitkiä ja jumittavia.
Tää olikin hankala arvioitava. Ei mitään erityisiä hittibiisejä, mutta sitten taas olen toisaalta tällaisten teema-/tarinalevyjen ystävä. Ekalla kuuntelukerralla vasta levyn loppuvaiheessa hoksasin idean että nii tässähän oli tää kertoja ja samat pikkujutut kuten rikkoontunut telkkari toistuu biisistä toiseen. Tokalla kuuntelukerralla avautui paremmin, vaikka en vieläkään ihan täydellä ajatuksella seurannut juonta.
Menevää punk-rokkia 1978. Kuriositeettina mainittakoon, että levyn avaavassa Fast Cars -biisissä lausutaan useampaan otteeseen "Fast Cars!" mielestäni hyvin samaan tapaan kuin Agent Orangen Bloodstains -biisissä (1980), mutta ainakaan googlen ensimmäiset hakutulokset eivät paljastaneet tieteellistä yhteyttä näiden kahden välille.
Buena Vista Social Clubia olen välillä kesäisin fiilistellyt ja tämä levy menee aika samoille viivoille. Kun ensitahdit kajahtivat ilmoille, alkoi heti tehdä mieli rommia. Tasaista suorittamista läpi levyn. Tykkäsin!
Tyhjänpäiväistä jumittelua. En saanut tästä mitään irti. Yhden kerran kuuntelin läpi ja toisella kerralla kolme ensimmäistä raitaa, mutta ei alkanut aueta sen enempää.
Miellyttävää musaa. Loppua kohden kävi ehkä vähän yksitoikkoiseksi, mutta eipä tuo haittaa. Kiva kun löytyy näitä iloisesti yllättäviä uusia tuttavuuksia.
Ai että, tätä levyä on tullut fiilisteltyä aikoinaan ja paljon. Kotona ei näkynyt aikanaan MTV, mutta eräällä kaverilla kyllä ja muistaakseni myös jollain etelänmatkalla hotellihuoneen telkkarissa pyörivät Rockafeller Skankin ja Beastie Boysin Intergalacticin musavideot solkenaan. Muutamaa vuotta myöhemmin tämä lätty oli minulla kopsattuna MiniDiscille ja kovassa kuuntelussa. Ainakin parin kuuntelukerran perusteella lätty on kestänyt hyvin aikaa ja tykkäsin edelleen. Ei kai tälle voi vitosta pienempää arvosanaa antaa?
Ihan ok pilviveikkojen musaa. Tää reggae on mulle kuitenkin vähän liian chilliä kamaa, varmaan pitäis olla enempi pössyissä. Ei häiritse, mutta ei kummemmin innostakaan.
Ihan uusi tuttavuus tämäkin. Mielestäni kelpo rokkia tuolta aikakaudelta. Kivasti eri tyylisiä kappaleita levyllä, ei käynyt yksitoikkoiseksi, vaikka levy olikin täyden tunnin mittainen.
Sinänsä taidokasta soitantaa ja laulantaa klassikkobändiltä, mutta ei niin puhuttele juuri minua. Tällä levyllä ei ole myöskään sellaisia bilebändien veivaamia tunnettuja partybiisejä. Laulajalla taitaa olla vähän liian kireät housut, kun lähtee niin korkealta tuo laulu. :)
Tämä ei ollut ihan niin sekava pläjäys kuin aiemmin arvosteltu Beastie Boysin Ill Communication. Tällä levyllä oli myös muutama tuttu hittibiisi, mutta ei tämä siltikään noussut enemmän kuin kolmen tähden arvoiseksi. Huuto- ja lällättelyräppiä ei oikein jaksa määräänsä enempää, varsinkaan kädenlämpöisiä biisejä.
Ihan kivaa laulantaa, mutta ei mielestäni taiteelliselta tasoltaan mitenkään järisyttävää, eikä toisaalta myöskään kovin tarttuvia biisejä. Ei häirinnyt, mutta kaksi kuuntelukertaa oli tälle levylle ihan tarpeeksi, tuskin tulee enää palattua tämän pariin.
Olin jo lannistunut kun näin että levy vuodelta 1984 ja briteistä. Odotin perus kasarimenoa, mutta tämähän olikin yllätyksekseni ihan raikasta menoa ja vähän jatsahtavaakin otetta löytyi. Tätä kuunteli ihan mielellään.
Olipa todella sekavaa menoa. Asiaa ei varmaan auttanut se, että kuuntelin levyn telkkarin kaiuttimista, mutta enpä usko että olisi paljon paremmaksi muuttunut muutenkaan. Rämistelyä, renkutusta ja huutamista. Olihan tämä tietysti originellia ja rohkeasti erilaista ja ajalleen edistyksellistä, mutta ei tuota kyllä mielellään kuunnellut.
Varmasti ollut uusinta uutta aikanaan ja eihän tuo mitenkään huonosti ole ikääntynyt, mutta ei ihan minun kuppini teetä. Ei häirinnyt, mutta en oikein voi väittää tykänneenikään kovin paljoa. Se oli ylläri, että levyltä löytyi popcornia, piti oikein googlata että onko se alunperin Jarren, mutta olikin vielä vanhempi styge. pt.6 4:55 kohdasta löysin yhtäläisyyttä myös Aavikon Torpedo Boysiin (~1:30 ->)
Klasssikkobiisejä ja leppoisaa rokkia. Kyllä tämän voisi laittaa myöhemminkin soimaan ja fiilistellä. Ei ihan ykkössuosikki, mutta selkeä like kuitenkin.
Positiivinen yllätys, että levyllä oli vähän sielukkaampaakin slovaria eikä pelkkää "elvis-rokkia". Ei kuitenkaan mikään kovin mieleenpainuva tai erityisen tunteita herättävä levy.
Hajutonta ja mautonta poppia 1970-luvulta. Ei varsinaisesti auennut, miksi tämä on listalla mukana.
Aika taiteellista ja sekavaa menoa.:) Levyllä on hetkensä, mutta kokonaisuudesta en saa millään kiinni, että mitä tässä oikein tapahtuu. You Need Your Head ja Zen Archer saivat huomion kiinnittymään itseensä molemmilla kuuntelukerroilla. (P.S. Googlauksen perusteella tää oli joku happopäissään tehty levy, ei olis arvannut...)
Tää oli yllättävän hyvää kamaa, ainakin verrattuna siihen live-levyyn. Tykkäsin tästä, levyllä oli hyvä tunnelma. Hittibiisi oli hoidettuna pois alta heti levyn kärkeen ja sitten pystyi vaan nautiskelemaan valtatien menosta. Levyllä biisit oli sellaisia "tulkittuja", mutta kuitenkin tarpeeksi hiottuja. Se live oli liian ronskia, levyltä toimi.
Levyn eka biisi on tietysti tuttu Lost in translationista. Joskus silloin aikanaan latasin tämän levyn, mutta ei oikein iskenyt. Vähän negatiivisella asenteella lähdin siis kuuntelemaan nyt. Kyllä tämä kuitenkin kolmoseen nousee, unenomaista tunnelmaa ja reilusti säröä. Sowing seeds jäi mieleen hyvänä biisinä.
Hyvää rähinää! Clashilta on tullut kuunneltua hittibiisejä ja Combat Rock -levyä. Tämä alkupään tuotanto kuulosti paria naksua rajummalta. Levy oli mielestäni ok, mutta ei sitten toisaalta tarjonnut mitään sen kummempia musiikillisia elämyksiä. Pyöristetään 3.5 tällä kertaa alaspäin.
Iron Maidenkin on aika teatraalista ja vivahteikasta, kun oikein alkaa kuuntelemaan. Levyn kohokohta oli vähän yllättäen The Prisoner. Ehkä nuo muut hittibiisit on niin läpikaluttuja jo, etteivät niin säväyttäneet? Pari täytebiisiä oli sekaan mahtunut, mutta hyvä levy silti!
Tää oli aika tyhjänpäiväistä renkutusta. Samaa sarjaa Talking Headsin kanssa. Wikipediasta selvisi, että tämäkin oli huumepöllyissä tehty levy. Jännä, että sellaisella meriitillä pääsee listalle.
Levy löytyy jopa ihan CD:nä, mutta kuuntelin silti Tidalista! Ekana kuuntelin remasteroidun version ja sitten perään alkuperäisen. Alkuperäinen levy on tunnettu siitä, että bassokitara on miksattu tosi hiljaiselle, mutta remasteroidussa kuulosti minun korvaan, että olisi puolestaan käännetty basso tappiin. :D Itse levyn sisällöstä todettakoon, että sisältää hittibiisejä, mutta ei ole ainakaan nykyisellään kuulu suosikkeihini Metallican tuotannosta. Jotenkin kylmän, onton oloinen levy, ehkä se on se bassottomuus sitten. The frayed ends of sanity kuulosti tässä sessiossa parhaalta biisiltä.
