Viivin kommentti "pilipalimusiikista" nauratti sen verran, että melkein haluaisin antaa toisen tähden. Mutta onhan kuitenkin vasta tiistai.

Ongelma ei ole vain se, että tämän on tarkoitus synnyttää kivoja, seesteisen kaipaavia tunteita, vaan myös se, että kappaleiden melodiat kuulostavat Rod Stewartin 90-luvun täytelevyjen voimaballadeilta.

On selvää, että tämä on ärsyttävää - melodisesti siis (säveliä, jotka leijailevat Flow-festarin ilmassa alkuillan suvantovaiheessa). Mutta välillä taas ei, ja levyltä paljastuu ihan vaikuttaviakin "juttuja". Sanomaltaan toisintaa rockin ydintä Elviksestä lähtien.

Koukuton, ohut, tuntuu kahden tunnin mittaiselta vaikka kestää 30 minuuttia, jne.

Parempi pitää kuuntelijat uneliaina - muuten he saattaisivat kysyä liikaa kysymyksiä.

Miksi nämä neljä biisiä ovat niin pitkitettyjä ja mahtipontisesti sovitettuja? Siksi että ne on "vedetty tahallaan yli"? Vai siksi että tekijät eivät ole kyenneet säveltämään järkeviä biisejä?

Joo, lauluääni, satunnaiset riffit ja rytmit toimivat. Mutta melkein jokaisessa biisissä on jokin imelän jazzahtava elementti (keskeinen melodia, sointuvaihdos tai instrumentti) joka pilaa kokonaisuuden. Muita paremmat palat: Just My Imagination, kierrätetystä kertsistä huolimatta, ja If You Think You're Lonely Now, jonka kuuntelisin mielelläni uudelleen.

Ajatuksen tasolla tässä on rohkaisevan paljon positiivista: biisit on pidetty mahdollisimman yksinkertaisina, ja moniin niistä on pyritty kehittämään rehellinen koukku. Tyylillisesti musiikki ei kuitenkaan toimi, tai ainakaan vastaa omaa makuani, ja se on tempoltaan tarpeettoman hidasta. B-puolen instrumentaalit/jammailut (huoh!!!) vaikuttavat levyn kokonaislaatuun tuhoisasti. Eivätkä biisien koukutkaan suurimmaksi osaksi ole nerokkaimmasta päästä.

Vaikka levystä tulee periaatteessa sympaattinen vaikutelma, ja vaikka jotkin biisien taustoista ovat kieltämättä nerokkaita, tyylillisesti tämä ei vain lähde. Biisit on ahdettu täyteen erilaisia sampleja/huudahduksia/ääniä, vaikka ne kuulostavat jo valmiiksi "täysiltä" kaoottisten rumpukomppien takia. Lopputulos on kakofoninen tavalla, joka ei tuota mielihyvää. Chuck D:n intonaatiosta välittyvä energinen paatos alkaa myös ärsyttämään. Jostain syystä odotin pitäväni tästä enemmän, vaikka kokemus Public Enemystä on ollut aiemminkin sama.

Olin ulkomuistista vakuuttunut, että tämä olisi kolmen tähden levy. Pari hittiä, enemmän täytettä ja "hyvää soundia", joka ei täysin vastaa kitarapohjaisen indoktrinoinnin luomaa henk. koht. makuani. Olin erityisen varautunut tähän aloituskaksikon (Love Vigilantes/The Perfect Kiss) jälkeen. Todellisuudessa kertosäkeetön Sunrise veikin minut mukanaan, ja koin voimakasta nautinnon tunnetta myös Elegia-instrumentaalin aikana. Jopa Sub-culturen melodian pieni ärsyttävyys/iskelmäisyys muuttui vahvuudeksi laulun epävireisyyden ja soiton tunteettomuuden ansiosta. Lopetusbiisin aikana mietin, olisiko taso kuitenkin heikentynyt B-puolen loppua kohti. Ehkä vähän, mutta en voi väittää, etteikö Face Upin "Oh how I cannot bear the thought of you" -huuto olisi yhä toiminut hyvänä koukkuna.

Uskon, että Keith Moon on hyvä rumpali, mutta rokin ydin on yksinkertainen biitti - ja Moon paiskoo tomeja ja peltejä kuin ei olisi kuullutkaan Chuck Berrystä. Mitä tulee biiseihin, niitä on vaikea arvioida, koska liveversiot eivät ikinä ole kovin hyviä. Tiedän kuitenkin, että saundissa on sen verran paljon 60-luvun leikkisää brittipoppia ja psykeajan jäänteitä, että kappaleet tuskin miellyttäisivät minua levyltäkään. On totta, että ne ansaitsevat paremman arvosanan kuin 1. Toisaalta en näe juuri tälle levylle mitään käyttöä.

Kuulen Welchin sävellystyössä paljon hyvää. Pidän myös hänen äänestään, joka synnyttää mielikuvan hallitusta epätäydellisyydestä. Kappaleiden parhaita puolia ei ole kuitenkaan kanavoitu tai järjestelty riittävän iskevällä tavalla, eikä se, että tiedän tämän johtuvan Welchin tietoisesti omaksumasta, verkkaisesta folk-muodosta, saa minua nauttimaan hänen biiseistään yhtään enempää. Loppupäätelmä: tykkään joistain levyn melodioista, mutten näkisi kuuntelevani itse levyä.

Jazzahtava Hitti nimeltään "Rikki Don't Lose That Number" Instrumentaali nimeltään "East St. Louis Toodle-Oo" Hngghh

Tässä on yksi hyvä puoli: rummut eivät swengaa, minkä takia musiikki ei varsinaisesti ärsytä. Itseasiassa ne hakkaavat melkein kuin hardcoressa. Toisaalta torvet kuulostavat erehtymättömästi avant-garde jazzilta, mikä on huono homma. Yhden hitaamman, blues-pohjaisen biisin melkein ymmärsin, koska sen pieni koukkaus formalismiin teki tämän musiikin ylemmyydentuntoisesta ironiasta hetkellisesti lähestyttävämpää. Ansaitsisi ehkä plussan ykkösen perään.

Myönnettäköön heti alkuun, että tämä levy tarvitsisi kuuntelijan, jolle on luontaisempaa keskittyä sanoituksiin kuin itselleni. En sano näin siitä syystä, että levy on räppiä, vaan siksi, että sen tarinankerronta vie minutkin mukanaan aina, kun onnistun keskittymään siihen. Tämän lisäksi kappaleiden taustat ovat lähes kauttaaltaan tyylikkään melodisia, ja niihin on lisätty pieniä musiikillisia yksityiskohtia, jotka toimivat parhaimmillaan koukkuina. Uskon, että voisin pitää tätä neljän tähden levynä pitkitetyllä kuuntelulla.

Motörheadin ongelma on sama kuin kaikkien niiden bändien, jotka pyrkivät pitämään kappaleensa ja erityisesti koukkunsa mahdollisimman yksinkertaisina, mutta jotka eivät lukeudu pop-musiikin suurimpien nerojen joukkoon: suurin osa materiaalista on tasapaksua. Rockin ensimmäinen periaate on, että "hyvä meininki" ei korvaa hyviä kappaleita. Ja kyllä, jos kaikki tämän levyn biisit olisivat Ace of Spadesin tasoa, saattaisi kysymyksessä olla viiden tähden levy.

Arvioni tästä levystä on väistämättä tavallistakin subjektiivisempi, sillä sen äänimaailma edustaa minulle vastustajaa: The Smiths on paras symboli sille kehitykselle, jonka ajan henki kulki punkin jälkeen rock'n'rollista ns. indie-musiikkiin. Siinä missä blues-pohjaisille genreille (mukaan lukien punk) on ominaista piilottaa melodiat yksinkertaisen ja naiivin muodon alle - mikä edellyttää kuulijalta kykyä löytää musiikin sävyt ja samalla luo tarpeellisen jännitteen koukun syntymiselle - The Smithsillä melodisuus toimii jo jatkuvana virtana, johon yksittäisten säkeiden itsensä iskevyys uhkaa alati hukkua. On oireellista, että jopa tämän levyn tarttuvimmissa kappaleissa, kuten "Bigmouth Strikes Again" ja "There Is a Light That Never Goes Out", fokus on biisinkirjoituksen sijaan tuotetun äänen miellyttävyydessä. Ja ihmiset sanovat että punk-bändien biisit kuulostavat kaikki samalta...

Avausraidan kaltaiset "fiilistelyt" ovat täysin hyödyttömiä: ne edustavat soundeilla kikkailua sen itsensä vuoksi. Toisaalta Starlightin kaltaiset "fiilistelyt" sisältävät riittävästi melodista sisältöä toimiakseen kappaleina. Invinciblen kaltaiset "biisit" (jotka koostavat suurimman osan levystä) ovat geneerisiä ja ohitettavia. Toisaalta Supermassive Black Hole ja Knights of Cydonia ovat hittejä, jotka voivat saada kuuntelijan palaamaan kokonaistasoltaan heikommankin levyn äärelle. Onko tämä kakkonen vai kolmonen? Riippuu siitä, kuinka paljon on valmis skippaamaan kuullaakseen hitit uudelleen.

En vieläkään erityisemmin välitä 80-luvun synasoundista tai "isoista" rummuista, mutta tämän levyn melodiat ovat sen verran onnistuneita, että ne pakottivat kuuntelemaan loppuun saakka, eikä edes tehnyt tiukkaa.

Tässä on häiritsevän rouhea kitarasoundi, ja Eric Clapton on huonolla tavalla huono laulaja. Henkilökohtaisesti en myöskään ymmärrä Greg Allmanin (muistaakseni) slide-jammailuja. Ja ovathan nämä biisit nyt naurettavan pitkiä. Paljon miinuksia. Toisaalta melkein jokaisessa biisissä on taustalla hyvä idea, ja se yksi nostaa ihokarvat pystyyn. Uskon jopa, että pidemmällä tutustumisella pääsisin tähän paremmin sisälle. Harkitsen ostamista, mikä ei liene ihan merkityksetön asia.

Miksi TÄMÄ on se levy, joka näiltä pitäisi kuulla? Parin B-luokan hitin takia? Olen pahoillani, mutta suuri osa kappaleista on aivan sietämätöntä skeidaa, ja päädyin skippaamaan niitä, koska muuten olisin ärtymyksessäni jättänyt koko levyn kesken. Ovatkohan muut näiden lp:istä parempia?

Käytännössä kaikissa tämän levyn kappaleissa on hyviä melodioita, joiden toimivuutta on vaikea kiistää. Toisaalta on perusteltua kyseenalaistaa, kuinka monessa niistä on oikeasti koukku: vaikka olen kuunnellut Rubbet Soulin monta kertaa aiemminkin, harva biiseistä on jäänyt soimaan päähäni tai edes painunut kunnolla mieleeni. Lisäksi, kuten hyvin tiedetään, Beatlesin soitto ja laulu on kauttaaltaan liian artikuloitua: McCartneyn äänestä tulee mieleen lahjakas naapurinpoika, joka laulaa koruttomasti, koska on liian tietoinen omasta lahjakkuudestaan, eikä Lennon kykene välittämään tunnetta, vaikka lisääkin vokaaleihinsa oikeaoppista raspia. Mitä tahansa tämä musiikki on, se ei ole rokkia edes ollessaan rokkia. Mutta en myöskään kehottaisi ketään olemaan antamatta sille mahdollisuutta. 3+/4-

Ähinää hissimusan päälle. Loukkaavaa.

Turnerin papatus kulkee pentatonista skaalaa ylös, alas, ylös, alas... Ymmärrän, miksi jotkut näkevät tässä oman romantiikkansa, mutten usko ketään, joka väittää teini-ikäisen biisintekomaneerin käyvän koukusta. Kyllähän tätä kuuntelee. Isompi annostus faijan levyhyllyä olisi kuitenkin ollut näille paikallaan.

Tämä 80-lukulainen tribuutti 60-luvulle yhdistää hyviä melodioita outoihin (väkinäisiin) sointuvaihdoksiin. Ei saa minua ansaan.

Tämä on niitä levyjä, joita kuunnellessa tulee hetken ajatelleeksi, että melkein kaikki muu musiikki on naurettavaa näpertelyä. "Selfdestructo bust" ja "Are you ready for some darkness" ovat mestariteoksia, ja biisimateriaali on muutenkin vahvaa. Soolokitaristin soitto kuulostaa siltä, kuin nuoruuden lämpibändeiltä omaksutut hard rock-kuviot purkautuisivat kaikki yhdellä kertaa pihalle. Ja koska laulajan ääni tuo kokonaisuuteen liikuttavuutta, hyvä vire kantaa myös täytekappaleiden läpi. Ei vitonen, mutta todella hyvä, kulutusta kestävä levy.

Millä oikeudella tämä bändi kuvittelee olevansa biisinkirjoituksen yläpuolella? Se, että jättää raidoista B-osat (ja joskus A-osatkin) pois, ei tarkoita, että olisi jumalan lahja musiikille - ei vaikka antaisi tuottamalleen äänelle nimen "shoegaze".

Sopii harrastajille. Henkilökohtaisesti olen vähän sitä mieltä, että tämän musiikin distinktiiviset piirteet ovat samalla juuri niitä, joita ilman se olisi parempaa.

Alun "biitti ja akustinen kitara" -taustat saivat minut pelkäämään pahinta, mutta levy parani keskiväliä kohti. Tämä artisti on parhaimmillaan, kun antaa vokaaliraidoille tilaa hengittää ja ilmentää omaa substanssiaan: esim. Nadialla on potentiaalia koskettaa itseänikin pahempaa ilonpilaajaa - joka tosin pilaa ilon viimeistään The Conference -hoopoilun tai oo, niin diipin "I am become death" -samplen aikana.

Toshin musiikki ei tällä levyllä ole omaperäisimmästä päästä, mutta se on lähes kauttaaltaan melodisesti tyylitajuista, minkä vuoksi nekin kappaleet, jotka eivät ole täysosumia, vaan ainoastaan esteettisesti miellyttäviä, toimivat palasina onnistuneessa kokonaisuudessa. Pohdin pitkään, onko tämä kakkonen vai kolmonen, ja mielenkiinnosta palasin useisiin biiseihin päivän mittaan - kunnes muistin, että juuri tällainen funktionaalinen kriteeri erottaa kolmoset kakkosista.

Koukuton, ohut, tuntuu kahden tunnin mittaiselta vaikka kestää 30 minuuttia, jne.

Harhautunut ammattilainen kuvittelee luovansa jotain suurta samalla, kun säveltää klassisvaikutteista poppia, joka redusoituu laulu- ja sovitustekniikan esittelyyn.

Jenkkibändi yhdistää spontaaniutta ja 90-lukulaista mauttomuutta luodakseen oman Pink Flaginsa. Opetus: biisien pilkkominen lyhyiksi näytekappaleiksi ei maagisesti synnytä koukkuja.

Tämä levytys onnistuu luomaan illuusion loistavasta keikasta, vaikka äänitys kuulostaakin ohuelta ja soitto kiirehtivältä. Brownin äänen avautuminen konsertin aikana muodostaa myös oman narratiivisen sävynsä. Ja vaikken näkisi kuuntelevani samaa keikkaa kovinkaan usein, en myöskään tule täysin unohtamaan tämän levyn olemassaoloa.

Grungen dialektinen synty omassa vastakohdassaan: kasarihardrockia rupusoundeilla ja lyriikoilla, joihin verrattuna tukkahevibändien sovinismi kuulostaa hellyttävältä.

Harvoin mikään levy on pakottanut minut asennoitumaan näin hyväksyvästi 60-luvun psykedeelistä estetiikkaa kohtaan: tietenkään kyseiselle tyylilajille ominainen ärsyttävyys ei täysin ole poissa (tietyt vokaalit, leveätakkinen tyyppi kannessa), mutta sen vaikutukset laimenevat musiikin keskivertoa vetoavamman rytmiikan ansiosta. Biisimateriaali ei sentään riitä kolmeen tähteen, mutta yhden kuuntelun jälkeen laitoin tämän soimaan uudestaan, joten sanotaan 2,5.

Periaatteessa erittäin kuunneltavaa, mutta jazz-soolot varmistavat, etten tule ikinä kuuntelemaan uudestaan.

Vaikka aluksi voisi niin luulla, nämä biisit eivät kaikki kuulosta samalta. Ongelma on 12-kielinen kitara ja pehmeät laulustemmat, jotka uhkaavat sulattaa hyvinkin erilaiset melodiat yhdeksi mössöksi. Toisaalta juuri näistä elementeistä koostuva soundi voi saada kuulijan soittamaan levyn uudelleen, minkä seurauksena vivahteet alkavat erottua kokonaisuudesta. Toki Dylanin sävellykset erottuvat muutenkin: ne ovat helvetin hyviä. Mutta Byrdsin oma I'll Feel a Whole Lot Better ottelee ainakin samassa sarjassa - ja yhtäkkiä kuuntelija voikin huomata, että on soittanyt levyn jo kolmannen kerran.

Gotta get away on biisi, jonka takia alun perin kiinnostuin rockista, ja melkein itkin kuullessani sen taas. Mutta tällä levyllä ei ollut yhtään kuulemisen arvoista biisiä, joka ei olisi ollut jo teini-iässä omistamallani Greatest Hits -kokoelmalla. Sääli sinänsä, koska Offspringilla on kiistämättömän hyvä käsitys melodiasta - sen kanavointi vain tuppaa kaatumaan tyylilajilliseen mauttomuuteen.

Milloinkohan olisin kuullut näin unettavan levyn? Tämän bändin strategiana on luoda keskitempoista äänimassaa, joka vyöryy koukuttomasti eteenpäin, ja jonka mielenkiintoisuuden on tarkoitus syntyä soittimellisesta koristelusta. Vastustan tätä strategiaa väkivaltaisesti.

Tämä kuulostaa ajattomalla tavalla vanhentuneelta, ja biisit tuntuvat jotenkin keskinkertaisilta. Ei paskaa, mutta uudelleenkuunteluarvoltaan rajallista.

Viivin kommentti "pilipalimusiikista" nauratti sen verran, että melkein haluaisin antaa toisen tähden. Mutta onhan kuitenkin vasta tiistai.

Todella vaikea arvosteltava. Bändin esteettinen visio eroaa radikaalisti omastani, minkä vuoksi sen kappaleissa olisi parasta olla ideaa. Ja valitettavasti niissä on. Toisaalta ainakin juuri tältä levyltä puuttuu sellainen täysillä kolahtava raita, joka minun "täytyisi" kuulla uudelleen. Nyt soittaisin levyn toiseen kertaan vain mielessäni teoreettinen kysymys: voisinko oppia pitämään Pixiesin musiikista enemmän? Eikä tämä tyydytä.

Costello toteuttaa omaa visiotaan siitä, miltä popmusiikin "pitäisi" kuulostaa. Mutta hänen biisinsä kaipaavat jotain muuta kuin rockin historian tuntemusta tai 60-lukulaista formalismia. Ne kaipaavat KOUKKUJA. Edes yksi please!!

Joo joo, sai nytkähtelemään pari kertaa.

Tusina-post-jotain. Pari kirkkaampaa (melodisempaa) hetkeä, mutta uudelleenkuunteluarvo lähes nolla.

Tämä tuntuu pakkopullalta. Levy on tyyliltään huonolla tavalla folkkia: yksinkertaisen ja tarttuvan sijaan vaikeasti avautuvan genretietoista. Ja vaikka teoriassa on ollut oikea päätös jättää Dylan-biisit pois lp:ltä nro 3, käytännössä niitä olisi tarvittu enemmän kuin koskaan.

Kolmen ensimmäisen biisin ajan musiikki toimii vastapainona Eddie Vedderin äänen ja nimen ärsyttävyydelle: Even Flow ja Alive voivat jäädä asumaan päähän viikoiksi. Mutta kun paras materiaali on käytetty, levy tulee riippuvaiseksi kuulijan subjektiivisesta mieltymyksestä sen estettiikkaa kohtaan. Omalla kohdallani tämä merkitsee lässähdystä.

Tämä on sen verran poppia, että minun on vaikea ymmärtää väkivaltaista konesoundia. OK, popmusiikki on parempaa silloin, kun sitä soitetaan kitaroilla kovaa ja paskasti - siis väkivaltaisesti. Sen sijaan konemusiikki on luonteeltaan eksaktia ja suunniteltua tavalla, joka kadottaa illuusion musiikin taustalla olevasta ideasta, koska se hävittää eron idean itsensä ja tämän empiirisen ilmentymän välillä. Jäljelle jää vain empiria, joka, kuten tiedetään, on aina kaukana täydellisyydestä.

Yli minuutin introja, kertosäkeettömiä kappaleita, turhia instrumentaaleja, junnausta... Syntetisaattori ei ole tekosyy säveltämisen minimoimiselle.

Laulajan ääni on hämmästyttävän muokkautuvainen ja androgyyni, mutta se ei ole mikään suosikkini: kaipaan raspiselta huutolaululta kotikutoisempaa, vähemmän metallista sointia. Hätkähdyttävimmillään ääni onkin hiljaisemmilla kappaleilla, joissa poikamainen karjuja vaihtuu 60-vuotiaaksi blueskuningattareksi. Toisaalta juuri tavaramerkkihuuto sävyttää esimerkiksi Tutti Fruttia, joka saa tarttuvuudeltaan skeptikonkin uskomaan, että mielemme eivät ole yksittäisiä monadeja, vaan toistensa kanssa suhteessa, jossa niiden ei tarvitse edes kuulla tämän kaltaisia hittejä tunteakseen ne.

Jotta voisin aidosti pitää tästä levystä, minun pitäisi pystyä uskomaan, ei vain teoriassa vaan myös käytännössä, että sen sisältämät epämelodisen melodiset koukut ovat yhtä hyviä kuin perinteisen melodiset. Vaikka en olekaan tällaisesta uskosta valovuosien päässä, en silti pysty täysillä heittäytymään siihen, mistä toimii todisteena se, ettei minun erityisemmin tekisi mieli soittaa yhtäkään levyn biiseistä uudelleen. Ennen kaikkea tämä on hyvä osoitus siitä, ettei punk loppujen lopuksi olekaan vain älyllinen vaan myös esteettinen periaate - muuten rakastaisin Talking Headsia.

Vaikka tämä on periaatteessa soundi-/tunnelmalevy, koen, että minulla on tälle tulevaisuudessakin käyttöä, vaikken olekaan ihan varma minkälaista.

Kuulostaa ihan kivalta, mutta musiikin kuuntelulle varattu aika on rajallista, enkä ole valmis käyttämään sitä "rentoutumiseen". Toki jos nyt joskus sattuisi tilanne, jossa sosiaalisen paineen vuoksi minun pitäisi laittaa soimaan jotain tällaista, niin tämä levy voisi olla sopiva vaihtoehto.

En jaa Bowien käsitystä siitä, että popmusiikkia pitäisi yrittää kehittää yksilötasolla, koska uskon, että se kehittyy itsestään, imitoimisen lähtökohtaisen epätäydellisyyden kautta. Bowien näkemyksen seuraus on se, että tämä levy lähtee kunnolla käyntiin vasta viimeisen biisin aikana.

Herkkää. Jazzahtavaa.

Olikohan tämä yksi geneerisimmistä levyistä mitä olen kuullut? Ehkä pitäisi kokeilla uudestaan varmistukseksi. Mutta en halua.

Liian teknistä ja raskasta, liikaa "hyviä muusikoita". Ymmärtävät tosin jonkin verran melodioiden päälle.

Täytyy myöntää, että monissa näistä biiseistä on koukkuja lähenteleviä elementtejä. Johtuukohan tämä mielikuva vain siitä, että U2 on niin suosittu bändi? Ehkä, mutta minua tällaiset illuusiot eivät haittaa - levy on kakkosensa ansainnut.

Taas esimerkki musikaalisen platonismin surullisesta rappeutumisesta - toisin sanoen harhaluulosta, että koukut ovat korvattavissa kivalta kuulostavalla äänellä. Osassa kappaleista on silti yritystä.

Tuotannollisesti tämä on loistava, ja levylle on saavutettu upea livesoundi. 15 minuutin jammailut ovat silti koettelemuksia, eikä biisimateriaali ole riittävän ihmeellistä kannatellakseen lyijynraskasta kokonaisuutta.

Hupailubiisit naurattavat aidosti, ja välissä on kappaleita, joiden flow pysäyttää. Nimibiisistä sain jopa kylmät väreet. Toisin sanoen tämä on perustellusti levy, joka "kannattaa kuulla".

Waits (vai Kathleen Brennan) on kohtalaisen kiinnostava sovittaja, jonka kokeilut tällä saralla ovat sinänsä perusteltuja. Biisintekijänä hän ei kuitenkaan ole mistään kotoisin: Waits, samoin kuin joku Elvis Costello, on selvästi opiskellut historiansa ja kuunnellut klassikot laidasta laitaan, mutta missään vaiheessa hänen kehitelmänsä eivät saavuta sitä melodista tai rytmistä variaatiota, joka vaaditaan siirtymään genreharjoitelmasta sävellykseen. Ja hienoa, sanoitukset ovat synkkiä - mitä sitten? Loppuvaikutelma: teennäistä paskaa.

60-lukulainen melodisesti mauttomalla, vähän outoilevalla mutta samalla tuttavallisella tavalla. Kaikki tämä pätee myös Mrs. Robinsoniin kertosäettä lukuun ottamatta.

Kasariretroilua, joka onkin tehty jo kasarilla. En osaa suhtautua tähän millään tasolla romanttisesti, minkä takia tuskin kuuntelen levyä koskaan uudelleen, mutta on tällä tarttuvatkin hetkensä.

Paljon kauniita ääniä ja melodioita, jotka kuitenkin sekoittuvat yhdeksi, keskitempoiseksi, vivahdeettomaksi Spector-mössöksi. Joka ei muuten lopu koskaan.

Harvinaisen mitäänsanomatonta kasaristereotypiaa.

Melodisesti tämä on lähes vertaansa vailla, ja King on laulajana liikuttavan, epävirtuoosimaisen pätevä, mikä sopii täydellisesti näin sävellysorientoituneeseen levyyn. Ainoa selkeä miinus tulee sanoituksista, joiden tyhjyys ja geneerisyys on huomattavaa jopa kuuntelijalle, jonka ensimmäinen refleksi ei ole kiinnittää huomiota sanoihin.

Tällaista voi syntyä, kun laulajakitaristi kyllästyy autotallibändinsä "hyvään meininkiin" (eikä aina niin hyväänkään) ja keskittyy vaihteeksi biisinteossa koukkuihin. Lopputuloksena on levy, jolla (a) ei ole yhtään huono kappaletta, (b) on monia upeita kappaleita (I Will Dare, We're Coming Out, Androgynous, Unsatisfied, Sixteen Blue...) ja (c) on vain yksi, jolla ei ole selkeää roolia (Gary's Got a Boner). Eikä se niin vaikeaa ole.

