1001 Albums Summary

Klassikkokamaa, kenties jopa paras levy ikinä. Yksi niitä harvoja albumeja joissa kaikki biisit toimii. Kestänyt mainiosti aikaa vaikka julkaisusta yli 25v

Sinänsä potentiaalisesti tarttuvat melodiat mutta vähän vaisuksi jää ja muutaman kuuntelun jälkeenkään ei mikään biisi palaudu mieleen. 70-luvun lopulla julkaistiin aika paljon merkittävämpiäkin levyjä samassa genressä.

Vaikka suuri Nivala-rockin ystävä olenkin, ei tämä jostain syystä oikein lähtenyt.

En ole erityinen livelevyjen tai varsinkaan äijärockin ystävä. Tämä ei muuttanut mielipidettä kummastakaan.

Kiinnostaisi tietää mikä kulttuurihistoriallinen merkitys on nostanut tämän pökäleen listalle. Samantyppistä musiikkia on tehty ainakin vuosikymmen ennen tätä ja vieläpä paljon paremmin.

Airin muita levyjä tuli fanitettua joskus nuoruudessa. Tähän levyyn jäi tutustumatta, kenties koska en ottanut leffan soundtrackia vakavasti heidän ”omiin” levyihin verrattuna. Taso jääkin kauas esim Moon Safarista tai 10000hz Legendista. Ehkä vaatisi elokuvan mukaan katsottavaksi jotta tunnelmaa osaisi enemmän arvostaa.

Ihan asiallista rähinää ja varmasti merkittävä teos omassa genressään, mutta ei tätä kyllä oikein jaksa. Saman biisin looppausta alusta loppuun.

Melkoista sekamelskaa josta ei tunnu saavan mitään otetta. Ma and Pa oli ihan hyvä biisi.

Onhan Waterloo Sunset ja pari muutakin biisiä levyllä ihan kovia, mutta epätasaisuus vaivaa taas vaihteeksi. Ei tätä levyä kokonaisuudessaan jaksa moneen kertaan keskittyneesti kuunnella.

Lisää nuoruuden suosikkilevyjä. Ei ihan yhtä selvä vitonen kuin Oasis mutta eipä tälle voi yhtään vähempääkään antaa. Ei sorru yhtä överiksi vedettyyn progeiluun ja psykeilyyn kuin jotkut muut Flaming Lipsin levyt.

Ei tämä nyt oikein lähtenyt.

Ihan mukavaa taustamusiikkia siivoilun lomassa. Ei häiritsevää, ei tosin myöskään millään tavalla mieleen jäävää.

Todella mielenkiintoinen uusi tuttavuus. Tykkäsin kovasti levyn tunnelmasta ja äänimaailmasta. Biisien laatu ei ihan riitä korkeampaan arvosanaan mutta täytyy pitää tämä nimi mielessä.

Tunnelma välittyi hyvin. Vaikea arvosteltava, kun ei sinänsä juurikaan huonoa sanottavaa ole mutta silti tästä ei suuremmin nauttinut muutaman kuuntelukerran aikana. Ehkä tämä ei vaan ole minun genre.

No nyt on aikuisrockia isolla A:lla. Normaalisti saan näppylöitä tällaisesta musiikista mutta täähän toimii ihan ok! Liekö keski-ikä iskemässä?

Vähän liian taiteellista menoa mun makuun. Osa biiseistä hyviä, osa hieman raskasta kuunneltavaa. Tämä olisi ehkä vaatinut pari lisäkuuntelua paremmalla keskittymisellä.

Miellyttävää, rauhallista poppia. Tykkäsin vaikkei tämä mitään valtavia musiikkielämyksiä tarjoillutkaan.

Äärimmäisen taidokasta musisointia. Instrumentaalijazz ei vaan valitettavasti ole yhtään mun juttu. Sori John!

Ihan asiallista rokkijytkettä jota kuunteli oikein mielellään. Bändi oli itselleni täysin vieras. Vahvat Danko Jones-vibat tuli ihan postiivisessa mielessä. En kyllä ymmärrä mitä tämä levy tekee listalla, kun esim Hanoi Rocks teki ~saman paljon paremmin jo vuosikymmenen aiemmin.

Tylsähköä, geneeristä papparockia pienillä proge-elementeillä. Ei herättänyt suuria tunteita suuntaan tai toiseen. Tai ehkä lopulta äärimmäinen mitäänsanomattomuus kallistaa mielipiteen negatiiviseksi.

Erittäin asiallista jytärokkijytäilyä. Ensiluokkaista hiihtolenkkimusaa. Useampiakin tuttuja biisejä joita en välttämättä olisi osannut yhdistää Thin Lizzyyn. Selvästi aukkoja tämän genren tuntemuksessa! Ehkä tähän mennessä tämän projektin suurin positiivinen yllätys ennakkoluuloihin verrattuna.

Vaikken mikään valtava Nick Cave fani olekaan, niin tämä levy on aina maistunut mainiosti. Räväkämmät biisit (Get Ready for Love, Nature Boy, There She Goes My Beautiful World yms) ovat aivan timanttia. Tällä levyllä myös Caven synkistelybiisit toimii paljon paremmin kuin yleensä. Vahva nelonen mutta ei kuitenkaan ihan vitosen arvoinen pienen epätasaisuuden takia.

Bändin nimi oli tuttu jonkinlaisena indierockin edelläkävijänä mutta musiikki oli ihan vierasta. Jotenkin tämä oli jäänyt täysin paitsioon vaikka saman aikakauden ja genren bändejä olen fanittanut. Tykkäsin todella kovasti ja tätä tulee varmasti kuunneltua tulevaisuudessakin.

Talking Heads nimenä herätti mielenkiintoa, mutta tämä oli kyllä todella huono levy ja iso pettymys. Ihmeellistä kikkailua ja pimputtelua ilman mitään punaista lankaa.

Leppoisaa, positiivista taustamusiikia. 2,5* joka pyöristyy ylös tällä kertaa.

Keskinkertainen taidepläjäys eräältä suosikkibändeistäni. Kohokohdat (Idioteque, How to Disappear Completely, Motion Picture Soundtrack) ovat ihan kelvollista Radiohead-tasoa mutta huonoimmat kappaleet ovat vaan liian erikoisia. Nuoruusvuosien nostalgiatrippailu nostaa 2,5:en kolmoseen.

Mielikuva Simon & Garfunkelista oli hyvin akustispainotteista fiilistelyä, mutta tämähän olikin välillä aika rokkaavaakin menoa. Kakkosbiisin aikana oli tarkistettava että onkohan nyt ihan oikea levy soimassa. Tykkäsin, mutta en niin paljoa kuin ennen kuuntelua olin olettanut.

Hyvä levy johon en ole aiemmin jostain syystä tutustunut tarkemmin. Yllättävän rokkaavaa, jopa punkahtavaa meininkiä joissakin biiseissä. Tunnin kesto oli vähän liikaa, varsinkin kun mukana oli joitakin täysin tarpeettomia instrumentaalisekoiluja.

Tylsää, ankeata humpparockia jossa ei jäänyt oikeastaan yksikään kappale päähän muutaman kuuntelukerran aikana. Aneemista rallattelua. Pari keskinkertaista hittibiisiä jotka tunnisin.

Tylsää musiikkia joka ei herättänyt yhtään mielenkiintoa kunnolliseen keskittymiseen. Taustametelinä ajoi asiansa.

Pari hittibiisiä joista en ole koskaan tykännyt. Levyn muut biisit eivät yltäneet edes tuolle tasolle.

2000-luvun alussa niin tuoreelta kuulostanut levy ei ole ikääntynyt erityisen hyvin. Innolla aloin kuuntelemaan tätä pitkästä aikaa mutta ei innostanut lähellekään niin paljon kuin nuorempana. Suurin osa aika junnaavia biisejä. Silti välillä ihan miellyttävääkin kuunneltavaa

Ensimmäisellä kuuntelukerralla tämä tuntui täysin yhdentekevältä, kädenlämpöiseltä tunnelmoinnilta. Jollain oudolla tavalla tämä kuitenkin nappasi mukaansa seuraavilla kuunteluilla. Lopulta ihan miellyttävää, joskaan ei erityisen merkityksellistä, kuunneltavaa

Erittäin positiivinen kokemus. Mielikuvat ABBA:sta koostui lähinnä puhkikuulluista hittibiiseistä, mutta nämä vähemmän tunnetut biisithän toimii oikein mainiosti. Levyn hitti One Of Us on myös eräs niistä vähemmän ärsyttävistä hittibiiseistä. Tätä tulee kuunneltua toistekin.

Ensimmäistä kertaa kuuntelin tätä levyä vaikka joskus LCD Soundsystemin aiemmista levyistä jollain tavalla tykkäsinkin. Tämä on aika hajanainen kokonaisuus, josta löytyy sekä perinteisiä poppibiisejä että hieman kokeellisempia viritelmiä. Vähemmän kokeelliset biisit (esim. call the police, american dream) toimii kyllä hyvin, mutta ihan kolmea tähteä paremmin levy ei jaksanut pitää otteessaan.

Ensin ajattelin että plääh, miksi juuri tämä levy loistavalta bändiltä. Ennakko-olettamukset kuitenkin pyyhittiin pois parin ekan kuuntelun aikana - tämähän onkin ihan yhtä laadukasta kamaa kuin vanhemmat New Orderin homodiscoanthem-levyt. Muutama vähän heikompi tekele on mahtunut mukaan mutta pääasiallisesti äärimmäisen kovaa kasarijytkettä.

Tuttu levy tutulta bändiltä. Tällä kertaa kuuntelut meni vähän sivukorvalla töitä tehdessä, mutta kyllähän tämä ihan toimivaa fiilistelyä on. Monet biisit ovat jännästi hyvin pelkistettyjä, mutta samalla todella suurieleisiä.

Ei ihan minun genreni, mutta kyllähän Stevien ääni toimii. Varsinkin hitaammat biisit oli erittäin tunnelmallisia. Revittelybiisejä ei ihan samalla tavalla jaksanut.

Edelleenkään ei yhtään mun genre. NWA toimi vähän paremmin kuin tämä. Saman biisin looppausta alusta loppuun biisin teemojen muuttuessa marginaalisesti. Body Count oli mukavaa vaihtelua muuten niin harmaassa massassa.

Slipknot oli itselleni suht vieras bändi, jonka olin päässäni lokeroinut samaan teinimetallikategoriaan kuin esim. Children of Bodomin ja Bullet For My Valentinen. Tämä lokerointi osoittautuikin levyä kuunnellessa täysin oikeaksi. Sisäinen vihainen teinini kyllä tykkäsi kovasti, ja levy toimi hyvänä soundtrackina intialaisten rikkoman koodin korjaukselle. Lähempänä nelosta kuin kakkosta, mutta ehkä kolmonen on sopiva kompromissi.

Hitusen parempi kuin Talking Headsin edellinen levy listalla. Ei silti erityisen nautinnollista kuunneltavaa. Levy täynnä keskinkertaisia kappaleita ärsyttävän junnaavilla melodioilla. Heaven oli parempi kappale kuin näiden kahden Talking Heads -levyn muut biisit yhteensä.

Vähän leppoisampaa menoa kuin aiemmat 80-90 -luvun taitteen rapteokset listalla. Taustamusiikkina meni ihan mukavasti mutta eipä tästä oikein mitään mitään jäänyt mieleen parilla kuuntelukerralla. Kovasti oli ylimittainen eikä jaksanut pitää otteessaan.

Ensimmäinen biisi toi positiiviset mielleyhtymät Smithsin Panic:iin, ja samalla nosti odotukset loppulevystä taivaisiin. Vähän tämä kuitenkin lässähti ekan biisin jälkeen. Ihan mukavaa perusrockia mutta ei tähän tule enää palattua uudestaan.

Omituinen levy, jonka taustat aukesi paremmin wikipediasta lukemalla. Jotkut biisit hyvinkin tavanomaisia ja jopa ihan mukiinmeneviä, mutta kokonaisuuden rikkoo monet todella erikoiset ja heikot kappaleet jotka tuntuu jopa jonkinlaiselta improvisaatiolta. Jokin levyssä silti kiehtoo, ja ehkä tätä pitääkin kuunnella vielä paremmalla keskittymisellä uudestaan.

Tuttu artisti mutta tämä soololevy oli uusi tuttavuus. Fugeesin perusteella oletin pitäväni tästä, mutta tämähän oli vielä paljon parempi kuin osasin aavistaa. Mukavan letkeätä meininkiä samettisella äänellä varustettuna. Myös rap-pätkät toimii paremmin kuin yhdelläkään listalla vastaan tulleesta saman genren levystä tähän mennessä. Levyn nimikkokappale on parhaita uusia biisejä mitä olen kuullut aikoihin. Jos olisi mahdollista, antaisin 4,25*

Varsin yhdentekevä levy. Periaatteessa ihan mukavaa rallattelua, mutta yksikään kappale ei jäänyt positiivisesti mieleen. Miksiköhän on mukana tällä listalla? Köyhän naisen Tori Amos.

2000-luvun alun merkittävimpiä levyjä, joka tulee löytymään pitkään klassikkolevylistauksilta. Jos Oasiksen (Whats the story) Morning Glory oli itselläni 1990-luvun kuunnelluimpia levyjä niin tämä on aika lähellä samaa 2000-luvulta. Lumoavaa äänimaisemien maalailua, joka pitää otteessaan levyn alusta loppuun.

Melkoista tervanjuontia oli selvitä edes kerran läpi levystä. Tältä saattaisi kuulostaa Talking Heads a capellana. Leijonakuninkaan soundtrackilla voisi toimia.

Ensikosketus varhaisempaan Massive Attackiin. Ehkä tämä oli pieni pettymys odotuksiin nähden. Melko tasapaksu biisimateriaali jossa yksikään biisi ei nouse muiden yläpuolelle.

Olen monta kertaa antanut mahdollisuuden näille Morrisseyn vanhemmille soololevyille, mutta aina päällimmäisenä fiiliksenä pieni pettymys The Smithsin levyihin verrattuna. Hittibiisit Everyday Like Sunday ja Suedehead toki toimii aina, mutta näiden lisäksi levy jätti edelleenkin hieman kylmäksi. Ehkä sävellysten taso ei vaan riitä ilman Johnny Marria aisaparina.

