1001 Albums Summary

Miksi nämä neljä biisiä ovat niin pitkitettyjä ja mahtipontisesti sovitettuja? Siksi että ne on "vedetty tahallaan yli"? Vai siksi että tekijät eivät ole kyenneet säveltämään järkeviä biisejä?

Joo, lauluääni, satunnaiset riffit ja rytmit toimivat. Mutta melkein jokaisessa biisissä on jokin imelän jazzahtava elementti (keskeinen melodia, sointuvaihdos tai instrumentti) joka pilaa kokonaisuuden. Muita paremmat palat: Just My Imagination, kierrätetystä kertsistä huolimatta, ja If You Think You're Lonely Now, jonka kuuntelisin mielelläni uudelleen.

Ajatuksen tasolla tässä on rohkaisevan paljon positiivista: biisit on pidetty mahdollisimman yksinkertaisina, ja moniin niistä on pyritty kehittämään rehellinen koukku. Tyylillisesti musiikki ei kuitenkaan toimi, tai ainakaan vastaa omaa makuani, ja se on tempoltaan tarpeettoman hidasta. B-puolen instrumentaalit/jammailut (huoh!!!) vaikuttavat levyn kokonaislaatuun tuhoisasti. Eivätkä biisien koukutkaan suurimmaksi osaksi ole nerokkaimmasta päästä.

Vaikka levystä tulee periaatteessa sympaattinen vaikutelma, ja vaikka jotkin biisien taustoista ovat kieltämättä nerokkaita, tyylillisesti tämä ei vain lähde. Biisit on ahdettu täyteen erilaisia sampleja/huudahduksia/ääniä, vaikka ne kuulostavat jo valmiiksi "täysiltä" kaoottisten rumpukomppien takia. Lopputulos on kakofoninen tavalla, joka ei tuota mielihyvää. Chuck D:n intonaatiosta välittyvä energinen paatos alkaa myös ärsyttämään. Jostain syystä odotin pitäväni tästä enemmän, vaikka kokemus Public Enemystä on ollut aiemminkin sama.

Olin ulkomuistista vakuuttunut, että tämä olisi kolmen tähden levy. Pari hittiä, enemmän täytettä ja "hyvää soundia", joka ei täysin vastaa kitarapohjaisen indoktrinoinnin luomaa henk. koht. makuani. Olin erityisen varautunut tähän aloituskaksikon (Love Vigilantes/The Perfect Kiss) jälkeen. Todellisuudessa kertosäkeetön Sunrise veikin minut mukanaan, ja koin voimakasta nautinnon tunnetta myös Elegia-instrumentaalin aikana. Jopa Sub-culturen melodian pieni ärsyttävyys/iskelmäisyys muuttui vahvuudeksi laulun epävireisyyden ja soiton tunteettomuuden ansiosta. Lopetusbiisin aikana mietin, olisiko taso kuitenkin heikentynyt B-puolen loppua kohti. Ehkä vähän, mutta en voi väittää, etteikö Face Upin "Oh how I cannot bear the thought of you" -huuto olisi yhä toiminut hyvänä koukkuna.

Uskon, että Keith Moon on hyvä rumpali, mutta rokin ydin on yksinkertainen biitti - ja Moon paiskoo tomeja ja peltejä kuin ei olisi kuullutkaan Chuck Berrystä. Mitä tulee biiseihin, niitä on vaikea arvioida, koska liveversiot eivät ikinä ole kovin hyviä. Tiedän kuitenkin, että saundissa on sen verran paljon 60-luvun leikkisää brittipoppia ja psykeajan jäänteitä, että kappaleet tuskin miellyttäisivät minua levyltäkään. On totta, että ne ansaitsevat paremman arvosanan kuin 1. Toisaalta en näe juuri tälle levylle mitään käyttöä.

Kuulen Welchin sävellystyössä paljon hyvää. Pidän myös hänen äänestään, joka synnyttää mielikuvan hallitusta epätäydellisyydestä. Kappaleiden parhaita puolia ei ole kuitenkaan kanavoitu tai järjestelty riittävän iskevällä tavalla, eikä se, että tiedän tämän johtuvan Welchin tietoisesti omaksumasta, verkkaisesta folk-muodosta, saa minua nauttimaan hänen biiseistään yhtään enempää. Loppupäätelmä: tykkään joistain levyn melodioista, mutten näkisi kuuntelevani itse levyä.

Jazzahtava Hitti nimeltään "Rikki Don't Lose That Number" Instrumentaali nimeltään "East St. Louis Toodle-Oo" Hngghh

Tässä on yksi hyvä puoli: rummut eivät swengaa, minkä takia musiikki ei varsinaisesti ärsytä. Itseasiassa ne hakkaavat melkein kuin hardcoressa. Toisaalta torvet kuulostavat erehtymättömästi avant-garde jazzilta, mikä on huono homma. Yhden hitaamman, blues-pohjaisen biisin melkein ymmärsin, koska sen pieni koukkaus formalismiin teki tämän musiikin ylemmyydentuntoisesta ironiasta hetkellisesti lähestyttävämpää. Ansaitsisi ehkä plussan ykkösen perään.

Myönnettäköön heti alkuun, että tämä levy tarvitsisi kuuntelijan, jolle on luontaisempaa keskittyä sanoituksiin kuin itselleni. En sano näin siitä syystä, että levy on räppiä, vaan siksi, että sen tarinankerronta vie minutkin mukanaan aina, kun onnistun keskittymään siihen. Tämän lisäksi kappaleiden taustat ovat lähes kauttaaltaan tyylikkään melodisia, ja niihin on lisätty pieniä musiikillisia yksityiskohtia, jotka toimivat parhaimmillaan koukkuina. Uskon, että voisin pitää tätä neljän tähden levynä pitkitetyllä kuuntelulla.

Motörheadin ongelma on sama kuin kaikkien niiden bändien, jotka pyrkivät pitämään kappaleensa ja erityisesti koukkunsa mahdollisimman yksinkertaisina, mutta jotka eivät lukeudu pop-musiikin suurimpien nerojen joukkoon: suurin osa materiaalista on tasapaksua. Rockin ensimmäinen periaate on, että "hyvä meininki" ei korvaa hyviä kappaleita. Ja kyllä, jos kaikki tämän levyn biisit olisivat Ace of Spadesin tasoa, saattaisi kysymyksessä olla viiden tähden levy.

Arvioni tästä levystä on väistämättä tavallistakin subjektiivisempi, sillä sen äänimaailma edustaa minulle vastustajaa: The Smiths on paras symboli sille kehitykselle, jonka ajan henki kulki punkin jälkeen rock'n'rollista ns. indie-musiikkiin. Siinä missä blues-pohjaisille genreille (mukaan lukien punk) on ominaista piilottaa melodiat yksinkertaisen ja naiivin muodon alle - mikä edellyttää kuulijalta kykyä löytää musiikin sävyt ja samalla luo tarpeellisen jännitteen koukun syntymiselle - The Smithsillä melodisuus toimii jo jatkuvana virtana, johon yksittäisten säkeiden itsensä iskevyys uhkaa alati hukkua. On oireellista, että jopa tämän levyn tarttuvimmissa kappaleissa, kuten "Bigmouth Strikes Again" ja "There Is a Light That Never Goes Out", fokus on biisinkirjoituksen sijaan tuotetun äänen miellyttävyydessä. Ja ihmiset sanovat että punk-bändien biisit kuulostavat kaikki samalta...

Avausraidan kaltaiset "fiilistelyt" ovat täysin hyödyttömiä: ne edustavat soundeilla kikkailua sen itsensä vuoksi. Toisaalta Starlightin kaltaiset "fiilistelyt" sisältävät riittävästi melodista sisältöä toimiakseen kappaleina. Invinciblen kaltaiset "biisit" (jotka koostavat suurimman osan levystä) ovat geneerisiä ja ohitettavia. Toisaalta Supermassive Black Hole ja Knights of Cydonia ovat hittejä, jotka voivat saada kuuntelijan palaamaan kokonaistasoltaan heikommankin levyn äärelle. Onko tämä kakkonen vai kolmonen? Riippuu siitä, kuinka paljon on valmis skippaamaan kuullaakseen hitit uudelleen.

En vieläkään erityisemmin välitä 80-luvun synasoundista tai "isoista" rummuista, mutta tämän levyn melodiat ovat sen verran onnistuneita, että ne pakottivat kuuntelemaan loppuun saakka, eikä edes tehnyt tiukkaa.

Tässä on häiritsevän rouhea kitarasoundi, ja Eric Clapton on huonolla tavalla huono laulaja. Henkilökohtaisesti en myöskään ymmärrä Greg Allmanin (muistaakseni) slide-jammailuja. Ja ovathan nämä biisit nyt naurettavan pitkiä. Paljon miinuksia. Toisaalta melkein jokaisessa biisissä on taustalla hyvä idea, ja se yksi nostaa ihokarvat pystyyn. Uskon jopa, että pidemmällä tutustumisella pääsisin tähän paremmin sisälle. Harkitsen ostamista, mikä ei liene ihan merkityksetön asia.

Miksi TÄMÄ on se levy, joka näiltä pitäisi kuulla? Parin B-luokan hitin takia? Olen pahoillani, mutta suuri osa kappaleista on aivan sietämätöntä skeidaa, ja päädyin skippaamaan niitä, koska muuten olisin ärtymyksessäni jättänyt koko levyn kesken. Ovatkohan muut näiden lp:istä parempia?

Käytännössä kaikissa tämän levyn kappaleissa on hyviä melodioita, joiden toimivuutta on vaikea kiistää. Toisaalta on perusteltua kyseenalaistaa, kuinka monessa niistä on oikeasti koukku: vaikka olen kuunnellut Rubbet Soulin monta kertaa aiemminkin, harva biiseistä on jäänyt soimaan päähäni tai edes painunut kunnolla mieleeni. Lisäksi, kuten hyvin tiedetään, Beatlesin soitto ja laulu on kauttaaltaan liian artikuloitua: McCartneyn äänestä tulee mieleen lahjakas naapurinpoika, joka laulaa koruttomasti, koska on liian tietoinen omasta lahjakkuudestaan, eikä Lennon kykene välittämään tunnetta, vaikka lisääkin vokaaleihinsa oikeaoppista raspia. Mitä tahansa tämä musiikki on, se ei ole rokkia edes ollessaan rokkia. Mutta en myöskään kehottaisi ketään olemaan antamatta sille mahdollisuutta. 3+/4-

Ähinää hissimusan päälle. Loukkaavaa.

Turnerin papatus kulkee pentatonista skaalaa ylös, alas, ylös, alas... Ymmärrän, miksi jotkut näkevät tässä oman romantiikkansa, mutten usko ketään, joka väittää teini-ikäisen biisintekomaneerin käyvän koukusta. Kyllähän tätä kuuntelee. Isompi annostus faijan levyhyllyä olisi kuitenkin ollut näille paikallaan.

Tämä 80-lukulainen tribuutti 60-luvulle yhdistää hyviä melodioita outoihin (väkinäisiin) sointuvaihdoksiin. Ei saa minua ansaan.

Tämä on niitä levyjä, joita kuunnellessa tulee hetken ajatelleeksi, että melkein kaikki muu musiikki on naurettavaa näpertelyä. "Selfdestructo bust" ja "Are you ready for some darkness" ovat mestariteoksia, ja biisimateriaali on muutenkin vahvaa. Soolokitaristin soitto kuulostaa siltä, kuin nuoruuden lämpibändeiltä omaksutut hard rock-kuviot purkautuisivat kaikki yhdellä kertaa pihalle. Ja koska laulajan ääni tuo kokonaisuuteen liikuttavuutta, hyvä vire kantaa myös täytekappaleiden läpi. Ei vitonen, mutta todella hyvä, kulutusta kestävä levy.

Millä oikeudella tämä bändi kuvittelee olevansa biisinkirjoituksen yläpuolella? Se, että jättää raidoista B-osat (ja joskus A-osatkin) pois, ei tarkoita, että olisi jumalan lahja musiikille - ei vaikka antaisi tuottamalleen äänelle nimen "shoegaze".

Sopii harrastajille. Henkilökohtaisesti olen vähän sitä mieltä, että tämän musiikin distinktiiviset piirteet ovat samalla juuri niitä, joita ilman se olisi parempaa.