Jos Ice T oli positiivinen ylläri, niin Ice Cube oli aikamoinen pettymys. N.W.A. jossa Ice Cube oli mukana, oli kanssa ihan okei, mutta tää soololevy oli aika tuhnu. Ei ollut tarttuvia biisejä ja mitä sanoja jaksoi kuunnella niin sellaista uhoa vaan ja vähän pyssynpauketta taustalle. Ei uppoa!
Levyn alussa ollut esittely sai korvat hörölle, nyt saattaa olla kovaa meininkiä tulossa! Live-setti lähtikin vauhdikkaasti liikkeelle, mutta sitten meno äityikin liian siirappiseksi. Olisin toivonut enemmän revittelyä ja halunnut tykätä enemmän. Hyvinhän James esiintyi ja tulkitsi, mutta biisit eivät nyt oikein osuneet.
Aika perusrokkia tämä levy. Oliko siellä vähän jotain rassismiakin mukana kun back to africassa oli jotain ugu-tsugu-uga-uga -mylvintää? Ja heti perään seuraava biisi master race rock! Wikipedian mukaan proto-punk -vaikuttajia. Ei kuitenkaan enää tänä päivänä juuri puhutellut musiikillisilla ansioillaan.
Ei iske tää R&B sitten yhtään. Nuori Mariah levyn kannessa oli se levyn paras osa, mutta ei pysty pelkästään sillä meriitillä nostamaan arvosanaa ykkösestä ylöspäin. Kaksi kertaa tuli levy kuunneltua läpi ja pitkältä tuntui, enkä muista diggailleeni erityisesti missään kohdassa.
Rod Stewartin nimi on tuttu, mutta en osannut nimetä yhtään biisiä. Musatyyli oli aikalailla sellainen, kuin olin arvellutkin, ehkä vähän kantrisävytteisiä rokkiballadeita. Kahdesta kuuntelukerrasta ei jäänyt tarttuvia biisejä mieleen, tunnelmalta ehkä kaipaus ja menetetty rakkaus. Varmaan toimii mammoille.
Afrikkalaista menoa, sen kyllä kuuli, vaikkei ihan täyttä leijonakuningas-kamaa ollutkaan. Kun oli vaihtoehtoja tarjolla, niin kuuntelin sekä alkuperäisen että remasteroidun version, tuoreempi versio tuntui soivan täytekäisemmin ja siitä oli leikelty pois click songin alusta juontajan spiikki ja ykeisön nauru Miriamin letkautuksen jälkeen. Alkuperäisestä versiosta tuli vähän sellainen fiilis että on rahdattu eksoottinen matami syvästä Afrikasta sivistyneen yleisön ihmeteltäväksi. Laulaa osasi hyvin, mutta biisit ei ollut omaan makuun. Erikoisuutena jäi mieleen levyn tokavika biisi, jossa ukko käkätti kuin naurava kulkuri ja vuoropuhelu oli tasoa Britan ja Eikan ”saavissa on reikä”.
Hyvää kamaa Curtis tykitellyt. Äijän hittibiisi "Move on up" on kyllä ollut tiedossa, ehkä Superflynkin kuullut joskus, mutta ei ole aiempaa kokemusta koko levyllisestä. Ainakin tämä levy oli tosi hyvä, minulle sopiva määrä nuotteja per sekunti ja mukaansatempaavan ja taidokkaan kuuloista kaikin puolin. Ja kun biisit ei ole entuudestaan tuttuja, niin kaikki kuulostaa tuoreelta.
Levyn alussa oli reipasta menoa, mutta sitten meininki väljähtyi aika nopeasti. Ei minun mielestäni mitään kovin ihmeellistä kamaa, mutta ei toisaalta mitenkään erityisesti ärsyttänytkään. Jotain shokkirokkiahan tämän kai pitäisi olla? Siinä kategoriassa mielestäni musiikillisesti paremman kuuloista kuin vaikka Marilyn Mansonin korina.
Kuulosti vähän surffirokilta. Levyn kansikuvan ja artistikuvan perusteella odotin jotain ABBA-kopiota, joten yllätys oli iloinen. Tykkäsin kyllä levystä, mutta lopun Downtown-cover meinasi olla vähän liikaa, miksihän sellainen oli pitänyt tunkea mukaan? Arvosana levylle olisi suunnilleen 3.5. Pyöristettäköön kivasti ylöspäin.
Tämä on varmaan ollut hyvä keikka paikan päällä. Ainakin välispiikkien perusteella siitä lienee myös videotallenne. Leppoisaa kantrimenoa ja läpyskää yleisölle. Erikoisuutena sama San Quentin -biisi pariin kertaan peräkkäin. :D
Aikamoinen pläjäys. Kahteen kertaan kuuntelin läpi osissa. Biisit oli sinänsä ihan hyviä, mutta paketti vähän liian tuhti. Matkan varrella oli kyllä vaihtelua, eka levy toi mieleen Belle & Sebastianin, toisella levyllä oli ehkä vähän kokeellisempaa ja ehkä konemaisempaakin settiä. Kolmas levy tuntui taas akustisemmalta ja levyn loppupuolella vähän Yann Tiersenmäistä menoa. Mikähän tässä on ollut ideana, että on pitänyt tehdä tällainen megalevy? Vähän leikittelin myös ajatuksella, että tällaistakohan se on tuottajilla ja levy-yhtiön muilla duunareilla, kun bändillä on se 69 biisiaihiota, joista pitäisi kasata timanttinen levy. En kuitenkaan jaksanut alkaa kelailemaan ja analysoimaan että mitkä biisit poimisin ja mihin järjestykseen laittaisin. Ehkä sitten joskus.
rokkitiluttelua ja huutamista. Ei ihan oma juttu, mutta ei nyt suuremmin häirinnytkään. Ehkä menee samalla akselille kuin The Killers ja Disco Ensemble?
Tämä kuulosti minun korvaan aika samalta kuin edellinen arvosteltu levy "The Strokes - Is This It". Tämä vaan on jo kasikytluvun lopulta. Minulle olisi mennyt ihan täydestä 2000-luvun levynä. Ja bändin nimen perusteella minulla oli ennakkokäsitys että (The) pixies olisi joku 60-luvun hippimusabändi. Paljon ylläreitä siis. Ihan ok menoa, mutta kuten edellisessäkin arviossa totesin, tämä musatyyli ei ole ihan minun juttuni. Soitannan pitäisi olla vähän rankempaa, että raastava huutelu ja vouhotus sopisivat siihen. Ihan okei ja yleissivistys kasvoi, mutta ei mene suosikkilistalle.
Vähän rennompaa menoa vaihteeksi. Ei ehkä ihan lounge musaa, mutta jotain siihen suuntaan. Ruby Baby jäi mieleen. Ihan okei, mutta ei aiheuttanut suurempia riemunkiljahduksia.
Pitkästä aikaa arvostelemassa. Monesti olen näistä naisartisteista tykännyt, mutta tämä ei ihan osunut. Oli vähän turhan suoraviivaista tuuttaamista, puuttui herkkyys ja tunnelma. Erikoisempaa kieltä oli tietysti kiva fiilistellä, mutta tuskimpa tulee jatkossa kuunneltua. Ei ärsyttänytkään, joten pistetään kolkki-polkki!
Vähän sekavaa meininkiä, välillä ihan hyvää pop-rockia, mutta sitten taas hetken kuluttua jotain sekoilua ja huutamista. Sekoiluista tuli mieleen Primus.
En ymmärrä kuka tällaista kuuntelee, laiskaa menoa, feattaajien selkääntaputtelua eikä mitään tarttuvaa. Eikä tätä oikein voi edes pelkästään ulkonäölläkään myydä.
Ihan okei rokkia. Tuntui freesimmältä kuin ZZ Topit jne., mutta ei kuitenkaan ihan keveintä mahdollista höttöä. Tämän voisi kuvitella jonnekin Szigetiin tai muualle lämpimään kesäfestari-iltaan. Hyvää fiilistä, mutta ei erityisen mieleen painuvaa. 3.5 pyöristyy neloseen.
Aika kohtalokkaan kuuloisia biisejä tällä teemalevyllä. Kivasti oli erilaisia biisejä ja kaikissa kuitenkin samankaltainen painostava tunnelma. Where the wild roses grow on tietty se hittibiisi, mutta levyn viimeinen kappale death is not the end oli ehkä nyt ainakin tällä kertaa se paras. Sen verran kurkkasin wikipediasta, että Bob Dylan oli sitä biisiä ollut kirjoittamassa. Mielestäni moni muu biisi levyllä kuulosti enemmän Dylanin tulkinnalta, kuin tuo viimeinen, melodian omaava biisi :D
Ennakkoasenne oli, että tämä olisi nyhjöttävää homorummutusta, mutta olikin paljon menevämpää ja mukaansa tempaavampaa, ainakin levyn eka puolisko. Ekat viisi biisiä sai jalan hytkymään rytmissä, mutta sitten tuli vähän sellainen suvantovaihe, loppua kohden vähän tasaantui. Alun perusteella mietin jo että pitääkö antaa vitonen, mutta loppuarvosanaksi ansaittu nelkkukelkku.