Todella huono levy. Pariin kertaan taistelin läpi mutta en keksinyt oikein mitään positiivista sanottavaa.

Tämä iski parilla ekalla kuuntelukerralla todella kovaa. Ehkä myöhemmin magia vähän hälveni, enkä saanut levyyn enää ihan samanlaista otetta. Rushin musiikki oli ennakkoon itselleni vierasta, ja oletinkin sen olevan vielä enemmän progekikkailua. Ainakin tällä levyllä biisit ovat pääosin aika tavanomaista, joskin todella laadukasta, 70-luvun rockia. Laulajan äänessä on jotain todella kiinnostavaa. Ehkä vähän Alx Rose tulee mieleen välillä.

50% huonompi ja tylsempi versio Simon&Garfunkelista. Toisaalta ei suuremmin ärsyttänytkään. HMV.

Tätä levyä vaivaa vähän sama kuin muitakin Pet Shop Boysin levyjä - Hitit (Being boring, So hard) ovat lähes klassikkomatskua mutta suurin osa biiseistä on aika keskinkertaisia. Ihan mielellään tätä kuuteli vaikkei levy mikään täyskymppi kokonaisuutena ollutkaan. Aiemmin vieraista biiseistä The End of the World nousi muiden yläpuolelle.

Ei tällainen vanha rokki vaan ole yhtään mun genre. Kakkonen hyvästä yrityksestä.

Letkeätä Kalifornian meininkiä. Moniakin tuttuja biisejä löytyi vaikka nimistä tunnistin vaan California Dreaminin. Ihan kiva levy mutta ei kuitenkaan sytyttänyt ihan täysillä. Peruspositiivinen kolmonen.

Vaikea arvosteltava, koska tiedän tykänneeni tästä levystä aiemmin todella kovasti. Jotenkin eiliseen mielentilaan tämä ei vaan toiminut yhtään. Muutamaan kertaan kuuntelin läpi, ja varsinkin hittibiisit alkoi ärsyttää nopeasti. Eilisen angstailuita huolimatta onhan levyllä todella upeita sävellyksiä ja Winehousen ääni on erilaisuudessaan varsin toimiva. 4* vanhoilla meriiteillä, 3* eilisen perusteella. Keskiarvo 3,5 pyöristyy ylös.

En osaa, en ymmärrä enkä tajua tällaista musiikkia. Varmaan ihan merkittävä levy ja plaaplaa. Parempi kuin Coltrane.

Ensikosketus tähän levyyn. Jostain syystä jäänyt tutustumatta vaikka uudempia soad-levyjä on tullut kuunneltua paljonkin. Tutunkuuloista menoa kyllä. Ehkä vähän raskaampaa ja räyhäkkäämpää kuin myöhemmillä levyillä. Kokonaisuus toimii hyvin, vaikkei mikään yksittäinen biisi jäänyt mieleen erityisemmin.

Kuten Bowiella yleensäkin, hittibiisit ovat aivan timanttia. Kokonaisuutena en oikein saanut otetta tästä levystä, ja suuri osa biiseistä oli aika keskinkertaisia. Toisaalta jos levyn kappaleista melkein puolet on ikivihreitä hittejä niin vaikea antaa alle nelosta.

Tylsähköä perusrokkia. Ei jäänyt oikein erityisempää mitään mieleen.

Ei ihan yhtä räväkkää menoa kuin listalla aiemmin vastaan tullut herran varhaisempi levytys. Kuitenkin silti ihan toimivaa setämiesrokkailua. Erityisesti This Is Hell jäi mieleen.

Tänään tein havainnon että Billy Joel ja Billy Idol ovat kaksi eri henkilöä. Jotenkin olin onnistunut kuvittelemaan että sama superbilly on Piano Manin ja Rebel Yellin takana. Tämä ruotsinlaivabilly oli ihan mukavaa kuunneltavaa vaikkei elämysmittari punaisella värähdellytkään. Levyn avausbiisi oli paras ja Vienna etäisesti tuttu.

Bändi josta kaltaiseni indierockfanin pitäisi kai tykätä. Olen antanut tälle useita mahdollisuuksia aiemminkin mutta ei vaan oikein lähde. Ihan kivaa pääosin akustista fiilistelyä joka menee sisään toisesta korvasta ja ulos toisesta. Ylöspäin pyöristyvä 2,5 tällä kertaa.

Ei tämä Dylan ole koskaan ollut oma juttu. Avoimin mielin kuuntelin kolmeen kertaan levyn läpi, mutta valitettavasti mielipide ei muuttunut. Kuten monilla muillakin varhaisemmilla artisteilla, hittibiisit ovat hyviä mutta muuten materiaali on varsin tasapaksua.

Täysin uusi tuttavuus itselleni. Näköjään Suomessakin tätä levyä on myyty kultalevyn arvoisesti eli ilmeisesti jotain aukkoja on omassa sivistyksessäni. Kovasti on haettu vaikutteita Princestä ja muista kasaritykittelijöistä. Tykkäsin laulajan äänestä ja levyn äänimaailmasta, jossa on sopivasti kaikenlaista kikkailua ja pimputtelua. En tiedä palaanko levyn pariin enää koskaan, mutta tässä hetkessä jäi varsin positiivinen mielikuva. Kovasti keikkui kolmosen ja nelosen välillä mutta tällä kertaa näin.

Lisää tätä ghettonuorten uhoamismusiikkia. Ei iskenyt NWA, ei Ice-T eikä yhtään enempää tämäkään. Ei myöskään sinänsä suuremmin häiritse tai ärsytä, joten kakkonen lienee oikea arvosana.

Osittain tuttuja biisejä johtuen projektin Wilco-yhteyksistä. Levy kokonaisuudessaan on kuitenkin jäänyt kuuntelematta aiemmin. Tykkäsin rennon letkeästä countrymeiningistä hyvin Wilcomaisella musisoinnilla varutettuna. Jatkoon ja uudelleenkuunteluun.

Ei herätä suuria tunteita. Perusräppiä pienillä sekoiluelementeillä. Peruskakkonen kuten suurimmalle osalle saman genren levyjä.

Tuttu nimi ja tiesin suunnilleen mitä odottaa tältä. Mielenkiintoista samplailua mutta kokonaisuus on vähän levällään. Tykkäsin paljon joistain biiseistä mutta myös monia huteja mahtuu mukaan. Pääosin positiivinen, joskaan ei kovinkaan mieleenpainuva kokemus.

Äijärockia jossa veivataan samaa keskinkertaista biisiä 40 vuotta. Sama pelikirja käytössä kuin Popedalla ja Metallicalla. Hassut parrat eivät tällä kertaa nosta arvosanaa.

Ensikosketus tähän Streetsin levyyn. Ihan ei pääse mainion Original Pirate Materialin tasolle, mutta varsin kelpo tapaus tämäkin. Tykkään Mike Skinnerin vahvalla brittiaksentilla vedetystä omaperäisestä tyylistä. Lyriikoiden kuuntelu jäi valitettavasti töitä tehdessä vähemmälle.

Ihan menevää peruspunkrockia. Voisi toimia livenä hyvin jollain hämyisellä klubilla, mutta levyltä jättää snadisti kylmäksi. Soundeista tulee kovasti mieleen Supergrass tuoreemmista bändeistä. Peruskolmonen.

Toimii hyvin aurinkoisena kevätpäivänä. Talven synkkyydessä voisi olla eri fiilikset. Ei ihan omaa suosikkigenreä mutta enpä tiedä voisiko tätä juurikaan paremmin tehdä. Keikkui kolmosen ja nelosen välillä mutta tällä kertaa näin.

Varsin mielenkiintoinen uusi tuttavuus! Alussa oli vähän WTF-fiilikset mutta tämähän toimii. Hieman kuin Talking Heads mutta ilman ärsyttäviä elementtejä. Kikkailu pysyy ihan hyvin hanskassa ja meno on muutenkin tyylikästä. Ihan huippuarvosanaan ei näillä meriiteillä vielä pääse, mutta erittäin vahvalla kolmosella mennään.

Levy jota kuuntelin varmaan lähemmäs kymmeneen kertaan, enkä oikein vieläkään tiedä mitä tästä ajattelen. Rufus Wainwright toki artistina on tuttu, mutta tämä on jäänyt kuuntelematta. Ehkä jonkinlainen linjattomuus häiritsee levyssä, vaikka yleisfiilis on todella positiivinen. Parhaimmillaan vitosen arvoista mahtavuutta, heikoimmillaan kolmosen arvoisia tylähköjä rallatuksia. Nelonen lienee oikeutettu arvosana.

Levotonta menoa. Parit hittibiisit ovat jonkinlaisia moderneja klassikoita, mutta muuten en saa oikein kiinni tästä.

Letkeätä Jamaikan meininkiä joka useasta kuuntelusta huolimatta jäi hieman taustamusiikiksi. Biiseistä suuri osa oli entuudestaan tuttuja, ja olen kyllä aina Marleysta tykännyt. Tuskin reggaeta voisi juurikaan tätä paremmin tehdä.

Tämä ei kyllä jaksanut kiinnostaa yhtään. Tylsää bluesrockia ilman mitään massasta poikkeavia elementtejä.

Kylläpäs tässäkin levyssä mentiin laidasta laitaan. Balladit olivat pääosin erinomaisia, ja tulikin mieleen että tämä on varmasti ollut vaikutteena esim. Lenny Kravitzin rauhallisimpiin kappaleisiin. Erityismaininta Reasonsille, todella hieno ja tunnelmallinen kappale. Toisaalta monet menevämmät biisit olivat aika yhdentekeviä ja jopa rasittavaa kuunneltavaa.

Tasapaksumpaa kamaa kuin muut kuuntelemani Beastie Boysin levyt. Omituinen sekoilu on ehkä hieman vähäisempää, mutta myös parhaat biisit eivät ole ihan samalla tasolla kuin myöhemmässä tuotannossa. Ihan hyvä levy, mutta ei tätä tarvi varmaan uudestaan kuunteluun ottaa.

Ei kovinkaan mieleenpainuvaa musiikkia. Kovin Tori Amos -tyyppistä menoa mutta huonommilla sävellyksillä. Liekö tämä toiminut esikuvana Amosille.

Wikipedian mukaan tämän genre on "sophisti-pop". Ilmeisesti oma sivistys ei riitä, koska tämä ei kyllä toimi ollenkaan. Sinänsä mitään suurta vikaa en keksi ja ei tämä ärsytä, mutta myös positiivisten puolten löytäminen tuntuu vaikealta. Tai noh, uusintakuuntelulla alkoi myös ärsyttämään jolloin arvosana meni naksulla alaspäin.

Eilen illalla sohvalla rauhassa kuunnellessa tämä kuulosti jopa erittäin miellyttävältä. Tänään työn ohessa ei sitten jaksakaan enää yhtään. Lopulta mielipide kääntyy varovaisen negatiiviseksi. Genren edelläkävijänä varmasti tärkeä levy, mutta vähän väljähtäneeltä kuulostaa nykyajan elektroniseen musiikkiin verrattuna.

Doors on itselleni aina ollut eräs aikakautensa suosikeista, ja varsinkin tämä levy on aika virheetön suoritus. Pitkähkön tauon jälkeen tämä levy kuulosti vielä paremmalta kuin muistelinkaan. Vitosen arvoinen nauhoitus!

Vaikka Elvis yhä elääkin, ei aika ole kohdellut herran musiikkia erityisen hyvin. Erityisesti vauhdikkaammat biisit kuulostavat todella kulahtaneilta.

Tämähän oli mainio uusi tuttavuus. Country/folkia todella modernilla otteella ollakseen vuodelta 1974. Osassa biiseissä vähän liigan gospelfiilistä mutta ehdottomasti jatkoon ja lisäkuunteluun.

No nyt on progea. Välillä (aika usein) homma lähtee vähän (ihan täysin) lapasesta, mutta pidin varsinkin levyn rauhallisemmista osuuksista (osuuksista missä oli musiikkia).

Noh tämä on Bob Dylania - hyvässä ja pahassa mielessä. Onhan esim Like a Rolling Stone ihan timanttinen biisi, mutta suuria osa levystä on todella yhdentekevää rallattelua. En ihan ymmärrä statusta jonka Dylan on musiikkihistoriassa saanut. Ei häiritseveää, ei loistokasta. Hitit nostaa kakkosen kolmoseksi.

Levy josta haluaisin tykätä enemmänkin. Tässä on monia hyvin toimivia elementtejä, mutta kokonaisuus jää jotenkin valjuksi ja biisit ei ole lopulta ihan riittävän laadukkaita.

Levy joka on jäänyt aika vähäiselle kuuntelulle esim. Combat Rockiin ja London Callingiin verrattuna, mutta varsin mieluisaa musiikkia on tämäkin. Just nyt tuntuu että löysin uuden Clash-suosikkilevyni. Suorempaa rockia ilman myöhempien aikojen reggaevaikutteita.

Jee, kikkeliheviä! En ole enää mikään suuri maidenfani, mutta kyllähän tämä pitkästä aikaa potkii semikovaa. Levyn edellisestä kuuntelusta onkin vierähtänyt ehkä vajaa 20 vuotta. Riittävän pienissä annoksissa nautinnollista kamaa, mutta jos tätä joutuisi enemmänkin kuuntelemaan niin alkaisi maistua puulta suurella todennäköisyydellä.

Brittien versio Talking Headsista. Ihan yhtä huonoa ja sekavaa menoa kuin Amerikan serkuillaan. Pari kertaa taistelin läpi mutta ei tämä auennut. Wrote for Luck on ilmeisesti jonkinlainen klassikkobiisi mutta ihan yhtä huonolta se kuulosti kuin muutkin.

One oli ihan kiva biisi niin kauan kunnes Hetfield avasi suunsa. Muuten perus Metallicatuubaa. Inhokkibändien top 5:ssa.

