Journey Complete!
Finisher # to complete the list
1037
Albums Rated
2.11
Average Rating
95%
Complete
Rating Distribution
How you rate albums
Rating Timeline
Average rating over time
Ratings by Decade
Which era do you prefer?
Activity by Day
When do you listen?
Taste Profile
1970s
Favorite Decade
Reggae
Favorite Genre
US
Top Origin
Perfectionist
Rater Style ?
6
5-Star Albums
276
1-Star Albums
Taste Analysis
Genre Preferences
Ratings by genre
Origin Preferences
Ratings by country
Rating Style
You Love More Than Most
Albums you rated higher than global average
| Album | You | Global | Diff |
|---|---|---|---|
| Let It Be | 5 | 3.25 | +1.75 |
| Fear and Whiskey | 4 | 2.6 | +1.4 |
| Exile On Main Street | 5 | 3.61 | +1.39 |
| After The Gold Rush | 5 | 3.64 | +1.36 |
| Born In The U.S.A. | 5 | 3.7 | +1.3 |
| Group Sex | 4 | 2.74 | +1.26 |
| Olympia 64 | 4 | 2.77 | +1.23 |
| The White Room | 4 | 2.79 | +1.21 |
| Gris Gris | 4 | 2.88 | +1.12 |
| Broken English | 4 | 2.88 | +1.12 |
You Love Less Than Most
Albums you rated lower than global average
| Album | You | Global | Diff |
|---|---|---|---|
| OK Computer | 1 | 4.1 | -3.1 |
| Kind Of Blue | 1 | 4.06 | -3.06 |
| The Bends | 1 | 4.01 | -3.01 |
| A Night At The Opera | 1 | 3.96 | -2.96 |
| The Stranger | 1 | 3.86 | -2.86 |
| Disintegration | 1 | 3.85 | -2.85 |
| Time Out | 1 | 3.84 | -2.84 |
| In Rainbows | 1 | 3.84 | -2.84 |
| Dookie | 1 | 3.8 | -2.8 |
| Boston | 1 | 3.71 | -2.71 |
Artist Analysis
Favorite Artists
Artists with 2+ albums
| Artist | Albums | Average |
|---|---|---|
| The Rolling Stones | 6 | 4 |
Least Favorite Artists
Artists with 2+ albums
| Artist | Albums | Average |
|---|---|---|
| Miles Davis | 4 | 1 |
| Joni Mitchell | 4 | 1 |
| Radiohead | 6 | 1.33 |
| Nick Drake | 3 | 1 |
| Yes | 3 | 1 |
| Queen | 3 | 1 |
| Brian Eno | 5 | 1.6 |
| Steely Dan | 4 | 1.5 |
| Simon & Garfunkel | 3 | 1.33 |
| The Cure | 3 | 1.33 |
| Björk | 3 | 1.33 |
| Peter Gabriel | 3 | 1.33 |
| Beck | 3 | 1.33 |
| Isaac Hayes | 2 | 1 |
| Spiritualized | 2 | 1 |
| Air | 2 | 1 |
| Echo And The Bunnymen | 2 | 1 |
| Massive Attack | 2 | 1 |
| King Crimson | 2 | 1 |
| The Divine Comedy | 2 | 1 |
| Orbital | 2 | 1 |
| Goldfrapp | 2 | 1 |
| Stan Getz | 2 | 1 |
| Can | 2 | 1 |
| Robert Wyatt | 2 | 1 |
| Doves | 2 | 1 |
| Sepultura | 2 | 1 |
| Scott Walker | 2 | 1 |
| Christina Aguilera | 2 | 1 |
| The Beta Band | 2 | 1 |
| Barry Adamson | 2 | 1 |
| Baaba Maal | 2 | 1 |
| Emerson, Lake & Palmer | 2 | 1 |
| Metallica | 4 | 1.75 |
| Public Enemy | 3 | 1.67 |
| My Bloody Valentine | 3 | 1.67 |
| Blur | 3 | 1.67 |
| Tim Buckley | 3 | 1.67 |
| ABBA | 2 | 1.5 |
| XTC | 2 | 1.5 |
| Curtis Mayfield | 2 | 1.5 |
| Rufus Wainwright | 2 | 1.5 |
| Mudhoney | 2 | 1.5 |
| Fela Kuti | 2 | 1.5 |
| Elvis Costello | 2 | 1.5 |
| U2 | 2 | 1.5 |
| Wilco | 2 | 1.5 |
| The Chemical Brothers | 2 | 1.5 |
| Primal Scream | 2 | 1.5 |
| Fleetwood Mac | 2 | 1.5 |
| Fiona Apple | 2 | 1.5 |
| Supergrass | 2 | 1.5 |
| Bee Gees | 2 | 1.5 |
| Happy Mondays | 2 | 1.5 |
| Slipknot | 2 | 1.5 |
| Ryan Adams | 2 | 1.5 |
| k.d. lang | 2 | 1.5 |
| The The | 2 | 1.5 |
| The Verve | 2 | 1.5 |
| Gene Clark | 2 | 1.5 |
| Emmylou Harris | 2 | 1.5 |
| Marvin Gaye | 2 | 1.5 |
| Rush | 2 | 1.5 |
| Def Leppard | 2 | 1.5 |
| Traffic | 2 | 1.5 |
| Tom Waits | 4 | 2 |
| Sonic Youth | 4 | 2 |
| Morrissey | 4 | 2 |
| The Byrds | 5 | 2.2 |
| Nick Cave & The Bad Seeds | 5 | 2.2 |
| Leonard Cohen | 5 | 2.2 |
| Aerosmith | 3 | 2 |
| Talking Heads | 4 | 2.25 |
| R.E.M. | 4 | 2.25 |
| Pink Floyd | 4 | 2.25 |
| Elvis Costello & The Attractions | 4 | 2.25 |
Controversial Artists
Artists you rate inconsistently
| Artist | Ratings |
|---|---|
| Billy Bragg | 1, 4 |
| Neil Young | 3, 2, 5 |
5-Star Albums (6)
View Album Wall
Popular Reviews
Astor Piazzolla
1/5
Viivin kommentti "pilipalimusiikista" nauratti sen verran, että melkein haluaisin antaa toisen tähden. Mutta onhan kuitenkin vasta tiistai.
2 likes
Sigur Rós
1/5
Ongelma ei ole vain se, että tämän on tarkoitus synnyttää kivoja, seesteisen kaipaavia tunteita, vaan myös se, että kappaleiden melodiat kuulostavat Rod Stewartin 90-luvun täytelevyjen voimaballadeilta.
1 likes
Christine and the Queens
2/5
On selvää, että tämä on ärsyttävää - melodisesti siis (säveliä, jotka leijailevat Flow-festarin ilmassa alkuillan suvantovaiheessa). Mutta välillä taas ei, ja levyltä paljastuu ihan vaikuttaviakin "juttuja". Sanomaltaan toisintaa rockin ydintä Elviksestä lähtien.
1 likes
Curtis Mayfield
1/5
Koukuton, ohut, tuntuu kahden tunnin mittaiselta vaikka kestää 30 minuuttia, jne.