Alun "biitti ja akustinen kitara" -taustat saivat minut pelkäämään pahinta, mutta levy parani keskiväliä kohti. Tämä artisti on parhaimmillaan, kun antaa vokaaliraidoille tilaa hengittää ja ilmentää omaa substanssiaan: esim. Nadialla on potentiaalia koskettaa itseänikin pahempaa ilonpilaajaa - joka tosin pilaa ilon viimeistään The Conference -hoopoilun tai oo, niin diipin "I am become death" -samplen aikana.

Toshin musiikki ei tällä levyllä ole omaperäisimmästä päästä, mutta se on lähes kauttaaltaan melodisesti tyylitajuista, minkä vuoksi nekin kappaleet, jotka eivät ole täysosumia, vaan ainoastaan esteettisesti miellyttäviä, toimivat palasina onnistuneessa kokonaisuudessa. Pohdin pitkään, onko tämä kakkonen vai kolmonen, ja mielenkiinnosta palasin useisiin biiseihin päivän mittaan - kunnes muistin, että juuri tällainen funktionaalinen kriteeri erottaa kolmoset kakkosista.

Koukuton, ohut, tuntuu kahden tunnin mittaiselta vaikka kestää 30 minuuttia, jne.

Harhautunut ammattilainen kuvittelee luovansa jotain suurta samalla, kun säveltää klassisvaikutteista poppia, joka redusoituu laulu- ja sovitustekniikan esittelyyn.

Jenkkibändi yhdistää spontaaniutta ja 90-lukulaista mauttomuutta luodakseen oman Pink Flaginsa. Opetus: biisien pilkkominen lyhyiksi näytekappaleiksi ei maagisesti synnytä koukkuja.

Tämä levytys onnistuu luomaan illuusion loistavasta keikasta, vaikka äänitys kuulostaakin ohuelta ja soitto kiirehtivältä. Brownin äänen avautuminen konsertin aikana muodostaa myös oman narratiivisen sävynsä. Ja vaikken näkisi kuuntelevani samaa keikkaa kovinkaan usein, en myöskään tule täysin unohtamaan tämän levyn olemassaoloa.

Grungen dialektinen synty omassa vastakohdassaan: kasarihardrockia rupusoundeilla ja lyriikoilla, joihin verrattuna tukkahevibändien sovinismi kuulostaa hellyttävältä.

Harvoin mikään levy on pakottanut minut asennoitumaan näin hyväksyvästi 60-luvun psykedeelistä estetiikkaa kohtaan: tietenkään kyseiselle tyylilajille ominainen ärsyttävyys ei täysin ole poissa (tietyt vokaalit, leveätakkinen tyyppi kannessa), mutta sen vaikutukset laimenevat musiikin keskivertoa vetoavamman rytmiikan ansiosta. Biisimateriaali ei sentään riitä kolmeen tähteen, mutta yhden kuuntelun jälkeen laitoin tämän soimaan uudestaan, joten sanotaan 2,5.

Periaatteessa erittäin kuunneltavaa, mutta jazz-soolot varmistavat, etten tule ikinä kuuntelemaan uudestaan.

Vaikka aluksi voisi niin luulla, nämä biisit eivät kaikki kuulosta samalta. Ongelma on 12-kielinen kitara ja pehmeät laulustemmat, jotka uhkaavat sulattaa hyvinkin erilaiset melodiat yhdeksi mössöksi. Toisaalta juuri näistä elementeistä koostuva soundi voi saada kuulijan soittamaan levyn uudelleen, minkä seurauksena vivahteet alkavat erottua kokonaisuudesta. Toki Dylanin sävellykset erottuvat muutenkin: ne ovat helvetin hyviä. Mutta Byrdsin oma I'll Feel a Whole Lot Better ottelee ainakin samassa sarjassa - ja yhtäkkiä kuuntelija voikin huomata, että on soittanyt levyn jo kolmannen kerran.

Gotta get away on biisi, jonka takia alun perin kiinnostuin rockista, ja melkein itkin kuullessani sen taas. Mutta tällä levyllä ei ollut yhtään kuulemisen arvoista biisiä, joka ei olisi ollut jo teini-iässä omistamallani Greatest Hits -kokoelmalla. Sääli sinänsä, koska Offspringilla on kiistämättömän hyvä käsitys melodiasta - sen kanavointi vain tuppaa kaatumaan tyylilajilliseen mauttomuuteen.

Milloinkohan olisin kuullut näin unettavan levyn? Tämän bändin strategiana on luoda keskitempoista äänimassaa, joka vyöryy koukuttomasti eteenpäin, ja jonka mielenkiintoisuuden on tarkoitus syntyä soittimellisesta koristelusta. Vastustan tätä strategiaa väkivaltaisesti.

Tämä kuulostaa ajattomalla tavalla vanhentuneelta, ja biisit tuntuvat jotenkin keskinkertaisilta. Ei paskaa, mutta uudelleenkuunteluarvoltaan rajallista.

Viivin kommentti "pilipalimusiikista" nauratti sen verran, että melkein haluaisin antaa toisen tähden. Mutta onhan kuitenkin vasta tiistai.

Todella vaikea arvosteltava. Bändin esteettinen visio eroaa radikaalisti omastani, minkä vuoksi sen kappaleissa olisi parasta olla ideaa. Ja valitettavasti niissä on. Toisaalta ainakin juuri tältä levyltä puuttuu sellainen täysillä kolahtava raita, joka minun "täytyisi" kuulla uudelleen. Nyt soittaisin levyn toiseen kertaan vain mielessäni teoreettinen kysymys: voisinko oppia pitämään Pixiesin musiikista enemmän? Eikä tämä tyydytä.

Costello toteuttaa omaa visiotaan siitä, miltä popmusiikin "pitäisi" kuulostaa. Mutta hänen biisinsä kaipaavat jotain muuta kuin rockin historian tuntemusta tai 60-lukulaista formalismia. Ne kaipaavat KOUKKUJA. Edes yksi please!!

Joo joo, sai nytkähtelemään pari kertaa.

Tusina-post-jotain. Pari kirkkaampaa (melodisempaa) hetkeä, mutta uudelleenkuunteluarvo lähes nolla.

Tämä tuntuu pakkopullalta. Levy on tyyliltään huonolla tavalla folkkia: yksinkertaisen ja tarttuvan sijaan vaikeasti avautuvan genretietoista. Ja vaikka teoriassa on ollut oikea päätös jättää Dylan-biisit pois lp:ltä nro 3, käytännössä niitä olisi tarvittu enemmän kuin koskaan.

Kolmen ensimmäisen biisin ajan musiikki toimii vastapainona Eddie Vedderin äänen ja nimen ärsyttävyydelle: Even Flow ja Alive voivat jäädä asumaan päähän viikoiksi. Mutta kun paras materiaali on käytetty, levy tulee riippuvaiseksi kuulijan subjektiivisesta mieltymyksestä sen estettiikkaa kohtaan. Omalla kohdallani tämä merkitsee lässähdystä.

Tämä on sen verran poppia, että minun on vaikea ymmärtää väkivaltaista konesoundia. OK, popmusiikki on parempaa silloin, kun sitä soitetaan kitaroilla kovaa ja paskasti - siis väkivaltaisesti. Sen sijaan konemusiikki on luonteeltaan eksaktia ja suunniteltua tavalla, joka kadottaa illuusion musiikin taustalla olevasta ideasta, koska se hävittää eron idean itsensä ja tämän empiirisen ilmentymän välillä. Jäljelle jää vain empiria, joka, kuten tiedetään, on aina kaukana täydellisyydestä.

Yli minuutin introja, kertosäkeettömiä kappaleita, turhia instrumentaaleja, junnausta... Syntetisaattori ei ole tekosyy säveltämisen minimoimiselle.

Laulajan ääni on hämmästyttävän muokkautuvainen ja androgyyni, mutta se ei ole mikään suosikkini: kaipaan raspiselta huutolaululta kotikutoisempaa, vähemmän metallista sointia. Hätkähdyttävimmillään ääni onkin hiljaisemmilla kappaleilla, joissa poikamainen karjuja vaihtuu 60-vuotiaaksi blueskuningattareksi. Toisaalta juuri tavaramerkkihuuto sävyttää esimerkiksi Tutti Fruttia, joka saa tarttuvuudeltaan skeptikonkin uskomaan, että mielemme eivät ole yksittäisiä monadeja, vaan toistensa kanssa suhteessa, jossa niiden ei tarvitse edes kuulla tämän kaltaisia hittejä tunteakseen ne.

Jotta voisin aidosti pitää tästä levystä, minun pitäisi pystyä uskomaan, ei vain teoriassa vaan myös käytännössä, että sen sisältämät epämelodisen melodiset koukut ovat yhtä hyviä kuin perinteisen melodiset. Vaikka en olekaan tällaisesta uskosta valovuosien päässä, en silti pysty täysillä heittäytymään siihen, mistä toimii todisteena se, ettei minun erityisemmin tekisi mieli soittaa yhtäkään levyn biiseistä uudelleen. Ennen kaikkea tämä on hyvä osoitus siitä, ettei punk loppujen lopuksi olekaan vain älyllinen vaan myös esteettinen periaate - muuten rakastaisin Talking Headsia.

Vaikka tämä on periaatteessa soundi-/tunnelmalevy, koen, että minulla on tälle tulevaisuudessakin käyttöä, vaikken olekaan ihan varma minkälaista.

Kuulostaa ihan kivalta, mutta musiikin kuuntelulle varattu aika on rajallista, enkä ole valmis käyttämään sitä "rentoutumiseen". Toki jos nyt joskus sattuisi tilanne, jossa sosiaalisen paineen vuoksi minun pitäisi laittaa soimaan jotain tällaista, niin tämä levy voisi olla sopiva vaihtoehto.

En jaa Bowien käsitystä siitä, että popmusiikkia pitäisi yrittää kehittää yksilötasolla, koska uskon, että se kehittyy itsestään, imitoimisen lähtökohtaisen epätäydellisyyden kautta. Bowien näkemyksen seuraus on se, että tämä levy lähtee kunnolla käyntiin vasta viimeisen biisin aikana.

Herkkää. Jazzahtavaa.

Olikohan tämä yksi geneerisimmistä levyistä mitä olen kuullut? Ehkä pitäisi kokeilla uudestaan varmistukseksi. Mutta en halua.

Liian teknistä ja raskasta, liikaa "hyviä muusikoita". Ymmärtävät tosin jonkin verran melodioiden päälle.

Täytyy myöntää, että monissa näistä biiseistä on koukkuja lähenteleviä elementtejä. Johtuukohan tämä mielikuva vain siitä, että U2 on niin suosittu bändi? Ehkä, mutta minua tällaiset illuusiot eivät haittaa - levy on kakkosensa ansainnut.

Taas esimerkki musikaalisen platonismin surullisesta rappeutumisesta - toisin sanoen harhaluulosta, että koukut ovat korvattavissa kivalta kuulostavalla äänellä. Osassa kappaleista on silti yritystä.

Tuotannollisesti tämä on loistava, ja levylle on saavutettu upea livesoundi. 15 minuutin jammailut ovat silti koettelemuksia, eikä biisimateriaali ole riittävän ihmeellistä kannatellakseen lyijynraskasta kokonaisuutta.

Hupailubiisit naurattavat aidosti, ja välissä on kappaleita, joiden flow pysäyttää. Nimibiisistä sain jopa kylmät väreet. Toisin sanoen tämä on perustellusti levy, joka "kannattaa kuulla".

Waits (vai Kathleen Brennan) on kohtalaisen kiinnostava sovittaja, jonka kokeilut tällä saralla ovat sinänsä perusteltuja. Biisintekijänä hän ei kuitenkaan ole mistään kotoisin: Waits, samoin kuin joku Elvis Costello, on selvästi opiskellut historiansa ja kuunnellut klassikot laidasta laitaan, mutta missään vaiheessa hänen kehitelmänsä eivät saavuta sitä melodista tai rytmistä variaatiota, joka vaaditaan siirtymään genreharjoitelmasta sävellykseen. Ja hienoa, sanoitukset ovat synkkiä - mitä sitten? Loppuvaikutelma: teennäistä paskaa.

60-lukulainen melodisesti mauttomalla, vähän outoilevalla mutta samalla tuttavallisella tavalla. Kaikki tämä pätee myös Mrs. Robinsoniin kertosäettä lukuun ottamatta.

Kasariretroilua, joka onkin tehty jo kasarilla. En osaa suhtautua tähän millään tasolla romanttisesti, minkä takia tuskin kuuntelen levyä koskaan uudelleen, mutta on tällä tarttuvatkin hetkensä.