Noniinno, tätä samaa ysärigangstailua joka ei kyllä putoa edelleenkään yhtään. Ei jäänyt mitään mieleen enkä oikeastaan haluaisikaan jäävän.

Vähän kylmäksi jätti vaikka potentiaalia kyllä olisi. Toivottavasti listalle tulee jossain vaiheessa myös Brownin studiolevy.

Eipä tästä oikein mitään suurempaa jäänyt käteen. Ihan menevää rokkia ilman ylimääräisiä hienouksia. Yksittäisiä hienoja biisejä (esim. Teengenerate) levyltä kyllä löytyy mutta kokonaisuus jää jotenkin mitäänsanomattomaksi. California Sunin kertsistä tuli mieleen se oktoberfestien und ich spring/schwimm/yms biisi!

Luurangot kaapissa vol x: Tykkään Mariah Careyn slovareista. Tällä levyllä niitä on harmillisen vähän ja R&B-kökköilu on suuremmassa roolissa. Ei siis ihan täyskymppi mutta tukeva kolmonen.

Tylsä ja mitäänsanomaton levy laulajalta jonka äänestä en erityisemmin välitä.

Nuhaisilla soundeilla varustettua leijonakuningasmusiikkia. Pari kertaa jaksoin läpi kuunnella aika vaivatta. Ei siis suurempia negatiivisia fiiliksiä herättänyt. En myöskään keksi yhtään syytä miksi tätä pitäisi enää koskaan kuunnella.

Letkeän groovaavaa ja äärimmäisen tyylikästä menoa. Ilmeisesti tämä on jonkun 70-luvun elokuvan soundtracki. Levyn tunnelman perusteella elokuvakin olisi mielenkiintoista nähdä! Freddie's Dead kuulosti häiritsevän tutulta, mutta vasta google paljasti että biisi löytyy coverina jo aiemmin listalla vastaan tulleelta Fishbonen levyltä. Arvosana keikkuu kolmosen ja nelosen välimaastossa, lopulta tällä kertaa ylöspäin pompsahtaen.

Levy/bändi jonka tiesin olevan suuri aukko omassa musiikkisivistyksessä. Ihan täysin tämä ei vastannut korkeita odotuksia, vaikka erittäin mielellään levyn muutamaan kertaan läpi kuuntelikin. Biisit olivat ehkä keskenään hieman liian samankaltaisia, joskin keskimäärin laatukkaita.

Kaksijakoinen levy. Pidin kovasti naislaulajan äänestä ja tyylistä, kun taas mieslaulaja ärsytti suuresti. Levyn soundimaailmassa ja naisvokalistin äänessä oli jotain todella paljon Pintandwefall:sta muistuttavaa. Mukavaa sekoilua, mutta pidemmän päälle vähän raskasta kuunneltavaa. Kakkosen ja kolmosen välimaastossa heilutaan, mutta ehkä kakkoseen tällä kertaa valahtaen.

Jo toinen Cashin vankilalive tällä listalla. Parempi tämä oli kuin Folsom Prisonin levy. Välispiikit ja yleinen tunnelma nostaa arvosanan kolmoseen, vaikka musiikin puolesta kakkonen olisi ollut sopivampi arvio.

Omituinen konseptilevy normaalisti kovasti arvostamaltani yhtyeeltä. En ole koskaan oikein päässyt tähän sisälle kestosta johtuen. Samaa ongelmaa oli nytkin havaittavissa. Parhaat kappaleet kyllä jää mieleen, mutta turhaa täytemateriaalia on aivan liikaa. Parhaat 15 kappaletta valikoimalla tämä olisi erinomainen levy, nyt vaan keskinkertainen. Jatkossakin keskityn muihin Magnetic Fieldsin levyihin.

2000-luvun rock-klassikko josta on vaikea löytää huonoja puolia. Varhainen Strokesin levy, jossa on vielä mukana myöhemmin hieman haalistunutta nuoruuden intoa. Vaikka tämä varmasti on top 20:ssa eniten kuunnelluissa levyissäni, ei se silti kuulosta lainkaan puhkikuunnellulta tai tylsältä. Yhtä selvä vitonen kuin Oasikselle ja Sufjan Stevensille.

Ilmeisesti jonkinlaista kulttimainetta omaava räminäyhtye joka on jäänyt itselleni vieraaksi. Tämä levy herätti mielenkiinnon, mutta lopulta kuitenkin jäi hieman etäiseksi. Here Comes Your Man oli hyvä kappale, jonka tyylisiä olisi kuullut mielellään enemmänkin.

Olipas hajuton ja mauton levy. Easylistening-höttöä ilman mitään mieleen jäävää. Ruotsinlaivalla tämä menisi taustamusiikkina.

Ensikuuntelulla tämä toimi todella hyvin. Ehkä toisella kerralla taika oli vähän hälvennyt jostain syystä. Kuitenkin oikein pätevää ja positiivista jammailua miellyttävällä vokalistilla varustettuna.

Uusi tuttavuus, ja levyn alku olikin lupauksia herättävää, Pearl Jam -tyyppistä grungefiilistelyä. Eteenpäin mennessä meno muuttui raskaammaksi ja sekavammaksi. Osa biiseistä oli oikein kelvollisia, osa vähemmän. Peruskolmonen.

Ei ihan samaa tasoa aiemmin listalla olleen Missy Elliottin levyn kanssa. En jaksanut keskittyä kunnolla eikä biisit olleet erityisen tarttuvia.

Dinosaur Jr:aa, hyvässä ja pahassa. Pidän kovasti bändin levyjen äänimaailmasta, mutta toisaalta biisit eivät juurikaan eroa toisistaan tai jää mieleen samankaltaisen kitaramuurin takia. Nämä vanhemmat bändin levyt ovat itselleni hieman uusia vieraampia, mutta ihan samaltahan tämä kuulostaa kuin 30v myöhemminkin. Kolmosen ja nelosen välimaastossa keikutaan, mutta vertaamalla tätä muihin viime aikoina antamiini kolmosiin on pakko tehdä pyöristys ylöspäin.

Tämä levy oli joskus ensikosketukseni Nick Caveen hittibiisi Where the Wild Roses Grow:n kautta. Hieman vaikeampi lähestyttävä kuin listalla aiemmin ollut Abattoir Blues/The Lyre of Orpheus. Työnteon taustamusiikkina välillä jopa häiritsevän poukkoilevaa menoa. Rauhassa keskittyen kuunnellessa tämä toimi paremmin, mutta silti preferoin hieman rauhallisempaa Caven tuotantoa. Death Is Not The End oli miellyttävä päätös levylle.

Levy jota vaivaa Pet Shop Boys -syndrooma. Hittibiisit ovat täyttä timanttia, kun taas täytebiisejä ei jaksa ollenkaan. En ole ikinä oikein jaksanut kuunnella bändin levyjä omina kokonaisuuksinaan, vaan yleensä soittimeen päätyy jonkinlainen kokoelmalevy. Kyllä tätä silti oikein mielellään kuuntelee.

Äärimmäisen positiivinen yllätys. Duran Duran oli ennestään tuttu pääosin hittiensä kautta, mutta tämä levyhän oli todella tasavahva kokonaisuus. Hitit (Rio, Hungry Like a Wolf, Save a Prayer, My Own Way) ovat klassikoita, joskaan ei puhkikuunneltuja sellaisia. Lisäksi levyltä löytyi aivan uusia kiinnostavia tuttavuuksia josta tykkäsin kovasti (Lonely In Your Nightmare, The Chauffeur). Lähes virheetön levy omassa genressään, joka ansaitsee listauksen tähän mennessä ensimmäinen yllätysvitosen.

Emmylou oli aiemmin tuttu vaan nimenä SMG:n ja First Aid Kitin biiseissä. Artistin genre toki oli tiedossa, mutta muuten varsin vieras tuttavuus. Ihan miellyttävää countryfiilistelyähän tämä oli, vaikkei sinänsä mitään suuria elämyksiä tarjonnutkaan. Tämä jos joku on peruskolmonen.

Tämä oli nimenä hämärästi tuttu jostain yhteydestä, mutta musiikista ei ollut aavistustakaan. Eipä musiikissa mitään erityisen positiivista olekaan, vaan hyvin geneerisellä rallattelulinjalla mennään. Oikein mitään ei jäänyt mieleen. Ei ainakaan mitään erityisen positiivista.

Turhahko levy turhahkolta bändiltä. Remillä on joitain ihan ok biisejä mutta harva niistä on osunut tälle levylle. Kakkosen ja kolmosen välimaastossa keikutaan, mutta menköön kolmosena tällä kertaa.

Ah, eräs teinivuosien suosikkibändeistä jota en tosiaankaan olettanut näkeväni tällä listalla. Soundit ovat paljon nuhaisemman kuuloiset kun olin muistellut. Muutenkin meno on vähän väljähtäneen oloista eikä tämä jaksa enää innostaa ihan niin paljoa kuin nuorempana. Ehkä muutenkin Free All Angels oli enemmän mun juttu Ash-levyistä. Korvamatoisat kertsit kyllä toimii edelleenkin!

Bändejä joita en ole ikinä ihan osannut. Liian synkkää menoa omaan makuuni. Ennakkoasenteista huolimatta tämä oli ihan mukavaa kuunneltavaa. Hyvin vahvat kasarisoundit bassoissa ja syntikoissa vaikkei ihan kasarilevy olekaan. Hittibiisien lisäksi myös pari muuta ihan toimivaa rallia löytyi.

Hyvin samantyyppistä kasarielektroa kuin Duran Duran, ja sokkokuuntelussa nämä bändit oliskin voinut sekoittaa keskenään. Ehkä Duran Duran luottaa enemmän tarttuviin melodioihin, kun taas Talk Talkilla on hieman taiteellisempi ote tekemiseen. Erittäin positiivinen yllätyshän tämä oli. Aiemmin bändistä oli tuttua ainoastaan nimi, ja musiikkigenre oli tiedossa etäisesti. Mukavaa että listalta on alkanut löytymään enemmän tällaisia uusia tuttavuuksia joita varmasti tulee kuunneltua myöhemminkin.

Miellyttävä levy merkittävältä artistilta, joka on itselleni aina jäänyt aika vieraaksi. Sivistävää kuunneltavaa siis. Tämän levyn perusteella Cohen ei nouse kuitenkaan ihan suurimpien suosikkieni joukkoon vaikkei levyssä sinänsä mitään vikaa olekaan. Jotenkin tämä vaan vähän jätti kylmäksi.

Selvästi paras listan tähänastisista amerikkalaisista rap-levyistä. Letkeän groovaavaa menoa ilman suurempaa angstailua ja uhoamista, vaikka levyn kannesta tulikin hieman pahat etukäteisvibat. Biiseistä jäi mieleen erityisesti Around The Way Girl. Tähän voisi jopa palata myöhemmin joskus!

Outoilua joka ei itselleni uppoa yhtään. Pari kertaa taistelin läpi mutta ei levy ainakaan yhtään paremmaksi muuttunut.

Ankeaa, tylsää ja huonoa musiikkia. Liekö sitten jonkinlainen oman genrensä edelläkävijä? Tosin 1991 taisi jo eräs Nirvanakin olla lähes uransa huipulla.

Olipas tylsä levy. Ei tämmönen puoliraskas metalli hieman omaperäisellä lauluäänellä toimi itselleni yhtään. Ilmeisesti jonkinlaista thrash metallia tämän pitäisi olla mutta aika kevyttä kamaa ainakin nykystandardeilla. Harmaasta biisimassasta ei yksikään jäänyt mieleen. Ennemmin kuuntelen vaikka Slayeria tämän aikakauden metallibändeistä.

Tämä oli ensikuuntelulla selkeä, joskin erittäin yllättävä, 5* levy. Myöhemmillä kuunteluilla pidin levystä yhä kovasti, mutta alun käsinkosketeltavaan kiimaan ei enää päästy. Erittäin hyvä levy kuitenkin uudelta tuttavuudelta. Rauhallinen äänimaailma ja laulajan ääni miellyttivät kovasti, eikä raukeasta tunnelmasta huolimatta tylsiä kohtia tai täytebiisejä löytynyt. Vaikka jossain vaiheessa kuuntelu-urakkaa käytiin nelosessa, niin kyllä tämä levy lopulta vangitsi vitosen arvoisesti.

Aloin kuuntelemaan tätä hieman varautuneesti, koska Rollarien bluesrock-touhu ei ole ikinä oikein iskenyt itseeni. Levyltä kuitenkin löytyi väsyneen rokkiveivaamisen lisäksi muutama todella herkullinen slovari. Varsinkin ennestään tuttu Wild Horses, I Got The Blues ja Moonlight Mile olivat oikein päteviä fiilistelybiisejä. Ei edelleenkään nouse lempparibändieni joukkoon, mutta kai tämän voisi ihan positiiviseksi yllätykseksi laskea.

Nimen perusteella odotin taas jotain gangsteriuhoamista, mutta heti levyn ensi tahdit yllättivät positiivisesti. Street Life olikin jo ennestään etäisesti tuttu biisi ja levyn ehdoton helmi! Tästä alkoikin alamäki, ja korkeat odotukset murenivat jatkuvasti. Vaikka instrumentaalimusiikin ystävä olenkin, niin melkoista hissimusiikkia oli. Levylliselle Street Lifea olisin antanut vähintään kolmosen, nyt kakkonen lienee oikea arvio.

Tuttu nimi ja joitain tuttuja biisejäkin. Harmillisesti tämä nyt vaan ei ole yhtään mun genre vaikka ihan laadukkaalta musiikilta kuulostaakin. Harvinaisesti kuuntelin tämän vaan kerran läpi, koska en kokenut saavani mitään uutta irti lisäkuunteluilla. Ihan kiva mutta ei jatkoon.

Ihan mukavaa hippirokkia. Biisit ei ole kuitenkaan riittävän tarttuvia että tätä jaksaisi enemmän kuunnella. Yksikään biisi ei jäänyt mieleen erityisen positiivisesti, joskaan ei myöskään negatiivisesti. Tai no levyn päättänyt rallattely oli ihan mukava kopio Country Roadsista. Vahvaa keikkumista kakkosen ja kolmosen välimaastossa.