1 likes
Radiohead
1/5
Parempi pitää kuuntelijat uneliaina - muuten he saattaisivat kysyä liikaa kysymyksiä.
1 likes
4-Star Albums (61)
1-Star Albums (276)
All Ratings
Isaac Hayes
1/5
Miksi nämä neljä biisiä ovat niin pitkitettyjä ja mahtipontisesti sovitettuja? Siksi että ne on "vedetty tahallaan yli"? Vai siksi että tekijät eivät ole kyenneet säveltämään järkeviä biisejä?
Bobby Womack
2/5
Joo, lauluääni, satunnaiset riffit ja rytmit toimivat. Mutta melkein jokaisessa biisissä on jokin imelän jazzahtava elementti (keskeinen melodia, sointuvaihdos tai instrumentti) joka pilaa kokonaisuuden. Muita paremmat palat: Just My Imagination, kierrätetystä kertsistä huolimatta, ja If You Think You're Lonely Now, jonka kuuntelisin mielelläni uudelleen.
Gorillaz
2/5
Ajatuksen tasolla tässä on rohkaisevan paljon positiivista: biisit on pidetty mahdollisimman yksinkertaisina, ja moniin niistä on pyritty kehittämään rehellinen koukku. Tyylillisesti musiikki ei kuitenkaan toimi, tai ainakaan vastaa omaa makuani, ja se on tempoltaan tarpeettoman hidasta. B-puolen instrumentaalit/jammailut (huoh!!!) vaikuttavat levyn kokonaislaatuun tuhoisasti. Eivätkä biisien koukutkaan suurimmaksi osaksi ole nerokkaimmasta päästä.
Public Enemy
2/5
Vaikka levystä tulee periaatteessa sympaattinen vaikutelma, ja vaikka jotkin biisien taustoista ovat kieltämättä nerokkaita, tyylillisesti tämä ei vain lähde. Biisit on ahdettu täyteen erilaisia sampleja/huudahduksia/ääniä, vaikka ne kuulostavat jo valmiiksi "täysiltä" kaoottisten rumpukomppien takia. Lopputulos on kakofoninen tavalla, joka ei tuota mielihyvää. Chuck D:n intonaatiosta välittyvä energinen paatos alkaa myös ärsyttämään. Jostain syystä odotin pitäväni tästä enemmän, vaikka kokemus Public Enemystä on ollut aiemminkin sama.
New Order
4/5
Olin ulkomuistista vakuuttunut, että tämä olisi kolmen tähden levy. Pari hittiä, enemmän täytettä ja "hyvää soundia", joka ei täysin vastaa kitarapohjaisen indoktrinoinnin luomaa henk. koht. makuani. Olin erityisen varautunut tähän aloituskaksikon (Love Vigilantes/The Perfect Kiss) jälkeen. Todellisuudessa kertosäkeetön Sunrise veikin minut mukanaan, ja koin voimakasta nautinnon tunnetta myös Elegia-instrumentaalin aikana. Jopa Sub-culturen melodian pieni ärsyttävyys/iskelmäisyys muuttui vahvuudeksi laulun epävireisyyden ja soiton tunteettomuuden ansiosta. Lopetusbiisin aikana mietin, olisiko taso kuitenkin heikentynyt B-puolen loppua kohti. Ehkä vähän, mutta en voi väittää, etteikö Face Upin "Oh how I cannot bear the thought of you" -huuto olisi yhä toiminut hyvänä koukkuna.
The Who
1/5
Uskon, että Keith Moon on hyvä rumpali, mutta rokin ydin on yksinkertainen biitti - ja Moon paiskoo tomeja ja peltejä kuin ei olisi kuullutkaan Chuck Berrystä. Mitä tulee biiseihin, niitä on vaikea arvioida, koska liveversiot eivät ikinä ole kovin hyviä. Tiedän kuitenkin, että saundissa on sen verran paljon 60-luvun leikkisää brittipoppia ja psykeajan jäänteitä, että kappaleet tuskin miellyttäisivät minua levyltäkään. On totta, että ne ansaitsevat paremman arvosanan kuin 1. Toisaalta en näe juuri tälle levylle mitään käyttöä.
Gillian Welch
2/5
Kuulen Welchin sävellystyössä paljon hyvää. Pidän myös hänen äänestään, joka synnyttää mielikuvan hallitusta epätäydellisyydestä. Kappaleiden parhaita puolia ei ole kuitenkaan kanavoitu tai järjestelty riittävän iskevällä tavalla, eikä se, että tiedän tämän johtuvan Welchin tietoisesti omaksumasta, verkkaisesta folk-muodosta, saa minua nauttimaan hänen biiseistään yhtään enempää. Loppupäätelmä: tykkään joistain levyn melodioista, mutten näkisi kuuntelevani itse levyä.
Steely Dan
1/5
Jazzahtava
Hitti nimeltään "Rikki Don't Lose That Number"
Instrumentaali nimeltään "East St. Louis Toodle-Oo"
Hngghh
1/5
Tässä on yksi hyvä puoli: rummut eivät swengaa, minkä takia musiikki ei varsinaisesti ärsytä. Itseasiassa ne hakkaavat melkein kuin hardcoressa. Toisaalta torvet kuulostavat erehtymättömästi avant-garde jazzilta, mikä on huono homma. Yhden hitaamman, blues-pohjaisen biisin melkein ymmärsin, koska sen pieni koukkaus formalismiin teki tämän musiikin ylemmyydentuntoisesta ironiasta hetkellisesti lähestyttävämpää. Ansaitsisi ehkä plussan ykkösen perään.
Ghostface Killah
3/5
Myönnettäköön heti alkuun, että tämä levy tarvitsisi kuuntelijan, jolle on luontaisempaa keskittyä sanoituksiin kuin itselleni. En sano näin siitä syystä, että levy on räppiä, vaan siksi, että sen tarinankerronta vie minutkin mukanaan aina, kun onnistun keskittymään siihen. Tämän lisäksi kappaleiden taustat ovat lähes kauttaaltaan tyylikkään melodisia, ja niihin on lisätty pieniä musiikillisia yksityiskohtia, jotka toimivat parhaimmillaan koukkuina. Uskon, että voisin pitää tätä neljän tähden levynä pitkitetyllä kuuntelulla.
Motörhead
2/5
Motörheadin ongelma on sama kuin kaikkien niiden bändien, jotka pyrkivät pitämään kappaleensa ja erityisesti koukkunsa mahdollisimman yksinkertaisina, mutta jotka eivät lukeudu pop-musiikin suurimpien nerojen joukkoon: suurin osa materiaalista on tasapaksua. Rockin ensimmäinen periaate on, että "hyvä meininki" ei korvaa hyviä kappaleita. Ja kyllä, jos kaikki tämän levyn biisit olisivat Ace of Spadesin tasoa, saattaisi kysymyksessä olla viiden tähden levy.