Hyvä levyhän tämä oli, olin aina kuvitellut että Duran Duran olisi jonkinlainen lälly poikabändi, jota tuon ajan tytöt fanittivat, mutta ihan asiallista kasaripoppiahan tämä oli. Paljon soittimia ja taidokkaan kuuloista toteutusta. Erityisesti levyn nimibiisi on menevä, myös Hungry like the wolf jäi mieleen.
Ei nyt oikein tämä kantri uponnut. Ei mitenkään erityisen häiritsevääkään, mutta en vain saanut tästä mitään irti.
Periaatteessa ihan ok nainen ja kitara -settiä, mutta ei sitten kuitenkaan lähtenyt. Water with winessä oli vähän samaa poljentoa, kuin son of a preachermanissa, mutta nostatus ei päässyt kliimaksiin, vaan jäi vähän vajaaksi.
Perusvahvaa suorittamista. Joskus aikoinaan taisi olla R.E.M.:n kokoelmalevy mp3:ina ja tuli kulutettua nuo hitit aika puhki. Ihan ok kamaa tuo muukin tuotanto kuulosti olevan, ei tällä ihan kuuhun mennä, mutta kolmosta tarjotaan.
Aika mitäänsanomatonta kevytrokkia. Vähän liian nopeatempoista ollakseen sellaista kesäfestareilla fiilisteltävää musaa, mutta sitten taas toisaalta liian kepeää ollakseen ihan kunnolla rokattavaa. Hajuton ja mauton väliinputoaja. Ei jatkoon.
Tätä on tullut joskus silloin aikanaan kuunneltua ei nyt raivolla, mutta useasti kuitenkin. Pääsi kuitenkin yllättämään positiivisesti. Ennalta tutut biisit tempasivat mukaansa ja herkkyyttäkin löytyi sopivassa suhteessa.
Kevään väri on kaagelin ruskea. Tätä kuunnellessa lähinnä odotteli milloin tämä loppuu. Kasarisyntikoita laiskoissa biiseissä. Vähän lapsikuoroa ja muuta tekotaiteellista tvistiä viimeisteleevaikutuksen.
Tykkään Leonardin äänestä, mutta levy oli vähän tylsä. Toisaalta ennakkoon ajattelin että toivottavasti levyllä ei ole kaikkia kovimpia hittejä, vaan jotain muutakin sisältöä. Uusia helmiäsiä ei kuitenkaan tällä kertaa löytynyt. Cohenin juutalaisuus ei ole aiemmin juuri häirinnyt, mutta tällä levyllä oli aika uskonnollinen vire.
Pakko tunnustaa, että vähän negatiivisella asenteella lähdin kuuntelemaan, joten saattoi olla hankalaa sitten vaihtaa sitä ennakkokäsitystä. Sinänsä leppoisaa flowta, mutta ei kovin mukaansatempaavaa. Ja se funkin ja laulelun määrä meni vähän yli. Teemana vähän pehmeämpää kuin monet muut listan gangsta-suuntauksen levyt. Levyn kohokohta oli sanonta "Wouldn't bust a grape in a fruit fight". Olen luullut että se on Jay-Z:n oma läppä 99 Problems -biisistä (2004), mutta näköjään se on löytynyt jo tältä 1990 julkaistulta levyltä.
Lipsahti taiteellisen puolelle. Instrumentaalit oli oikein hyviä, mutta se tarinankerronta vähän rikkoi flowta. Sinänsä mielenkiintoinen levy tai pitäisikö sanoa taideteos, mutta ei kuitenkaan ihan omaan makuun.
Tämä onkin hankala arvioida, sen verran taiteellista tavaraa. Läpi levyn oli tehokeinona tarinan kerronta hiljaisella äänellä, kuin runoa lausuen. Se alkoi kyllästyttää jo toisessa biisissä, mutta toisaalta se pakotti kuuntelemaan myös soittimia tarkkaan. Unenomainen, painostava tunnelma säilyi läpi levyn. Vaihtoehtoina arvosanaksi oli 2, 3 tai 4, mennään peruskolmosella!
Alkuasetelma oli varovaisen innostuneena odottava. Megadeth on aina jäänyt minulta vähän pimentoon symphony of destruction -hittiä lukuunottamatta. Tämän levyn perusteella ei kyllä tarvitse jatkossakaan kuunnella, ei oikein iskenyt tämä tasapaksu surina. Peace sellsissä oli hyvä bassotiluttelu alussa, mutta pettymys oli silti.
Hieman sekava kokonaisuus, oli rauhallista unimusiikkia, johon voisi kuvitella nukahtavansa ja sitten taas välillä jousilla ja kuorolla terästettyä voimapoppia. Lisäksi kaikkea näiden väliltä. Hittibiisi oli selkeästi grounds for divorce, jonka kohdalla mietin olisiko se ollut jossain nhl-konsolipelissä soindtrackilla. Wikipedian mukaan ei, mutta joissain muissa peleissä ja tv-sarjoissa kyllä.
Tätä levyä on tullut fiilisteltyä syystalvella ennen 1001-projektin alkamista. Monta hyvää biisiä on saatu levylle mahtumaan, kovaa menoa jo heti aloitusbiisin introsta lähtien. Brown Sugar, Bitch, Dead Flowers, huikeita biisejä!
Ihan ok taustamusaa, olisko genreltään lounge jazzia? Jatsilta kuulosti ja loungeen voisin kuvitella tämän lätyn soimaan. Vähän sellainen sielukas vivahdekin tässä oli, ainakin kun laulettiin. Ei herättänyt tunteita oikein suuntaan tai toiseen.
Levy oli hankalasti löydettävissä (ei spotify/tidal, ei kirjastossa, mutta youtubesta löytyi soittolista). Vaivannäkö kuitenkin kannatti tällä kertaa, oli oikein sujuvaa 60-luvun rokkia. Varsinkin levyn alkupuoli oli tosi menevää, mutta loppua kohdin meno vähän laimeni.
Tasapaksua folk-poppia, ei jäänyt oikein mitään käteen. Ainakin levy oli lyhyt, eikä turhaan koitettu pidentää!
Muutama vuosi sitten tein kulttuuriteon ja asioikseni kuuntelin Born In the USA -levyn, mutta muihin Bruce Springsteenin levyihin ei ole tullut tutustuttua satunnaisia kappaleita lukuunottamatta. Tämä menee siihen kategoriaan, että vanhemmat ainakin jollain tasolla tykkäsivät, eli itse ei voinut kuunnella yhtään. Ihan ok tarinankerrontaa, enemmän minä tästä tykkään kuin Bob Dylanista. Kiva että tulee syy kuunnella tällaisiakin artisteja tässä listan mukana.
Doors-jumittelua ja jamittelua. Ei oikein löytynyt hittibiisejä tai muutakaan innostavaa ja mieleenpainuvaa. Perusvahvaa suorittamista kuitenkin.
Aika kivoja kitararalleja, mutta intensiteetti ei riittänyt ihan koko levyn mitalle. Iloinen ylläri ettei ollut ihan sellaista peruskantria niin kuin kansikuvasta ja nimestä olisi voinut veikata!
Positiivinen ylläri! Minun korvaan kuulosti hyvältä ja taidokkaalta bluesahtavalta rokilta, odotukset olivat jotain perus punaniskarokkia. Vaikka eihän se Sweet Home Alabamakaan mikään huono biisi ole, niin mukava kuulla että bändillä on muitakin biisejä.
Levyn alussa fiilis oli ihan okei, mutta mitä pidemmälle kuunteli, sitä enemmän alkoi tylsistyttää. Ray of Light -biisin rumpupoljento toi mieleen Rednexin! :D Ylipitkän levyn biisit tuntuivat toistavan itseään ja sisältökin taisi olla jotain jooga- ja itsetutkiskelukuraa. Ei jatkoon, vaikka eihän Madonna nyt kovin huonostikaan laulanut.
Perus ok pop/rock -lallattelua, varmaan jotain klassikko/pioneerikamaa, mutta ei tämä sen kummemmin iskenyt, mutta ei toisaalta ärsyttänytkään.
Leppoisaa 60-luvun hipahtavaa musaa. Vähän surffi-/avaruusrautalankaa. Levy tuli kuunneltua pariin kertaan taustamusiikkina, jäi aika hajuttomaksi ja mauttomaksi lätyksi.
Nämä Brucen levyt ovat aika tasalaatuista suorittamista. Thunder Road ja Born to Run olivat ne kohokohdat.
Perus REMmiä. Muutamia tuttuja hittibiisejä ja Nightswimming jäi myös mieleen (en ainakaan tunnistanut hittibiisiksi). Ehkä tähän bändiin on aikanaan tullut yliannostusta, laulajan ääni ja biisien laahaava meno meinaavat vähän ärsyttää. Kolmosta koneeseen kuitenkin.
