Muutama tykki biisi ja salee Queenin paras levy

Kiva löytö, jännää retro psyke pop menoa

Kova levy. Siistiä miten tyyli muuttuu tokalle puoliskolle. Three Days ja Then She Did parhaat. Been Caught Stealing ihan läppä rallatus.

Tiukkaa settiä ja aitoa menoa. Livenä ois ollu varmasti ebin.

PJ :sydän: Tää saa kummasti aina kaipaamaan brittien sumuisille kukkuloille

Syvissä jenkkisoundeissa on kyl tunnelmaa, peukku. Antaisin 3.5 jos voisin.

Nirvana ei oo koskaan ollut suurin suosikki, mut tää oli kyl ihan jeba. Bowie-cover upea.

Taiten tehty letkeä rnb-jamittelu on mun heikko kohta, vaikkei tässä mitään mieletöntä olekaan.

Fiilaan lämminhenkistä tunnelmaa. Puolet biiseistä hyviä, puolet vähän meh, mutta annetaan nippa nappa 3.

Hyvä esimerkki vanhasta suosikista, joka tuntuu nykyään vähän "ylimelodiselta". Nautin jälkimmäisestä puoliskosta nyt enemmän.

Hyvin toimii ja herätti janon kuunnella enemmänkin bluesia.

Tämä iskeekin lujempaa nyt kuin teininä. Kauniit sanat ja sovitukset, joissa upeita yksityiskohtia. Lempparit Into My Arms, Lime Tree Arbour, Idiot Prayer ja Far from Me. Ja ah, harvoin on yhtä turvallinen olo kuin Nickin ääntä kuunnellessa. Varmaan muutaman vuoden päästä 5/5, nyt 4.5/5.

Vitu awesome kuunnella Marvin Gaye ja vaan olla. Selkä notkistuu, lantio herää ja kädet nousee ilmaan.

Kuuntelin vähän hätäisesti. Muutama säväyttävämpi biisi ja kova laulaja. Ei kuitenkaan ihan suosikkijazzia.

Muutama hyvä biisi ja fiilasin kyl meininkiä. Mut ehkä pitää korkkaa itekin 2/5 ja tää vois olla sen paikka.

Loistava levy. Sopiva sekoitus rauhallista ja menevää. Lil Darlin kaunis lopetus.

Teknisesti ihan jees, mut oli kyl välillä vähän pakkopullaa.

Kuten monissa funk-klassikoissa, muutama pirun kova biisi ja loput ihan jebaa.

Kuulostaa ihan kivalta ja hyviä soundeja, mutta lopulta mikään biisi ei oikein lähtenyt.

Tää on kyl kivaa ja miellyttävää. Monet melodiat makuuni ja tasalaatuisuudesta plussaa.

Randyn seuraava levy oli tuttu ja täähän oli ihan yhtä kova. Ihanan ironista ja jotenkin veikeää musaa. Arvostan myös sitä, että biisit ei ole kokoaan pidempiä. Nyt 3.5, ehkä joskus vielä 4.

Huh, mitä jamittelua, nautin. Jos tästä ois leikannu 45 min levyn parhailla biiseillä, ois 4/5. Nyt auttamatta vähän liikaa samaa.

Ah, sama kuin Boatman's Callissa, että toimii selvästi paremmin nyt kuin nuorempana. Alkupuolisko erittäin hyvä ja jopa tanssittava, kun tajusin luukuttaa kovaa. Lopussakin tietty legendaarinen Midnight ja Pekka Pohjola.

Ihan jees, mut ei mikään biisi erityisemmin iskenyt.

Alku hyvä, mut sit sukellettiin aika sakeisiin ysärisoundeihin eikä enää muutenkaan mitään säväyttävää. 2.5/5

JAMC resonoi kyllä vahvasti oman musamaun kanssa ja tälläkin levyllä parhaat biisit ihan huikeita. Kuitenkin n. puolet vähän heikompaa.

Hyvä meininki ja joitain siistejä kohtia, mut ei ihan mun juttu.

Aika beatlesmäinen Beach Boys, paitsi isommalla soundilla. Salee paras Pet Soundsin jälkeen, mitä heiltä kuullu.

On ehkä vähän vanhentunut ja meininki välillä huvittaa, mutta osuu silti about siihen tyylisuuntaan metallista, josta vielä jaksan nauttia.