The Smiths
2/5
Arvioni tästä levystä on väistämättä tavallistakin subjektiivisempi, sillä sen äänimaailma edustaa minulle vastustajaa: The Smiths on paras symboli sille kehitykselle, jonka ajan henki kulki punkin jälkeen rock'n'rollista ns. indie-musiikkiin. Siinä missä blues-pohjaisille genreille (mukaan lukien punk) on ominaista piilottaa melodiat yksinkertaisen ja naiivin muodon alle - mikä edellyttää kuulijalta kykyä löytää musiikin sävyt ja samalla luo tarpeellisen jännitteen koukun syntymiselle - The Smithsillä melodisuus toimii jo jatkuvana virtana, johon yksittäisten säkeiden itsensä iskevyys uhkaa alati hukkua. On oireellista, että jopa tämän levyn tarttuvimmissa kappaleissa, kuten "Bigmouth Strikes Again" ja "There Is a Light That Never Goes Out", fokus on biisinkirjoituksen sijaan tuotetun äänen miellyttävyydessä. Ja ihmiset sanovat että punk-bändien biisit kuulostavat kaikki samalta...
2/5
Avausraidan kaltaiset "fiilistelyt" ovat täysin hyödyttömiä: ne edustavat soundeilla kikkailua sen itsensä vuoksi. Toisaalta Starlightin kaltaiset "fiilistelyt" sisältävät riittävästi melodista sisältöä toimiakseen kappaleina. Invinciblen kaltaiset "biisit" (jotka koostavat suurimman osan levystä) ovat geneerisiä ja ohitettavia. Toisaalta Supermassive Black Hole ja Knights of Cydonia ovat hittejä, jotka voivat saada kuuntelijan palaamaan kokonaistasoltaan heikommankin levyn äärelle. Onko tämä kakkonen vai kolmonen? Riippuu siitä, kuinka paljon on valmis skippaamaan kuullaakseen hitit uudelleen.
Tears For Fears
3/5
En vieläkään erityisemmin välitä 80-luvun synasoundista tai "isoista" rummuista, mutta tämän levyn melodiat ovat sen verran onnistuneita, että ne pakottivat kuuntelemaan loppuun saakka, eikä edes tehnyt tiukkaa.
Derek & The Dominos
3/5
Tässä on häiritsevän rouhea kitarasoundi, ja Eric Clapton on huonolla tavalla huono laulaja. Henkilökohtaisesti en myöskään ymmärrä Greg Allmanin (muistaakseni) slide-jammailuja. Ja ovathan nämä biisit nyt naurettavan pitkiä. Paljon miinuksia. Toisaalta melkein jokaisessa biisissä on taustalla hyvä idea, ja se yksi nostaa ihokarvat pystyyn. Uskon jopa, että pidemmällä tutustumisella pääsisin tähän paremmin sisälle. Harkitsen ostamista, mikä ei liene ihan merkityksetön asia.
ABBA
1/5
Miksi TÄMÄ on se levy, joka näiltä pitäisi kuulla? Parin B-luokan hitin takia? Olen pahoillani, mutta suuri osa kappaleista on aivan sietämätöntä skeidaa, ja päädyin skippaamaan niitä, koska muuten olisin ärtymyksessäni jättänyt koko levyn kesken. Ovatkohan muut näiden lp:istä parempia?
Beatles
3/5
Käytännössä kaikissa tämän levyn kappaleissa on hyviä melodioita, joiden toimivuutta on vaikea kiistää. Toisaalta on perusteltua kyseenalaistaa, kuinka monessa niistä on oikeasti koukku: vaikka olen kuunnellut Rubbet Soulin monta kertaa aiemminkin, harva biiseistä on jäänyt soimaan päähäni tai edes painunut kunnolla mieleeni. Lisäksi, kuten hyvin tiedetään, Beatlesin soitto ja laulu on kauttaaltaan liian artikuloitua: McCartneyn äänestä tulee mieleen lahjakas naapurinpoika, joka laulaa koruttomasti, koska on liian tietoinen omasta lahjakkuudestaan, eikä Lennon kykene välittämään tunnetta, vaikka lisääkin vokaaleihinsa oikeaoppista raspia. Mitä tahansa tämä musiikki on, se ei ole rokkia edes ollessaan rokkia. Mutta en myöskään kehottaisi ketään olemaan antamatta sille mahdollisuutta. 3+/4-
Maxwell
1/5
Ähinää hissimusan päälle. Loukkaavaa.
Arctic Monkeys
2/5
Turnerin papatus kulkee pentatonista skaalaa ylös, alas, ylös, alas... Ymmärrän, miksi jotkut näkevät tässä oman romantiikkansa, mutten usko ketään, joka väittää teini-ikäisen biisintekomaneerin käyvän koukusta. Kyllähän tätä kuuntelee. Isompi annostus faijan levyhyllyä olisi kuitenkin ollut näille paikallaan.
XTC
2/5
Tämä 80-lukulainen tribuutti 60-luvulle yhdistää hyviä melodioita outoihin (väkinäisiin) sointuvaihdoksiin. Ei saa minua ansaan.
Turbonegro
4/5
Tämä on niitä levyjä, joita kuunnellessa tulee hetken ajatelleeksi, että melkein kaikki muu musiikki on naurettavaa näpertelyä. "Selfdestructo bust" ja "Are you ready for some darkness" ovat mestariteoksia, ja biisimateriaali on muutenkin vahvaa. Soolokitaristin soitto kuulostaa siltä, kuin nuoruuden lämpibändeiltä omaksutut hard rock-kuviot purkautuisivat kaikki yhdellä kertaa pihalle. Ja koska laulajan ääni tuo kokonaisuuteen liikuttavuutta, hyvä vire kantaa myös täytekappaleiden läpi. Ei vitonen, mutta todella hyvä, kulutusta kestävä levy.
My Bloody Valentine
2/5
Millä oikeudella tämä bändi kuvittelee olevansa biisinkirjoituksen yläpuolella? Se, että jättää raidoista B-osat (ja joskus A-osatkin) pois, ei tarkoita, että olisi jumalan lahja musiikille - ei vaikka antaisi tuottamalleen äänelle nimen "shoegaze".
The Beach Boys
2/5
Sopii harrastajille. Henkilökohtaisesti olen vähän sitä mieltä, että tämän musiikin distinktiiviset piirteet ovat samalla juuri niitä, joita ilman se olisi parempaa.
Nitin Sawhney
2/5
Alun "biitti ja akustinen kitara" -taustat saivat minut pelkäämään pahinta, mutta levy parani keskiväliä kohti. Tämä artisti on parhaimmillaan, kun antaa vokaaliraidoille tilaa hengittää ja ilmentää omaa substanssiaan: esim. Nadialla on potentiaalia koskettaa itseänikin pahempaa ilonpilaajaa - joka tosin pilaa ilon viimeistään The Conference -hoopoilun tai oo, niin diipin "I am become death" -samplen aikana.