Ensimmäiset kolme biisiä ovat lähes täysosumia: ne toteuttavat täydellisesti tämän levyn musiikillista ideaalia, jossa post-Johnny Rotten-vokaalit yhdistyvät taustoihin ja riffeihin, joiden kauttaaltaan yllätyksellinen melodisuus tekee lopputuloksesta enemmän kuin sulatettavaa eli nautinnollista. Kokonaisuudessan levy ei ole yhtä laadukas, mutta kaiken kaikkiaan se on raikas ja toimiva, eikä mitenkään mahdottoman kaukana neljästä tähdestä.

Kivat äänet eivät edelleenkään korvaa kappaleita. Eivätkä Bowie-tyyppiset äänet ole koskaan olleet suosikkejani.

Kolme tähteä päättää osallistua levy-yhtiöpomojen ehdottamaan rahastukseen. Ajatus tästä on hellyttävä, ja lopputulos kauniin kuuloinen. En ole kuitenkaan vakuuttunut biisivalinnoista, enkä erityisemmin välitä ammattimaisen taidokkaasti toteutetuista harmonioista.

Tyylillisesti järkyttävää hevi-funk-kasaripop-sekamelskaa, ja koukut (tai yritykset luoda niitä) typistyvät 80-luvun harhakuvitelmiksi.

Nuoren brittimiehen tutut koettelemukset, kerrottuna tavalla, jonka vahvuus on kekseliäisyyden sijaan kattavuudessa. Levyn tarinoita ei voi olla kuuntelematta, enkä voi olla pitämättä niistä.

Musiikillisesti ehkä 2, Kraftwerk-sample hymyilyttää sopivalla tavalla. Mutta menin lukemaan artistista wikipediasta, eikä fiilistä jäänyt hiventäkään.

Soundtrack. Ensimmäisen raidan melodia on ihan kiva, mutta biisiin vaadittaisiin vähän muutakin.

Suunniteltu ja hinkattu studiossa vetoamaan alhaisimpiin romanttisiin tunteisiimme - kuin teini-ikä ei olisi vain paskaa vaan myös ikuista, ja oi he kyllä ymmärtävät. Lopputulos: kivoja ääniä, ei yhtään koukkua (sori mutta noita kitarakulkuja ei lasketa), koomisen pitkiä introja ja biisejä. Tai ehkä koukut on säästetty jokaisen biisin vikalle minuutille, mutta niin pitkälle harvoin ehdin.

Omenabiisi on onnistunutta poppia, markkinointipotentiaaleineen kaikkineen, ja levyllä on muutenkin erottavana tekijänä toimivaa melodisuutta. OK, kaikki ei ole ihan minun makuuni, enkä henkilökohtaisesti näe tälle suurta välineellisestä arvoa, mutta menköön.

77-vuoden punkbändi kuuntelee reggaeta ja muuta sellaista luodakseen musiikkia, joka ei ole reggaeta, mutta ehdottomasti on jotain muuta. Miten tällaiseen soundiin voi päätyä? En tiedä, ei ainakaan täysin tahallaan, mutta joka tapauksessa lopputulos houkuttelee kuuntelemaan levyä uudelleen ja uudelleen, kunnes siitä alkaa pitää. Asiaa auttaa, että levyllä on muutama helvetin kova kappale, kuten avausbiisi ja Grapevine.

2000-luku ja "vyöryvä äänimassa"-pop. Noin joka toinen biisi kuulostaa hyvältä, joka toinen taas ei. Osa kuulostaa melkein kamalalta, eikä yksikään kuulosta selkeältä hitiltä.

Tutussa Miracle-biisissä on jotain potkua, mutta yleisesti ottaen levyllä on tehty melodisesti ja soinnillisesti aivan liikaa heikkoja ratkaisuja. Laulu ei myöskään kuulosta hyvältä - kyllä, se on taito myös taitamattomassa muodossaan.

Guitar Town on viiden tähden biisi, mutta se on sitä siksi, että Earlen sävellystapa on luottaa tuttuun muotoon, jonka minimaalinen varioiminen synnyttää ajoittain lopputuloksen, joka nousee selittämättömästä syystä itsensä yläpuolelle. Tällä levyllä artistilla ei käy vastaava tuuri minkään muun kappaleen kohdalla, ja suuri osa levystä tuntuu aika tasapaksulta suorittamiselta.

Hyviä biisejä, hyvää filleriä, ja paras kappale on artistin oma sävellys. Miinusta siitä, että aloitusbiisin jälkeen artistin äänen empiirinen vahvuus ei korvaa levyltä puuttuvaa persoonallista substanssia.

Se, että käyttää musiikin hirveyttä koukkuna, ei tee musiikista vähemmän hirveää.

Pari hupaisaa kappaletta, banaaleinta mahdollista lyriikkaa, ja isällistä, sympaattista rokkausta. Rumpujameista ym on paras vaieta.

Parempi pitää kuuntelijat uneliaina - muuten he saattaisivat kysyä liikaa kysymyksiä.

Bowien lauluääni on lievästi ärsyttävä ja hänen sävellyksensä turhan musikaalimaisia. Lisäksi Ziggy Stardustin hahmo ja levyn konsepti jäävät hyvin ohuiksi. Sääli, koska albumin melodisesta ja rytmisestä sisällöstä olisi mahdollista luoda kokonaisuus, joka kävisi aidosta klassikosta. Paras biisi: Suffragette City.

Olin onnellinen kun tämä levy loppui, en vain koska kokonaisuus oli hieman puuduttava, vaan koska kaksi viimeistä biisiä olivat sen parhaat.

Naiivia realismia, jonka eleetön julistuksellisuus pitää kuulijan (yllättäen) otteessaan. Mutta kuuntelisinko uudelleen?

Onpa laahaavaa musiikkia, melkein mitään ei jää mieleen. Kuulen biisinkirjoituksessa hyvääkin, ja uskon, että joistain biiseistä voisi tehdä oikein osuvat versiot (huom. The Weight), mutta tällaisenaan vaikutelma on tunkkainen.

Konsepti välittyy, mutta illuusiota sen välttämättömyydestä ei synny. Myös musiikki välittyy - mutta se typistää itsensä konseptiin.

Tiedän - kun säveltäessä tulee vaiheeseen, jossa pitäisi kehittää biisiin koukku, on huomattavasti kivempaa vain laittaa sen tilalle jokin jännä sointu tai monotoninen huudahdus. Loppuun mietittyjen biisien sijasta on myös paljon kivempaa tehdä kokoelma lyhyitä näytteitä, joita voi sijoittaa monta putkeen, ja leikkiä, että ne korvaavat 'perinteiset' kappaleet. Ehkä artistilla ei omassa historiallisessa tilanteessaan ollut realistista vaihtoehtoa. Traagista.

Ymmärrän idean (The Clash meets Bob Dylan), ja sille voisi olla tilaustakin, mutta lopputulos on yhdentekevä (akustinen kitara meets henkilö joka lukee silloin tällöin sanomalehteä).

Baareissa ja yökerhoissa toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos menevä Common People yllättää yksin kotona kuunneltuna tarttuvuudellaan ja sanoituksillaan. Muut biisit eivät kuitenkaan yllä läheskään samaan, ja vaikka monet niistä ovat miellyttäviä, jopa viehättäviä, ne eivät perustele omaa tarpeellisuuttaan riittävän napakasti. Vähemmän sointuja ja lisää definitiivisyyttä.

Potentiaalista mutta hieman liian yksitoikkoista ja jazzahtavaa.

Levy alkaa mahdollisesti maailman parhaalla kappaleella, ja ainakin maailman parhaalla riffillä - joka on vielä JAGGERIN säveltämä, mikä sotii kiinnostavasti Keith-myyttiä (johon uskon täysin) vastaan. Mutta faktat faktoina: albumin A-puoli on kokonaisuudessaan liian hidas ja 70-lukulaisen junnaava. Sway on levyn kontekstissa soulfilleriä, Wild Horses yliarvostettu ja Can't You Hear Me Knocking aikansa vakiofunkkia. Toisin on B-puolen laita. Jokainen sen kappaleista edustaa omassa lajissaan lähes täydellisyytta, ja vaikka on tietysti kuulijan omasta esteettisestä suuntautumisesta kiinni, mikä niistä iskee kovimmin, yhdenkään ansiokkuutta ei voi kiistää. Itse äänestän Bitchin ja Dead Flowersin puolesta.

Alkaa hupaisalla minioopperalla laitapuolenkulkijasta; päätyy blues-hevi-pilipali-suvantoon, josta ei koskaan pääse ulos. Eikä mitään jää mieleen. OK, 1,5.

Tämä bändi osasi selvästi tehdä kappaleita, mutta sillä ei luultavasti ollut aikaa viilata kaikkia niistä loppuun saakka: kun Parallel Lines tuli markkinoille 78, Plastic Letters oli julkaistu samana vuonna, ja Eat to the Beat julkaistaan jo 79. Tästä syystä levyn huiput erottuvat radikaalisti sen heikommasta materiaalista, mikä latistaa kuuntelukokemusta kokonaisuutena. Hanging on the Telephone on todellinen saavutus, ja albumi alkaa muutenkin vahvasti. Taso kuitenkin heikkenee jatkuvasti, ja B-puoli on täysin suhteettomasti Heart of Glass -biisin varassa.

Sisältää yhden loistavan esimerkin sovittamisen pelottavasta voimasta. Loput sijoittuu enimmäkseen akselille tylsä - hymyilyttävä.

Tulee mieleen joku nykyajan retrobändi, joka onnistuu kusettamaan tietämättömiä ihmisiä sillä, että heidän musiikkinsa edustaa muka "aitoa" 60-lukua.

Hitit ovat hyviä, vaikkakin hieman vanhentuneen kuuloisia: esim. Rolling In the Deeping jumputtava taustarytmi häiritsee. Kokonaisuudessaan levy on myös aivan liian hidas, ja sen puhtoisen popahtava estetiikka tekee pitkitetyn kuuntelun mahdottomaksi.

Ai meneekö toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos? Ok, More Than a Feeling jää soimaan päähän, mutta se on ärsyttävyydeltään luokkaa Crazy Frog.

Genreharjoituksia - harmittomia mutta pohjimmiltaan tarpeettomia. Lisäpiste oikeanlaisen musiikin fanituksesta.

Tyylillisesti lupaavaa, joskin muodollisesti liian venyväistä. Vaatisi lisää kuuntelua - en osaa vielä sanoa, kolahtaako vai ei.

Vahvoja kappaleita, joista parhaiten toimivat Girl From the North Country ja Don't Think Twice, It's Alright. Dylanin pelkkä lauluääni on myös käsittämättömän tarttuva ollakseen mitä on. Ja on myönnettävä, että aina kun musiikin kiinnostavuus heikkenee, pelkkä huomion kiinnittäminen sanoituksiin vie pitkälle.

Plussaa akustisista sovituksista, miinusta oletetusta skenetyyppiydestä. Materiaali ei vielä täysin vakuuttanut (olisivat enemmän kuin Replacements), mutta antaisin 2,5 jos voisin.

Raskas muoto heikentää uudelleenkuunteluarvoa, mutta sisältö kantaa pitkälle: mitä tulee koukkuihin, Bowie on tässä onnistunut omaksumaan mustalle musiikille tyypillisen, ekonomisen sofistikoituneisuuden paremmin kuin millään muulla levyllä. Ja TVC15:n New Orleans -piano on riemastuttava yllätys.

Kuulostaa ihan miellyttävältä, mutta tässä on tarkoituksena esitellä laulajaa, ei kappaleita.

Tulee mieleen lähibaarissa soittava "taiteilija", jonka keikasta yleisö tuntuu olevan ihan fiiliksissä, samalla kun itse saa kokea kaikki ylemmyydentuntoisen halveksunnan ja vihan tuomat nautinnot.

Reiluuden nimissä en arvostele tätä levynä vaan rentoutumisvälineenä. Rentouttava musiikki eikä kuitenkaan ikinä ole rentouttanut minua, mikä lienee epäreilua.

En ole salilla käymisen suuri ystävä - siihen tämä voisi toimia.

Ilmeeltään tasainen mutta tasoltaan ailahteleva levy. Heart of Gold on niin selkeä kohokohta, että muiden kappaleiden pätevät, yhden melodian rakenteet eivät pysy perässä. Lisäksi Young flirttailee kamaluuden kanssa Man Needs a Maid -raidalla, ja sortuu pimeälle puolelle There's a World -mässäilyllään. Mutta olisiko toista After the Gold Rushia lupa odottaakaan?

Miedosti kokeilevaa tunnelmointia, josta suuri osa skipattavaa, vaikkakaan ei kaikki. Alku lupaili enemmän.

Psykedeelistä tunnelmointia, josta suuri osa skipattavaa, vaikkakaan ei kaikki.

Ei ongelmaton levy: Brucen musiikki on tällä lähes kauttaaltan ylipaisutettua ja ylimietittyä (vai ali-?). Miksi Thunder Roadissa on 20 eri osaa, joista paras tulee vain kerran? Miksi Nightin koukku tuntuu ilmaantuvan ihan milloin sattuu? Miksi joka biisiin on pinottu niin monta soitin- ja lauluraitaa, että kaikki hukkuu yhdeksi massaksi? Ja siltikään en voi olla perustasolla pitämättä tästä kaikesta: jokin Brucen musiikin duurivoittoisessa folkpohjaisuudessa tuntuu sen verran raikkaalta, että vaikka Born in the USA -mestariteokseen on tästä pitkä, pitkä matka, minun on kuultava myös Born to Run vielä monta kertaa uudelleen.

Hyvät melodiat pelastavat tämän omalta estetiikaltaan. Kohokohta: levyn lopettava Little Shadow-tunnelmointi.

Hippeilyä + yhden hipin fantasia keskiajasta. Mitä seuraavaksi? Kosminen tanssi, jossa miekka vain sattuu lävistämään sydämen? Tai sormi ajautuu sulkemaan Spotifyn?

Klassismille myönteisenä henkilönä arvostan Marleyn biisinkirjoitusta, vaikka tarkastelenkin hänen estetiikkaansa myönteisen mutta pohjimmiltaan ymmärtämättömän etäisyyden takaa. Merkittävän osan ajasta myös nautin Marleyn musiikista.

Noel Gallagher on lahjakas mutta tyylitajuton säveltäjä. Vaikka lähes jokaisessa biisissä on huomiota herättäviä melodioita, niiden häikäilemätön affektihakuisuus johtaa melkein poikkeuksetta yliampuvuuteen, liialliseen rönsyilyvyyteen tai popahtavaan vivahteettomuuteen. Ne jäävät myös soimaan päähän.

Jousilla ja sen sellaisella sävytetty yritys korvata hyvät kappaleet miellyttävillä ja/tai mielenkiintoisilla äänillä.

Kuinka paljon Everybody Hurtsista ja Man on the Moonista pitäisi tykätä, että jaksaisi kuunnella tätä levyä? Paljon enemmän kuin itse pidän. Mutta niiden hittipotentiaali oikeuttaa kahteen tähteen.

Jos tekee levyn näin vahvalla livesoundilla, levy välittyy livekeikan tapaisesti, eli toimii yksittäisenä kokemuksena, muttei kestä pitkitettyä kuuntelua. Ainoastaan Piece of My Heart -klassikko nousee tämän asetelman yläpuolelle.

Musiikillinen vastine sillee tunteelle, kun joku vittuilee leikillisesti, ja ymmärrät täysin, että tällaiselle pilailulle pitäisi vain kaverillisesti hymähtää, mutta et yksinkertaisesti voi olla vittuuntumatta.

Ei ylitä käyttötarkoitustaan.

Ei erityisen hyvää musiikkia, vaan monen ihmisen intuitiivinen käsitys siitä, millaista hyvän musiikin "pitäisi" olla. Ei toki kamalaa. Ei myöskään ansainnut kokonaista kuuntelua.

Alkaa hyvin ja toimii muutenkin paikoitellen (eli sisältää myös kappaleita eikä ainoastaan äkkiväärää jammailua), mutta lopulta äkkiväärä jammailu alkaa tuntua levyn itseisarvolta - mitä sen EI ole tarkoitus olla (väitän). En myöskään usko, että kukaan olisi ikinä kuunnellut tätä loppuun.

Tylsää, soinnillisesti mautonta, suurelta osin kertosäkeetöntä. Eikö heillä ole mitään tapoja?

Omintakeista, musikaalista. Bombsite Boy, No Time To Be 21 ja Drowning Men ovat huippukappaleita, ja kaikki muukin on vähintään kuunneltavaa.

Sain tästä keskittymishäiriön.

Levyllinen hävyttömyyden normalisointia, joka yltää ajoittain kauneuteen, muttei koskaan tarttuvuuteen.

Tämä LP on uskomattoman huonosti tuotettu, ja Andyn sanoitukset kuulostavat - sori mutta siitä ei pääse yli eikä ympäri - noloilta. Melodisesti kappaleissa on koukkuakin, tosin ripoteltuna rakenteisiin, jotka ovat - jälleen oi, niin Andymäisesti - ylisävellettyjä. Ja loppujen lopuksi on vaikeaa mitenkään erityisen brutaalisti arvioida levyä, jonka biisit jäävät soimaan päähän (vai muistanko ne vain lapsuudestani).

Harvinainen esimerkki levystä, jossa huomaan selvästi yrityksen ja koukkuisuuden, mutta jota en voi sisäistää tyylillisistä syistä. Blues ja pop - ok. Funkahtavat rytmit ja instrumentaatiot - mmhh. Jazzahtavat sävelkulut ja stemmat - yhhh.

Ei mitään varsinaista vikaa. Mutta jotain puuttuu - tai paljonkin. Karisma? Persoonallisuus? Koukut..?

Kun ihmiset puhuvat "vaihtoehtorockista", he eivät tarkoita tällaista, mutta heidän pitäisi. Kohokohta: Take Me To the River - vaihtoehtoista CCR:ää.

Ensimmäinen biisi oli selittämättömässä tarttuvuudessaan toivottu yllätys, mutta muut eivät lunastaneet odotuksia. Saattoi johtua sävellyksiä enemmän laulutyylistä. Olihan se helvetin outo.

Ihan kiva kuulla perusteemat, mutta minulla ei ole mitään käyttöä loputtomille variaatoille ja improvisaatiolle.

Muutaman asialle vihkiytyneen henkilön ei-ilmiselvä representaatio siitä, mitä he kuulevat kantrissa, ja hätkähdyttävän onnistunut sellainen. A-puolelta on vaikea löytää heikkoa raitaa - soulkoverit soljuvat kaikessa luonnollisuudessaan muun mukana - ja B-puolikin lässähtää vain osittain. Huomaamattomat saavutukset: My Uncle ja Wheels (Gösta Sundqvist Amerikassa).

Outouden lähtökohdat: blues, toisto ja hassu äänensävy.

Kokeilut eivät kiinnosta minua. Minua kiinnostaa se, mitä kokeilijat eivät voi saavuttaa, ja minkä takia he kokeilevat. En sano, etteikö tällä kokeilijalla olisi mitään tuntumaa siitä jostain. Mutta hänen esteettinen visionsa on lähtökohtaisesti liian "taiteellinen", anti-rock n roll, ja aksenttinsa liian islantilainen (sori, mutta osuu turhan lähelle..).

Miellyttävää, kepeää. Yksi biisi nousi jopa suosikiksi. (Execution of a Chump). Mutta miksen jaksa kuunnella kokonaan?

Sisältää pari rallia, jotka eivät ole täysin ysäriyden pilaamia.

Kovaa yritystä, jota latistavat ysäriräpän vaikeasti lähestyttävät puolet, mutta kovaa yritystä joka tapauksessa.

Ei vituta samalla tavalla kuin instrumentaalijazz. Kuulostaa jopa ihan hyvältä. Ymmärtäisin melkein minkä vain arvosanan, siis harrastelijoilta - ihmisiltä jotka ovat kuunnelleet kolme tunnin levyn useaan kertaan.

Hakee melodisuutensa iskelmäisyydestä, joten ei minulle. Lovefool? Ottakaa toinen tähti.

Cinnamon Girl ja historian kuunneltavimmat jamit (koska rakennettu biisien ympärille).

Näin myydään ideaa ilman sisältöä. Kornia.

Oppikirjaesimerkki ykkösestä. Teennäinen, mielikuvitukseton, omahyväisyydessään harhautunut.

Väärä vuosikymmen. Väärät päihteet?

Suunniteltu livemusiikiksi: tarttuvien sävellysten sijasta levyn biisit ovat kliimakseihin kasvavia rakennelmia. Olisin mielelläni nähnyt esityksen.

Yllättävän rootsia/poppia - ei edo. Mutta onhan tämä saatanan tylsä.

Kuuntelukokemuksena jatkuvaa taistelua levyn estetiikkaa vastaan. Asiaa ei myöskään auta se, että biisien koukut on haettu mollivoittoisesta folkista. Mutta ennen kaikkea artistin kehittämät melodiat TOIMIVAT: ne synnyttävät mielihyvää ja kylmiä väreitä. Olisipa tämä tehty 70-luvulla.

Välinpitämättömässä taidepoppiudessaan vuoren korkuinen haaste. Minulle oli liikaa.

Konseptin inspiroimia ammattilaisia. Konsepti on muuten Bond-leffat. Eikä Turner ole tuntenut nautintoa säveltäessään näitä biisejä.

Ei helvetti... tunnen itseni kahdeksankymppiseksi mummoksi, joka kuulee Sex Pistolsia vuonna 77. Paitsi että tällä kertaa mummo on oikeassa.

Kiistämättömän hienoja melodioita ja instrumentaalijuttuja. Sai minut jopa pyrkimään objektiivisuuteen. Kuuntelisin uudelleen.

50 Cent kunnioittaa koukkuja, mikä on myös kuuntelijan kunnioittamista. Silloinkin kun hyvä teoria ei ihan toimi käytännössä, tai sanoitusten aihepiiri rupeaa väsyttämään, voi olla varma, että pian korviin osuu taas jokin loistava poppibiitti, jota täytyy itsekin kunnioittaa, vaikka olisi kuinka hapoilla.

Ensimmäinen biisi on todellinen saavutus, vaikka se todella onkin "exit", koska mikään muu tällä ei yllä samalle tasolle. Mutta tarkkaan kuuntelemalla alkaa erottua muutakin kuulemisen arvoista - sinkkubiisi alkaa päästä oikeuksiinsa, ja lopetus on balladina vetävä. Jokin selittämätön viehätys tässä on, mikä kertoo potentiaalista kulutettavana tuotteena.

Parhaimmillaan hymyilyttää.

Perustasoltaan noin kakkosta. Jahkailusta ja kuiskalusta miinusta yksi tähti. Hurtista plus yksi tähti.

Riffittelyä, joka edustaa minulle mielihyvän sijasta mielipahan poissaoloa. Changes on kylläkin simplistisyydessään neronleimaus.

En ole musiikin yleisilmettä vastaan, ja levyn ensimmäinen biisi on aika pitkälti onnistuminen, mutta levy on kipeästi koukkujen tarpeessa. Ei, niiden pois jättämisestä ei voi vain "päättää".

Tekee bluesilla jotain, mitä en olisi odottanut voivan tehdä siten, että vaikutelma perinnetietoisuudesta säilyy. Pierrot Lunaite -pastissi? Olen puolesta, en vastaan.

Antamani arvosana ei kuvasta levyn uudelleenkuunteluarvoa omalla kohdallani: sen estetiikka on yksinkertaisesti vanhentunut, turhan raskas ja samalla huoliteltu. Kolmonen kuvaa Cobainin poplahjaa, jonka kiistäminen olisi naurettavaa - vaikka aristi itse olisikin varmasti halunnut sen kiistää.

Ymmärrettävää. Menevät tosin usein siitä, mistä aita on matalin. Sekin on ymmärrettävää.

Ei musiikillisesti täyttä paskaa (eikä varsinkaan laulaja), mutta äänimaailmaltaan ja estetiikaltaan mahdotonta sulattaa. Siinä missä voisin laittaa jonkun Hybrid Theoryn soimaan "läpällä ja kännissä", en voisi kuvitella edes muistavani tämän levyn olemassaoloa.

Häivyttää rajaa keskitempoisen popfillerin ja keskitempoisen pophitin välillä. Shake It Off erottuu radikaalisti parhaana biisinä.

Vahvistaa päätöstäni olla ikinä kokeilematta psykedeelejä. Mikä olisi mielikuvituksettomampaa?

Leffamusiikki meets New Orleans. Hienot soundit ja vokaalit, keskinkertaiset biisit.

Onko hän onnistunut uskottelemaan itselleen, että on tällä levyllä tosissaan?

Biisit erottuvat toisistaan jo yhdellä kuuntelulla. Moni saa myös kuulijan osallistumaan, vaikka kävelee kadulla kuulokkeet päässä.

Ajankuvaa: ysärillä rockin ja popin perinteiset sointuvaihdokset eivät ole tuntuneet tavallisista rock/pop-bändeistäkään riittäviltä. Mikä on ihan "ok" - mutta ei kannata odottaa yhdenmukaisen loisteliasta lopputulosta.

Jos haluan kuulla Hard to Handlen, laitan Otisia soimaan.

Monipuolista kilkutusta.

Kyllä kai leffan taustalla kuuntelisin. Mutta miksi PITÄISI kuulla?

Rehti yritys. Kiinnostaviakin biittejä alkaa löytyä, kun pääsee käyntiin.

Vau, olettepas te taitavia!

Ansaitsee kaksi tähteä, koska onnistuu siinä, mitä yrittää - eli luomaan päähän soimaan jääviä renkutuksia. Siitäkin huolimatta, että laulajan ääni on aivan saatanan ärsyttävä, ja suuri osa levyn sisällöstä jonkinlaista popiksi standardisoitua Pearl Jamia.

Kuulen pyrkimystä tyylikkyyteen. Löydän valitettavan vähän sisältöä.

Kaoottiset ysäribiitit ja samplejen hyökyaalto. En tykkäisi edes hyvästä tällaisesta.

A-puoli on itselleni "kokemuksia" ja "mystiikkaa" ihannoivassa pehmeydessään vähän niin kuin guilty pleasure-kamaa. And It Stoned Me, Crazy Love, Caravan ja Into the Mystic vain yksinkertaisesti toimivat. Jopa Moondancea siedän. B-puoli taas on kokonaisuudessaan heikompi, ja Everyone on jo hirveä - puhdasta syyllisyyttä ilman nautintoa.

Sisältää muutaman hyvän idean (esim. Car Song, Blue) ja kunnioitettavaa minimalismia, mitä tulee koukkujen säveltämiseen. Kärsii jossain määrin täytebiiseistä, liian ammattimaisesta tuotannosta (miksi vaikkapa Stutter-biisin kitaroiden päälle pamautetaan lasia leikkaava treblebasso ja stereorummut??) sekä 90-luvulle tyypillisestä melodisuudesta.

Paikoin iskevää myös tällaisenaan, mutta tarvitsisin porttihuumeeksi jotain huipputarttuvaa biisiä. Shoot me.

Erikoinen tapaus. Bändillä on kaikki edellytykset kehitellä hyviä melodioita ja toimivia kappaleita, mutta homma kaatuu jatkuvasti yritykseen larpata musiikkoa tai olla kiinnostava - hienoa, keksitte jännän sointuvaihdoksen, mutta kukaan ei muista teitä, kun biisi päättyy.

