Muutama tykki biisi ja salee Queenin paras levy

Kiva löytö, jännää retro psyke pop menoa

Kova levy. Siistiä miten tyyli muuttuu tokalle puoliskolle. Three Days ja Then She Did parhaat. Been Caught Stealing ihan läppä rallatus.

Tiukkaa settiä ja aitoa menoa. Livenä ois ollu varmasti ebin.

PJ :sydän: Tää saa kummasti aina kaipaamaan brittien sumuisille kukkuloille

Syvissä jenkkisoundeissa on kyl tunnelmaa, peukku. Antaisin 3.5 jos voisin.

Nirvana ei oo koskaan ollut suurin suosikki, mut tää oli kyl ihan jeba. Bowie-cover upea.

Taiten tehty letkeä rnb-jamittelu on mun heikko kohta, vaikkei tässä mitään mieletöntä olekaan.

Fiilaan lämminhenkistä tunnelmaa. Puolet biiseistä hyviä, puolet vähän meh, mutta annetaan nippa nappa 3.

Hyvä esimerkki vanhasta suosikista, joka tuntuu nykyään vähän "ylimelodiselta". Nautin jälkimmäisestä puoliskosta nyt enemmän.

Hyvin toimii ja herätti janon kuunnella enemmänkin bluesia.

Tämä iskeekin lujempaa nyt kuin teininä. Kauniit sanat ja sovitukset, joissa upeita yksityiskohtia. Lempparit Into My Arms, Lime Tree Arbour, Idiot Prayer ja Far from Me. Ja ah, harvoin on yhtä turvallinen olo kuin Nickin ääntä kuunnellessa. Varmaan muutaman vuoden päästä 5/5, nyt 4.5/5.

Vitu awesome kuunnella Marvin Gaye ja vaan olla. Selkä notkistuu, lantio herää ja kädet nousee ilmaan.

Kuuntelin vähän hätäisesti. Muutama säväyttävämpi biisi ja kova laulaja. Ei kuitenkaan ihan suosikkijazzia.

Muutama hyvä biisi ja fiilasin kyl meininkiä. Mut ehkä pitää korkkaa itekin 2/5 ja tää vois olla sen paikka.

Loistava levy. Sopiva sekoitus rauhallista ja menevää. Lil Darlin kaunis lopetus.

Teknisesti ihan jees, mut oli kyl välillä vähän pakkopullaa.

Kuten monissa funk-klassikoissa, muutama pirun kova biisi ja loput ihan jebaa.

Kuulostaa ihan kivalta ja hyviä soundeja, mutta lopulta mikään biisi ei oikein lähtenyt.

Tää on kyl kivaa ja miellyttävää. Monet melodiat makuuni ja tasalaatuisuudesta plussaa.

Randyn seuraava levy oli tuttu ja täähän oli ihan yhtä kova. Ihanan ironista ja jotenkin veikeää musaa. Arvostan myös sitä, että biisit ei ole kokoaan pidempiä. Nyt 3.5, ehkä joskus vielä 4.

Huh, mitä jamittelua, nautin. Jos tästä ois leikannu 45 min levyn parhailla biiseillä, ois 4/5. Nyt auttamatta vähän liikaa samaa.

Ah, sama kuin Boatman's Callissa, että toimii selvästi paremmin nyt kuin nuorempana. Alkupuolisko erittäin hyvä ja jopa tanssittava, kun tajusin luukuttaa kovaa. Lopussakin tietty legendaarinen Midnight ja Pekka Pohjola.

Ihan jees, mut ei mikään biisi erityisemmin iskenyt.

Alku hyvä, mut sit sukellettiin aika sakeisiin ysärisoundeihin eikä enää muutenkaan mitään säväyttävää. 2.5/5

JAMC resonoi kyllä vahvasti oman musamaun kanssa ja tälläkin levyllä parhaat biisit ihan huikeita. Kuitenkin n. puolet vähän heikompaa.

Hyvä meininki ja joitain siistejä kohtia, mut ei ihan mun juttu.

Aika beatlesmäinen Beach Boys, paitsi isommalla soundilla. Salee paras Pet Soundsin jälkeen, mitä heiltä kuullu.

On ehkä vähän vanhentunut ja meininki välillä huvittaa, mutta osuu silti about siihen tyylisuuntaan metallista, josta vielä jaksan nauttia.

Ainoita laulajia, jotka vois varmaan laulaa vaikka niitä joululauluja ja kuuntelisin. Lumoava ääni. Tässä ehkä vähän "turhat" orkesterisovitukset. Oon tykänny vielä enemmän, kun Ella on jonkun pienen bändin tai vaan pianistin kanssa.

Instrujutut paikoin kivoja ja Grumpus oli hyvä biisi. Mutta laulutyyli rasautti ja loppua kohti aika keskinkertaista muutenkin. Indie rockin ystävänä pieni pettymys, kun oli jo pidempään pitänyt Lambchopia kuunnella.

Wham bam. Oiskohan helpoin arvosana tähän asti. Bowien musa iskenyt aina kovaa ja tämä kaverin top3-levyjä. Tuntuu, että levyn intensiivisyys ei häviä minnekään, vaikka kuinka yrittää kuluttaa puhki. Virtuoosimaista, tunnerikasta tykitystä alusta loppuun. Rokkari vailla vertaa.

Siamese Dream on ollut joskus ihan suosikki-"grungea", mutta tää levy oli jäänyt odottamaan kuuntelulistalle. No onhan tääkin paikoin tosi hyvä, mutta vähän ehkä lähtenyt kunnianhimo lapasesta, kuten usein näin pitkien levyjen kanssa. Matskusta saisi loistavan 50 minuuttisen, mutta nyt on aika paljon perushyvää seassa, joten olkoon vain 3/5. Erityismaininta "1979":n nostalgiafiilikselle, hyvin osuttu maaliin ja toimii edelleen.

No äh, ois tämäkin neljän tähden levy, jos ois vaan koostettu se 50 min setti. Nyt ei kyllä millään, kun varsinkin kolmoslevy tuntuu toistavan aiempaa. Monta tosi kivaa biisiä kuitenkin. Ja vaikka tuntuu laajuudessaan snadisti omahyväiseltä projektilta, niin ei se lopulta häirinnyt. Musiikki ja lyriikat jaksoivat kantaa.

Okei nice, musa ei aluksi napannut, mutta veikeiden tekstien ansiosta lämpenin lopulta.

SFA ollut ikuisuuden kuuntelulistalla, joten kiitos generaattori. Mukavan melodista, emotionaalista ja monipuolista sekä hyviä soundeja. Tosin ehkä joku herkkyys tai suunta uupui, niin ei noussut sen huikeammaksi kokonaisuudeksi. Mutta vahva hyvä.

Hmm, kivaa sinänsä, mutta ei lopulta oikein lähtenyt. Ehkä jotenkin kornia. Eikä juuri auttanut, että iskevimmät biisit, eli Without You ja Coconut ovat aika memeettisiä ja vähän kuluneita.

Uuh, paluu ikisuosikkien pariin. Varsinkin ekat 3 biisiä mennään oman musamaun zeniitissä. Loputkin maistuu ja fiilaan tunnelmaa. Fools Gold on tietty upea ja kai sen voi tälle levylle laskea. Ehkä tää on puolet 5/5 ja puolet 4/5, mutta pyöristetään nyt ylöspäin, kun ei vitosia tule liikaa jaeltua.

70-luvun poppis/funk, niin osasi odottaa, ettei taso välttämättä säily avaushittien jälkeen. Ehkä silti vähän petyin keskiosan siirappisuuteen. Mutta pari ekaa biisiä todella kovia ja Africano hyvää fiilistelyä.

Puuh, ei kyl lähe. Jotenki ylisaturoituneet melodiat ja samalla täysin sieluttomat biisit. Menettelee jossain baarissa taustalla, mut ei kestä kuunnella tosissaan. Lyhyempänä antaisin ehkä 2/5, mut näin ylipitkänä meni jo tuskaiseksi.

Olipa kiva yllätys, tykkään. Varsinkin alkupuoli erittäin jees ja pari oikein kaunista biisiä. Vähän kuin jenkkiversio Kentistä, eli konstailematonta ysärin alt rockia. Loppupuoli oli vähän meh ja meni ehkä välillä turhaksi indiekikkailuksi. Sanoisin silti tasan 3.5/5 ja pyöristellään taas ylöspäin.

Alussa tuntui, että onko taas näitä klassikoita, joista en ihan saa kiinni, mutta puolivälissä lämpenin ja lopulta tuntui loppuvan liian aikaisin. Arethan energia ja tulkinta on kyl mielettömän vahvaa, kun sen antaa tempaista mukaansa. En osannut sitä aiemmin yksittäisten biisien perusteella niin arvostaa.

Alkupuolihan on ihan jees. Mainioita riffejä ja hitit toimii edelleen. Lopussa kuitenkin lässähtää yllättävän pahasti. Eiköhän silti ansaitse 3/5.

Onpas hyvä. Ihanaa myöhäisillan melankoliapoppia. Ehkä pari biisiä turhan imeliä, mutta pääosin nautin tyylistä ja soundeista. Being Boring on kyl mielettömän kova, olin joskus kuullut ja onneksi löytyi taas. PSB:n isot hitit ei oo ollut suurimpia suosikkeja niin tää oli kiva yllätys. Alkoi kaduttaa, että kävelin aikoinaan Flowssa kylmästi ohi.

Tän tunnelmassa ja tyylissä on jotain tosi kivaa. Lämminhenkistä, rentoa ja helppoa. Mut ei sit kuitenkaan nouse loisteliaaksi. Sanotaanko, että oisin mielelläni ravintolassa tai baarissa, jossa tää soi.

Hmmh, tätä on ennenkin yritetty. Tykkään tosi paljon tunnelmasta, kuten melkein kaikessa latinomusassa ja sitä bossan vetovoimaa tässäkin on. Mut sit tää on paikoin jotenkin vähän liian vaikeeta, vaikka yllätyksellisyys on kyl kivaa. Jos ymmärtäis sanat, vois salee aueta paremmin. On siellä pari suoraviivaisempaakin biisiä, kuten Soy Loco ja niitä fiilaan kovasti.

Juuh, moni progelevy on kestänyt huonosti aikaa ja tää onkin hyvä esimerkki siitä. Manaaja-themen verran oli ihan jees, mutta kaikki sen jälkeen suht rasauttavaa settiä. Ja vaikka siellä oli ehkä kaksi hyvää melodiaa, niin ne on aika arvottomia, kun kokemus on muuten näin etäännyttävä ja tylsä.

Hyvää ja kiinnostavaa musaa. Alussa innostuin aika paljonkin, mutta lopussa vähän taantui. Siistejä jazz-fiboja ja kokeellisuutta.

Alkupuoli oikein jees, mutta loppu sitten kunnon bulkkireggaeta. Annetaan nyt kuitenkin 3/5, kun ihan hyvä mieli tästä tuli.

Toimii. Mukavan persoonallista, vaikka soundi on vähän kliseistä kasaria. Tasaisen varmaa alusta loppuun ja siitä propsit. Ei kuitenkaan mitään eeppisiä kohtia, että ansaitsis enempää kuin 3/5.

Huh, avausraita oli turhan iloinen "rallattelu", mutta sen jälkeen mukavaa kaunista jazzia. Nimikkobiisi olikin sitten ihan mieletön enkä oikeastaan tiedä, oonko kuullut parempaa jazz-tallennetta. Vangitsi meikän täysin. Sääli, että juuri se puuttui spotifysta (ja applelta). Suurin osa levystä ehkä 3/5, mutta pakko nostaa neloseen jo nimikkobiisin takia. Ja oli siellä pari muutakin nelosen ansaitsevaa hetkeä.

Waits menee edelleen siihen luokkaan, että tajuan loistavuuden, mutta ei vaan täysin omaan makuun. Täytyy tosin arvostaa miten originellilta tää vieläkin kuulostaa. Ja monet rennommat ja groovaavat biisit toimii hyvin, esim. Clap Hands, Jockey Full of Bourbon ja Gun Street Girl. Sanotaan 3.5/5.

Onhan tää pirun hyvin tuotettu, ei voi muuta sanoa. Jokainen biitti rullaa nätisti ja kaikilla hyvä flow. Etenkin Snoopin tyyli sopii tähän kuin nenä päähän. Lyriikat on perus gangsta shittiä ja iskeehän sieltä tasaisesti jotain kuraa korvaan (vika biisi esim ugh). Mut jos pistää taustalle soimaan, niin on kyl oikein tunnelmallinen ja groovaava levy.

Noh, ei ehkä parhaiten aikaa kestänyt syntikkalevy. Alkupuolella pari ihan voimakasta biisiä, mutta b-puoli ei tarjonnut enää juuri mitään.

Toimii, 3/5. RZA:n hämyiset tunnelmat on tässäkin siistejä, vaikka on pari kovempaakin levyä tehnyt. Räbä kans ihan jees ja peukkua pituudelle, hoppilevyt liian usein yli tunnin. Saatiin aika stereotyyppiset East ja West Coast vertailut, kun Dre oli äsken. Mulle länsirannan melodisuus ja rentous toimii vähän paremmin. Tosin tää Tical tuskin on edes itäräbän top10.

Uuh Fugazi toimii aina. Jotenkin ainutlaatuinen yhdistelmä punkin rosoisuutta ja semmosta melkein jazzahtavaa musarunkkausta. Ja fiilaan ankeaa tunnelmaa, johon tarttuvammat riffit tuo aina välillä valoa. Tää levy ei oo imo bändin paras, mutta ymmärrän, että debyyttinä tavallaan merkittävin.

Hmh, ZZ Topin hitit on siistejä ja muutenkin meno on teknisesti takuuvarmaa alusta loppuun. Mutta aina hämmentää, miten ne hittien ulkopuoliset biisit tuntuukin niin tylsiltä. No on tää silti 3/5, perusfiilis kuitenkin kiva ja mukavan chilliä.

Oon vasta teinivuosien jälkeen oppinut arvostamaan folkin ja countryn hienouksia, jotka piilee hienovaraisissa tunnelmissa ja sanomassa (eikä esim. melodioissa, rytmeissä tai muissa koukuissa). Ja Neil Young on ollut tässä ehkä se kaikkein paras opettaja ja ilmiselvin mestari genressään. Tällekin levylle oisin varmaan 8 vuotta sitten antanut 2/5, mutta nyt alkaa olla aika selvä 4/5. Kaipa tää on perus ikääntymistä myös. Young on mun CCR.

Ihan ok, mutta eipä tässä ole mitään mieleenpainuvaa. 2/5. Pakko kans avautua, että hiukan haisee taas brittibias läpi, kun tämäkin tungettu listalle. Morrisseyltä on varmasti anyway mukana Viva Hate ja pari Smithsin levyä, niin oliko tämä nyt sitten sen arvoinen, että vei jonkun eksoottisemman lätyn paikan. "No M nyt vaan on viiden levyn arvoinen tapaus". Hohhoijaa. Jos kuuntelee vaikka Bowien ja Smithsin parhaat, niin mitä tämä enää tarjoaa?