Peter Tosh
3/5
Toshin musiikki ei tällä levyllä ole omaperäisimmästä päästä, mutta se on lähes kauttaaltaan melodisesti tyylitajuista, minkä vuoksi nekin kappaleet, jotka eivät ole täysosumia, vaan ainoastaan esteettisesti miellyttäviä, toimivat palasina onnistuneessa kokonaisuudessa. Pohdin pitkään, onko tämä kakkonen vai kolmonen, ja mielenkiinnosta palasin useisiin biiseihin päivän mittaan - kunnes muistin, että juuri tällainen funktionaalinen kriteeri erottaa kolmoset kakkosista.
Curtis Mayfield
1/5
Koukuton, ohut, tuntuu kahden tunnin mittaiselta vaikka kestää 30 minuuttia, jne.
Rufus Wainwright
1/5
Harhautunut ammattilainen kuvittelee luovansa jotain suurta samalla, kun säveltää klassisvaikutteista poppia, joka redusoituu laulu- ja sovitustekniikan esittelyyn.
Guided By Voices
1/5
Jenkkibändi yhdistää spontaaniutta ja 90-lukulaista mauttomuutta luodakseen oman Pink Flaginsa. Opetus: biisien pilkkominen lyhyiksi näytekappaleiksi ei maagisesti synnytä koukkuja.
James Brown
2/5
Tämä levytys onnistuu luomaan illuusion loistavasta keikasta, vaikka äänitys kuulostaakin ohuelta ja soitto kiirehtivältä. Brownin äänen avautuminen konsertin aikana muodostaa myös oman narratiivisen sävynsä. Ja vaikken näkisi kuuntelevani samaa keikkaa kovinkaan usein, en myöskään tule täysin unohtamaan tämän levyn olemassaoloa.
Mudhoney
1/5
Grungen dialektinen synty omassa vastakohdassaan: kasarihardrockia rupusoundeilla ja lyriikoilla, joihin verrattuna tukkahevibändien sovinismi kuulostaa hellyttävältä.
Os Mutantes
2/5
Harvoin mikään levy on pakottanut minut asennoitumaan näin hyväksyvästi 60-luvun psykedeelistä estetiikkaa kohtaan: tietenkään kyseiselle tyylilajille ominainen ärsyttävyys ei täysin ole poissa (tietyt vokaalit, leveätakkinen tyyppi kannessa), mutta sen vaikutukset laimenevat musiikin keskivertoa vetoavamman rytmiikan ansiosta. Biisimateriaali ei sentään riitä kolmeen tähteen, mutta yhden kuuntelun jälkeen laitoin tämän soimaan uudestaan, joten sanotaan 2,5.
Fela Kuti
1/5
Periaatteessa erittäin kuunneltavaa, mutta jazz-soolot varmistavat, etten tule ikinä kuuntelemaan uudestaan.
The Byrds
3/5
Vaikka aluksi voisi niin luulla, nämä biisit eivät kaikki kuulosta samalta. Ongelma on 12-kielinen kitara ja pehmeät laulustemmat, jotka uhkaavat sulattaa hyvinkin erilaiset melodiat yhdeksi mössöksi. Toisaalta juuri näistä elementeistä koostuva soundi voi saada kuulijan soittamaan levyn uudelleen, minkä seurauksena vivahteet alkavat erottua kokonaisuudesta. Toki Dylanin sävellykset erottuvat muutenkin: ne ovat helvetin hyviä. Mutta Byrdsin oma I'll Feel a Whole Lot Better ottelee ainakin samassa sarjassa - ja yhtäkkiä kuuntelija voikin huomata, että on soittanyt levyn jo kolmannen kerran.
The Offspring
2/5
Gotta get away on biisi, jonka takia alun perin kiinnostuin rockista, ja melkein itkin kuullessani sen taas. Mutta tällä levyllä ei ollut yhtään kuulemisen arvoista biisiä, joka ei olisi ollut jo teini-iässä omistamallani Greatest Hits -kokoelmalla. Sääli sinänsä, koska Offspringilla on kiistämättömän hyvä käsitys melodiasta - sen kanavointi vain tuppaa kaatumaan tyylilajilliseen mauttomuuteen.
Screaming Trees
1/5
Milloinkohan olisin kuullut näin unettavan levyn? Tämän bändin strategiana on luoda keskitempoista äänimassaa, joka vyöryy koukuttomasti eteenpäin, ja jonka mielenkiintoisuuden on tarkoitus syntyä soittimellisesta koristelusta. Vastustan tätä strategiaa väkivaltaisesti.
Common
2/5
Tämä kuulostaa ajattomalla tavalla vanhentuneelta, ja biisit tuntuvat jotenkin keskinkertaisilta. Ei paskaa, mutta uudelleenkuunteluarvoltaan rajallista.
Astor Piazzolla
1/5
Viivin kommentti "pilipalimusiikista" nauratti sen verran, että melkein haluaisin antaa toisen tähden. Mutta onhan kuitenkin vasta tiistai.
Pixies
2/5
Todella vaikea arvosteltava. Bändin esteettinen visio eroaa radikaalisti omastani, minkä vuoksi sen kappaleissa olisi parasta olla ideaa. Ja valitettavasti niissä on. Toisaalta ainakin juuri tältä levyltä puuttuu sellainen täysillä kolahtava raita, joka minun "täytyisi" kuulla uudelleen. Nyt soittaisin levyn toiseen kertaan vain mielessäni teoreettinen kysymys: voisinko oppia pitämään Pixiesin musiikista enemmän? Eikä tämä tyydytä.
Elvis Costello
1/5
Costello toteuttaa omaa visiotaan siitä, miltä popmusiikin "pitäisi" kuulostaa. Mutta hänen biisinsä kaipaavat jotain muuta kuin rockin historian tuntemusta tai 60-lukulaista formalismia. Ne kaipaavat KOUKKUJA. Edes yksi please!!
Willie Colón & Rubén Blades
2/5
Joo joo, sai nytkähtelemään pari kertaa.
Throwing Muses
1/5
Tusina-post-jotain. Pari kirkkaampaa (melodisempaa) hetkeä, mutta uudelleenkuunteluarvo lähes nolla.
The Byrds
1/5
Tämä tuntuu pakkopullalta. Levy on tyyliltään huonolla tavalla folkkia: yksinkertaisen ja tarttuvan sijaan vaikeasti avautuvan genretietoista. Ja vaikka teoriassa on ollut oikea päätös jättää Dylan-biisit pois lp:ltä nro 3, käytännössä niitä olisi tarvittu enemmän kuin koskaan.
Pearl Jam
2/5
Kolmen ensimmäisen biisin ajan musiikki toimii vastapainona Eddie Vedderin äänen ja nimen ärsyttävyydelle: Even Flow ja Alive voivat jäädä asumaan päähän viikoiksi. Mutta kun paras materiaali on käytetty, levy tulee riippuvaiseksi kuulijan subjektiivisesta mieltymyksestä sen estettiikkaa kohtaan. Omalla kohdallani tämä merkitsee lässähdystä.