Paljon kauniita ääniä ja melodioita, jotka kuitenkin sekoittuvat yhdeksi, keskitempoiseksi, vivahdeettomaksi Spector-mössöksi. Joka ei muuten lopu koskaan.

Harvinaisen mitäänsanomatonta kasaristereotypiaa.

Melodisesti tämä on lähes vertaansa vailla, ja King on laulajana liikuttavan, epävirtuoosimaisen pätevä, mikä sopii täydellisesti näin sävellysorientoituneeseen levyyn. Ainoa selkeä miinus tulee sanoituksista, joiden tyhjyys ja geneerisyys on huomattavaa jopa kuuntelijalle, jonka ensimmäinen refleksi ei ole kiinnittää huomiota sanoihin.

Tällaista voi syntyä, kun laulajakitaristi kyllästyy autotallibändinsä "hyvään meininkiin" (eikä aina niin hyväänkään) ja keskittyy vaihteeksi biisinteossa koukkuihin. Lopputuloksena on levy, jolla (a) ei ole yhtään huono kappaletta, (b) on monia upeita kappaleita (I Will Dare, We're Coming Out, Androgynous, Unsatisfied, Sixteen Blue...) ja (c) on vain yksi, jolla ei ole selkeää roolia (Gary's Got a Boner). Eikä se niin vaikeaa ole.

Ensimmäiset kolme biisiä ovat lähes täysosumia: ne toteuttavat täydellisesti tämän levyn musiikillista ideaalia, jossa post-Johnny Rotten-vokaalit yhdistyvät taustoihin ja riffeihin, joiden kauttaaltaan yllätyksellinen melodisuus tekee lopputuloksesta enemmän kuin sulatettavaa eli nautinnollista. Kokonaisuudessan levy ei ole yhtä laadukas, mutta kaiken kaikkiaan se on raikas ja toimiva, eikä mitenkään mahdottoman kaukana neljästä tähdestä.

Kivat äänet eivät edelleenkään korvaa kappaleita. Eivätkä Bowie-tyyppiset äänet ole koskaan olleet suosikkejani.

Kolme tähteä päättää osallistua levy-yhtiöpomojen ehdottamaan rahastukseen. Ajatus tästä on hellyttävä, ja lopputulos kauniin kuuloinen. En ole kuitenkaan vakuuttunut biisivalinnoista, enkä erityisemmin välitä ammattimaisen taidokkaasti toteutetuista harmonioista.

Tyylillisesti järkyttävää hevi-funk-kasaripop-sekamelskaa, ja koukut (tai yritykset luoda niitä) typistyvät 80-luvun harhakuvitelmiksi.

Nuoren brittimiehen tutut koettelemukset, kerrottuna tavalla, jonka vahvuus on kekseliäisyyden sijaan kattavuudessa. Levyn tarinoita ei voi olla kuuntelematta, enkä voi olla pitämättä niistä.

Musiikillisesti ehkä 2, Kraftwerk-sample hymyilyttää sopivalla tavalla. Mutta menin lukemaan artistista wikipediasta, eikä fiilistä jäänyt hiventäkään.

Soundtrack. Ensimmäisen raidan melodia on ihan kiva, mutta biisiin vaadittaisiin vähän muutakin.

Suunniteltu ja hinkattu studiossa vetoamaan alhaisimpiin romanttisiin tunteisiimme - kuin teini-ikä ei olisi vain paskaa vaan myös ikuista, ja oi he kyllä ymmärtävät. Lopputulos: kivoja ääniä, ei yhtään koukkua (sori mutta noita kitarakulkuja ei lasketa), koomisen pitkiä introja ja biisejä. Tai ehkä koukut on säästetty jokaisen biisin vikalle minuutille, mutta niin pitkälle harvoin ehdin.

Omenabiisi on onnistunutta poppia, markkinointipotentiaaleineen kaikkineen, ja levyllä on muutenkin erottavana tekijänä toimivaa melodisuutta. OK, kaikki ei ole ihan minun makuuni, enkä henkilökohtaisesti näe tälle suurta välineellisestä arvoa, mutta menköön.

77-vuoden punkbändi kuuntelee reggaeta ja muuta sellaista luodakseen musiikkia, joka ei ole reggaeta, mutta ehdottomasti on jotain muuta. Miten tällaiseen soundiin voi päätyä? En tiedä, ei ainakaan täysin tahallaan, mutta joka tapauksessa lopputulos houkuttelee kuuntelemaan levyä uudelleen ja uudelleen, kunnes siitä alkaa pitää. Asiaa auttaa, että levyllä on muutama helvetin kova kappale, kuten avausbiisi ja Grapevine.

2000-luku ja "vyöryvä äänimassa"-pop. Noin joka toinen biisi kuulostaa hyvältä, joka toinen taas ei. Osa kuulostaa melkein kamalalta, eikä yksikään kuulosta selkeältä hitiltä.

Tutussa Miracle-biisissä on jotain potkua, mutta yleisesti ottaen levyllä on tehty melodisesti ja soinnillisesti aivan liikaa heikkoja ratkaisuja. Laulu ei myöskään kuulosta hyvältä - kyllä, se on taito myös taitamattomassa muodossaan.

Guitar Town on viiden tähden biisi, mutta se on sitä siksi, että Earlen sävellystapa on luottaa tuttuun muotoon, jonka minimaalinen varioiminen synnyttää ajoittain lopputuloksen, joka nousee selittämättömästä syystä itsensä yläpuolelle. Tällä levyllä artistilla ei käy vastaava tuuri minkään muun kappaleen kohdalla, ja suuri osa levystä tuntuu aika tasapaksulta suorittamiselta.

Hyviä biisejä, hyvää filleriä, ja paras kappale on artistin oma sävellys. Miinusta siitä, että aloitusbiisin jälkeen artistin äänen empiirinen vahvuus ei korvaa levyltä puuttuvaa persoonallista substanssia.

Se, että käyttää musiikin hirveyttä koukkuna, ei tee musiikista vähemmän hirveää.

Pari hupaisaa kappaletta, banaaleinta mahdollista lyriikkaa, ja isällistä, sympaattista rokkausta. Rumpujameista ym on paras vaieta.

Parempi pitää kuuntelijat uneliaina - muuten he saattaisivat kysyä liikaa kysymyksiä.

Bowien lauluääni on lievästi ärsyttävä ja hänen sävellyksensä turhan musikaalimaisia. Lisäksi Ziggy Stardustin hahmo ja levyn konsepti jäävät hyvin ohuiksi. Sääli, koska albumin melodisesta ja rytmisestä sisällöstä olisi mahdollista luoda kokonaisuus, joka kävisi aidosta klassikosta. Paras biisi: Suffragette City.

Olin onnellinen kun tämä levy loppui, en vain koska kokonaisuus oli hieman puuduttava, vaan koska kaksi viimeistä biisiä olivat sen parhaat.

Naiivia realismia, jonka eleetön julistuksellisuus pitää kuulijan (yllättäen) otteessaan. Mutta kuuntelisinko uudelleen?

Onpa laahaavaa musiikkia, melkein mitään ei jää mieleen. Kuulen biisinkirjoituksessa hyvääkin, ja uskon, että joistain biiseistä voisi tehdä oikein osuvat versiot (huom. The Weight), mutta tällaisenaan vaikutelma on tunkkainen.

Konsepti välittyy, mutta illuusiota sen välttämättömyydestä ei synny. Myös musiikki välittyy - mutta se typistää itsensä konseptiin.

Tiedän - kun säveltäessä tulee vaiheeseen, jossa pitäisi kehittää biisiin koukku, on huomattavasti kivempaa vain laittaa sen tilalle jokin jännä sointu tai monotoninen huudahdus. Loppuun mietittyjen biisien sijasta on myös paljon kivempaa tehdä kokoelma lyhyitä näytteitä, joita voi sijoittaa monta putkeen, ja leikkiä, että ne korvaavat 'perinteiset' kappaleet. Ehkä artistilla ei omassa historiallisessa tilanteessaan ollut realistista vaihtoehtoa. Traagista.

Ymmärrän idean (The Clash meets Bob Dylan), ja sille voisi olla tilaustakin, mutta lopputulos on yhdentekevä (akustinen kitara meets henkilö joka lukee silloin tällöin sanomalehteä).

Baareissa ja yökerhoissa toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos menevä Common People yllättää yksin kotona kuunneltuna tarttuvuudellaan ja sanoituksillaan. Muut biisit eivät kuitenkaan yllä läheskään samaan, ja vaikka monet niistä ovat miellyttäviä, jopa viehättäviä, ne eivät perustele omaa tarpeellisuuttaan riittävän napakasti. Vähemmän sointuja ja lisää definitiivisyyttä.

Potentiaalista mutta hieman liian yksitoikkoista ja jazzahtavaa.

Levy alkaa mahdollisesti maailman parhaalla kappaleella, ja ainakin maailman parhaalla riffillä - joka on vielä JAGGERIN säveltämä, mikä sotii kiinnostavasti Keith-myyttiä (johon uskon täysin) vastaan. Mutta faktat faktoina: albumin A-puoli on kokonaisuudessaan liian hidas ja 70-lukulaisen junnaava. Sway on levyn kontekstissa soulfilleriä, Wild Horses yliarvostettu ja Can't You Hear Me Knocking aikansa vakiofunkkia. Toisin on B-puolen laita. Jokainen sen kappaleista edustaa omassa lajissaan lähes täydellisyytta, ja vaikka on tietysti kuulijan omasta esteettisestä suuntautumisesta kiinni, mikä niistä iskee kovimmin, yhdenkään ansiokkuutta ei voi kiistää. Itse äänestän Bitchin ja Dead Flowersin puolesta.

Alkaa hupaisalla minioopperalla laitapuolenkulkijasta; päätyy blues-hevi-pilipali-suvantoon, josta ei koskaan pääse ulos. Eikä mitään jää mieleen. OK, 1,5.

Tämä bändi osasi selvästi tehdä kappaleita, mutta sillä ei luultavasti ollut aikaa viilata kaikkia niistä loppuun saakka: kun Parallel Lines tuli markkinoille 78, Plastic Letters oli julkaistu samana vuonna, ja Eat to the Beat julkaistaan jo 79. Tästä syystä levyn huiput erottuvat radikaalisti sen heikommasta materiaalista, mikä latistaa kuuntelukokemusta kokonaisuutena. Hanging on the Telephone on todellinen saavutus, ja albumi alkaa muutenkin vahvasti. Taso kuitenkin heikkenee jatkuvasti, ja B-puoli on täysin suhteettomasti Heart of Glass -biisin varassa.

Sisältää yhden loistavan esimerkin sovittamisen pelottavasta voimasta. Loput sijoittuu enimmäkseen akselille tylsä - hymyilyttävä.

Tulee mieleen joku nykyajan retrobändi, joka onnistuu kusettamaan tietämättömiä ihmisiä sillä, että heidän musiikkinsa edustaa muka "aitoa" 60-lukua.

Hitit ovat hyviä, vaikkakin hieman vanhentuneen kuuloisia: esim. Rolling In the Deeping jumputtava taustarytmi häiritsee. Kokonaisuudessaan levy on myös aivan liian hidas, ja sen puhtoisen popahtava estetiikka tekee pitkitetyn kuuntelun mahdottomaksi.

Ai meneekö toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos? Ok, More Than a Feeling jää soimaan päähän, mutta se on ärsyttävyydeltään luokkaa Crazy Frog.

Genreharjoituksia - harmittomia mutta pohjimmiltaan tarpeettomia. Lisäpiste oikeanlaisen musiikin fanituksesta.

Tyylillisesti lupaavaa, joskin muodollisesti liian venyväistä. Vaatisi lisää kuuntelua - en osaa vielä sanoa, kolahtaako vai ei.

Vahvoja kappaleita, joista parhaiten toimivat Girl From the North Country ja Don't Think Twice, It's Alright. Dylanin pelkkä lauluääni on myös käsittämättömän tarttuva ollakseen mitä on. Ja on myönnettävä, että aina kun musiikin kiinnostavuus heikkenee, pelkkä huomion kiinnittäminen sanoituksiin vie pitkälle.

Plussaa akustisista sovituksista, miinusta oletetusta skenetyyppiydestä. Materiaali ei vielä täysin vakuuttanut (olisivat enemmän kuin Replacements), mutta antaisin 2,5 jos voisin.