Kaksi persoonallisuutta: vaatimattomat parin minuutin rallatukset (Sunday Morning, Femme Fatale, There She Goes Again..) vastaan kunnianhimoiset kokeilut (Venus in Furs, Heroin..). Edelliset ovat loistavia, jälkimmäiset eivät koskaan ole erityisemmin puhutelleet minua. Eli... hyvä debyytti?

Tehnyt viimeisen parin vuoden aikana noin kymmenen tunnin pituista levyä. Kiva juttu, mutta eihän tässä hyvistä biiseistä ole kysymys.

Suojautuu yksitoikkoisuudelta hienovaraisin keinoin, ja seurauksena kuulijan mielenkiinto pysyy yllä. Toimii. Kannattaisi silti kokeilla duuripohjaisiakin biisejä - eivät ne aina ole niin naiiveja kuin voisi luulla.

Raskasta. Monessa mielessä. Ei silti pelkästään puuduttavaa.

Musiikkia, joka kehittyy sisällön itsensä ehdoilla: Verlainen kitarointi edustaa genremusiikin sijasta puhdasta omistautumista melodialle, kun taas kappaleiden koukut syntyvät epämelodisesta rytmiikasta. Välillä musiikki rönsyilee äänimaailmallisesti suuntiin, joita on vaikea niellä (jopa iskelmällisyyteen), mutta tärkeintähän on se, että jokaisessa biisissä on jokin idea, joka lopulta osoittaa oman tarttuvuutensa. Sanotaan vahva 4-, joka pyöristyy täyteen neloseen, koska uskon tämän muuttuvan kattavalla kuuntelulla vielä paremmaksi.

Tyytyy hyvään soundiin, ja koukut jäävät vaisuiksi. Minkä takia voisi olla perusteltua erotella tämä hittejä sisältävistä kakkosista kuten Musesta. Toisaalta taas mieluummin erottelen tämän ykkösistä kuten The Young Godsista.

Liian hidasta, liian synkkää, liian taidetta. Ymmärrän toki miksi tästä pidetään, mutta en tule kuuntelemaan uudelleen. Elo on tuskaa, mutta kaikki uskottelemme itsellemme, että se ei ole - ja tässä uskottelussa on totuutta.

Great American Songbook -tyyppinen musa on ongelmallista, koska se oli "poppia" aivan saatanan kauan aikaa sitten. Olisin narsistisen ylpeä, jos voisin välittää sen sointuvaihdoksista ja melodioista, mutta harmittavan harvoin voin. Toisaalta Nelsonin käppäisyys on sympaattista, ja kyllä minä nyt JOISTAKIN näistä biiseistä tykkään.

Kielletty hedelmä. Ei edes houkuta.

Kehittyvää primitivismiä. Voisi toteuttaa tarkoitustaan, jos olisin humalassa.

Luo tunnelman ja rakentaa biitin. Ei pakota keskittymään.

Tietoisuudestamme poistunut sana "hipsteri" palaa mieleen. Valitettavasti koukut pitäytyvät poissa.

Karmeista pianosampleista ja poukkoilevan tarkoista 2000-luvun alun biiteistä huolimatta lämpenen. OK, en voi kuvitella laittavani vapaa-ajalla soimaan, mutta voin kuvitella vaihtoehtoisen todellisuuden, jossa tekisin niin.

Iskevä (joskaan ei erityisen HYVÄ) aloitusbiisi. Muuten levy jää jumittamaan minimaalisista aineksista venytettyihin täytebiiseihin. Ideoiden puutteessa voi tuntua riittävältä, että lisää biisiin jonkun jännän raidan erikoisella soittimella tai soundilla. Mutta ei se riitä.

"Melody Nelson"... En kuuntelisi vapaaehtoisesti.

Yksi vaikuttava (Come Together) ja muutama oikein nautinnollinen biisi (Octopus' Garden, I Want You, Here Comes the Sun...). B-puoli kuitenkin lässähtää ikävästi. Ja Maxwell's Silver Hammer on anteeksiantamaton.

Saattaa toimia. Jos on alle 13-vuotias ja elää vuonna 67.

Hyviä biisi-ideoita; hyvin vähän biisejä. Parhaat kuulostavat täytevedoilta neljän tähden levyllä.

Rytmityksensä ja jazzia muistuttavan, vapaan melodisuutensa vuoksi lähes kuuntelukelvotonta.

En raaski antaa ykköstä, basso jymisee niin viattomasti!

Kyllähän tuo hitti nyt päähän jää. Karmeat soundit, muuten. Todella karmeat.

Ei vielä valmista tavaraa - hittibiisi puuttuu. Olen silti riittävän kiinnostunut pohtimaan, olisiko joku raita ollut parempi kuin ensivaikutelman perusteella.

En yksinkertaisesti jaksa Walk On the Wild Sidea. Muuten tämä levy toimii hienosti kokonaisuutena, ja, kamoon, sisältää Perfect Dayn, mikä antaa anteeksi Reedin ajoittaiset hairahdukset ja "luovuuden" hetket.

Sisältää kunnionhimoisia kokeiluja, jotka herättävät huomiota mutta ärsyttävät. Sisältää myös tyypillisemmällä tavalla rytmikkäitä standardivetoja, jotka ovat ihan jees mutta unohtuvat. Silloin kun eivät ärsytä (huom. strawberries, peas and beans, couple of cosmonauts...).

Huonolla tavalla käppää.

Omassa lajissaan melko täydellinen, mutta kauttaaltaan omaksuttu, ei sävelletty. Kylmiä väreitä: joo. Tiedät missä...

Tämä sisältää taitavaakin sävellystyötä, ja levyn konsepti on sinänsä viihdyttävä. Lopulta musiikin esteettinen ilme ei kuitenkaan mahdollista varauksetonta nautintoa.

Indie-musiikkiin sisään rakennettu sentimentaalisuus on asia, joka yksinkertaisesti hiertää - ei sanoitusten, vaan äänimaailman ja tekstuurin tasolla. OK, tämä bändi ainakin esittää osaavansa nauraa itselleen. Mitä sitten? Korviini välittyvä empiirinen data ei muutu siitä mihinkään.

Musiikkia, josta saa pitää, mutta johon ei tule tyytyä.

Melko yhdentekevää, mutta pakottaa keskittymään omilla jipoillaan. Vähän niin kuin leffassa mukana oleva ärsyttävä kaveri, joka tökkii jatkuvasti kylkeen, kun tapahtuu jotain "hassua".

Ok, en välttämättä jaksanut kuunnella näitä ihan loppuun saakka. Mutta olin kyllä joka biisin kohdalla aidosti kiinnostunut siitä, minkälaista takomista SEURAAVAT raidat toisivat tullessaan.

Huomaan välillä hitusen lämpeäväni jollekin melodialle, vähän niin kuin monilla käy Totojen ym. kanssa. Levyn toteutus on kuitenkin vain niin (en keksi muutakaan sanaa) ällöttävä, että tiedostamattoman resistanssin asettama muuri sitä vastaan on ylitsepääsemätön.

With a Little Help from My Friends on mahtava biisi (erityisesti Ringon, ei Cockerin, vetämänä), ja A Day in the Life olisi oikein hyvä ilman ylimääräistä pelleilyä (jep). Muutoin tästä LP:stä pitäminen on riippuvaista mielentilasta, mikä on aina huolestuttavaa. Ja esim. Lucy in the Sky with Diamondsia ei ole mikään mielentila koskaan pelastanut.

Ain't Talkin' Bout Love ja Kinks-koveri ovat "ihan hauskoja". Ja hei, saattaisin soittaa joskus tulevaisuudessa lapselleni Eruptionin ihan vain näyttääkseni, että heh, tällainenkin tehtiin ennen kuin isä oli syntynyt. Siitä toinen piste.

Saattaa alkuun yllättää (melkein) positiivisesti, mutta asettuessaan omalle melodiselle uralleen osoittaa sointu soinnulta, intonaatio intonaatiolta ja läppä läpältä yhä varmemmin oman hirveytensä.

Mikä ihmisiä vaivasi 80-luvulla? Tämänkään levyn tuotantoa ei olisi tarvinnut pilata efekteillä "epävireinen urku" ja "pimahtanut tietokone" - se oli pilalla jo alusta lähtien. Mitä musiikkiin tulee, se on paikoin ihan jees ja paikoin hyvää, joskin kappaleet ovat ylipitkiä. Score: Manic Monday: 100 - 1999: 0.

Soundillisesti/tuotannollisesti korvia hellivää. Ja kun skippasin jazzin synkkyyteen vajoavat trumpetti-/saksofoniosuudet, mielenkiinto pysyi yllä jo pelkästään sanoitusten perusteella. Todella hyvät sanat. Miinusta heikosta uudelleenkuunteluarvosta (huom. edellä mainitut "osuudet").

Yhden tempun bändi: biitti plus tarttuva, pieniin stemmoihin ja rytmiikkaan perustuva hokema. Tai itse asiassa loppua kohti levy muuttuu kokoelmaksi täyteballadeja. Molemmat ulottuvuudet kuulostavat koko ajan melko samalta.

Tämän kuuntelu on kivaa. Mitä muuta voi toivoa? No, että musiikki olisi sen tyyppistä, että tekisi aidosti mieli kuunnella uudelleen (lue: vähemmän kasarin lopun kaaosbiittejä ja täyteen ahdettua soundia tukemassa ohutta lauluääntä). Mutta joo, ihan kivaa oli.

Annoin mahdollisuuden neljän puolikkaan biisin verran. Ei muuta sitä tosiasiaa, että tämä on popmusiikin banaalein, itsetiedostavin ja rahvaan mukahumoristisin muoto.

Haluaisin olla paikalla, kun he uskottelevat itselleen, että soittavat parodista hassuttelua, koska se on hyvää, eivätkä siksi, etteivät osaa kirjoittaa mitään parempaa.

Samanaikaisesti tarttuvaa ja hyvällä tavalla kokeilevaa. Ratsastaa toki jossain määrin "hiteillä" (joita on ainakin neljä), mutta ei rasittavasti: joku täytteeksi mielletty biisi kuulosta uudella pyöräytyksellä aina paremmalta kuin aiemmin, jää soimaan päähän tms. Plussaa sanoituksista ja konsept(e)ista.

Vaikka tunnustan tämän hyvät puolet, en innostu lainkaan. Kaltaiseni kuulija tarvitsisi jonkinlaista... ömm... koukkua.

Band on the Run soi päässä. Myös Jet on ihan ok. Niin kuin on myös Band on the Runin "sinfoniamainen" rakenne. Noh, kaikki tietävät, että Paul ei aina voi omalle mauttomuudelleen mitään. Mutta tämä ei ole pahimmasta päästä.

Kuulkaas pojat, nyt kannattaisi pitää pieni tauko ja vetää vähän henkeä. Kyllä se siitä - tällaiselle ei ole mitään tarvetta.

Kaksi raitaa nappasi heti täysillä: One Nation Under a Groove (käytännössä mahdotonta olla tanssimatta, vaikka on juuri herännyt viikonloppuaamuna aikaisemmin, kuin olisi halunnut) sekä Who Says a Funk Band Can't Play Rock - ja levyllä on muutakin kuulemisen arvoista. Toisaalta viimeisellä kolmanneksella aloin toivoa koko homman loppuvan, koska haluaisin antaa tälle kolmosen, mikä on aina vain vaikeampaa, mitä pidemmälle jamit etenevät...

Helpoksi ei tämänkään kepeän aikuisrockin kuuntelua ole tehty. Jokaista (heikkoa) hetkeä kohti, jolloin tulee ajatelleeksi, että "mmh, minähän voisin melkein tykätä tästä", LP tarjoaa ainakin kaksi hetkeä, jotka saavat kiemurtelemaan inhosta. Jos ajattelet toisin, olet väärässä. Mutta sallin kaksi tähteä, koska pari raitaa on tänään soinut päässäni.

Kuulin aluksi puolella korvalla olkkarin kajarista, ja ihan piruuttani kokeilin uudelleen, oliko tämä näin käsittämättömän tylsää. Ekan biisin puolikas oli.

Tämä bändi ei taida kauheasti harrastaa koukkuja. Kivastihan he soittavat, jopa tyylitajuisesti, mutta valitettavasti minulla ei ole syytä kuunnella.

Se, että Elvis Costello pusertaa biisejä ulos kuin mitäkin tuotetta, on uhka populaarimusiikille sinänsä. Totta kai kaikki popmusa on "tuotetta", mutta on ihan yhtä merkittävää, että hyvä sellainen TUNTUU olevan jotain enemmän. Costellon musiikki viittaa kyynisyyteen, joka näkee tuon tunteen turhana.

Ei sisällä mitään Thrillerin tavalla maata järisyttävää, mutta tämä on joko melko tasainen kokonaisuus, tai sitten hitit on ripoteltu juuri oikeisiin kohtiin. Ja esim. Man in the Mirror on biisi, jonka kertosäe vaikuttaa ensi kierrolla yhdentekevältä, mutta jo toisella kerralla saa laulamaan mukana. En edes anna tällä kertaa miinusta kasarituotannosta, joka ärsyttävästi jopa toimii.

Lahjakas duo iskee aidosti sävelletyt pätkänsä levyn kärkeen ja jättää loput junnaamaan omillaan.

Another Girl, Another Planet kolahti ensimmäistä kertaa, kiva. Verta hyytävä biisi muuten. Loput levyn sisällöstä on VÄHÄN liian löysää ja epävireistä. Mikä ei sekään haittaisi, jos kappaleet olisivat... parempia.

On suuri vääryys, että soul on tämän sivuston mukaan yksi vähiten suosikkigenreistäni. Mutta ei voi mitään - tämäkin levy on filleriä täynnä, ja vaikka mukana on Natural Woman, siis ehkä artistin paras tulkinta, kokonaisuus on hieman puiseva jopa alle puolen tunnin LP:ksi.

Ei paskaa, mutta miinusta täysin tarpeettomasta pituudesta. Mitä minun tulisi tehdä tällä tuotteella? Laittaa soimaan "taustamusiikiksi"?

Tasainen osoitus hyvästä melodiantajusta. Onko levyllä mitään ERITYISTÄ? En ole varma - siis aidosti en ole.

Levyllä on luotettu siihen, että Cashin ääni ja aura nostavat musiikin korniuden yläpuolelle. Eivät nosta. The Man Comes Around on tosin neronleimaus.

Yksinkertainen idea: täydellisen naiivi sanoma, jonka on tarkoitus nousta itsensä yläpuolelle musiikille valikoidun muodon kautta. Ei toimi - muodon takia. Plussaa meemimateriaalista.

Vaikea keksiä mitään sanottavaa. On helppoa kuulostaa kivalta.

Kunnioitettavasta pyrkimyksestä iskevyyteen huolimatta tämä jää paikoin hyvin yksitoikkoiseksi. Tai ehkä on olemassa vain yksi tempo, sointulaji ja tunne.

Paikoin todella lupaavaa, ja laulaja tulkitsee isolla T:llä, mikä on suoraan sanottuna aivan helvetin hyvän kuuloista. En siltikään täysin syty. Jonkinlainen määrä-laatu suhde keikahtaa vielä vaa'an väärälle puolelle.

Miten kaiken variaation saa kuulostamaan saman toistamiselta? Onko vika minussa. Todennäköisesti?

Across the Great Divide on toimiva aloitus, ja Dixie on alisoitettu klassikko. Noh, kaiken kaikkiaanhan levyn biisimateriaali on varsinkin B-puolella vähän tasapaksua, rytmi turhan tallusteleva, ja laulajien kaverillinen taitamattomuus alkaa pidemmän päälle ärsyttämään. Toisaalta muistan miten esim. Rag Mama Rag ja Up On Cripple Creek menevät, ja voin kuvitella, että pidemmän päälle muistaisin enemmänkin. Levy on siis kai 2,5, johon luotan sen verran, että olen valmis pyöristämään ylöspäin.

Samasta historiallisesta hetkestä peräisin kuin Carole King, mutta jazzahtavampaa ja (PALJON) epäkoukukkaampaa. Eipä Nyro minua mitenkään erityisesti hierrä, mutta en näe tilannetta, jossa kuuntelisin tätä uudelleen. Miinusta sanoituksista.

Kuuntelin muutaman näytteen. Velvollisuus täytetty?

Hitaammista, "jumittavammista" täytebiiseistä huolimatta tämä on onnistuminen. Artisti todella osaa sanailla, enkä edes osaa selittää miksi: juttuja vain on hauska kuunnella. Päähän soimaan jäävä yksinkertainen rallatus (Shutdown): check.

Luo minimalistisin keinoin oman, minimaalisesti kiinnostavan maailmansa. Sanotaan nyt 2-.

Eihän tätä jaksa kuunnella, mutta nimibiisille annan "objektiivista" tunnustusta melodisesta iskevyydestä ja meemimateriaalista.

Pari kivaa duettoa, joista toisessa jopa koukun tapainen. Mutta pelkäänpä pahoin, että Caven "kultin" jäsenet luulevat muidenkin näistä olevan huippukappaleita - ja kuoleman ja synkkyyden olevan syvyyttä.

Ihan pätevä levy. Love Hurtsin alkuperäisversion kuuleminen on hauskaa, ja esim. Jimmy Reed-cover on mukava lisä. Kolmonen kuitenkin vaatisi, että kuulijalla on yhtyeeseen sellainen henkilökohtainen suhde, joka ei sisällä historiallisesta etäisyydestä johtuvaa, epäreilua taipumusta vähän hymähtää ajatukselle "Everly Brothersista".

Melko uskomaton levy. Siis siinä mielessä, että artistin heikkoudet ja vahvuudet menevät täysin sekaisin: levyn musiikki (mukaan lukien laulu) kuulosta hyvältä bluesina ja rokkina, joka taikoo koukkuja ja tarttuvuutta tyhjästä, kun taas sanoitukset lähtevät sen verran laukalle kohti "arkimaailmassa" kiinni olevaa tajunnanvirtaa, että niitä ei jaksa kuunnella loppuun saakka. Ymmärrän, että Desolation Row on varmasti jonkinalisen inspiraation tuotosta, mutta kuuntelen esim. A-puolen raidat 2-4 miljoona kertaa mieluummin (kyllä, 1 ja 5 ovat mielestäni niitä parempia).

"Se" kaveri joka on muusikko ja soittaa välillä jossain baarissa akustisen kitaran säestyksellä, ja osaakin soittaa ihan hyvin, mutta ei edes ajattele, että haluaisi säveltää jotain tarttuvaa.

Kun biisinteosta tulee tékhne.

Hardcore ylittää popmuodon typistämällä sen äärimilleen - post-hardcore tarjoaa tilalle omaa muotoaan, joka pohjimmiltaan epäonnistuu, koska ei ole seurausta vastakohtansa typistämisestä.

Hyvän kuuloista soittoa, ja juu, hyvän kuuloista laulua. Musiikista en valitettavasti saanut kunnolla kiinni - hienovaraisuuteen perustuvassa genressä saa tehdä töitä geneerisyyden välttämiseksi. Toinen piste siitä, että voisin ehkä yrittää uudelleen.

Synkkyyttä rytmitettynä olemattomaksi kaiutetulla rumpusetillä. Ei minulle estetiikka, joka pelastaisi silloin, kun musiikki on yhtä valovuosien pituista jyystöä.

Tässä luodaan varhaisen ysäriräpin peruselementeistä jotain kestävää. Itse rap on huomaamattoman ja huomattavan taitavaa. Ok, artisti tykkää esitellä omaa älyään. Se voidaan sallia, kun suurimpaan osaan biiseistä sisältyy jokin hyvä idea.

Hyvää ja vetävästi laulettua mutta esteettisesti minua miellyttämätöntä poppia, PLUS levyn keskelle sisällytetty 4-5 tähden mini-EP. Billie Jean - puhdasta neroutta, ei muuta.

Tiedät, mistä biiseistä pidän (oikeina hetkinä). Mutta en halua, että Mark Knopfler välittää minulle omia "fiiliksiään". En luota niihin, en luota tyyppiin, enkä jaksa kuunnella kuuden minuutin maalailua.

Folkmaisesti jazzahtavaa. Karua kuultavaa.

Koukkuina dissonantteja jazz-sampleja. Jätän diggailuyritykset suosiolla muille.

Ei tämä PAHALTA kuulosta. Mutta mikä ihmeen kehu se sellainen olisi? Totuus on, että kysymyksessä on Youngin yliarvostetuin levy, jonka nytkin kuuntelin loppuun vain lojaaliudesta artistia itseään kohtaan. Mitä tulisi ajatella, kun yksi historian parhaista koukkujen ja melodioiden säveltäjistä tyytyy puhtaaseen tunnelmointiin?

Kun pitää jatkuvasti olla vähän "erilainen" ja muita fiksumpi. Sinänsä ymmärrettävää, erityisesti vuonna 2011, mutta tämä levy ei ansaitse kokonaista kuuntelua.

Valittelut koukuttomuudesta eivät yksinkertaisesti ole todenmukaisia. Millä muulla Rollarien levyllä on muka parempia biisejä kuin Rocks Off, Tumbling Dice ja Happy? Sallitaan heille Casino Boogiensa ja I Just Wanna See His Facensa. Tällaisetkin jamit edustavat bändin totaalista tyylitajua, ja pysyvät järkevän mittaisina, toisin kuin esim. kaikilla muilla bändeillä. Miltä muulta levyltä voi löytää, ja siis LÖYTÄÄ, Let it Loosen, Rip This Jointin ja Shine a Lightin? Mikä muu levy tuntuu siltä, kuin löydettävä ei loppuisi vuosienkaan päästä?

Kaksi kaveria aivan saatanan syvällä omassa jutussaan. Tiedätkö mitä, en inhoa tätä, ja näen hyvää rytmiikkaan pohjaavissa biiseissä kuten Bap De La Bap (olisipa tällä vain joku toinen nimi) sekä It's Better This Way. Lisäksi Party Fears Twon leevimäinen syntikka huvittaa minua. Riittävät perustelut kahden tähden antamiselle?

Soulina markkinoitua iskelmää vahvimmillaan. Toki osa on täytettä, mukaan lukien osa sinkuista, mutta parhaiden biisien kiistämätön tehokkuus ansaitsee oman tunnustuksensa. Matala 3/3-.

Pari hyvää tulkintaa, jotka voisin jatkossakin soittaa. Tuotanto on kuitenkin korvat tappavan hirvittävä (yleensä PIDÄN 50-lukulaisesta kämäisyydestä), ja valtaosa biisivalinnoista oman aikansa tusinamateriaalia.

Tämä ehkä vain vaatii tiettyä asennetta minää ja maailmaa kohtaan, jota en löydä koluamalla sieluani. Henkilökohtaisesti levyn estetiikka saa minut tuntemaan oloni epämukavaksi omissa nahoissani, ja tekee minut kyyniseksi ja epäileväiseksi kaiken muun suhteen.

Rockmusiikissa "progressiivisuuden" suhde edistykseen on sama kuin juoruilun suhde moraaliin: edelliseen turvaudutaan, kun jälkimmäinen on kateissa. Mutta antaa heidän kilkutella menemään. En usko, että siitä koituu kenellekään paljoa vahinkoa.

Tämä on kokonaisuutena raskas, eli melkoisen pitkä, ja koska bändin vetovoima perustuu tarkoituksellisesti sen musiikin yleiseen sointiin - grooveen, miksi ei? - voi toteutus olla ajoittain sisällöllisesti vähän köyhää. Olen varma, että tähän voi hullaantua siinä määrin, että hitit ja "aura" kantavat koko tunnin ja vartin. Ongelmia tulee niille, joiden hullaantumiset kohdistuvat toisaalle.

Ammattitaitoisesti melodioihin keskittyvää, mutta valitettavasti melko koukkuja säästelevää rutiinisävellystyötä.

Ihan sympaattinen, vähän kuin oman kontekstinsa JVG: viihdyttää, mutta ei ehkä omaksi huviksi soitettavaa. Tietävät, että Adidas beats Nike.

Ainakin jenkkiversio, johon tämä sivusto linkkaa, on täynnä huippuraitoja, jotka saattavat olla vähän.. vaikeita, mutta hittejä siitä huolimatta. Noin muutenkin tässä on ainutlaatuista vetovoimaa, koska musiikki on pitkälti sovellettua bluesia, mutta siten, että sen kutsuminen bluesiksi ei tyydytä lainkaan. Ja pidän paljon bluesista - kuten tästäkin levystä, jolle olen valmis varaamaan nelosen, vaikken olekaan siitä henkilökohtaisella tasolla VIELÄ totaalisen innostunut.

Kaikesta venyttämisestä ja ajoittaisesta hupailusta huolimatta tällä LP:llä on niin paljon Hyviä Biisejä, että se ei pelkästään pakota kuuntelemaan, vaan myös jatkuvasti nauttimaan itsestään. On selvää, että Beatles ei ole ihan 100-prosenttisesti Minun Juttuni, mutta jos en anna tälle levylle neljää tähteä, niin mille sitten? Ihan oikeasti, tästä voisi koostaa kokonaisuuden, jonka keskiössä olisivat esim. Back in the U.S.S.R., While My Guitar Gently Weeps, Happiness Is a Warm Gun, Helter Skelter, Revolution 1... Kun tähän lisää pari vähän vähemmän nerokasta onnistumista, esim. Glass Onion, Dear Prudence, Julia jne., on jo melkein viiden tähden lista kasassa. Ehkä minun ei pitäisi olla näin yllättynyt, mutta olenpahan kuitenkin.

Osittain ihmeellistä paahtoa, osittain perinteisempää renkutusta. Walk This Way jää soimaan päähän, ei siinä mitään, mutta osa materiaalista kuulostaa siltä, kuin se olisi sävelletty juuri siksi, ETTEI se jäisi. Tylerin vokaalit myös ns. "acquired taste".

Siedettävät kivan äänen tuottamisen taidot; heikot ja/tai laiskat biisintekotaidot. Pari vähän onnistuneempaa vaihetta pelastaa vain vähän.

Siedettävät kivan äänen tuottamisen taidot; heikot ja/tai laiskat biisintekotaidot. Ei pelastavia tekijöitä ensi kuulemalta.

Vajoaa jazzahtavuuden ja päämäärättömyyden yöhön liian kepeän biisintekoasenteen vuoksi. (Positiivinen huomio: vaikken pidäkään laulajan äänen käyttötavasta, pidän sen luontaisista taajuuksista.)

70-luvun alun pop/folk-laulua toteutettuna jazzin ideaaleilla. Tällä on (kai) omat ansionsa (pakko olla?), mutta en pysty kuuntelemaan, ellen pakota itseäni.

Tämä menee musiikillisesti hieman yliyrittämiseksi, vaikka en sinänsä vihaakaan levyn kokeiluja. Melko hyvä yhden kuuntelukerran tulkinta modernista räpistä - point taken.