Ainoita laulajia, jotka vois varmaan laulaa vaikka niitä joululauluja ja kuuntelisin. Lumoava ääni. Tässä ehkä vähän "turhat" orkesterisovitukset. Oon tykänny vielä enemmän, kun Ella on jonkun pienen bändin tai vaan pianistin kanssa.

Instrujutut paikoin kivoja ja Grumpus oli hyvä biisi. Mutta laulutyyli rasautti ja loppua kohti aika keskinkertaista muutenkin. Indie rockin ystävänä pieni pettymys, kun oli jo pidempään pitänyt Lambchopia kuunnella.

Wham bam. Oiskohan helpoin arvosana tähän asti. Bowien musa iskenyt aina kovaa ja tämä kaverin top3-levyjä. Tuntuu, että levyn intensiivisyys ei häviä minnekään, vaikka kuinka yrittää kuluttaa puhki. Virtuoosimaista, tunnerikasta tykitystä alusta loppuun. Rokkari vailla vertaa.

Siamese Dream on ollut joskus ihan suosikki-"grungea", mutta tää levy oli jäänyt odottamaan kuuntelulistalle. No onhan tääkin paikoin tosi hyvä, mutta vähän ehkä lähtenyt kunnianhimo lapasesta, kuten usein näin pitkien levyjen kanssa. Matskusta saisi loistavan 50 minuuttisen, mutta nyt on aika paljon perushyvää seassa, joten olkoon vain 3/5. Erityismaininta "1979":n nostalgiafiilikselle, hyvin osuttu maaliin ja toimii edelleen.

No äh, ois tämäkin neljän tähden levy, jos ois vaan koostettu se 50 min setti. Nyt ei kyllä millään, kun varsinkin kolmoslevy tuntuu toistavan aiempaa. Monta tosi kivaa biisiä kuitenkin. Ja vaikka tuntuu laajuudessaan snadisti omahyväiseltä projektilta, niin ei se lopulta häirinnyt. Musiikki ja lyriikat jaksoivat kantaa.

Okei nice, musa ei aluksi napannut, mutta veikeiden tekstien ansiosta lämpenin lopulta.

SFA ollut ikuisuuden kuuntelulistalla, joten kiitos generaattori. Mukavan melodista, emotionaalista ja monipuolista sekä hyviä soundeja. Tosin ehkä joku herkkyys tai suunta uupui, niin ei noussut sen huikeammaksi kokonaisuudeksi. Mutta vahva hyvä.

Hmm, kivaa sinänsä, mutta ei lopulta oikein lähtenyt. Ehkä jotenkin kornia. Eikä juuri auttanut, että iskevimmät biisit, eli Without You ja Coconut ovat aika memeettisiä ja vähän kuluneita.

Uuh, paluu ikisuosikkien pariin. Varsinkin ekat 3 biisiä mennään oman musamaun zeniitissä. Loputkin maistuu ja fiilaan tunnelmaa. Fools Gold on tietty upea ja kai sen voi tälle levylle laskea. Ehkä tää on puolet 5/5 ja puolet 4/5, mutta pyöristetään nyt ylöspäin, kun ei vitosia tule liikaa jaeltua.

70-luvun poppis/funk, niin osasi odottaa, ettei taso välttämättä säily avaushittien jälkeen. Ehkä silti vähän petyin keskiosan siirappisuuteen. Mutta pari ekaa biisiä todella kovia ja Africano hyvää fiilistelyä.

Puuh, ei kyl lähe. Jotenki ylisaturoituneet melodiat ja samalla täysin sieluttomat biisit. Menettelee jossain baarissa taustalla, mut ei kestä kuunnella tosissaan. Lyhyempänä antaisin ehkä 2/5, mut näin ylipitkänä meni jo tuskaiseksi.

Olipa kiva yllätys, tykkään. Varsinkin alkupuoli erittäin jees ja pari oikein kaunista biisiä. Vähän kuin jenkkiversio Kentistä, eli konstailematonta ysärin alt rockia. Loppupuoli oli vähän meh ja meni ehkä välillä turhaksi indiekikkailuksi. Sanoisin silti tasan 3.5/5 ja pyöristellään taas ylöspäin.