Raskas muoto heikentää uudelleenkuunteluarvoa, mutta sisältö kantaa pitkälle: mitä tulee koukkuihin, Bowie on tässä onnistunut omaksumaan mustalle musiikille tyypillisen, ekonomisen sofistikoituneisuuden paremmin kuin millään muulla levyllä. Ja TVC15:n New Orleans -piano on riemastuttava yllätys.

Kuulostaa ihan miellyttävältä, mutta tässä on tarkoituksena esitellä laulajaa, ei kappaleita.

Tulee mieleen lähibaarissa soittava "taiteilija", jonka keikasta yleisö tuntuu olevan ihan fiiliksissä, samalla kun itse saa kokea kaikki ylemmyydentuntoisen halveksunnan ja vihan tuomat nautinnot.

Reiluuden nimissä en arvostele tätä levynä vaan rentoutumisvälineenä. Rentouttava musiikki eikä kuitenkaan ikinä ole rentouttanut minua, mikä lienee epäreilua.

En ole salilla käymisen suuri ystävä - siihen tämä voisi toimia.

Ilmeeltään tasainen mutta tasoltaan ailahteleva levy. Heart of Gold on niin selkeä kohokohta, että muiden kappaleiden pätevät, yhden melodian rakenteet eivät pysy perässä. Lisäksi Young flirttailee kamaluuden kanssa Man Needs a Maid -raidalla, ja sortuu pimeälle puolelle There's a World -mässäilyllään. Mutta olisiko toista After the Gold Rushia lupa odottaakaan?

Miedosti kokeilevaa tunnelmointia, josta suuri osa skipattavaa, vaikkakaan ei kaikki. Alku lupaili enemmän.

Psykedeelistä tunnelmointia, josta suuri osa skipattavaa, vaikkakaan ei kaikki.

Ei ongelmaton levy: Brucen musiikki on tällä lähes kauttaaltan ylipaisutettua ja ylimietittyä (vai ali-?). Miksi Thunder Roadissa on 20 eri osaa, joista paras tulee vain kerran? Miksi Nightin koukku tuntuu ilmaantuvan ihan milloin sattuu? Miksi joka biisiin on pinottu niin monta soitin- ja lauluraitaa, että kaikki hukkuu yhdeksi massaksi? Ja siltikään en voi olla perustasolla pitämättä tästä kaikesta: jokin Brucen musiikin duurivoittoisessa folkpohjaisuudessa tuntuu sen verran raikkaalta, että vaikka Born in the USA -mestariteokseen on tästä pitkä, pitkä matka, minun on kuultava myös Born to Run vielä monta kertaa uudelleen.

Hyvät melodiat pelastavat tämän omalta estetiikaltaan. Kohokohta: levyn lopettava Little Shadow-tunnelmointi.

Hippeilyä + yhden hipin fantasia keskiajasta. Mitä seuraavaksi? Kosminen tanssi, jossa miekka vain sattuu lävistämään sydämen? Tai sormi ajautuu sulkemaan Spotifyn?

Klassismille myönteisenä henkilönä arvostan Marleyn biisinkirjoitusta, vaikka tarkastelenkin hänen estetiikkaansa myönteisen mutta pohjimmiltaan ymmärtämättömän etäisyyden takaa. Merkittävän osan ajasta myös nautin Marleyn musiikista.

Noel Gallagher on lahjakas mutta tyylitajuton säveltäjä. Vaikka lähes jokaisessa biisissä on huomiota herättäviä melodioita, niiden häikäilemätön affektihakuisuus johtaa melkein poikkeuksetta yliampuvuuteen, liialliseen rönsyilyvyyteen tai popahtavaan vivahteettomuuteen. Ne jäävät myös soimaan päähän.

Jousilla ja sen sellaisella sävytetty yritys korvata hyvät kappaleet miellyttävillä ja/tai mielenkiintoisilla äänillä.

Kuinka paljon Everybody Hurtsista ja Man on the Moonista pitäisi tykätä, että jaksaisi kuunnella tätä levyä? Paljon enemmän kuin itse pidän. Mutta niiden hittipotentiaali oikeuttaa kahteen tähteen.

Jos tekee levyn näin vahvalla livesoundilla, levy välittyy livekeikan tapaisesti, eli toimii yksittäisenä kokemuksena, muttei kestä pitkitettyä kuuntelua. Ainoastaan Piece of My Heart -klassikko nousee tämän asetelman yläpuolelle.

Musiikillinen vastine sillee tunteelle, kun joku vittuilee leikillisesti, ja ymmärrät täysin, että tällaiselle pilailulle pitäisi vain kaverillisesti hymähtää, mutta et yksinkertaisesti voi olla vittuuntumatta.

Ei ylitä käyttötarkoitustaan.

Ei erityisen hyvää musiikkia, vaan monen ihmisen intuitiivinen käsitys siitä, millaista hyvän musiikin "pitäisi" olla. Ei toki kamalaa. Ei myöskään ansainnut kokonaista kuuntelua.

Alkaa hyvin ja toimii muutenkin paikoitellen (eli sisältää myös kappaleita eikä ainoastaan äkkiväärää jammailua), mutta lopulta äkkiväärä jammailu alkaa tuntua levyn itseisarvolta - mitä sen EI ole tarkoitus olla (väitän). En myöskään usko, että kukaan olisi ikinä kuunnellut tätä loppuun.

Tylsää, soinnillisesti mautonta, suurelta osin kertosäkeetöntä. Eikö heillä ole mitään tapoja?

Omintakeista, musikaalista. Bombsite Boy, No Time To Be 21 ja Drowning Men ovat huippukappaleita, ja kaikki muukin on vähintään kuunneltavaa.

Sain tästä keskittymishäiriön.

Levyllinen hävyttömyyden normalisointia, joka yltää ajoittain kauneuteen, muttei koskaan tarttuvuuteen.

Tämä LP on uskomattoman huonosti tuotettu, ja Andyn sanoitukset kuulostavat - sori mutta siitä ei pääse yli eikä ympäri - noloilta. Melodisesti kappaleissa on koukkuakin, tosin ripoteltuna rakenteisiin, jotka ovat - jälleen oi, niin Andymäisesti - ylisävellettyjä. Ja loppujen lopuksi on vaikeaa mitenkään erityisen brutaalisti arvioida levyä, jonka biisit jäävät soimaan päähän (vai muistanko ne vain lapsuudestani).

Harvinainen esimerkki levystä, jossa huomaan selvästi yrityksen ja koukkuisuuden, mutta jota en voi sisäistää tyylillisistä syistä. Blues ja pop - ok. Funkahtavat rytmit ja instrumentaatiot - mmhh. Jazzahtavat sävelkulut ja stemmat - yhhh.

Ei mitään varsinaista vikaa. Mutta jotain puuttuu - tai paljonkin. Karisma? Persoonallisuus? Koukut..?

Kun ihmiset puhuvat "vaihtoehtorockista", he eivät tarkoita tällaista, mutta heidän pitäisi. Kohokohta: Take Me To the River - vaihtoehtoista CCR:ää.

Ensimmäinen biisi oli selittämättömässä tarttuvuudessaan toivottu yllätys, mutta muut eivät lunastaneet odotuksia. Saattoi johtua sävellyksiä enemmän laulutyylistä. Olihan se helvetin outo.

Ihan kiva kuulla perusteemat, mutta minulla ei ole mitään käyttöä loputtomille variaatoille ja improvisaatiolle.

Muutaman asialle vihkiytyneen henkilön ei-ilmiselvä representaatio siitä, mitä he kuulevat kantrissa, ja hätkähdyttävän onnistunut sellainen. A-puolelta on vaikea löytää heikkoa raitaa - soulkoverit soljuvat kaikessa luonnollisuudessaan muun mukana - ja B-puolikin lässähtää vain osittain. Huomaamattomat saavutukset: My Uncle ja Wheels (Gösta Sundqvist Amerikassa).

Outouden lähtökohdat: blues, toisto ja hassu äänensävy.

Kokeilut eivät kiinnosta minua. Minua kiinnostaa se, mitä kokeilijat eivät voi saavuttaa, ja minkä takia he kokeilevat. En sano, etteikö tällä kokeilijalla olisi mitään tuntumaa siitä jostain. Mutta hänen esteettinen visionsa on lähtökohtaisesti liian "taiteellinen", anti-rock n roll, ja aksenttinsa liian islantilainen (sori, mutta osuu turhan lähelle..).

Miellyttävää, kepeää. Yksi biisi nousi jopa suosikiksi. (Execution of a Chump). Mutta miksen jaksa kuunnella kokonaan?

Sisältää pari rallia, jotka eivät ole täysin ysäriyden pilaamia.

Kovaa yritystä, jota latistavat ysäriräpän vaikeasti lähestyttävät puolet, mutta kovaa yritystä joka tapauksessa.

Ei vituta samalla tavalla kuin instrumentaalijazz. Kuulostaa jopa ihan hyvältä. Ymmärtäisin melkein minkä vain arvosanan, siis harrastelijoilta - ihmisiltä jotka ovat kuunnelleet kolme tunnin levyn useaan kertaan.

Hakee melodisuutensa iskelmäisyydestä, joten ei minulle. Lovefool? Ottakaa toinen tähti.

Cinnamon Girl ja historian kuunneltavimmat jamit (koska rakennettu biisien ympärille).

Näin myydään ideaa ilman sisältöä. Kornia.

Oppikirjaesimerkki ykkösestä. Teennäinen, mielikuvitukseton, omahyväisyydessään harhautunut.

Väärä vuosikymmen. Väärät päihteet?

Suunniteltu livemusiikiksi: tarttuvien sävellysten sijasta levyn biisit ovat kliimakseihin kasvavia rakennelmia. Olisin mielelläni nähnyt esityksen.

Yllättävän rootsia/poppia - ei edo. Mutta onhan tämä saatanan tylsä.

Kuuntelukokemuksena jatkuvaa taistelua levyn estetiikkaa vastaan. Asiaa ei myöskään auta se, että biisien koukut on haettu mollivoittoisesta folkista. Mutta ennen kaikkea artistin kehittämät melodiat TOIMIVAT: ne synnyttävät mielihyvää ja kylmiä väreitä. Olisipa tämä tehty 70-luvulla.

Välinpitämättömässä taidepoppiudessaan vuoren korkuinen haaste. Minulle oli liikaa.

Konseptin inspiroimia ammattilaisia. Konsepti on muuten Bond-leffat. Eikä Turner ole tuntenut nautintoa säveltäessään näitä biisejä.

Ei helvetti... tunnen itseni kahdeksankymppiseksi mummoksi, joka kuulee Sex Pistolsia vuonna 77. Paitsi että tällä kertaa mummo on oikeassa.

Kiistämättömän hienoja melodioita ja instrumentaalijuttuja. Sai minut jopa pyrkimään objektiivisuuteen. Kuuntelisin uudelleen.

50 Cent kunnioittaa koukkuja, mikä on myös kuuntelijan kunnioittamista. Silloinkin kun hyvä teoria ei ihan toimi käytännössä, tai sanoitusten aihepiiri rupeaa väsyttämään, voi olla varma, että pian korviin osuu taas jokin loistava poppibiitti, jota täytyy itsekin kunnioittaa, vaikka olisi kuinka hapoilla.

Ensimmäinen biisi on todellinen saavutus, vaikka se todella onkin "exit", koska mikään muu tällä ei yllä samalle tasolle. Mutta tarkkaan kuuntelemalla alkaa erottua muutakin kuulemisen arvoista - sinkkubiisi alkaa päästä oikeuksiinsa, ja lopetus on balladina vetävä. Jokin selittämätön viehätys tässä on, mikä kertoo potentiaalista kulutettavana tuotteena.

Parhaimmillaan hymyilyttää.

Perustasoltaan noin kakkosta. Jahkailusta ja kuiskalusta miinusta yksi tähti. Hurtista plus yksi tähti.

Riffittelyä, joka edustaa minulle mielihyvän sijasta mielipahan poissaoloa. Changes on kylläkin simplistisyydessään neronleimaus.

En ole musiikin yleisilmettä vastaan, ja levyn ensimmäinen biisi on aika pitkälti onnistuminen, mutta levy on kipeästi koukkujen tarpeessa. Ei, niiden pois jättämisestä ei voi vain "päättää".

Tekee bluesilla jotain, mitä en olisi odottanut voivan tehdä siten, että vaikutelma perinnetietoisuudesta säilyy. Pierrot Lunaite -pastissi? Olen puolesta, en vastaan.