Paikoin nautinnollista, ja ennen kaikkea ei ärsyttävää (toisin kuin esim. Elvis Costello) Biisimateriaali on toki vähän B-laarista, enkä jää himoitsemaan sen kuulemista uudelleen, mutta pastisseina ja eri tyylilajeja mallintavina kappaleina nämä menettelevät.

Mahtipontista ja/tai juustoista ja/tai tylsästi jammailevaa.

Kuulostaa usein hyvältä. Onko "hyvää"? Ei niin hyvää, että ottaisin itsenäisesti kuunteluun. Eikä ole väärin kaivata musiikkiin vokaaleja.

Kuulostaa hyvältä (kuten reggae melkein aina), mutta biisit tuntuvat toissijaisilta yleiseen musiikilliseen ja ulkomusiikilliseen ilmeeseen nähden. Se ei tyydytä minua.

Erityisesti kitarataustat toimivat ja, mikä tärkeintä, kiinnittävät huomion. Valitettavasti aika suuri prosentti menee yhdestä paikasta sisään ja toisesta ulos.

Jokin lauluosuuksien kaverillisen nasaalissa rentoudessa hiertää. Duon omistautuminen koukuille on kuitenkin ilahduttavaa - heidän ei tarvitse esittää, että uhraavat hyviä biisejä soundille tai junnaukselle jostain muka diipistä syystä - ja tämä olisi nelonen, jos kokonaisuus olisi tiiviimpi.

Tyylillisistä puutteista huolimatta tämä kutsuu kuuntelemaan itseään useammin kuin kerran ja jättää pohtimaan miksi. Lisäksi Behind Blue Eyes saattaa olla yksi kaikkien aikojen melodioista, eivätkä edes Daltreyn maneerit latista sitä.

"Energisyys" on aivan sallittava termi kuvaamaan musiikkia silloin, kun muitakin avuja on havaittavissa. OK, Biafran ääni on jollain tasolla "acquired taste", johon ei koskaan täysin totu, mutta biisimateriaali on huomiota herättävän vahvaa - enkä tarkoita pelkästään kunnianhimoisempia (?) popkappaleita, vaan myös punkvetoja kuten Forward to Death, jotka koukuttavat samalla, minimalistisella tavalla kuin hyvä rock'n'roll on aina tehnyt. Joten kyllä, annan häpeilemättä energian viedä itseni mukanaan. Voisiko se olla viemättä?

Pelkoni substanssin täydellisestä puuttumisesta korvautui lopulta varovaisella nautinnolla. Yhtään huippukappaletta levy ei sisällä, mikä selittää arvosanan, mutta ei tämä toivotontakaan ole.

Tarkoituksellista ärsyttämistä? Haluan uskoa niin.

En näe mitään syytä miksi kuuntelisin uudelleen levyversioiden sijasta. Varsinkaan akustista puolta. Sähköisellä taitaa soittaa The Band. Viehättävää. Mutta vain viehättävää.

Ennakkoluuloja hälventäviä hittejä yhdistettynä ennakkoluuloja hälventävään tuotantoon, joka kantaa hätkähdyttävästi laulelun ja fiilistelyn läpi. Hyvä.

Kate Bushin markkinoima Don't Give Up, tylsin kappale mitä olen koskaan kuullut, olisi ollut symbolisesti hyvä paikka lopettaa. Kokeilin vielä seuraavaa. Ei tässä reiluudesta olekaan kysymys.

Rakastan "tunteita herättävä perusrockbändi"-CCR:ää, kun taas "junnaava blues rock"-CCR on mielestäni vain hyvää. Ja hyvää se toki on. Mutta levyn biiseistä vain Proud Mary on yksi yhtyeen parhaista.

Voisin kysyä jälleen: miksi? Mutta ilmaisenpa mieluummin ilahtuneisuuteni siitä asiasta, että vaikka EC:n sävellykset kuulostavat tälläkin levyllä musiikkiopiston pophistorian kurssin loppuharjoituksilta, niin ne ovat sekä laadultaan iskevämpiä kuin aiemmilla levyillä että sisukkaammin esitettyjä. Mistä biisistä muuten tuo I Want You-kappaleen melodia on?

Saatan olla liian hövelillä päällä, ja teoriassa tämän asteinen masistelu on liian optimistista, mutta nämä kappaleet herättävät musiikillisia kysymyksiä. Saattaisinpa jopa palata muutamaan.

Ongelma ei ole vain se, että tämän on tarkoitus synnyttää kivoja, seesteisen kaipaavia tunteita, vaan myös se, että kappaleiden melodiat kuulostavat Rod Stewartin 90-luvun täytelevyjen voimaballadeilta.

Kuulostaa orgaanisen ysärirockin luomien puitteiden vuoksi paremmalta kuin soundimusiikki yleensä. Mikä ei muuta sitä tosiasiaa, että tämä on soundimusiikkia.

Konsepti on yllättävänkin toimiva, vaikka sanoja ei jaksa edes yrittääkään kuunnella - basso melodisena elementtinä on hyvin tuotettu. Toisaalta tämä johtaa siihen, että biisien laulukoukut on korvattu toistolla, efekteillä ja estetiikalla - perisynti, josta bändin sanoitukset tuskin kertovat.

Olen eettisesti pöyristynyt.

Toimii oman genrensä (tiettyjen) ominaispiirteiden ansiosta tiettyyn pisteeseen, mutta en koe pitkässä juoksussa tarpeelliseksi.

Tämä tasapainottelee sen välillä, kuulostaako hyvällä tavalla huonolta vai huonolla tavalla huonolta. Lopputulos: hyvällä tavalla - bändin ilmaisussa on yllätyksellisyyttä, jota on mahdotonta toistaa. Asiaa auttaa myös se, että suurin osa levyn biiseistä voi jäädä soimaan päähän.

Kaikki biisit eivät ole säveltäjien parhaimmistoa, mutta hyvät ovat HYVIÄ. Levy tyydyttää myös kokonaisuutensa ihan vain koska se on levytetty oikeaan aikaan - näytteenä vuoden 69 popin sävelkuluista ja äänimaailmasta kappaleet ovat kiitettäviä.

Kun artistin itseilmaisuun sisään rakennettu kornius estää häntä saavuttamasta sitä, mihin hänen lahjansa riittäisivät, ja minkä hän luultavasti ansaitsisi.

Ei herätä kateutta ollessaan nerokasta, eikä turhautumista ollessaan vähän vähemmän. Olen Fogertyn puolella. Ja I Heard it Through the Grapevine on helvetisti parempi kuin alkuperäinen.

Jaa missä oli "psykedeelisiä" vaikutteita? Siis hyvä vaan, ettei niitä kauheasti ollut. Aito pettymys on se, etteivät bändille ominaisemmatkaan biisit säväytä enempää kuin genrensä keskivertovedot.

Ei millään tasolla turha valikoimana, josta voi kuunnella otteita sieltä täältä. Olen kiitollinen Careless Love-versiosta ja ehkä parista muustakin. Kokonaisuutena tämä on kuitenkin tyylilajinsa puolesta hankala (jouset...), ja esim. jazzifioituja Hank Williams-covereita minun ei tarvitse kuulla uudelleen.

Lauluääni, soundin ohuus tai musiikin vinksahtaneisuus eivät ole ongelmia. Mikä ei tarkoita, ettenkö kaipaisi paria popratkaisua tämän kaiken sekaan.

Kilinkolin itsellesi.

Alku ja loppu ovat historiallisia tapauksia. Onko levyllä junnaavat hetkensä? No tietenkin. Pitäisikö sen haitata?

On kuvaavaa, että levyn paras ja tarttuvin biisi, Go Your Own Way, enteilee makeilevaa kasaripoprokkia. Toisaalta parempi se kuin tylsyyden ja vaikeasti siedettävän pehmeyden välimaasto, johon suurin osa levystä jämähtää. Tuntevatko ihmiset todella olonsa mukavaksi kuunnellessaan tätä?

Samantapainen reaktio kuin hyvänä pidettyyn jazziin: kuuntelen kohteliaasti teemat, mutta en jaksa niiden työstämistä käytännössä. Ok, tämän levyn musatyyli ei ärsytä minua. En silti ryhdy suurkuluttajaksi.

Al Green on hahmona liian pehmeä, ja hänen musiikissaan on tehty esteettisesti kyseenalaisia valintoja (hieman jazzahtavat sointuvaihdokset, vaeltelevat sähkökitarat..). En siltikään voi sanoutua irti nimibiisistä, joka houkuttelee minua ajoittain kuin käärme paratiisissa. Ja vaikka levyllä ei vaikuta olevan mitään muuta yhtä kiistattoman tehokasta, se viihdyttä loppuun saakkaa. Saattaa jopa sisältää muutaman Hyvän Kappaleen.

Kas, kitarakoukut todella toimivat koukkuina - mikä saa myös kertosäkeiden sanavalinnat tuntumaan tarttuvilta. Ansaitsee enemmän kuin satunnaisen viihdekäytön.

Siinä missä Queen vituttaa vakavuudellaan ja Toto limaisuudellaan, tämä kuulostaa aidosti parilta epäsuositulta äijältä hykertelemässä omassa miesluolassaan. Sori mutta Sweet Talkin' Woman ja jotkin muutkin melodiat tehoavat. Eikä puhuta tästä enää koskaan.

Vaikea uskoa, että aloin kaipaamaan kahden ekan biisin nauruja. Mutta älä minusta välitä. Väristele vain menemään.

Treeniksellä on sika kivaa vähän soitella ja juoda bisseä!

Bossa nova hirvittää, ja Sinatra kuulostaa päälle läiskätyltä.

Soul and Fire on hyvin rakennettu avaus. Fantastic Disaster, Exlisir Is Zog ym. ovat vihoviimeistä paskaa. Kuka olisi uskonut, että epävireisyys ei automaattisesti kuulosta hyvältä?

Melko kepeän ja luontevankin kuuloista, mutta sooloilu on minulle edelleen täysin yhdentekevää, eikä tässä juuri muuta ole.

Tämä "paluuna" bluesiin ja folkiin tunnettu LP on ennen kaikkea osoitus rollarien poplahjasta - kyvystä säveltää kappaleet siten, että ne TUNTUVAT tuovan esiin melodioita ja koukkuja, jotka esiintyvät myös bändin edeltäjien musiikissa, mutta vain latentissa muodossa. En myöskään tunne levyä, joka tuntuisi enemmän vuodelta 68 - ainakaan näin vuonna 94 syntyneestä. Tarkka arvosana: 4,5.

Myönnän, että eka biisi alkaa melkein vakuuttavasti - Kanye West on osoittanut, että siinä saattaa piillä pieni koukkukin. Tämä on parasta, mitä levystä voi sanoa.

Teknisesti kaikki kunnossa, mutta artisti ei kaappaa näitä biisejä omakseen. Parempi materiaali tietysti auttaisi - ja voisi nyös vähentää doo wop-kuorojen tarvetta.

Black Dog on onnistunutta kikkailua, Stairway to Heaven tarpeettomassa eeppisyydessäänkin kaunis, ja Rock and Roll sekä When the Levee Breaks suoraviivaisuudessaan eeppisiä. Harmillista, että muille raidoille oireellinen, epäluonnollinen teknisyys rokottaa levykokonaisuuden uudelleenkuunteluarvoa. Puhumattakaan maahisista ja seikkailuista läpi hevosmiesten maiden. Bonus: kutosraidan "arvaa mikä tahtilaji"-peli.

Levy ratsastaa avauskolmikolla (joista kaksi viimeistä arvosanaltaan 5/5) sekä naurettavan tehokkaalla tuotannollaan. Gibbonsin laulun ajaminen efektiryppään lävitse kuulostaa yhtä luonnolliselta kuin hänen kitarasoolonsa. Ja vaikka Legs menee jo selkeästi hyvän maun yli, voiko kukaan väittää, että se poistuisi tietoisuuden piiristä?

Onko väkinäinen yritys muuttaa rakenteita mitään muuta kuin skeptisyyttää sen suhteen, että rakenteet voisivat muuttua?

Tämä osoittaa ajoittain lupausta. Herättää jopa toivoa, erityisesti avausbiisillä. Valitettavasti levy myös hyväksyy aikakautensa erityispiirteet tuotannon ja sovitusten kohdalla, mikä johtaa soundillisen paisuneisuuden lisäksi sävellyksellisiin kiusallisuuksiin. Saatan pyöräyttää Young Lustin tai Janie's Got a Gunin tulevaisuudessakin, mutta en täysin rennoin ottein saati varauksetta.

Klassisesti koulutettuja muusikkoja, uskoisin. Noh, jos se sopii tekosyyksi sille, ettei jaksa säveltää mitään.

Tämä saa suhteeni todellisuuteen värittymään hupsulla korniudella, jonka kokeminen ajaa minua ahdistuksen suuntaan, ja jokainen bluesahtava hetki, joka saattaisi tulla pelastukseksi, pilaantuu sillä, että kaveriksi saapuu kävelevä basso - tuo sulavan kömpelö klovni, joka kietoo käden ympärille limaisella maanläheisyydellään.

Bändi seilaa sellaisilla melodisilla vesillä, jotka eivät ole itselleni kaikista tyydyttävimpiä. A-puoli on silti melkoinen saavutus - kuuntele vaikka Otherside, jos muistikuvasi MTV-ajoista ovat jo hieman hatarat.

Ymmärrän, että 70-luvun alun esteettinen ilmapiiri rohkaisi (proge)muusikoita tiettyihin ratkaisuihin sointukulkujen ja pehmeän karmeiden stemmojen osalta, mutta eikö kukaan maininnut heille edes heidän kilinkaliniensa ja tilulilujensa hölmöydestä? Minkälaisia ystäviä heillä oikein oli? Sääli sinänsä, koska esim. avausbiisin kitarakuviot ovat melko vastustamattomia.

Bad Moon Rising ja Lodi ovat objektiivisia esimerkkejä kauneudesta. Ei levy muutenkaan paska ole - omien rajoitteidensa sisällä sen kestokyky lähentelee äärettömyyttä.

Matalammasta nuotista korkeampaan falsetissa: vaikka temppu käy vanhaksi, se takaa, että levyllä on enemmän sisältöä kuin Radioheadin musiikissa. I mean it - se on jo jotain.

Ysäri delivers: kumean kolkkoa teknisyyttä, jota en kaipaa tähän saati mihinkään päivään.

Sympatisoin bändin haparoivaa populismia huomattavasti enemmän kuin Bowien pseudointellektuaalista nerokkuutta. All the Way From Memphis ja Honaloochie Boogie ovat hittejä, ja vaikka välillä musiikki käy hyvän maun rajoilla, yhtyeen intentiot ovat aina rehelliset ja kunnioitettavat.

On vaatinut hikeä ja kyyneleitä luoda näin monta näin arkkityypillistä taustaa. Mutta jos nyt rehellisesti puhutaan, kaipaisin silti VÄHÄN lisää melodista sisältöä.

Minulla ei ole mitään intressiä kiistää Bonhamin tai Pagen taitoja, mutta jos heidän otteensa vain on liian raskas kutitellakseen minua oikeista paikoista, mitä voin tehdä? Eikä siinä - kyllä minä nautin levyllä ilmenevästä neroudesta. En vain rakastu.

Hyvä hyvä, ja varmaan vaikuttanut enemmän kuin voisi kuvitella - ainakin kymmenen vuotta sitten kaikki hipsterimmät punkbändit jenkeissä ja briteissä kuulostivat vieläkin melko lailla tältä. Ei niin, että kaikki olisivat olleet yhtä tarttuvia.

Historian koskettavimman laulajan yliarvostetuin levy. Kuunneltavissa milloin vain, totta kai, mutta kannustaa jatkuvan keskittymisen sijasta valikointiin - Respect (pysäyttävästi alkuperäinen), My Girl (pysäyttävästi lainattu)... Ja olen kunnon kansalaisena valmis muuttamaan mielipidettäni.

Pituus ei lisää vain kestoa, vaan tekee tästä myös laadullisesti perverssiä. Ei ole hardcorea - kyseinen genre perustuu iskevyydelle, joka levyltä on jätetty tietoisesti pois.

Ennen kaikkea tämä levy on outo. Silloinkin kun kappaleet ovat tavanomaisia, mukana on jokin kummallinen elementti: kumeus, kaiku, luonnoton värinä laulajan äänessä. Missään nimessä biisimateriaali ei ole kummoista. En siltikään ole valmis tuomitsemaan tätä lopullisesti. Onko levyn saundi "vanginut" minut, vai pidänkö vain Alex Chiltonista, koska Replacements teki hänestä keskitason hittibiisin?

Tämän levyn vahvuutena on konstailematon mutta kekseliäs melodisuus (mitä nyt pahimmat folk-titityyt tarvitsisivat Shane MacGowanin vetämään ne). Saa uskomaan, että ensi kerralla jaksan kuunnella sanatkin.

Periaatteessa laadukasta kategoriassa 60-luvun alkupuoliskon levykokonaisuudet, mutta erityisesti B-puolella kuorotaustojen, folk-kokeilujen ja matalarimaisen tyytymisen varjostamaa. Olenko kuullut riittävästi kuunnellakseni uudelleen? Ehkä en - etsisin suosiolla kokoelman käsiini.

Kansi näytti hirveältä, välttelin tämän kuuntelua päiväkausien ajan, kuuntelin pienen osan, ja siksi voinkin esittää objektiivisen arvioni, jonka mukaan tämä on parhaimmillaan huomaamattoman rytmikästä ja huonoimmillaan melodisen karseaa.

Bändi ei luo tunnelmaa vaan etäisyyttä, minkä vuoksi sen musiikki kuulostaa vanhentuneessa korniudessaankin tuoreen humoristiselta. Lisäksi levyn minimalismi on perusteltua, koska sen melodiat on pähkäilty loppuun saakka. Olen liikuttunut.

Kuinka hyviä kappaleita on tehtävä, että hirveyden saa anteeksi? Ehkä Dancing Queen ym. riittävät, ehkä eivät. Tiedän vain, etten kuuntelisi parhaitakaan näistä teoreettisella vapaa-ajallani. Mitä sitten että laulaisin baarissa mukana?

Luulevat, että kauneutta voi esittää sellaisenaan. Samalla biisinteko jää minimiin.

Asialle vihkiytymättömänä ja vihkiytymättömille tyypillistä fiilistelyä vierastavana olen sitä mieltä, että tämä on hyvää "tämmöistä" (tiedät millaista). Hei, Estoy Siempre Junto a Ti oli mieleenpainuva biisi.

Ollakseen niin kauhean rappiolla Waitsin suhtautuminen biisintekoon on häiritsevän skolastinen. Paria hyvää variaatiota, joo. Mutta oppi ei itsessään synnytä ideoita.

Artistin tavoitteena on tuoda bluesin virtuaalinen melodisuus kaikkien kuultavaksi, ja arvostan tätä pyrkimystä siinä määrin, että olen melkein valmis ohittamaan levyn täytebiisien junnaavuuden. 3,5.

Muusikoilla on herkästi tylsää. Tarkoittaako se, että minullakin täytyy olla?

Sisältää kivoja hetkiä, mutta myös paljon pelkkää kivaa ääntä. Onhan tämä ihan tällainen juu.

Tavanomaisen taitavaa. Vakuuttaa, että kävelevä basso on jazzin perimmäisen ärsyttävyyden taustalla.

Melodisesti tässä on sitä jotain, jolla 2010-luvun räppärit hankkivat myöhemmin menestyksensä. Soundillisesti puoleensa vetävää, hieman epätasaista, paikoin tylsääkin, potentiaalisesti koukuttavaa.

Puoli-irrationaalinen Henry Rollins-skeptisyyteni tekee tästä vähän hankalaa, mutta bändin biisinteossa on ensimmäisen neljänkin vuoden jälkeen puolensa, ja Ginnin kitara on aidosti jotain, joka täytyy kuulla ennen kuolemaa.

Rap tekee usein jazzista sulatettavampaa, koska se tiivistää sen parhaita variaatioita toistuviksi melodiapätkiksi. Tämä duo sen sijaan toisintaa jazzin mukakekseliään kakofonisuuden yksitoikkoisen rapin muotoon. Oliko tämä nyt kolmas yritys ymmärtää? Toivottavasti ei enää tarvitse yrittää uudelleen.

Taitavia biisintekijöitä; karmaisevia esteetikkoja. Ei (aina) niin epäpunkkia, kuin kaikki haluaisimme uskoa, mutta haluaa itse kuulostaa siltä, kuin olisi. Eikö ole jännä kuvio?

Onneksi tämän äänimaailma on kehittynyt suoraan soulista, eikä esim. jazzista. Harmittava puoli on se, että hittibiisi ei sytytä minua, ja ainoa joka herättää tunteita on Miss Me Blind.

Antaa kasvot epäilyttävälle väitteelle siitä, että parhaat biisi-ideat syntyvät tyhjästä ja nopeasti - ainakin jos sanat löytyvät jostain vanhasta kellarista. En minä ainakaan olisi uskonut, että kumpikaan artisteista/bändeistä pystyisi tähän, tai edes että heidän roots-fanituksensa olisi kovin perusteltua. Woodyn paras levy?

Tämä levy on melodisesti uskomaton saavutus - ja tietenkin myös tulkinnallisesti. Kaikki paitsi Don't Let It Bring You Down ovat hyviä. Voit huokaista helpotuksesta.

Jostain syystä ajattelin, että tässä saattaisi olla kivoja nuoria kavereita, jotka tekevät iskeviä biisejä hyvällä biitillä. Olivatkin nuoria kavereita, joille kokeilevuus on itseisarvo.

Muutama saatanan tehokas biisi, mutta ihmiset rakastavat enemmän Stoogesin ideaa kuin heidän ideoitaan, millä on omat rajoitteensa. Ehdoton suosikki: 1969.

Jaah, taas pitäisi kai olla kiitollinen ajoittaisista kappaleista vain koska ne ovat kappaleita.

Miten synkkää. Sacredissa oli jotain jujua, avausraidassa myös. Hikinen kakkonen.

Tämä tuntui kuin olisi syönyt lusikallisia samaa harmaata puuroa yksi toisensa jälkeen. Meniköhän levy vain jotenkin ohi minulta? Vain Basket Case jää mieleen, vaikka en siitä erityisesti pidäkään. Ei riitä.

Kunnioitettava yritys luoda kokeilullisesta näkökulmasta jotain muutakin kuin kivaa ääntä. Silti hieman liian suuri pala purtavaksi.

Eka biisi on karmea, A-puoli heikko, kun taas B-puoli on edelliseen verrattuna kovaa tykitystä. Kolmonen vaatisi vielä, että pääsen yli Maidenin kulttuurisesta kontekstista ja lyyrisestä aihepiiristä. Nyt jää yhden kerran kokemukseksi.

Omalla tavallaan ansiokasta mutta niiiiiiin kasaria ja notkeudeltaan liian tarkan töksähtelevää. Poison Arrow ja The Look of Love eivät myöskään ole riittävän vaikuttavia kantaakseen keskinkertaisempia biisejä. 2,5.

Mitähän kaikki 400 miljoonaa Spotifyn käyttäjää ovat kuulleet Don't Know Why -rutiinivedossa? Ok, Come Away With Me on erittäin toimivaa laulelua. Mutta harva taitaa päästä levyn loppuun saakka.

Opittua äänimassaa vuodelta 77.

Menee yli hilseen, vai pitäisikö sanoa ali?

Melodisuutensa vuoksi erotettavissa niistä, jotka eivät hyvällä tahdollakaan jäisi mieleen. Mutta miksi passiivisuus, hitaus? Tarvitsen jotain singlemyönteisempää.

Tehokas pehmopop häviää taistelun myöhäiskapitalistiselle tylsyyden ylistykselle.

Kuulen riittävästi tehokkaita kitarakulkuja ja jopa jonkin verran toimivia laulumelodioita ollakseni positiivisesti yllättynyt. Bändin esteettinen ilme on simplistinen mutta asianmukainen, eikä sen soitantoa ole runneltu odotettua pahemmalla jytätuotannolla.

Ei ole jatkuvan varautuneisuuden arvoista.

Levyn musiikki on puhtaasti säestävää, mutta Sinatran tarinointi on vastustamatonta - hymyilyttävää, simplististä, etäisyyttä kunnioittavaa.

Kuin dystopisessa rinnakkaistodellisuudessa uudelleen rakennettu Neil Young. Onko valinta tälle listalle kunnioittavaa artistia itseäänkään kohtaan?

Artistissa on lupausta, mutta oli katsottava biisilistaa uudelleen muistaakseen hyvät raidat. Veikkaan, että tämä on myös tehokeinoineen kuulostanut vanhentuneelta 6kk julkaisun jälkeen.

Rumaa mutta pohjimmiltaan lämminhenkistä; nonsensea mutta ihmeen rytmikästä. Ymmärrän, miksi pitäisi kuulla (kerran).

Kivan melodista, tai melodisesti kivaa. Mutta en voi kuluttaa musiikkia, jonka soinnilliseen luonteeseen suhtaudun ärtyneellä huvittuneisuudella.

It's Blitz! oli sen verran ennakkoluuloja hälventävä suoritus, että ei tekisi mieli heittää tätä automaattisesti ykköslaariin. Mutta levy on helvetin tylsä ja vaikeasti kulutettava: standardi-raskas-rock-"punk-asenne"-riffittely-anti-koukku-musiikkia. Maps-biisillä oli niin paljon kuuntelijoita, että mietin, olisiko siinä ollut jotain jujua, mutta taisi olla paskempi kuin monet muut raidat tällä levyllä. Oliko tämä tosiaan näin heikko, vai mitä kuuntelun aikana tapahtui?

Death of a Clown, hmm, jotenkin mennyt minulta ohi. Kova biisi, vähän kuin esi-Mott the Hooplea. Osa levystä nyt heijastaa 60-lukua parodiana itsestään. Mutta antaisinko alle 3/5 levylle, jolla on Waterloo Sunset?

Taustamusiikkia - kuinka huomaavaista!

Mites tuo biisinkirjoitus? Noh, ei sitä aina jaksa.

Pilkahdus tyylikkäämmästä Nirvanasta. Lisäksi on kiinnostavaa kuulla, mitä biisejä he väittävät fanittavansa.

Akateemisesti puhuen tästä puuttuu "uusi kontribuutio": hyvät biisit on kuultu, vankilakeikka on kuultu. Kyllä tämän silti kuuntelee.

Musiikki, josta he pitävät ja jonka parissa ovat kasvaneet, ei ole näin hempeän tepastelevaa. Miksi tämä on? Huom. "koukku" ei ole pohjimmiltaan rakenteellinen elementti.

Viehättävä soundi - joviaalia rääkymistä. Noin puolivälin kohdilla levy löytää kovemman vaihteen ja menee aika saatanan tiukaksi.

Se, miltä kuvittelemme isiemme musiikin kuulostavan, kun toivomme, ettei meidän tarvitsisi antaa sille mahdollisuutta.

Hyväsydäminen mutta vähän mielikuvitukseton johdannainen.