Alussa tuntui, että onko taas näitä klassikoita, joista en ihan saa kiinni, mutta puolivälissä lämpenin ja lopulta tuntui loppuvan liian aikaisin. Arethan energia ja tulkinta on kyl mielettömän vahvaa, kun sen antaa tempaista mukaansa. En osannut sitä aiemmin yksittäisten biisien perusteella niin arvostaa.

Alkupuolihan on ihan jees. Mainioita riffejä ja hitit toimii edelleen. Lopussa kuitenkin lässähtää yllättävän pahasti. Eiköhän silti ansaitse 3/5.

Onpas hyvä. Ihanaa myöhäisillan melankoliapoppia. Ehkä pari biisiä turhan imeliä, mutta pääosin nautin tyylistä ja soundeista. Being Boring on kyl mielettömän kova, olin joskus kuullut ja onneksi löytyi taas. PSB:n isot hitit ei oo ollut suurimpia suosikkeja niin tää oli kiva yllätys. Alkoi kaduttaa, että kävelin aikoinaan Flowssa kylmästi ohi.

Tän tunnelmassa ja tyylissä on jotain tosi kivaa. Lämminhenkistä, rentoa ja helppoa. Mut ei sit kuitenkaan nouse loisteliaaksi. Sanotaanko, että oisin mielelläni ravintolassa tai baarissa, jossa tää soi.

Hmmh, tätä on ennenkin yritetty. Tykkään tosi paljon tunnelmasta, kuten melkein kaikessa latinomusassa ja sitä bossan vetovoimaa tässäkin on. Mut sit tää on paikoin jotenkin vähän liian vaikeeta, vaikka yllätyksellisyys on kyl kivaa. Jos ymmärtäis sanat, vois salee aueta paremmin. On siellä pari suoraviivaisempaakin biisiä, kuten Soy Loco ja niitä fiilaan kovasti.

Juuh, moni progelevy on kestänyt huonosti aikaa ja tää onkin hyvä esimerkki siitä. Manaaja-themen verran oli ihan jees, mutta kaikki sen jälkeen suht rasauttavaa settiä. Ja vaikka siellä oli ehkä kaksi hyvää melodiaa, niin ne on aika arvottomia, kun kokemus on muuten näin etäännyttävä ja tylsä.

Hyvää ja kiinnostavaa musaa. Alussa innostuin aika paljonkin, mutta lopussa vähän taantui. Siistejä jazz-fiboja ja kokeellisuutta.

Alkupuoli oikein jees, mutta loppu sitten kunnon bulkkireggaeta. Annetaan nyt kuitenkin 3/5, kun ihan hyvä mieli tästä tuli.

Toimii. Mukavan persoonallista, vaikka soundi on vähän kliseistä kasaria. Tasaisen varmaa alusta loppuun ja siitä propsit. Ei kuitenkaan mitään eeppisiä kohtia, että ansaitsis enempää kuin 3/5.

Huh, avausraita oli turhan iloinen "rallattelu", mutta sen jälkeen mukavaa kaunista jazzia. Nimikkobiisi olikin sitten ihan mieletön enkä oikeastaan tiedä, oonko kuullut parempaa jazz-tallennetta. Vangitsi meikän täysin. Sääli, että juuri se puuttui spotifysta (ja applelta). Suurin osa levystä ehkä 3/5, mutta pakko nostaa neloseen jo nimikkobiisin takia. Ja oli siellä pari muutakin nelosen ansaitsevaa hetkeä.

Waits menee edelleen siihen luokkaan, että tajuan loistavuuden, mutta ei vaan täysin omaan makuun. Täytyy tosin arvostaa miten originellilta tää vieläkin kuulostaa. Ja monet rennommat ja groovaavat biisit toimii hyvin, esim. Clap Hands, Jockey Full of Bourbon ja Gun Street Girl. Sanotaan 3.5/5.

Onhan tää pirun hyvin tuotettu, ei voi muuta sanoa. Jokainen biitti rullaa nätisti ja kaikilla hyvä flow. Etenkin Snoopin tyyli sopii tähän kuin nenä päähän. Lyriikat on perus gangsta shittiä ja iskeehän sieltä tasaisesti jotain kuraa korvaan (vika biisi esim ugh). Mut jos pistää taustalle soimaan, niin on kyl oikein tunnelmallinen ja groovaava levy.

Noh, ei ehkä parhaiten aikaa kestänyt syntikkalevy. Alkupuolella pari ihan voimakasta biisiä, mutta b-puoli ei tarjonnut enää juuri mitään.