Antamani arvosana ei kuvasta levyn uudelleenkuunteluarvoa omalla kohdallani: sen estetiikka on yksinkertaisesti vanhentunut, turhan raskas ja samalla huoliteltu. Kolmonen kuvaa Cobainin poplahjaa, jonka kiistäminen olisi naurettavaa - vaikka aristi itse olisikin varmasti halunnut sen kiistää.

Ymmärrettävää. Menevät tosin usein siitä, mistä aita on matalin. Sekin on ymmärrettävää.

Ei musiikillisesti täyttä paskaa (eikä varsinkaan laulaja), mutta äänimaailmaltaan ja estetiikaltaan mahdotonta sulattaa. Siinä missä voisin laittaa jonkun Hybrid Theoryn soimaan "läpällä ja kännissä", en voisi kuvitella edes muistavani tämän levyn olemassaoloa.

Häivyttää rajaa keskitempoisen popfillerin ja keskitempoisen pophitin välillä. Shake It Off erottuu radikaalisti parhaana biisinä.

Vahvistaa päätöstäni olla ikinä kokeilematta psykedeelejä. Mikä olisi mielikuvituksettomampaa?

Leffamusiikki meets New Orleans. Hienot soundit ja vokaalit, keskinkertaiset biisit.

Onko hän onnistunut uskottelemaan itselleen, että on tällä levyllä tosissaan?

Biisit erottuvat toisistaan jo yhdellä kuuntelulla. Moni saa myös kuulijan osallistumaan, vaikka kävelee kadulla kuulokkeet päässä.

Ajankuvaa: ysärillä rockin ja popin perinteiset sointuvaihdokset eivät ole tuntuneet tavallisista rock/pop-bändeistäkään riittäviltä. Mikä on ihan "ok" - mutta ei kannata odottaa yhdenmukaisen loisteliasta lopputulosta.

Jos haluan kuulla Hard to Handlen, laitan Otisia soimaan.

Monipuolista kilkutusta.

Kyllä kai leffan taustalla kuuntelisin. Mutta miksi PITÄISI kuulla?

Rehti yritys. Kiinnostaviakin biittejä alkaa löytyä, kun pääsee käyntiin.

Vau, olettepas te taitavia!

Ansaitsee kaksi tähteä, koska onnistuu siinä, mitä yrittää - eli luomaan päähän soimaan jääviä renkutuksia. Siitäkin huolimatta, että laulajan ääni on aivan saatanan ärsyttävä, ja suuri osa levyn sisällöstä jonkinlaista popiksi standardisoitua Pearl Jamia.

Kuulen pyrkimystä tyylikkyyteen. Löydän valitettavan vähän sisältöä.

Kaoottiset ysäribiitit ja samplejen hyökyaalto. En tykkäisi edes hyvästä tällaisesta.

A-puoli on itselleni "kokemuksia" ja "mystiikkaa" ihannoivassa pehmeydessään vähän niin kuin guilty pleasure-kamaa. And It Stoned Me, Crazy Love, Caravan ja Into the Mystic vain yksinkertaisesti toimivat. Jopa Moondancea siedän. B-puoli taas on kokonaisuudessaan heikompi, ja Everyone on jo hirveä - puhdasta syyllisyyttä ilman nautintoa.

Sisältää muutaman hyvän idean (esim. Car Song, Blue) ja kunnioitettavaa minimalismia, mitä tulee koukkujen säveltämiseen. Kärsii jossain määrin täytebiiseistä, liian ammattimaisesta tuotannosta (miksi vaikkapa Stutter-biisin kitaroiden päälle pamautetaan lasia leikkaava treblebasso ja stereorummut??) sekä 90-luvulle tyypillisestä melodisuudesta.

Paikoin iskevää myös tällaisenaan, mutta tarvitsisin porttihuumeeksi jotain huipputarttuvaa biisiä. Shoot me.

Erikoinen tapaus. Bändillä on kaikki edellytykset kehitellä hyviä melodioita ja toimivia kappaleita, mutta homma kaatuu jatkuvasti yritykseen larpata musiikkoa tai olla kiinnostava - hienoa, keksitte jännän sointuvaihdoksen, mutta kukaan ei muista teitä, kun biisi päättyy.

Kaksi persoonallisuutta: vaatimattomat parin minuutin rallatukset (Sunday Morning, Femme Fatale, There She Goes Again..) vastaan kunnianhimoiset kokeilut (Venus in Furs, Heroin..). Edelliset ovat loistavia, jälkimmäiset eivät koskaan ole erityisemmin puhutelleet minua. Eli... hyvä debyytti?

Tehnyt viimeisen parin vuoden aikana noin kymmenen tunnin pituista levyä. Kiva juttu, mutta eihän tässä hyvistä biiseistä ole kysymys.

Suojautuu yksitoikkoisuudelta hienovaraisin keinoin, ja seurauksena kuulijan mielenkiinto pysyy yllä. Toimii. Kannattaisi silti kokeilla duuripohjaisiakin biisejä - eivät ne aina ole niin naiiveja kuin voisi luulla.

Raskasta. Monessa mielessä. Ei silti pelkästään puuduttavaa.

Musiikkia, joka kehittyy sisällön itsensä ehdoilla: Verlainen kitarointi edustaa genremusiikin sijasta puhdasta omistautumista melodialle, kun taas kappaleiden koukut syntyvät epämelodisesta rytmiikasta. Välillä musiikki rönsyilee äänimaailmallisesti suuntiin, joita on vaikea niellä (jopa iskelmällisyyteen), mutta tärkeintähän on se, että jokaisessa biisissä on jokin idea, joka lopulta osoittaa oman tarttuvuutensa. Sanotaan vahva 4-, joka pyöristyy täyteen neloseen, koska uskon tämän muuttuvan kattavalla kuuntelulla vielä paremmaksi.

Tyytyy hyvään soundiin, ja koukut jäävät vaisuiksi. Minkä takia voisi olla perusteltua erotella tämä hittejä sisältävistä kakkosista kuten Musesta. Toisaalta taas mieluummin erottelen tämän ykkösistä kuten The Young Godsista.

Liian hidasta, liian synkkää, liian taidetta. Ymmärrän toki miksi tästä pidetään, mutta en tule kuuntelemaan uudelleen. Elo on tuskaa, mutta kaikki uskottelemme itsellemme, että se ei ole - ja tässä uskottelussa on totuutta.

Great American Songbook -tyyppinen musa on ongelmallista, koska se oli "poppia" aivan saatanan kauan aikaa sitten. Olisin narsistisen ylpeä, jos voisin välittää sen sointuvaihdoksista ja melodioista, mutta harmittavan harvoin voin. Toisaalta Nelsonin käppäisyys on sympaattista, ja kyllä minä nyt JOISTAKIN näistä biiseistä tykkään.

Kielletty hedelmä. Ei edes houkuta.

Kehittyvää primitivismiä. Voisi toteuttaa tarkoitustaan, jos olisin humalassa.

Luo tunnelman ja rakentaa biitin. Ei pakota keskittymään.

Tietoisuudestamme poistunut sana "hipsteri" palaa mieleen. Valitettavasti koukut pitäytyvät poissa.

Karmeista pianosampleista ja poukkoilevan tarkoista 2000-luvun alun biiteistä huolimatta lämpenen. OK, en voi kuvitella laittavani vapaa-ajalla soimaan, mutta voin kuvitella vaihtoehtoisen todellisuuden, jossa tekisin niin.

Iskevä (joskaan ei erityisen HYVÄ) aloitusbiisi. Muuten levy jää jumittamaan minimaalisista aineksista venytettyihin täytebiiseihin. Ideoiden puutteessa voi tuntua riittävältä, että lisää biisiin jonkun jännän raidan erikoisella soittimella tai soundilla. Mutta ei se riitä.

"Melody Nelson"... En kuuntelisi vapaaehtoisesti.

Yksi vaikuttava (Come Together) ja muutama oikein nautinnollinen biisi (Octopus' Garden, I Want You, Here Comes the Sun...). B-puoli kuitenkin lässähtää ikävästi. Ja Maxwell's Silver Hammer on anteeksiantamaton.

Saattaa toimia. Jos on alle 13-vuotias ja elää vuonna 67.

Hyviä biisi-ideoita; hyvin vähän biisejä. Parhaat kuulostavat täytevedoilta neljän tähden levyllä.

Rytmityksensä ja jazzia muistuttavan, vapaan melodisuutensa vuoksi lähes kuuntelukelvotonta.

En raaski antaa ykköstä, basso jymisee niin viattomasti!

Kyllähän tuo hitti nyt päähän jää. Karmeat soundit, muuten. Todella karmeat.

Ei vielä valmista tavaraa - hittibiisi puuttuu. Olen silti riittävän kiinnostunut pohtimaan, olisiko joku raita ollut parempi kuin ensivaikutelman perusteella.

En yksinkertaisesti jaksa Walk On the Wild Sidea. Muuten tämä levy toimii hienosti kokonaisuutena, ja, kamoon, sisältää Perfect Dayn, mikä antaa anteeksi Reedin ajoittaiset hairahdukset ja "luovuuden" hetket.

Sisältää kunnionhimoisia kokeiluja, jotka herättävät huomiota mutta ärsyttävät. Sisältää myös tyypillisemmällä tavalla rytmikkäitä standardivetoja, jotka ovat ihan jees mutta unohtuvat. Silloin kun eivät ärsytä (huom. strawberries, peas and beans, couple of cosmonauts...).

Huonolla tavalla käppää.

Omassa lajissaan melko täydellinen, mutta kauttaaltaan omaksuttu, ei sävelletty. Kylmiä väreitä: joo. Tiedät missä...

Tämä sisältää taitavaakin sävellystyötä, ja levyn konsepti on sinänsä viihdyttävä. Lopulta musiikin esteettinen ilme ei kuitenkaan mahdollista varauksetonta nautintoa.

Indie-musiikkiin sisään rakennettu sentimentaalisuus on asia, joka yksinkertaisesti hiertää - ei sanoitusten, vaan äänimaailman ja tekstuurin tasolla. OK, tämä bändi ainakin esittää osaavansa nauraa itselleen. Mitä sitten? Korviini välittyvä empiirinen data ei muutu siitä mihinkään.

Musiikkia, josta saa pitää, mutta johon ei tule tyytyä.

Melko yhdentekevää, mutta pakottaa keskittymään omilla jipoillaan. Vähän niin kuin leffassa mukana oleva ärsyttävä kaveri, joka tökkii jatkuvasti kylkeen, kun tapahtuu jotain "hassua".

Ok, en välttämättä jaksanut kuunnella näitä ihan loppuun saakka. Mutta olin kyllä joka biisin kohdalla aidosti kiinnostunut siitä, minkälaista takomista SEURAAVAT raidat toisivat tullessaan.

Huomaan välillä hitusen lämpeäväni jollekin melodialle, vähän niin kuin monilla käy Totojen ym. kanssa. Levyn toteutus on kuitenkin vain niin (en keksi muutakaan sanaa) ällöttävä, että tiedostamattoman resistanssin asettama muuri sitä vastaan on ylitsepääsemätön.

With a Little Help from My Friends on mahtava biisi (erityisesti Ringon, ei Cockerin, vetämänä), ja A Day in the Life olisi oikein hyvä ilman ylimääräistä pelleilyä (jep). Muutoin tästä LP:stä pitäminen on riippuvaista mielentilasta, mikä on aina huolestuttavaa. Ja esim. Lucy in the Sky with Diamondsia ei ole mikään mielentila koskaan pelastanut.

Ain't Talkin' Bout Love ja Kinks-koveri ovat "ihan hauskoja". Ja hei, saattaisin soittaa joskus tulevaisuudessa lapselleni Eruptionin ihan vain näyttääkseni, että heh, tällainenkin tehtiin ennen kuin isä oli syntynyt. Siitä toinen piste.

Saattaa alkuun yllättää (melkein) positiivisesti, mutta asettuessaan omalle melodiselle uralleen osoittaa sointu soinnulta, intonaatio intonaatiolta ja läppä läpältä yhä varmemmin oman hirveytensä.

Mikä ihmisiä vaivasi 80-luvulla? Tämänkään levyn tuotantoa ei olisi tarvinnut pilata efekteillä "epävireinen urku" ja "pimahtanut tietokone" - se oli pilalla jo alusta lähtien. Mitä musiikkiin tulee, se on paikoin ihan jees ja paikoin hyvää, joskin kappaleet ovat ylipitkiä. Score: Manic Monday: 100 - 1999: 0.