Ilmentää punkin jälkeistä taipumusta tarttuvuuteen hinnalla millä hyvänsä: joskus uhraamalla melodian, joskus hyväksymällä mielettömän toiston. Hittiytynyt Genius of Love ei iskenyt, kun taas teoriassa helvetin ärsyttävä Wordy Rappinghood ei ärsyttänyt yhtään, vaan kuulosti hyvältä - jopa inspiroivalta.

Latteuksia. Myös karmeuksia: tikuttava funkbasso siellä, jazzahtavan höpsöttelevä sointuvaihdos täällä.

En löydä käyttöä. Äänimaailmaan sisäänrakennettu ohuus ei auta.

Tämän yksinkertainen, geneerisyydelläkin flirttaileva melodisuus on itse asiassa aika lailla minun juttuni. En piittaa tuotannosta, ja vierastan varsinkin laulajan kummallista eläytymistä, mutta en voi kiistää biisien tehoa. Paras + liiallisesti venytetyin: Stay Together.

En kiistä musiikin tarttuvuutta saati iskevyyttä, mutta kuinka monella eri tavalla jaksan kuunnella, miten hän ampuu jonkun nuoren kaverin kuoliaaksi ja tunkee kyrpänsä tämän tyttöystävän suuhun?

Hypoteesini on, että sanat ovat tässä tärkeämpiä kuin musiikki. Mutta jos musiikin kuuntelu tuottaa vaikeuksia, miten keskittyä sanoihin? Artisti on erityisen taitava sabotoimaan tavallisuutta, mikä tuntuu obsessiiviselta. Tosiaan: kuulija ei ole artisti itse.

Jos nämä ovatkin tarkkaan mietittyjä biisejä, niin minä tai melkein kukaan ei koskaan tule tietämään sitä. Vetäydyn siis hiljaisuuteen, ja annan rytminvaihdosten herätellä pientä pään liikettä.

Laulelua banaaleimmilla mahdollisilla taustoilla, joita määrittää erityisesti jazzia tursuava, pintaan miksattu piano. Miksi lyyrisesti orientoituneet ihmiset kuvittelevat, että säestys voi olla ihan mitä vain - eikö heillä ole korvia?

Lempeää - myös vihamielisille korville. 1,5.

Tyylillisesti ja tulkinnallisesti hivenen ärsyttävää totta kai, mutta melodisesti keskiarvoltaan kiitettävää, ja siis erittäin kuunneltavaa - siitäkin huolimatta, että samassa ajassa ehtisi London Callingin tai Exile on Main Streetin läpi.

Rytmikkäimmillään koukkuisaa, eivätkä lounge-taustat ehdi häivyttää mielenkiintoa. Hello, my name is Kendrick.

Niin lähellä täydellisyyttä kuin tässä genressä biisimateriaalin kannalta pääsee. Jokainen kappale on joko musiikillisesti eleettömän kekseliäs tai sitten tarinankerronnaltaan huomiota herättävä, tai molempia - artistin äänen väristessä samalla tavalla kuin vanhana miehenä, mikä taitaa tehdä siitä ikinuoren. Vaimon cameo liikuttaa väkevyydellään lähes kyyneliin. Ainoa syy miksi en anna täysiä pisteitä on livetallenteelle väistämätön ainutkertaisuuden aura - haluanko kuulla samoja haparointeja, samaa yleisöääntä vuodesta vuoteen? 4,5.

Jokin tässä on sekä rytmisesti että melodisesti tavallista armollisempaa. Korkea 1.

Teoriassa epätyypillisempi A-puoli aiheutti tylsyyden vaikutelman, kun taas perinteinen B-puoli miellytti (erityisesti Streets of Bakersfield, ft. Mr Owens). Paljoa toistamisen arvoista en silti silläkään kuullut.

Muunneltua blues-kitarointia kauniissa mutta ysärimäisen, yksitoikkoisen synkässä muodossa.

Kuin olisi klubilla, jonka musiikki ei miellytä, mutta jonka tahtiin kaverit painostavat tanssimaan, esim. väittämällä, etten muka ikinä tanssi tai osaa rentoutua. Tämän levyn laulaja painostaisi samalla tavalla.

Melko ylittämätön a-puoli - sellainen, jonka hyvyyden kiistäminen tuntuu henkilökohtaiselta, vaikkei olisikaan genren suurin ystävä. B-puoli on outo muttei harmittavan sellainen.

Alkaa kahdella rytmisesti lupaavalla raidalla (erityisesti Pusherman on tehokas), mutta valitettavasti hajoaa instrumentaalien ja instrumentaali + laulelu -yhdistelmien suohon.

Ennen kuin indie pyrki peittämään helpottavan noloutensa "ammattimaiseen" tuotantoon. Vahva 2.

Ollakseen niin kekseliäs bändi soittaa ihmeen orjallisesti samaa ti-ti-ti-ti-ti-ti-ti-ti-dronea. Noisemmat kohdat ovat sanoinkuvaamattoman tylsiä.

Huh, olenkohan koskaan kuullut hirveämpää instrumentaatiota? Kakkosbiisissä oli haudattuna pientä potkua, mutta syvältä sai kaivaa.

Kuulostaa bändiltä, jolla on kiva soundi, mutta ei sisältöä, mutta onkin bändi, jolla on myös sisältöä. Hirviömäinen alku (hyvässä mielessä), välissä enimmäkseen hitaampaa roots-promootiota, ja helvetin piristävä loppuratkaisu.

Ei voi antaa ykköstä levylle, josta tulee näin vahvasti mieleen Spinal Tap. Lisäksi he sävelsivät riffin.

Artisti käytti kolme vuotta puskemaan tämän ulos The Dreamingin jälkeen - onko B-puolen "taide" todella perusteltua? Levyllä on kuitenkin ihmeen mukaansatempaavia biisejä, tai vyöryviä äänivalleja, ja se täyttää kolmosen selkeimmän kriteerin: kiinnostuksen kuulla se uudelleen, jotta selviäisi, oliko se todella kolmonen.

Pahimmillaan ekstrajuustoisen geneeristä, parhaimmillaan vain geneeristä.

Ajavat mauttomasti päin seinää, mutta tekevät sen millintarkasti.

Olisi ennennäkemätön saavutus tehdä levyllinen hittiballadeja. Tällä on yksi (ja mikä hitti).

Harvinaisuus: melkein tahattoman kuuloista naivismia. Lisäksi nämä ovat kappaleita, jotka on tehty viihdyttämään, ja lopputulos on ihan ok.

Kämäistä sillä huonolla tavalla, jonka valitsemista punkin kämäisyyden sijasta en ymmärtäisi, vaikka eläisin 200-vuotiaaksi.

Taitava ja aikalaisiaan tyylitajuisempi bändi saa levydiiliin ja puskee ulos LP:n, jolle ei ole ehtinyt tai osannut säveltää kovin ihmeellisiä kappaleita, mutta joka ei ole myöskään paska, ja joka varmasti välittää jotain siitä livetunnelmasta, joka nosti sen suosituksi yliopisto-opiskelijoiden ja alakulttuureihin kuulumattomien rockin ystävien parissa.

Poppari toteuttaa roots-unelmansa, mutta tyytyy pitkälti geneeriseen soitteluun. Lopputulos kuulostaa perustasolla mukiinmenevältä, ja LP:llä on yksi kova biisi, joten kaksi pistettä on mielestäni perusteltua. Koomisen pituuden takia voisi tulla toisiinkin ajatuksiin.

Hyvin hankalaa edes antaa mahdollisuutta. Yksitoikkoista, laahaavaa, halvan kuuloista.

Kategoriassa "tahalliset yritykset ärsyttää kuulijaa" tämä on jossain lähellä keskitasoa.

Shaolinit vetävät tyylillä "hyvä biitti ja räppiä päälle", ja kaikki kuulostaa vähän ahdistavalta, samoin kuin elämä jota sanat kuvaavat. Onko hip hop muka jotain muutakin? On, ja siksi on perusteltua torua levyä siitä, että se ei ole kiinnostunut koukuista. He tietävät, eipä siinä mitään.

Constant Craving oli suunnilleen perus-ok ralli, mutta tämä artisti nauttii banaaliudesta niin paljon, että hänelle tuskin tulisi edes mieleen säveltää toista vastaavaa.

Dylanismia mutta hitaampaa ja siksi raskaampaa. Toisaalta musiikki on myös poikkeuksellisen tunnelmallista ja keskimäärin laadukasta. Ehkä olen jossain vaiheessa jopa valmis kuuntelemaan tätä viihdyttävänä runoutena.

Kunnioitettava tai sekopäinen yritys valjastaa selittämätöntä neroutta, jota ei välttämättä tosiasiassa olekaan. Vain Thirteen onnistuu täysin. Toisaalta levy pursuaa vähintään miellyttäviä melodioita, ja on sillä hyviä biisejäkin. Lisäksi sen sointi ja rytminen ilme on aidosti outo, muttei luotaantyöntävällä tavalla. Voin kuvitella levyn muotoutuvan neloseksi jossain vaiheessa - jokin syvä koukku tässä piilee.

Kuin kaverin bändi, jonka musiikista ei halua olla ihan rehellinen: soundillisesti tyydyttävää, charmikkaan taitamatonta, mutta sävellyksellisesti arkisten kiireiden laiskistamaa.

Mongertava ääni laulamassa törkyä rockin muodossa. Ei itseasiassa paha, ei ollenkaan - kuuntelin osan levystä uusiksi. Hitti puuttuu: 2,5.

Käyttävät aikansa soinnillista todellisuutta hyvään, eivät pahaan. Sisältää pari hauskaa radiobiisiä, mutta levynä menee pitkäveteiseksi.

Jazzahtavuus: ei pelastava tekijä, vaan viimeinen niitti.

Höpöhöpöä teatteria, mutta hyvin rullaa. Vaikuttavaa, koska koukukasta olematta varsinaisesti melodista.

Osia jotka eivät kuulosta kamalalta. Osia joita voi tuskin kuunnella. Ei mitään, mitä kuuntelisin uudelleen.

Tämän tarkoituksena on herättää (noloja) tunteita, missä se pari kertaa onnistuikin - hyvä! Toisaalta materiaali on suurilta osin tasapaksua, ja se on esitetty tavalla, joka osoittaa liiallisia luuloja omista kyvyistä, ja tekee tykästymisestä mahdollisimman vaikeaa.

Tämän artistin kiinnostus melodiaa kohtaan näyttää liikuttavasti kasvaneen sitä mukaa, mitä vaikeammaksi melodioiden esittäminen hänelle tuli. Ongelman kiertämiseen tarkoitetut kikat (joista ykkösenä gospel-stemmaajat) toimivat muutaman biisin ajan, mutta käyvät loppua kohti raskaiksi. Mikä on valitettavaa, koska sävellyksissä on puolensa.

Kritisoivat "systeemiä" ja mutsia tulevien Covid-skeptikkojen ja Putinin "ymmärtäjien" rautaisella palolla. Laulavat samalla liukuhihnalta melodioita, joita ei voi olla kuvailematta termillä 'kaunis' - mikä lienee merkittävin syy sille, että tämä on musiikillisesti täydellinen kokonaisuus äärimilleen venytettyjen ja koomisen mahtipontisten tuplalevyjen kategoriassa.

Tämä on täyttä kusetusta, ja siksi toimivaa. Koska "voodoo"-teema on puhdasta pintaa, se luo hyväksyttävän tunteen syvyydestä. Eikä musiikkikaan huonoa ole: biisit jäävät soimaan päähän, ja viimeinen on totaalinen klassikko. Janoitsen jopa jamien kuulemista uudelleen. Tell that to your Spy Boy.

Vaikka en voisi enempää hyljeksiä varhaista Pink Floydia, tämä on omalla tavallaan vetovoimaista. OK, levy on osittain täysi kaaos, ja vain puoliksi itsetietoisesti sitä, mutta viimeistelemättömyys ja tietty löysyys tekevät artistille hyvää. Plussaa erikoisesta, mukaansatempaavasta alusta.

Vaikea kuunneltava, enkä tarkalleen tiedä miksi. Tempon hitaus? Korkeakirjallisuuteen varovaisesti tutustuneen "ladin" rassaava lauluääni? Mutta vaikka bändi on tehnyt parhaansa piilottaakseen biisintekonsa hyvät puolet, se ei ole täysin ansiotonta. Menköön.

Vaeltelee, jaarittelee ja välillä kiteyttää rytmiikkansa loistavaksi melodisuudeksi.

Jos yrittää hetkeksi unohtaa tyylin, estetiikan ja sanat - oi, sanat - niin tämä on musiikillisesti kuulemisen arvoinen kyhäelmä. Tiedätkö, minä unohdin.

Soundin väkivaltaisuus ei tarjoa syvyyttä eikä pintaa - vain fantasian, jolla on tiukat rajat. Lisäksi ne elementit, joista levy hakee melodisuutensa, ovat joko kuullun oloisia (lofi-äänentoistolla esitetyt samplet, joista tosin luodaan vikassa biisissä jotain loistavaa), tai sitten ärsyttäviä (esim. Hold My Liquor-kertosäe). 2+

Johtuuko musiikin etukenoinen horjuvuus huippumuusikoiden teknisistä salaisuuksista, joita amatöörin korva ei erota, vaiko vain siitä, että bändi ei ole jaksanut treenata? Ainakaan he eivät ole jaksaneet hirveämmin sävellellä. Tosin pilkahduksia paremmasta on kuultavissa, ja Jeff's Boogie tuo hymyn huulille.

Yksikään biisi ei tuota varauksetonta nautintoa, eikä koukuta nautinnottomastikaan. Avausraidassa on ideaa, niin myös parissa muussa. Mutta kaiken kaikkiaan musiikkia sävyttävä grooven (siis minimaalisten virheiden) korvike, eli tietty keinotekoinen, sulava notkuvuus, vie viimeisetkin halut kuunnella mitään uudelleen.

Massana etenevää laulelua ja soittelua, johon on (melkein aina) strategisesti isketty juuri sopivasti pieniä jippoja ja toistoja, jotta kuulija pysyisi kiitollisena siitä, että kuunteli kaiken loppuun saakka. Seuraavan kerran haluaisin jo liikkua tahtiin.

Musiikkia, joka on tarkoitettu unohdettavaksi jo kuunneltaessa.

Vaikka yleensä lähestynkin subjektiivisten kokemusteni analyysiä teeskennellyllä objektiivisuudella, jonka on tarkoitus sulkea pois pelkkien odotusten mukaan arviointi, en voi olla kysymättä: miten tämä ei voi olla paskaa? Lisään: suosikkini on alkukaksikko, joista ensimmäinen on yksinkertaisinta mahdollista maalailua, ja toinen täysi sekamelska, johon on niitattu pari erinomaista samplea ja muuta. Mutta kukahan tämän kaiken on oikeasti saanut aikaan?

Reaktioni liikkuu akselilla ärtymys-hyväksyntä-nautinto. Levyn sointi on paisunut ja perustasollaan hieman juustoinen (huom. paljon kuunneltu Daydreaming), mutta biitti toisensa jälkeen artisti voittaa minut puolelleen musiikillisella ideointikyvyllään (huom. paljon kuunneltu Kick, Push).

Caven äänen vakavuus välittyy kritiikittömyytenä, jopa omahyväisyytenä, mikä saa minut tuntemaan koko kirjon negatiivisia tunteita hänen musiikillista tuotettaan kohtaan. Toisaalta olen tietoinen siitä, etteivät nämä tunteet ole aina täysin oikeitettuja, sillä näissä biiseissä on myös houkuttelevia puolia. Toisaalta taas nämä puolet tuntuvat olevan enemmänkin koristeellisia kuin sävellyksellisiä: kiva sovituksellinen oivallus siellä, fiksu kitarakuvio täällä. Mitä tulee obsessioon kuoleman ja sukupuuton kanssa, on harvinaisen selvää, että puhujan subjektiivisuudessa nämä toimivat repression kehittyneenä muotona. Ok, Cave ei ole yhtä kuin levyn "runojen" puhuja, mutta voisin lyödä vetoa, että sama pätee syvälliseen artistiin itseensä.

Jännintä tässä on se, että popin seassa leijailee riffittelyä, joka kuulostaa melkein hidastetulta Circle Jerksiltä. Levy kärsii kiistattoman sinkun puutteesta (Orgasm Addict avausraidaksi..), mutta se on perustasolla sekä melodisesti että dynaamisesti kiinnostava, ja osoittaa potentiaalia parantua kuunneltaessa.

Olen teoriassa ihan mukana tässä. Teorian suhde käytäntöön on ongelmallinen. Käytännössä jään miettimään, olenkohan kuunnellut jo koko levyn, vai pitääkö minun vielä soittaa LP kaksi, kolme, neljä ja viisi.

Artisti ei ole innovaattori, vaan seksikäs tekniikkanörtti (syy miksi fanit rakastavat häntä). Levy alkaa kikkaillen, mutta paranee melkein eksponentiaalisesti, mikä ei voi olla olematta tietoista. Jos vain soitto olisi vähän vähemmän tarkkaa..

Alan olla vakuuttunut, että tämä on ainakin kolmonen, ehkä parempikin. Musiikki kasvaa minimalismissaan aitoon tehokkuuteen, vaikka sen paras koukku onkin lainattu Van Morrisonilta, ja Smith - jumalauta mikä laulaja. Toisaalta levyllä on hetkiä, kun yksinkertaisesti "zone outaan", enkä voi hallita huomioni heikentymistä. En myöskään ylenpalttisesti innostu biisien yllä virtaavasta runoudesta silloin, kun onnistun keskittymään siihen.

Shanen jo tuhoutuvan äänen salaisuus on siinä, miten hän käyttää konsonantteja mitätöimään laulunsa heikoutta: sanan alkuun oikealla tavalla sylkäisty S tai P tekevät vireestä irrelevantin, ja nostavat lopputuloksen osaamisen ja osaamattomuuden käsitteiden yläpuolelle. Mitä tulee musiikkiin, levy kärsii siitä, että Shanen bändikaverit ovat ottaneet yhtyeen "demokraattisuuden" liian tosissaan. Fuusiokyhäelmät käyvät hyvin nopeasti vanhoiksi (erityisesti lähes kuuntelukelvoton Fiesta). Olennaista on kuitenkin se, että myös Shane-vetoisille, näennäisille täytebiiseille on jätetty tilaa. B-puoli on Medleystä lähtien täyttä, odottamatonta kultaa, ja jokainen biisi liikuttaa. Samoin levyn avaukappale, hitti sekä - mahdollisesti kaikista koskettavimpana - Bottle of Smoke (hevosen nimi).

Tietävät, mikä on Bo Diddley-biitti, mutta häpeävät salaa sitä, etteivät kykene säveltämään biisin biisiä.

Laulajan ääntelyssä on tekniseltä kannalta jotain vaikuttavaa, mutta se on myös ihan helvetin typerän kuuloista. En välittänyt tästä bändistä edes 13-vuotiaana, ja jos mahdollista, välitin vielä vähemmän kuin nyt. Sillä ei ole mitään merkitystä, että Got the Life flirttailee tarttuvuuden kanssa. En suostu kuuntelemaan toista puoliskoa.

Tämä LP antaa folkista saman kuvan kuin simplistinen epookkidraama, jossa todellisuus värittyy mollivoittoisella romanttisuudella. Ei niin, etteikö tässä olisi jotain nautinnollista: tietyllä tasolla pidämme kaikki fantasiasta, jossa brutaalit valtasuhteet ovat "luonnollisia", ja viehätymme siihen liitetyistä kaihoisista soinnuista. Mutta onneksi voimme edes osittain valita, mitä tuotteita milloinkin kulutamme.

Siinä missä Einstürzende Neubauten ylittää riman sympaattisella rytmiikallaan, tätä bändiä ei vain tunnu kiinnostavan. Yhtye myy häiritsevyyttä vailla perusteita, ja rukoilee, että kuulija tulkitsee sen merkityksellisyytenä. Opetus: aidot kauhun tunteet eivät itsessään osoita niiden aiheuttajan arvoa.

Uskon Caven kärsimykseen, mutta hänet ja minut on ohjelmoitu niin eri tavoin, että jokin hänen äänenkäyttönsä vakavoituneessa ylidramaattisuudessa valitettavasti vain hiertää. Kun levyn äänimaisemia ajattelee kappaleina, niistä jää jäljelle A-osia ilman B-osia, tai sitten yksinkertaistuksia, jotka on valjastettu kattamaan 4-5 minuuttia (tai 14:12) hidastamalla ne äärimilleen. Tästä huolimatta musiikissa on kokonaisuudessaan jotain kiinnostavaa, jonka vuoksi sille on valmis antamaan mahdollisuuden. Syyllisyydentunne, joka leviää kuin tartuntatauti?

Joogatunnit ovat saaneet artistin valitsemaan liian seesteisen, tasaisesti rullaavan soundin, ja levyn sävelletyistä elementeistä olisi voinut koostaa parempia kappaleita. Nothing Really Matters iskee oikeaan paikkaan, ja esimerkiksi Skin on yllättävällä tavalla onnistunut. Mutta valitettavasti niidenkin tulisi olla puolitoista minuuttia lyhyempiä kuin Madonnan hengellinen vakaumus näyttää vaatineen.

Alkaa helvetin hyvin (hardcore-veto on uskottavassa epäuskottavuudessaan ansioitunut), uhkaa muuttua tasapaksuksi, kunnes sylkee peräkkäin Sabotagen ja Get It Togetherin, flirttailee taas välillä tylsyyden kanssa, mutta sisältää myös loistavia hetkiä ja soundeja, menee vähän kamalaksi Flute Loopin kohdalla, mutta loppuu vakuuttavasti (toinen hardcore-veto on myös ihan hyvä). Kolme tähteä taas ansaittu.

Miinusta ajoittaisesta samankaltaisuudesta nu metalin kanssa, väkinäisistä "chanteista" sekä "Roots"-teemasta, joka ei taidakaan olla parodinen.

Laulajan ääni heijastaa tuskaa - ei sitä helposti sulatettavaa, romanttista tuskaa, josta kappaleiden sanat kertovat, vaan oudompaa, häiritsevää kärsimystä, joka saa meidät pitämään sitä kokevaa henkilöä jopa ällöttävänä. Toisaalta laulun antama vaikutelma ei ole lainkaan luotaantyöntävä, vaan päinvastoin koukuttava - vai ovatko nämä vaikutelmat lähempänä toisiaan kuin yleensä myönnämme? Joka tapauksessa levy jättää kuulijaan jäljen.

Panama on kova biisi, mutten kuuntelisi sitä melkein koskaan, koska se kuulostaa kehnolta. Eddien kitara on tarkka ja taitava, mutta se ei sulaudu muiden elementtien kanssa yhteen, vaan leijuu raitojen yllä omana todellisuutenaan. Hot for Teacher on hauska ja mauton, mutta sekin kuulostaa kehnolta. Vikasta biisistä ("House of Pain" - lol) sietäisi saada miinus kolme pistettä.

Queenistä pitäminen ei automaattisesti tarkoita, etteikö pitäisi musiikista, mutta tämä ei muuta sitä faktaa, että sen kappaleet on sävelletty niille, jotka tarvitsevat jatkuvaa kikkailua, pelaamista ja banaalia teknisyyttä välittääkseen levysoittimessa (yeah right) pyörivän levyn tuottamista äänistä. Ymmärrän hyvin, että kun lippaan kerran avaa, ja uskoo nousseensa biisinteon yläpuolelle, on lipasta enää vaikea sulkea. Kysymys kuuluukin: olisivatko he pystyneet parempaan?

Jackillä on paljon asiaa siitä, mistä nämä biisit mukamas ovat peräisin, eikä turhaan: ajatus myyttisestä folk-Amerikasta on levyn kantava voima. LP:n muodostava lajitelma sisäpiirivitsejä ei ihan sitä ole.

Hetkiä, mutta huono hetki - sointi -suhde.

Vetonaulana kivat bassokuviot. Lopputulos: biisit kiinnostavat, mutta harvaa jaksaa kuunnella loppuun.

Haikeita säveliä vähään tyytyvältä duolta.

Biitit "släppäävät", mutta niin släppää myös tarinoiden protagonisti - naisia siis - mikä on keskeisin hänen poliiseihin kohdistuvan vihansa impotenteista ilmenesmuodoista. Toisin sanoen levy on kovaa kamaa, mikäli ei tajua kuunnella sanoja tai ymmärrä englantia, mutta muussa tapauksessa pidempijaksoinen kulutus käy raskaaksi ja lopulta mahdottomaksi.

Livelevyn valinta merkitsee tässä tapauksessa artistin museointia, mitä tietenkin vierastan. Bändin esiintyminen ja musiikki on kuitenkin vain niin vetävää, että tämä ansaitsee tunnustuksensa.

Ei pelkästään kamalaa - välillä myös yhdentekevää. Kun scattaus alkoi, ajattelin, että aika siirtyä johonkin muuhun.

Ollakseen taas kerran vuoden 67-psykehairahduksen tuote tämä on aika vakuuttavasti toteutettu. Esim. Carnival Song on juuri sitä, mitä voisi kuvitella, mutta toisaalta sen kuuntelu ei aiheuta kärsimystä. Kuunnelluimmat kappaleet, esim. Once I Was, ovat vähintään hyväksyttäviä. Miinusta nimibiisistä.

Hitit eivät ole vain hyviä, vaan myös niin sympaattisia, että kuulija haluaisi pysyä loppuun saakka bändin puolella. Valitettavasti suuri osa levyn massasta koostuu filleristä - myös instrumentaalisesta sellaisesta. Toisaalta hittejä ei ole vain yksi vaan kaksi, ja levyn käyttöarvo kasvaa sen kommunaalisen kulutustavan ansiosta.

Raskain, elastisin ja rytmittömin kuviteltavissa oleva tulkinta bluesista. Plus paikoin vaikuttavaa kitarointia ja pari kivaa rokkivetoa (ok, yksi helvetin kova), jotka eivät ihan pelasta kokonaisuutta.

Poppia ja antipoppia esitettynä laulettuna ja antilaulettuna. Levyn kiinnostavuutta on vaikea kiistää, mutta sen kestävyyttä on ajoittain mahdollista kyseenalaistaa. Osa antikoukuista jää silti soimaan päähän.

Rajatapaus. Bändin soundi on kiinnostava: post-jotain, totta kai, mutta samalla laulajasta tulee mieleen jopa UK Subhumansien vokalisti, ja taustalla kuuluu arvostus rock'n'rollia kohtaan. Olenko riittävän kiinnostunut kuuntelemaan uudelleen? Olen. Entä tulevaisuudessa? Ainakaan Pretty in Pink ei lähde helpolla mielestä.

Valitettavasti tässä on korvamatopotentiaalia. Olisipa hänellä vain ollut riittävän hyvä itsetunto, ettei olisi tarvinnut heittää hommaa läskiksi.

Tärkeintä, ettei näytä hölmöltä.

Ei filtteriä, vain juustoa. Olipa Nuvem Cigana epämiellyttävä.

Ihme soundit, ihme rumpalointia, ihme biisejä. Mutta levyn avaus on hersyvä, ja jostain syystä kokonaisuuskin on kiinnostava. Saatan katua tätä, mutta...