Kuuntelin vasta torstaiaamuna, niin olipas sopivan intensiivinen säestys Ukraina-uutisten lukemiselle. Ehkä vähän liian blast, että kotisohvalla noin muuten kuuntelisin, mutta livenä tämmöstä ois huikeeta seurata. Hienoja kyllä ne väleihin tippuvat rauhalliset melodiset hetket.

Uh, en tiiä onko Nick Cave -bias, minkä takia tähän keskittyi paremmin, mutta olipas hyvä. Vähän kuten Fugazilla, aggressiiviseen menoon saatu kivasti musakoukkuja ja tunnelmaa. Aika paljon kans samaa mystistä vetovoimaa kuin Caven Bad Seeds -jutuissa, mikä varmaan herran itsensä ansiota. 3.5/5, joka nyt pyöristyy niukasti ylös.

Harvoin on viikonloppuaamua, kun ei näitä Stanin klassikoita voisi kuunnella. Kliseistä joo, mutta niin helppoa, mukavaa ja tunnelmallista, että pakko arvostaa. Ehkä juuri nyt oli vähän absurdia kuunnella tätä ja lukea samalla Ukrainan uutisia.

Hauskaa. Ehkä vähän yksipuolista, mutta kyllä tän 30min kantoi.

Tää on aina ollu vähän kaksjakoinen tapaus. Ready or Not on mieletön ja pari muutakin hienoa biisiä. Sit kuitenkin aika moni biisi tuntuu tosi bulkilta. Kai se on sit 3/5.

Hmh, hetkittäin ihan kaunista kitarointia, mutta aika vaisua menoa keskimäärin. Ottaen huomioon, kuinka kovia indie-levyjä ysärillä ja nollarin alussa tehtiin, on tän listan valinnat kyseisestä genrestä ollut tähän asti ihan kummallisia.

Vähän harmittaa, kun NC2Y on kyl hyvä, mut muuten tää ei juuri iske.

Wonderin musa kyl kestää aikaa täydellisesti. Tää ei edes hänen top3-levyjä, mut tässäkin kaikki vaan toimii. Ja pari helmeä, esim. Heaven Is 10 Zillion... ja Creepin'.

Juuh, paras Beatles-levy, aina ja edelleen. Tajuton biisikimara, asteikko ei riitä. 7/5.

Uhh, olipa huikea yllätys. En oo tykännyt Brucen uudesta musasta niin en oo koskaan vanhaan matskuun kajonnut. Mut siis ebin rockia ja laatuu jenkkikamaa.

Hmh, jotenkin tää sopi lauantaiaamuun ihan hyvin. Tai sit mun aivot on pehmenneet. Ehkä 2.5/5 ja pyöristetään ylös, koska sai hyvälle tuulelle.

Sama kuin Rain Dogsiin, eli upeaa ja voimakasta, paikoin jopa hyytävän vahva tunnelma, mutta vähän liian outoa, että kuuntelisin useammin. 3.5/5.

Tämmönen poppis proge on kyl melkein viimeinen asia, mitä nykyään kuuntelisin. Ajan hammas tehnyt tehtävänsä. Mut ei tää ikävä kokemus ollut, sympaattisen 70-lukulaista.

Tässä aistii hyvin, että ollaan historiallisen teoksen äärellä. Vaikka vaikea tätä on ihan tosissaan enää kuunnella. Mut edelleen välittyy hyvä fiilis ja on tossa raakuudessa jotain viehättävääkin.

Alkoi kivasti ja lopussa kans iskevää menoa. Mut ehkä jotain potkua ja variaatiota jäi välillä kaipaamaan. Sinänsä kyl taas toimivaa ysärirockia, sitä tuntuu riittävän.

Nonnih, tuleehan täältä sitä hyvääkin indietä. Tää on se, miten Beach Boysin ja ehkä Beatlesinkin perintöä siirretään onnistuneesti 2000-luvulle. Ihanan kesäistä pop-trippailua. Ja aina löytyy jotain uutta ja parhaat biisit vaan paranee (Bluish !!). Vaatii tosin ihan ok äänentoiston, että toimii. Kämäsillä napeilla kuulosti joskus tosi lattealta.

Hmm, vaikea arvioitava. Kuulostaa kivalta ja hyviä tunnelmia, mutta ehkä lopulta jotenkin tehotonta tai en vaan pääse kaikkiin biiseihin sisään. Sit kuitenkin noin neljä biisiä todella kovia ja jopa ainutlaatuisia. No heitetään nyt 3.5/5, saattaa joskus nousta.

Kyl nää länsirannan klassikot vaan toimii musapuolen osalta. Ei häviä tuotanto yhtään nykyräbälle. Tekstit sitten taas lähinnä kuraa, vaikka osan pystyy ymmärtämään yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Mut vissiin tän levyn takia kaikki toksisuus ylipäätään yleisty räbässä. Onneks tälleen aktiviteetin taustamusana pystyy aika hyvin filtteroimään mitä haluaa sisäistää. Ja silloin toimii yhtä lailla kuin se Dren Chronic. Ehkä tää on väärin antaa lyriikat anteeksi, mut annetaan nyt niukka 4/5.

Loputtoman hypen takia oon aina ollut vähän skeptinen tätä kohtaan. "Paras levy ikinä" jne. ja ehkä tän mainetaakan takia en oo vaan suostunut olemaan tälle ennen avoin. Mutta nyt kun on tarpeeksi kypsä vain nauttimaan niin.... onhän tää törkeän hyvä. Super siistejä yksityiskohtia soundeissa käytännössä koko levyn läpi ja biisit rakentuu tyylikkäämmin kuin ehkä rockissa koskaan. Lyriikat myös natsaa tunnelmaan usein just eikä melkein. Täydellistä melankoliaa. Kai siinä ajatuksessa on perää, että tän levyn jälkeen rockilla ei oo ollut enää merkittävää kehityssuuntaa. Lähinnä pirstaloitunut genrerunkkailuksi yms. Ehkä ainakin viimeinen ilmiselvä mainstream rockin mestariteos.

Pliis ei enää näitä. Olin alun hittien jälkeen, että jees ihan nostalgista, vois antaa nyt 2/5. Mutta siis ei helvetti mikä b-puoli. En vaan pysty ymmärtämään, kamalaa musiikkia. Tuli jo toisaalla esille, mutta ysärin Maroon 5.

Tykkään. Aina miettinyt kuunteleeko näitä kukaan vai onko jäänyt täysin Beatlesien varjoon. Mutta syytä olisi. Kokonaisuutena päihittää monet Beatles-levyt, vaikka hitit puuttuukin.

Eka biisi oli odotuksia herättävä, mutta alkupuolen covereista en nauttinut ollenkaan. Niinpä kiinnostus lopahti ja loppulevy meni vähän sivukorvalla.

Hmm, kyl tämmönen klassinen country toimii ihan jees. Selvästi Dollyn ääni kuin luotu tähän genreen. Ja simppeliin musaan sopiva levyn pituus.

Enpä tajua, miksen oo tätä ennen jaksanu kuunnella. Varmaan avausraidan kuluneisuuden takia. Mut on kyl todella jees. Sopivan hillittyä ja ehkä vois sanoa urbaania.

Tää on näitä levyjä, jotka toimii vaan kokonaisena. Monesti palaan tähän ja kelaan mitkä ne hyvät biisit oli enkä löydä yhtään. Mut kun jaksan kuunnella kokonaan, oon aina ihan myyty. Tosin näin duunin lomassa paikoin turhan rauhallinen / minimalistinen. Vinskalta iltamyöhään peukku.

Joitain siistejä juttuja, mutta ei ehkä ollu ihan oikea mielentila tälle.

Olipas pettymys. Odotin psykempää versiota Stone Rosesista, mut tää olikin vaan ihan paska.

Koko Nirvanan tuotanto taitaa olla mulle keskimäärin varma 3/5. Puolet biiseistä iskee ihan hyvin ja puolet vähän kehnommin.

Tätä en ollukaan kuullu, mut taattua Kinksiä. Huikeen vekkulia musaa.

Helppo nähdä, miks tää on ollut kova juttu 2003. Muutama biisi toimii tosi hyvin edelleen, vaikka soundit ei oo kyl kauheen hyvin ikääntyneet. Ehkä ansaitsee silti just ja just 3/5, nautin jollain kierolla tavalla.

Kasarin perusmetallit ei oo erityisesti mun makuun, mutta tää on ehkä vähän keskimääräistä parempaa. Solid lätty ja b-puolen instrufiilistelyt kiva ylläri. 3/5.

Höh, Birdland on kova, joten odotin enemmän. Tuntuu fuusiolevyjen perisynniltä, että on mahdollisesti pari bängeriä, mutta muuten tosi latteaa tiluttelua. Toimii kyllä, kun kerää suosikkibiisit soittolistalle.

Okei mitä helvettiä ja mitä kummaa, miks oon skipannut just tän Björkin levyn aiemmin. Osuu nimittäin todella herkkään paikkaan tämmöselle 00-luvun alun olohuoneteknon ystävälle. Plus siihen päälle, että Björk vaan osaa tehdä maagista musaa. Alkupuoli on jo tosi kova, mutta erityisesti yllätti, miten loppupuolella esim. Aurora, Heirloom ja Unison pystyy vielä viemään hommaa eteenpäin. Sanoisin 4.5/5 mut pyöristetään nyt ylöspäin, ku niin kiva yllätys.

Nautin tästä ehkä turhan paljon :D Mut siis häikäilemätöntä rallattelua eikä liian totista. Ja ah, hyvät kaahailu-urut. Pitää ostaa cdnä, jos hommaan joskus kesäauton.

Kova solisti ja muutenkin toimivaa musaa. Vahva 3/5.

Tykkäsin enemmän kuin luulin, etenkin pari ekaa biisiä kovia. Balladia hyvällä meiningillä ja tulikin aika paljon mieleen Bruce Springsteen. 3,5/5.

Ihan ok, mutta olihan lattea Meat Loafin jälkeen. Eron toki saattoi aavistaa jo kansien perusteella.

Onhan tää mielettömän kova. Aika monta kertaa tullut kuunneltua ja aina ihastuttaa uudestaan. Musapuoli on ihan priimaa ja Morrisseyn tavassa laulaa angstisia ja paikoin hupsuja tekstejä on myös jotain kumman vetoavaa.

Oi, kiva ylläri taas. Ysäriltä näitä kiinnostavia bändejä riittää. Propsit kahden minuutin biiseistä, rullaa mukavasti levy läpi. Ehkä 3.6/4 eli 4.

Satuin kuuntelee salilla ja kyä lähti rauta liikkeelle. Eiku. Näitä 60-luvun folk-ihmeitä, joista en ihan saa kiinni. Tiedän kyllä, että cool tyyppi ja näin poispäin. Ehkä vielä joskus.

Tää oli lähinnä keskinkertainen/huono Steely Dan -levy. Eka biisi ainoa, joka jäi mieleen.

Ihan hyvä, mut kyl ne 70-luvun alun levyt on mulle selvästi parasta rollaria.

Onhan tää kova, parhaat biisit huikean hienoja. Helppo huomata vaikutus ysärin indie-buumiin jenkeissä. Ehkä muutama biisi oli vähän bulkkia, mutta sanotaan neljä miinus.

Freesiä, kun lähinnä kuunnellut Marleyn hittikompilaatioita. Hyvin jaksoi loppuun asti.

Hyvät teininostalgiat, DP oli kova juttu. Ja fiilaan kyllä edelleen, vaikka tää livelevy onkin ihan liian pitkä.

Olihan aikas jees. Siistejä riffittelyjä.

Mageeta menoa, voimakas tunnelma. Kuin elektronisempi versio Pink Floydista. Ehkä vähän levotonta välillä, ois voinut olla vielä vahvempi minimalistisempana.

Hyvä meno ja muutama oikein hyvä biisi. Ehkä 3.5, joka pyöristyy nyt alas.

Tykkään tosi paljon Paulin kasuaalista lauluäänestä. Ja vaikka yleensä vähän karsastan kasarityylistä positiivisuutta, niin tässä toimii. Muutama erinomainen kipale.

Uh saattaa olla kakkossuosikki Curen levyistä Faithin jälkeen. Tunnelma on vaan upea.

Ei ihan mun tyyliä, vaikka hieno artisti onkin.

Alku toimii, mutta meni vähän liian hassutteluksi lopulta. Oisin ehkä halunnut tykätä enemmän.

Aina hienoa, kun levy paranee loppu kohti. Ja vokaalit on kyl miellyttäviä, paha sanoa muuta.

Tää on ollu mulle aina vähän pettymys, kun Shields on niin kova (5/5). On tässäkin pari loistavaa biisiä, mutta aika paljon vähän teennäistä taiteilua. Tosin Shields on ihan luonnollinen jatkumo tästä.

Super miellyttävää mut en missään vaiheessa oikein kokenut mitään sen suurempaa elämystä. Tosin tein samalla asioita. Pitää kuunnella joskus uusiks.

Ihan ok. Aiheutti kyllä loppua kohti vähän samaa vitutusta kuin RHCP, mutta lievempänä.

Tää oli ekalla kerralla aikoinaan päräyttävämpi kokemus. Mut kyl edelleen toimii. Täytyy arvostaa biisien rakentumista ja tiettyä hienovaraisuutta, vaikkei se ihan päällimmäisenä tule esiin.

Ohan tää cool ja ajaton, mut ehkä mä en vaan oo tarpeeks cool. Muistaakseni pidin enemmän bändin myöhemmästä helpommasta matskusta.

Tää oli kyl hyvä, jonkun takia jääny kuuntelematta. Loppua kohti vielä parani.

No johan on kun Bowien joku 10. paraskin levy mahtuu listalle. No kelpaahan tämä, hitit tässä etenkin skulaa.

Juuh vähän on vaikee kuunnella, vaikka monta ihan teknisesti hyvää biisiä.

Hyvää on. Muistaakseni faijan tuotanto oli ehkä vähän originaalimpaa ja vaikuttavampaa. Mutta helppo oli tästäkin nauttia.

Ah, fiilaan Kyussia ja tää on mukavan lähellä sitä. Tunnelma ihan mint aavikko ja hiekka. Tasaisempi kuin Qotsan hittilevyt.

2,5/5

Doors on aina ollut mulle 3/5. The End on kyllä kaunis ja nostalginen.

Odotin hieman enemmän. Laatua toki.

Hmm ihan jees, 3/5

Pelkäsin etten siedä yhtään, mutta olihan tää hyvä.

Alkupuoli kova. Lopun kokeellisempi meno ei taas kovin kummallista.

Onhan tää on niin ylituotettua, että voi tuntua sieluttomalta. Mut meikä digaa ja kuulostaa vinskalta ärsyttävän hyvältä. Deacon Blues, Peg ja Home at Last on kans ihan aidosti huikeita biisejä.

Onhan tää kaunis. Artistin top3-levyjä varmasti.

No täähän oli yllättävän kivaa. 3.5/5

Bändillä on ainakin kaks paljon parempaa levyä, mutta tämäkin ihan ok.

Mahtava indielätty. Jonkun verran turhia biisejä, mistä sakotan.

Ihan jees, mut eipä jäänyt paljoa käteen.