Soundillisesti/tuotannollisesti korvia hellivää. Ja kun skippasin jazzin synkkyyteen vajoavat trumpetti-/saksofoniosuudet, mielenkiinto pysyi yllä jo pelkästään sanoitusten perusteella. Todella hyvät sanat. Miinusta heikosta uudelleenkuunteluarvosta (huom. edellä mainitut "osuudet").

Yhden tempun bändi: biitti plus tarttuva, pieniin stemmoihin ja rytmiikkaan perustuva hokema. Tai itse asiassa loppua kohti levy muuttuu kokoelmaksi täyteballadeja. Molemmat ulottuvuudet kuulostavat koko ajan melko samalta.

Tämän kuuntelu on kivaa. Mitä muuta voi toivoa? No, että musiikki olisi sen tyyppistä, että tekisi aidosti mieli kuunnella uudelleen (lue: vähemmän kasarin lopun kaaosbiittejä ja täyteen ahdettua soundia tukemassa ohutta lauluääntä). Mutta joo, ihan kivaa oli.

Annoin mahdollisuuden neljän puolikkaan biisin verran. Ei muuta sitä tosiasiaa, että tämä on popmusiikin banaalein, itsetiedostavin ja rahvaan mukahumoristisin muoto.

Haluaisin olla paikalla, kun he uskottelevat itselleen, että soittavat parodista hassuttelua, koska se on hyvää, eivätkä siksi, etteivät osaa kirjoittaa mitään parempaa.

Samanaikaisesti tarttuvaa ja hyvällä tavalla kokeilevaa. Ratsastaa toki jossain määrin "hiteillä" (joita on ainakin neljä), mutta ei rasittavasti: joku täytteeksi mielletty biisi kuulosta uudella pyöräytyksellä aina paremmalta kuin aiemmin, jää soimaan päähän tms. Plussaa sanoituksista ja konsept(e)ista.

Vaikka tunnustan tämän hyvät puolet, en innostu lainkaan. Kaltaiseni kuulija tarvitsisi jonkinlaista... ömm... koukkua.

Band on the Run soi päässä. Myös Jet on ihan ok. Niin kuin on myös Band on the Runin "sinfoniamainen" rakenne. Noh, kaikki tietävät, että Paul ei aina voi omalle mauttomuudelleen mitään. Mutta tämä ei ole pahimmasta päästä.

Kuulkaas pojat, nyt kannattaisi pitää pieni tauko ja vetää vähän henkeä. Kyllä se siitä - tällaiselle ei ole mitään tarvetta.

Kaksi raitaa nappasi heti täysillä: One Nation Under a Groove (käytännössä mahdotonta olla tanssimatta, vaikka on juuri herännyt viikonloppuaamuna aikaisemmin, kuin olisi halunnut) sekä Who Says a Funk Band Can't Play Rock - ja levyllä on muutakin kuulemisen arvoista. Toisaalta viimeisellä kolmanneksella aloin toivoa koko homman loppuvan, koska haluaisin antaa tälle kolmosen, mikä on aina vain vaikeampaa, mitä pidemmälle jamit etenevät...

Helpoksi ei tämänkään kepeän aikuisrockin kuuntelua ole tehty. Jokaista (heikkoa) hetkeä kohti, jolloin tulee ajatelleeksi, että "mmh, minähän voisin melkein tykätä tästä", LP tarjoaa ainakin kaksi hetkeä, jotka saavat kiemurtelemaan inhosta. Jos ajattelet toisin, olet väärässä. Mutta sallin kaksi tähteä, koska pari raitaa on tänään soinut päässäni.

Kuulin aluksi puolella korvalla olkkarin kajarista, ja ihan piruuttani kokeilin uudelleen, oliko tämä näin käsittämättömän tylsää. Ekan biisin puolikas oli.

Tämä bändi ei taida kauheasti harrastaa koukkuja. Kivastihan he soittavat, jopa tyylitajuisesti, mutta valitettavasti minulla ei ole syytä kuunnella.

Se, että Elvis Costello pusertaa biisejä ulos kuin mitäkin tuotetta, on uhka populaarimusiikille sinänsä. Totta kai kaikki popmusa on "tuotetta", mutta on ihan yhtä merkittävää, että hyvä sellainen TUNTUU olevan jotain enemmän. Costellon musiikki viittaa kyynisyyteen, joka näkee tuon tunteen turhana.

Ei sisällä mitään Thrillerin tavalla maata järisyttävää, mutta tämä on joko melko tasainen kokonaisuus, tai sitten hitit on ripoteltu juuri oikeisiin kohtiin. Ja esim. Man in the Mirror on biisi, jonka kertosäe vaikuttaa ensi kierrolla yhdentekevältä, mutta jo toisella kerralla saa laulamaan mukana. En edes anna tällä kertaa miinusta kasarituotannosta, joka ärsyttävästi jopa toimii.

Lahjakas duo iskee aidosti sävelletyt pätkänsä levyn kärkeen ja jättää loput junnaamaan omillaan.

Another Girl, Another Planet kolahti ensimmäistä kertaa, kiva. Verta hyytävä biisi muuten. Loput levyn sisällöstä on VÄHÄN liian löysää ja epävireistä. Mikä ei sekään haittaisi, jos kappaleet olisivat... parempia.

On suuri vääryys, että soul on tämän sivuston mukaan yksi vähiten suosikkigenreistäni. Mutta ei voi mitään - tämäkin levy on filleriä täynnä, ja vaikka mukana on Natural Woman, siis ehkä artistin paras tulkinta, kokonaisuus on hieman puiseva jopa alle puolen tunnin LP:ksi.

Ei paskaa, mutta miinusta täysin tarpeettomasta pituudesta. Mitä minun tulisi tehdä tällä tuotteella? Laittaa soimaan "taustamusiikiksi"?

Tasainen osoitus hyvästä melodiantajusta. Onko levyllä mitään ERITYISTÄ? En ole varma - siis aidosti en ole.

Levyllä on luotettu siihen, että Cashin ääni ja aura nostavat musiikin korniuden yläpuolelle. Eivät nosta. The Man Comes Around on tosin neronleimaus.

Yksinkertainen idea: täydellisen naiivi sanoma, jonka on tarkoitus nousta itsensä yläpuolelle musiikille valikoidun muodon kautta. Ei toimi - muodon takia. Plussaa meemimateriaalista.

Vaikea keksiä mitään sanottavaa. On helppoa kuulostaa kivalta.

Kunnioitettavasta pyrkimyksestä iskevyyteen huolimatta tämä jää paikoin hyvin yksitoikkoiseksi. Tai ehkä on olemassa vain yksi tempo, sointulaji ja tunne.

Paikoin todella lupaavaa, ja laulaja tulkitsee isolla T:llä, mikä on suoraan sanottuna aivan helvetin hyvän kuuloista. En siltikään täysin syty. Jonkinlainen määrä-laatu suhde keikahtaa vielä vaa'an väärälle puolelle.

Miten kaiken variaation saa kuulostamaan saman toistamiselta? Onko vika minussa. Todennäköisesti?

Across the Great Divide on toimiva aloitus, ja Dixie on alisoitettu klassikko. Noh, kaiken kaikkiaanhan levyn biisimateriaali on varsinkin B-puolella vähän tasapaksua, rytmi turhan tallusteleva, ja laulajien kaverillinen taitamattomuus alkaa pidemmän päälle ärsyttämään. Toisaalta muistan miten esim. Rag Mama Rag ja Up On Cripple Creek menevät, ja voin kuvitella, että pidemmän päälle muistaisin enemmänkin. Levy on siis kai 2,5, johon luotan sen verran, että olen valmis pyöristämään ylöspäin.

Samasta historiallisesta hetkestä peräisin kuin Carole King, mutta jazzahtavampaa ja (PALJON) epäkoukukkaampaa. Eipä Nyro minua mitenkään erityisesti hierrä, mutta en näe tilannetta, jossa kuuntelisin tätä uudelleen. Miinusta sanoituksista.

Kuuntelin muutaman näytteen. Velvollisuus täytetty?

Hitaammista, "jumittavammista" täytebiiseistä huolimatta tämä on onnistuminen. Artisti todella osaa sanailla, enkä edes osaa selittää miksi: juttuja vain on hauska kuunnella. Päähän soimaan jäävä yksinkertainen rallatus (Shutdown): check.

Luo minimalistisin keinoin oman, minimaalisesti kiinnostavan maailmansa. Sanotaan nyt 2-.

Eihän tätä jaksa kuunnella, mutta nimibiisille annan "objektiivista" tunnustusta melodisesta iskevyydestä ja meemimateriaalista.

Pari kivaa duettoa, joista toisessa jopa koukun tapainen. Mutta pelkäänpä pahoin, että Caven "kultin" jäsenet luulevat muidenkin näistä olevan huippukappaleita - ja kuoleman ja synkkyyden olevan syvyyttä.

Ihan pätevä levy. Love Hurtsin alkuperäisversion kuuleminen on hauskaa, ja esim. Jimmy Reed-cover on mukava lisä. Kolmonen kuitenkin vaatisi, että kuulijalla on yhtyeeseen sellainen henkilökohtainen suhde, joka ei sisällä historiallisesta etäisyydestä johtuvaa, epäreilua taipumusta vähän hymähtää ajatukselle "Everly Brothersista".

Melko uskomaton levy. Siis siinä mielessä, että artistin heikkoudet ja vahvuudet menevät täysin sekaisin: levyn musiikki (mukaan lukien laulu) kuulosta hyvältä bluesina ja rokkina, joka taikoo koukkuja ja tarttuvuutta tyhjästä, kun taas sanoitukset lähtevät sen verran laukalle kohti "arkimaailmassa" kiinni olevaa tajunnanvirtaa, että niitä ei jaksa kuunnella loppuun saakka. Ymmärrän, että Desolation Row on varmasti jonkinalisen inspiraation tuotosta, mutta kuuntelen esim. A-puolen raidat 2-4 miljoona kertaa mieluummin (kyllä, 1 ja 5 ovat mielestäni niitä parempia).

"Se" kaveri joka on muusikko ja soittaa välillä jossain baarissa akustisen kitaran säestyksellä, ja osaakin soittaa ihan hyvin, mutta ei edes ajattele, että haluaisi säveltää jotain tarttuvaa.

Kun biisinteosta tulee tékhne.

Hardcore ylittää popmuodon typistämällä sen äärimilleen - post-hardcore tarjoaa tilalle omaa muotoaan, joka pohjimmiltaan epäonnistuu, koska ei ole seurausta vastakohtansa typistämisestä.

Hyvän kuuloista soittoa, ja juu, hyvän kuuloista laulua. Musiikista en valitettavasti saanut kunnolla kiinni - hienovaraisuuteen perustuvassa genressä saa tehdä töitä geneerisyyden välttämiseksi. Toinen piste siitä, että voisin ehkä yrittää uudelleen.

Synkkyyttä rytmitettynä olemattomaksi kaiutetulla rumpusetillä. Ei minulle estetiikka, joka pelastaisi silloin, kun musiikki on yhtä valovuosien pituista jyystöä.

Tässä luodaan varhaisen ysäriräpin peruselementeistä jotain kestävää. Itse rap on huomaamattoman ja huomattavan taitavaa. Ok, artisti tykkää esitellä omaa älyään. Se voidaan sallia, kun suurimpaan osaan biiseistä sisältyy jokin hyvä idea.

Hyvää ja vetävästi laulettua mutta esteettisesti minua miellyttämätöntä poppia, PLUS levyn keskelle sisällytetty 4-5 tähden mini-EP. Billie Jean - puhdasta neroutta, ei muuta.

Tiedät, mistä biiseistä pidän (oikeina hetkinä). Mutta en halua, että Mark Knopfler välittää minulle omia "fiiliksiään". En luota niihin, en luota tyyppiin, enkä jaksa kuunnella kuuden minuutin maalailua.

Folkmaisesti jazzahtavaa. Karua kuultavaa.

Koukkuina dissonantteja jazz-sampleja. Jätän diggailuyritykset suosiolla muille.

Ei tämä PAHALTA kuulosta. Mutta mikä ihmeen kehu se sellainen olisi? Totuus on, että kysymyksessä on Youngin yliarvostetuin levy, jonka nytkin kuuntelin loppuun vain lojaaliudesta artistia itseään kohtaan. Mitä tulisi ajatella, kun yksi historian parhaista koukkujen ja melodioiden säveltäjistä tyytyy puhtaaseen tunnelmointiin?

Kun pitää jatkuvasti olla vähän "erilainen" ja muita fiksumpi. Sinänsä ymmärrettävää, erityisesti vuonna 2011, mutta tämä levy ei ansaitse kokonaista kuuntelua.