Ziggy Stardust ei ollut Davidin rokkimuuvi - tämä on. Koska artisti ottaa vaikutteita suoraan Rollareilta, eikä siitä bluesista, jonka tulkitseminen sai Rollarit kehittämään musiikkia, joka toimii selittämättömällä hienovaraisuudellaan, lopputulos on geneerinen. Drive-In Saturday ei kelvannut Mottille, minkä ymmärrän hyvin. Paras biisi taas on aika epä-rock.

Bach is Deadista alkaen nämä vitsit naurattivat minua. Muuta ne eivät tee.

"I found a silver needle, I put it into my arm. It did some good, did some harm." Kiva säe, ja saattaisin joskus kuunnella LP:n uudelleen, sillä luultavasti minulta meni ohi vastaavia.

Rentouttaa duunipäivän jälkeen monotonisuudellaan.

Osaavat muodostaa yhden kielen kitarakuvioita, eivät melodioita. Osaavat rämistä, eivät rokata.

Niin kauan kuin punk riittää, tai punkkia riittää, levy vähintään menettelee. Annoin pari mahdollisuutta, mutta puolivälissä näyttää tapahtuvan väistämätön nukahdus.

Haluanko OIKEASTI oikeasti osallistua mihinkään näistä orgioista uudelleen? Tällä hetkellä luulen, että en. Tai toivon.

Koukkuskeptisiä dynamiikka-addikteja.

Saavat silloin tällöin musiikillisen idean tai kehittävät grooven, jonka tahtiin Jaggerkin voisi heiluttaa persettään. Mutta mitään biiseistä ei tarvitse kuunnella loppuun, sillä puolivälin jälkeen tietää, ettei niissä ole tulossa mitään uutta. Ja jos tulee, vika ei ole kuulijassa.

Päätä nyökytteleviä riffejä. Plus soundi joka tietää, mitä tavoittelee, mutta ei uskalla tavoittaa sitä.

Kaikessa nytkähtelevässä pysäyttävyydessäänkin levyn kolme ensimmäistä biisiä herättävät kysymyksen: onko keskeliään (eli taitavasti approprioidun) rytmiikan lisäksi tulossa mitään muuta? Kyllä on: Once in a Lifetime/Houses in Motion -kaksikko ovat intensiivisen koukkuisia, ja Listening Wind rauhoittelee kuulijaa, joka saattaa pelätä Seen and Not Seenin jäljiltä, että levy ajelehtii loppua kohti jännäksi ääneksi. Minkä se lopulta tekee.

Herrajumala, minähän jaksan kuunnella tätä - ja erityisesti sanoituksia!? Hipit ovat tämänkin päivän näkökulmasta huvittava maalitaulu, tai ainakin lapsellisena ihmisenä minua naurattaa, ja LP on musiikillisesti huomattavan hillitty - tai ainakin ironisissa keskiaikaisuuksissaan ja näppäryyksissään riittävän utilitaristinen. Poikkeuksellisesti olen siis valmis arvioimaan tätä enemmänkin komediana: 3.

Massasta syntyviä melodioita, jotka soivat hetken, ja palaavat taas massaan. Osa hyviä, kaikki samansävyisiä.

Levyn riisuttu estetiikka on lähellä vahvuutta, mutta taitaa silti olla heikkous: dynamiikkaa yksinkertaisesti kaipaa. Biiseistä: helvetin kova avausraita, ja Ivy on Olivia Rodrigon Lacyn esivanhempi. Valikoima vajoaa kuitenkin kokonaisuutena suvantoihin. 2,5.

Ehkä Bowien salaisuus ei ole niinkään hänen musiikkinsa ylivertaisuudessa, vaan siinä, että hän vaikuttaa kykenevän muodostamaan kysymyksiä - ja, kuulija voi toivoa, joskus jopa vastauksia - sekä musiikillisia että temaattisia. Se, että hänen temaattiset kysymyksensä ja vastauksensa kiertävät akselilla: "erilaisuus on kivaa, maailmanloppu tulee", ei haittaa kuulijakuntaa, eikä sen välttämättä pidäkään. Musiikilliset kysymykset taas johtavat herkästi ärsyttävyyteen, jonka tässä ylittää täysin vain Changes, ja johon kaatuu Oh! You Pretty Things. Harvan levyn ärsyttävyydet ovat kuitenkaan niin hyviä kuin tällä LP:llä - tai toisin sanoen Bowie kirjoittaa koukkuja. B-puoli saisi silti olla selkeästi kiinnostavampi.

Velho näyttää, miten nuotti asetetaan nuotin ja sointu soinnun perään, ja miten homma välillä hajoaa smoothisti kasaan. Mutta miksei hän vain tehnyt levyä? On tässä siihen rahkeet.

Artistin selkein yritys matkia mustaa musiikkia: lopputuloksena vastustamaton biisi, vastustamaton riffi + täytettä, josta kaikki ei suinkaan ole filleriä, mutta mikään ei myöskään erityisen avartavaa.

Taas retroaktiivista protoparodiaa, joka sisältää hyviä hetkiä, mutta on silti sitä, mitä parodioi. Biisit, joiden nimessä ovat sanat "Village Green", ovat musiikillisesti mieleenpainuvimpia, mutta lyyrisesti koettelevat huumorintajua.

Hienoinen pettymys, sillä tässä olisi rahkeet käytännössä täydelliseen levyyn - avaus on yksi parhaista koskaan, Sally MacLennane yksi tarttuvimmista koskaan ja Dirty Old Town yksi parhaista lainabiiseistä koskaan. Costelloko heidät on suostutellut siihen, että levyn viidestä ensimmäisestä raidasta kolme ovat balladeja ja yksi instrumentaali? Noh, bändi itse taitaa sentään olla vastuussa B-puolen hienoisesta täytemäisyydestä: tiedetään, että auteur ei ollut tuotteliain muusikko historiassa. 4,5.

Mehevät biisivalinnat, mainio laulaja. Jään silti kaipaamaan subjektiivisuuden liimaa, tai vaikutelmaa välttämättömyydestä.

Tällä bändillä on melodiantajua, mutta lopputulos on tarttuvimmillaan hienoisen ärsyttävä. Kas kun ajatus uudelleen kuuntelusta tuntuu hankalalta.

Ensimmäinen kerta, kun kuuntelen tämän ison kaverin levyn kokonaisuudessaan. Seurauksena jonkin asteinen "revelation" - sanojen käyttö ja ääntelyn esteettiikka kantavat koko 1h 16min ajan. Biiteissä turvaudutaan, luojan kiitos, suhteelliseen minimalistiseen kaavaan: yksinkertainen komppi + pari melodista elementtiä. OK, hitit Juicy ja Big Poppa ovat minulle liian letkeitä, ja levy kaipaisi vielä paria Gimme the Loot -tyyppistä mantraa. Mutta harvoin kukaan artisti kykenee yhdistämään yhtä tasaisen laadun tällaiseen skaalaan aitoja tunnereaktioita. Artistin suhde seksiin on vulgaari muttei brutaali, ja Suicidal Thoughts ON lakonisen mietityttävä.

Uskovat, että aina voi lisätä vielä yhden nuotin melodiaan. Saattavat jopa kokea, että tällä tavalla lopputulos paranee, ja joskus bändi riipiikin kasaan hyviä hetkiä. Nuotteja vähentämällä melodiat vain voisivat jäädä mieleen.

Ei aina pelkkää tunnelmointia, mutta tuntuu siltä kuin bändiä ei haittaisi, vaikka olisi. En voi antaa yli kakkosta levylle, joka on näin vaikea kuunnella loppuun, mutten myöskään alle kakkosta levylle, jonka eteen on valmis yrittämään näin paljon..

Ihan ok biisejä. Sääli että niitä on noin kolme. Sanojen kielikuvallinen absurdius ei jaksa kiinnostaa.

Ihan kiva että Brechtin juttuja tehdään ymmärrettäväksi meillekin, jotka bluffaamme saksan osaamisemme. Draaman palasista koostettu levy on tietenkin kulutustavarana hankala. Mutta kuuntelen.

Laulelua extraordinaire.

Tämä bändi pääsee niin pitkälle kuin 60-lukua fanittava uuden aallon bändi voi päästä ilman todellista inspiraatiota. Poikkeus: Insanely Jealous of You - ihmeen toimiva renkutus. 2,5.

Koukut käytetty - aika eksperimentoida! Pisteet rytmikkäästä avauksesta, tarinasta ja Sister Raysta sikäli kuin se on biisi. Anteeksi mutta ei minulla jää John Calea kauhea ikävä..

Bändin fiksaatiot ovat koomisia ja siksi rohkeita - minua ainakin naurattaa ja liikutta läpi sedimentoituneimmankin rokkauksen. Ronnie and Neil!!

Rätisee keskitempoisesti. Mahdollisesti osoittaa arvonsa jossakin kontekstissa, mutten tiedä missä.

Sitoutuneita melodikkoja, mutta sovittajina ja instrumentaation luojina harvinaisen tilannetajuttomia. Kuultavaa olisi, mutta en kyllä voi kuunnella.

Miksi nykyihmiset ovat niin valmiita antikvarisoimaan rock'n'rollia alentamalla sen livemusiikiksi? Olisi outoa valittaa setin kappaleista, mutta toisaalta minulle tulee kummallinen tunne, että vain niistä valittava saattaisi kuunnella juuri tätä levyä säännöllisesti.

MTV:tä koulun jälkeen tuijottavana esiseksuaalisena lapsenakaan en ollut ihastunut Aguileran pakotettuun raspiin tai kromaattiseen melodisuuteen. Nyt kun voin arvostaa sanoitusten koko korniutta, voin todeta, että tämä ei ole minun juttuni.

Tämä on tuotettu hyvin. Aivan tajuttoman hyvin. Äänimaailmassa on runsaasti elementtejä, mutta niiden välillä on "ilmaa", ja naisvokalistin tuomaa sävyä hyödynnetään toistuvalla mutta perustelulla tavalla. On tietenkin todettava, että bändin musiikki tasapainottelee mauttomuuden rajamailla. Olen silti taipuvaisempi arvostamaan sen melodisesti ja sovituksellisesti raikkaita hetkiä sen sijaan että valittaisin. 3,5.

Sipulien ja lämpimän trebleisyyden voimalla matala 2, mutta on vaikea kuvitella tilanteita, joissa laittaisin tämän levynä soimaan.

Aina välillä massasta erottuu jotain kuulemisen arvoista (avausbiisi, Perfect Circle, kaksi viimeistä..), mutta kokonaisuudessaan tämä puksuttaa raiteillaan turhan tasaisesti, ja kyllä, meinasin nukahtaa ensimmäisen puoliskon loppupäässä. Olisiko tämä ollut avain heidän visioonsa?

Artisti ei pelkää heittää hommaa popiksi, minkä ansiosta levy pysyy kiinnostavana loppuun saakka - eikä jokaista sanaakaan nyt tarvitse niin tarkasti kuunnella. Jotain arveluttavaa tässä tyypissä kuitenkin on: uskookohan hän omaan fantasiaansa? Entä onko hänen tosiaan niin paljon vaikeampaa elää omissa nahoissaan kuin meidän muiden?

Tämä taitaa olla paperilla parempi kuin kokemuksena: konsumeristinen synkkyys on tunnelmana riittämätön kannattelemaan albumia. Ei niin etteikö levyllä olisi hyviä raitoja - myös klassikoiden lisäksi. Jostain syystä en kuitenkaan näe itseäni kuluttamassa niitä kovinkaan usein.

On selvää, että tämä artisti tuntee, kokee ja haltioituu ideoista, erityisesti 70-lukulaisuudesta. Sääli, että hän on melodikkona melko avuton.

Vaeltelee leikkisästi sillä tavalla, että hei, tämähän voisi olla nimeltään vaikka Back At The Chicken Shack.

Jos heidän pitäisi valita suosikkinsa 60-luvun brittibändeistä, valinta olisi The Who. Ei tämä paskaa musiikkia ole, mutta on sanomattomakin selvää, että kappaleet ovat minulle väärästä, vähän raskaasta ja toisaalta hupsuttelevasta muotista.

Ajan kliseistämää laulelua + tasaisen keskitempoinen ysäribiitti (tai ei). Pettymyksenä jostain syystä erityisen harmittava.

Artistin liioiteltu regressio on kivuliasta kuunneltavaa, minkä ansiosta levy tavoittaa jotain siitä väkivaltaisuudesta, jota metallibändit kai havittelevat. On totta, että osa kappaleista redusoituu luonnoksiksi, mutta joukossa on myös huippubiisejä (erityisesti Mother - mitä helvettiä), ja tunnelma sekä ilmiselvä inspiraatio kantavat läpi hätäisempienkin kehitelmien. Voitko uskoa: levy joka pitää kuulla ennen kuolemaa.

Uskaltaa funkata. Ei niin että kuuntelisin uudelleen. 1,5.

Pop-punk lähtee leirinuotiolle. Mitähän tämä kaipaisi... Variaatiota? Riffejä? Ehkä vain koukkuja.

Oikeuksiinsa nousevat Carole Kingin vähän junnaava rallatus ja folkahtava readymade "Old John Robertson". Kertoo tarpeeksi.

En ole koskaan onnistunut vaalimaan itsessäni sitä vakavuutena ilmenevää huumorintajua, jota tämän tason camp edellyttää. Tykkään jostain syystä Amebixista, eli osa näistäkin biiseistä on ihan ok tai ok+. Tosiaalta monet ovat aika tylsiä - ja ai niin, koska en ole millään tavalla sidottu levyn klassisuuteen, otan vapauden kommentoida sanoja: haha, ei vittu.

Oli vaikea keskittyä. Ei kauheasti haitannut. Hyvin tuotettu ja sovitettu, muuten.

En vieläkään ymmärrä, missä mielessä Jeff on loistava kitaristi. Hänen soittonsa kuulostaa siltä, kuin hän ei koskisi kitaran nauhoja oikeanlaisella paineella. Johtuuko tämä siitä, että hän on niin taitava? Muita huomioita: Rod kuulostaa ihan kivalta vaikkakaan ei valmiilta, sovituksellisesti levy on kaoottinen, biisimateriaaliltaan taas turvallinen. 2-.

Tässä on pari hersyvää sinkkua, erityisesti Queremos paz, jonka riffi on oikeastaan nerokas. Mutta koska tyylikkään äänimaailman luominen ei ole popmusiikin ainoa funktio, kiinnostus itse levyyn lopahtaa ennemmin tai myöhemmin.

Varsinkin alkupuoliskolla yllättävä määrä MELKEIN hyviä biisejä. Samaistuttavammalla esteettisellä ilmeellä voisi antaa enemmänkin anteeksi.

Bändissä on sympaattinen laulaja, joka keksii kivoja, simplistisiä melodioita, ja kolme vähemmän sympaattista jätkää, jotka kehittelevät 90-lukua historian loppuna pitäviä instrumentaalibreikkejä. Vaikka kaikista biiseistä voisi pätkäistä minuutin lopusta, niiden ensimmäiset 180 sekuntia ovat yleensä kuulemisen arvoisia. (Saatanan metronomi!!)

Toivoisin, ettei heidän masistelunsa olisi ihan näin ehdotonta, mutta jään silti kuuntelemaan jokaista levyllä esitettyä ideaa. Ei vakituiseen kulutukseen - vain kulutukseen.

Hahmoilla olisi enemmänkin sanottavaa kuin jaksan kuunnella. Musiikillisesti osaan nykyään samaistua New Orleans/Dixieland-rakenteisiin, joten homma toimii.

Olemme eri taajuuksilla. Vääränlaista värähtelyä aiheuttaa melkeinpä kaikki sävellyksistä lauluääneen. Harmi.

Kaikki on tälle muusikolle niin vaivatonta, että hän tyytyy sävellyksissään letkeän lakoniseen tunnelmaan. Lisäksi hänen käsityksensä rockista on 90-luvun grunge. Ei minulle, mutta toinen piste siitä että yritin keskivertoa enemmän.

Ei helvetti - tämähän jaksoi viihdyttää kolme neljäsosaa kestostaan, enkä onneksi edes keskittynyt sanoihin. Mutta missäköhän todellisuudessa soittaisin levyn uudelleen?

Juu, en minäkään usko, että nämä biisit jäävät päähäni soimaan ikuisiksi ajoiksi. Mutta kitarasoundi on korvia hivelevä (kerrankin bändi joka hyötyy "ammattimaisesta" tuotannosta), ja kun Youth Against Fascism vaihtuu HC-coveriin, ja se taas yhteen Kim-biisiin, olen ihan "fiiliksissä".

Repii kakkosen parin biisin melodisella rytmiikalla. Mutta herra laulaja - mitä sinä teet?

Tekisi mieli antaa tunnustus artistin melodiantajulle. Hankalaa - hän on sen verran seonnut kiuruihin ja muuhun rekvisiittaan.

Voiko olla, että tämän bändin "energia" tosiaan saa minut kuuntelemaan näitä biisejä yhä uudelleen? En löydä hittejä, mutta tavoitan hyviä hetkiä ja äänimaailman, johon haluaa palata. Kaipa syynä on 67.

Pari vetävää riffiä/bassokuviota - eli mitä kasarilta nyt sopii odottaa. En ole riittävän innoissani tarkistamaan mahdollisia laiminlyöntejäni. 2+

Ansaitsisi ykkösen silkasta banaaliudestaan, mutta - ei helvetti - himoitsin levyn melkein nimibiisiä koko homman jälkeenkin. Lopullinen todiste melodisuuden transsendenssista suhteessa juustoon.

Tämän soundibändin koukkuisuuden voi välillä kyseenalaistaa, mutta jumalauta minkä soundin he onnistuvatkaan levylle tiivistämään. Parhaat biisit on muuten varattu alkuun ja loppuun: You're Gonna Miss Me (2:26 mittainen mini-mini-ooppera) ja Tried to Hide (tuurilla repäisty blues-succès).

Originaalit ovat yllättävänkin hyviä, enkä ole tästä edes kauhean yllättynyt. Bändi harrastaa koukkuja siinä määrin kuin niille on tilaa. Lainakappaleet eivät mielikuvituksettomuudestaan huolimatta häiritse, mutta onkohan mikään niistä tarpeellinen? Money? 3,5

Tekee mieli olla tätä artistia kohtaan armollinen: hän kykenee toden teolla projisoimaan kuvaa popparista, joka vain tykkää soitella ja tehdä musiikkia. Babylon ansaitsee paikkansa unohdettujen radiohittien maailmassa.

Tämä on esteettinen nautinto, mutta paria vakuuttavasti esitettyä sinkkua lukuun ottamatta sisällöllinen pettymys.

Kekseliästä - enkä tarkoita tätä synonyyminä paskalle. Olin kuulevinani merkittävän määrän koukkuja, tai vähintään "hyviä juttuja", ja halusin pyörittää avausraidan heti uudelleen. Pitkitetty kuuntelu vaatisi silti huumorintajua, joka on minulle aivan liian spesifiä ja outoilevaa.

Nuoret miehet viehättyvät äänistä, joita he tajuavat voivansa tuottaa suullaan ja soittimillaan. Samalla he laannuttavat arvostelijoiden huolia arviointiensa pehmentymisestä.

Ovat tyyppejä, jotka eivät skippaa 60-luvun rock-levyjensä orientalistisia jameja, mutta tekevät riittävästi välttääkseen täyden monotonisuuden - kai. "Minnesoter" oli ainakin terävä idea, ja levyllä on jotain muutakin kopioidun oloista ja toimivaa.

Levyn soundi on vähän mollipopulistinen, mutta bändillä on ollut kiinnostusta äänittää muutakin kuin kivan kuuloista soittelua. Vakuuttajat: loppupuolen rokkarit Skeleton Key ja Bad Man.

Ee-an ei ole taitava laulaja eikä kummoinen tulkitsija, mutta täytyyhän kuulijan asettua hänen puolelleen. Musiikillisesti artisti pyrkii enemmänkin leikkimään konventioilla kuin kehittämään jotain absoluuttisen tarttuvaa. Vika biisi on silti aika hauska.

Velloo ja värisee, kiteytyy keskellä lyyrisesti Black Boys on Mopeds:iin ja musiikillisesti Prince-coveriin, ja kaiken kaikkiaan melkein onnistuu. 2+

Yllättäjä: jos levy olisi puolet lyhyempi, voisin realistisesti antaa kolmosen. Sanailu on vaivotonta ja huvittavaa, biiseissä on riittävästi ripoteltuja joskin hieman geneerisiä koukkuosuuksia, ja avaushitti on purkissa. 2+

Melkein kiinnostavaa siinä määrin kuin bluesia. 1+

Ei esteettinen katastrofi, joskaan ei suuri nautinto - vain parin hitin ja keskivertoa kiinnostavamman riffin kantama, filleriä sisältävä LP, niin kuin LP:t nyt tuppaavat olemaan. Miksi ei 3? Koska bändin poporientaatio ei poista musiikin raskautta, eikä ainakaan paranna sanoja (Nothing Else Matters - iik).

Artisti on sekä taituri että esiintyjä, mikä on virkistävää yhdistettynä kevytbiittiseen musiikkiin. Viihdyttävää, kuulemisen arvoista.

Sori - tässä ei ole mitään, mitä haluaisin kuulla uudelleen. Everybody's Talkin soi kivemmin Midnight Cowboyn taustalla ja toisen tyypin tulkitsemana.

Yksi listan yllättäjistä, mutta miksi? Jos joku, ömm, Kendrick olisi vetänyt näitä huolella valmisteltuja biisejä, kaikki olisivat pähkinöinä. Kielellisen ymmärryksen ylittävä hittikertsi: check.

Bändi on tällä levyllä luottanut melodisuuteen jaksamatta kehittää definitiivisyyttä. Tulos ei ole mullistava, mutta se on kiinnostava, ja jaksan keskittyä toisellakin kerralla.

Sosiaalis-ajallinen etäisyys Sinatran musiikista estää minua pitämästä hänen kappaleitaan kovinkaan tarttuvina, mutta tämä ei poista hänen äänensä puhdasta nautinnollisuutta tai sanoitusten hersyvyyttä. Artisti yksinkertaisesti voittaa kuulijan puolelleen.

Laulajan suoritus on vaihteleva - välillä ärisevä tai pönöttävä, välillä blues-kontekstissa ihan toimiva. Musiikki on kyllä kohdallaan. Vaikken täysin lämpenekään sen esteettiselle ilmeelle, eli flirttailulle synkän arvoituksellisuuden kanssa, useiden näistä biiseistä teho on kiistämätöntä, erityisesti Love Her Madly:n.

Neil vähät välittää: ääni väreilee persoonallisesta ihan vain pahan kuuloiseen, ja biisit venyvät horisonttiin saakka. Ainoa ilmiselvä koukku on F*!#in' Up:issa, mikä ei riitä silloin, kun kuulija tuntee houkutusta skipata puolet raidoista niiden puolivälistä lähtien. Tiedän, että artistin kitara kuulostaa upealta, ja että materiaali ei ole mitenkään paskaa. 2,5

On selvää, että tämä on ärsyttävää - melodisesti siis (säveliä, jotka leijailevat Flow-festarin ilmassa alkuillan suvantovaiheessa). Mutta välillä taas ei, ja levyltä paljastuu ihan vaikuttaviakin "juttuja". Sanomaltaan toisintaa rockin ydintä Elviksestä lähtien.

Tässä biisintekotekniikka alkaa paljastua inspiraation alta. Jälkimmäistäkin on. Mutta mitenhän levy uppoisi ilman Telegram Samia?

Onnessaan keksimästään sekoituksesta bändi ei ole kokenut tarpeelliseksi säveltää biiseihin B-osia. Harmi - musiikki on vetävän kuuloista, mutta sen pitäisi tehdä enemmän.

Kyllä, tämä on välillä imelää, jazzahtavaa jne. Mutta levyn melodisuus on samalla niin sujuvaa, vaivatonta ja kekseliästä, svengi niin tauotonta, että en voi estää nautintoa heräämästä. Kaikkien pitäisi kuulla tämä ainakin kerran.

Molemmilla puolilla on pienet suvantonsa. Loput on rokkia, jota parempaa saa hakea. 4,5

Yllättävänkin unohdettavaa. Kiva Manc-aksentti.

Saisipa kuunnella vain näitä rumpuja!

Huonoa: ei melodiaa, ei rytmiä - vain yhtä massaa - ja kuinka hidasta! Ei B-osia, hätäiset sanat. Hyvää: eka biisi ratsastaa riffillään kiitettäväksi kokemukseksi. Soundi on loppuun saakka viilattu ja ihan pysäyttävä. Toisin sanoen tämä kannattanee kuulla kerran. Ainakin levy on lyhyempi kuin... Disintegration.

A-puoli noin 3,5: Bowie laittaa Enon poppaamaan, ja hei, näillä kavereillahan on ideoita. Entä onko B-puoli muutakin kuin huttua? Minulla ei ainakaan ole aikaa ottaa selvää. 2,5

On bändejä, jotka svengaavat vetävämmin, joiden estetiikka on houkuttelevampaa, ja jotka vastavat paremmin siihen dekadenssin tarpeeseen, joka meillä kaikilla tuntuu olevan. Mutta mainitse yksi levy, jolla on näin monta nerokasta koukkua: A Hard Day's Night, I'm Happy Just to Dance With You, Can't Buy Me Love, Any Time at All, You Can't Do That... Kaiken kaikkiaan LP on pop-rockin huipentuma - ja valtaosin Lennonin vastuulla.

Broo-o-oo-way! Lisää tätä, vähemmän pituutta ja hupsuttelua, kiitos. Osaatte kuitenkin säveltää.

Tässä geneeristä alavirettä on oudoitettu koristelulla, kuten jännillä soinnuilla, sähköskeballa ja progehtavilla rytmeillä. Vaikea kuunneltava.

Tulee mieleen Heaven-kappaleen sanat: paikka jossa ei tapahdu mitään. Mutta levy herää eloon B-puolen alussa, mikä ehkä riittää matalaan kakkoseen.

Tämä levy alkaa esimerkillisesti, mutta vakiintuu tietynlaiseksi standardi-pop-blues/-soul -kokoelmaksi. Ei siinä etteikö kaikki MIELLYTTÄISI korvaa.

Tällainen mahtipontisuus on vähän raskasta, mutta ideoista ei levyllä ole pulaa, ja artisti on pyrkinyt veistämään ne mahdollisimman teräviksi. Paha saa palkkansa, eli loppua kohti LP hiipuu melko keskinkertaiseksi.

Tyylikkäästi toteutettu - valitettavasti. Hillitty "moderni saundi" ärsyttää, mutta melodisuus kompensoi riittävästi. Moneen kertaan kuultu Intro on helvetin hyvä.

Hyviä biisejä - keksittyjä ja varastettuja. Solistin ideana on kuulostaa huonolla tavalla melkein hyvältä, mikä on ok, ja sanat toimivat sikäli kuin niitä jaksaa lukea mukana.

Ovat tyytyväisiä siihen, että saavat jammailla omalla tyylillään - ei stressiä biisinteosta, kunhan basisti keksii hersyvän kuvion.