Justice
2/5
Tämä on sen verran poppia, että minun on vaikea ymmärtää väkivaltaista konesoundia. OK, popmusiikki on parempaa silloin, kun sitä soitetaan kitaroilla kovaa ja paskasti - siis väkivaltaisesti. Sen sijaan konemusiikki on luonteeltaan eksaktia ja suunniteltua tavalla, joka kadottaa illuusion musiikin taustalla olevasta ideasta, koska se hävittää eron idean itsensä ja tämän empiirisen ilmentymän välillä. Jäljelle jää vain empiria, joka, kuten tiedetään, on aina kaukana täydellisyydestä.
Gary Numan
1/5
Yli minuutin introja, kertosäkeettömiä kappaleita, turhia instrumentaaleja, junnausta... Syntetisaattori ei ole tekosyy säveltämisen minimoimiselle.
Little Richard
3/5
Laulajan ääni on hämmästyttävän muokkautuvainen ja androgyyni, mutta se ei ole mikään suosikkini: kaipaan raspiselta huutolaululta kotikutoisempaa, vähemmän metallista sointia. Hätkähdyttävimmillään ääni onkin hiljaisemmilla kappaleilla, joissa poikamainen karjuja vaihtuu 60-vuotiaaksi blueskuningattareksi. Toisaalta juuri tavaramerkkihuuto sävyttää esimerkiksi Tutti Fruttia, joka saa tarttuvuudeltaan skeptikonkin uskomaan, että mielemme eivät ole yksittäisiä monadeja, vaan toistensa kanssa suhteessa, jossa niiden ei tarvitse edes kuulla tämän kaltaisia hittejä tunteakseen ne.
Talking Heads
2/5
Jotta voisin aidosti pitää tästä levystä, minun pitäisi pystyä uskomaan, ei vain teoriassa vaan myös käytännössä, että sen sisältämät epämelodisen melodiset koukut ovat yhtä hyviä kuin perinteisen melodiset. Vaikka en olekaan tällaisesta uskosta valovuosien päässä, en silti pysty täysillä
heittäytymään siihen, mistä toimii todisteena se, ettei minun erityisemmin tekisi mieli soittaa yhtäkään levyn biiseistä uudelleen. Ennen kaikkea tämä on hyvä osoitus siitä, ettei punk loppujen lopuksi olekaan vain älyllinen vaan myös esteettinen periaate - muuten rakastaisin Talking Headsia.
Public Image Ltd.
3/5
Vaikka tämä on periaatteessa soundi-/tunnelmalevy, koen, että minulla on tälle tulevaisuudessakin käyttöä, vaikken olekaan ihan varma minkälaista.
Aphex Twin
2/5
Kuulostaa ihan kivalta, mutta musiikin kuuntelulle varattu aika on rajallista, enkä ole valmis käyttämään sitä "rentoutumiseen". Toki jos nyt joskus sattuisi tilanne, jossa sosiaalisen paineen vuoksi minun pitäisi laittaa soimaan jotain tällaista, niin tämä levy voisi olla sopiva vaihtoehto.
David Bowie
2/5
En jaa Bowien käsitystä siitä, että popmusiikkia pitäisi yrittää kehittää yksilötasolla, koska uskon, että se kehittyy itsestään, imitoimisen lähtökohtaisen epätäydellisyyden kautta. Bowien näkemyksen seuraus on se, että tämä levy lähtee kunnolla käyntiin vasta viimeisen biisin aikana.
Nick Drake
1/5
Herkkää. Jazzahtavaa.
Spiritualized
1/5
Olikohan tämä yksi geneerisimmistä levyistä mitä olen kuullut? Ehkä pitäisi kokeilla uudestaan varmistukseksi. Mutta en halua.
Soundgarden
2/5
Liian teknistä ja raskasta, liikaa "hyviä muusikoita". Ymmärtävät tosin jonkin verran melodioiden päälle.
2/5
Täytyy myöntää, että monissa näistä biiseistä on koukkuja lähenteleviä elementtejä. Johtuukohan tämä mielikuva vain siitä, että U2 on niin suosittu bändi? Ehkä, mutta minua tällaiset illuusiot eivät haittaa - levy on kakkosensa ansainnut.
Arcade Fire
2/5
Taas esimerkki musikaalisen platonismin surullisesta rappeutumisesta - toisin sanoen harhaluulosta, että koukut ovat korvattavissa kivalta kuulostavalla äänellä. Osassa kappaleista on silti yritystä.
Jimi Hendrix
2/5
Tuotannollisesti tämä on loistava, ja levylle on saavutettu upea livesoundi. 15 minuutin jammailut ovat silti koettelemuksia, eikä biisimateriaali ole riittävän ihmeellistä kannatellakseen lyijynraskasta kokonaisuutta.
JAY Z
3/5
Hupailubiisit naurattavat aidosti, ja välissä on kappaleita, joiden flow pysäyttää. Nimibiisistä sain jopa kylmät väreet. Toisin sanoen tämä on perustellusti levy, joka "kannattaa kuulla".
Tom Waits
1/5
Waits (vai Kathleen Brennan) on kohtalaisen kiinnostava sovittaja, jonka kokeilut tällä saralla ovat sinänsä perusteltuja. Biisintekijänä hän ei kuitenkaan ole mistään kotoisin: Waits, samoin kuin joku Elvis Costello, on selvästi opiskellut historiansa ja kuunnellut klassikot laidasta laitaan, mutta missään vaiheessa hänen kehitelmänsä eivät saavuta sitä melodista tai rytmistä variaatiota, joka vaaditaan siirtymään genreharjoitelmasta sävellykseen. Ja hienoa, sanoitukset ovat synkkiä - mitä sitten? Loppuvaikutelma: teennäistä paskaa.
Simon & Garfunkel
1/5
60-lukulainen melodisesti mauttomalla, vähän outoilevalla mutta samalla tuttavallisella tavalla. Kaikki tämä pätee myös Mrs. Robinsoniin kertosäettä lukuun ottamatta.
Neneh Cherry
2/5
Kasariretroilua, joka onkin tehty jo kasarilla. En osaa suhtautua tähän millään tasolla romanttisesti, minkä takia tuskin kuuntelen levyä koskaan uudelleen, mutta on tällä tarttuvatkin hetkensä.
George Harrison
2/5
Paljon kauniita ääniä ja melodioita, jotka kuitenkin sekoittuvat yhdeksi, keskitempoiseksi, vivahdeettomaksi Spector-mössöksi. Joka ei muuten lopu koskaan.
The Triffids
1/5
Harvinaisen mitäänsanomatonta kasaristereotypiaa.
Carole King
4/5
Melodisesti tämä on lähes vertaansa vailla, ja King on laulajana liikuttavan, epävirtuoosimaisen pätevä, mikä sopii täydellisesti näin sävellysorientoituneeseen levyyn. Ainoa selkeä miinus tulee sanoituksista, joiden tyhjyys ja geneerisyys on huomattavaa jopa kuuntelijalle, jonka ensimmäinen refleksi ei ole kiinnittää huomiota sanoihin.