Toimii, 3/5. RZA:n hämyiset tunnelmat on tässäkin siistejä, vaikka on pari kovempaakin levyä tehnyt. Räbä kans ihan jees ja peukkua pituudelle, hoppilevyt liian usein yli tunnin. Saatiin aika stereotyyppiset East ja West Coast vertailut, kun Dre oli äsken. Mulle länsirannan melodisuus ja rentous toimii vähän paremmin. Tosin tää Tical tuskin on edes itäräbän top10.

Uuh Fugazi toimii aina. Jotenkin ainutlaatuinen yhdistelmä punkin rosoisuutta ja semmosta melkein jazzahtavaa musarunkkausta. Ja fiilaan ankeaa tunnelmaa, johon tarttuvammat riffit tuo aina välillä valoa. Tää levy ei oo imo bändin paras, mutta ymmärrän, että debyyttinä tavallaan merkittävin.

Hmh, ZZ Topin hitit on siistejä ja muutenkin meno on teknisesti takuuvarmaa alusta loppuun. Mutta aina hämmentää, miten ne hittien ulkopuoliset biisit tuntuukin niin tylsiltä. No on tää silti 3/5, perusfiilis kuitenkin kiva ja mukavan chilliä.

Oon vasta teinivuosien jälkeen oppinut arvostamaan folkin ja countryn hienouksia, jotka piilee hienovaraisissa tunnelmissa ja sanomassa (eikä esim. melodioissa, rytmeissä tai muissa koukuissa). Ja Neil Young on ollut tässä ehkä se kaikkein paras opettaja ja ilmiselvin mestari genressään. Tällekin levylle oisin varmaan 8 vuotta sitten antanut 2/5, mutta nyt alkaa olla aika selvä 4/5. Kaipa tää on perus ikääntymistä myös. Young on mun CCR.

Ihan ok, mutta eipä tässä ole mitään mieleenpainuvaa. 2/5. Pakko kans avautua, että hiukan haisee taas brittibias läpi, kun tämäkin tungettu listalle. Morrisseyltä on varmasti anyway mukana Viva Hate ja pari Smithsin levyä, niin oliko tämä nyt sitten sen arvoinen, että vei jonkun eksoottisemman lätyn paikan. "No M nyt vaan on viiden levyn arvoinen tapaus". Hohhoijaa. Jos kuuntelee vaikka Bowien ja Smithsin parhaat, niin mitä tämä enää tarjoaa?

Kuuntelin vasta torstaiaamuna, niin olipas sopivan intensiivinen säestys Ukraina-uutisten lukemiselle. Ehkä vähän liian blast, että kotisohvalla noin muuten kuuntelisin, mutta livenä tämmöstä ois huikeeta seurata. Hienoja kyllä ne väleihin tippuvat rauhalliset melodiset hetket.

Uh, en tiiä onko Nick Cave -bias, minkä takia tähän keskittyi paremmin, mutta olipas hyvä. Vähän kuten Fugazilla, aggressiiviseen menoon saatu kivasti musakoukkuja ja tunnelmaa. Aika paljon kans samaa mystistä vetovoimaa kuin Caven Bad Seeds -jutuissa, mikä varmaan herran itsensä ansiota. 3.5/5, joka nyt pyöristyy niukasti ylös.

Harvoin on viikonloppuaamua, kun ei näitä Stanin klassikoita voisi kuunnella. Kliseistä joo, mutta niin helppoa, mukavaa ja tunnelmallista, että pakko arvostaa. Ehkä juuri nyt oli vähän absurdia kuunnella tätä ja lukea samalla Ukrainan uutisia.

Hauskaa. Ehkä vähän yksipuolista, mutta kyllä tän 30min kantoi.

Tää on aina ollu vähän kaksjakoinen tapaus. Ready or Not on mieletön ja pari muutakin hienoa biisiä. Sit kuitenkin aika moni biisi tuntuu tosi bulkilta. Kai se on sit 3/5.

Hmh, hetkittäin ihan kaunista kitarointia, mutta aika vaisua menoa keskimäärin. Ottaen huomioon, kuinka kovia indie-levyjä ysärillä ja nollarin alussa tehtiin, on tän listan valinnat kyseisestä genrestä ollut tähän asti ihan kummallisia.

Vähän harmittaa, kun NC2Y on kyl hyvä, mut muuten tää ei juuri iske.