Harmillisen raskasta - taidot menevät hukkaan.

Soundaa siltä kuin voisi olettaa - ja biisit ovat oletettua parempia, vaikka Good Times ei ylläkään I Want Your Loven tasolle.

Tykkäävät 60-luvun musiikista; leikkivät 2000-luvun alun elektronisilla taustoilla. Tämä ei putoa: soundissa on jonkinlaista "pompsahtelua", johon liitän Paul McCartneyn hupsun puolen. Viimeinen biisi varmistaa epäonnistumisen. Hirveä kappale.

Ikävä sanoa, mutta odotin tämän loppumista: artistin leikittely harmonisuuden ja harmoniattomuuden rajalla (puhumattakaan pyrkimyksestä kieltää rytmi) johtaa juuri siihen, mitä hän tilaa. Ja sitten, outoa kyllä, levy herää eloon kahden viimeisen biisin aikana, mikä pelastaa jotakin.

Improvisointi tappaa varovaisen kiinnostuksen teemoja kohtaan. Jazz-artistit ovat väärässä metafysiikasta.

Biitit on käännetty niin kovalle että tekee aika tiukkaa vastaanottaa tämä aistimellisesti. Ja miksi grime on aina niin Hi-Fi:ä? Harmi - pidän pohjavireestä.

Sopii yliopisto-opiskelijoiden "patonki ja viini"-iltojen taustalle. How to Disappear Completely ja Idioteque tuovat jotain uutta pöydälle.

Miellyttäviä variaatioita hyvästä riffistä.

Tämä versio kantrista on sävyltään tuoretta mutta sävellyksellisesti vähän geneerisen tuntuista - ehkä juuri tuoreesta sävystä johtuen. Black Coffee vaihtaa tunnelmaa toimivasti.

Tiedätkö, loppua kohti tämä menee kohtalaisen siedettäväksi. Mutta esim. Saudade Eterna:ssa on inhokkipotentiaalia.

Tämä Byrd on kuunnellut The Bandia ja tehnyt tämmöistä. Biisit koostuvat ikävä kyllä koukkujen muotoisista aukoista - ja tämä on tosiaan vähän ikävää, koska artisti herättää pientä sympatiaa.

Niin raskasta kuin musiikin ikinä tarvitsee olla. Levyn alussa on pari hyvää riffiä. Vokaalit harvinaisen epävakuuttavia.

Tarkoituksena on kuunnella tarinointia, joka onkin paikoin lähes pysäyttävää, mutta valitettavasti kaipaisin vielä vähän kekseliäisyyttä biisien musiikilliseen puoleen. Toimii levy tällaisenaankin.

Elektroninen artisti, joka tietää, mitä tarkoittaa "koukku". Levy sisältää muutaman mitäänsanomattoman vitsin, mutta kaiken kaikkiaan tämä on hieno yritys.

Hyvä ensimmäinen kappale. Sen jälkeen levy degeneroituu ei-paskaksi ja lopulta melko lähelle turhuutta. Miinusta pop-historian yököttävimmästä lainista: "I hunger for your porpoise mouth."

Tämä on ehkä tasaisempi kuin Plastic Ono Band muttei yhtä häkellyttävä. Balladit ja hitaat rockit ovat vaihtelevassa määrin kiinnostavia. Oh Yoko! taas on upea lopetus.

Bob lypsää hämmästyttävän paljon yksinkertaisimmista sointuvaihdoksista ja parin nuotin melodioista: kun biisi tuntuu junnaavan, yhtäkkiä iho nousee kananlihalle. Levy tarjoaa jotain, jota kannattaa yrittää ymmärtää. No Woman No Cry ei haittaa asiaa.

Tätä kuunnellessa vajoaa omiin ajatuksiinsa, paitsi ehkä Atlantic Cityn kohdalla, KUNNES ryhtyy huvikseen lukemaan sanoja: kaikkiin tarinoihin jää koukkuun. Tässä mielessä levy on saauvutus, vaikka sen kuluttaminen tuntuukin raskaalta.

Musiikki on selvästi korkean kakkosen luokkaa, mutta mietin pitkään, kannattaako tämä siitä huolimatta kuulla - onhan soundi tavallaan ainutlaatuinen. Lopulta on todettava, että vain Ace of Spades on oleellinen.

Artistin tyylittely toimii silloin, kun se tukeutuu pop-melodiaan. Parin ekan biisin jälkeen hän tyytyy yleensä tyyliin.

Ei niin paha: hupsuttelu ja höpsöttely on jätetty minimiin, ja bändi jaksaa ihan rokata.

Uskottavat puitteet, mutta jotain puuttuu: tasalaatuisen kiinnostavat kappaleet. Aihepiiri ei ainakaan niitä korvaa.

Arvostan bändin omaperäisen haahuilevaa mutta silti napakkaa biisintekotyyliä. Superhittejä levy ei kuitenkaan sisällä, ja sanoitukset ovat kuin 14-vuotiaalta, joka keksii vain väkivaltafantasioita yrittäessään miettiä, minkälaiset lyriikat olisivat mahdollisimman "punk".

Mistä vetoa, että tämä on instrumentaalimusiikkia vain siksi, että soittajat ovat "cooleja" tyyppejä, jotka pelkäävät, että nolaisivat itsensä itsensä, jos yrittäisivät laulaa? Levy on sinänsä yllättävänkin kiinnostava: en välttämättä kuuntelisi uudelleen, mutta kelasin taaksepäin aina silloin, kun jokin kohta meni minulta ohi.

Alun mantra on kappaleena keskinkertainen mutta konseptina nerokas (todiste: se on meille kaikille tuttu). Tätä seuraa 11 biisin kokonaisuus, jota ei ole laadun puolesta ylitetty varmaan koskaan. Myös B-puolen fillerijakso jää soimaan päähän, ja sen jälkeen on ajoitettu, ei vain yksi, vaan kaksi pientä mestariteosta, Glory Days ja Dancing In the Dark. Aliarvostetuin osuus: Cover Me - Working on the Highway. Ja ai niin, plussaa siitä, että levy saa minut nauttimaan kasarisynasta (olisi tämä 5/5 muutenkin).

Osa B-puolesta oli jazziksi sulatettavaa.

Bändillä on tietty tatsi yksinkertaisiin sointukuvioihin, jotka saavat kuulijan taputtamaan jalkaa. Mutta musiikkina tämä on kämäistä, ja kämäisyys toimii vain yhdistettynä hyvään makuun - eikä KISS:in luomassa pienoisuniversumissa tunneta koko käsitettä. Biisit kuten Sweet Pain (ei itseasiassa musiikillisesti paha), Beth (balladi) ja Do You Love Me (rakastaako hän minua eikä vain rahojani?) ovat kaikki omalla tavallaan surkuhupaisia. Ja silti sinkut ovat oikeita sinkkuja.

Biisit eivät tarvitse paljoa sisältöä, kun taustalla on kokeilevan raskas kitarasoundi. Tai niin tämä bändi uskoo. Tosiasiassa raskaus levittäytyy myös kuuntelukokemukseen, eivätkä koukkuisuuden kiteytymät (esim. Raisans) täysin pelasta sitä. 2,5.

Come On Eileen edustaa kaikkea, mitä tämä bändi haluaisi olla. Mahtava kappale.

Uskovat, että funkista tulee maksaa hinta raskaudella ja teknisyydellä. Miksi?

Huonoa Disney-musiikkia aikuisille.

Bändin yliarvostetuin levy on myös muodollisessa täydellisyydessään yksi sen parhaista. Gimme Shelter keskittyy liiaksi tunnelmointiin huippuriffien tai -melodioiden kustannuksella, mutta se on uskomattomaton tehokkaasti tuotettu. Nimibiisi ja You Can't Always Get What You Want ovat vähän turhan letkeitä, mutta silti ilmiselviä onnistumisia. Pidän Beggarsin "deep cuteista" enemmän, ja Exilella on runsaammin löydettävää. Silti jokainen Let It Bleedin raidoista on kuulemisen arvoinen - ja Keithin You Got the Silver ansaitsee erityismaininnan, eikö?

Hyödyntää kaikenlaista kivan tuttua ja toimii - siis taustalla.

Toimii parhaiten riffittelynä - muutoin melodian tai rytmisten koukkujen puute käy valitettavan raskaaksi. Elävä todiste siitä, että "rokkaaminen" ei riitä, jos haluaa soittaa rokkia.

Hyvä soundi mutta mitä väliä. Musiikki on parhaimmillaan silloin, kun bändi lähestyy eniten sitä 50-lukua, jonka imagollisia käytäntöjä vääntelemällä he pyrkivät esittämään itsensä kiinnostavina. Silti tonk-tonk-tonk-tonk ja täng-täng-täng-täng käyvät raskaaksi.

Ei epäilystäkään: tällä bändillä on muitakin ideoita kuin vain tyylillisiä, ja biisinteko/coverointi kantaa melko hyvin läpi koko LP:n. Hurahdinko ska:han? Ehkä melkein, kuten ennenkin. 3,5

En olisi odottanut, että tämä on näin laulelua - ja vielä näin venytettyä. Artisti luottaa efektiin, joka syntyy hänen äänensä nasaaliutumisesta tietyissä, kriittisissä pisteissä. Ei valitettavasti pelasta tylsyydeltä.

Kiinnittää välillä huomion, muttei aina hyvällä tavalla, sillä tällä levyllä sanoitusten silmplistisyys ei yleensä välity rohkeutena. Tennesseessa on koukkua, tai ainakin koukkuisuutta.

Hidasta ja tasapaksua trip-hopmaisella tavalla, sävytettynä joko ärsyttävän ekspressiivisellä laululla tai jutustelulla, joka ei johda mihinkään. Jollain tapaa minun täytyy olla väärässä?

Jack ja Meg pyrkivät erottelemaan omat kappaleensa toisistaan, mikä melkein itsessään tekee heidän bändistään paremman kuin muut. Jackin primitivistinen kokeilevuus toki johtaa siihen, että huippubiisit ovat liian riippuvaisia sattumasta. Jaksoin silti kuunnella levyn kaikki biisit - ja tasaisen kiinnostuneena.

Ei mikään helpoin levy: selvien koukkumelodioiden sijasta bändi harrastaa jippoja (huom. esim. rytmi, tempo, instrumentaatio). Silti levyllä saavutetaan jotain ainutlaatuista. Ja mikä laulaja. 3,5

Artistilla ei ole taitoa tai kiinnostusta erotella hauskoja ideoita hupsuista. Hänellä ei myöskään ole riittävää huumorintajua matalaan puhelauluun.

Ei kuulosta vanhentuneelta 2000-luvun alun koneinstrumentaatiosta huolimatta. Asiaan voi vaikuttaa se, että duo käsittelee melodiaa kuin se olisi muovailuvahaa. Onko levy liian pitkä? Sisältääkö se myös filleriä ja jazz-flirttailua? Totta kai, mutta samalla nöyrryn sen massan edessä.

Loistava avaus - jopa avartava. Esteettisesti LP on minulle välillä liikaa, välillä ei. Joka tapauksessa levy on tunnistettava saavutus. 3,5

Tulen harmittavaan lopputulokseen: ei toimi. Minäkin kaipaan musiikkiin enemmän romantiikkaa kuin pelkällä riffittelyllä ja kiljunnalla on mahdollista saada aikaan. Tosin Child in Timen vastustamaton meemiarvo takaa 2 pistettä.

Levy on perusluonteeltaan tasokasta filleriä: materiaalia, jonka hyvä sinkku voisi nostaa itsensä yläpuolelle. I can't get no. 2,5

Vaatisi kai arvion tanssilattialla. Mutta jäisinkö silloinkaan hillumaan Around the Worldin jälkeen?

Eivät tyydy musiikkinsa kiistattomaan kauneuteen, vaan uskaltavat osoittaa myös huumorintajuaan. Todettakoon: oli hyvä idea laulaa levyn toinen biisi ranskaksi.

Tämä bändi osaa käsitellä melodiaa - rytmiä ei niinkään. Arvostan heidän pyrkimystään rakentaa kappaleita, mutta lopputuloksesta puuttuu iskevyyttä: levyn tahtiin on liian helppo vajota omiin ajatuksiinsa. Missähän määrin terävyys ihan vain hukkuu vuoren kokoiseen tuotantomassaan? 2,5

Hän on "tehny levyn".

Todellinen LP: kokonaisuudessa on väistämättömyyden tuntua siitä huolimatta, että mukaan on valikoitu tuttuja covereita. Hittibiisi on Oikeasti Hyvä ja nimibiisi oman naiiviutensa tyylikkäästi ylittävä. Osa biiseistä kompastelee kummalliseen, konemaiseen tarkkuuteen, jota ainakin osa tuottajista on halunnut painottaa. Mutta on ilahduttavaa kuulla, miten artisti värittää Beatlesin uudelleen. 3+

Musiikkia jonka tahtiin säveltää omia kappaleita - ei tule tielle.

Tämän levyn soundissa on sofistikoituneisuutta, joka ikävä kyllä toimii sen toimivuutta vastaan. Ensi kuulemalta kovinkaan paljoa kappaleiden varsinaisesta sisällöstä ei jäänyt mieleen. Mutta taitavia kantrimuusikoita.

Artisti on luonut biiseille omat ilmeensä ja sisältönsä, mikä on koskettavaa. Levyn konseptuaalinen luonne on tietenkin kyseenalainen (ei "shokeeraavuuden" vuoksi), mutta kuuntelisin sen uudelleen.

Työllä ja taidolla rakennettu - ei omia, satiirisia (tai jotain) lähtökohtiaan ylittävä.

Esimerkillistä fantasian rakentamista, koomisen koskettavia hahmoja ja, tosiaan, BIISIT: mistä he repivät niin monta niin hyvää? Kiinnostukseni horjuu vain silloin, kun porukka innostuu räppäämään dissonantteihin jazz-sointuihin. 4+

Biitti soi. Välissä pölistään jotain.

Taitavaa ja tehokastakin kitarointia, erityisesti avausraidalla.

Tämä on saavutuksena ainutlaatuinen. Kaikki olisi pedattu tunnelmapaloille, joita oppineet kuulijat yliarvostavat niiden äkkivääryyden vuoksi, mutta tosiasiassa bändin esittelemät palaset ovat kappaleita - ja monet ensiluokkaisia sellaisia (sekä hitaat että nopeat toimivat, uskomatonta). Vain pari miinusta: vaikka levyn ajallinen pituus on järkevä, sen metafyysinen kesto on väsyttävä. En tiedä, olenko onnistunut kuuntelemaan kokonaisuutta yhdeltä istumalta. Lisäksi LP:n soundi nyt vain on ohut. Kuuluu asiaan, mutta esteettiseltä kannalta en voi täysin ohittaa tätä. Näistä syistä ei 5.

Levy alkaa hyvin, mutta pidemmälle tultaessa alkaa selvitä, missä määrin Coat of Many Colors:in kritiikitön kornius määrittää artistin kokemusta todellisuudesta. Ja mitä siinä yhdessä biisissä sanottiin...?

Kaksi kunnioitettavaa meemiä ja bluesia kukkoillen. Onnistunut levy.

Nick olisi varmaan sitä mieltä, että kritiikki vain todistaa, kuinka ainutlaatuinen tämä levy on. Ei se olekaan ihan paska, koska melodiattomuus pakottaa artistin välittämään rytmistä. Mitä itse kuunteluun tulee...

Hyvä, että he alentuivat vokaaliraitoihin. Levy kannattaa kuunnella, vaikkei tyylilajin kiistämätön tehokkuus riittäisikään loputtomaan mielenkiintoon sitä kohtaan. Matala 3

Soundimusiikiksi yllättävän välittävää. Silti liian riippuvaista siitä, tykkääkö kiertävistä sähkölaitteista. 2+

Progemuusikon yritys vaihtaa poppiin. Ainakin viimeinen biisi on parempi kuin ensimmäinen.

Tajuan hittisinkun, en tajua Pink Floyd -coveria. Ylipäänsä levy on jokseenkin viihdyttävä, mutta sillä ei ole millään tavoin erottuvaa ilmettä - muuten kuin ehkä suhteessa julkaisun kontekstiin, millä ei historiallisesta näkökulmasta ole väliä. 2,5

Jos Johnny Thunders olisi käynyt 15 vuotta salilla, ja iso levy-yhtiö olisi säveltänyt hänelle levyn. Paras taitaa olla intro - sitä voi kutsua energiseksi. Ja jos levy pitäisi kolmen/neljän ensimmäisen biisin tason, se voisi olla kolmosen arvoinen. 2,5

Nössöyttä sen ei-toivottavassa muodossa (levyllä on jotain nimeltään "Corpus Christi Carol"). Jeff ei kuitenkaan ole toivoton muusikko, ja Hallelujah puskee hänen tulkintansa siirappisuuden läpi ihmeellisenä kappaleena.

Oho, Flow-festarin alkuillassa leijailevia säveliä, jotka ottavat kappaleiden muodon - ja koukkujen! Two Weeks herättää kunnioitusta.

Myönnän, että he ovat bonganneet jotain uutta Neilistä. Mutta tämä levy: miten näin kevyet biitit voivat muovautua näin raskaaksi objektiksi?

Levyn kantrifioituminen (eli paraneminen) kohti loppua sai minut sen verran optimistiseksi, että laitoin sen uudelleen alusta soimaan. Mmh, ei alku kauheasti innostavammalta kuulostanut (ehkä vähän). On kiva, että Lou Reed rohkaisee teknisesti kyseenalaisia laulajia esittämään biisejä, mutta olisi toivottavaa kuulostaa hieman paremmalla tavalla huonolta kuin tämän bändin solisti. 2,5

Miksi hittibiisi on eepos, josta täytyy kuunnella kaksi minuuttia ennen kuin pääsee koukkuosuuteen? Muutenkin biisit ovat helvetin pitkiä - ja muut eivät ole hittejä. Sanoitukset ovat aikamoisia sikäli kuin niistä saa selvää: Bernie Taupin, mitä teet? Matala 2.

Yksi nerokas meemi (se) ja yksi LP-raita, joka nostaa hymyn huulille (The Blue Sky). Kokonaisuus ei vakuuta.

Kun hänen coolin kyllästynyt, grungea teini-iässä imenyt äänensä tulee kuuluville, tiedän, että luvassa on raskas urakka. Yliarvostettu artisti.

Jos jotain jazzin/swingin tapaista pitää kuunnella, niin tässä se on: New Orleans toimii perinnetietoisessa sisäsiittoisuudessaan rokotteena tekotaiteellisuutta vastaan. Levyllä on epäilyttävät hetkensä (The Lip), mutta se on aidosto viihdyttävä. Kiitän Buona Serasta (esimerkiksi), enkä kuuntele LP:tä viimeistä kertaa. 3,5

Tämä on niin hyvä levy kuin pentatonisella pop-garage-soundilla ja ilman varsinaista hittiä on mahdollista tehdä. Biiseissä on yritystä - jopa yllätyksellisyyttä.

Olen tavallaan kiinnostunut kuulemaan, mitä olen missannut, mutta tiedän, että minun pitää kahlata äänimassan läpi löytääkseni sen. Funktionaalinen 2,5.

Pieni (mutta pitkäkestoinen) ihme: yli tunnin live-LP, joka alkaa ehkä hienoisesti kyllästyttää vasta aivan lopussa. Tällä bändillä on toimivia biisejäkin, vaikka toki tulen jatkossa etsimään niitä studiolevyiltä. Soundillisesti soitto on asiantuntevan, pehmeän keinahtelevaa - viihdyttää kyllä. 3+

Kahden vokalistin yhteispeli toimii. Musiikissa myös johtomotiivin kaltaisia elementtejä. Valitettavasti tuplabasari ja blast beat vaikuttavat tylsistyttävästi. Levyyn puutuu ainakin vain pari kertaa kuunnelleena.

Tässä yhdistyy taituruus jonkinlaiseen atmosfääriseen himmailuun. Aikaansa edellä, sanottaisiin. En vain ole lainkaan kiinnostunut kuuntelemaan.

Korruptoi ihmisiä ajattelemaan, että jazzille ominainen letkeys kuuluu normaaliin musiikkiin. Ensimmäisessä biisissä on jotain toimivaa.

Jossain määrin tarttuvaakin, mutta esitettynä eteenpäin tasaisesti puksuttavalla, elottomalla ysärikompilla. Vaikea kiinnostua enempää kuin yhden kuuntelun verran.

Hämymusiikiksi viihdyttävää. Silti toimii minulle vain kuriositeettina. En tiedä, ansaitsevatko välipuheet plussaa vai miinusta.

Pidän siitä, että hän valittaa yli tunnin avioerostaan (vaikken onnistunutkaan kuuntelemaan sanoja), mutta musiikillisesti tämä on suureksi osaksi sellaista lounge-höttöä että melkein ihmetyttää.

Sama soundi kuin se, jota Lamar on onnistuneesti hyödyntänyt pop-tarkoituksiinsa (todisteena feat). Tällä levyllä jazzaileva naljailu saa kuitenkin pöyristyttäviä piirteitä, ja kaikki sulatettava materiaali on haudattu "nokkelien" sointuvaihdosten ja rytmisen kikkailun massaan. En voi taipua: 1,5

Tämä hittiparaati ei välttämättä kolahda heti, sillä kappaleet on rakennettu (tai lainattu) ennen kaikkea esittelemään artistin verratonta laulutaitoa ja -ääntä. Mutta hiljalleen biisit avautuvat ja paljastavat koukkunsa, jotka syntyvät milloin mistäkin: torviriffeistä, yllättävistä osista ja tietenkin ihan vain melodioista. Tämä levy täytyy kuulla.

Pidän artistista ja hänen "stailistaan", mutta valitettavasti kappaleet eivät mielestäni kestä kylmän kriittistä tarkastelua. Eka ja vika, joo. Ehkä pari muutakin. Keskiosa on vähän kantrimaisen formalistista massaa. 2,5

Kaunista ja määrätietoista, mutta jään janoamaan rytmiä.

Lämmin flow, terävät tausta ja riittävästi melodiaa (kiitos Jamaikalle). Lisäksi julkaisuvuodelle oireellinen kaoottisuus pysyy aisoissa. 3+

Satunnainen rock on ihan ok vaikkakaan ei spesiaalia. Joka toinen kappale taas on merkki tarpeesta olla erilainen - tai pahempaa. 1+

Menestyksen toivossa bändi ja Rick valjastavat käyttöönsä raskaimmat aseet: AC/DC, Zep, Stones... Lopputuloksena on kova aloituskolmikko, pari muuta erottuvaa hetkeä ja miellyttävä vaikutelma huumorintajusta. Terävyys ei kestä ihan koko levyn ajan, mikä on näin peruspalasista kootussa musiikissa ymmärrettävää - helvetin vaikea laji.

He vaikuttavat vieläkin siinä määrin taiderokkareilta, että joku saattaisi olla huolissaan. Silti musiikin kekseliäs, simplistinen melodisuus voittaa kuulijan puolelleen - ajan kuluessa mahdollisesti kasvavissa määrin.

Ei vitsi eikä ei-vitsi: vain väkivaltaa humoristisena flow'na, joka satuttaa raskaudellaan mutta virtaa ohi kepeänä, verrattoman taitavana räppinä. Ei myöskään sovi unohtaa Eminemin valttikorttia: koukkuja, joita hän ei ole koskaan hävennyt, ja jotka ovat viime kädessä hänen suosionsa salaisuus. Vaikeaa kuunneltavaa; väistämätöntä kuunneltavaa. 4+

Dylanissa minua puhuttelee ennen kaikkea tapa, jolla hänen lauluänensä monimutkaistaa yksinkertaisia sointukulkuja synnyttämättä ylimääräistä melodiaa. Tällä LP:llä hänen äänensä on liiankin ponteva, mikä ei aina palvele kappaleita - jotka ovat hyviä. Sanoitukset ovat artistin parhaimmistoa, minulle kerrotaan. 3+

Ok, he uskovat, että koukut voi korvata sovittamalla useampi biisi-idea sinfoniaksi. Olen silti vastaanottavainen heidän kitarasoundilleen ja bändin soinnille. Niin, soitto kuulostaa ihan hyvältä, siis.

Avaus on helpon tuntuinen mutta pirun tehokas: yksi kuuntelu ei riitä. Jos viehättyisin enemmän aikakauden elektronisesta tarkkuudesta, kuuntelisin loputkin uudelleen. Toimiva LP.

Ex-pilvenpolttajan koti-ilta.

Aristi täydentää oman aikansa minimalistisia elektrotaustoja (tyylikeino jota en ole koskaan ihan ymmärtänyt) lempeällä kauhulla. Tärkeämpää on kuitenkin se, että levyllä on biisit kunnossa: esim. avaus on kekseliäästi skandifioitu blues, ja kakkonen on ihan vain melodisesti ja tulkinnallisesti toimiva.

Tämä on parhaimmillaan lyhyissä himmailuibiiseissä, joissa artistin suhde melodiaan muuttuu: sen sijaan, että kitara ja laulu muodostaisivat alati kehittyvän, kontingentin pötkön, kuten monissa levyn "rokimmissa" kappaleissa, balladeissa melodia itsessään näyttää riittäneen. Mikä lofi? Rummut ehkä, joo. 2,5

Kyllä, he huvittelevat ajoittain vain omaksi ilokseen - mutta aina hyvässä hengessä ja huumorintajuisesti. En ole varma, kuinka avartavia räpit ovat, mutta biitit ovat ohittamattomia.

Viihdyttää ennen koettua yksitoikkoistumista. Pari biisiä, ei biittiä, lisää, ehkä?

Nerokas toteutus, ainutlaatuinen sinkku - mutta hetkinen, oliko tässä vain kolme biisiä? Voisin vannoa, että Eurooppa-levyllä oli neljä. Tunnelmakaan ei ole tällä kertaa yhtä pysäyttävä - vai onko kysymys vain siitä, kumman kuulin ensin?

Hämmästyttävää. Koomista myös mutta liian harvoin.

Mutt Langen mielestä levyn paras veto on Touch Too Me - mitä merkitsee, että en välttämättä ole eri mieltä? Tärkein vetonaula on kuitenkin vokalisti itse, jonka karhea kurkku kompensoi hänen kiusallisen likaista mieltään. Musiikillisesti materiaalin taso kulkee aina nimikappaleen monumentaalisuudesta Shot Down in Flamesin puhtaaseen geneerisyyteen. Kokonaisuus pelaa omassa konseptuaalisessa (vai tarkoitanko konseptittomassa) kontekstissaan, pari biisiä myös itsenäisesti. 3,5

Ainutlaatuinen (lue: kummallinen) yhdistelmä heviskittasoundeja ja pehmeitä vokaaleja (myös raspisina). Biiseissä on ajoittain koukun tynkää, eikä tämä ole kuulematta jättämisen arvoinen. Mutta nyt debyytti kutsuu.

Minun on mahdotonta pitää epäonnistuneena levyä, jonka eteen olen valmis näkemään näin paljon vaivaa. Oliko avausbiisi hyvä? Entä se toinen? Jokin heidän ohuessa rock-skeptisyydessään saa minut epäilemään kuulemaani. Mutta kyllä nämä groovet vain toimivat.