The Replacements
5/5
Tällaista voi syntyä, kun laulajakitaristi kyllästyy autotallibändinsä "hyvään meininkiin" (eikä aina niin hyväänkään) ja keskittyy vaihteeksi biisinteossa koukkuihin. Lopputuloksena on levy, jolla (a) ei ole yhtään huono kappaletta, (b) on monia upeita kappaleita (I Will Dare, We're Coming Out, Androgynous, Unsatisfied, Sixteen Blue...) ja (c) on vain yksi, jolla ei ole selkeää roolia (Gary's Got a Boner). Eikä se niin vaikeaa ole.
The Fall
3/5
Ensimmäiset kolme biisiä ovat lähes täysosumia: ne toteuttavat täydellisesti tämän levyn musiikillista ideaalia, jossa post-Johnny Rotten-vokaalit yhdistyvät taustoihin ja riffeihin, joiden kauttaaltaan yllätyksellinen melodisuus tekee lopputuloksesta enemmän kuin sulatettavaa eli nautinnollista. Kokonaisuudessan levy ei ole yhtä laadukas, mutta kaiken kaikkiaan se on raikas ja toimiva, eikä mitenkään mahdottoman kaukana neljästä tähdestä.
Brian Eno
1/5
Kivat äänet eivät edelleenkään korvaa kappaleita. Eivätkä Bowie-tyyppiset äänet ole koskaan olleet suosikkejani.
Dolly Parton
2/5
Kolme tähteä päättää osallistua levy-yhtiöpomojen ehdottamaan rahastukseen. Ajatus tästä on hellyttävä, ja lopputulos kauniin kuuloinen. En ole kuitenkaan vakuuttunut biisivalinnoista, enkä erityisemmin välitä ammattimaisen taidokkaasti toteutetuista harmonioista.
Living Colour
1/5
Tyylillisesti järkyttävää hevi-funk-kasaripop-sekamelskaa, ja koukut (tai yritykset luoda niitä) typistyvät 80-luvun harhakuvitelmiksi.
The Streets
3/5
Nuoren brittimiehen tutut koettelemukset, kerrottuna tavalla, jonka vahvuus on kekseliäisyyden sijaan kattavuudessa. Levyn tarinoita ei voi olla kuuntelematta, enkä voi olla pitämättä niistä.
Afrika Bambaataa
1/5
Musiikillisesti ehkä 2, Kraftwerk-sample hymyilyttää sopivalla tavalla. Mutta menin lukemaan artistista wikipediasta, eikä fiilistä jäänyt hiventäkään.
Air
1/5
Soundtrack. Ensimmäisen raidan melodia on ihan kiva, mutta biisiin vaadittaisiin vähän muutakin.
The Cure
1/5
Suunniteltu ja hinkattu studiossa vetoamaan alhaisimpiin romanttisiin tunteisiimme - kuin teini-ikä ei olisi vain paskaa vaan myös ikuista, ja oi he kyllä ymmärtävät. Lopputulos: kivoja ääniä, ei yhtään koukkua (sori mutta noita kitarakulkuja ei lasketa), koomisen pitkiä introja ja biisejä. Tai ehkä koukut on säästetty jokaisen biisin vikalle minuutille, mutta niin pitkälle harvoin ehdin.
Röyksopp
2/5
Omenabiisi on onnistunutta poppia, markkinointipotentiaaleineen kaikkineen, ja levyllä on muutenkin erottavana tekijänä toimivaa melodisuutta. OK, kaikki ei ole ihan minun makuuni, enkä henkilökohtaisesti näe tälle suurta välineellisestä arvoa, mutta menköön.
The Slits
3/5
77-vuoden punkbändi kuuntelee reggaeta ja muuta sellaista luodakseen musiikkia, joka ei ole reggaeta, mutta ehdottomasti on jotain muuta. Miten tällaiseen soundiin voi päätyä? En tiedä, ei ainakaan täysin tahallaan, mutta joka tapauksessa lopputulos houkuttelee kuuntelemaan levyä uudelleen ja uudelleen, kunnes siitä alkaa pitää. Asiaa auttaa, että levyllä on muutama helvetin kova kappale, kuten avausbiisi ja Grapevine.
TV On The Radio
2/5
2000-luku ja "vyöryvä äänimassa"-pop. Noin joka toinen biisi kuulostaa hyvältä, joka toinen taas ei. Osa kuulostaa melkein kamalalta, eikä yksikään kuulosta selkeältä hitiltä.
Simple Minds
1/5
Tutussa Miracle-biisissä on jotain potkua, mutta yleisesti ottaen levyllä on tehty melodisesti ja soinnillisesti aivan liikaa heikkoja ratkaisuja. Laulu ei myöskään kuulosta hyvältä - kyllä, se on taito myös taitamattomassa muodossaan.
Steve Earle
2/5
Guitar Town on viiden tähden biisi, mutta se on sitä siksi, että Earlen sävellystapa on luottaa tuttuun muotoon, jonka minimaalinen varioiminen synnyttää ajoittain lopputuloksen, joka nousee selittämättömästä syystä itsensä yläpuolelle. Tällä levyllä artistilla ei käy vastaava tuuri minkään muun kappaleen kohdalla, ja suuri osa levystä tuntuu aika tasapaksulta suorittamiselta.
Janis Joplin
3/5
Hyviä biisejä, hyvää filleriä, ja paras kappale on artistin oma sävellys. Miinusta siitä, että aloitusbiisin jälkeen artistin äänen empiirinen vahvuus ei korvaa levyltä puuttuvaa persoonallista substanssia.
Steely Dan
1/5
Se, että käyttää musiikin hirveyttä koukkuna, ei tee musiikista vähemmän hirveää.
Deep Purple
2/5
Pari hupaisaa kappaletta, banaaleinta mahdollista lyriikkaa, ja isällistä, sympaattista rokkausta. Rumpujameista ym on paras vaieta.
Radiohead
1/5
Parempi pitää kuuntelijat uneliaina - muuten he saattaisivat kysyä liikaa kysymyksiä.
3/5
Bowien lauluääni on lievästi ärsyttävä ja hänen sävellyksensä turhan musikaalimaisia. Lisäksi Ziggy Stardustin hahmo ja levyn konsepti jäävät hyvin ohuiksi. Sääli, koska albumin melodisesta ja rytmisestä sisällöstä olisi mahdollista luoda kokonaisuus, joka kävisi aidosta klassikosta. Paras biisi: Suffragette City.
Tori Amos
2/5
Olin onnellinen kun tämä levy loppui, en vain koska kokonaisuus oli hieman puuduttava, vaan koska kaksi viimeistä biisiä olivat sen parhaat.
The Disposable Heroes Of Hiphoprisy
2/5
Naiivia realismia, jonka eleetön julistuksellisuus pitää kuulijan (yllättäen) otteessaan. Mutta kuuntelisinko uudelleen?
The Band
2/5
Onpa laahaavaa musiikkia, melkein mitään ei jää mieleen. Kuulen biisinkirjoituksessa hyvääkin, ja uskon, että joistain biiseistä voisi tehdä oikein osuvat versiot (huom. The Weight), mutta tällaisenaan vaikutelma on tunkkainen.
Dexys Midnight Runners
2/5
Konsepti välittyy, mutta illuusiota sen välttämättömyydestä ei synny. Myös musiikki välittyy - mutta se typistää itsensä konseptiin.