Olihan tässä pari ihan kivaa biisiä, mutta aika monta geneeristä poppisballadia, joista ei jäänyt mieleen mitään.

Hyvä fiilis ja hitit toimii. Etenkin Greatest Dancer rullaa kyllä niin kivasti vuodesta toiseen. Ehkä muita kohokohtia liian vähän, että antaisin nelosta. 3,5/5.

Tykkään enemmän kuin nimikkolevystä. Ehkei silti nelosen arvoinen. Mut pitää kuunnella vielä joskus. Jotenkin koherenttia ja etenee kivasti. Ei vain läjä biisejä.

Ihan jees mut tykkään kyl paljon enemmän siitä, mitä tekivät pari vuotta myöhemmin. Propsit silti laadulle ja kovalle menolle.

Täähän oli yllättävän jees. Luulin, että ilman Marria Morrissey ei oo tehny mitään erityisesti mun makuun. Aika tasan 3,5 ja pyöristetään nyt ylös.

Aisha oli hyvää menoa, muuten ei oikein iskenyt

Antaisin 1/5 mutta siitä tulisi liian tosikko olo.

Alussa kovia biisejä, vähän ehkä jäi sitten paikalleen. Hauskaa menoa silti.

Etelävaltio-rockin parempaa päätä. Todella miellyttävä.

Tää ei joskus ollut niin erityinen, mutta nykyään varmaan top3-Bowie. Mieletön. Ja törkeän hyvä bändi tässä.

Kiinnostava, en ole Jonia juuri kuunnellut. Pitää joskus kuunnella vähän paremmin kuin kämästi youtubesta.

Ei ihan niin hyvä kuin Something / Anything mutta tosi hyvä levy silti. Todd selvästi taitaa löristelyn ja tunteikkuuden sekoittamisen. Tekisi mieli sakottaa muutamasta turhasta biisistä, mutta menköön 4/5.

No täähän oli tosi kova. Jonku takia en ollut kuunnellut. Ehkä joskus nousee 5, nyt 4.

Ei huono, mutta ylipitkä ja vähän huonosti ikääntynyttä ysärimenoa. Jossain omakotitalolähiössä pyöräillessä ihan jees. 2,5/5

Oikein jees punkkii. Aika varhaisindierock fibat. 3,5/5

En oo koskaan oikeen syttynyt tästä. Suuri tason pudotus Rubber Soulista minun silmissä. Muutama erinomainen biisi toki.

Tavallaan tosi lörs, mutta sit taas jotenkin toimii. Melodiat on kivoja, ehkä joku tyylikkyys ja hienovaraisuus uupuu. Vaikea arvioida, ehkä sit 3/5.

Nick Drake vaatii mulla sellaisen raukean sunnuntai-fiiliksen, muuten jää vähän tylsäksi. Kivoja lyriikoita ja tunnelmaa anyway.

Hieno bändi. Lyriikoissa on jotain Nick Cave -tyylistä voimaa ja nasevuutta, vaikkei nyt sen tason solistia olekaan. Ja mikä parasta, levyt on eheitä kokonaisuuksia ja hieno kaari tässäkin (okei bändin uusimmista levyistä en tiedä). Varmaan tämmöisen kliinisoundisen nollari-indien terävin vetonaula. Ei ihan bändin paras levy, mutta annetaan silti 5/5, kun tätäkin on elämässä tullut tyytyväisenä kulutettua. 4,5/5 ehkä lähempänä.

Oon varmaan antanut kaikelle reggaelle 3/5 ja sama jatkuu.

Näiden Hats on upea levy ja niin on näemmä tämäkin. Tosi persoonallinen tunnelma näissä, sitä hyvää kasaria.

Elton on aika iso aukko mun sivistyksessä. Ihan jees tämä. Eka biisi tietty tuttu ja kova.

Magee solisti tietenkin ja pari mukavan letkeetä biisiä.

Alussa ihan jees, mutta kylläpä alkoi rasauttamaan lopulta.

Onhan tää tosi kova. Tuplalevy ilman heikkoa kohtaa.

Ei pahaa sanottavaa, nautinnollista ja letkeää.

Mahdollisesti toiseksi paras Beatles Rubber Soulin jälkeen. Vähän tosin vie tehoja, kun parhaat biisit miljoona kertaa kuultuja. Alkupuoli ja A Day in the Life toimii toki ikuisesti.

Näiden kaks seuraavaa levyä on kyl kovempia, mut hyvä tämäkin.

Helppo tajuta merkittävyys, mutta ei ihan mun musaa.

Varmasti parhaita jazz-levyjä mitä olen kuullut. Vaikkei ihan sellainen, että milloin vain kuuntelisin.

Alussa ei iskenyt ollenkaan, mutta pari ihan ok biisiä lopulta. 2.5/5

Ah monesti tämmöinen tiluttelu on vähän turn off mut tästä tunne välittyi hyvin. Meni ihan tanssiksi.

Ei bändin parhaita, mutta yllättävän jees taas. Joku näissä toimii. 3.5/5.

Tää on kyl upea levy. Ainutlaatuinen kerrassaan. Joskus annan vielä vitosen, nyt 4.5/5.

Odotin aika paljon raskaampaa rockia kannen perusteella. Mut ihan jees, niukasti 3/5.

Tää oli joskus eka Dylan levy, josta tykkäsin. Edelleen kova.

Vähän epätasainen, mutta salee paras rollarilevy Exilen kanssa.

Täähän oli yllättävän jees, harvoin metalli enää näin iskee. Bändiltä tunsin vain ne junnuna voicella pyörineet hitit. Alussa harkitsin jopa nelosta, mutta vähän loppui veto jossain vaiheessa.

Uuh, huikee lätty. Etenkin nimikkoraita, Unfunky UFO ja Handcuffs on pirun tiukkoja vetoja. Varmaan yksi tasaisimmista funk-levyistä, ei kädenlämpöisiä fillereitä. 4.5/5 ja pyöristetään nyt 5.

Juuh meinasi pilata kauniin aamun. Oli siinä joitain ihan hyviä koukkuja esim. ekassa biisissä. 1.5/5

PF on harvoja lukioiän progefanituksen bändejä, joita enää jaksaa kuunnella. Ehkä, koska ei liian proge. Tämä ei välttämättä ole heidän paras levy, mutta mielettömän rikas ja monumentaalinen setti silti. Nykyään varmaan lähempänä 4/5, mutta 100 kertaa aikojen saatossa kuunneltuna lienee pakko antaa 5.

Parempi kuin odotin.

Puuh bändillä on ainakin kolme tosi hyvää levyä ja sitten tämmöinen keskinkertaisuus listalla. Mut ehkä tää on niitä brittitekijöitä, joilta ladottu puolet diskografiasta listalle.

Rikollisen vähän oon Nina Simonelta kokonaisia levyjä kuunnellut. Tää ihan hyvä, voi iskeä joskus vielä kovempaakin.

Äää rakastann. Parhautta alusta loppuun. Ihanaa, että tää on olemassa, kiitos aussijäbät.

Oli kyllä yllätävän heikko. Toki muutama oikein makea biisi ja sinänsä fiilaan tunnelmaa. 2,5/5 ja annetaan nyt täpärä 3.

PJ:n helpoin levy ja toimii tämäkin. This Mess We're In on kyllä upea.

Helppoa eikä niin virtuoosimaista kuin Gayet ja Wonderit, mut toimii tosi hyvin. Ehkä 3.5/5 joka pyöristyy ylös.

Olipas jees. Odotin jotain hc jazzia, mutta täähän groovas mukavasti. Tosi kova. 4+

Täähän oli ihan hauska. Ei edes niin puhdasta bongoilua, kun kuvittelin.

Uuh olipa huikea alkupuoli. Kunnon eeppistä kaupunkikävelyjazzia. Lopusta vähän liian pitkä ja meni enemmän taustamusaksi. Silti selvä 4/5. Tuntuu että genressä kuin genressä tykkään 70-luvun alun menosta.

Toimiihan tää. Oikein kiva.

On se kova. Varmaan Princen paras levy.

Hmm, yllättäen aika selvästi heikompi kuin Darkness on the Edge of Town. Mutta tosi hyvä kyllä. 3,5/5.

Oikein mukava puolituntinen.

Hieno indieklassikko. Pari aivan erinomaista biisiä.

Simppelimpi Waits ja toimii. Tämäkin 3/5.

Hyvä, muttei ihan niin kova kuin Lady Soul.

Ihan hyvä meno ja isoa soundia, mutta ehkä vähän pitkä näin simppeliksi rockiksi.

Sain mitä odotin.

Tämäkin Byrds toimii. Rubber Soul fibat. 3,5/5.

Hmh olipas aika keskinkertainen. Joitain pirteitä hetkiä niin ei nyt ihan ykköseen jätetä.

Kova on. RZA:lla maku kohdallaan biittien kanssa.

Talking Heads on kyllä just se bändi, josta aina nauttii mut silti kuuntelee tosi harvoin. Täl levyl alku on timanttia, mut vähän epätasainen jälkipuolisko.

Indien peruspilareita ja mageeta kitarointia. SY on about sitä musaa, mikä vois omassa kodissa soida hiljaisella koko ajan. Hieno tunnelma.

Harmi ettei koko levyä löytynyt, oishan tämä saattanut neloseksikin nousta.

Ihan siisti meininki mutta ei tarjonnut sen kummempaa.

Yritin lähestyä fanipoikailematta ja kriittisesti, mutta kyllähän tää sydämen vei taas jo kolmannen biisin kohdalla. Jos jollain levyllä on melodiat 5/5, niin se on tämä.

Hyvä alku, mutta menee ehkä vähän etäiseksi hassutteluksi lopulta. Kyllä silti 3.

Miellyttävää ja toimii hyvin taustamusana.

Tässähän oli pari oikein hienoa biisiä. Kourallinen taas vähän tavallisempia, niin annetaan 3.

Ei ihan bändin aiempien levyjen tasoa, mutta hieno. Parani lopussa. 3.5/5.

Aijai, taattua Youngia. Vika biisi etenkin timangia.

Kiinnostava ja oikein miellyttävä. Pitää kuunnella joskus vielä. 3.5/5.

Kiinnostava tyyli, mutta ei ihan tempaissut. En tosin ehtinyt lyriikoita kuuntelemaan, eli vähän ohut arvio.

Upea on. Iski kyllä nuorempana vähän lujempaa, ei ihan vitonen enää.

Tää bändi/genre ei oo kyllä tarkoitettu mulle. Vielä huonompi kuin debyytti, 0/5.

My Lady on kyllä ihan 5/5 jazzfuusiota. Muutenkin hieno ja välttää liian siirapin.

Isäpuolen vanha opetus pitänee paikkansa, Clapton oli hyvä ennen kuin alkoi laulamaan. Kaikki siedettävätkin biisit on vain heikkoja covereita.

Syytän osittain äskeisen Claptonin aiheuttamaa aivolamaannusta, mutta ei tääkään iskenyt. Aina Costelloon eri listoilla törmää, mutta ei ihan mun juttu.

Bändin levyille tyypillisesti epätasainen eikä ihan mun tyyliä. Harkitsin jopa vain 2/5 mutta Bohemian Rhapsodyn takia pitää antaa kolme.

Tämäkin melkein vitosen ansaitsisi, mut Bowiel on ainaki se kolme vielä parempaa levyä, niin olkoon nelonen. Pari ekaa biisiä isoja suosikkeja.

Muutamissa biiseissä hyviä Kent-fiboja, mutta keskimäärin aika meh.

Niin coool. Jotenkin Laurynin tyyli puraisee tosi syvältä lauloi sitten sydänsuruista, äitiydestä tai mistä vaan.

Olipas hyvä! Upea tunnelma.

Mjuuh vähän väsynyttä nykyään. Ihan ok biisejä muutama niin ei jää ykköseen.

Eeppinen meno, vaikka ehkä vähän liian raakaa punkkia minulle. Kyl tää silti mieltä kohottaa.

Joitain kovia biisejä ja hyviä soundeja, mutta joku latteus tässä aina ottaa vähän vastaan. En fiilaa solisteja kauheasti. Jamien soololevy on parempi ja ehkä myös tän bändin kolmas levy.

Loistava, huikeita biisejä muutama. Ei silti ihan bändin parhaiden levyjen tasolla.

Hauska levy, vaikka Sydin kohtalo aina hieman surettaa.

Huikea. Vaikea tosin antaa yli kolmosta. 3.5/5.

Tähän sopi youtuben mainokset hyvin eiku. Voimakas ja kaunis levy. Tykkään laulutyylistä kovasti.

Mukavaa menoa, tykkään. Ei kaikkein eeppisintä brassitunnelmaa kuitenkaan.

Fast Car on tosi kova ja hyviä sanoituksia muutenkin. Musiikillisesti vähän sellaista, että menee toisesta korvasta ulos.

Olipas jännä. Alussa pari varsin kiinnostavaa biisiä, mutta lopussa pakka levisi täysin käsiin. Oli jopa suorastaan kämäisiä biisejä. Taitava laulaja Rufus toki on.

Mukava ja letkeä, muttei mikään tajuntaa räjäyttävä. Jos pitäis valita mahdollisimman perusvarma ja turvallinen taustamusiikki johonkin firman cocktail-tilaisuuteen, se ois varmaan tää.

Huikeeta ja takuuvarmaa SY-tunnelmaa taas. Ei bändin ihan parhaita, mutta täpärä 4 silti.

Tää oli kyllä jollain typerällä tavalla aivan loistava.

Loistava, varmaan parasta genressään.

Mahtava bändi ja klassikkolevy, mutta täytyy sanoa, että tykkään alkupään levyistä (Faith, Pornography) enemmän. Jotenkin varmisteleva fiilis tässä. Liekö sitten, kun tehty suosion huipulla.

Uh kunnon nostalgiat, tätä tuli luukutettua yli 10v sitten. Alkupuoli edelleen mulle ehkä parasta Doorsia, mutta lopulta vähän epätasainen tämäkin. 3.5/5

Näiden seuraava levy Angel Dust on varmaan tän genren parasta antia. Tää taas aika keskiverto. Mutta pysyy jotenkin tykättävänä kuitenkin alusta loppuun.

Nää on aloittanut uransa julkaisemalla kuusi loistavaa levyä kuudessa vuodessa ja oon aina kelannut, kuinka huikeita levyjä olisikaan, jos ois vain kolme levyä samassa ajassa. Nyt muistaakseni jokaisella levyllä noin puolet on viiden tähden biisejä ja puolet kolmen. Tällä ne huippuhetket on selvästi raidat 1, 2, 4 ja 8. Saas nähdä, mitkä noista kuudesta levystä ei tällä listalla ole. Ja myös sen, oisko joku sittenkin ihan viiden tähden osuma. Onhan se kiva, että hyvää musaa on paljon, mutta tähtimäärissä tulee takkiin, kun julkaisee niin rennosti :P

Tää oli mulle joskus eka Caven levy, joka aukesi kunnolla, mutta nykyään tuntuu vähän jääneen hänen muiden levyjensä varjoon. Biisi PJ:n kanssa toki upea.

Hyvää kulta-ajan räbää.

Sinänsä lämpenen musalle, mutta on tällaista parempaakin.