Bob Dylan -meininkiä josta en niin kauheasti välitä. Tylsiä rallatteluja ilman mitään erityisen kiinnostavaa tai massasta poikkeavaa. Springsteenillä olisi varmasti ollut parempiakin levyjä tälle listalle.

Ei pääse lähellekään mainion debyyttilevyn tasoa. Biiseistä löytyi muutama tuttu, mutta nämä ei missään nimessä ole omia lemppareitani bändiltä. Aika countrymeininkiä havaittavissa joissakin biiseissä. Ihan hyvä levy mutta tulevaisuudessakin kuuntelen muita Doorsin julkaisuja.

Onpas progea. Ei ole kyllä yhtään omaan makuuni tämä. Hieman enemmän kaipaisin melodisuutta ja rakennetta kaipaan musiikkiini.

Perusrokkia joka menee taustamusiikkina olutta hörppiessä. Yksikään biisi ei jäänyt mieleen ennestään tuttua Free Birdiä lukuunottamatta. En ihan ymmärrä tämän bändin jonkinasteista kulttimainetta. Thin Lizzy iski paljon kovempaa saman genren bändeistä.

Hyvä levy, positiivinen levy ja näin. Vähän nuo intialaiset kikkailut välissä pisti harmittamaan, mutta kokonaisuutena positiivinen, hyvä levy. Madonnasta oli kuva ehkä hieman enemmän joko kasaridiscon tai myöhemmin hieman modernimman discomusan esittäjänä, mutta tämä oli aika rauhallisen miellyttävää musiikkia. Nelosen arvoista menoa!

Ensikuuntelulla tämä jäi vähän sieluttomaksi ja ohueksi elämykseksi, vaikka teknisesti kaikki olikin kohdallaan. Onneksi annoin vielä pari lisämahdollisuutta, koska tällöin levy tuntui heräävän henkiin aivan eri tavalla. Ei edelleenkään mikään täyskymppi, mutta kuitenkin oikein mainiota laulantaa ja musisointia! Yksittäisistä biiseistä ei mikään tuntunut nousevan selvästi muiden yläpuolelle. Ehkä Country Girl oli sellainen jonka nimi piti erikseen tsekata kun kuulosti mukavalta.

Perus kitararallattelua. Pidin enemmän aiemmasta Byrdsin levystä jossa oli vahvemmin Country-meiningit pääosassa. Taustamusiikkina meni ihan ok (paitsi se lentokoneturbiinibiisi), mutta eipä tätä jaksanut kauhean tarkasti kuunnella. Tylsiä biisejä joissa oli mukana typeriä kikkailuelementtejä. Jos edellinen Byrds sai kakkosen, ei tämä ainakaan yhtään enempää ansaitse.

No nyt on sellaista Brucea jota odotin jo aiemmalla levyllä. Isoa Amerikan meininkiä, joka välillä potkii paremmin ja välillä huonommin. Vaikken ihan genren tai Brucen äänen suurin ystävä olekaan, niin onhan tässä jotain hyvin viihdyttävää. Heti levyn avaava Thunder Road varastaa mielenkiinnon tarttuvalla pianomelodialla. Lopulta kaksi levyn helmeä olikin ensimmäinen ja viimeinen kappale. Moni biisi jäi vähän tasapaksuksi. Tosin tarkkaavaisemmalla kuuntelulla näistäkin voisi saada hieman enemmän irti. Kolmosen ja nelosen välimaastossa keikutaan, mutta tällä kertaa alaspäin pyöristyen.

Maailman tylsin rockbändi jatkaa valitsemallaan polulla. Avausbiisi Drive oli jopa REM:in kappaleeksi yllättävän puuduttava. Taso ei juurikaan tästä noussut, vaikka tämä levy oli hieman hittipainotteisempi kuin se listan edellinen REM-levy jonka nimi oli niin tylsä ettei jäänyt mieleen. Vahva kakkonen.

Innolla odotinkin ensimmäistä Elton John -levyä listalla. Keväällä katsotun Rocketman-leffan jälkeen sain jonkinlaisen inspiraation herran musiikkiin, mutta tuolloin kuuntelu keskittyi lähinnä hitteihin. Tältä levyltä ainoa tuttu biisi oli avauskappale Tiny Dancer. Valitettavasti tuon jälkeen taso tuntuukin menevän alaspäin reippaasti. Hyvä levy, mutta kuitenkin jonkinlainen pettymys hittitykitykseen verrattuna. Ehkä Goodbye Yellow Brick Road on sitten se levy joka saa paremmat arvostelut.

Varmaan Queenin ensimmäinen studiolevy jota kuuntelen. Aika vähän megahittejä löytyy, ja meno on muutenkin melkoisen poukkoilevaa. Jossain vaiheessa ensimmäistä kuuntelua jopa unohdin mikä bändi on kyseessä ja piti hieman mietiskellä että mitäs levyä listalta olinkaan kuuntelemassa. Yllättävän kylmäksi jätti vaikka odotukset oli korkealla. Levyn kohokohtana oli kenties etäisesti tuttu Seaside Rendezvous.

Noniin, aiemmin kuuntelemani "Here Come The Warm Jets" -levy oli melkein kuunneltavaa Enoa mutta tämä menee taas vaihteeksi "vittu mitä paskaa" -osastolle. Teki mieli luovuttaa jo ensimmäisen biisin aikana, mutta taistelin urheasti kerran loppuun asti. Ei enää näitä pliis.

Levy täynnä keskinkertaisia renkutuksia ärsyttävällä lauluäänellä varustettuna. Mikäköhän mystinen voima on tämän levyn nostanut listalle, ja miksi tämä piti kuunnella ennen kuolemaa? Madonna yms on tehnyt saman noin sata kertaa paremmin. Ei kuitenkaan ihan niin huono että 1*-kerhoon ansaitsisi paikkaa. Ylöspäin pyöristyvä 1,5.

Jos Oasis oli teinivuosien ykkösbändi, niin tämä oli sitten varmaan kakkonen. Viimeiseen 15 vuoteen tämän kuuntelu sitten onkin jäänyt melkein nollaan. Kenties bändin uudempien levyjen kehnous on karkoittanut minut myös vanhemmasta tuotannosta. Ensimmäinen reaktio nähdessäni levyn listalla oli ehkä jopa negatiivinen - jaa tätä, ei kyllä kiinnosta yhtään enää nykyään. Onneksi ennakkoluuloni osoittautuivat vääräksi, ja tämähän kuulostikin oikein mainiolta ja jopa tuoreelta liian pitkäksi venyneen tauon jälkeen. Varsinkin vähän rokkaavammat biisit (Enola/Alone, Kevin Carter yms) toimivat kuin junan vessa. Vaikkei Everything Must Go ole ollut ihan suosikkilevyni Manicsilta, sai tämä ainakin minut innostumaan taas palaamaan niiden suurimpien helmien (tai ainakin Holy Biblen) pariin. Kovaa painia on nelosen ja vitosen välillä, mutta kun vertaa muihin antamiini nelosiin niin parempihan tämä on.

Oi miksi olen jättänyt nämä kaikkein kehnoimmat levyt rästiin. Kolmas alle keskinkertainen levy kuuntelussa tälle päivälle, ja huumori alkaa vähitellen loppumaan. Tosi ihanan happyjee fiilis levyllä ja kaikkee, ei nyt vaan jaksa yhtään.

Nyt on kyllä todella perusrokkia. Samaa junnaavaa kitarajyystöä levyn alusta loppuun. Vaikka pieni plussa pitää Tokiolivestä antaakin, ei tämä levy tarjoa itselleni mitään. Ei varsinkaan mitään miksi levy nousisi 1001 merkittävimmän levyn joukkoon. Peruskakspuolikas. Alaspäin pyöristyen.

Kaksijakoinen levy - alkupää oli oikein miellyttävää ja helposti lähestyttävää irkkufolkia, kun taas loppu meni vähän enemmän kikkailuksi. Alkupään kappaleista pidin kovasti, mutta ei tätä kokonaisuutena jaksa moneen kertaan kuunnella. Genre ei ole muutenkaan ihan itselleni läheisin ainakaan tällä tavoin toteutettuna. Levyn alkupäälle 3,5, kokonaisuudelle alaspäin pyöristyvä 2,5.

Tästä ei jäänyt oikein mitään käteen. Yksi tuttu, joskin erittäin keskinkertainen kappale ja loppulevy samaa tasapaksua r&b/funk/whatever diiibadaabaa. Peruskakkonen koska kuuntelu ei suuremmin myöskään häirinnyt.

Ensimmäisen biisin perusteella ajattelin jopa, että olisiko tässä vihdoin levy johon Brian Enon "kultainen kosketus" ei olisi vaikuttanut niin pahasti. Noh realiteetit löi päin kasvoja jo heti seuraavien biisien aikana. Tekotaiteellista outoilua ilman punaista lankaa on tämäkin. Kertakuuntelu riitti mielipiteen muodostamiseen.

Tuttua Talking Headsia. Tällä kertaa Enottomana ja ehkä vähän vähemmän taiteellisena. Ei tämä kyllä silti edelleenkään iske yhtään. Laulajan ääni ärsyttää, musiikki on mitäänsanomatonta ja yleisesti koko levy jäi vaan aivan taustamölinäksi. Ei ykkönen mutta ei kyllä lähellekään kolmonenkaan.

Ensikuuntelulla tästä jäi vähän sekavat fiilikset. Onneksi kuitenkin annoin vielä ensin yhden, ja lopulta varmaan noin viisi lisäkuuntelua paremmalla keskittymisellä. Tämähän olikin lopulta aivan hemmetin vangitsevaa tykittelyä. Eräs listan positiivisimmista yllätyksistä toistaiseksi. Vaikkei ihan viiden tähden kokonaisuus olekaan, niin varmasti lähempänä vitosta kuin kolmosta. Erityismaininnan ansaitsisi useampikin kappale mutta mieleen jäi varsinkin Hospital sekä David Bowien myöhemmin coveroima Pablo Picasso.

Omituinen levy. Paikoittain pidin tästä jopa todella kovasti, mutta sitten taas heikommat biisit latisti tunnelman pahasti. Jotenkin tuntuu että punainen lanka levyä tehdessä on ollut vähän hukassa. Varsinkin hitaammat fiilistelybiisit toimi hyvin, mutta poukkoileva kokonaisuus ei vaan kanna loppuun asti. Kovasti tuli mieleen Father John Misty tuoreemmista artisteista, joskin paljon huonommin toteutettuna. Parhaimmillaan levy tarjoaa nelosen arvoista nautintoa, kun taas huonoimmillaan ollaan korkeintaan kakkosessa. Peruskolmonen kaikkine vahvuuksine ja heikkouksineen.

Noniin, vihdoin Beatlesia. Olen kuullut aiemmin kaikkia bändin studiolevyjä, mutta kuuntelu on todella vahvasti keskittynyt kokoelmalevyihin. Kiinnostavaa siis kuunnella kokonaista albumia keskittyneesti. Laadukasta musiikkiahan tämä on, mutta valitettavasti keskinkertaisia täytebiisejä löytyy yllättävänkin paljon. Kokonaisuutena levy ei siis pidä otteessaan ihan niin hyvin kuin oletin ennakkoon. Toki levyltä löytyi myös "tuttuja" helmiä joiden olemassaolon olin ihan täysin unohtanut (esim. You Won't See Me, In My Life). Tämä Beatles-levy ei ole viiden tähden arvoinen, mutta ehkä niitäkin vielä tulee!

Tuttu levy vuosien takaa. Tätä tuli popiteltua joskus lukio/opiskeluaikoina aika paljonkin. Rempseätä punkpop-menoa jossa ei turhia ylimääräisiä kikkailuja juurikaan esiinny. Hyvä levy, mutta ei todellakaan mitään vallankumouksellista. Mukavaa nostalgiafilistelyä kuitenkin!

Aukko omassa sivistyksessäni, joka tuli nyt täytettyä kunnolla. Aiemmin olin tutustunut käytännössä ainoastaan Love Will Tear Us Apartiin ja bändin jäsenten myöhempiin projekteihin, mutta hienoa että tämän listan ansioista sain syyn tutustua bändin muuhunkin tuotantoon. Kuuntelin levyn läpi varmaan lähes kymmeneen kertaaan, ja jokaisella kuuntelulla levy kuulosti entistä paremmalta. Ian Curtisin ääni on varmasti monelle vähän liian "vaikea", mutta mielestäni se sopii hyvin maalailevan synkkään äänimaailmaan. Mitään yksittäistä biisiä ei noussut toisten ylitse, mutta laatu pysyi tasaisen kovana alusta loppuun. Erittäin positiivinen yllätys joka keikkuu nelosen ja vitosen välimaastossa.

Ihan mukavaa perusrallattelupoppia 70-luvulta pienillä proge-elementeillä. Biiseistä mieleen jäi ainoastaan Mariah Careyn hitti Without You, joka ilmeisesti ei ollut alunperin myöskään Nilssonin biisi. Myös ärsyttävä limekookosrallattelu jäi mieleen kun sitä oli minulle etukäteen mainostettu. Ei häiritsevää, ei mieleenpainuvaa. Ensimmäisen kuuntelun perusteella olisin antanut kolmosen mutta toinen kuuntelu pudotti arvosanan kakkoseksi.

Mielikuva Meat Loafista oli jonkinlaistan slovarimuniinpuhaltelua Amerikkalaiseen makuun, kenties johtuen siitä että olin kuullut pelkästään paria nyyhkyhittibiisiä aiemmin. Tämähän oli kuitenkin yllättävän räväkkää ja teatraalista menoa. Ehkä jotain samaa tunnelmaa Elton Johnin kanssa mutta ei lähellekään yhtä laadukkaalla biisimateriaalilla. Ei ollenkaan oma juttu, mutta ymmärrän kyllä että tästäkin voi joku tykätä. Taas kerran 2,5, joka pyöristyy alaspäin.