Frank Black
1/5
Tiedän - kun säveltäessä tulee vaiheeseen, jossa pitäisi kehittää biisiin koukku, on huomattavasti kivempaa vain laittaa sen tilalle jokin jännä sointu tai monotoninen huudahdus. Loppuun mietittyjen biisien sijasta on myös paljon kivempaa tehdä kokoelma lyhyitä näytteitä, joita voi sijoittaa monta putkeen, ja leikkiä, että ne korvaavat 'perinteiset' kappaleet. Ehkä artistilla ei omassa historiallisessa tilanteessaan ollut realistista vaihtoehtoa. Traagista.
Billy Bragg
1/5
Ymmärrän idean (The Clash meets Bob Dylan), ja sille voisi olla tilaustakin, mutta lopputulos on yhdentekevä (akustinen kitara meets henkilö joka lukee silloin tällöin sanomalehteä).
Pulp
2/5
Baareissa ja yökerhoissa toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos menevä Common People yllättää yksin kotona kuunneltuna tarttuvuudellaan ja sanoituksillaan. Muut biisit eivät kuitenkaan yllä läheskään samaan, ja vaikka monet niistä ovat miellyttäviä, jopa viehättäviä, ne eivät perustele omaa tarpeellisuuttaan riittävän napakasti. Vähemmän sointuja ja lisää definitiivisyyttä.
A Tribe Called Quest
2/5
Potentiaalista mutta hieman liian yksitoikkoista ja jazzahtavaa.
The Rolling Stones
4/5
Levy alkaa mahdollisesti maailman parhaalla kappaleella, ja ainakin maailman parhaalla riffillä - joka on vielä JAGGERIN säveltämä, mikä sotii kiinnostavasti Keith-myyttiä (johon uskon täysin) vastaan. Mutta faktat faktoina: albumin A-puoli on kokonaisuudessaan liian hidas ja 70-lukulaisen junnaava. Sway on levyn kontekstissa soulfilleriä, Wild Horses yliarvostettu ja Can't You Hear Me Knocking aikansa vakiofunkkia. Toisin on B-puolen laita. Jokainen sen kappaleista edustaa omassa lajissaan lähes täydellisyytta, ja vaikka on tietysti kuulijan omasta esteettisestä suuntautumisesta kiinni, mikä niistä iskee kovimmin, yhdenkään ansiokkuutta ei voi kiistää. Itse äänestän Bitchin ja Dead Flowersin puolesta.
Jethro Tull
1/5
Alkaa hupaisalla minioopperalla laitapuolenkulkijasta; päätyy blues-hevi-pilipali-suvantoon, josta ei koskaan pääse ulos. Eikä mitään jää mieleen. OK, 1,5.
Blondie
3/5
Tämä bändi osasi selvästi tehdä kappaleita, mutta sillä ei luultavasti ollut aikaa viilata kaikkia niistä loppuun saakka: kun Parallel Lines tuli markkinoille 78, Plastic Letters oli julkaistu samana vuonna, ja Eat to the Beat julkaistaan jo 79. Tästä syystä levyn huiput erottuvat radikaalisti sen heikommasta materiaalista, mikä latistaa kuuntelukokemusta kokonaisuutena. Hanging on the Telephone on todellinen saavutus, ja albumi alkaa muutenkin vahvasti. Taso kuitenkin heikkenee jatkuvasti, ja B-puoli on täysin suhteettomasti Heart of Glass -biisin varassa.
Soft Cell
1/5
Sisältää yhden loistavan esimerkin sovittamisen pelottavasta voimasta. Loput sijoittuu enimmäkseen akselille tylsä - hymyilyttävä.
The Beau Brummels
1/5
Tulee mieleen joku nykyajan retrobändi, joka onnistuu kusettamaan tietämättömiä ihmisiä sillä, että heidän musiikkinsa edustaa muka "aitoa" 60-lukua.
Adele
2/5
Hitit ovat hyviä, vaikkakin hieman vanhentuneen kuuloisia: esim. Rolling In the Deeping jumputtava taustarytmi häiritsee. Kokonaisuudessaan levy on myös aivan liian hidas, ja sen puhtoisen popahtava estetiikka tekee pitkitetyn kuuntelun mahdottomaksi.
Boston
1/5
Ai meneekö toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos? Ok, More Than a Feeling jää soimaan päähän, mutta se on ärsyttävyydeltään luokkaa Crazy Frog.
Wilco
2/5
Genreharjoituksia - harmittomia mutta pohjimmiltaan tarpeettomia. Lisäpiste oikeanlaisen musiikin fanituksesta.
The Modern Lovers
2/5
Tyylillisesti lupaavaa, joskin muodollisesti liian venyväistä. Vaatisi lisää kuuntelua - en osaa vielä sanoa, kolahtaako vai ei.
Bob Dylan
4/5
Vahvoja kappaleita, joista parhaiten toimivat Girl From the North Country ja Don't Think Twice, It's Alright. Dylanin pelkkä lauluääni on myös käsittämättömän tarttuva ollakseen mitä on. Ja on myönnettävä, että aina kun musiikin kiinnostavuus heikkenee, pelkkä huomion kiinnittäminen sanoituksiin vie pitkälle.
Violent Femmes
2/5
Plussaa akustisista sovituksista, miinusta oletetusta skenetyyppiydestä. Materiaali ei vielä täysin vakuuttanut (olisivat enemmän kuin Replacements), mutta antaisin 2,5 jos voisin.
David Bowie
3/5
Raskas muoto heikentää uudelleenkuunteluarvoa, mutta sisältö kantaa pitkälle: mitä tulee koukkuihin, Bowie on tässä onnistunut omaksumaan mustalle musiikille tyypillisen, ekonomisen sofistikoituneisuuden paremmin kuin millään muulla levyllä. Ja TVC15:n New Orleans -piano on riemastuttava yllätys.
Miriam Makeba
2/5
Kuulostaa ihan miellyttävältä, mutta tässä on tarkoituksena esitellä laulajaa, ei kappaleita.
Nick Drake
1/5
Tulee mieleen lähibaarissa soittava "taiteilija", jonka keikasta yleisö tuntuu olevan ihan fiiliksissä, samalla kun itse saa kokea kaikki ylemmyydentuntoisen halveksunnan ja vihan tuomat nautinnot.
Brian Eno
1/5
Reiluuden nimissä en arvostele tätä levynä vaan rentoutumisvälineenä. Rentouttava musiikki eikä kuitenkaan ikinä ole rentouttanut minua, mikä lienee epäreilua.
The Chemical Brothers
1/5
En ole salilla käymisen suuri ystävä - siihen tämä voisi toimia.
Neil Young
3/5
Ilmeeltään tasainen mutta tasoltaan ailahteleva levy. Heart of Gold on niin selkeä kohokohta, että muiden kappaleiden pätevät, yhden melodian rakenteet eivät pysy perässä. Lisäksi Young flirttailee kamaluuden kanssa Man Needs a Maid -raidalla, ja sortuu pimeälle puolelle There's a World -mässäilyllään. Mutta olisiko toista After the Gold Rushia lupa odottaakaan?