On se kova! Sir Elton piti otteessaan koko levyn ajan. Levyn lopussa jo vähän hiljenneltiin, mutta niinhän se kuuluukin kunnon rallin päätteeksi. Olisi ollut huikeaa nähdä ukko joskus livenä nuoruutensa päivinä, kun meno on ollut päällä.
Aika leikittelevää meininkiä. Tuli mieleen Beatlesit siinä mielessä, että samalla levyllä voi olla legendaarisia klassikkobiisejä ja sitten jotain läppäbiisejä, joita ilmankin pärjäisi oikein hyvin. Kai se on niin, että kun on tarpeeksi iso nimi, niin voi tehdä mitä haluaa. Tämän levyn kokeellisemmat biisit eivät kuitenkaan olleet mitenkään häiritseviä tms. Kauttaaltaan kuuntelun kestävä levy, voisin kuunnella vielä myöhemminkin tätä!
Brian Enon nimi on edelleen takuu laadusta! Ei tämä kuitenkaan ihan yhtä epämiellyttävää ollut kuin Talking Heads tai tylsää kuin Music for the Airports. Jonkilaista äänitaidettahan tämä kai on enemmän kuin musiikkia ainakaan perinteisessä mielessä. Harmittavasti levyn paras raita oli ”Regiment”, joka ei ollut Spotifyssa saatavilla, mutta onneksi YouTubesta löytyi!
Odotin jotain ihan lällykamaa, singer-songwriter -juttuja. Ennakko-odotukset pettivät jälleen ja tämä olikin vähän menevämpää kasari pop-rockia. Pari biisiä taitaa olla jotain Radio Novan soittolistakamaa ja ei muutkaan styget huonoja olleet, varsinkin levyn ensimmäiset neljä raitaa olivat kaikki aika hyviä. Kahden kuuntelukerran jälkeen jäi kuitenkin fiilis, että en minä tätä kyllä tule huvikseni uudestaan kuuntelemaan, siispä pyöristetään 3,5 tällä kertaa alaspäin kolmoseen.
Manic Street Preachers kuuluu bändeihin, joiden nimen tiedän ja musiikkityylinkin noin suunnilleen, mutta en osaa nimetä yhtään biisiä. Nyt tämän levyn jälkeen ehkä osaan sanoa tuon Everything Must Go. En oikein ymmärrä mikä tässä viehättää, aika tasapaksua britti(?)rokkia ysäriltä. Verve ja Coldplay hoitavat taiteellisen puolen paremmin, Oasis menevämpää ja helpommin omaksuttavampaa.
Levyn alkutahdit lähtivät niin kivasti, että täähän voikin olla yllättävän kovaa diskojytää. Valitettavasti lento jäi kuitenkin lyhyeksi ja edes We Are Family -hitti ei riittänyt nostamaan levyä kolmosen yläpuolelle. R&B fiilistely ei oikein tahdo upota.
Hieman haastava arvioitava sinänsä, että Cheap Trick ei ole nimenä minulle millään tavalla tuttu, eikä biisitkään kuulostaneet ennestään tutuilta. Näiden live-esityksiä pitäisi sitten arvioida. Mielestäni levy kuitenkin oli hyvä, soitto kuulosti energiseltä ja yleisön laulamista ja huuteluakin oli vähän saatu mukaan nauhoitukseen. Biiseistä jäi mieleen Need Your Love, Surrender ja Clock Strikes Ten.
Irlantilaishenkistä kansanmusiikkia. Olisin halunnut tykätä enemmän, mutta olihan tämä aika pitkäpiimäinen setti. Levy tuntui todella pitkältä, vaikka ei tuo mitään ihan kuraakaan ollut. Ei vaan oikein ollut tarttuvia ralleja tai oikeastaan mitään muutakaan mikä olisi erityisesti jäänyt mieleen.
Turhan jumittelevaa jammailua minun makuuni. Papa was a rolling stone jäi tietysti mieleen, siinä oli tarttuva melodia ja biisi oli sen verran pitkä, että ei pystynyt menemään ohi. Ei jatkoon.
Joo-o… Ei nyt oikein puhutellut tämä pläjäys. Soundit olivat aika nuhaisen kuuloiset ja tuntui että basso oli miksattu aika kovalle. Wikipedia paljasti että bassoa soitti kukapa muu kuin Lemmy. Olisin pärjännyt oikein hyvin ilmankin tätä pitkää live-levyä, mutta annetaan nyt kuitenkin kakkonen.
Enon Brian yllätti tällä kertaa positiivisesti ja tällä lätyllä kolkuteltiin jo kolmosen porteilla, mutta kakkoseksi silti jää. Meininki levyllä oli popimpaa ja vähemmän kokeellista kuin Music for airportsilla tai My life in the bush of ghostsilla. Ei kuitenkaan mitään hittibiisejä tai muutenkaan sellaista yleistunnelmaa, mikä erityisesti kannustaisi kuuntelemaan levyä enempää.
Täähän olikin ihan okei! :) Talkkareiden eka levy ja tästä on ilmeisesti ollut sitten suunta vain alaspäin. Levyn avausbiisi ja Psycho Killer jäivät erityisesti mieleen (jälkimmäinen kuulosti jotenkin tutulta, liekö kuullut jossain aiemminkin?). Vähän sellaista taiteellista vibaa tässä levyssä on, mutta mielestäni pääpaino on kuitenkin perinteisessä musiikin tekemisessä eikä pelkästään kokeiluissa ja sekoilussa.
Aikakautensa rokkia, kyllä tästä tulee jollain tasolla The Doors mieleen. Muutamia ihan meneviä kappaleitakin oli mukana, mutta aika tasapaksua tavaraa noin yleisesti. Esim Roadrunner ja Pablo Picasso jäivät mieleen.
Ihan ok brittirokkia. Wikipedian mukaan tämä oli pioneeri rock-oopperoiden alalla. Ei tullut kuitenkaan tarinaa kuunneltua sillä korvalla. Peruskolmonen riittänee tälle.
Mielenkiintoinen levy, kivasti vähän erilaisia biisejä. Alkuun ajattelin, että mikäs David Bowie -kopio tämä on, mutta ei se sitten kuitenkaan ollut ihan samaa tavaraa. Ehkä voisi tutustua jossain kohtaa myös artistin muuhun tuotantoon.
Norjalainen villapaita on tietty se tämän levyn ehdoton helmiäinen, mutta muuten ei mitään järisyttävää. Tämä oli vielä aikaa ennen niitä kaikista happoisimpia Beatles-juttuja. Sellainen siirtymävaiheen levy, vähän vielä poikabändibiisejä, mutta vokaalit ehkä jo vähän rouheampia.
Tämä oli mielestäni aika turhanpäiväinen levy. Ei säväyttänyt hyvyydellään tai edes olemalla millään tavalla erikoinen, miksihän levy on nostettu mukaan listalle? Oli siellä tietysti hittibiisi Mrs. Robinson, mutta ei pelkästään yhdellä hyvällä biisillä pärjää. Mielenosoituksellinen kakkonen!
Hidastempoista musiikkia 80-luvun alusta. Tunnelmasta tuli mieleen jonkinlainen alakuloinen, hämyinen rituaali. Sinänsä kyllä jännittävän kuuloinen levy, mutta en minä tästä oikein tykännyt.
Aika monipuolinen levy, oli vähän jatsahtavaa menoa (mm. pitkä rumpusoolo!), soul/blues-henkisiä biisejä ja sitten muuta kevyempää pop-rockia ja sitten Reservoir dogsin soundtrackilta tuttu kummajainen - Coconut. Levyn loppua kohden tunnelma vähän laimeni, joten ei ihan neloseen saakka yllä.
Meat Loafin nimi oli tiedossa ja myös nimi bat out of hell, mutta en muista koskaan aiemmin antaneeni tälle mahdollisuutta. Tämähän oli ihan uskomatonta kamaa! Ei ehkä ihan vitosta, mutta vahva nelonen. Odotin jotain tunkkaista hevimetallia, mutta sain Enemmän Elton Johnia kuin Mercyful fatea. Nimibiisi ja Paradise by the dashboard light oli ne suurimmat hitit
Ei kuulostanut kovin erityiseltä tämä levy. Wikipedian mukaan ilmeisesti sanoitukset ovat tässä se juttu, mutta tälleen taustamusiikkina ei juuri sytyttänyt.
Sellaista perusvarmaa jatsailua. Oli tuossa kai sitten vähän sellaista keinuvaa samba-rytmiä mukana, mutta Jazziksi tämän mieltäisin eikä tanssimusiikiksi, vaikka kyllä tämän tahtiin varmaan jalalla voisi pistää koreaksi, jos osaisi. Ei kuitenkaan herättänyt erityisemmin tunteita.