Wonderin musa kyl kestää aikaa täydellisesti. Tää ei edes hänen top3-levyjä, mut tässäkin kaikki vaan toimii. Ja pari helmeä, esim. Heaven Is 10 Zillion... ja Creepin'.

Juuh, paras Beatles-levy, aina ja edelleen. Tajuton biisikimara, asteikko ei riitä. 7/5.

Uhh, olipa huikea yllätys. En oo tykännyt Brucen uudesta musasta niin en oo koskaan vanhaan matskuun kajonnut. Mut siis ebin rockia ja laatuu jenkkikamaa.

Hmh, jotenkin tää sopi lauantaiaamuun ihan hyvin. Tai sit mun aivot on pehmenneet. Ehkä 2.5/5 ja pyöristetään ylös, koska sai hyvälle tuulelle.

Sama kuin Rain Dogsiin, eli upeaa ja voimakasta, paikoin jopa hyytävän vahva tunnelma, mutta vähän liian outoa, että kuuntelisin useammin. 3.5/5.

Tämmönen poppis proge on kyl melkein viimeinen asia, mitä nykyään kuuntelisin. Ajan hammas tehnyt tehtävänsä. Mut ei tää ikävä kokemus ollut, sympaattisen 70-lukulaista.

Tässä aistii hyvin, että ollaan historiallisen teoksen äärellä. Vaikka vaikea tätä on ihan tosissaan enää kuunnella. Mut edelleen välittyy hyvä fiilis ja on tossa raakuudessa jotain viehättävääkin.

Alkoi kivasti ja lopussa kans iskevää menoa. Mut ehkä jotain potkua ja variaatiota jäi välillä kaipaamaan. Sinänsä kyl taas toimivaa ysärirockia, sitä tuntuu riittävän.

Nonnih, tuleehan täältä sitä hyvääkin indietä. Tää on se, miten Beach Boysin ja ehkä Beatlesinkin perintöä siirretään onnistuneesti 2000-luvulle. Ihanan kesäistä pop-trippailua. Ja aina löytyy jotain uutta ja parhaat biisit vaan paranee (Bluish !!). Vaatii tosin ihan ok äänentoiston, että toimii. Kämäsillä napeilla kuulosti joskus tosi lattealta.

Hmm, vaikea arvioitava. Kuulostaa kivalta ja hyviä tunnelmia, mutta ehkä lopulta jotenkin tehotonta tai en vaan pääse kaikkiin biiseihin sisään. Sit kuitenkin noin neljä biisiä todella kovia ja jopa ainutlaatuisia. No heitetään nyt 3.5/5, saattaa joskus nousta.

Kyl nää länsirannan klassikot vaan toimii musapuolen osalta. Ei häviä tuotanto yhtään nykyräbälle. Tekstit sitten taas lähinnä kuraa, vaikka osan pystyy ymmärtämään yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Mut vissiin tän levyn takia kaikki toksisuus ylipäätään yleisty räbässä. Onneks tälleen aktiviteetin taustamusana pystyy aika hyvin filtteroimään mitä haluaa sisäistää. Ja silloin toimii yhtä lailla kuin se Dren Chronic. Ehkä tää on väärin antaa lyriikat anteeksi, mut annetaan nyt niukka 4/5.

Loputtoman hypen takia oon aina ollut vähän skeptinen tätä kohtaan. "Paras levy ikinä" jne. ja ehkä tän mainetaakan takia en oo vaan suostunut olemaan tälle ennen avoin. Mutta nyt kun on tarpeeksi kypsä vain nauttimaan niin.... onhän tää törkeän hyvä. Super siistejä yksityiskohtia soundeissa käytännössä koko levyn läpi ja biisit rakentuu tyylikkäämmin kuin ehkä rockissa koskaan. Lyriikat myös natsaa tunnelmaan usein just eikä melkein. Täydellistä melankoliaa. Kai siinä ajatuksessa on perää, että tän levyn jälkeen rockilla ei oo ollut enää merkittävää kehityssuuntaa. Lähinnä pirstaloitunut genrerunkkailuksi yms. Ehkä ainakin viimeinen ilmiselvä mainstream rockin mestariteos.

Pliis ei enää näitä. Olin alun hittien jälkeen, että jees ihan nostalgista, vois antaa nyt 2/5. Mutta siis ei helvetti mikä b-puoli. En vaan pysty ymmärtämään, kamalaa musiikkia. Tuli jo toisaalla esille, mutta ysärin Maroon 5.