Taas hieno levy näiltä, vaikka ehkä niukasti heikoin toistaiseksi. Parani lopussa. Sanotaan neljä miinus.

Ei näiden debyyttilevyn tasoa, mutta parhaat biisit kovia edelleen. Hidastelubiisit taas vähän meh. 3,5/5.

Nautinnollista, mut on kyl aika faija :D Ehken oo vielä ihan valmis. Tyhmästä nimestä myös aina näille miinus.

Tää oli teinimpänä isompi juttu, mutta ei ihan 00-indien parhaiten aikaa kestäneitä levyjä. Silloin kymmenen vuotta sitten tässä monipuolisuudessa oli jotain raikasta, mutta nyt jää vähän läpsyttelyksi. Parhaat biisit esim. Red Dress ja DLZ on kuitenkin edelleen sen luokan nostalgiapommeja, että ansaitsee 3/5.

Huh aikamoinen. Tästä sais varmaan neljän tähden levyn jotenkin, mutta ei kyllä kanna näin pitkänä niin hyvin. En mä silti kahteen pudota, sen verran monta hyvää hetkeä.

Hemmetti kun eka biisi on kova! Sittenkin ihan hyvää funkkia, mutta ei niiin erityistä. 3,5/5.

Hmh tää on taas tätä tyyliä ettei ihan nappaa. Niputan löyhästi Queenin kanssa samaan. Niin jotenkin iloisen pirteää, että jää tunnemaailmaltaan ohueksi.

Upea, todennäköisesti mun suosikkilevy näiltä. Tää kulkee vitosen ja nelosen rajamailla ja ehkä lopun pari keskiverrompaa biisiä sitten kääntää neloseen.

Uu enpäs tiennyt, että tämän soololevytkin on näin hyviä. Ei ihan TCQ:n tasoa, mutta todella miellyttävää. Neljä miinus.

Hyvä levy ja helppo ymmärtää vaikutukset moniin lempiartisteihin. Pisteet myös siitä, että kova meno jatkuu loppuun saakka.

Tosi magee ja tyylikäs! Edelleen freesi soul-setti. Ei edes kalpene siskonsa parhaille levyille.

Oikein hyvä levy kivoilla soundeilla, vaikka oli tämäkin joskus kovempi juttu kuin nykyään. Mutta varmasti tulee jatkossakin silloin tällöin kuunneltua. 3,5/5.

Tää on yks kummajainen. Periaatteessa genren ja soundien puolesta mun pitäis tykätä kauheasti, mutta jotenkin ei oo koskaan ihan lähtenyt. Ehkä liian teknistä tykistystä. Watermelon Man on toki huikea.

Upea levy, tämä tai Surrender on bändin paras. Alkupuoli ihan viiden tähden menoa, kunnes hieman hiipuu. Eli olkoon vahva nelonen.

Tää sai nyt olla enimmäkseen taustamusana lumimyrskystä selviytymiselle. Mut ihan kivoja jazzahtavia hetkiä siellä täällä, vaikka sit taas välillä vähän bulkkia junkkaa. Kaks on liian vähän, eli 3.

No tää oli ihan wörtti livelevy. Enpä ollut näitä vankilalevyjä ennen kuullut. Huikea tunnelma ja ei haittaa, vaikka Cash vetää vähän epäpuhtaasti. 3,5/5.

Hmh, tää ei oo minusta ihan parhaiten aikaa kestäneitä britpop-klassikoita. Vaikka tykkäänkin genrestä keskimäärin paljon. Näiden seuraava levy on muistaakseni parempi (toivottavasti listalla).

Ei ihan lähtenyt. Tuntuu, että listalla on hieman liikaa ysärin brittirockia (britpop yms). Kuitenkin siinä on kyse pitkälti tyylilajien revivalista, joten näin suuri edustus kyseenalaista. Vielä kun on Oasiksen, Pulpin, Verven jne. isoimmat klassikot tulematta. Ja ysärillä kokeellisemmassa musassa/äärigenreissä tapahtui vaikka mitä, mutta niitä ei juuri ole näkynyt.

Hyvät tekstit, mutta vähän sääli, ettei musan puolesta nappaa.

Huh, julmetun kovat biitit jälleen RZA:lta. Teknisesti hyvää räbää myös, vaikka lyriikat aika lörs. Ehkä 3,5/5, mutta pyöristyköön ylös, kun tämmöiselle todella on paikkansa taustamusana. Säälihän se, että niin monessa musiikillisesti upeassa rap-klassikossa sanoja ei jaksa kuunnella.

Yritin kitkeä tätä halveksineen teiniminän ja suhtautua avoimesti, mutta siis ei helvetti. Ei ei ei. Kamalia biisejä kaikki paitsi ehkä pari hittiä. Boulevard of Broken Dreams saa isot sympatiat/nostalgiat, koska oli eka biisi, jota opettelin skidinä kitaratunnilla. Mutta en voi sen perusteella antaa tähtiä.

Tää on ihan ok metallia, mutta onhan nuo orkkasovitukset vähän korneja. Ja ihan liian pitkä tietenkin. Outo valinta listalle.

Tää on kova! Vitosta hipoo.

Toka biisi on huikea ja muutenkin ihan jees. Sanotaan 3,5/5.

Hyvä levy. 10v sitten tykkäsin niin, että hyllystäkin löytyy. Enää ehkei ihan niin innosta.

Mageeta jazzia, vaikka tämmöinen tykittely ei oo mun lempparityylejä.

Letkeää ja särmikästä samaan aikaan. Etenkin alkupuoli on upea. Ei minusta tosin kanna ihan loppuun saakka.

Ei oikein aukene. Tykkään S&G:n hiteistä, mutta usein muu tuotanto tuntuu vaan kauhean siirappiselta.

Hieno levy, vaikkei artistin parhaita. Vahva 3.

Björkin kokeellisimpia levyjä, mutta silti mielettömän kaunista. Ihmeellistä, miten voi samaa aikaa testailla äänimaailmojen rajoja ja välittää uskottavia tunteita näin suvereenisti.

Taitaa olla bändin tuotannon heikompaa puoliskoa, mutta silti vahva 4/5. Pari turhaa biisiä. Herättää kysymyksen, mitä Radioheadin levyjä listalla ei ole.

Oikein miellyttävää countrya.

Selvä ero kasarin ja ysärin tuotantoon, mutta eipä se musiikin tasossa näy. Ehkä vähän helpommin lähestyttävämpää ja tietenkin tuotetumpaa. Mutta en ole ikinä ollut Caven kokeellisimpien biisien fani, joten tasalaatuisuus kelpaa myös. Paljon on tässä tehty joka tapauksessa oikein, kun kantaa kevyesti kestonsa läpi.

Pari ihan kivaa biisiä, mutta vähän sekalainen sotku ja suurin osa biiseistä ei herättänyt mitään fiiliksiä. Sinänsä kiinnostava kuulla, mistä vaikka Young on ponnistanut.

Edelleen kokonaiset punk-albumit on vähän haastavia, vaikka ekat 5 biisiä olin jälleen ihan jess jess tätä lisää. Pitää olla jotain fugazimaista epäpunkkia seassa, että pysyn innostuneena loppuun asti. Tosin eihän tätä varmaan äänitteiksi ole alunperin tarkoitettukaan.

Tämä ja seuraavat kaksi levyä (Faith ja Pornography) on mulle selvästi Curen kulta-aikaa. Tykkään synkistelystä puhtoisena ilman poppistelua. Tämä on näistä kolmesta levystä ehkä heikoin, mutta silti niukasti 4/5.

A-puolen dystooppinen tunnelma on ihan timangia (5 tähteä), mutta kevyempi B-puoli on vähän, noh kevyempi (3 tähteä). Eli sanotaan 4/5. Upea bändi joka tapauksessa ja tuntuu kuulostavan vuosi vuodelta freesimmältä.

The Who ei ole koskaan iskenyt erityisemmin, mutta onhan tämä menevää kamaa.

En ole mikään bändin suurin fani, mutta tämä levy on kieltämättä mieletön. Hieman kaksijakoinen toki, sillä en välitä levyn parista slovarista hirveästi. Mutta noin muuten hittipuoli ja menevät biisit on ihan parasta. Sanotaan 4,5/5 joka pyöristyy ylös.

Olipas vaikuttava "punk"-levy. Iski kovempaa kuin suuri osa tunnetuimmista punk-klassikoista. Bändin taustatarinalla ja levyn julkaisuajankohdalla on tietenkin tähän jonkinlainen vaikutus.

Tunteelliseksihan tämä aina vetää. Harvalla artistilla on kunnianhimo riittänyt näin eeppisen jäähyväislevyn kasaamiseen. Bowie uudistuu tässäkin. Joissain biiseissä tapahtuu ehkä vähän liikaakin ja kokonaisuus on aavistuksen raskas. Siitä Bowie tuntuu lopussa laulavankin, kun on liikaa ideoita, mutta liian vähän aikaa.

Tää on yksi absurdeimmista levyistä, mitä on. Minusta biitit ja rapparien flow on ihan rap-historian eliittiä, mutta sitten nää kaverit vetää ala-asteläppää :D Kuitenkin tuo kepeä ja letkeä jazz-tunnelma on sinänsä huikea ja harmittaa, kun rapissä on ollut sellaista niin vähän ysärin alun jälkeen. Esim. Kanyen ekoilla levyillä on toki pieniä viitteitä siitä. Tietty ymmärrettävää, että totisemmassa ja yhteiskunnallisemmassa meiningissä on ollut paljon enemmän tarkoitusta ja syvyyttä. Noh, joku nostalgiakersa minussa antaisi tälle melkein 5/5, mutta pitää noiden lyriikoiden takia nykyään se yksi tähti sakottaa.

Perusvarmaa, mutta silti oikein vetävää Bowieta, 4/5.

Eipä herättänyt kummoisia tuntoja. En bändiä juuri tunne, mutta aika geneeriseltä 60-luvun psykeltä kuulosti. Toki ymmärrän vuosiluvun perusteella, että oli varmaan eturintamassa.

Alkoi kivasti, mutta ei ihan kantanut loppuun saakka. Tykkäsin tyylistä, mutta jotain koukkuja olisi kaivannut lisää.

Nämä progehenkiset 70-luvun pop-levyt eivät minusta ole kovin hyvin kestäneet aikaa. Ja tässä ollaan sen skenen syvässä päässä. Voi tietty olla, että olen vain liian nuori.

Tämäkin selvästi huonompi omaan makuun kuin Darkness on the Edge of Town. Ihan hyvä silti, 2.5/5, pyöristyy ylös.

Tää palauttaa varhaisteinivuosiin, kun tykkäsi vaan eeppisistä riffeistä ja meiningistä. Ja on kestänyt aikaa tuhannesti paremmin kuin Iron Maidenit ynnä muut. Page taitaakin olla oma suosikki klassikkokitaristeista. Pitkälti varsin simppeliä, mutta nuoruuden energia välittyy niin hyvin, että on se 5/5. Minusta bändin kokeelliset jutut eivät koskaan ole olleet kummallisia ja tässä ne ovat minimissään, joten siksikin ehkä bändin paras levy.

Olipa siisti yllätys! Biisit 1, 3, 4 ja 6 todella kauniita. Väleihin oli tippunut pari tylsempää rallatusta, mutta on tää silti 4/5.

Heikompaa kuin vaikka se Black Flag, mutta toisaalta genrelle täydellinen levyn pituus, joten olkoon sama 3/5.

Uuh niin kotoisaa kuin voi vaan musiikki olla. Lämmintä ja rentouttavaa. Ja kovin tanssittavaa myös! Tämä on tietty turvallisempaa ja yksipuolisempaa kuin vaikka D'Angelon musiikki ja levyn jälkipuolisko jää siksi vähän piippuun. Sanotaan kuitenkin varma 4/5.

Toimii, vaikka parempaakin west coastia on tälläkin listalla jo ollut.

Hieno levy, vaikkei täysin omaan makuun. Vaikuttavinta tässä on aina ollut vuosiluku ja ilmeisen uraauurtava tuotanto onkin.

Varsin kyseenalainen valinta listalle, vaikka ihan tiukkaa menoa onkin.

Ai että. En ole bändin enkä laulajan suurin fani, mutta tämän levyn todellakin. Samalla tavalla introverttia ja herkkää kuin monet myöhemmät indiesuosikit. Kestää aina pari biisiä tottua lauluääneen, mutta sitten tuntuu, etten enää parempaa rockia tiedäkään. Ainakin kasarin osalta levy on ihan genren kärjessä.

Tykkään MA:sta, vaikka musa ei ihan kivuttomasti ole ikääntynyt. Vähän sellainen "teinicool" fiilis nykyään. Tää on kans aika jännä valinta listalle, kun ainakin debyytti ja ehkä kolmaskin levy on parempia ja myös isompia ilmiöitä. No, brittipoppoo, niin voihan ne olla täällä kaikki..

Alkoi kivasti, mutta jotenkin jäi ihan taustalle lopulta. Tällainen popahtava punk ei kans kovin usein uppoa. Parista biisistä tuli vähän semmoinen Green Day -rasautus.

Tää levy on miksausta myöten vähän sama kokemus kuin hengata keikkapaikalla ennen keikkaa ja kuunnella tarkoituksellisen surkeeta musaa, joka soi hiljaa lavalla. Sitten välissä soitetaan kovempaa yksi oikea biisi soundcheckinä, jolloin saatat vilkaista lavalle. Meinasin antaa kaksi tähteä sen yhden biisin takia, mutta espanjankielinen biisi oli niin kiusis, että ykköseen tipahti.

Mulle S&G:n parasta antia on lähinnä hitit ja tällä levyllä niitä on eniten. Tässäkin on muutama mitäänsanomaton biisi, mutta parhaat hetket on sen verran hyviä, että nousee neloseen.

Oon näköjään alkanut vähän lämpenemään tälle levylle, vaikka itse artistia ei juuri huvita kuunnella. Mutta musaahan tässä arvioidaan, sanotaan 3/5.

Tää oli yllättävän jees. Hyvä meno.

Onhan tää tosi kova. Melodista ja funkahtavaa ollakseen itärannalta. Ja biggien räbäily on tietty aika mint. Harmi, kun skitit on niin typeriä, mutta onneksi niitä on vähän.

Olipa siisti meininki ja taitavaa soittoa. Jotenkin ei silti herättänyt suuria tuntemuksia, ehkä hieman yksipuolista.

Siisti tyyli ja kiinnostavaa musaa. Hyvällä tavalla tosi tyypillinen vuosituhannen vaihteen soundi. Ei nyt ihan nelonen, mutta vahva kolme.

Hmh tavallaan tosi kiva, mutta ehkä vähän kädenlämpöinen. Kahteen jää.

Ihan jees, vaikkei yhtä hyvä kuin näiden edellinen levy. Tasaisempi ja varmempi ilman samanlaisia huippuhetkiä. Tässäkin silti hieman hupsu (ja ironinen?) viulurevittely viihdytti suuresti.

Upeeta edelleen, miten kiinnostavia jokainen biisi tässä on. Tosin kaikki outoilu ja kokeilut ei uppoa muhun niin saumattomasti kuin esim. Björkillä. Mut paljon koukuttavia biisejä, jotka jää soimaan päähän. Tää oli myös hyvä ekan covid-kevään piristys aikanaan.