Levyn alussa Introducing the band herätti toiveet positiivisesta yllätyksestä, mutta ei se loppulevy sitten kuitenkaan oikein puhutellut. Aika raskassoutuituista tavaraa.
Ihan kivaa vaihtelua tällainen musisointi, mutta ei ihan minun kuppini teetä. Oliko tämä nyt sitten jotain keskiaikaista folkia vai mitä. Ei mitenkään häiritsevää, mutta ei tästä oikein sen suurempaa irti saanut. Elämysosastolle. Minotaurilaulun liian suuret sarvet jäivät mieleen.
Mustaa diskojytää, hittibiisi oli laitettu heti levyn kärkeen ja sen jälkeen tasaantui. Ihan okei, ei mitään vikaa tässä.
Joskus aikanaan lainasin tämän klassikkolevyn Heinolan kirjastosta ja ihmettelin, että mikä näistä Another Brick in the Walleista on nyt se The biisi ja miksi siitä on monta versiota. Eipä se oikein vieläkään selvinnyt. Ja miksi The Happiest Days of Our Lives on erotettu Another Brick part 2:sta? Oli levyllä muitakin hyviä biisejä, kuten Comfortably Numb, mutta kaiken kaikkiaan levy oli ylipitkä ja jotain olisi varmasti voinut jättää poiskin, tulee Beatlesien levyt mieleen. Osittain mielenosoituksellinen kakkonen klassikolle, mutta en minä tästä voi sanoa nauttineeni.
Ei tällekään voi enempää kuin kaksi tähteä antaa. Paikoitellen ihan kivaa jamittelua, mutta osa sitten aika kokeellisen kuuloista. Tiedä sitten, jos tuntisi vähän paremmin tätä artistien tuotantoa. Nutrocker rokkasi kyllä kivasti.
Ei ehkä ihan stereotyyppisintä R&B:tä, mutta ei nämä tämän tyyppiset oikein puhuttele. Alkuun olin toiveikas, että olisi jotain jatsahtavampaa tai bluesahtavampaa tavaraa tarjolla, mutta enempi perushutun suuntaan mentiin.
Miellyttävää taustamusiikkia ja kuulostaa taidokkaalta. Ei jäänyt mieleen mitään erityisiä hittibiisejä, mutta kokonaisuutena hyvä. Pyöristetään 3,5 tähteä tällä kertaa ylöspäin, kun pisteytys on viimeaikoina ollut muuten niin alavireistä.
Genressä lukee post-punkia ja sellaiselta tämä kuulostaakin. Lauluääni on kuin suoraan punkista, mutta soitto on moninverroin monimutkaisempaa ja seesteisempää. Levyä kuunnellessa on ristiriitaisia tunteita, onko tämä hyvää vai ei? Ehkä kallistun hyvän puolelle. Ei tässä mitään bangereita ole, mutta mukavaa tunnelmaa.
Vähän sekava levy. Vähän piti jo miettiä, että onko tässä Talking Heads vai Police. Hetkittäin epäilin, onko tässä jopa itse Brian Enolla näppinsä pelissä. Wikipedian mukaan ei, mutta merkit kyllä puhuvat asian puolesta. Levyltä löytyy hittislovari Every Breath You Take ja sitten sen vastapainoksi kaikenlaista kokeilua. Ei jatkoon.
Tämä oli hauska ja tunnelmallinen levy, joka piti otteessaan pitkästä kestostaan huolimatta. Tässä pystyi hyvin kuvittelemaan klubin ja näkemään raspikurkkuisen viihdyttäjän kertomassa tarinoitaan yleisölle. Huumoriakin oli mukana. Ei hittibiisejä, mutta kokonaisuutena loistava!
Pari hittibiisiä ja sitten vähän sekalainen setti muuta. Bluesit oli turhan junnaavia meikäläisen makuun.
Lähti suoralla puhuttelulla kuulijalle. Vähän kuitenkin hajuttomaksi ja mauttomaksi jäi tämä chillailu 1960-luvulta. Ei mitenkään häiritsevää, vaan ihan ok taustamusiikkia, mutta ehkä asteikossa kuitenkin vähän negatiivisen puolelle, kun ei tästä jäänyt mitään käteen.
Tämä oli omaan korvaan sopivaa rokkia. Vähän teatraalistakin jopa taustalauluineen. Merellisyyttä löytyi.
Aika raaan ja rosoisen kuuloista matskua. Toisaalta Neilin ääni kuulostaa ärsyttävältä, mutta sitten taas persoonalliselta ja kärsivältä. Tämäkin levy on sellaista tunnelmakamaa. Mieleen jäi tonights the night ja mellow my mind
Joitain välispiikkejä oli, mutta en oikein muuten saanut tästä sen kummempaa live-tunnelmaa. The Wholla on joitain hyviä stygejä, mutten ole sen kummemmin tästä rockin klassikkobäbändistä niin kovin innostunut. Perusvarma kolmonen.
Tämä oli hyvä levy, tuli mieleen kevennetty versio Slintin Spiderlandista. Kappaleista Tunic jäi mieleen.
Alkuun kuulosti hyvältä kasari-diskojytältä, mutta alkoi puuduttamaan hyvin nopeasti. Laulajan sydän rikottiin moneen kertaan jne. Toinen kierros levyä läpi oli aikamoista tervanjuontia.
Ekalla kuuntelukerralla jutut jaksoi hymyilyttää, mutta tokalla kerralla oli vähän raskaampi setti. Jätkillä on varmaan siistit Civicit, sen verran kovia panomiehiä olivat. Ja jonkun virtuaalipillerinkin olivat keksineet. Ei tämä mikään huono ollut, joten tarjotaan perus kolmosta.
Levy pyörähti käyntiin Hurriganes-coverilla. Se olikin levyn kohokohta ja loppu olikin aika mitäänsanomatonta lurittelua. Jännä että 28min55s mittaisen levyn loppuun on pistetty vielä 2min13s jutusteluraita. Eikö kehdattu tehdä lyhyempää levyä ja biisit olivat jo loppuneet kesken?
Ei uponnut ei. Soitanta kuulosti tusinatavaralta ja laulajan ääni ei miellyttänyt. Muistaakseni tällä bändillä on joku hittibiisikin, mutta ei ainakaan tältä levyltä löytynyt.
Nykyaikaista tanssimusaa. Aika hajutonta ja mautonta, ei ollut tarttuvia hittibiisejä eikä jalka lähtenyt hytkymään niin millään. Lähinnä tuli katseltua kelloa, että milloin tämä loppuu. Junnaavaa ja yksitoikkoista tavaraa.
Olisin halunnut tykätä enemmän. Levy alkoi parilla kunnon bangerillä ja aloin jo innostua, sitten oli vähän yksitoikkoisempi ilmeisesti livebiisi ja loppulevy oli sitten sellaista enempi minun mielestä tunnusomaisempaa Chemical Brothers -jurnuttelua.
Levyn alku lähti mukavan viipyilevästi unisissa aamutunnelmissa, mutta livahti sitten vähän enemmän sellaiseen iskelmään. Hittinä tietysti Son of a Preacherman. Dustyn ääni oli ehkä miksattu vähän liian hiljaiselle, minun mielestäni sitä olisi kannattanut korostaa vähän enemmän. Hyvää kamaa silti, aika vahvaa laulua valkoiselta naiselta.
Geneeristä kasarikuraa. Ei jäänyt oikein mitään käteen tästä. Kappaleet oli pitkäveteisiä, eikä hittibiisejä ollut mukana. Kovaa painia että annanko ykkösen vai kakkosen. Kääntyy ykkösen puolelle, kun ei oikein tule mieleen, että mitä tässä on edes yritetty.
Singer-songwriter -settiä vahvan naisen tyylillä. Yllättävän raskasta sointia ja laulu vähän epämiellyttävää huutamista. Tykkään enemmän leppoisammista naislaulajista, ei jaksa kuunnella huutoa!
Kuraa mitä kuraa. Jos levyllä on pari kohokohtaa, joista ajattelee, että eihän tää oo kuin vähän huonoa, niin ei voi paljoa yli ykköstä tarjota. Turhan kokeellista tavaraa.
Tämä oli ihan kivaa rauhallista taustamusaa, mutta ei herättänyt juuri tunteita suuntaan tai toiseen. Mösjöö lauleskelee ja tunnelmoi, ehkä hieman alakuloisesti ja kaipailevasti, rauhallista soitantaa taustalla. Ehkä sunnuntaiaamuihin tai johonkin loungeen.
Tykkäsin tästä, ainakin taustamusana. Ei ollut tuttu ukko aikaisemmin, ainakaan tietoisesti, mutta ilmeisesti kova filmisäveltäjä. Verrattuna edellisenä arvioituun Nick Draken Five Leaves Leftiin, tämä oli vähän rokimpaa kamaa.