Tykkään. Aina miettinyt kuunteleeko näitä kukaan vai onko jäänyt täysin Beatlesien varjoon. Mutta syytä olisi. Kokonaisuutena päihittää monet Beatles-levyt, vaikka hitit puuttuukin.

Eka biisi oli odotuksia herättävä, mutta alkupuolen covereista en nauttinut ollenkaan. Niinpä kiinnostus lopahti ja loppulevy meni vähän sivukorvalla.

Hmm, kyl tämmönen klassinen country toimii ihan jees. Selvästi Dollyn ääni kuin luotu tähän genreen. Ja simppeliin musaan sopiva levyn pituus.

Enpä tajua, miksen oo tätä ennen jaksanu kuunnella. Varmaan avausraidan kuluneisuuden takia. Mut on kyl todella jees. Sopivan hillittyä ja ehkä vois sanoa urbaania.

Tää on näitä levyjä, jotka toimii vaan kokonaisena. Monesti palaan tähän ja kelaan mitkä ne hyvät biisit oli enkä löydä yhtään. Mut kun jaksan kuunnella kokonaan, oon aina ihan myyty. Tosin näin duunin lomassa paikoin turhan rauhallinen / minimalistinen. Vinskalta iltamyöhään peukku.

Joitain siistejä juttuja, mutta ei ehkä ollu ihan oikea mielentila tälle.

Olipas pettymys. Odotin psykempää versiota Stone Rosesista, mut tää olikin vaan ihan paska.

Koko Nirvanan tuotanto taitaa olla mulle keskimäärin varma 3/5. Puolet biiseistä iskee ihan hyvin ja puolet vähän kehnommin.

Tätä en ollukaan kuullu, mut taattua Kinksiä. Huikeen vekkulia musaa.

Helppo nähdä, miks tää on ollut kova juttu 2003. Muutama biisi toimii tosi hyvin edelleen, vaikka soundit ei oo kyl kauheen hyvin ikääntyneet. Ehkä ansaitsee silti just ja just 3/5, nautin jollain kierolla tavalla.

Kasarin perusmetallit ei oo erityisesti mun makuun, mutta tää on ehkä vähän keskimääräistä parempaa. Solid lätty ja b-puolen instrufiilistelyt kiva ylläri. 3/5.

Höh, Birdland on kova, joten odotin enemmän. Tuntuu fuusiolevyjen perisynniltä, että on mahdollisesti pari bängeriä, mutta muuten tosi latteaa tiluttelua. Toimii kyllä, kun kerää suosikkibiisit soittolistalle.

Okei mitä helvettiä ja mitä kummaa, miks oon skipannut just tän Björkin levyn aiemmin. Osuu nimittäin todella herkkään paikkaan tämmöselle 00-luvun alun olohuoneteknon ystävälle. Plus siihen päälle, että Björk vaan osaa tehdä maagista musaa. Alkupuoli on jo tosi kova, mutta erityisesti yllätti, miten loppupuolella esim. Aurora, Heirloom ja Unison pystyy vielä viemään hommaa eteenpäin. Sanoisin 4.5/5 mut pyöristetään nyt ylöspäin, ku niin kiva yllätys.

Nautin tästä ehkä turhan paljon :D Mut siis häikäilemätöntä rallattelua eikä liian totista. Ja ah, hyvät kaahailu-urut. Pitää ostaa cdnä, jos hommaan joskus kesäauton.

Kova solisti ja muutenkin toimivaa musaa. Vahva 3/5.

Tykkäsin enemmän kuin luulin, etenkin pari ekaa biisiä kovia. Balladia hyvällä meiningillä ja tulikin aika paljon mieleen Bruce Springsteen. 3,5/5.

Ihan ok, mutta olihan lattea Meat Loafin jälkeen. Eron toki saattoi aavistaa jo kansien perusteella.

Onhan tää mielettömän kova. Aika monta kertaa tullut kuunneltua ja aina ihastuttaa uudestaan. Musapuoli on ihan priimaa ja Morrisseyn tavassa laulaa angstisia ja paikoin hupsuja tekstejä on myös jotain kumman vetoavaa.