Alku oli hieno, mutta kävi tää vähän pitkäksi. 40 minuuttisena olisi neljä tähteä, nyt kolme.

Tykkään etenkin alkupuoliskosta, kiva tyyli. Ehkä hieman loppuu veto lopussa, niin jää nelonen antamatta.

Jännää samplaystä, ymmärrän sen, mutta tonnin seteli -ilme ja listan laatijoiden halveksunta kuvaa kokemusta paremmin.

Hyvää lukionostalgiaa taas. Progenörtteilyn kulmakiviä. Moni biisi toimii oikein hyvin edelleen, mutta vähän liikaa tiluliluttelua, että enää jaksaisin useammin kuunnella.

Tää levy merkkaa mun mielessä sitä ajankohtaa rockin historiassa, kun jenkeistä alkoi tulla viimein enemmän kiinnostavaa rockia kuin briteistä. Jenkeissä alkoi garage rock revivalit ja indiebuumit, kun briteissä loppui shoegazen ja britpopin tulva. Ihanan rehellistä indietä ja vaikka sitä melkein odottaa, että leikittelevä instrumentaatio alkaisi jossain kohtaa menettää tehoaan, niin Flamingo Lips naulaa sen niin luontevasti, ettei näin koskaan tapahdu. Levyn tunteellinen kaari on myös upea.

Jeii, Polly Jeaniä ei voi olla liikaa. Tän alku on melkein jopa legendaarisen kova. Hieman lopussa tuntuu, että oliko biisit parhausjärjestyksessä. Mutta helppo 4/5 nyt ainakin.

Hitit tuntuu freesimmiltä nyt kuin ilmestyessään. Varmaan nostalgia-arvoa osa. Levynä vähän liian pitkä ollakseen aika menevää ja puhdasta poppia alusta loppuun, mutta on tää 3/5.

My Lady Story ja Fistful of Love on ihan tajuttoman kovia biisejä. Tosi rauhoittava ja hieno levy muutenkin.

Tykkäsin teininä, mutta nykyään tässä on sama ongelma kuin monesti progessa tai metallissa, että tuntuu kovin väkinäiseltä. Sellaista into piukeena musisointia, eli rumasti sanottuna kikkelimusaa. Lopun bonus-biisi oli ihan hyvä.

Tätä on vaikea kuvailla sanoin. Kuin jokin puuttuva palanen mielen syövereistä. Kuuntelemalla kaikki loksahtaa kohdalleen.

Bändin paras levy ja toimii loistavasti edelleen. Vaikka olihan tääkin varmasti ysärillä vielä coolimpi. Be Thankful For... pyörii usein omilla soittolistoilla.

Muutama ihan vaikuttava tunnelma, mutta ei tämä oikein lähtenyt. Vähän kummallinen sekoitus hissimusaa ja musikaalimenoa.

Haastavampi kuunneltava kuin länsirannan räbä, koska puuttuu se letkeys lähes kokonaan. Aika jatkuvaa paahtoa. Toisaalta teksteissä on ajatusta ja tarkoitusta selvästi enemmän. Ei siis kauhean usein tule kuunneltua, mutta tämä kestää tarkastelua niin hyvin, että sanotaan 3.5/5, joka pyöristyy 4/5.

Olipas miellyttävä ääni ja kivoja biisejä muutenkin.

Pari tosi kivaa biisiä ja mukavan rentoa noin muutenkin. Wilcon kädenjälki tuntui, mikä lämmitti mieltä.

Onhan tää teknisesti upeaa ja rautaista menoa, mutta en oikein saa tästä genrestä enää mitään irti. Livenä kuuntelisin hyvin mielelläni, kuten jazziakin.

Tuntuu, että tämän levyn arvostus kumpuaa nimilistasta ja kahdesta ekasta biisistä. Niiden jälkeen levy on rehellisesti sanottuna tylsä. Yhtä sielutonta kuin supergroupit myöhemminkin, ei 60-luku tee siitä hienompaa.

Muutamia tosi hyviä biisejä ja normipituisena tästä vois ehkä saada neljänkin tähden setin. Mut sen verran on toistoa nyt, että max kolme.

Hmh cool ja silleen, mut en kyllä musapuolesta erityisemmin välittänyt.

Kova setti, vaikka tuo rockin sekoittaminen ei minusta parhaiten ole ikääntynyt.

Hyvä meno, tykkäsin. Puoli tuntia oli sopiva.

Tää oli paljon parempi kuin luulin. Yllättävän maltillista progea.

Tykkään ja tuntuu, että voisin tyylin puolesta tykätä vielä paljon enemmänkin. Ei silti lähde ihan odotetulla tavalla lentoon.

Kuuntelin ja ihailin tätä jonkun verran ilmestyessään, mutta ei tästä ihan klassikoksi lopulta ollut. Alussa on pari biisiä, jotka todella toimii edelleen. 3,5/5.

Kova juttu ilmestyessään ja etenkin alkupuoli toimii loistavasti vieläkin. Kokonaisuutena ehkä hieman menettänyt tehoaan ja jäänyt 10-luvun pop-soundin malliesimerkiksi. Annetaan silti täpärä 4/5.

Toimiihan tää, hitaimmat biisit parhaita. Vahva 3.

Huoh onpa jännä valinta bändiltä. Debyytistä tykkään ja kolmas levy varmaan listalla myös.

Täähän oli hieno. Pitää kuunnella joskus sunnuntaiaamuna tai vastaavana uudestaan.

Oli tässä joitain hyviä hetkiä, mutta en kyllä tajua, mitä tekee listalla.

Onhan tää laadukas kuin mikä, mutta eipä ole Who:ta tehty juuri minun makunystyröille. Jää siksi hieman etäiseksi.

Kanyen tuottamat biisit kovia, mut muuten ei oo ihan niin hyvin kestänyt aikaa.

Hieno levy, vaikka ei musiikin puolesta erityisemmin tempaise. Pitää kuunnella joskus keskittyneemmin.

Juuh, listan väsähtäneet ysärirock-levyt osa 73. Broken Handsin kohdalla havahduin, muuten toisesta korvasta ulos.

Ihan ok riffejä ja oisin varmaan teininä tykännyt härskiydestä myös. Nyt tuntuu ehkä vähän lapselliselta. Lisäksi ylipitkä niin jää nyt kahteen. Artistin yksityiselämään en ota kantaa.

Oon tykännyt tästä niin kauan kuin muistan. Samaa kuin Bowien ja Princen parhaissa levyissä, kun on niin virtuoosimaista, että melkein alkaa itkettää. Saa myös monet tämän listan 60-luvun rock-levyistä kuulostamaan aika mitättömiltä (nykypäivänä).

Yläastevuosien suosikkeja ja ihan hauskaa menoa edelleen.

Eipä herättänyt mitään tunteita, aika jännä valinta listalle.

Oon antanut kolmelle aiemmallekin Kinksille nelosen ja onhan tää samaa tasoa. Enempää ei varmaan näitä tule?

Ei tää ihan toiminut. Taitavaa sinänsä, mutta loppua kohti jopa hieman ärsyttäviä biisejä.

Onhan tämä paljon parempi kuin American Idiot. En silti oikein jaksa.

Noni kyllähän Roots toimii. Miellyttävää räbää ja muutamia huikeita biittejä.

Ihan kivaa masistelua. Beck on vähän kaksijakoinen artisti omassa mielessä. Hipoo liiallista dramaattisuutta, mutta jotenkin pysyy kuitenkin aina kuivilla ja biisit toimii. 3,5/5.

Ei tää ihan toimi, vaikka Syd herättääkin paljon sympatiaa ja arvostusta.

Arvostan isosti ja ansaitsee paikkansa listalla, mutta valehtelisin, jos väittäisin saaneeni isompaa nautintoa tästä levystä.

Tätä kuuntelee oikein mielellään. Ehkei kuitenkaan herätä tarpeeksi intohimoja nelosta varten.

National oli mulle n. 20-25-vuotiaana kovin tärkeä ja tää levy lienee heiltä se kaikkein paras. Mattin ääni on tolkuttoman lohdullinen ja musa osuu muutenkin omaan melankolian janoon. Nykyään enää harvemmin tälle sopiva mood, mutta tehoaa näemmä silti.

Ah kunnon chillii ysäriä, nautin. Vähän junnaa loppupuoli paikallaan, niin jää nyt kolmoseen.

Kaksijakoinen artisti, kun on ilmiselvästi ollut aika kusinen äijä siviilissä, mutta kuitenkin käsittelee musiikissaan kokemuksiaan taitavasti ja empaattisestikin. Ja kaipa tässä arvioidaan sitä musiikkia. Samplet on välillä supervanhentunutta umpiysäriä, mutta jokin niissäkin vetoaa. Ehkä se on se yhtenäisyys ja optimismi, joka hallitsee levyä. Annetaan nyt täpärästi nelonen, ehkä 4 miinus tarkalleen.

Jaa-a, oikein hyviä palasia etenkin alussa, mutta aika vaikea saada otetta ja tuntui kovin pitkältä.

Hmh, aika kädenlämpöiseksi jäi. Vaikea tajuta, mitä arvoa tuo listalle, vaikka olihan tuossa pari ihan kivaa biisiä.

Upea. Kestää aina hetken, että lämpenee, mutta lopulta luo ihan oman maailmansa. Lyriikoitakin kestää kuunnella!

Kivaa musaa, hyvä fiilis. Huippuhetket uupui.

Huoh aika väsynyttä. Kulki rasautuksen rajamailla ja vaikuttaa isolta brittibiakselta tunkea tämä listalle. Nippa nappa säästyy ykköseltä. Kokemusta ei auttanut, että sporassa vierustoveri taisi kusta housuun.

Ihan kyllä jotenkin hauska, mutta ei nyt erityisen hohdokkaasti ole ikääntynyt.

Oli lopulta ihan jees rockia, vaikka puolessa välissä meinasin tylsistyä. Bangerit olikin loppupuolella. Sanotaan 2,5/5.

Höh ei kyllä lähtenyt. Kiinnostava artisti ja olin onnellinen, kun piti kuunnella. Ehkä jotain toista levyä pitää vielä kokeilla.

Hmm viides 2/5 jonka annan putkeen. Onkohan minulla jotenkin stressaantunut viikko. Tässä alkoi tuo "ruukku"-soitin hieman ärsyttämään. Ihan jees noin sinänsä.

Uuh kasarin suosikkibändejä. Niin chill. Toivottavasti tätä seuraava levy myös listalla.

Tää meni jo tuskalliseksi. Yhdentekevää kuin AI:n säveltämä MJ/Prince.

Täähän toimi paremmin itselle kuin näiden toinen levy. Mainio fiilis levyn läpi.

Hmh aika kaksijakoinen. Pari oikein hyvää bangeriä, mutta myös hieman rasauttavampaa kasaria. Äh kyl tää kahteen jää.

Taattua odotetun kovaa laatua, ei tähän muuta tarvi sanoa.

Olen eroperheen lapsi, mutta ei silti toiminut koskaan.

Täähän oli hyvä, vaikken mitään ymmärtänyt. Ehkä vähän ois voinut olla potkua enemmän.

Kaksi kolmasosaa lähes viiden tähden menoa, mutta kyllähän tää vähän ylipitkäksi käy. Oli miten oli, mieletön lauluntekijä.

Eeppinen levy ja muodostunut itselle aika tärkeäksi. Stevie kylvää positiivisuutta ja energiaa siihen malliin, että meno yltyy aina tanssiksi.

Takuuvarmaa Smithsiä, vaikkei todellakaan ihan parasta. Barbarism on hieno bangeri ja melkein nostaa koko levyn neljään tähteen. Olkoon kuitenkin kolme.

Edellisen kerran kuunnellut joskus yli 10 vuotta sitten ja täähän oli yllättävän jees. Vaikka välillä hieman liian pilipalia, niin silti progeksi hyvin kestänyt aikaa ja jokin selkeä tunnetila välittyy kaikesta. Täpärästi jää nelosesta.

Tää vetosi jollain kummalla tavalla sen verran, että en annakaan ykköstä, kuten varmaan useimmat.

Hyvää settiä, vaikka Fatboy Slim vähän liikaa tuo mieleen EDM:n esiasteen. Ei soundit sinänsä, mutta fiilis.

Kovaa menoa! En tiedä nappasiko nuo coverit erityisemmin, mutta hyvä fiilis tästä jäi.

Fiilaan kyllä paljon tätä, että tykitellään kahden minuutin pop-biisejä. Tosin jälkipuolella alkoi olla jo ihan nollan markan biisejä mukana, niin ei tämä ihan nelosta ansaitse.

Jos banskulevy on jättänyt minut aina vähän kylmäksi, niin tää onkin aika timangia alusta loppuun. Kukapa indiestä tykkäävä ei tälle lämpenisi. Kaunista, 4.5/5 ja pyöristynee ylös.

Abban hitit on törkeän hyviä ja ihan jänniä musajuttuja aina mukana myös. Kuitenkin niin umpipoppia, ettei ihan levyinä parhaimmillaan.

Hmm ihan kivaa musiikkia, mutta lyriikat oli hämmentäviä välillä. Onneksi pysyi menevänä, muuten sakottaisin enemmän.

Törkeän kova eikä tunnu kuluvan. Live Forever ikisuosikkeja. Lopussa pari biisiä liikaa, mutta menkööt cd-intoilun piikkiin.

Oikein mukavaa jazzia. Arvoin kolmen ja neljän välillä -> täpärä neljä.

Täähän oli ihan jees, nautin. Asiallista kantria, ei mitään turhaa.

Keskivaiheilla oli joku hitti, jossa oli joku onnistunut elementti, mutta ihan jäätävää kuraa muuten.

Kolmonen tällekin wholle. Hyvää, mutta mitään kummempaa en koe.

Toimii, kivalla tavalla positiivinen. Ei mitään suurimpia funk/soul-suosikkeja kuitenkaan. Sanoisin tasan 3,5/5 ja kolikko kääntyy nyt kolmoseen.

Ihan hyvää kantria taas, toimii juuri tämän puoli tuntia.

Powderfinger on suuria lemppareita ja muutenkin loistolätty. Vaikka jääkin Youngin top3:sta.

Onpas nyt vaikea arvioida. Paikoitellen ärsytti ja paikoin toimi ihan hyvin. Ehkä ärsytys kumpusi osaltaan siitä, että tiedän listalta puuttuvan paljon parempaa elektronista musaa. Joten ehkä en rankaise tätä siitä, vaan annan reilun kolmosen.

Tää menee mulla vähän samaan sarjaan kuin Lauryn Hillin ja Kanye Westin debyytit, kun tuntuu, että tajuton määrä lahjakkuutta ja luovuutta purkautuu kerralla. Jollain uudella ja hyvin kiinnostavalla tavalla. Mutta samalla niin vaivatonta, luonnollista ja helposti lähestyttävää. Tykkään todella. Hieman ylipitkä, mikä vähän suututtaa, koska levy on muuten niin timanttinen, mutta jääköön sakottamatta. Eli 4,5 pyöristyen ylös.