Olipas aikamoista kokeellista sekoilua. Tätä ei yksi hittibiisi pelasta. Ei oikein selvinnyt onko tämä levy lintu vai kala, että mitä tässä on oikein pyritty saavuttamaan. Hooceeta, räppiä, vähän jatsahtavaa menoa ja sitten yksi radiohittibängeri.
Eh... En ole yhtyeeseen aiemmin tutustunut, mutta muistelen, että tämä M.I.A. olisi jossain kohtaa ollut kovinkin suosittu ja odotettu esiintyjä festareille tms. Tämän levyn perusteella en oikein ymmärrä miksi. Jotain originelliä tässä on yritelty, mutta itse en oikein saanut mitään irti tästä sekoituksesta. Maailmanmusiikkia, räppiä ja rumpukomppi- ja konemusiikkikikkailua.
Kuulosti Sonic Youthilta. Tätä kuunnellessa tuli mieleen, että tämähän kuulostaa vähän Slintin Spiderlandilta. Sitten tuli mieleen, että sanoinkohan samaa jostain muusta levystä. No sanoinhan minä; Sonic Youthin Goosta! Ehkä tästä eteenpäin voi sanoa, että jokin kuulostaa Sonic Youthilta. Mielestäni tämä levy ei ollut kuitenkaan yhtä hyvä kuin Goo, meni enemmän taustalla eikä saanut otteeseensa. Tälle siis vain perus kolmonen.
Tämä oli ihan tunnelmallista kasarisynailua. Pikkuisen Leijonakuningas-meininkiä mukana siellä täällä, varsinkin vikassa biisissä. The Sinking Feeling oli paras biisi parin kuuntelukierroksen perusteella.
Odotukset oli korkeammalla, olisin toivonut tykkääväni enemmän, mutta ei tämä sitten sen enempää fiiliksiä herättänyt. Mielestäni aika geneeristä jatsia, tiluttelua ja sen semmoista.
Monotonista rumpukoneen jytkyttelyä, ei innosta. Muutenkin ylipitkä levy. Ilmeisesti tämä on joku Housen pioneerilevy, mutta kun ei paljoa kiinnosta koko tyylisuuntaus, niin ei anna juurikaan lisäarvoa. Pitäisi varmaan vetää jotain nappeja joilla näkisi musiikin väreinä, että tällaisesta voisi nauttia.
Perusrokkia 1960-luvulta, ei mitään ihmeellistä. Vähän hapokkaalta kuulosti, mutta ei kuitenkaan ihan mitään käsittämätöntä haahuilua.
Tämä oli kaameaa kuraa ja pitkä levy. Minun korvaan räpäyttely oli vähän epäselvää ja lähinnä siitä jäi mieleen oman nimen toistelu, niggat, ammuskelu, kiroilu ja panojutut. Biitit oli aika monotonisia ja kaikki biisit kuulostivat enemmän tai vähemmän samoilta.
Tämä levy ei ihan hirveästi puhutellut, leppoisaa taustamusiikkia. Verrattuna aiemmin kuunneltuun The Wall -levyyn tämä oli paljon tasalaatuisempi ja "normaalimpi". Ei ollut mitään outoja ylilyöntejä, mutta ei toisaalta hittejäkään. Enemmän vain tunnelmointia ja jammailua. Ei mikään erityinen levy, mutta en tuomitsisi ihan huonoksikaan.
Aika tyhjänpäiväistä pehmorokkia. Vaikka onkin suomalainen bändi, niin ei pysty ihan kolmosta antamaan.
Aikamoista synatiluttelua siellä täällä, mutta muuten suht geneeristä vanhaa rokkia. Ei tämä häirinnytkään, mutta ei myöskään herättänyt sen kummempia tunteita.
Tykkäsin kovasti torvista, joita olikin tuuttailtu koko levyn läpi. Joissain kohdin oli myös mukavaa pianotykittelyä. Laulajan melankolisesta mölinästä en kuitenkaan pitänyt, se laskee arvosanan kolmoseen.
Tämä levy on vuosien saatossa tullut kuunneltua läpi monet kerrat. Tämä oli kova juttu silloin aikanaan ala-asteella ja kulkenut mukana myös opiskeluaikoina ja ihan viime aikoinakin, edelleen timanttista tavaraa. Eihän tämä mitään korkeakulttuuria ole, mutta energiaa ja asennetta on sitäkin enemmän. Self Esteem on tässä se tärkein biisi.
Esittäjät oli nimekkäitä ja aiemmin arvioiduista levyistä olen tykännyt, mutta tämä ei juurikaan herättänyt ainakaan positiivisia tunteita. Enemmänkin välinpitämättömyyttä, tylsistymistä ja lopun silent night / uutislähetys pientä hämmennystä. Ei jatkoon.
TIukkaa bongotykitystä ja rytmikästä menoa. Mukavan pirtsakkaa musaa, tätä kuunteli mielellään!
Joskus aikoinaan koitin kuunnella jotain Grateful deadia, mutta ei tuolloin uponnut ja en ymmärtänyt bändin kulttiasemaa ja bändiä kiertueella seuranneita faneja. En ymmärrä edelleenkään mikä tässä niin erityisesti puhuttelee. Ihan ok taustamusaa, ei siinä mitään, mutta ei tästä mitään erityistä mieleen jäänyt.
Perusjytkeelle peruskolmonen. Aika pitkä levy tällaista genreä. Teenage Kicks on tietty levyn hittibiisi, mutta ei sillä vielä ihan kuuhun mennä!
Mukavaa rokkimusaa, hittibiisin olen kuullut tietysti aiemmin, mutta levyllistä ei ole tainnut tulla koskaan kuunneltua, eikä oikein ole yritystäkään ollut. Tämä yllätti positiivisesti. Mukavaa menoa, kivaa kitarointia. Ei ehkä ihan vitoseen saakka, mutta vahva nelonen nyt ainakin.
Tämä oli aika abbaisaa abbaa. Sinänsä ihan okei jortsubiisejä, mutta ei ihan oma kuppi teetä. Osansa voi tietysti olla sillä, että monet biisit ovat niin loppuun kulutettuja, että ei vaan enää pysty innostumaan.
Okei taustamusaa siivoillessa, mutta en minä tätä asioikseni kuuntelisi. Jossain kohtaa tuli Beatlesit mieleen äänimaisemasta ja toisinaan oli aika folkahtavaakin menoa. Alakuloisia biisejä.
Ei oikein tämä post-punk tms. napostele. Vähän tuli Talking Heads tästä mieleen. Ei nyt ihan täyttä kuraa, mutta ei oikein myöskään minun kuppini teetä.
Beatlesin parhaimmistoa oleva ylipitkä lätty. Sisältää monta hittibiisiä, jonkin verran täytebiisejä ja sitten himpun verran ihan täyttä sekoilua (tai äänitaidetta, jota en ymmärrä). Tämän olisi voinut tiivistää yhdeksi täysin timanttiseksi levyksi, niin vitonen olisi ollut taattu. Mikähän siinä on aikanaan ollut, että kaikista Beatles-levyistä on tullut sekametelisoppaa, vai onko se juuri se juttu, että koskaan ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu? Omat suosikkibiisit löytyy ykköslevyn alusta, U.S.S.R., Dear Prudence ja Glass Onion.
Tällainen konemusa käy minulle monesti aika junnaavaksi, kun kuuntelee vähänkin pidemmän aikaa. Vaikka tässä oli hyvää menoa, niin alkoi puuduttaa loppua kohden. Varsinkin tokalla kierroksella alkoi jo hyvissä ajoin odottamaan levyn loppua. Mutta ei tässä nyt sen kummempaa vikaakaan ollut, peruskolkki.
Tykkäsin yllättävän paljon ollakseen R.E.M.iä. Jotenkin se laulajan ääni on vähän ärsyttävä. Ehkä tykkääminen johtui siitä, että tällä levyllä ei ollut niitä kaikkein kuluneimpia hittejä, vaan semmoista mukavaa perusrokkia. Positiivisen puolelle kuitenkin meni, niin tarjotaan nelosta.
Ei uppoa tämä genre, eikä tämä Janetin levy ollut mitenkään poikkeus. Miksiköhän tässä oli niin paljon noita interludeja joka välissä? Tuli mieleen Missy Elliotin levy, jossa kanssa oli paljon välihöpinöitä. Kai se on joku mustien naisten juttu, että kun on kerran päässyt studioon niin on kiva purkittaa omaa ääntään. Levyn biisit olivat sellaista Jackson-kamaa, että hyvin pystyin kuvittelemaan siihen laulajan tanssiesityksen mukaan. Ei ihan pahinta kuraa, mutta en minä tätä enää jatkossa tule kuuntelemaan.
Olipas kuraa, huutamista ja räminää. Wikipedian mukaan post-hardcorea. Alkaa käymään selväksi, että post-punk ja ilmeisesti myös post-hardcore aiheuttavat meikäläisessä aika vahvoja inhoreaktioita. Ainoa biisi joka vähän herätti positiivisia fiiliksiä oli Luau, mutta ehkä sekin alkoi vain tuntua tutulta pitkän kestonsa ansiosta. Kenelle tätä oikein tehdään?