Randy Newmanista tuli nimen ja yleisfiiliksen perusteella ensimmäisenä mieleen pickupilla ajeleva countrymies. Jonkinlaista americanaahan tämä onkin, mutta paljon ruotsinlaivamaisemmalla fiiliksellä kuin oletin. Heti ensimmäisen biisin aikana kyllä kiinnitti huomiota satiirisiin lyriikoihin. Ei ihan minun kuppi teetä ole tämä, mutta ei sinänsä häiritsevääkään. 2,5 olisi oikea arvosana, mutta annetaan armoa tällä kertaa.

Jotakuinkin sitä mitä tuli mitä levyn nimi antoi olettaa. Odotin ehkä että pitäisin tästä vähemmän, mutta mukava yllättyä välillä positiivisesti. Ei edelleenkään missään nimessä suosikkigenre, mutta vähintään puolimielellään tätä kuunteli työnteon ohessa. Musisointina ei vaikuttanut aivan yhtä taidokkaalta kuin jotkut listan aiemmat Jazz-levyt. Letkeätä allasbaarimusiikkia kanariansaarilta.

Ehkä se vähiten hittilevy eräältä nuoruuden suosikkibändeistäni. Tästä syytä myös luultavasti itselleni etäisimmäksi jäänyt levy, kun nuoruudessa tarttuvat kertsit oli enemmän se juttu kuin taiteellisuus. Vaikkei tämä edelleenkään kuulu ihan Sueden lemppareihini, niin kyllähän tämä on todella hyvä levy. Esim. We Are The Pigs, New Generation, The Wild Ones, The 2 Of Us ovat aivan timanttia. Toki myös heikompia esityksiä löytyy erityisesti levyn loppupuolelta. Kokonaisuutena debyytti ja Coming Up ovat selvästi parempia, ehkä jopa vitosen arvoisia levyjä. Tämä saa tyytyä neloseen.

No nyt on taas huumeet maistunut pojille. Akustista progeilua ja sekoilua, joka ei iske omaan makuhermoon yhtään. Jopa kahteen kertaan kuuntelin läpi mutta ei tämä oikein auennut.

Täysin vieras nimi itselleni ennakkoon. Heti ensimmäisen kappaleen alkurytmit kuitenkin paljastuivat erittäin tutuiksi. Valitettavasti tämän yhden hitin ihmeen ainutkaan hitti ei ole erityisen hyvä. Levyn loppu olikin sitten täysin yhdentekemää funkjamittelua ilman mitään tarttumapintaa. Ei ärsytä ykkösen arvoisesti, mutta ei myöskään anna mitään syytä kolmosen arvosanaan.

Ylipitkä ja äärimmäisen epätasainen konseptipläjäys, jonka taisin päästä kerralla loppuun neljännellä yrittämällä. Hittibiisit (varsinkin Comfortably Numb) ovat tietty klassikoita. Huippuhetket ovat epäilemättä nelosen arvoisia, mutta koska ne hautautuvat epämääräisen progeilun ja kikkailun alle, jää arvosana kolmoseksi.

Onneksi otin kuunteluun 38 minuuttia kestävän originaaliversion enkä yli 2h deluxe-pläjäystä. En ole ihan riittävän sivistynyt ymmärtämään tai nauttimaan tällaisesta taide/progemeiningistä. Genren määrittäminenkin on aika vaikeata kun biisit poukkoilee ihan laidasta laitaan. The Great Gates of Kiev jäi mieleen positiivisesti "normaalina" biisinä, jota voisi kuunnella uudestaankin. Viimeisessä kappaleessa oli kova meininki.

Muutaman tuttavan hehkuttama artisti, joka itseltäni on jäänyt aika vieraaksi. Pieni pettymys tämä on, kun musiikki vaikuttaa aika perus r&b:ta. Laulajan ääni toimii kyllä hyvin, mutta kappaleet ovat hieman tylsänpuoleisia rallatuksia. Pidin paljon enemmän esimerkiksi Lauryn Hillin levystä. 2,5*, joka pyöristyy nipinnapin kolmosen puolelle.

Letkeätä fiilistelyä joka ei jättänyt parilla kuuntelukerralla suuria muistijälkiä. Ehkä tämä olisi pitänyt ottaa käsittelyyn vähän paremmalla keskittymisellä. Jotain samaa tässä oli tunnelman puolesta kuin aiemmin päivällä kuunnellussa Erykah Badun levyssä. Ei tarjonnut suuria elämyksiä negatiiviseen tai positiiviseen suuntaan.

Uusi tuttavuus itselleni. Bändin soittajat ovat varsin tunnettuja nimiä ainakin uransa myöhemmiltä vaiheilta, joten odotukset oli korkeat. Vähän liian kikkailua tämä kuitenkin on omaan makuuni, vaikka äänimaailma sinänsä on ihan potentiaalinen. Laulajan ääni ärsyttää hieman liikaa. Positiivisena biisinä mieleen jäi erityisesti Shot by Both Sides. Tällaista rempseätä rokkia olisi kuunnellut mielellään enemmänkin.

Perinteistä kasarijamittelua. Varmasti aikanaan ollut uutta ja hienoa, mutta nykyään kappaleet kuulostaa lähinnä tylsiltä ja puuduttavilta. Parilla kuuntelukerralla tämä ei tarjonnut oikein mitään erityisemmin mieleen jäävää. 2,5 joka jää kakkoseksi tällä kertaa.

Levy, josta haluaisin pitää enemmän. Leppoisan livetunnelman aistii paremmin kuin millään aiemmalla listan levyllä. Varmasti olisi ollut hienoa olla mukana! Valitettavasti levyllä en kyllä jaksa oikein tällaisia lähes spoken wordiksi välillä meneviä fiilistelyjä. Lyriikoihinkaan ei jaksanut suuremmin keskittyä työpäivän aikana. Better Off Without A Wife erottui joukosta aidosti erinomaisena sävellyksenä. Toisella kuuntelukerrasta (aiempien kommenttien kirjoittamisen jälkeen) tästä saikin jo vähän enemmän irti ja ennakkoarvosana nousi yhdellä!

Oikein mukavaa countryrallattelua. Ei tätä genreä mielestäni oikein paremmin voi toteuttaa. Laulajan ääni oli miellyttävä, ja vaikka biiseissä ei suurempia erikoisuuksia ollutkaan, toimi kokonaisuus erittäin hienosti. Yleisenä musiikkinautintona antaisin tästä kolmosen, mutta nyt pitää kyllä antaa genressään lähes virheettömästä suorituksesta pieni boonus.

Tylsä ja mitäänsanomaton levy. Pari kertaa kuuntelin ja ei herättänyt oikein mitään tunteita. Kyllä taitaa tämä Dennis Wilson ratsastaa veljensä Brianin maineella!

Vaikka Who'n musiikki ei omaa sydäntä kauhean lähellä olekaan, oli tämä varsin mainio livelevy! Bändin ja yleisön vuorovaikutus tuli hyvin esiin ja huono huumori lenteli molempiin suuntiin. Olisinpa ollut mukana! Biisit oli pääosin ihan vieraita, mutta oikein mielellään niitä fiilisteli pariin kertaankin. Tähän mennessä listan parhaita livelevyjä!

Sonic Youth on ollut itselleni aina hieman liian taiteellista rokkiräminää, vaikka olen sille mahdollisuuksia antanut. Thurston Mooren soololevyt ovat olleet paljon enemmän omaan makuuni. Tämänkin levyn kohokohdat ovat Mooren laulamat "normaalit" indierock biisit, kuten Dirty Boots ja Disappearer. Kokonaisuuden pilaa kuitenkin ihme instrumentaali- ja mölinäsekoilut kuten Mote ja Mildred Pierce. Epätasainen levy, mutta parhaat hetket nostavat kokonaisuuden kuitenkin lievästi plussan puolelle. Ylöspäin pyöristyvä 2,5.

Hyvin samankaltaista (ja onneksi samantasoista) kasaritykittelyä kuin Duran Duran ja Talk Talk. Suurin osa biiseistä oli jo ennestään tuttuja, kun olin altistunut levylle joskus lukioaikana kaverin ABC-fanituksen kautta. Levy on täynnä äärimmäisen tarttuvia sävellyksiä ja vaikka kasarisoundi on melkeinpä kasarimpaa kuin edellämainitulla kaksikolla, ei se oikeastaan haittaa. Erityismaininnat aivan maagiselle Look of Love-hitille. Muutamia tylsempiäkin välibiisejä mahtuu mukaan, mutta kokonaisuus toimii. Arvosanana ylöspäin pyöristyvä 3,5.

Aika sekavaa. Osa biiseistä yritti olla jonkinlaista ganstaräppiä, kun välillä mentiin varsin juustoisiin r&b tunnelmiin. Genre(t) ei ole yhtään omaan makuuni, eikä toteutuskaan toimi. Kertakuuntelu riitti mielipiteen muodostamiseen. Ykkösen ja kakkosen välimaastossa keikutaan, mutta tällä kertaa armoa ei heru.

Beach Boysia olenkin kuunnellut jonkin verran viimeaikoina Lasse Kurjen Rakkaudesta-ohjelman innoittamana. Vaikka bändin tarina onkin todella kiinnostava ja jopa traaginen, ei musiikki ole kestänyt aikaa erityisen hyvin. Tästä levystä ei jäänyt oikein mitään käteen. Mukavia rallatteluja joista suuri osa oli jollain tavalla jo entuudestaan tuttuja, mutta ei todellakaan mitään joka oikeuttaisi bändin aseman jonkinlaisena aikansa klassikkona. Kenties uran myöhempien vaiheiden levyt (tai ainakin Pet Sounds) ovat ne merkittävimmät saavutukset. Taas yksi levy kategoriaan "ihan kiva mutta en tule tähän varmaan koskaan palaamaan".

Vaikea määritellä genreä tälle. Jonkinlaista postpunkia kai? Goottipunkia? Vähän raskaan kuuloista on joka tapauksessa, vaikka toisinaan tämäntyyppinen musiikki toimiikin itselleni. Pariin kertaan meni läpi ilman suurempaa irvistelyä mutta ei jatkoon.

Semipositiivinen yllätys täysin vieraalta bändiltä. Biisit vaihteli laidasta laitaan. Välillä mentiin lähes Chemical Brothers-tyyppisissä elektrolooppausmaisemissa, kun osa biiseistä oli perinteisempää elektronista musiikkia. Normaalisti en erityisemmin pidä tämäntyyppisestä musiikista, mutta tätä kuunteli oikein mielellään taustalla töitä tehdessä. Toisaalta meno oli välillä liiankin poukkoilevaa, jolloin kokonaisuus vähän leviää. Kuitenkin omassa genressään oikein sujuvaa, kolmosen arvoista matskua!

Olipas raskasta kuunneltavaa. Ei ollenkaan oma genre ja tämä oli vähän yksitoikkoista jopa muihin kuulemiini Chemical Brothersin levyihin verrattuna. En usko että tämä on suuri edelläkävijäkään ollut, kun ainakin Prodigy on tehnyt ~saman jo aikaisemmin ja vieläpä paljon paremmin.

Levyn nimi enteili pahasti livealbumia, mutta onneksi ennakko-olettamus oli väärä. Ensimmäinen biisi nostatti suuria lupauksia todella tunnelmallisen synkällä menollaan, mutta valitettavasti loppulevy ei aivan lunastanut näitä odotuksia. Avauskappale Just A Little Lovin' onkin levyn ehdoton helmi. Tykkäsin kovasti Dustyn äänestä, jota kuitenkin käytetään tyylikkäästi ilman suurempia kikkailuja tai koreiluja. Sinänsä huonoja kappaleita levyltä ei löydy, mutta suuri osa biiseistä on vaan samaa harmaata massaa. Peruskolmonen.

Aika mones hyvin samankaltainen kasarilevy listalla. Soundi on ehkä hieman verrokkeja "tyylikkäämpi" ja jopa nykyaikaisille hipsteribändeille sopiva. Toisaalta sävellysten laatu jää jälkeen Duran Duranille ja ABC:lle. Ehkä Talk Talk on lähin referenssi listan aiemmista bändeistä. Biiseistä positiivisesti jäi mieleen erityisesti Glittering Prize, mutta suuri osa levystä oli aika mitäänsanomatonta, vaikkakin ihan miellyttävää rallattelua. Peruskolmonen, joka on kuitenkin selvästi lähempänä nelosta kuin kakkosta.

Yllättävän positiivinen kokemus. Olettamukseni PJ Harveysta oli jonkinlaista taiderockia. Hieman tyyliin Tori Amos mutta oudommin. Taisin sekoittaa Kate Bushiin tms. Tämä olikin oikein sujuvan angstista rockjytäilyä. Happy and Bleedingista tuli vahvat Alanis Morrissette-vibat. Joka on siis positiivinen asia. Tasaisen vahva levy, jonka arvosana 3,5 pyöristyy ylöspäin.

Tuttu nimi, ja kuvittelin tämän olevan jonkinlaista ska/funk/punk tyyppistä rentoilua. Valitettavasti olin väärässä, ja korviin lyötiinkin levyllinen jotain todella epämääräistä progeoutoilua. Ei kyllä maistunut yhtään vaikka pariin kertaan levyn taistelinkin läpi. Human Cannonball oli muusta linjasta poiketen ihan kuunneltava biisi. Parasta levyssä oli vain 32 minuutin mitta.

Olen tätä joskus kuunnellut, ja suuri osa biiseistä kuulosti varsin tutuilta. Nick Drakesta on kuva sellaisena musadiggarien jumalana josta kaikkien vaan pitää tykätä. Tämä on ehkä vähän aiheuttanut itselleni vierastusta, varsinkin kun en ole aiemmin ihan kauheasti syttynyt herran levyistä. Nyt kuitenkin rauhassa kuunnellessa tämä on äärimmäisen taidokasta ja tunnelmallista musisointia. Sekä musiikin että elämän ja uran kannalta tästä tulee vahvasti mieleen kotimainen vastine Pekka Streng. Molemmat kuolivat nuorena, ilman erityisen suurta musikaalista menestystä elinaikanaan. Levyn alku lähtee ehkä vähän yskien liikkeelle, mutta Way To Bluesta eteenpäin loppulevy onkin sitten uskomattoman kauniita ja hienoja kappaleita. Kokonaisuutena erittäin positiivinen yllätys, joka keikkuu nelosen ja vitosen välimaastossa. Levyn huikea loppupuoli jättää hyvän mielen, jonka ansiosta numero pyöristyy ylöspäin.