Puuh olipas aika väsynyttä setärockia näin Frank Oceanin jälkeen. Oli siellä pari kivaa hetkeä, etten ihan ykköseen pudota.

No täähän oli kova. Enpä ollut aiemmin syystä tai toisesta kuunnellut. Samaa kuin esim. Cosmo's Factoryssa, että alkaa hitaasti, mutta loppua kohti hyvää tykittelyä. Eli hyvä kaari.

Kivaa musaa!

Noh kaipa tässä sen verran oli jotain, että välttää ykkösen.

Hyvää on, vaikkei tämä 60-luvun souli vielä lähde samalla tavalla kuin pari vuotta myöhemmin.

Ahh. Tää se vaan paranee. Sanoisin, että Bowien top3 on Ziggy, tämä ja Station to Station.

Onkohan kaikilla se astetta äijempi setä, jonka hansikaslokerosta tää löytyy.

Kovia hittejä ja muutama muukin tarttuva biisi. Ei ehkä ihan suosikkini Youngilta, vaikka loistava levy onkin.

Toimiihan tää näin sopivana annoksena.

Juu how do you do fellow kids -energiat tosiaan vahvasti tässä läsnä. Silti muutama hyvä onnistuminen nostaa kolmoseen.

No tää oli kyllä yksi huonoimmista levyistä tähän asti. Mitä ihmettä.

Oikein miellyttävää, nautin.

Tälle on minussa jokin heikko kohta. Jotenkin tää tyyli sopii Cohenille tosi hyvin.

Hieno levy ja upeita biisejä. Ei ehkä töiden ohella ole parhaimmillaan, mutta raukeina kotihetkinä todellakin.

Upea levy ja tunnelma. Tätä on erityisen kiva luukutella kovaa himassa.

Ensimmäinen shoegaze-levy, johon aikoinaan tykästyin ja toimii edelleen! Tässä on jotain sympaattisempaa kuin MBV:ssä, vaikkei soundit ihan samalla tavalla säväytä.

Täähän oli kiva, kunnon ylläri. Kesäfiilistä. 3,5/5.

Kunnon kikkelibluesia. Pelkäsin että rasauttaisi enemmän, kuten Claptonin laulamat biisit yleensä. Mut tää oli ihan jees.

Ei kyl oikein lähe. Jotenkin mikään biisi ei vedä mukaansa, vaikka ihan hyvää soittoa.

Pari kovaa hittiä, mutta varsin unohdettavaa settiä noin muuten.

Ei ihan ysäri-indien parhaita levyjä, vaikka soundit on juuri sitä hyvää.

Mukava ja pirteä meno. Hyviä soundeja myös.

Hyviä biittejä ja kiinnostava konsepti. Vähän silti liian päälleliimatuksi jää intiahommat välillä. Sellainen nepsuraflassa istuminen kun kadulla blockparty fiilis.

Ihan jees, mutta eipä oikein enää iske. Rust in Peace toimi muistaakseni tätä paremmin.

Täähän oli upea! Ihan Canin veroista. Pihtaan vielä vitosta, mutta saattaisi joskus noustakin.

Ihan jees etenkin jälkimmäinen puoli. Tykkään fuusioviboista. Pitää kuunnella uusiksi joskus vielä.

Parasta Costelloa, mitä olen kuullut. Arvostan nasevuutta ja kompakteja biisejä. Ei tää silti vielä omiksi suosikeiksi nouse. 3,5/5.

Ihan jeba!

Yllättävän monipuolinen, mutta on tää jotenkin aika yhdentekevää.

Oikein nautinnollista. Vinskana voisin pyöritellä useamminkin.

Ikisuosikkeja taas. En tiedä, miten Stevie saa siirappisetkin biisit skulaaman niin hyvin. Tässä ehkä Visions on hieman väsähtänyt ajan saatossa, mutta muuten täyttä timangia. Too High ja Higher Ground törkeän kovia.

Oli kova ilmestyessään, mutta ei tää ihan klassikoksi lopulta noussut. Muutama tosi kova biisi kyllä edelleen. 3,5/5

Kai tää oli jotenkin merkittävä, mutta nyt haisee vaan rahankiilto silmissä tuotettu bulkki.

Puuh jokin supergroupeille ominainen yllätyksettömyys tätä vaivaa. Joo on orkesteria ja muuta, mutta kovin turvallista rallattelua silti. Vähän kummallinen valinta tällaiselle listalle 2000-luvulta. AM on osoittautunut paljon kunnianhimoisemmaksi projektiksi. On tää siis ihan jees ja annankin 3/5. Mutta listan rock-bias kulminoituu tässä hyvin. Hemmetti kuuntelin "parhaat" biisit uudestaan ja ei tää kahta enempää ansaitse. Tää onkin ilmeisesti poistettu 1001-kirjasta myöhemmin, hyvä homma!

Hyvää countrya. Tekstit tässä varmaan oli ne tärkeimmät, mutta en ehtinyt juuri keskittymään. Jää nyt kolmeen, mutta potentiaalia neloseen.

On se vaan kova. Life During Wartime on niiin tiukka. 4,5/5. Tämä tai RIL lienee bändin paras.

Huhhuh, täähän on aivan tajuton. En muistanutkaan. Annoin näiden debyytille 2/5 ja aloin kyseenalaistamaan, että olikohan tämäkään sitten niin hyvä. Mutta mitä vielä. Ihanaa melankoliaa tuollaisella Bowie-energialla. Ja onnistuu vielä kantamaan noin pitkään, lähes tunnin. Nyt kyseenalaistan sen debyytin arvioni, täytyy kuunnella uusiksi :D

Juuh ilman nimikkobiisiä tää olis lähellä listan huonointa levyä. Nimikko on minusta oikeasti kova klassikko ja hyvät ajattomat teemat jne. Ja pitkään kelasin, että annan 2/5 vaan sen takia, mutta herran jestas viimeistään The Last Resort on niin tuskallista kamaa, että 1/5 on ansaittu.

Hieno on. Parhaimmillaan kaiuttimista kovalla, ei minusta oikein sovi kuulokkeille bändin tuotanto.

No tää ei ollut ihan mulle. En tiedä onko sattumaa, että VU:kin muuttui enemmän omaan makuun, kun Cale lähti.

Huh en ihan tällaisen häröilyn fani ole, vaikka onkin suht kiinnostava. Livenä saattaisin innostua.

Tyypillinen kasari-funk/soul, eli kaupallinen ja pinnallinen. Kumma, että eksynyt listalle. Taitavaa musisointia sinänsä.

Kaunista ja miellyttävää. Bitches Brew säväyttää enemmän, mutta on tämä kakkossuosikki Davisiltä.

Alkoi ihan kivasti, mutta pidemmän päälle valui aika unholaan.

Muistuttaa kahden hyvän bändin, eli Belle and Sebastianin ja The Flaming Lipsin sekoitusta, mutta aika teennäiseksi valitettavasti jää. Armollisesti saa britti-indiebändit levyjä listalle, kun näiltäkin kaksi. Toivoisin tästä genrestä enemmän niitä jenkkejä.

Jotain kovin viehättävää tässä oli, vaikkei sinänsä ihmeellistä.

JESS, sitä hyvää. Melkeinpä rakkaaksi muodostunut levy, jonka tietenkin löysin teininä, kun katsoin Cuarónin leffan Y tu mamá también, jossa soi By this River. Levyhän on helppo romantisoida hetkeksi, kun rock-nero muuntautui ambient-jumalaksi.

Kuulostaa tavanomaiselta rock-levyltä vuodelta 2002. Sanoisin 2,5/5 ja hämmennys listalle pääsystä pyöristää alas.

Joku sanoittikin tuolla jo sanasta sanaan ajatukseni: "At the time of The College Dropout's release, every pop rap record consisted of bad gangsters rapping about the difficulties of growing up in Detroit, robbing stores and spraying your rivals with a glock. Kanye changed this with humorous, touching lyrics, extremely rhythmic optimism, fire beats, and a touching and honest view of his own faith and failures. He inspired a generation of rappers to express themselves more genuinely and explore more alternative forms of hiphop, and it's something I still greatly admire him for. An easy 5/5." Mielestäni kaikkien aikojen paras rap-levy ja ehkä myös paras pop-levy.

Nojaah, letkeetä joo, mutta ei tätä levyllistä ihan jaksa.

Tää on kyllä tosi hyvää häröilyä. Harvoin näin sekavasta tykkään. Parempi kuin banaanilevy imo.

Ihan hupaisaa menoa. Nautin yllättävänkin paljon, vaikka nämä post punk / new wave -levyt hieman kokee inflaatiota listalla.

Harvoja "raskaampia" bändejä, joita jaksan enää säännöllisesti. Jälleen tiukkaa laatua. Vähän liian pitkä, mutta silti 4/5.

Huoh aika väsynyttä, vaikka alkoi ihan kiinnostavasti. Britti ofc..

Elokuva on koko ikäni pitänyt katsoa, mutta enpä ole saanut aikaan. Joka tapauksessa soundtrack tällaisella listalla hämmentää, koska tietää, että kyseessä ei ole kokonainen teos. Air on tietty hyvä ja ovat tehneet hienoja studiolevyjä samoihin aikoihin.

Legendaarinen ja hieno levy parhaimmillaan. Mutta jostain syystä veto loppuu aina jossain kohtaa, kun kuuntelen, niin jääköön kolmeen. Sama ongelma oikeastaan myös bändin tokalla levyllä.

Sanoisin, että aika perseestä. Oli ehkä fresh ilmestyessään, mutta ei ole millään kestänyt aikaa. "Another result of Dimery's obsession with showcasing the UK at any cost". Jepp.

Argh tää on aina ollut turhauttava levy (tai bändi), koska taustat, riffit ja muut on loistavaa settiä, mutta solisti lyriikoineen on aika ärsyttävä tapaus. Liian aggressiivinen. Mutta jos tätä soittaa taustamusana, niin toimii ihan hyvin ja sanotaan 3/5.

Pelkäsin jo, että olen alkanut lyttäämään näitä brittejä tottumuksesta, mutta täähän oli tosi kova! Tietty vanhempien levyjen kohdalla brittinostot ovat olleet usein ihan hyviä. Sen tyylinen levy, että voisin vinskalle haluta, täytyy pitää mielessä.

Tämä ei ihan auennut vieläkään, vaikka on tässä hetkensä. Välillä saavuttaa Björk-tason intensiivisyyden, mutta vastapainoksi on aika paljon tunneköyhää kikkailua. Arvaamattomuus pitää otteessaan kuitenkin sen verran, että sanotaan 3/5.

The Strokes ja the White Stripes ovat onnistunutta vanhan kierrätystä, mutta tämä on vaan tosi tukkoista ja tylsää. Voisi olla joku tuotantoyhtiön keksimä bändi. Wiki: "The decision to release such a compilation was made with the intention of achieving mainstream success in the UK. The album was featured in the book 1001 Albums You Must Hear Before You Die." Helppo kaveri tämä listan laatija.

Mukavan erilaista!

Hyvähän tämäkin on, vaikka Smithin kolme edellistä levyä on imo parempia. Tässä tuo 'major label' -vaikutus tuntuu jotenkin näkyvän ja intiimiys on vähentynyt. Toivottavasti noita vanhempiakin on.

Kuten näiden edellinen levy, niin ymmärrän merkityksen ja tosi siisti meininki, mutta jotain tarttuvia koukkuja jäin kaipaamaan. Silti helppo 3.

Tässä on jotenkin ihan maaginen tunnelma, kuin oma maailmansa. Nimikko, Mercy ja ICB ovat aina olleet isoja lemppareita, mutta pikkuhiljaa muillekin biiseille on syttynyt. Vitoseen taipuu. Saisi olla vähän pidempikin!

Tää oli kyllä just jotain sarjojen ja leffojen stockimusaa baarimontaaseihin.

Täytyy sanoa, että tää on kestänyt aikaa ehkä vähän huonosti. Tosi kivoja biisejä, mutta joku veto tuntuu puuttuvan koko hommasta. Kyllä tästä silti nautti, mutta kolmoseen jää.

Tää bändi oli tuttu vain Nirvana-covereista, mutta käy ilmi, että tykkäsin paljon enemmän kuin Nirvanasta! Huikea puolituntinen, pitää tutkia näitä lisää. Vahva 4, melkein tekisi mieli antaa viisi.

Ihan jees, en kyllä ole varma välitänkö Waitsin lyriikoista. Menee tämä taustalla mukavasti, vaikka vähän tuo "feikkilive" meinaa ärsyttää. Armollinen 3.

Kuuntelin tämän viimeksi joskus 10v sitten ja tykkäsin nyt kyllä enemmän. Hieno ysäritunnelma. Ehkä jokin mauste uupuu, että nousisi neljään.

Ehkä mulla on alikehittyneet lapsen aivot, mutta siis eieieiei. Lauluäänikin väkinäinen ja nuhainen.

Toimiihan tämä, 3/5. Mutta en kyllä tajua mitä tekee listalla.

Jee mukavaa, että tää on kestänyt aikaa ja kulutusta näin hyvin. Eipä ole huonoja biisejä. Vahva 4.

Ihan parhaita ysärin rap-levyjä. Kaikki osa-alueet mintissä ja lyriikatkin kiinnostavia verrattuna länsirannan gangstailun naisvihaan. Btw, eksyin viime kesänä keskellä yötä yksin Queensbridgen laidalle, kun hyppäsin kännykän simahdettua väärään metroon. En tajunnut, mistä alueesta on kyse, mutta jostain syystä silti vähän kuumotti. Eipä siellä tosin taida enää nykyään olla tän levyn mukainen meno.

Ei oo minulle tämä bändi.

Täähän oli kiinnostava. Paikoin oikein hyvää Curen henkistä synkistelyä. Ehkä silti välillä turhan mahtipontista tai sanotaanko huonosti ikääntynyttä kasaria. Keskimäärin 3/5.

Tärkeimpiä bändejä itselle ja tästä levystähän se alkoi 9 vuotta sitten. Nykyään tän levyn ainoa huono puoli on, että seuraavalla levyllä on vielä parempia biisejä. On myös vähän uninen töissä kuunneltavaksi. Mutta kestänyt todistetusti kuuntelua niin paljon, että vitonen on selviö.

Vaikeasti arvioitava, kun raidat 2-4 ovat varmaan parasta mbv:tä, jopa parempaa kuin Loveless imo. Mutta sitten loput levystä on mitäänsanomatonta filleriä. Kai se on sitten 3/5.

Ihan kivat instrut, mutta enpä välitä laulutyylistä ollenkaan. Ihme brassailua.

Hieno levy ja tästä tulee aina hyvälle tuulelle. En olisi tosin odottanut, että on listalla, mukava yllätys.

Ihan jees ja pari tarttuvaa biisiä, mutta aika välinpitämättömänä tätä kuuntelee. 2,5/5.

Täähän oli ihan kiva, vaikka aika stereotyyppinen ysärirock. Onneksi Robinson-cover ei ole virallisesti levyllä, kun se meinasi rasauttaa.

Jonkun verran jää II:n ja IV:n jalkoihin tämä. Kärsii epätasaisuudesta vielä enemmän. Immigrant.. ja Since.. toki kovia biisejä.