Artistin fiksaatio romanttisiin kliseisiin on rassaavaa, jopa hämmentävää: hän kuulostaa kaikessa melodramaattisuudessaan siltä kuin uskoisi, mitä laulaa. Ja silti tämä levy on kiistaton onnistuminen, sillä Cave on valjastanut joukon tavanomaisia mutta tehokkaita melodioita ainakin A-puolen runoilujen tueksi. En ymmärrä, mutta tällä kertaa ei tarvitsekaan ymmärtää.

Tämä LP ei ole koskaan kuulostanut näin hyvältä - outoa, mutta en valita. JT:n kitara olisi sellaisenaan tutkimusaihe, mutta myös biisit ovat pääosin vahvoja ja ihmeen persoonallisia - kuin Johansen olisi puolitietoisesti seurannut materiaalin sisäistä jännitettä ulkoisen muodon sijasta. Voidaan toki kysyä, mitä merkitsee se, että levyyn tykästymiseen voi mennä vuosia. Mutta juuri nyt en kysy!

Tämä voittaa helposti heidän roots-yritelmänsä. Huomion kiinnittäminen ei kuitenkaan riitä perusteeksi kulutukselle: en näe syytä sille, miksi soittaisin tätä esimerkiksi Reatardsin, Rip-Offsin tai Loli & The Chonesin sijasta. Garagessa ei ole tilaa kompromisseille. 2+

Ei suosikkini fiftareista: Elviksen ja Cochranin röyhkeämpi humoristisuus vetoaa minuun enemmän kuin Buddyn yleistä hyväksyntää nauttiva pop - mikä ei tarkoita, etteikö tälläkin LP:llä olisi lukuisia äärimmäisen toimivia ratkaisuja. Soundi on myös hieno, tietenkin. Oh Boy, saisipa vain taustakuoron pois!

Genren ulkopuolella koukkailut ovat kulutettavaa musiikkia. Tsekkaa August Day Song.

Heidän käsityksensä ajasta on minulle liian ajaton, mutta välillä massan seasta erottuu jotain vastustamatonta kuin It Doesn't Matter. Levy tuli jopa kuunneltua skippailematta.

Sopii niille, jotka kuvittelevat naiivisti, että kaihoisan fiiliksen herääminen on hyvän taiteen merkki. On tällä LP:llä silti pysäyttävät hetkensä, erityisesti No More Sorry - kuuntele se.

Mitä helvettiä, miksei tämä debyytti ole parempi kuin Dog Man Star? Haistan yliyrittämistä - musikaalimaista biisinkirjoitusta ja tavoitteellista 60-luvun eksentrisempien elementtien valikointia. Menettelee toistaiseksi. 2,5

Mikä saa ihmiset tykkäämään heistä enemmän kuin tykkäävätkään? Bändin nimi? Levyn kansikuva? Projektin lyhytaikaisuus tai äänivallimainen soundi? No, loppujen lopuksi nämä ovat pahimmat 60-lukuhurahtaneisuudet poislukien aika hyviä kappaleita. Saattavat myös aueta hitaammin kuin kaikilla on motivaatiota odottaa.

Artisti on niin viehättynyt dubistaan, että jää herkästi jaarittelemaan itsekseen. Hänellä on kuitenkin ideoita, ja editori hoitaisi tästä helpon kolmosen. 2,5

Utopia: yksi idea riittää biisiksi, kun sitä soittaa niin kauan että turtuu. Okei, joskus heillä on kaksikin ideaa. Mutta kykyään poimia kivoja pop-kulkuja he eivät osaa hyödyntää loppuun saakka.

Bändi lisää riittävän vivahteen omaksuttuun melodisuuteen. Our Lips Are Sealed -sinkun tyyppinen sointumaailma ei ole koskaan purrut minuun, mutta esimerkiksi Tonitea on vaikea ohittaa. Plussaa ensireaktion horjuttamisesta.

Kaksi viimeistä ovat final boss -tason haasteita. Ensimmäinen niistä oli itseasiassa ehkä levyn kiinnostavin biisi. Sitäkään en kokenut tarpeelliseksi sisäistää kokonaisuudessaan.

He ovat kehittäneet Hyvän Biitin. Ihan ok hitin myös. Heidän musiikkinsa digitaalinen poksahtelevuus ei kuitenkaan puhuttele minua. Vähän jopa hiertää.

Levyn verrattain hidas mutta miellyttävä avautuminen enteilee hyvää käyttöarvoa. Parhaat biisit on tuntumani mukaan soviteltu alkupuoliskolle - kuinkas muuten - ja vaikka homma välillä "junnaa", yllätyksellisten käänteidenkin määrä on kunnioitettava.

Se tuttu biisi on kyllä toimiva, ja paikoin muutama muukin, mutta tämä duo on liian kotonaan omassa pehmeydessään.

Kunnioitettavinta tässä on se, miten näennäiset genrepalaset kuten The Right Profile ja The Card Cheat nousevat teoksiksi, jotka kasvavat joka kuuntelulla. Onkohan levyllä yhtään biisiä, jolla ei ole paikkaansa? Four Horsemen, ehkä - eikä Lost in the Supermarket tule uppoamaan minuun - mutta tupla-LP:n kontekstissa tällä ei ole mitään väliä. Nietzscheä vapaasti lainatakseni: kaivo, johon ämpäri ei voi laskeutua ilman, että se nostaisi mukanaan kultaa ja hyvyyttä.

En tiedä, miten tämä on oikeasti näinkin sympaattista, mutta onpahan vain. Taistelu nro. 1 jää toden teolla soimaan päähän, ja vaikka bändi nauttiikin omasta laahauksestaan, myös melodia kiinnostaa sitä.

En tiedä, onko minulla liikaa vai liian vähän huumorintajua tähän. Ei skulaa.

Se että "mama" lähtee lopulta matkustelijan matkaan lieventää avausraidan juustoisuutta. Kuulen tällä levyllä paljon sellaista mihin haluan palata, vaikken olekaan vielä vakuuttunut siitä, että kappaleet ylittävät formalistisen luonteensa. Katsotaan: matala 3.

Olisi epäoikeudenmukaista kiistää artistin taito säveltää pop-musiikkia vain koska hänen esteettinen makunsa tuntuu vähän kornilta. "Omimista vai arvostusta"-debatissakin olen enemmän jälkimmäisellä puolella, koska musiikki on riittävän laadukasta. Mutta omaa esteettistä makuaan ei voi paetakaan: siinä missä vierailu Bob Marleyn maailmassa tuntuu seduktiiviselta, Simonin universumissa pakaroilleen ei löydä koskaan ihan sopivaa asentoa. 3,5

Levy on alusta asti hyvä, mutta nimibiisistä lähtien pienoinen ihme. Marleyn kyky säveltää ja olla säveltämättä melodiaa on edelleen hämmästyttävä. Ja rakasti näitä kappaleita tai ei, lähes kaikki niistä porautuvat osaksi muistia - joko aktiivista tai latenttia.

Vyöryy ja velloo niin kuin se olisi jotain positiivista.

Hänen folk-esteettinen suhteensa kauneuteen on liian mutkaton, mutta tärkeintä on, että hän ymmärtää melodioiden päälle. Undertow ja Night Moves - kuka uskaltaa olla tykkäämättä?

Eivät tiedosta eroa musiikin ja hissimusiikin välillä, mikä saattaa olla rohkeaa, mutta johtaa aika turhan oloisiin lopputuloksiin. Jännää, koska eka biisi funkkaa ihan tosissaan.

Dylan-vetonaula: check. Melodisesti perinteisempi B-puoli: joo. Vakavaa vuoden 67 oireilua läpi LP:n: jep.

He turmelevat itseään jazzahtavalla jammailulla, mutta heidän rootsahtavampaa hupailuaan on paikoin oikeastikin hauska kuunnella. You've Made Me So Very Happy on kelpo sävellys.

Eka biisi on hirveä ja hieno, mutta se ei vastaa levyn yleisilmettä: kaiken kaikkiaan biisinteko on minimalistista ja hillittyä. Jazz on selkeimmin läsnä tekstuurissa ja väleissä, mikä sopii minulle. Sen sijaan parhaimmillaan artisti on sillon, kun hän uskaltaa rokata, kuten jossain nimeltään Jesus Children of America. 3+

Laulajan tavassa eläytyä on jotain vaikeasti sulatettavaa. Kuulen levyllä ainakin yhden miellyttävän tunnelmapalan ja hitin, joka jää soimaan päähän, mutta joka on niin ikään vaikeasti sulatettava. Aineksia on johonkin toimivampaan.

Kun bändi vetää kitarat särölle Down on the Streetin B-osassa, nautinto on taattu: kyllä, joskus soundikin voi olla koukku. LP:n simplistisyydessä on jotain lähes traumaattista, mutta hyvällä tavalla. Niin ja 1970 on tietenkin huippubiisi. Levy joka kaikkien pitää kuulla.

Popmusiikin Suuret Taiteilijat kokoontuvat paisuttamaan romanttisia fantasioitaan. Juuri niin epäkiinnostavaa kuin luulisi.

Kun tajuntaa laajentava haahuilu vaihtuu straight up rockiksi, kappale kestää 20 minuuttia ja muuntuu haahuiluksi. Parempaa on luvassa.

Definitiivinen ilmaus siitä, mitä tällä bändillä on tarjota: hokemat/koukut, Flipperiä poppina fanittava mökä, mollivoittoinen melodisuus. Lisäksi Heart-Shaped Box voittaa Smells Like Teen Spiritin sinkkubiisinä.

Tämä (1) ei ole bossa novaa ja (2) vie hetkittäin mukanaan - jopa siinä määrin ettei siihen ulinaperkussiosoittimeen aina kiinnitä niin paljoa huomiota. Ei tule olemaan suosikki, mutta en muistele pahallakaan. 2,5

Ehdotan kaikille tämän kuuntelua: en lupaa, etteikö tykytys välillä uuvuttaisi, mutta jollain käsittämättömällä tavalla LP:n sointi on pirun tarttuvaa.

Heillä on esteettinen visio, jonka he haluavat välittää kuulijoille - verkkaisesti, rauhallisesti ja luonnostellen. Välillä toimii. Mutta kyllä tämä myös puuduttaa.

Ihan kiva: biisit selkeitä ja laulu kuljeskelee eteenpäin suhteellisen määrätietoisesti. Itse musiikki? Ei sen ihmeellisempää.

Kuulen tähän musiikkiin valjastetun mielikuvituksen ja inspiraation, mutta en hevillä kykene nauttimaan siitä (paitsi ehkä Scare Crow'n hitaammasta groovesta - sanoin: groveesta). Ehkä en vain ole valmis. 1+

Aikuiset miehet esittävät, etteivät ajattele mitään muuta kuin seksiä (yksi rääkyy tähän liittyviä kielikuvia - auts, mikä ääni). Samalla yhtyeen biisinkirjoitus on vahvimmillaan tai ainakin tasalaatuisimmillaan, ja hyviä riffejä on ehkä enemmän kuin olettaisi. He ovat myös löytäneet voittavan aseen: naamioidun mollimelodisuuden. Kuulemisen arvoinen LP. 3+

Bändin psykedeliaksi identifioituva hauskanpito kohtaa kuulijan historiallisen tietoisuuden: hippejä, kai. Tämä oli kiva käydä kerran läpi, ja avausraidan kuuntelin uudelleen (en varmistunut laadusta). 2+

Maailman yliarvostetuin pop-LP sisältää kolme hienoa ideaa ja filleriä - siis FILLERIÄ. Levy ei kestä kukutusta. Miten siinä oikein onnistuttiin? 2,5

Pari iskevää biisiä, hyvät verset, kertsit ei niinkään. Tahallista? Tokkopa. 2+

Mitä enemmän kuuntelen tätä, sitä vakuuttuneempi olen, että tämä ei ole pelkkä kolmonen - mikä on epäreilua muita levyjä kohtaan, sillä 2 Kool 2 Be 4-gotten on ollut suosikki siitä lähtien, kun kuulin sen Rhonda Pearlmanin CD-soittimessa. Artistin vireen rajoilla seikkaileva ääni ei lakkaa koskettamasta minua, eivätkä hänen biisinsä lopeta hidasta avautumistaan. Erityistä, väitän.

Yllättävän hyvä eka biisi. Ja toka. Kolmas? Ja neljäs! Tämä on kai sitä Elvis C:tä, joka ihmisten mielestä ansaitsee kulttimaineensa (huijaan vähän: olen minä nämä biisit ennenkin kuunnellut). B-puolella artisti vajoaa siihen koulumestarimaisuuteen, joka on pitkään varjostanut hänen uraansa. Mutta myönnetään: Costello onnistuu maneereistaankin huolimatta. Ja ehkä vähän niiden takia.

Asioita, joita ei ollut tarpeen kuulla. Asioita, joita en halua enää koskaan kuulla. Pettymys. EP?

Ensimmäisen ja parhaan kappaleen Bolero-viittaus on vakava oire: jokainen biisi tällä levyllä on suunniteltu kohoamaan jonkinlaiseen kliimaksiin, mikä kertoo manipulatiivisuudesta - tarpeesta luoda "aha!"-hetki jopa biisinteon kustannuksella. Lahjakkuuden laiminlyöntiä - tai illusioo sen laiminlyönnistä.

Bändin huolitellusta etukenoisuudesta ja kertsien koosta huolimatta kuulen rajallisen määrän todellisia koukkuja, enkä vakuutu levyn pituus/inspiraatio-suhteesta.

Kiinnostavasta ideasta taustahälyyn. Niin minä tämän kulutin.

Alkuun vaikuttaa, että yhtyeen mietteliäs (ja ihmeen tehokas) folk on heidän ainoa ideansa. Sitten levy tekee metamorfoosin löyhästi lattariteemaisten bileiden taustamusiikiksi. Sympaattinen 2+.

Muutama biisi ja kasa kalkuloitua filleriä riitti tekemään hänestä relevantin 80-luvun lopun bisneksessä. Biisit ovat hyviä. Jääköön filleri historian arvioitavaksi.

Taidolla, ei tuurilla - ja siinä ongelma. Levyä varten nähty vaiva ei välity muistettavuuteen, sillä artistilla ei ole ollut kärsivällisyyttä odottaa massasta erottuvien ideoiden ilmaantumista. Sääli, sillä LP:n melodisessa lennonismissa on potentiaalia. 2,5

Hän sallii itselleen entistä pidemmän jynkytyksen. Kuulostaa ihan hyvältä, mutta sopisiko väliin pari tarttuvampaa rallia? Ihan vain ajatuksen tasolla. 2+

He ovat kekseliäämpiä säveltäjiä kuin moni suostuisi myöntämään. Toisaalta he kokevat tarpeelliseksi koristella biisejään hupsuilla kokeiluilla ja laserefekteillä ynnä muulla. Ja lopulta heillä on ihailtavaa tajua pelastaa se, mitä pelastettavissa on.

Artisti on vähän lipevä äijä, mutta hänen musiikkinsa ei ole esteettisesti TÄYSIN mautonta. Lisäksi hän esittelee yhden nerokkaan kertsin/koukun. Sanoitukset taas...

Tämä ei edusta yliopisto-opiskelijoille ominaista eksklusiivista ironiaa, vaan klassisen humanismin mukaista inklusiivista huumoria. Sanat ovat kauttaaltaan hauskat (sikäli kuin pysyn kärryillä): ne taittavat tulkinnan ylidramaattisuutta ja -romanttisuutta juuri sopivasti ja luovat vuorostaan tulkintaan uusia tasoja. On mahdollista, että olen vain yllättynyt, mutta mielestäni tämä on levy, joka kaikkien pitäisi kuulla (oikein).

Kun bändin konseptuaalinen epämääräisyys ja musiikillinen ailahtelevaisuus ruokkivat toisiaan. Pari hyvää raitaa siitäkin huolimatta (esim. Last Chance on the Stairway).

Jos tämä ei ole huumoria, en vain tajua. Jos tämä on huumoria, se ei ole minun tyyppistäni. Mutta Lorelei on jonkin asteinen löytö, ja väitän kuulleeni pari muutakin nautintoa herättävää melodiaa. 2+

Tämä kirpeistä äänistä tykkäävä bändi kokee, että voi jättää huomioimatta biisinteon perustavimmat edellytykset: toisto, tunnistettavuus, motiivi. VÄÄRIN.

Einstürzende Neubauten ilman uutuudenviehätystä tai minimalistista lämminhenkisyyttä.

A-puoli alkaa raidalla nimeltään "Suite II Overture", mikä saa pelkäämään pahinta. Tästä huolimatta levyn ensimmäinen puolisko on kaiken kaikkiaan hyvää musiikkia: se ei ehkä sisällä varmaa hittiä, mutta toimii rytmisesti ja tuotannollisesti vetävänä poppina. Ikävä kyllä B-puoli on juuri sitä, mitä sen avaustittelin (Suite III Overture) perusteella voisi olettaa. Sekavaa, kummallista: musiikkia, jonka tavoitteena on saada kuulijat yliarvostamaan tekijäänsä. Listan poikkeuksellisin pettymys. 2+

"Synteettistä" - koukut tuntuvat päälle liimatuilta mutta toimivat paikoin loistavasti. Jatkanen tutustumista.

Tämä kuulostaa tavalliselta duunipäivältä. Osaisikohan artisti suositella hyvää efektipedaalia?

Pläjäys 70-luvun vilpitöntä "groovea" ja tahattomalta haiskahtavaa komiikkaa. Biisihän ei ole biisi ilman omaa tittidiitään tai titityytään.

Tämä LP on niin "perus", että tuntuu epäilyttävällä nauttia siitä niinkin paljon kuin nautin. Artisti lähestyy materiaaliaan yllättävällä pehmeydellä, mikä palvelee lopputulosta. Ilahduttavaa kitarointia myös (erityisesti avausraidalla).

m.A.A.d city -medley ja siirtymä Swimming Pools -megahittiin edustaa omassa, rajoittuneessa hip hop -universumissani jonkinlaista huippua: pää liikkuu täysin vastustamattomasti, ja haluaisin tiettyinä hetkinä jopa osata ajaa autoa - ihan vain blastatakseni tätä levyä. LP:n kaari kantaa hyvin, vaikka loppupuolen fiilistelyt/mietiskelyt vähän latistavatakin kokonaisuutta. Ainoa toinen kritiikkini on se, että artisti osoittaa välillä tiettyä taipumusta esteettiseen tyylitajuttomuuteen (esim. Bitch Don't Kill my Vibe, josta pidän, ja Poetic Justice, johon en ihan pääse sisälle): olen valmis kuuntelemaan kaiken - ja levyltä todella löytää alati uutta - mutta joka "vibeen" en kykene täysin varauksetta Kendrickiä seuraamaan. Mikä ei tarkoita, etteikö LP olisi itsessään verrattain lähellä täydellisyyttä. Erityismaininta: The Art of Peer Pressure. Uskomatonta miten hyvin tässä spoken word -flirtissä onnistuttiin. 4,5

Ajattelin aluksi, että tämä on "vain" kaunista, mutta sitten tajusin, että tämä on Kaunista. Ja kekseliästä (enkä tarkoita ensisijaisesti konseptia). Esteettisesti levy ei ole täysin makuuni, mutta ehkä voin oppia. 3+

Ammattimuusikko. Levyn kuuntelu ei ollut nautinnotonta.

Iisejä biittejä. Siinähän soivat!

Eräs mahdollinen maailma: musiikki koostuu pelkistä riffeistä. Kiinnostava ratkaisu, mutta ei kovinkaan kestävä. 2,5

Tämä levy alkaa pontevasti, mutta heti sen jälkeen yhtye jämähtää tunnelmointiin. Miten LP:ltä on saatu poimittua KOLME hittiä?? Tunnelmointi itsessään ei ole pahimmasta päästä.

Saan luultavasti nyhdettyä nautintoa ekasta (funk) ja kolmannesta biisistä (hittisinkku) jatkossakin, mutta B-puolen balladiputkesta en ole varma. Sekalainen soppa. 2+

Ensimmäisen biisin jälkeen on liian helppoa kääntää huomio toisaalle, eikä sovitusten utuisuus houkuta minua takaisin. Mutta vaikuttava avaus.

Kunnianhimoinen 60-lukuporukka. Lupaavaa sinänsä, mutta levyllä on suvantonsa. 2,5

Näitä biisejä jää ihan kuuntelemaan, kekseliäitä pikku variaatioita. Biisien ylimitoittaminen ja soiton pehmeä laahavuus liittyvät vuosikertaan. 2,5

Nämä ovat verrattoman mielikuvituksellisesti ja huolellisesti valmisteltuja kappaleita. Vaikka LP jakautuu selkeään A- ja B-puoleen, varsinaista suvantoa ei ole - mikä osoittaa, etteivät he jatkuvasti olleet täysin pihalla. Ongelma on levyn sanoituksellinen ja konseptuaalinen ulottuvuus, joka heijastaa tiettyä uskottavuutta, mutta liukuu samalla lapsellisesta häiritsevään ja takaisin. Tästä huolimatta Appetite on LP, joka kaikkien pitäisi kuulla. Ei niin että tätä nykyä usein kuuntelisin. Mutta vittu mikä avausraita.

Kolme minuuttia kestävän, mielikuvituksettoman blues-tapailun saa kuulostamaan biisiltä, kun muut raidat kestävät vartin (tai jotain). Ei siinä, etteivätkö nämä jumputukset ajoittain kasvaisi jopa miellyttävyyteen saakka. Mutta silti: vähän kunnioitusta, kiitos. 1+

Avaus on ehkä bändin uran huippuhetki, ja levyllä on muutakin vahvaa materiaalia. Jees. Sitten heikkoudet: soundin yksitoikkoisuus, vetonaulabiisin muuntaminen jamiksi, laulajan mytologisoinnin perusteettomuus. Mutta loppujen lopuksi - ja tästä saa ehkä syyttää Smackia - olen lämmennyt. 3,5

Tämä bändi löytää hämmästyttävän tehokkaasti uusia tapoja imeä musiikistaan kaikki kiinnostavuus. Kerrassaan käsittämätön ilmiö.

Bändin äänivallimainen musikaalimaisuus ei iske, mutta tälläkin levyllä on hetkensä. Dishes on ns. hieno kappale Leevi-näppäilyineen (mitäs tästä vertauksesta pidät, Jarvis). Hyvää materiaalia ei kuitenkaan riitä yli tunnin LP:n täytteeksi.

Vähän vaikea päästä sisään, mutta myös vaikea olla pääsemättä. Bändillä on idea, ja se toimii - ainakin henkilölle, jonka kotimaassa soittaa Sliipparit ja Eläkeläiset. Loppua kohti materiaali ehkä hiukan hupenee. Silti kuulemisen arvoinen.

Hyvä Laulaja. Myös "eksentrinen" laulelija. Libudibudauchuuuu!! Se oli paras biisi.

Ei tämä hirveää ole, mutten myöskään jaksanut kuunnella yhtään levyn virtuoosimaisista (kai) suorituksista loppuun saakka. Erityismaininta mieleenpainuvasta kosketinfillistä ekassa biisissä. 1+

Yllättävää kyllä levy alkaa väsyttämään vasta puolenvälin jälkeen. Toisin sanoen bändi on riittävän työteliäs keksiäkseen kiinnostavia riffejä, jopa vokaaleja. Mutta levy alkaa väsyttämään, eivätkä sanoitukset - tai se että niistä saa selvää - auta asiaa. 2,5

Sovitaan, että he keksivät hip hopin (jota he eivät keksineet). Kyllä Thaleskin keksi filosofian, mutta taitaa olla niin, että ihan muut henkilöt tekivät suurimman duunin (eikä Thales keksinyt filosofiaa).

Sekoilua. Ja sirkus on vasta alkua.

Paljon puhutaan tämän levyn kokeilevuudesta, mutta en kuule mitään erityisen mutkikasta, vain keskivertoa huomattavasti paremman LP:n. Biitit toimivat, räppi toimii, HC-tsoukki toimii, väliharhailut toimivat (no, ainakin melkein). Ja sitten on tämä The Seed (2.0): ei vittu mikä biisi! 78-80-vuosien Keef rämpyttää rap-osuuksien taustalla hypertarttuvaa riffiä, ja kertosäe on melkein minuutin pituinen korvamato, joka säpsähdyttää härskiydellään. Kiitos tästä, lista.

A- ja B-puoli alkavat niin hyvillä kappaleilla, että LP:n yliarvostaminen on ymmärrettävää: hurahdan itsekin usein levyihin, joilla on vain pari oikesti hyvää raitaa. Tällainen kriittisten kykyjen rappioituminen vaatisi kuitenkin purevaa estetiikka, jonkinlaista särmää, johon takertua. Tällä bändillä sitä ei ole tarjota. 2,5

Tämän keskiaikafantasian kuuntelee kertaalleen läpi ihan ilman sen suurempia murheita. Varasti välillä huomionkin.

Osa biiseistä on valittu varman päälle, osa mielikuvitusta käyttäen - ja kaikki kuulostaa helvetin hyvältä. Taustabändi Scotty Mooreineen on ehkä paras koskaan. Ja vaikka balladit eivät ole levyn vetonauloja, ne kuuluvat kokonaisuuteen erottamattomasti, enkä hyväksy niiden pilkkaamista: artisti tulkitsee hidastakin materiaalia verrattomalla omaperäisyydellä ja - en keksi muutakaan sanaa - röyhkeydellä. Levy, joka kaikkien täytyy kuulla, ja joka taatusti kestää kuuntelua. 4+

Jatkuvan variaation muutos ikuiseksi toistoksi.

Subjekti voi valittaa mixistä, mutta henki tietää, että tämä on vain musiikkia, joka on on sinut oman törkeytensä kanssa, joka tiedostaa itsensä ja tulee siten siksi, mitä se on. Featuring kolme klassikkoraitaa, rokkausta ja (rohkenen ehdottaa) löydettävää pidemmälle aikavälille.

Darby Crashin ylikorostettu narina ei ole universumin nautinnollisin ääni, mutta se kietoutuu yhteen Pat Smearin kitaran kanssa - ja kitara kruunaa tämän levyn. Eikä LP:ltä puutu melodisia/rytmisiä yllätyksiä: Strange Notes (suosikki), Media Blitz, The Other Newest One... jos nyt oikein muistan.

Sovituksen ja tulkinnan yksipuolisuus estää selvittämästä, jäikö ensimmäisellä kuuntelulla jotain huomaamatta. Toinen raita on lupaava. 1+

Vain My Generation ylittää oman sukupolvensa. Onneksi levyllä on myös materiaalia, joka strategiesti alittaa sen: osuva versio James Brownin klassikosta (joskin Beatlesiin viitaten), Howlin' Wolf -imitaatiolla esitettyä Bo Diddleyä... En ole vieläkään täysin vakuuttunut bändin annista, mutta tätä levyä ok vaikea ohittaa. Uskomaton soundi (mutta älä vain ylistä Keith Moonia). 3-