Tykkäsin yllättävän paljon tästä kantrilevystä. Biisit oli tarttuvia, mutta ei mielestäni kuitenkaan liian renkutusta. Ja tunnelmallisesti pääsi hienosti kuvitelmien Route 66:lle rekan rattiin.
Mukavaa kuunneltavaa. R&B:stä en tykkää, mutta mustien naisten soul uppoaa jo paljon paremmin. Minun korvaan ei ollut mitään megahittejä, mutta yleisellä tasolla laatu oli tasaisen hyvää. Tykkäsin!
Eipä ole ennen tullut kuunneltua Van Halenia. Levyn alussa oli paljon enemmän syntikoita ja vähemmän kitaroita kuin mitä odotin. Loppupuolta kohden alkoi mennä odotusten mukaiseksi. Hot For Teacher jäi mieleen. Ei erityisesti häirinnyt, mutta ei mene myöskään omille soittolistoille.
Ihan okei konemusalevy. Ainahan nämä alkavat loppua kohden puuduttaa, mutta tässä mielenkiinto ja pieni jamittelu kestivät aika pitkään. Ei ollut ihan pelkkää monotonista jumputusta. Levyltä jäi mieleen kappale, jossa listailtiin eri bändien ja artistien nimiä.
Artistin nimi oli tuttu ja epäilin olisiko ollut joku Tarantino-soundtrack ja odotin herkkää tulkintaa ja pehmeää ääntä. Olikin kevyttä mimmirokkia jostain Shania Twainin ja Anoukin väliltä. Ei sytyttänyt sitten yhtään. Lopputarkastus paljasti, että Aimee oli tehnyt Magnolia-filmin soundtrackin. Siellä oli niitä hyviä biisejä, tämä nyt arvosteltava levy ei vastannut odotuksia.
Tämä oli miellyttävää taustamusiikkia työnteon taustalle. Tuli mieleen tuoreemmista artisteista Jose Gonzales.
Utuista, unenomaista ja laiskaa tunnelmaa. Ei kuitenkaan ihan yhtä seesteistä kuin Sigur Rosin tuotanto. Jäi vähän hajuton ja mauton fiilis tästä, neutraali kolmonen.
Iloinen yllätys aiemmin minulle tuntemattomalta artistilta. Tämä oli oikein miellyttävää kuunneltavaa. Lorden äänenkäyttö oli monipuolista ja biisit olivat sopivasti hieman taiteellisia, mutta ei kuitenkaan överivaikeaa kuunneltavaa. Jossain siellä Bat for Lashesin ja Regina Spektorin välimaastossa. 5/5
Yllättävän hyvää kamaa ollakseen näinkin pioneerikamaa. Kestänyt aikaa, vaikkakin kuulostaa kyllä retromenolta. Neon Lights oli vähän pitkäveteinen, mutta muuten vangitseva levy. Ekaa biisiä kuunnellessa meni hetken aikaa ihmetellessä, että mistä tää sävel on niin tuttu, että onko jossain myöhemmin samplattu vai muuten vain lainattu. Pähkäilyn jälkeen vastaus löytyi: We are the Robots -> Minä olen poro!
Olisin halunnut tykätä enemmän. Levyn alkuun olin fiiliksissä, että tämähän on ihan varteenotettava vaihtoehto Buena Vistalle, mutta levyn loppua ja toista kuuntelukertaa kohti fiilikset laskivat. Jäi jotenkin pinnallinen fiilis tästä. Meininki ei ollut niin hyväntuulista ja rentoa fiilistelyä, kuin olisin toivonut, vaan jotenkin enemmän kantaaottavan kuuloista, marijuanat, illegalit ja mano negrot vaan vilisivät lyriikoissa. Ei voi kolmosta enempää antaa, valitettavasti.
En tiedä minkälaisissa pöllyissä pitäisi olla, että tämä alkaisi kuulostaa hyvältä. Pitäisi varmaan nähdä musiikki väreinä tai jotain? Laiskaa maalailua ja ei mielestäni mitenkään erityisen teknistä tms. En saanut tästä mitään irti.
Muutamat hittibiisit tällä klassikkolevyllä, mutta kokonaisuutena aika puuduttava ja jotenkin kaikki biisit kuulostivat keskenään samankaltaisilta. Kyllähän tuosta sitä teiniangstikasta tunnelmaa sai, mutta ei tällaista aikuista mörökölliä oikein puhutellut.
Aika epätasapainoinen levy, niin sisällöltään kuin äänenvoimakkuuksiltaankin. Black Sabbathin klassikot War Pigs, Paranoid ja Iron Man löytyivät levyltä, mutta sitten niiden vastapainoksi oli Planet Caravanin tapaisia tunnelmointeja. Toisaalta voi olla omaa rajoitteisuuttakin, että odottaa ja vaatii Black Sabbathilta juuri noiden hittien tapaisia biisejä, mutta ei nuo kevyemmät oikein nyt tällä kertaa sytyttäneet. Hienoa kuitenkin että on tarjota vähän erilaistakin matskua perus hevimetallin kylkeen.
Hajutonta ja mautonta tanssijytkettä. Ei uponnut. Ei erityisesti häirinnytkään, mutta kyllä siinä tuli silti kelloa ja biisilistaa katseltua, että milloin tämä loppuu että pääsee kuuntelemaan jotain edes jonkinlaisia tunteita herättävää.
On sillä Leonardilla aika möreä ääni. Tunnelmallisia biisejä ja lämpimiä tunteita. Treaty(t) jäi tästä parhaiten mieleen. Sen verran vahva like, että pakko antaa vitonen!
Se jokin tästä puuttui ja vastaavasti jotain oli liikaa sitä puutetta kompensoimaan. Laulajan ääni oli "ihan kiva", mutta ei kuitenkaan sitten lopulta saanut wau-elämyksiä aikaan. Instrumentteja oli taas puolestaan liikaa tai ne olivat miksattu minun makuun liian kovalle. Tuntui jotenkin täyteenahdetulta. Vertailukohtana tietysti mielen päällä edellisenä arvosteltu hyvinkin riisuttu Cohenin You Want It Darker.
Aiemmin tullut kuunneltua Radioheadilta lähinnä OK Computeria ja sitten jotain satunnaisia biisejä. Tämä oli ehkä vähän suoraviivaisempaa ja menevämpää kuin tuo OK Computer. Levy piti kuunnella läpi kolmeen kertaan, kun välillä jäi niin kaiken muun touhuilun taustalle. Piti varmistaa vielä kerran että oliko tämä oikeasti hyvä ja kyllähän se oli, tykkäsin. Erityisesti jäi mieleen Weird Fishes.
Odotin innolla Fleetwood Macia, mutta jouduin vähän pettymään. Levy oli aika pitkä ja siitä ei noussut erityisiä suosikkibiisejä. Enemmänkin mieslaulajan laulamat biisit erottuivat ei-niin-hyvinä. Olisin toivonut tarttuvampia biisejä ja ehkä vähän riisutumpaa sointia.
Oli jo vähän kasari-ennakkoluuloja valmiiksi ja myös hesarissa pari päivää sitten ollut 80-luvulla eläneistä helsinkiläisistä vaihtoehtonuorista kertonut juttu, jossa mainittiin että kuuntelivat esim Bauhausia aiheutti ennakkoinhoreaktion. Positiivisena asiana oli, että olisi tämä voinut kuulostaa enemmänkin kasarilta, se varmaan vaikuttaa että levy on julkaistu 1981, kun vuosikymmen ei ollut kuin vasta aluillaan. Negatiivisena, että tästä tuli mieleen Talking Heads ja Brian Eno. Ei jatkoon.
Listalla aiemmin ollut Virgin Suicides ei oikein sytyttänyt, mutta tämä Moon Safari kuulosti jo hyvältä. Lähellä jo vitosta, mutta neloseen kuitenkin jää tällä kertaa. Rauhallista tunnelmaa ja ilmavaa (hehhehe) sointia. Tämä täytyy pistää muistiin, sopinee hyvin viikonloppujen päiväaikaan taustamusiikiksi. Kuuntelin tämän levyn kaiuttimista ja kuulokkeilla. Kaiuttimilla kuulosti paremmalta, kai tämä on sen sorttista kamaa, että myös kuunteluvälineillä on väliä.
Erikoinen opetuslevy. Nykyään intialaiset tekee opetusvideoita youtubeen, aiemmin ilmeisesti LP-levyille! :D Alun opetus oli mielenkiintoista ja kovasti odotin opetusta jatkossakin, mutta loppulevyllä olikin enemmän vain sitä soitantaa. Ihan kivaltahan ne Intian soundit kuulostivat, ei siinä mitään. Harvemmin on tällaista maailmanmusiikkia tullut kuunneltua, virkistävää!