Lähtötietojen perusteella en paljoa odottanut, mutta täähän oli yllättävän kiva. Rauhoittava meno.

Ihan kivat soundit, mutta vähän liikaa huonolla maulla tehtyä kikkailua.

California dreamin on kova ja pari muutakin kivaa biisiä. Vastapainoksi muutama tavanomainen rallattelu.

Hyvin miellyttävää, mutta en saanut isompia kiksejä.

Täähän oli kiva, etenkin alkupuoli. Lopussa jotenkin leviää käsiin, vähän epäonnistuneita kokeiluja. Jää nyt siis kolmeen.

Freesiä kaiken rockin keskellä. Minusta simppelit biisit on tässä tosi hyviä, esim The Heart Remains.. ja Mirrorball. Mutta kokeellisemmat biitit vähän vanhentuneet. 3,5/5.

No johan onpas hyvä. Ehkä paras kuulemani kantrilevy. Voisi ostaa cd:nä autoon road trippejä varten, jos omistaisin auton.

Parhaita nollarin rap-levyjä, vaikka aika pitkä onkin. B.O.B on laittoman kova. Ms. Jackson tais olla ensimmäinen biisi, jonka koskaan latasin mp3-soittimeen joskus 8-vuotiaana.

Nostalginen hitti, mutta eipä muuten herätä juuri tunteita. Klisee bändin biisien identtisyydestä näkyy pitävän paikkansa.

Jee onneksi viimein striimattavana tämä. Huisan letkeä ja positiivinen. Harva kasarin rap-levy on näin iskevä edelleen. Sanotaan 4,5/5. Tarvii ehkä pari kuuntelua enemmän, että nostaisin viiteen.

No tämähän tuli vähän puskista. Olipas kova! Yllättävän freesit nuo timbaland-soundit nykyään. Ja Missy räbää tietty upeasti.

Hyvä levy, monta kivaa biisiä. Toki oishan sitä nollarilta kiinnostavampaakin voinut löytää kuin taas vanhoja tuttuja rock-tähtiä.

Taitavaa musisointia, mutta jotenkin häiritsevällä tavalla levällään koko levy. Ois ollut kiva kuulla enemmän The Paris Matchin tyylisiä biisejä. 2,5/5.

Monta siistiä biisiä ja sit taas monta aika turhaa. Ehkä riittää juuri ja juuri kolmoseen. On kyllä taas aika outo valinta 00-luvulta.

Rubber Soulin vanavedessä parhaana / toiseksi parhaana Beatles-lättynä. Lopun medley tuntui tällä kertaa erityisen hyvältä.

Onhan tää varsin hieno näinkin. Vaikka uudelleenäänitys ja 40 vuotta myöhästyminen syö tehoa. Jos julkaisu 1967 olisi onnistunut, niin olisi varmaan suosikkini beach boys -levyistä. Surf's Up ja GV on kyl kovia.

Hyvää musaa, vaikken vieläkään kokenut suurta Costello-valaistumista.

Tän vois lisätä äitiyspakkaukseen jokaiselle FAIJAlle.

Jea tää vaan paranee vuosi vuodelta. Funkkaava eka puolisko on ihan huikea ja oon vihdoin lämmennyt jälkipuoliskollekin. Harvoin niin kokeellisesta tykkään, mutta tässä tuntuu kaikki klikkaavan.

Tästä ei ysärimmäksi rock mene. Ihan jees.

Tykkäsin! Ei Rumours, mutta paljon hyvää.

Hieno levy ja kiva ysäritunnelma! Vähän sen tyylistä, mitä itse tekisin, jos osaisin.

Onhan tää tosi magee ja Optimistic on bändin parhaita biisejä. Ehkä vitosesta jättää liiallinen yrittämisen fiilis, mikä mulle tästä tulee. Ei sitten onnistu kietomaan samalla tavalla sisäänsä kuin OK Computer.

Huhhuh on tää kova. Groovaa niin hemmetisti. En duunissa pääse ihan tarpeeksi chilliksi, mutta kotona toimi taas 5/5.

Ei ehkä parhaiten ikääntyneitä levyjä, vaikka Enjoy the Silence toki toimii aina. Sanotaan 3/5.

Periaatteessa aika väsynyt valinta listalle, kun bändillä on jo kulta-ajoiltaan niin monta hyvää levyä. Mutta oli tääkin yllättävän jees. Eittämättä kova bändi.

Äärimmäisen kaksijakoinen levy. Nimikkoraita ja Aht Uh Mi Hed ovat olleet pitkään suosikkeja, mutta muu levy ei oikein sytytä. Vielä kun Strawberry Letter 23 on valitettavasti spotifyn bonusbiisi eri levyltä. Sen kanssa olisikin varmaan neljä, mutta nyt olkoon 3/5.

Hyvä levy, vaikka jääkin vähän CAN-tribuutiksi. Ironisesti paras biisi on se, jossa samplataan CANiä (Kowalski). Screamadelica on muistaakseni vielä parempi levy, varmaan tulee vielä.

Täähän oli selvästi parempi kuin Snivilisation, jossa oli mun makuun liikaa kepeää idm-kikkailua. Tää oli kunnon tanssimusaa ja toimi vielä hyvin levynä.

Ugh, eka puolisko oli varsin tuskallinen kokemus. Toka puolisko on parempi. Keskimäärin 1,5/5. Nyt pyöristyy ylös.

Hyvä meininki, muttei erityisemmin tarttunut missään vaiheessa.

Björk on kyllä ihan huikea jo tässä. Muutenkin todella jees rockia. Vahva nelonen.

Tosi kiinnostava, tykkään. Ehkä vähän liian turvallinen pidemmän päälle. Olisi voinut kääntyä jazziin tai kokeelliseen teknoon enemmän. Siksi jää kolmeen.

Kiva levy, lopussa tutumpia biisejä. 3,5/5.

Huhh olipas huikea ylläri! Iski lujaa ja liittyy Fugazin kaveriksi suosikki punk-bändien harvalukuiseen joukkoon. Vaikea yhdistää vuoteen 1986, olisi voinut olla 1996.

Kiva ylläri etenkin muutamat jazzahtavat biisit. Beautiful, Don't let the rain.. ja Ride the wind meni suoraan talteen. Ei silti kokonaisuutena ihan neloseen yllä, 3.5/5.

Eipä ole tää bändi auennut koskaan. On tässä pari ihan kivaa biisiä, mutta levyllistä ei oikein kanna. Aika bulkkia verrattuna Oasis/Pulp/Suede -gangiin.

Ah, sitä hyvää. Todd on kasvanut pieneksi suosikiksi viime vuosina. Kantaa pituutensa mainiosti.

Nyt oli vähän vaikea käsittää, mikä oli se erityinen juttu. Varmaan aikanaan oli jotain. Ihan miellyttävää toki.

Tää on varmaan kieli poskessa tehty, mutta vaikea on siltikin kuunnella. Taustat on sinänsä ihan ok, mutta solistin teatraalisuus ei meikälle toimi.

Jää kauas Murmurin taiasta ja bändillä on muitakin parempia levyjä. Mutta hyvä tämäkin, varma kolme.

Jännä levy. Kiva lauluääni ja aika siisti tunnelma. Mutta välillä vähän teennäistä lyriikoita myöten. Pari biisiä sai sen verran epämukavaksi, että täytyy jättää nyt kahteen.

Vähän sekava kokoelma. Laulaja on toki hyvä ja karsitut rauhalliset biisit toimii. Mutta taustabändi ei ole aina kaikkein tyylikkäin täyteen sovitetuissa biiseissä.

Pari ihan jees hetkeä, mutta pääosin aika tasapaksua. Tän bändin tuotanto ei vaan ehkä ole ikääntynyt kovin hyvin.

En kyl tiiä, miten tältä on kaks levyä täällä.

Hyvä meininki ekalla puoliskolla, mutta hieman lässähtää jälkimmäisellä. Varma kolme silti.

Ei ihan huippubiisejä, mutta hyvin kantoi tuplalevyn.

Tajuton levy, aijai. PJ ja Albinin soundit lienee ysärirockin kovimpia ellei kovin kombo.

Ei kantanut ihan koko levyllistä, vaikka tykkäsin ekan puoliskon verran. 2,5/5, pyöristyköön ylös.

Vähän jännä tapaus. Instrut erittäin jees, vaikka soundit tosi 2009. Laulu vaatii vähän sulattelua, mutta uppoaa loppua kohti jo ihan hyvin. Jotain 3,5/5 ja kyl mä nyt taivun neloseen täpärästi. Sinänsä listalle vähän geneerinen indietapaus. Toki varmaan brittiosaston parempaa päätä.

Upea ja jotenkin ihanan lempeä indieklassikko. The Flaming Lips selvästi läheinen. Soft Bulletin taisi tulla vasta seuraavana vuonna, mikä nostaa tämän arvostusta.

Huoh, elektronista on listalla aika vähän ja nää valinnat on kanssa usein outoja. No tietty big beat muistuttaa mukavasti rockia, niin siksi sitä on varmaan eniten... Mutta sanattomaksi vetää, jos tämä on listalla eikä yhtään esim. Autechrea, Boards of Canadaa tai Burialia.

Kova levy ja etenkin alkupuoli aika ikoninen. Raskaammat rock-hetket tuntuu tässä vähän päälle liimatuilta eikä ole ihme, että bändi niistä pian luopui.

Eipä jäänyt mitään mieleen.

20-30 min pois viilaamalla tää olisi todnäk viiden tähden levy. Tosi hieno silti. Gilmourin kitarointi kuulostaa aina yhtä upealta.

Täähän oli kova, huimat soundit! Selvästi enemmän mun juttu kuin vaikka Ramonesin ja Clashin debyytit. Toivottavasti Fun House tulee myös, ehkä ymmärtäisin sitäkin nykyään.

Parhaimmillaan edelleen tosi vaikuttava, mutta jälkipuolisko ja etenkin lauletut biisit tuntuu ikääntyneen vähän huonosti. Toimii paremmin yksittäisinä biiseinä, sillä kokonaisuutena on jotenkin raskas. Sanotaan 3+/5.

Mietin tätä kuunnellessa, miksi toksiset lainit häiritsee enemmän laulettuna kuin räpättynä. Kai sanoille tulee laulaen suurempi painoarvo. No eipä tämä ole musiikillisestikaan ihan mun juttu.

En paljoa odottanut, mutta oikeastaan ihan kiva. Toimivat instrumentaatiot ja Stewartin ääntä jaksaa ehkä just 40 minuuttia.

Oisin luullut, että tää on 50-luvulta. Ihan kiva oli fiilistellä pari biisiä, mutta koko levyllistä ei kantanut.

Hyvää grungea, tätä olisi voinut LP:nkin kuunnella.

Enpä ollut kuunnellut alusta loppuun varmaan kymmeneen vuoteen. Arvioin tämän nyt kahtena soololevynä ja mennään sen keskiarvolla. Speakerboxxx on todella kova ja parempi kuin muistin. Unhappy unohdettu helmi. Ei juuri turhia biisejä, 4+/5. The Love Below on pääasiassa ihan cool, kivan tunteikas ja monipuolinen. Hey Ya tietty 00-luvun parhaita ellei paras pop-biisi. Mutta aika monta turhaa biisiä etenkin jälkipuoliskolla. 3+/5. Keskimäärin siis 3,5+/5 eli 4/5. Periaatteessa kokonaisuutta voisi sakottaa pituudesta, mutta menköön näin. Duon poikkeuksellinen luovuus ja kunnianhimo kantaa pitkälle.

Teknisesti hyvää soittoa ja tiukka meno, mutta ei nouse suurimpien funk-suosikkien joukkoon.

Hyvä meno ja alussa kovia biisejä. Lopussa vähän hiipui.

Hieno britpop-klassikko. En aina ihan tajua, mitä lyriikoilla haetaan, mutta onhan esim. Common People nasevuudessaan timangia. Musiikillisesti on paljon kivoja hetkiä. Aineksia voisi olla vitoseen, mutta ehkä jokunen täytebiisi liikaa. 4+/5

Tää lista on kyllä pakottanut tykkäämään Morrisseyn soololevyistä. Onko jo neljäs. Hyvähän tämäkin on. 3,5/5.

Huikea levy ja mielestäni bändin paras. Tykkään melodiakoukuista ja nostalginen fiilis toimii sanojen kanssa todella hyvin. Sprawl II on aivan upea lopetus. Onhan tämä todella julkaisuvuotensa kuuloinen eikä tätä enää kovin usein tule pyöriteltyä. Mutta on silti mahdollisesti tuon indierockin kaupallisen kulta-ajan (2007-2013 ish) paras levy. Kertoo ajasta, että grammytkin jaettiin tällaiselle.

Tavallaan tosi siistiä kunnianhimoisempaa countrya, mutta ei mene ihan maaliin saakka itsellä. Neil Youngit ja Gram Parsons toimii paremmin.

Aijai, tää on vaan niiin hyvä. Fantasioin ysärillä kampuksen pihalla kävelystä tätä kuunnellen, kun coolit pojat jauhaa jostain grungesta. Aika varmasti bändin paras levy ja lopulta helppo vitonen.

Ihan jees, vaikkei tyyliäni olekaan. Run to the Hills tuo mukavasti muistoja lapsuudesta.

Ugh onpa jotenkin vähän rasauttava solisti ja hirveitä lauluefektejä välillä. Musa sinänsä ihan ok. Lopun The Cedar Room on kans toimiva biisi. Mutta sen verran vieroksuttaa monet biisit, että kahteen jää.

Aika siistiä ja kuului vaikutteita 2000-luvun post-punk revivaliin. Jää tältä erää silti kolmoseen.

Kansitaidetta myöten aikamoinen vitsi.

Höh tää oli vaikuttava vielä 10 vuotta sitten, mutta eipä ole mielestäni oikein kestänyt aikaa. Harmi. Nyt kiinnostaa, onko Kalalle käynyt sama.

Mukavan letkeetä, mutta kävi valitettavan pitkäksi lopulta.

Jännä tapaus, välillä kiehtovaa ja odottamatonta menoa ja välillä taas menettää otteensa kokonaan. Ehkä näitä jälkimmäisiä hetkiä oli vähän liikaa, että voisin väittää levystä tykkääväni. Mahdollisesti arvostan iän karttuessa enemmän.

Nyt oli avausraidan sanat niin kiusalliset, että vaikea oli enää kääntyä levyn puolelle. Musa ihan jees ja kivat harmoniat.

Tätä tuli julkaisun aikaan kuunneltua paljonkin, mutta tuntuu jo nyt vanhentuneelta. Sisältää silti edelleen pari bändin parasta biisiä ja niiden voimin ansaitsee 3/5. Kaksi levyä näiltä on taas mainio esimerkki listan brittibiaksesta.

Onhan tässä tunnelmaa, mutta eeehkä vähän vanhentunut.

Joitain hienoja juttuja, mutta ei ihan mun makuun.

Olipas kivaa ysärimenoa! Just sitä ysärin huoletonta genresekoittelua, mitä välillä kaipaa.

Tässä ois ehkä 30 minuuttia matskua neljän tähden levyyn, mutta ei millään tuntia. Paljon hyvää rockia anyway.