Samanlaista kohtuullisen tyhjänpäiväistä rallattelua kuin aiempikin Newmanin levy listalla. Tällä kertaa meni enemmän taustamusiikkina, enkä niin keskittynyt lyriikoihin jotka taitaa olla kyseisen artistin musiikin keskeisin osa. Edellinen levy sai ylöspäin pyöristyvän 2,5:en, ja aika samat mietteet on tästäkin.

Parhaimmillaan todella letkeän laadukasta rap/r&b/whatever musiikkia Ameriikan tyyliin. Varsinkin muutamat vierailevalla vokalistilla varustetut biisit toimi hyvin. Valitettavasti mukana on genren normien mukaisesti useampia omituisia sekoiluraitoja, jotka rikkovat tehokkaasti kokonaisuuden. On tämä kuitenkin ehdottomasti listan parhaita raplevyjä tähän mennessä. Parhaimmillaan nelosen arvoista flowta mutta kokonaisuus jää tällä kertaa kolmoseen.

No nyt pärähti vanha opiskeluaikojen suosikkilevy. Ei tämä sinänsä ole ihan sellainen genre josta normaalisti syttyisin, mutta kyllähän tämä edelleenkin vähintään jonkinlaisen ujon kytemisen saa aikaan. Monet biisit on periaatteessa todella tylsiä (esim. Hussel), mutta kuitenkin jollain erikoisella tavalla äänimaailma ja asenne kiehtoo. Hittibiisit (Jimmy, Paper Planes yms) ovatkin sitten ihan yhtä kovaa timanttia kuin aina ennenkin. Hyvä levy yhä, muttei aiheuta enää ihan entisenkaltaista kiimaa. 3,5 joka pyöristyy ylöspäin.

Perus kasaripimputtelua. Laulajan ääni, tai ehkä ennemminkin laulutyyli, on aikakaudelle tyypillinen. Erityisesti This Is The Day -kappale miellytti korvaa, ja haitariosuudet toimivat yllättävän hyvin. Pari kappaletta tämän jälkeenkin jaksoivat pitää mielenkiinnon yllä mutta loppulevyllä taso tuntui putoavan. Ihan kiva levy, jonka arvostelu tuntuu jotenkin vaikealta. Kakkonen? Kolmonen? Kolmonen.

Ilmeisen hienoa musiikkia josta en ymmärrä mitään. Kai ihan taidokasta pimputtelua ja läpsyttelyä. Kahteen kertaan jaksoin kuunnella läpi. Annettakoon piste per kuuntelukerta.

Outoa progea mistä ei saanut oikein mitään irti. Periaatteessa mukavia melodioita ja taitavaa soitantaa silloin tällöin, mutta negatiiviset seikat peittoavat positiiviset. Parilla kuuntelukerralla mieleen jäi Afterglowin kertosäe ja Lazy Sunday. Nämä ilmeisesti olivatkin levyn hittibiisit. Peruskakkonen.

Joopajoo. Äärimmäisen keskinkertaista ganstarappia muutamilla genrelle ominaisilla välioutouksilla varustettuna. Big Poppa oli ihan hyvä biisi.

Huomattavasti parempi kuin listan edellinen, täysin levällään ollut levy Pink Floydilta. Tämä kokonaisuus tuntuu paljon eheämmältä ja harkitummalta. Jopa "taiteelliset" osuudet toimivat hyvin. En edelleenkään ole mikään suuri Pink Floyd fani, mutta tämä kyllä pitkästä aikaa kuulosti todella miellyttävältä. Kappaleista jatkoon erityisesti hitit Shine On You Crazy Diamond ja Wish You Were Here

Vaikka kuinka suomilasein yrittää katsoa niin vähän keskinkertaiseksi rokkipläjäykseksi tämä jää. Ei sinänsä häiritsevää, mutta ei kyllä millään tavalla innostavaa tai mielenkiintoistakaan. Oikeastaan ainoa biisi joka jollain tavalla herätti mielenkiinnon oli Back To Mystery Cityn demoversio. Varmaan siinä oli enemmän rockmeininkiä kuin muussa levyssä, joka toisinaan kuulosti häiritsevän siloitellulta ja lattealta. Peruskolmonen.

Onko tämä nyt sellaista aikuisrockia? Soft Rockia? Kevytmetallia? Varmasti toimii hyvin Kotkan Meripäivillä. Ei herätä suuria tuntia suuntaan tai toiseen. Rahkeet ei ihan riitä peruskolmoseen, eli mennään kolmosen kevytversiolla.

Täysin vieras nimi itselleni, mutta tämä yllätti vähintään puolipositiivisesti vaikkei genre olekaan ihan itselleni ominaisin. Letkeätä torvien törinää ja tarttuvia sävellyksiä. Ei tosiaankaan mitään erityisen hienoa tai älykästä musiikkia, mutta kyllä tämän pariin kertaan läpi kuunteli ilman suurempia tuskia.

Ensimmäisiä CD:ita joita omistin, ja tämä olikin koko lapsuuden ja nuoruuden lempparilevyjä Green Dayn Dookien yms ohessa. Vaikea arvosteltava, koska valitettavasti nostalgia ei riitä aivan kannattelemaan tätä levyä enää nykyään. Levyllä ei sinänsä ole yhtään huonoa tai ärsyttävää kappaletta, mutta huippuhetket jäävät aika väljähtäneiksi. Ennen kuuntelua oletin tämän olevan vähintään nelonen, mutta valitettavasti kolmonen on osuvampi arvosana.

Leppoisaa hippifolkia ilman mitään kiinnostavia elementtejä. Sävellykset olivat parhaimmillaankin keskinkertaisia. Todella heikko esitys listan edelliseen S&G levyyn verrattuna.

Ööö, ok. Pahimmat pelkoni toteutuivat, ja levy on juuri sitä mitä nimi antoi odottaa. Tai Incrediblestä voi olla montaa mieltä. Voin suositella tätä levyä lämpimästi ihmisille, jotka nauttivat bongorumpujen läpsyttelystä/läpseestä. Valitettavasti itse en kuulu tähän joukkoon. Vaikea arvioida, koska tämä ei aivan tavoita 1* levyille ominaista absoluuttista paskuutta. Tässä ei toisaalta ole juurikaan elementtejä jotka nostaisivat arvosanan kakkoseksi. Ehkä letkeä karibianristeilyfiilis voidaan laskea plussaksi. Ärsyttää myös yllättävän vähän.

Nyt tuli genre puskista, kaikkea uutta sitä oppiikin. Jostain syystä olin kuvitellut Grateful Deadin olevan jotain 80 -luvun progemetallia. Tämähän olikin mukavan leppoisaa country/folk/americana -meininkiä. Ei mikään täyskymppi genressään, mutta taustamusiikkina meni oikein sujuvasti läpi pariin kertaan. Ehkä levyn alkupään biisit jäivät eniten mieleen. Lopussa kappaleiden keskinäinen samankaltaisuus alkoi vähän puuduttamaan.

Uusi, varsin positiivinen tuttavuus. Teenage Kicks oli toki tuttu hittibiisi, mutta levy oli muutenkin oikein tasapainoisen letkeä kokonaisuus. Soundit ovat raikkaan kuuloiset ottaen huomioon että levy on tehty jo vuonna 1979. Miinuksena ehkä biisien liiallinen samankaltaisuus. Myös 56 minuutin pituus on hieman liikaa tämäntyyliselle musiikille.

Eräs levyistä jotka iski todella lujaa ilmestyessään 2000-luvun alussa. Kenties kuuntelin tämän vähän puhki silloin joskus, kun pitkään aikaan en jaksanut yhtään kiinnostua koko bändistä. Pari vuotta sitten nähty erinomainen keikka Kaisaniemessä palautti bändin taas ajankohtaiseksi. Hieno levyhän tämä on, ja hittibiisejä riittää. Take Me Out on vähän liian puhkikuunneltu, mutta esimerkiksi Darts of Pleasure on edelleenkin aivan priimaa. 4,5 voisi olla sopiva arvosana. Pyöristyköön ylöspäin.

Tämä on varmaan aikanaan ollut melkoisen täydellinen pop-levy. Käytännössä lähes jokaisesta biisistä on tullut jonkinlainen klassikko. Juuri tämä onkin itselleni se suurin asia mikä levyssä tökkii - vaikka kappaleet ovat hyviä niin ne ovat myös äärimmäisen puhkisoitettuja. Ehkä itselleni levyn nautinnollisimmat kappaleet olivatkin avausraita When I Kissed The Teacher ja hieman vähemmän kuultu hitti My Love, My Life. Laadukasta musiikkia, mutta pidin enemmän Abban edellisestä levystä listalla.

Nico on tuttu nimi Velvet Undergroundin toisena laulajana, mutta tämä soolotuotanto osoittautui aika erityyliseksi. Levyn alku herätti mielenkiinnon heti ensisävelistä lähtien. Pääosin levy olikin oikein kiinnostava tuttavuus. It Was A Pleasure Then on valitettavasti muuten niin miellyttävän kokonaisuuden rikkova melusaastekappale. Positiivisesti mieleen jäi erityisesti Somewhere There's A Feather. Peruskolmonen.

Tästä ei saanut oikein otetta. Periaatteessa ihan menevää postpunk-räminää mutta genrelle ominaisesti kappaleet on pääosin aika kuraa. Saman aikakauden yhtyeiltä löytyy huomattavasti laadukkaampiakin julkaisuja tästä genrestä. 2+

Normaaliin Beatles-tyyliin aika hajanainen (ja tällä kertaa myös ylimittainen) kokonaisuus. Parhaimmillaan jumalaisen hienoja sävellyksiä (While My Guitar Gently Weeps, Glass Onion, Blackbird, I Will), mutta huteja löytyy enemmän kuin monelta muulta Beatles-levyltä. Pääosin kuitenkin erittäin nautinnollista musisointia musiikkihistorian merkittävimmältä orkesterilta. Ei edelleenkään ihan vitosen arvoinen kokonaisuus levyn selkeiden puutteiden takia, mutta erittäin vahvalla nelosella mennään.

Tämä vanha Daft Punk menee vähän samaan kategoriaan kuin esim. Chemical Brothers. Varmasti aikanaan ihan hienoa ja kokeellista elektrolooppausta, jonka tahtiin voisi mielellään heilutella raajoja yökerhossa kolmen promillen humalassa. Albumia kuunnellessa en vaan valitettavasti pääse oikeaan mielentilaan jotta tästä suuremmin nauttisi. Hittibiisit Da Funk ja Around the World erottuvat vähän muuten niin harmaasta jumputusmassasta.

Tyhjänpäiväistä rokkirallattelua, joka oli varsin puuduttavaa jopa REM:in tuotannoksi. Yleensä REM:in levyillä hittibiisit jaksavat pitää mielenkiinnon yllä edes hetkellisesti, mutta tältä levyltä nekin loistivat poissaolollaan. Kolmella kuuntelukerralla yksikään kappale ei jäänyt mieleen erityisen positiivisesti, joskaan ei myöskään negatiivisesti. Toistaiseksi listan heikoin REM-ehdokas, jonka 2,5 pyöristyy alaspäin.

Kovasti on samantyyppistä äänimaailmaa kuin veljensä tuotannossa. Liekö harkittua vai tahatonta. Ei tämä kuitenkaan ihan kauhean kovaa itseeni iskenyt. Slovarit toimii hyvin, mutta vähänkään räväkämmät biisit ovat vaan yksinkertaisen tylsiä. Kakkosen ja kolmosen välimaastossa taas kerran keikutaan. Tällä kertaa tuomio menee alaspäin.

Rähinäpunkia ilmeisesti jonkinlaiselta genren pioneerilta. Genre sinänsä miellyttää itseäni kovasti, ja tämänkin bändin äänimaailma on sinänsä ihan toimivaa. Valitettavasti biisit itsessään jättää vähän kylmäksi eikä kokonaisuus jaksa pitää mielenkiintoa yllä ihan riittävän tehokkaasti. Selkeä kolmonen kaikkine plussine ja miinuksineen.

Tylsää countryrallattelua josta ei meinannut jäädä mitään mieleen muutamallakaan kuuntelukerralla. Mikäköhän meriitti on nostanut tämän listalle? Plussaa napakasta 27 minuutin mitasta.

Näköjään näitä ennen LEKA-ryhmää arvostelemiani levyjä alkaa tulemaan uudestaan. Edelliskerralla arvosanana oli kakkonen, tosin vaikea sanoa miksi koska tällöin en vielä harrastanut arvostelujen kirjoittamista. Valitettavasti siedätyshoidosta huolimatta allergiani näitä ~60(?)-luvun amerikkalaisia soulartisteja kohtaan ei ole parantunut. Periaatteessa aidokasta laulamista, joka kuitenkin pilataan överiksi vedetyllä kikkailulla ja määkimisellä. En vaan osaa.

Odotukset tätä kohtaan oli korkeahkot. Van Halenilta oikeastaan vain hittibiisit ovat ennestään tuttuja itselleni. Valitettavasti tämä levy osoitti erinomaisesti, että materiaali hittibiisien ulkopuolella on melkoisen yhdentekevää. Toki esim. Panama ja Jump ovat klassikoita jotka ovat kestäneet aikaa erinomaisesti, eivätkä kyseiset kappaleet ole myöskään liian puhkisoitettuja. Hittibiisit nostavat levyn arvosanan peruskolmoseksi.

Ensikuuntelun alkuvaiheilla tämä vaikutti aika lupaavalta tanssilevyltä. Hieman samaa tyyliä kuin aiemmin listalla olleilla Chemical Brothersilla ja Daft Punkilla, mutta vähemmän rasittavan kuuloisena. Valitettavasti alkuhuuma oli kuitenkin ohimenevää ja negatiiviset fiiliset alkoivat hiipimään takavasemmalta. Lopulta taso valahti sinne peruskakkosen maastoon.