Tämä oli aika turha levy, ylipitkä konemusiikkipläjäys ja ei mitenkään erityisen kiinnostava. Levyn alussa olin positiivisella mielellä, että nythän on mukavia rumpurytmejä, mutta innostus lopahti hyvin nopeasti.
Sellaista taskulämmintä indie-kantri-rokkia. Ei aikaansaanut oikein tunteita suuntaan tai toiseen. Ehkä johonkin Ameriikan arojen halki kulkevalla maantiellä voisi tätä kuunnella. Perussettiä, ei oikein selvinnyt miksi tämä oli listalla.
Tää musta Michael Jackson on ihan jeppiskamaa. Hyvää ja menevää tanssipoppia. Rock with you on tietysti se hittibiisi, mutta muutenkin kokonaisuudessaan vahvaa suorittamista.
Tämä Costellon levy tuntui aika tasaiselta peruskamalta, jännästi on tähdet vaihdelleet tällä listalla kakkosesta neloseen ja nyt tarjoan välimallin kolmosta. Ei tämä huono ollut, mutta jotenkin tämä ei lähtenyt lentoon ja tykittänyt täysillä.
Ennakkoajatuksena oli, että tämä on luultavasti hyvä levy ja olisi varmasti pitänyt kuunnella aiemminkin. Levy lähtikin hittibiiseillä liikkeelle, mutta sitten ekan kolmen biisin jälkeen muuttui tasapaksummaksi. Ja ne ekat biisitkin tuntuivat lähinnä alkulämmittelyltä, että kohta lähtee. Olisin halunnut tykätä enemmän, mutta valitettavasti yli kolmosta ei kehtaa tarjota.
Levy oli vähemmän rokkia kuin mitä olin kuvitellut. Aina vaan tullut kuunneltua niitä The Whon perushittejä, mutta tämä kuulosti ehkä asteen taiteellisemmalta. Tuli mieleen Beatlesit, mutta karvan verran vähemmän sekoilua. Tykkäsin, tätä voisi kuunnella joskus muutenkin.
Vähän tämmöistä nyyhkymusaa, ei kai nyt ihan blues-rockia, mutta sellaista kaipailevan alakuloista kevytrokkia kuitenkin. Välillä oli ihan mukavaakin fiilistelyä, mutta enimmäkseen ei niin innostanut. Ekan kierroksen aikana mietin jo kakkostakin, mutta tokalla kuuntelukerralla nousi kolmosen puolelle.
Ei vakuuttanut. Laulajan ääni ärsytti vähän liikaa ja soitantakaan ei oikein maistunut. Jumittelevaa pre-kevyt-punkia tms.
Tää oli vähän niin kuin The Sounds, mutta huonompi. Ehkä astetta elektronisempi. Jotenkin väsynyt ja uninen meininki ja ei tarttuvia kertsejä.
Aika mitäänsanomaton levy, menee samaan kategoriaan kuin kaksi aiemmin arvosteltuakin. Ei tarttuvia biisejä eikä myöskään muutenkaan mitään erikoisuutta. Semirauhallisen tempon biisejä, konemaisia taustoja.
Kuulosti ihan Beastie Boysilta. Ei minun mielestä hittejä, mutta ei hutejakaan. Peruskolmonen
Minulla on tämä levy ihan CD:nä, joskus silloin nuorisolaisena tuli hankittua. Yllättävän hyvin palautui vielä laulujen sanoja ja säveliä muistiin, vaikka ei ole varmaan kahteenkymmeneen vuoteen tullut kuunneltua tätä. Vähän sellaista taskulämpöistä ja laahaavaa menoa. Levyllä on tietysti hittibiisi Song 2, siitä plussat. Vanhoilla meriiteillä kolmonen.
Tämä ei oikein napannut. En saanut otetta, että mitä tässä haettiin, kovin oli taiteellisen oloista.
Perusrokkia, annetaan nimensä mukaisesti kolmonen. Ei minun mielestä mitään erityistä klassikkomatskua.
Aika suoraviivaista rokkia. Tykkäsin levyn tunnelmasta, leppoisan reipasta, hyväntuulista menoa. Sellainen maaliin pääsemisen tunnelma ja sen jälkeinen hyvä olo, varsinkin levyn lopussa.
Aika perus kantri-honky-tonkyltä kuulosti, ei mitään sen kummempaa. Ei oikein ollut sellaisia suuria hittibiisejä, jotka olisivat jääneet päähän soimaan. Hajuton ja mauton perus kolme miinus.
Pitkästä aikaa oikein perinteistä bluesia, tai ainakin sellaista miksi itse bluesin miellän. Tidalista löytynyt levyn versio olikin projektin kannalta kätevä, kun siinä oli ensin koko levy monona ja perään stereona, meni mukavasti ilman nauhan alkuun kelaamista! Kun huomasin levyn tekijöissä Eric Claptonin, koitin kuunnella kitarointia vähän sillä korvalla, mutta en minä siitä nyt mitään sen erikoisempaa fiilistä saanut. Kolme plus
Ei oikein ollut omaan makuun tämä. Se on aina huono merkki, jos levyn parasta antia on cover-biisit ja nekään ei sitten loppupeleissä ole kovin hyviä.
Eipä ole tätä levyä tullut juurikaan kuunneltua aiemmin, vaikka bändistä kovasti tykkäänkin. Aika hurjaa, että tämä lätty on julkaistu vain reilu vuosi Cobainin itsemurhan jälkeen. Levy kuulostaa ihan Foo Fightersiltä, hyvin on tyyli säilynyt vuosien saatossa. Ei varsinaisesti hittibiisejä, mutta tasaista suorittamista alusta loppuun.
Levyn alkupuolella ehdin jo pelästyä, että miten voi KISS kuulostaa näin hyvältä. Neljäs biisi sitten rauhoitti tilanteen ja loppulevy oli aika yhdentekevää. Kyllä God of Thunderilla kuitenkin kolmoseen saakka päästään!
Tykkäsin listalla aiemmin olleesta Fela Kutin levystä ja ei tämäkään huono ollut. Sopivalla tempolla soitettua jatsia, ei liian vikkelää. Se jokin erityisyys tästä kuitenkin jäi puuttumaan, joten joutuu arpomaan kolmosen ja nelosen välillä. Pyöristetään vaihteeksi ylöspäin!
Tämä oli mininun kirjoissa vähemmän Sonic Youthmainen levy, kuin listalla aiemmin vastaan tulleet. Tuntui vähemmän taiteelliselta/kokeelliselta kevytversiolta.
Periaatteessa ihan okei harmitonta soittelua, mutta ei tämä folk-setti oikein ole oma juttu. Snadi dislike, joten kakkosella mennään.
Aika turha levy tällä listalla. Oisko tämä sitten joku nu-metallin uranuurtaja vai mikä juttu? Oli metallia ja skrätsäystä. Ja vähän sellainen fiilis, että koitettu tehdä helposti sulatettavaa matskua joka ei niin suututtaisi ketään.
Ihan ok, mutta ei mielestäni mitään rollareiden parhaimmistoa.
Tämän levyn kuuntelu oli pitkä prosessi: levyn kesto oli pitkä ja kuuntelu jakaantui useampaan sessioon. Varsinkin toinen kuuntelukierros oli aika tervanjuontia, niin en voi sanoa vilpittömästi tykänneeni. Sinänsä ihan monisävyistä ja taidokasta kamaa, mutta kun genre ei nappaa, niin ei voi mitään.
Odotin nimen perusteella jotain maailmanmusiikkia, mutta peettymys oli suuri, kun tulikin Brooklyniläistä ysäriräppiä. Ei temmannut mukaansa ja sanomakin oli ainakin paikoittain aika seksististä. Kuuluu tietty tuohon aikakauteen, mutta ei toiminut ainakaan nyt.
Ekalla kierroksella kuulosti aika peruskamalta, mutta kun tokalla kertaa kuunteli keskittyneemmin, niin biisitkin tuntuivat paremmilta ja tuli noteerattua taustalla hiljaisempiakin instrumentteja. Loppujen lopuksi päädyin tykkäämään!
Tämä oli vähän rouheampaa kamaa, kuin minkälaiseksi olen Doorsin mieltänyt. Toki levyn vika biisi oli sitä rauhallisempaa ja jumittelevampaa osastoa, mutta noin niin kuin muilta osin! Tykkäsin kyllä.
Aikalailla geneerisen oloista ysärijytkettä, ei oikein napostellut, mutta ei toisaalta ihan ehkä pahinta kuraa. Selviää rimaa hipoen kakkosella.
Tämä oli yllättävän hyvä levy, tykkäsin. Tosin ei listan aiempikaan Chemical Brothersin levy mikään huono ollut. Levyn avausraidan lisäksi toinen mieleen jäänyt biisi oli Don't stop the rock, joka vei minut takaisin Szigetiin Chemical Brothersin keikalle.