Harvat ovat julkaisseet yhtä eheitä teknolevyjä kuin Underworld. Toimii todella!

No johan on valinta listalle. Britti toki. Hitit ihan jees, mutta eipä juuri muuta.

Onpas tiukkaa, kunnon tanssimusaa. Etenkin puhtaat congatykittelyt toimii. 3,5/5.

Annoin listan edelliselle Wyattin levylle ykkösen, mutta tähän pääsin sen verran kuitenkin sisään, että ansaitsee kakkosen.

Ymmärrän, että oli merkittävä ilmestyessään, mutta onhan tää nyt aika alkeellisen kuuloista. Pierce onnistui myöhemmin Spiritualizedina paljon paremmin avaruusmeiningissä.

Tykkään enemmän Ajasta, mutta tääkin todella kovaa ajoa! Täpärä 4/5

Hyvä levy, muttei ihan ysäriräbän suurimpia suosikkeja.

Rasautti selvästi vähemmän kuin debyytti, mutta ei tätä kummoiseksi voi silti sanoa.

Ah tätä parempaa teiniangst-levyä tuskin tiedän. Akustinen soundi toimii mielettömän hyvin eikä osoita kulumisen merkkejä. Varma 5/5.

Odotin jotain tylsää brittivalintaa, mutta täähän oli tosi hyvä. Juuri ja juuri yltää neloseen.

Varmaan monien mielestä suurin funk-klassikko ja ei ihme. Moni biisi ihan 5/5, mutta omaan makuun jälkipuolisko vähän hiipuu ja olkoon 4/5.

Tässä oli jotain kivaa vetovoimaa, muttei ihan kauheasti pidempää levyä ois välttämättä kantanut.

Joitain ihan ok hetkiä, mutta eipä silti mun juttu.

Ihan hyvä, tasainen 3/5.

Ei ehkä kaikkein ajattomin klassikko, mutta moni biisi sai vielä tanssijalan vipattamaan.

Jotenkin tää toimi yllättävän hyvin. Ekan biisin perusteella en ois ikinä uskonut.

Johan oli bulkkia ysäriangstia. Ei tuo nyt häirinnytkään, eli säästyy ykköseltä.

Oikein hyvä, mutta tykkäsin enemmän listan edellisestä Getz-levystä, jossa ei ollut vokaaleja. Vaikka Gilberto toki legenda onkin.

Listalla on ollut sen verran paljon keskinkertaista brittikasaria, että tän hyvyys kyllä yllätti.

Suuri aikansa indieklassikko ja loistava onkin. Ensimmäinen puolisko, eli Casimir Pulaski Dayhin asti kirkkaasti viiden tähden menoa, mutta sen jälkeen valitettavasti aika monta turhaa biisiä. Night Zombies jälkipuoliskon valopilkku. Olen nyt ankara ja sakotan lopusta, jääköön neljään.

Tää on sitä, mitä aina toivoisin Taylor Swiftin olevan. Kantripop tehty oikein, säilyttäen kantrin letkeyden ja vaivattomuuden. Toimii mulle nyt jopa paremmin kuin julkaisuaikanaan. 4/5

Eipä riitä asiantuntemus erottamaan kuin äänenlaadussa 60-luvun kantrista. Mutta kyllä tää takuuvarman kantrifiiliksen luo, voisin mökillä tai mökkitiellä pyöritellä.

Ohan tää kova, vaikkei ehkä ihan Doolittlen tasoa. Where is my mind on kuin nappi silmään levyn kaoottisuuden keskellä. Steve Albinin merkityksen monelle artistille oon tajunnut vasta tässä levyhaasteessa. Saanut aikaan punk-menoa, josta minäkin nautin.

Hieno laulaja, mutta vähän liian toisteinen levy. Tylsäksi kävi. Eikä tää samalla tavalla itseä lumoa kuin Ella F. Uskon silti, että eläkkeellä tulen tykkäämään.

Toimii takuuvarmasti kuin Getzin vastaavat vokaalibossat, mutta ei nyt mitään kummempaa.

Aluksi olin, että hyvää ja freesiä, mutta lopulta aika paljon meh biisejä. Täpärästi yltää kolmoseen.

Ihan kiva idea, mutta ei kyllä pitänyt otteessa loppuun asti.

Tavallaan tosi magee, mutta en vaan saanut kiinni musapuolesta.

Aika tällasta takuuvarmaa 70-luvun juttua.

Hyvää jazzrockia, mutta ei mitään erityisen muistettavia biisejä.

Todella kova. Tunsin GSH:n hienon debyytin, mutta tää oli uusi. Pitää kuunnella vielä uusiksi, nyt 4+/5

Tää toimi yllättävän hyvin, vaikka aika tavanomaista. Sointukulut vaan iski. En tiedä, oliko auringonpaisteen syytä. 4-/5

Tää ei ainakaan toimi yhtään huonommin kuin ilmestyessään. Huikean taitavasti ja hyvällä maulla tehty kiinnostava levy. 4+/5

Genren ja synkkyyden puolesta voisin tykätä, mutta ei vaan ollut minusta kovin hyviä biisejä. Pari ihan jees, mutta kokonaisuus ei kolmoseen yllä.

Kannen ahdistunut poika asetti alkuun ikävän pohjavireen, mutta kun pääsin siitä yli, niin onhan tää oikein kivaa musiikkia. Lämmintä ja kotoisaa, vaikkei ihmeitä saavutakaan.

Mitä tästä sanomaan, varmaan tärkeimpiä ellei tärkein indie rock -levy ainakin genren mainstream-nousun osalta. Kaikki bändin hyvät elementit on kertaheitolla kasassa debyytissä. Omalta osaltani vähän väsynyttä, että annan taas näille vitosen. Jälkikäteen Neon Bible olisi ehkä pitänyt jättää neljään. Tämä ja Suburbs kyllä ansaitsevat.

Luulenpa, että tämä on mielestäni kaikkien aikojen paras rap-levy. Aivan tajuttoman hyvää musiikkia. Se miten vokaalit on kuin yhtä biittien kanssa ja flow jatkuu biisistä toiseen. Kahdesti kuuntelin läpi eikä se tuntunut riittävän. Toivottavasti muitakin TCQ:n levyjä on listalla, koska ei ne hirveästi huonompia ole.

Kivoja biisejä sellaisenaan, mutta tässä on vähän sellainen beatlesin b-puolikokoelman fiilis. Koheesio uupuu.

Vuosiluvusta uskon merkityksen punkille, mutta ei tää kauheen hyvin toiminut. Taustalle jäi.

Semmosta. Oishan tältä varmaan yks levy riittänyt.

En kyllä odottanut, että tää ois näin tylsä. Hohhoijaa.

Kaunis levy ja tätä on pyöritelty. Kylmät väreet iskee parhaista biiseistä. Ehkä hieman junnaavaksi menee loppua kohti, niin jää vitonen antamatta. 4/5

Oon näiden pari aiempaa levyä joskus kauan sitten tallentanut spotifyssa, mutta tää ei kyllä oikein iskenyt.

Tätä en ollut alusta loppuun kuunnellutkaan, mutta olihan hyvä!

Parhaita folk-levyjä ja mahdollisesti suosikkini Drakelta. Eiköhän se Pink Moon tule myös, niin näkee sitten. 4+/5

Hyvä levy, mutta muistin tykänneeni tästä joskus enemmän. 3+/5

Olipas turha levy hyvän avausraidan jälkeen. Tekisi mieli antaa ykkönen, mutta no ehkä avausbiisin takia se on kuitenkin 2/5

Juuh aika bulkkia on. Kaks levyä näiltä on todella random.

On sen verran eeppistä kaahailua että nelosen saa, vaikka törkeän pitkä livelevy onkin.

Tää oli kiva, pitää palata uudestaan vielä. 3,5/5

Ihan jees, mutta ei kyl lemppari big beatiä. 3/5

Mannin kolmas levy (Bachelor) oli tuttu ja se on tosi hyvä. Tämäkin toimii, vaikkei ihan yhtä kovia biisejä. Tuntuu kovin aliarvostetulta artistilta.

Hyvä tämäkin, mut kyl Behaviour oli parempi. Tässä aika monta turhanpäiväistä biisiä.

Tää oli kova juttu vielä 10 vuotta sitten, mutta nykyään tuntuu vähän lattealta. Take me out toki ihan bangeri edelleen. 3/5

Laaturockia, mutta eipä tämäkään Nirvana sen erityisemmin iske. 3/5

Kivaa musaa, mutta sama kuin edellisen Rodin levyn kanssa, että en ihan tykkää lauluäänestä tarpeeksi, että antaisin kolmosta enempää.

Pitkäaikainen suosikki ja kyllä vaan toimii. Commonin tyyli on just omaan makuun. Jos tästä karsisi vartin tyhjäkäyntiä ja homoslurrit pois, niin antaisin vitosen. 4/5

Tää on niitä levyjä, joiden hyvyyden kyllä kuulen ja pystyn arvostamaan, mutta en vaan keksi, miksi kuuntelisin itse. 2/5

Kyl tää vaan toimii edelleen. DSTYGE on huikea styge ja siitä nimikkoraitaan saakka on kunnon pop/disco-tykitystä. Girlfriend ja SOOML ovat vähän puhdittomia, mutta lopussa taas lähtee. ITFIL oli unohtunut täysin. Hieman epätasainen, mutta on tää vitoseen pyöristyvä 4,5/5. Mahdollisesti MJ:n paras (Thrillerin kuuntelustakin on taas hetki vierähtänyt).

Täähän oli ihan kiva. Etenkin alku, lopussa vähän loppuu veto. 3/5

Starlight on edelleen nostalginen ja vie yläasteen koulunpenkille, mutta eipä tätä muuten voi enää kuunnella. Oli suosikkibändi 14-vuotiaana, mutta sinne se kuuntelu ansaitusti jäi. En ymmärrä, miten tämän on voinut aikuinen kriitikko kuunnella ja todeta tärkeäksi. 1/5

Siisti levy, vaikka vähän hiipuu loppua kohti. 3,5/5

Muutama oikein kiva biisi, muttei tää kokonaisuus kyllä omaan makuun kanna loppuun saakka.

Ihan huikea levy! Niin vähän kuuntelen enää raskaampaa rockia, että tää ja Big Black ovat olleet tosi virkistäviä löytöjä listalta. Saattavat olla ainoat vitoset, jotka olen antanut ennestään tuntemattomille.

Mahtava house-lätty! Kiva ettei tanssimusan kulta-aikaa ole listalta täysin unohdettu. Paljon on moni artisti mm. Avalanches tälle velkaa. People Hold On, My Telephone, Stop This Crazy Thing ja No Connection todella priimaa edelleen. Muuten ehkä vähän epätasainen. Sanotaan 4,5/5, joka pyöristyy ylös, koska genresympatiat.

Todellista laatusettiä tämäkin Stevie, vaikka Innervisions ja SITKOL iskee kyllä vielä lujempaa. 4/5

Fiilaan the streetsiä kyllä, vaikkei tää mikään iso suosikki ole. Hauska ja varsin symppis. 3,5/5

Kerrassaan upea soolodebyytti ja Björkin house-biisit iskee edelleen lujaa. Tuntuu toisaalta hieman raakileelta verrattuna Postiin (jota ei ilmeisesti listalla ole). Tällä levyllä veto vähän loppuu BTS:n jälkeen ja jotkut soundit ovat vanhentuneet. Sanoisin 4,5/5 mutta pyöristyy ylös, kun en saa antaa vitosta Postille.

Siisti tunnelma ja hyvin voisin pyöritellä taustalla. Ehkä jää silti kolmeen tältä erää.

Okei mitä helvettiä. Voisin ehkä antaa tälle kaksi tähteä säälistä, jos olisi lyhyempi, mutta tsiisus. Onneksi disko tapahtui.

Aluksi kuulosti kiinnostavalta, mutta pidemmän päälle kostautui aika tyhjänpäiväiseksi ja heikosti ikääntyneeksi. 2/5

Tää oli mulle nyt pieni Bob Dylan -valaistuminen. Upeeta lyriikkaa ja muutenkin vaikuttavia biisejä. Jostain syystä en ole aiemmin varmaan keskittynyt tarpeeksi. Sanotaan täpärästi 5/5

Varsin kiinnostava pala pop-musiikin historiaa ja toimii minusta ihan hyvin edelleen.

Tässä oli jotain viehättävää, mutten ehkä taustamusaa enempää saa irti. 3/5

Ei ihan lähtenyt tämä, vaikka sinänsä ihan voimakasta ilmaisua. 2/5

Tää oli teinimpänä tosi siisti, mutta vähän käy raskaaksi ja paikoin siirappiseksi nykyään. On tossa silti vielä ihan toimivia biisejä. 3/5

Listalla on kyl liikaa Costelloa, mut on tääkin solid. 3/5

Tää vaatii sellaista pilke silmäkulmassa kuuntelua. Tykkään kyllä, muttei nyt ehkä ihan nelonen. 3/5

Olipas hyvä, kunnon laatuysäriä. Jotain typerää lyriikkaa, silti vahva 4/5

Kylhän tää toimii, vaikkei ole ihan kasaripopin suosikkilaitaa. 3/5

Tää oli mulle vain nimeltä tuttu tähän asti. Ihan symppistä, mutten sen erityisemmin lämmennyt. 3/5

Hyvää rockia, mutta ehkei ihan nelosen arvoista. 3/5

Jimi on parhaimmillaan tässäkin ihan maaginen, mutta jotenkin tää on vähän epätasainen loppua kohti. Moni huikea biisi jää kans vähän kesken, esim. Little Wing. Silti 4/5 helposti

Upea! Tähän pitää ehdottomasti vielä palata, tältä erää 4/5.

Tykkään kyllä nykyään näiden toisesta levystä selvästi enemmän. Tässä noi chillimmät biisit on vähän meh ja niitä on monta. 3/5

Täähän oli ihan hauska ja aika bängereitä osa biiseistä. Vähän jää nelosesta silti. 3,5/5

Tässä on huvittavien lyriikoiden lisäksi sellaista aitoa asennetta, joka harvoin uudemmasta metallista välittyy. Mutta ei tälle silti voi kahta enempää antaa.

Alussa ja lopussa kivoja biisejä ja mukava fiilis kaikkinensa. Keskivaiheella oli jotain bulkkia, mutta hyvin voisin taustalla pyöritellä. 3+/5

Täytyy myöntää, ettei tää enää lähde yhtä timanttisesti kuin ennen. Power-AotL-Monster on toki jäätävä kombo ja varmaan 2000-luvun popin kovin 3 biisin putki. Mutta melkein kaikissa muissa biiseissä on pituutta ainakin minuutti liikaa. Tälle voisi antaa vitosen sen takia, kuinka monta kertaa on kestänyt kuuntelua. Oon silti aika varma, että tää tulee olemaan mulle jatkossa ennemmin 4/5 levy, eli mennään sillä.

Tää jäi vähän monotoniseksi verrattuna punkin suosikkilevyihin. Asiallinen meno silti. 3/5

Live-levyksi todella kova. Etenkin jälkipuolisko on rautaa ja kiinnostava historiallinen konteksti myös. 4/5