Oi, kiva ylläri taas. Ysäriltä näitä kiinnostavia bändejä riittää. Propsit kahden minuutin biiseistä, rullaa mukavasti levy läpi. Ehkä 3.6/4 eli 4.

Satuin kuuntelee salilla ja kyä lähti rauta liikkeelle. Eiku. Näitä 60-luvun folk-ihmeitä, joista en ihan saa kiinni. Tiedän kyllä, että cool tyyppi ja näin poispäin. Ehkä vielä joskus.

Tää oli lähinnä keskinkertainen/huono Steely Dan -levy. Eka biisi ainoa, joka jäi mieleen.

Ihan hyvä, mut kyl ne 70-luvun alun levyt on mulle selvästi parasta rollaria.

Onhan tää kova, parhaat biisit huikean hienoja. Helppo huomata vaikutus ysärin indie-buumiin jenkeissä. Ehkä muutama biisi oli vähän bulkkia, mutta sanotaan neljä miinus.

Freesiä, kun lähinnä kuunnellut Marleyn hittikompilaatioita. Hyvin jaksoi loppuun asti.

Hyvät teininostalgiat, DP oli kova juttu. Ja fiilaan kyllä edelleen, vaikka tää livelevy onkin ihan liian pitkä.

Olihan aikas jees. Siistejä riffittelyjä.

Mageeta menoa, voimakas tunnelma. Kuin elektronisempi versio Pink Floydista. Ehkä vähän levotonta välillä, ois voinut olla vielä vahvempi minimalistisempana.

Hyvä meno ja muutama oikein hyvä biisi. Ehkä 3.5, joka pyöristyy nyt alas.

Tykkään tosi paljon Paulin kasuaalista lauluäänestä. Ja vaikka yleensä vähän karsastan kasarityylistä positiivisuutta, niin tässä toimii. Muutama erinomainen kipale.

Uh saattaa olla kakkossuosikki Curen levyistä Faithin jälkeen. Tunnelma on vaan upea.

Ei ihan mun tyyliä, vaikka hieno artisti onkin.

Alku toimii, mutta meni vähän liian hassutteluksi lopulta. Oisin ehkä halunnut tykätä enemmän.

Aina hienoa, kun levy paranee loppu kohti. Ja vokaalit on kyl miellyttäviä, paha sanoa muuta.

Tää on ollu mulle aina vähän pettymys, kun Shields on niin kova (5/5). On tässäkin pari loistavaa biisiä, mutta aika paljon vähän teennäistä taiteilua. Tosin Shields on ihan luonnollinen jatkumo tästä.

Super miellyttävää mut en missään vaiheessa oikein kokenut mitään sen suurempaa elämystä. Tosin tein samalla asioita. Pitää kuunnella joskus uusiks.

Ihan ok. Aiheutti kyllä loppua kohti vähän samaa vitutusta kuin RHCP, mutta lievempänä.

Tää oli ekalla kerralla aikoinaan päräyttävämpi kokemus. Mut kyl edelleen toimii. Täytyy arvostaa biisien rakentumista ja tiettyä hienovaraisuutta, vaikkei se ihan päällimmäisenä tule esiin.

Ohan tää cool ja ajaton, mut ehkä mä en vaan oo tarpeeks cool. Muistaakseni pidin enemmän bändin myöhemmästä helpommasta matskusta.

Tää oli kyl hyvä, jonkun takia jääny kuuntelematta. Loppua kohti vielä parani.

No johan on kun Bowien joku 10. paraskin levy mahtuu listalle. No kelpaahan tämä, hitit tässä etenkin skulaa.

Juuh vähän on vaikee kuunnella, vaikka monta ihan teknisesti hyvää biisiä.

Hyvää on. Muistaakseni faijan tuotanto oli ehkä vähän originaalimpaa ja vaikuttavampaa. Mutta helppo oli tästäkin nauttia.

Ah, fiilaan Kyussia ja tää on mukavan lähellä sitä. Tunnelma ihan mint aavikko ja hiekka. Tasaisempi kuin Qotsan hittilevyt.

2,5/5

Doors on aina ollut mulle 3/5. The End on kyllä kaunis ja nostalginen.

Odotin hieman enemmän. Laatua toki.

Hmm ihan jees, 3/5

Pelkäsin etten siedä yhtään, mutta olihan tää hyvä.

Alkupuoli kova. Lopun kokeellisempi meno ei taas kovin kummallista.