Valittelut koukuttomuudesta eivät yksinkertaisesti ole todenmukaisia. Millä muulla Rollarien levyllä on muka parempia biisejä kuin Rocks Off, Tumbling Dice ja Happy? Sallitaan heille Casino Boogiensa ja I Just Wanna See His Facensa. Tällaisetkin jamit edustavat bändin totaalista tyylitajua, ja pysyvät järkevän mittaisina, toisin kuin esim. kaikilla muilla bändeillä. Miltä muulta levyltä voi löytää, ja siis LÖYTÄÄ, Let it Loosen, Rip This Jointin ja Shine a Lightin? Mikä muu levy tuntuu siltä, kuin löydettävä ei loppuisi vuosienkaan päästä?

Kaksi kaveria aivan saatanan syvällä omassa jutussaan. Tiedätkö mitä, en inhoa tätä, ja näen hyvää rytmiikkaan pohjaavissa biiseissä kuten Bap De La Bap (olisipa tällä vain joku toinen nimi) sekä It's Better This Way. Lisäksi Party Fears Twon leevimäinen syntikka huvittaa minua. Riittävät perustelut kahden tähden antamiselle?

Soulina markkinoitua iskelmää vahvimmillaan. Toki osa on täytettä, mukaan lukien osa sinkuista, mutta parhaiden biisien kiistämätön tehokkuus ansaitsee oman tunnustuksensa. Matala 3/3-.

Pari hyvää tulkintaa, jotka voisin jatkossakin soittaa. Tuotanto on kuitenkin korvat tappavan hirvittävä (yleensä PIDÄN 50-lukulaisesta kämäisyydestä), ja valtaosa biisivalinnoista oman aikansa tusinamateriaalia.

Tämä ehkä vain vaatii tiettyä asennetta minää ja maailmaa kohtaan, jota en löydä koluamalla sieluani. Henkilökohtaisesti levyn estetiikka saa minut tuntemaan oloni epämukavaksi omissa nahoissani, ja tekee minut kyyniseksi ja epäileväiseksi kaiken muun suhteen.

Rockmusiikissa "progressiivisuuden" suhde edistykseen on sama kuin juoruilun suhde moraaliin: edelliseen turvaudutaan, kun jälkimmäinen on kateissa. Mutta antaa heidän kilkutella menemään. En usko, että siitä koituu kenellekään paljoa vahinkoa.

Tämä on kokonaisuutena raskas, eli melkoisen pitkä, ja koska bändin vetovoima perustuu tarkoituksellisesti sen musiikin yleiseen sointiin - grooveen, miksi ei? - voi toteutus olla ajoittain sisällöllisesti vähän köyhää. Olen varma, että tähän voi hullaantua siinä määrin, että hitit ja "aura" kantavat koko tunnin ja vartin. Ongelmia tulee niille, joiden hullaantumiset kohdistuvat toisaalle.

Ammattitaitoisesti melodioihin keskittyvää, mutta valitettavasti melko koukkuja säästelevää rutiinisävellystyötä.

Ihan sympaattinen, vähän kuin oman kontekstinsa JVG: viihdyttää, mutta ei ehkä omaksi huviksi soitettavaa. Tietävät, että Adidas beats Nike.

Ainakin jenkkiversio, johon tämä sivusto linkkaa, on täynnä huippuraitoja, jotka saattavat olla vähän.. vaikeita, mutta hittejä siitä huolimatta. Noin muutenkin tässä on ainutlaatuista vetovoimaa, koska musiikki on pitkälti sovellettua bluesia, mutta siten, että sen kutsuminen bluesiksi ei tyydytä lainkaan. Ja pidän paljon bluesista - kuten tästäkin levystä, jolle olen valmis varaamaan nelosen, vaikken olekaan siitä henkilökohtaisella tasolla VIELÄ totaalisen innostunut.

Kaikesta venyttämisestä ja ajoittaisesta hupailusta huolimatta tällä LP:llä on niin paljon Hyviä Biisejä, että se ei pelkästään pakota kuuntelemaan, vaan myös jatkuvasti nauttimaan itsestään. On selvää, että Beatles ei ole ihan 100-prosenttisesti Minun Juttuni, mutta jos en anna tälle levylle neljää tähteä, niin mille sitten? Ihan oikeasti, tästä voisi koostaa kokonaisuuden, jonka keskiössä olisivat esim. Back in the U.S.S.R., While My Guitar Gently Weeps, Happiness Is a Warm Gun, Helter Skelter, Revolution 1... Kun tähän lisää pari vähän vähemmän nerokasta onnistumista, esim. Glass Onion, Dear Prudence, Julia jne., on jo melkein viiden tähden lista kasassa. Ehkä minun ei pitäisi olla näin yllättynyt, mutta olenpahan kuitenkin.

Osittain ihmeellistä paahtoa, osittain perinteisempää renkutusta. Walk This Way jää soimaan päähän, ei siinä mitään, mutta osa materiaalista kuulostaa siltä, kuin se olisi sävelletty juuri siksi, ETTEI se jäisi. Tylerin vokaalit myös ns. "acquired taste".

Siedettävät kivan äänen tuottamisen taidot; heikot ja/tai laiskat biisintekotaidot. Pari vähän onnistuneempaa vaihetta pelastaa vain vähän.

Siedettävät kivan äänen tuottamisen taidot; heikot ja/tai laiskat biisintekotaidot. Ei pelastavia tekijöitä ensi kuulemalta.

Vajoaa jazzahtavuuden ja päämäärättömyyden yöhön liian kepeän biisintekoasenteen vuoksi. (Positiivinen huomio: vaikken pidäkään laulajan äänen käyttötavasta, pidän sen luontaisista taajuuksista.)

70-luvun alun pop/folk-laulua toteutettuna jazzin ideaaleilla. Tällä on (kai) omat ansionsa (pakko olla?), mutta en pysty kuuntelemaan, ellen pakota itseäni.

Tämä menee musiikillisesti hieman yliyrittämiseksi, vaikka en sinänsä vihaakaan levyn kokeiluja. Melko hyvä yhden kuuntelukerran tulkinta modernista räpistä - point taken.

Paikoin nautinnollista, ja ennen kaikkea ei ärsyttävää (toisin kuin esim. Elvis Costello) Biisimateriaali on toki vähän B-laarista, enkä jää himoitsemaan sen kuulemista uudelleen, mutta pastisseina ja eri tyylilajeja mallintavina kappaleina nämä menettelevät.

Mahtipontista ja/tai juustoista ja/tai tylsästi jammailevaa.

Kuulostaa usein hyvältä. Onko "hyvää"? Ei niin hyvää, että ottaisin itsenäisesti kuunteluun. Eikä ole väärin kaivata musiikkiin vokaaleja.

Kuulostaa hyvältä (kuten reggae melkein aina), mutta biisit tuntuvat toissijaisilta yleiseen musiikilliseen ja ulkomusiikilliseen ilmeeseen nähden. Se ei tyydytä minua.

Erityisesti kitarataustat toimivat ja, mikä tärkeintä, kiinnittävät huomion. Valitettavasti aika suuri prosentti menee yhdestä paikasta sisään ja toisesta ulos.

Jokin lauluosuuksien kaverillisen nasaalissa rentoudessa hiertää. Duon omistautuminen koukuille on kuitenkin ilahduttavaa - heidän ei tarvitse esittää, että uhraavat hyviä biisejä soundille tai junnaukselle jostain muka diipistä syystä - ja tämä olisi nelonen, jos kokonaisuus olisi tiiviimpi.

Tyylillisistä puutteista huolimatta tämä kutsuu kuuntelemaan itseään useammin kuin kerran ja jättää pohtimaan miksi. Lisäksi Behind Blue Eyes saattaa olla yksi kaikkien aikojen melodioista, eivätkä edes Daltreyn maneerit latista sitä.

"Energisyys" on aivan sallittava termi kuvaamaan musiikkia silloin, kun muitakin avuja on havaittavissa. OK, Biafran ääni on jollain tasolla "acquired taste", johon ei koskaan täysin totu, mutta biisimateriaali on huomiota herättävän vahvaa - enkä tarkoita pelkästään kunnianhimoisempia (?) popkappaleita, vaan myös punkvetoja kuten Forward to Death, jotka koukuttavat samalla, minimalistisella tavalla kuin hyvä rock'n'roll on aina tehnyt. Joten kyllä, annan häpeilemättä energian viedä itseni mukanaan. Voisiko se olla viemättä?

Pelkoni substanssin täydellisestä puuttumisesta korvautui lopulta varovaisella nautinnolla. Yhtään huippukappaletta levy ei sisällä, mikä selittää arvosanan, mutta ei tämä toivotontakaan ole.

Tarkoituksellista ärsyttämistä? Haluan uskoa niin.

En näe mitään syytä miksi kuuntelisin uudelleen levyversioiden sijasta. Varsinkaan akustista puolta. Sähköisellä taitaa soittaa The Band. Viehättävää. Mutta vain viehättävää.

Ennakkoluuloja hälventäviä hittejä yhdistettynä ennakkoluuloja hälventävään tuotantoon, joka kantaa hätkähdyttävästi laulelun ja fiilistelyn läpi. Hyvä.

Kate Bushin markkinoima Don't Give Up, tylsin kappale mitä olen koskaan kuullut, olisi ollut symbolisesti hyvä paikka lopettaa. Kokeilin vielä seuraavaa. Ei tässä reiluudesta olekaan kysymys.

Rakastan "tunteita herättävä perusrockbändi"-CCR:ää, kun taas "junnaava blues rock"-CCR on mielestäni vain hyvää. Ja hyvää se toki on. Mutta levyn biiseistä vain Proud Mary on yksi yhtyeen parhaista.

Voisin kysyä jälleen: miksi? Mutta ilmaisenpa mieluummin ilahtuneisuuteni siitä asiasta, että vaikka EC:n sävellykset kuulostavat tälläkin levyllä musiikkiopiston pophistorian kurssin loppuharjoituksilta, niin ne ovat sekä laadultaan iskevämpiä kuin aiemmilla levyillä että sisukkaammin esitettyjä. Mistä biisistä muuten tuo I Want You-kappaleen melodia on?

Saatan olla liian hövelillä päällä, ja teoriassa tämän asteinen masistelu on liian optimistista, mutta nämä kappaleet herättävät musiikillisia kysymyksiä. Saattaisinpa jopa palata muutamaan.

Ongelma ei ole vain se, että tämän on tarkoitus synnyttää kivoja, seesteisen kaipaavia tunteita, vaan myös se, että kappaleiden melodiat kuulostavat Rod Stewartin 90-luvun täytelevyjen voimaballadeilta.

Kuulostaa orgaanisen ysärirockin luomien puitteiden vuoksi paremmalta kuin soundimusiikki yleensä. Mikä ei muuta sitä tosiasiaa, että tämä on soundimusiikkia.

Konsepti on yllättävänkin toimiva, vaikka sanoja ei jaksa edes yrittääkään kuunnella - basso melodisena elementtinä on hyvin tuotettu. Toisaalta tämä johtaa siihen, että biisien laulukoukut on korvattu toistolla, efekteillä ja estetiikalla - perisynti, josta bändin sanoitukset tuskin kertovat.

Olen eettisesti pöyristynyt.

Toimii oman genrensä (tiettyjen) ominaispiirteiden ansiosta tiettyyn pisteeseen, mutta en koe pitkässä juoksussa tarpeelliseksi.

Tämä tasapainottelee sen välillä, kuulostaako hyvällä tavalla huonolta vai huonolla tavalla huonolta. Lopputulos: hyvällä tavalla - bändin ilmaisussa on yllätyksellisyyttä, jota on mahdotonta toistaa. Asiaa auttaa myös se, että suurin osa levyn biiseistä voi jäädä soimaan päähän.

Kaikki biisit eivät ole säveltäjien parhaimmistoa, mutta hyvät ovat HYVIÄ. Levy tyydyttää myös kokonaisuutensa ihan vain koska se on levytetty oikeaan aikaan - näytteenä vuoden 69 popin sävelkuluista ja äänimaailmasta kappaleet ovat kiitettäviä.

Kun artistin itseilmaisuun sisään rakennettu kornius estää häntä saavuttamasta sitä, mihin hänen lahjansa riittäisivät, ja minkä hän luultavasti ansaitsisi.

Ei herätä kateutta ollessaan nerokasta, eikä turhautumista ollessaan vähän vähemmän. Olen Fogertyn puolella. Ja I Heard it Through the Grapevine on helvetisti parempi kuin alkuperäinen.