Nyt on vahvat ysärivibat! Artisti oli entuudestaan hämärästi nimeltä tuttu, mutta yhtään biisiä en olisi osannut mainita. Kovasti mennään kuitenkin samantyyppisissä äänimaailmoissa kuin esim. Shania Twain ja moni muu aikakauden artisti. Biisit ovat todella peruspoprockia ilman suurempia koukkuja. Epäilemättä sopiva konsepti amerikkalaiseen musiikkimakuun. Periaatteessa ei häiritsevää kuunneltavaa, mutta yleinen tasapaksuus ja kiinnostavien elementtien puute vaivaa levyä. 2,5 joka ei saa nyt armoa.

Selvästi vähemmän kiinnostava kokonaisuus kuin aiemmin listalle arvosteltu timanttinen Five Leaves Left. Levyjen tunnelma on hyvin samankaltainen, mutta sävellysten ja sovitusten laatu on Five Leaves Leftillä aivan eri luokkaa. Muutamallakaan kuuntelulla en oikein oppinut nauttimaan tästä, vaikkei levyssä sinänsä mitään vikaa olekaan. Jännittävää miten saman artistin kaksi samantyylistä levyä aiheuttaa näin erilaisentunnereaksion.

Tämä taitaa olla jonkinlainen modernin indien klassikkobändi. Vaikken ole tarkemmin yhtyeen tuotantoon tutustunut, löytyi levyltä ainakin pari tuttua, varsin menevää kappaletta. Kuitenkin varsinkin levyn loppupuoli meni vähän raskaaksi tunnelmoinniksi, joka ei ainakaan tässä mielentilassa toimi yhtään. Levyllä on omat hetkensä, joiden perusteella ymmärrän jollain tavalla suuren suosion hipsteripiireissä. Ehkä nämä meriitit sitten antavat yhtyeelle taiteellisen vapauden täyttää puolet albumista todella keskinkertaisella fiilistelyllä.

Jopas oli pitkästä aikaa positiivinen yllätys. Ennakko-oletukseni Lordesta oli jokseenkin aivotonta peruspoppia hittilistojen kärjestä. Aika poppiahan tämä tosiaan onkin, mutta todella tyylikkäästi toteutettuna. Kappalemateriaali on lähes poikkeuksetta varsin laadukasta, eikä suurempia huteja löydy. Kappaleista parhaiten itselleni toimi slovarit Liability ja jopa hieman Tori Amosmainen Writer in the Dark.

Levy lähti räväkästi liikkeelle coverilla Eläkeläisesten Humppaavasta Porosta. Myöhemmin levyllä tuli vastaan vielä Cardigans-coverikin. Kaikkea ne saksalaiset keksiikin. Onhan tämä kyllä todella klassisen tyylikästä menoa, jossa ehdottomasti less is more. Kraftwerk-tuntemukseni on aiemmin perustunut yksittäisiin biiseihin (joista toki merkittävä osa löytyi tältä levyltä), mutta hyvinhän tämä potkii myös albumimuodossa. Neljän tähden arvoinen iloinen jälleennäkeminen.

Tällainen latinorallattelu ei ole normaalisti ihan kaikkein mieluisin genre itselleni. Manu kuitenkin yllätti ihan positiivisesti, ja levy tulikin kuunneltua useampaan kertaan. Ensimmäisen biisin kohdalla piti ihan tsekata lyriikat englanniksi käännettynä, enkä pettynyt. Positiivinen ja aurinkoinen levy keskelle marraskuun pimeyttä. Nelonen!

Sellainen taidepläjäys. Eipä kauheasti positiivista mieleen jäänyt. Ehkä Revolution-kappaleessa oli vähän edes yritystä? Onkohan Brian Enolla joku rooli tässä?

Samalla tavalla hankala arvioitava kuin Offspringin Smash. Aikanaan lähes täydellinen levy, mutta ei tälläistä puuroista rähinää nykyään jaksa ihan samalla innolla ainakaan kauhean suurissa annoksissa. Toisaalta omassa genressään kyllä aivan eliittiä ja todella merkittävä pioneeri aikanaan. Ehkä eniten nautin niistä vähemmän tunnetuista biiseistä jotka eivät ole ihan samalla tavalla kuuntelussa kuluneita. Kolmonen tuntuu kuitenkin liian matalalta arvosanalta eli nelosella mennään.

Black Sabbath on ollut itselleni aina hieman etäinen yhtye. Kenties ennakkoluulot bändin edustamaa genreä kohtaan ovat olleet liian kovia. Yllättäen suuri osa levyn biiseistä/riffeistä oli ennestään tuttuja ja paikoin varsin toimiviakin. Ozzyn ääni ärsytti myös yllättävän vähän. Ei tästä mitään uutta suosikkia tule, mutta kuitenkin varsin mukava, kolmosen arvoinen kokonaisuus.

Tämä oli tuttu bändi ainoastaan nimeltä ja Missing-hitistä. Levyllä oli omat positiivisetkin hetkensä, mutta pääosin musisointi oli tylsähköä tunnelman maalailua. Tykkäsin kyllä toisaalta laulajan äänestä ja aikakaudelle verrattain modernista soundista. Peruskolmosella mennään. Tuskin tulen tämän levyn pariin silti palaamaan enää.

Hieno levy! Cohenin tuotannosta tuttua oli oikeastaan vaan Hallelujah-hitti mutta tämä yllätti oikein positiivisesti. Todella vähäeleisen tyylikästä tunnelmointia. Hieman Nick Caven tyyppistä mutta rauhallisempaa ja vähemmän angstista. Varsinkin jouset toivat upean dramaattista tunnelmaa kappaleisiin. Erityismaininta levyn lopettaneelle kauniille instrumentaalikappaleelle (vaikka joitakin sanoja kappaleen loppuun löytyykin).

Vaikea arvosteltava, joka toki on paikkansa tällä listalla ansainnut. Tutustuin levyyn sattumalta muutama vuosi sitten heti ilmestymisen jälkeen, ja rakastuin heti ensikuuntelulla. Vaikkei levyllä suurempia taiteellisia ansioita olekaan, on se vaan lähes täydellinen pop-levy ilman yhtään huonoa tai turhaa kappaletta. Kaceyn pehmeä ääni toimii erinomaisesti, ja sävellykset ovat häiritsevän tarttuvia. Arvostelun vaikeus tulee siinä, että olen valitettavasti aikanaan puhkikuunnellut tämän levyn aika totaalisesti. Kenties pari vuotta sitten arvostelu olisi lähennellyt vitosta, mutta juuri nyt nelonen on passeli.

Jotenkin tämä levy on jäänyt harmittavan vähälle kuuntelulle aiemmin. En erityisemmin innostunut Radioheadin levyistä OK Computerin jälkeen, kenties koska taiteellisilla elementeillä kikkaillut rockyhtye oli muutunut rockelementeillä kikkailevaksi taideyhtyeeksi. Tämä levy tavallaan jatkaa samaa kaavaa, mutta huomattavasti vähemmän häiritsevästi kuin esim. Amnesiacilla ja Hail to the Thiefillä. Mukaan on tuotu myös enemmän elektronisia soundeja, jotka toimii yllättävän hyvin. Varsinkin levyn alkupuoli (15 Step, Bodysnatchers, Weird Fishes/Arpeggi) on aivan huikeata tykitystä ja ihmettelinkin kuunnellessa että miten en ollut aiemmin syttynyt tähän juurikaan. Alun jälkeen taso (tai ehkä ennemminkin tunnelma) ehkä vähän laskee, vaikkei yksikään kappaleista ole sinänsä erityisen heikko. Jos Radioheadin kolme ekaa levyä on 5*-tasoa niin ehkä tämä ei ihan samaan yllä. Vahva nelonen kuitenkin!

Fleetwood Mac nimenä herätti kiinnostusta. Hittibiisit ovat kovia mutta en ole varmaan mitään bändin albumia kuunnellut kokonaisuudessaan. Tämä oli aika hajanainen levy, kun kolmen eri vokalistin biisit olivat niin eri tyylisiä. Varsinkin mieslaulajan biisit ovat aika raskasta kuunneltavaa. Eipä kappaleetkaan toisaalta ole erityisen mieleen jääviä.

Ihme synkistelyä. Ei oikein osu omaan musiikkimakuun tämä. Toisaalta kyllä tuolta pari ihan menevääkin rallia löytyi (Kick in the eye, In Fear of Fear). Silti kaksi kuuntelukertaa riitti mielipiteen muodostamiseen.

Paluu vanhaan suosikkilevyyn. Tämä herättää aika samankaltaisia tunteita kuin aiemmin arvosteltu Mobyn Play. Vaikken sinänsä en keksi suurempia moitteita levystä tai sen kappaleista, ei tämä vaan sytytä enää ihan samalla tavalla kuin aiemmin. Erityisesti hittibiisit (La Femme Argent, Sexy Boy, Kelly Watch the Stars) tuntuivat vähän väsähtäneiltä. Eniten juuri nyt miellyttivätkin levyn loppupään kappaleet You Make It Easy, Ce Matin-La ja New Star in the Sky. Vanhoilla meriiteillä tämä olisi ollut selvä nelonen. Nyt keikutaan kolmosen ja nelosen välimaastossa. Muihin kolmosen levyihini vertaamalla arvosana pyöristyy ylöspäin.

Periaatteessa konseptina mielenkiintoinen, kun tekijä(?) kertoo intialaisesta musiikista ja kunkin kappaleen teemasta. Valitettavasti oma musikaalinen osaaminen (ja kärsivällisyys) ei ihan riitä tulkitsemaan näitä kuunteluohjeita. Taidokkaalta musisoinnilta silti vaikuttaisi ja kyllä tästä elävät flashbackit tulee Intian työreissuihin (erityisesti taksimatkoihin). Vaikka genre ei ihan omani olekaan, ei tämä levy saavuta ykköseen ominaista absoluuttista huonoutta ja ärsyttävyyttä. Kakkonen siis.

Tylsää jumputusta ja vaikka luultavasti onkin jonkinlainen genren pioneeri, en saa tästä oikein mitään irti. Lähinnä häiritsi työntekoon keskittymistä. Kax.

Jännittävää! Wilco on eräs viime vuosien suosikkibändeistäni, mutta kuuntelu on painottunut vahvasti 2000-luvun levyihin ja Sporifyn Wilco-playlisteihin. Tällä levyllä ei ollut yhtään ennestään tuttua kappaletta, eli varsin avoimin mielin pääsi kuuntelemaan. Soundien ja tunnelman puolesta albumi olikin taattua Wilcoa, vaikkei biisien laadussa ihan päästy bändin kulta-ajan nerokkuuteen. Aika suoraa rokkiahan (americanaa tms?) tämä on myöhäisempään materiaaliin verrattuna, mutta toimii kyllä varsin hyvin näinkin. Biiseistä omien Wilco-suosikkien listalle löysivät itsensä ainakin Far Far Away, Hotel Arizona ja The Lonely One. Hieman ylimittainenhan tämä on, ja "turhia" kappaleita olisi voinut pudottaa pois. Kokonaisuutena kuitenkin miellyttävää kuunneltavaa. Ei missään nimessä vitosen arvoinen, muttei ihan kolmoseltakaan tunnu.

Taas kerran kiinnostava levy artistilta, johon olen tutustunut enimmäkseen hittibiisien perusteella. Jacksonilla olen normaalisti pitänyt eniten vähän rauhallisemmista kappaleista, joissa hieno lauluääni pääsee oikeuksiinsa. Valitettavasti tällä levyllä pääroolissa on juustoinen discofunkjumputus. Tämän levyn ennalta tutut hittibiisit (Don't Stop 'Til You Get Enough, Rock With You) ovat hieman väljähtäneitä, ja oikeastaan kaikki nopeat biisit noudattavat samaa kaavaa. Kaunis "She's Out of My Life" erottuu joukosta positiivisesti, vaikkei sekään yllä Jacksonin hienoimpien slovarien tasolle. 2,5.

Jopas nyt näitä Costellon levyjä riittää listalla. Tämän levyn paikkaa en kyllä ihan ymmärrä. Paljon kädenlämpöisempää rallattelua ilman aiempien levyjen punk-asennetta. Tuskin olisin tätä edes Elvis Costelloksi tunnistanut. Kappaleista ei jäänyt oikeastaan mikään mieleen positiivisesti. Tylsä ja turha levy.

Onpas uusi levy listalla (2021). Mielikuva Lana Del Reysta oli varsin negatiivinen, erityisesti äärimmäisen tylsän Flow-keikan johdosta. Levyn alku oli varsin lupauksia herättävä, mutta nopeastihan se lässähti juuri sellaiseksi eteerisen taiteelliseksi huokailuksi kuin pelkäsinkin. Ehkä levyn kohokohdiksi voisi nostaa kaksi ensimmäistä kappaletta ja Wild at Heartin kertosäkeen. 2,5 joka saa armoa tällä kertaa.

Ihme kikkailua, ei ymmärrä tällaista. Oletin että tämä olisi voinut olla jotain bändin myöhäisemmän ajan taidelevyjä, mutta sekin ajatus meni metsään. I Can't Reach You oli ihan mukava, hieman Belle & Sebastianmainen rallattelu mutta oikein mikään muu kappale ei jäänyt positiivisesti mieleen.

Tänään opin että Layla ei ole Eric Claptonin biisi. Hieman myöhemmin opin että Eric Clapton on Derek & The Dominosin laulaja ja biisintekijä. Oikein miellyttävää rallatteluahan tämä levy on, vaikka suuri osa biisestä ei herätä erityisen suuria tunteita. Uusista tuttavuuksista ehkä Bell Bottom Blues nousi muiden yläpuolelle. Vaikkei levyssä mitään vikaa olekaan, ei tämä genre kuitenkaan ole ihan oma juttuni. Lähempänä nelosta kuin kakkosta, mutta kolmosella mennään.

Perus kasarijurnutusta. Eipä tästä paljoa irti saanut. Esim Modern Lovers teki saman huomattavasti tyylikkäämmin. Toisaalta ei tämä myöskään mitään Talking Headsia ole. Menevämmät kappaleet olivat jopa paikoin ihan hyviä mutta negatiivisen puolelle valahtaa arvio.