Jaa missä oli "psykedeelisiä" vaikutteita? Siis hyvä vaan, ettei niitä kauheasti ollut. Aito pettymys on se, etteivät bändille ominaisemmatkaan biisit säväytä enempää kuin genrensä keskivertovedot.

Ei millään tasolla turha valikoimana, josta voi kuunnella otteita sieltä täältä. Olen kiitollinen Careless Love-versiosta ja ehkä parista muustakin. Kokonaisuutena tämä on kuitenkin tyylilajinsa puolesta hankala (jouset...), ja esim. jazzifioituja Hank Williams-covereita minun ei tarvitse kuulla uudelleen.

Lauluääni, soundin ohuus tai musiikin vinksahtaneisuus eivät ole ongelmia. Mikä ei tarkoita, ettenkö kaipaisi paria popratkaisua tämän kaiken sekaan.

Kilinkolin itsellesi.

Alku ja loppu ovat historiallisia tapauksia. Onko levyllä junnaavat hetkensä? No tietenkin. Pitäisikö sen haitata?

On kuvaavaa, että levyn paras ja tarttuvin biisi, Go Your Own Way, enteilee makeilevaa kasaripoprokkia. Toisaalta parempi se kuin tylsyyden ja vaikeasti siedettävän pehmeyden välimaasto, johon suurin osa levystä jämähtää. Tuntevatko ihmiset todella olonsa mukavaksi kuunnellessaan tätä?

Samantapainen reaktio kuin hyvänä pidettyyn jazziin: kuuntelen kohteliaasti teemat, mutta en jaksa niiden työstämistä käytännössä. Ok, tämän levyn musatyyli ei ärsytä minua. En silti ryhdy suurkuluttajaksi.

Al Green on hahmona liian pehmeä, ja hänen musiikissaan on tehty esteettisesti kyseenalaisia valintoja (hieman jazzahtavat sointuvaihdokset, vaeltelevat sähkökitarat..). En siltikään voi sanoutua irti nimibiisistä, joka houkuttelee minua ajoittain kuin käärme paratiisissa. Ja vaikka levyllä ei vaikuta olevan mitään muuta yhtä kiistattoman tehokasta, se viihdyttä loppuun saakkaa. Saattaa jopa sisältää muutaman Hyvän Kappaleen.

Kas, kitarakoukut todella toimivat koukkuina - mikä saa myös kertosäkeiden sanavalinnat tuntumaan tarttuvilta. Ansaitsee enemmän kuin satunnaisen viihdekäytön.

Siinä missä Queen vituttaa vakavuudellaan ja Toto limaisuudellaan, tämä kuulostaa aidosti parilta epäsuositulta äijältä hykertelemässä omassa miesluolassaan. Sori mutta Sweet Talkin' Woman ja jotkin muutkin melodiat tehoavat. Eikä puhuta tästä enää koskaan.

Vaikea uskoa, että aloin kaipaamaan kahden ekan biisin nauruja. Mutta älä minusta välitä. Väristele vain menemään.

Treeniksellä on sika kivaa vähän soitella ja juoda bisseä!

Bossa nova hirvittää, ja Sinatra kuulostaa päälle läiskätyltä.

Soul and Fire on hyvin rakennettu avaus. Fantastic Disaster, Exlisir Is Zog ym. ovat vihoviimeistä paskaa. Kuka olisi uskonut, että epävireisyys ei automaattisesti kuulosta hyvältä?

Melko kepeän ja luontevankin kuuloista, mutta sooloilu on minulle edelleen täysin yhdentekevää, eikä tässä juuri muuta ole.

Tämä "paluuna" bluesiin ja folkiin tunnettu LP on ennen kaikkea osoitus rollarien poplahjasta - kyvystä säveltää kappaleet siten, että ne TUNTUVAT tuovan esiin melodioita ja koukkuja, jotka esiintyvät myös bändin edeltäjien musiikissa, mutta vain latentissa muodossa. En myöskään tunne levyä, joka tuntuisi enemmän vuodelta 68 - ainakaan näin vuonna 94 syntyneestä. Tarkka arvosana: 4,5.

Myönnän, että eka biisi alkaa melkein vakuuttavasti - Kanye West on osoittanut, että siinä saattaa piillä pieni koukkukin. Tämä on parasta, mitä levystä voi sanoa.

Teknisesti kaikki kunnossa, mutta artisti ei kaappaa näitä biisejä omakseen. Parempi materiaali tietysti auttaisi - ja voisi nyös vähentää doo wop-kuorojen tarvetta.

Black Dog on onnistunutta kikkailua, Stairway to Heaven tarpeettomassa eeppisyydessäänkin kaunis, ja Rock and Roll sekä When the Levee Breaks suoraviivaisuudessaan eeppisiä. Harmillista, että muille raidoille oireellinen, epäluonnollinen teknisyys rokottaa levykokonaisuuden uudelleenkuunteluarvoa. Puhumattakaan maahisista ja seikkailuista läpi hevosmiesten maiden. Bonus: kutosraidan "arvaa mikä tahtilaji"-peli.

Levy ratsastaa avauskolmikolla (joista kaksi viimeistä arvosanaltaan 5/5) sekä naurettavan tehokkaalla tuotannollaan. Gibbonsin laulun ajaminen efektiryppään lävitse kuulostaa yhtä luonnolliselta kuin hänen kitarasoolonsa. Ja vaikka Legs menee jo selkeästi hyvän maun yli, voiko kukaan väittää, että se poistuisi tietoisuuden piiristä?

Onko väkinäinen yritys muuttaa rakenteita mitään muuta kuin skeptisyyttää sen suhteen, että rakenteet voisivat muuttua?

Tämä osoittaa ajoittain lupausta. Herättää jopa toivoa, erityisesti avausbiisillä. Valitettavasti levy myös hyväksyy aikakautensa erityispiirteet tuotannon ja sovitusten kohdalla, mikä johtaa soundillisen paisuneisuuden lisäksi sävellyksellisiin kiusallisuuksiin. Saatan pyöräyttää Young Lustin tai Janie's Got a Gunin tulevaisuudessakin, mutta en täysin rennoin ottein saati varauksetta.

Klassisesti koulutettuja muusikkoja, uskoisin. Noh, jos se sopii tekosyyksi sille, ettei jaksa säveltää mitään.

Tämä saa suhteeni todellisuuteen värittymään hupsulla korniudella, jonka kokeminen ajaa minua ahdistuksen suuntaan, ja jokainen bluesahtava hetki, joka saattaisi tulla pelastukseksi, pilaantuu sillä, että kaveriksi saapuu kävelevä basso - tuo sulavan kömpelö klovni, joka kietoo käden ympärille limaisella maanläheisyydellään.

Bändi seilaa sellaisilla melodisilla vesillä, jotka eivät ole itselleni kaikista tyydyttävimpiä. A-puoli on silti melkoinen saavutus - kuuntele vaikka Otherside, jos muistikuvasi MTV-ajoista ovat jo hieman hatarat.

Ymmärrän, että 70-luvun alun esteettinen ilmapiiri rohkaisi (proge)muusikoita tiettyihin ratkaisuihin sointukulkujen ja pehmeän karmeiden stemmojen osalta, mutta eikö kukaan maininnut heille edes heidän kilinkaliniensa ja tilulilujensa hölmöydestä? Minkälaisia ystäviä heillä oikein oli? Sääli sinänsä, koska esim. avausbiisin kitarakuviot ovat melko vastustamattomia.

Bad Moon Rising ja Lodi ovat objektiivisia esimerkkejä kauneudesta. Ei levy muutenkaan paska ole - omien rajoitteidensa sisällä sen kestokyky lähentelee äärettömyyttä.

Matalammasta nuotista korkeampaan falsetissa: vaikka temppu käy vanhaksi, se takaa, että levyllä on enemmän sisältöä kuin Radioheadin musiikissa. I mean it - se on jo jotain.

Ysäri delivers: kumean kolkkoa teknisyyttä, jota en kaipaa tähän saati mihinkään päivään.

Sympatisoin bändin haparoivaa populismia huomattavasti enemmän kuin Bowien pseudointellektuaalista nerokkuutta. All the Way From Memphis ja Honaloochie Boogie ovat hittejä, ja vaikka välillä musiikki käy hyvän maun rajoilla, yhtyeen intentiot ovat aina rehelliset ja kunnioitettavat.

On vaatinut hikeä ja kyyneleitä luoda näin monta näin arkkityypillistä taustaa. Mutta jos nyt rehellisesti puhutaan, kaipaisin silti VÄHÄN lisää melodista sisältöä.

Minulla ei ole mitään intressiä kiistää Bonhamin tai Pagen taitoja, mutta jos heidän otteensa vain on liian raskas kutitellakseen minua oikeista paikoista, mitä voin tehdä? Eikä siinä - kyllä minä nautin levyllä ilmenevästä neroudesta. En vain rakastu.

Hyvä hyvä, ja varmaan vaikuttanut enemmän kuin voisi kuvitella - ainakin kymmenen vuotta sitten kaikki hipsterimmät punkbändit jenkeissä ja briteissä kuulostivat vieläkin melko lailla tältä. Ei niin, että kaikki olisivat olleet yhtä tarttuvia.

Historian koskettavimman laulajan yliarvostetuin levy. Kuunneltavissa milloin vain, totta kai, mutta kannustaa jatkuvan keskittymisen sijasta valikointiin - Respect (pysäyttävästi alkuperäinen), My Girl (pysäyttävästi lainattu)... Ja olen kunnon kansalaisena valmis muuttamaan mielipidettäni.

Pituus ei lisää vain kestoa, vaan tekee tästä myös laadullisesti perverssiä. Ei ole hardcorea - kyseinen genre perustuu iskevyydelle, joka levyltä on jätetty tietoisesti pois.

Ennen kaikkea tämä levy on outo. Silloinkin kun kappaleet ovat tavanomaisia, mukana on jokin kummallinen elementti: kumeus, kaiku, luonnoton värinä laulajan äänessä. Missään nimessä biisimateriaali ei ole kummoista. En siltikään ole valmis tuomitsemaan tätä lopullisesti. Onko levyn saundi "vanginut" minut, vai pidänkö vain Alex Chiltonista, koska Replacements teki hänestä keskitason hittibiisin?

Tämän levyn vahvuutena on konstailematon mutta kekseliäs melodisuus (mitä nyt pahimmat folk-titityyt tarvitsisivat Shane MacGowanin vetämään ne). Saa uskomaan, että ensi kerralla jaksan kuunnella sanatkin.

Periaatteessa laadukasta kategoriassa 60-luvun alkupuoliskon levykokonaisuudet, mutta erityisesti B-puolella kuorotaustojen, folk-kokeilujen ja matalarimaisen tyytymisen varjostamaa. Olenko kuullut riittävästi kuunnellakseni uudelleen? Ehkä en - etsisin suosiolla kokoelman käsiini.

Kansi näytti hirveältä, välttelin tämän kuuntelua päiväkausien ajan, kuuntelin pienen osan, ja siksi voinkin esittää objektiivisen arvioni, jonka mukaan tämä on parhaimmillaan huomaamattoman rytmikästä ja huonoimmillaan melodisen karseaa.

Bändi ei luo tunnelmaa vaan etäisyyttä, minkä vuoksi sen musiikki kuulostaa vanhentuneessa korniudessaankin tuoreen humoristiselta. Lisäksi levyn minimalismi on perusteltua, koska sen melodiat on pähkäilty loppuun saakka. Olen liikuttunut.

Kuinka hyviä kappaleita on tehtävä, että hirveyden saa anteeksi? Ehkä Dancing Queen ym. riittävät, ehkä eivät. Tiedän vain, etten kuuntelisi parhaitakaan näistä teoreettisella vapaa-ajallani. Mitä sitten että laulaisin baarissa mukana?

Luulevat, että kauneutta voi esittää sellaisenaan. Samalla biisinteko jää minimiin.

Asialle vihkiytymättömänä ja vihkiytymättömille tyypillistä fiilistelyä vierastavana olen sitä mieltä, että tämä on hyvää "tämmöistä" (tiedät millaista). Hei, Estoy Siempre Junto a Ti oli mieleenpainuva biisi.

Ollakseen niin kauhean rappiolla Waitsin suhtautuminen biisintekoon on häiritsevän skolastinen. Paria hyvää variaatiota, joo. Mutta oppi ei itsessään synnytä ideoita.