Ehdin kirjoittaa jo negatiivissävyisen arvion nuoruuteni suosikkilevystä, kunnes huomasin että tämähän on aivan eri levy samalta yhtyeeltä. Onneksi tämä levy on paljon paremman ja tuoreemman kuuloinen! Lisäpisteitä myös siitä kuinka bändi on selkeästi aikuistanut soundiaan vuosien varrella, eikä nojaa enää pelkästään "vihainen nainen huutaa" -tematiikkaan. Elektronisia elementtejä käytetään tyylikkäästi, niiden kuitenkin olematta liikaa esillä. Varsinkin Heads Will Roll ja Dull Life potki kovaa. Erittäin positiivinen, vahvan nelosen arvoinen yllätys.

Aivan vieras nimi itselleni, mikä on hieman erikoista genren huomioon ottaen. Tykkään kovasti musisoinnista ja yleistunnelmasta, mutta laulajan ääni on vähän liian erikoinen varsinkin falsettiin mennessä. Varsinkin enemmän levyä kuunnellessa laulajan ääni alkaa häiritsemään enemmän ja enemmän. Myöskään kappaleiden laatu ei ihan riitä. Ensivaikutelma levystä oli kolmonen, mutta nyt joutuu kyllä pyöristämään alaspäin.

Blurin huonoin levy, jota en ole ikinä ymmärtänyt. Bändi on ainakin itselleni aina elänyt hittibiiseistä, ja ne taiteellisemmat pläjäykset ovat olleet aina täysin yhdentekeviä tai jopa ärsyttäviä. Normaalisti hittien tai edes rock-biisien osuus levyllä on ollut merkittävästi suurempi, mutta tällä levyllä asetelma on kääntynyt päälaelleen. Ainoa omien Blur-suosikkieni listalle mahtuva kappale tältä viritelmältä on mainio Beetlebum. Toivottavasti listalla kuullaan vielä jotain aidosti merkittäviä Blur-levyjä.

Tällainen rockijurnuttelu ei ole oikein oma juttuni, eikä genren legendoihin kuuluva bändi tee kovinkaan suurta poikkeusta. Varmasti aikanaan tämä on ollut kovinkin edistyksellistä, ja soundit ovat edelleen varsin kelvolliset. Kappaleet ei vaan ole erityisen hyviä tai mielenkiintoisia. Juuri ja juuri kolmoseen tämä nousee.

Aikanaan varmasti muodikasta brittirockin aallonharjalla surffailua. Bändi on itselleni tuttu lähinnä 2000-luvun vähän taiteellisemmasta tuotannosta. Tämän levyn suht suora brittirokki pääsi jopa positiivisesti yllättämään. Jotain samaa löytyy Bluriin sekä laulajan äänen että kappaleiden "leikkisyyden" takia. Tasalaatuinen levy jossa yksikään kappale ei erotu kauhean hyvässä eikä huonossa. Tasalaatuisuus valitettavasti myös toisinaan tuntuu tylsältä ja tasapaksulta. Kolmosen arvoinen iloinen brittirockpläjäys kuitenkin.

Levyn nimen ja artistin perusteella odotin joko gangstarappia tai trancea. Ei ihan osunut. Toisaalta ei kyllä levyn sisältö muutenkaan osunut omaan makuhermoon. Todella tylsää countryrallattelua, jota edes mukatarttuvat melodiat ei pelasta. 2-

Foo Fightersin toiseksi paras levy, jolla bändi vielä vähän hakee suuntaansa. Osa biiseistä kuulostaa ihan Foo Fightersilta, mutta selvästi myös Nirvana-taustaa on haluttu tuoda esille joidenkin kappaleiden sovituksissa. Vaikken ole koskaan oikein Foo Fightersille täysillä syttynytkään niin onhan tämä ihan mukavaa rokkimeininkiä. Paitsi levyn paras kappale Big Me joka on mukavaa poppimeininkiä. 3,5, joka nousee neloseksi.

En ole oikein ikinä ymmärtänyt Kissin suosiota, eikä tämä levy ainakaan parantanut mielipidettä bändistä. Yhtään biisiä levyllä ei ollut ennaltaan tuttuja, enkä koe että yhtäkään näistä kappaleista olisi tarpeellista enää koskaan kuulla. Tylsää kasarirockia keskinkertaisilla sävellyksillä. Peruskakkonen.

Leppoisaa afrikkasoundia, joka toimii taustamusiikkina töitä tehdessä vähintäänkin kohtuullisesti. Toisaalta en kyllä oikein kuuntelemalla jaksa tällaista musiikkia kuunnella. Omassa genressään kyllä ihan mukava tuttavuus (ei ärsytä). Palkitaan kuitenkin listan tähän mennessä paras afrikkalevy kolmosella.

Sonic Youthin paras ja arvostetuin levy. Vaikka ymmärrän levyn ja bändin suosion, en ole oikein koskaan päässyt täysillä sisälle yhtyeen musiikkiin. Hyvien indierock-kappaleiden seassa on liikaa kokeellista kikkailua. Erityisesti tämä korostuu Kim Gordonin laulamissa kappaleissa. Vaikka levy on parempi kuin edellinen SY listalla, ei tämä edelleenkään nouse suosikkieni joukkoon. Peruskolmonen on kuitenkin ansaittu.

Tämä ei kyllä toiminut yhtään. Jotain taiteellista folkia kai? Ei jäänyt oikein mitään päähän parilla kuuntelukerralla. Hieman Jethro Tull-tyyppinen äänimaailma, mikä ei valitettavasti ole positiivinen asia. Peruskakkosen arvoista rallattelua.

No nyt on kyllä melkoista Nickelbackia. Olisikohan tämä jonkinlainen genren pioneeri, koska mitään muuta meriittiä en keksi. Tämäntyyppinen musiikki on tehty muiden yhteyeiden toimesta paljon tyylikkäämminkin. Ei kuitenkaan ihan ykkösen arvoinen.

Tykkäsin! Ei ilmeisesti ihan alkuaikojen Rollareita, kun soundi on jalostunut rokkiräminästä vähän sivistyneempään suuntaan. Hittibiisit loistivat poissaolollaan, mutta tämä oli jopa positiivinen asia. Jaggerin ääni ärsyttää paljon enemmän tällaisessa hieman rauhallisemmassa menossa kuin jatkuvassa bluesrockrevittelyissä. Nelonen.

Ensikuuntelulla tämä iski kovaa. Todella melodista ja positiivista musiikkia, jossa suuri osa kappaleista oli melkoisen tarttuvia. Varsinkin hittibiisi Mr. Blue Sky toimi. Valitettavasti seuraavilla kuuntelukerroilla homma vähän lässähti. Ehkä levy ei toiminut aivan samalla tavalla hiihto- tai salimusiikkina kuin työnteon taustalla. Ensivaikutelman perusteella nelonen, pidemmällä kuuntelulla kolmonen.

XTC oli itselleni ihan vieras nimi ja oletus bändin + levyn nimestä oli jotain hapokasta elektroa. Genre osoittautui kuitenkin semipositiiviseksi yllätykseksi. Kovasti samantyylistä kasaripoppia kuin hieman aiemmin listalla ollut ELO. Valitettavasti laatu ei ole ihan samaa tasoa kuin monilla muilla listalla esiintyneillä genren edustajilla. Levyn kohokohdat on ihan sujuvaa poppia, mutta keskimäärin kappaleet ovat hieman tylsähkön puoleisia. Kakkosen puolelle vierähtävä 2,5.

Tämä elektroloopailu ei ole edelleenkään yhtään sellainen juttu mistä jaksaisin suuremmin innostua. Pari kertaa tämän kuunteli oikein mielellään läpi töitä tehdessä, ja saattoipa mukana olla pari tutun kuuloista kappaletakin. Jykevämpää biittiä tarjoilevat kappaleet (esim. Elektrobank, It Doesn't Matter) potkivat oikein kelvokkaasti. Suuri osa kappaleista oli kuitenkin jokseenkin yhdentekeviä. Kakkosen ja kolmosen välimaastossa painitaan, ja ehkä levyn kohokohdat olivat sen verran päräyttäviä että kolmonen on ansaittu.

Vau, tämähän on hieno levy! Todella leppoisan melodista countryrockia ilman Brucelle ominaista hieman överiksi vedettyä äijäilyä. Äänimaailma tuo kovasti mieleen Wilcon varhaiset albumit. Levyltä ei jäänyt mieleen ensimmäistäkään kappaletta mieleen negatiivisesti, mikä on melkoinen meriitti yli 70 minuutin kokonaisuudelta. Kohokohdat eivät kuitenkaan kykene nostamaan tätä ihan vitosen tasolle. Päivänselvä nelonen kuitenkin.

Bändin nimi + levyn julkaisuvuosi nosti varautuneita ennakkoaavistuksia. Onneksi tämä osoittautui kuitenkin jokseenkin positiiviseksi elämykseksi. Leppoisan kuuloista elektrofunkia(?) mukavan soljuvilla rappivokaaleilla(?). Tällaista musiikkia ei nykyään enää kauheasti tehdä. Ei innostanut ihan nelosen arvoisesti mutta solidi kolmonen.

Perus-Elvistä. Tylsää rock 'n roll jurnuttelua ärsyttävän teennäisellä lauluäänellä. Kertakuuntelu riitti muodostamaan mielipiteen.

Tähän mennessä selvästi parasta Dylania listalla. Levyn kahden ensimmäisen tylsän bluesjurnuttelun jälkeen päästiin eteenpäin vähän seesteisimmissä tunnelmissa. En ennakkoon tuntenut yhtäkään levyn kappaleista, mutta varsikin peräkkäinen kolmikko One of Us Must Know, I Want You ja Stuck Inside plaaplaa on todella kovaa tykitystä. Levyn loppupuoli tarjoili muutakin rauhallisen tyylikästä Dylania. Hieno levy, joka kohensi reippaasti omaa mielipidettäni Dylanista. Parhaimmillaan vitosen arvoisia veivauksia, mutta ehkä nuo bluesfiilistelyt pudottaa arvosanan vahvaksi neloseksi.

Ei tämä oikein lähtenyt, vaikka sinänsä laulajan äänestä pidinkin. Blues ei (ainakaan levyltä) vaan ole oma juttuni. Genressään kyllä varsin pätevän kuuloista musisointia. Ei ihan kolmoseen yllä, joten 2+

Moderni indieklassikko, mihin en muutamaa hittiä lukuun ottamatta ole oikein koskaan päässyt kunnolla sisälle. Sama fiilis tästä tulee edelleenkin. Esim. levyn avaava The Suburbs menee varmaan top 100 lempparibiiseihini, mutta muuten levy on aika epätasaista jurnuttelua. Toki kohokohtia levyllä löytyy, mutta kokonaisuus ei ihan itselleni toimi.

Taas yksi nuoruuden suosikkeja. Ihan samalle tasolle ei kuitenkaan päästä genren 90-luvun kärkinimien parissa. Vaikka levyn kohokohdat ovat epäilemättä 5* tasoa, pudottaa heikoimmat hetket kokonaismielipidettä. Varsinkin levyn loppupuoli koostuu paikoin hieman omituisesta rokkiräminästä. Livenä Verve/Richard Ashcroft olisi kyllä kiva taas nähdä. Sen verran timanttista settiä oli Kaisaniemessä jokunen vuosi sitten.

Tuttu bändi aikojen takaa. Beatiful Freak ei itselleni koskaan ollut se läheisin tai tärkein Eels-levy, jota ihmettelenkin suuresti nyt jälkikäteen. Tämä levy nimittäin on juuri sitä rauhallista Eelsiä jota olen aina arvostanut. Mark Oliver Everettin kitarointi on soundiltaan jumalaista. Levyltä ei löydy suuria huteja. Hittejä sen sijaan enemmänkin. 4,5 joka nousee ylöspäin.

Täysin yhdentekevää kasarihardrockia. Rock of Ages ja Photograph oli ennakkoon tuttuja biisejä, joskaan ei kuitenkaan kauhean hyviä. Tässä vaiheessa rumpalillakin taisi olla vielä kaksi kättä. Annetaan tähti per käsi.

Letkeätä perusrockia melkoisen 60-lukulaisilla soundeilla. Jossain biiseissä stemmoineen ja jousineen tulee hyvin vahvat myöhäisemmän ajan Beatles-vibat. Get it On oli tuttu kappale josta en ole koskaan pitänyt. Valju kokonaiskuva jäi vaikka varsinkin levyn loppupuoli oli jo hieman mielenkiintoisempaa. Kax.

Olipas tämä erilaista kuin odotin. Kuvittelin että Mudhoney on jotain 1990-luvun pomppuheavya/nu-metallia mutta se taisikin olla Mudvayne. Vaikka genre olikin jonkinlainen positiivinen yllätys, ei levy silti herätä suuria hurraahuutoja. Aika tylsää rokkiräimettä nuhaisilla soundeilla. Kappaleista ei parilla kuuntelulla jäänyt yksikään positiivisesti mieleen. Ei kyllä myöskään negatiivisesti. Jotain vastaavaa tässä on kuin aiemmin listalla olleessa Modern Loversin levyssä, mutta taso ei yllä lähellekään samaa. Kakkonen hennolla plussalla.

Spiritualizedin tuotannosta ennakkoon tuttua oli oikeastaan vaan levyn avaus/nimikappale. Ennakko-olettamuksena olikin että koko levy on samanlaista eteeristä kikkailua. Yllätys heti toisen kappaleen rokkimeiningeissä olikin oikein positiivinen. Vaikka siis toki myös avauskappale on genrensä helmiä! Saman genren helmeksi osoittautui myös Broken Heart. Mainiota! Kokonaisuutena levy ei kuitenkaan jaksanut pitää mielenkiintoa yllä ihan riittävästi. Levyllä oli myös muutamia vähän liian kokeellisia renkutuksia jotka saivat keskittymisen herpaantumaan. Kuitenkin varsin miellyttävä uudehko tuttavuus. 3,5 joka sääntöjen vastaisesti pyöristyy alaspäin.