Kelela
2/5
Miedosti kokeilevaa tunnelmointia, josta suuri osa skipattavaa, vaikkakaan ei kaikki. Alku lupaili enemmän.
Primal Scream
2/5
Psykedeelistä tunnelmointia, josta suuri osa skipattavaa, vaikkakaan ei kaikki.
Bruce Springsteen
3/5
Ei ongelmaton levy: Brucen musiikki on tällä lähes kauttaaltan ylipaisutettua ja ylimietittyä (vai ali-?). Miksi Thunder Roadissa on 20 eri osaa, joista paras tulee vain kerran? Miksi Nightin koukku tuntuu ilmaantuvan ihan milloin sattuu? Miksi joka biisiin on pinottu niin monta soitin- ja lauluraitaa, että kaikki hukkuu yhdeksi massaksi? Ja siltikään en voi olla perustasolla pitämättä tästä kaikesta: jokin Brucen musiikin duurivoittoisessa folkpohjaisuudessa tuntuu sen verran raikkaalta, että vaikka Born in the USA -mestariteokseen on tästä pitkä, pitkä matka, minun on kuultava myös Born to Run vielä monta kertaa uudelleen.
Yeah Yeah Yeahs
3/5
Hyvät melodiat pelastavat tämän omalta estetiikaltaan. Kohokohta: levyn lopettava Little Shadow-tunnelmointi.
Donovan
1/5
Hippeilyä + yhden hipin fantasia keskiajasta. Mitä seuraavaksi? Kosminen tanssi, jossa miekka vain sattuu lävistämään sydämen? Tai sormi ajautuu sulkemaan Spotifyn?
Bob Marley & The Wailers
3/5
Klassismille myönteisenä henkilönä arvostan Marleyn biisinkirjoitusta, vaikka tarkastelenkin hänen estetiikkaansa myönteisen mutta pohjimmiltaan ymmärtämättömän etäisyyden takaa. Merkittävän osan ajasta myös nautin Marleyn musiikista.
3/5
Noel Gallagher on lahjakas mutta tyylitajuton säveltäjä. Vaikka lähes jokaisessa biisissä on huomiota herättäviä melodioita, niiden häikäilemätön affektihakuisuus johtaa melkein poikkeuksetta yliampuvuuteen, liialliseen rönsyilyvyyteen tai popahtavaan vivahteettomuuteen. Ne jäävät myös soimaan päähän.
Echo And The Bunnymen
1/5
Jousilla ja sen sellaisella sävytetty yritys korvata hyvät kappaleet miellyttävillä ja/tai mielenkiintoisilla äänillä.
R.E.M.
2/5
Kuinka paljon Everybody Hurtsista ja Man on the Moonista pitäisi tykätä, että jaksaisi kuunnella tätä levyä? Paljon enemmän kuin itse pidän. Mutta niiden hittipotentiaali oikeuttaa kahteen tähteen.
Big Brother & The Holding Company
2/5
Jos tekee levyn näin vahvalla livesoundilla, levy välittyy livekeikan tapaisesti, eli toimii yksittäisenä kokemuksena, muttei kestä pitkitettyä kuuntelua. Ainoastaan Piece of My Heart -klassikko nousee tämän asetelman yläpuolelle.
Pink Floyd
1/5
Musiikillinen vastine sillee tunteelle, kun joku vittuilee leikillisesti, ja ymmärrät täysin, että tällaiselle pilailulle pitäisi vain kaverillisesti hymähtää, mutta et yksinkertaisesti voi olla vittuuntumatta.
Various Artists
2/5
Ei ylitä käyttötarkoitustaan.
Fleetwood Mac
1/5
Ei erityisen hyvää musiikkia, vaan monen ihmisen intuitiivinen käsitys siitä, millaista hyvän musiikin "pitäisi" olla. Ei toki kamalaa. Ei myöskään ansainnut kokonaista kuuntelua.
Captain Beefheart & His Magic Band
2/5
Alkaa hyvin ja toimii muutenkin paikoitellen (eli sisältää myös kappaleita eikä ainoastaan äkkiväärää jammailua), mutta lopulta äkkiväärä jammailu alkaa tuntua levyn itseisarvolta - mitä sen EI ole tarkoitus olla (väitän). En myöskään usko, että kukaan olisi ikinä kuunnellut tätä loppuun.
U2
1/5
Tylsää, soinnillisesti mautonta, suurelta osin kertosäkeetöntä. Eikö heillä ole mitään tapoja?
The Adverts
3/5
Omintakeista, musikaalista. Bombsite Boy, No Time To Be 21 ja Drowning Men ovat huippukappaleita, ja kaikki muukin on vähintään kuunneltavaa.
Yes
1/5
Sain tästä keskittymishäiriön.
Simon & Garfunkel
1/5
Levyllinen hävyttömyyden normalisointia, joka yltää ajoittain kauneuteen, muttei koskaan tarttuvuuteen.
Hanoi Rocks
3/5
Tämä LP on uskomattoman huonosti tuotettu, ja Andyn sanoitukset kuulostavat - sori mutta siitä ei pääse yli eikä ympäri - noloilta. Melodisesti kappaleissa on koukkuakin, tosin ripoteltuna rakenteisiin, jotka ovat - jälleen oi, niin Andymäisesti - ylisävellettyjä. Ja loppujen lopuksi on vaikeaa mitenkään erityisen brutaalisti arvioida levyä, jonka biisit jäävät soimaan päähän (vai muistanko ne vain lapsuudestani).
Michael Jackson
2/5
Harvinainen esimerkki levystä, jossa huomaan selvästi yrityksen ja koukkuisuuden, mutta jota en voi sisäistää tyylillisistä syistä. Blues ja pop - ok. Funkahtavat rytmit ja instrumentaatiot - mmhh. Jazzahtavat sävelkulut ja stemmat - yhhh.
Common
2/5
Ei mitään varsinaista vikaa. Mutta jotain puuttuu - tai paljonkin. Karisma? Persoonallisuus? Koukut..?
Talking Heads
2/5
Kun ihmiset puhuvat "vaihtoehtorockista", he eivät tarkoita tällaista, mutta heidän pitäisi. Kohokohta: Take Me To the River - vaihtoehtoista CCR:ää.
John Martyn
2/5
Ensimmäinen biisi oli selittämättömässä tarttuvuudessaan toivottu yllätys, mutta muut eivät lunastaneet odotuksia. Saattoi johtua sävellyksiä enemmän laulutyylistä. Olihan se helvetin outo.
Miles Davis
1/5
Ihan kiva kuulla perusteemat, mutta minulla ei ole mitään käyttöä loputtomille variaatoille ja improvisaatiolle.
The Flying Burrito Brothers
4/5
Muutaman asialle vihkiytyneen henkilön ei-ilmiselvä representaatio siitä, mitä he kuulevat kantrissa, ja hätkähdyttävän onnistunut sellainen. A-puolelta on vaikea löytää heikkoa raitaa - soulkoverit soljuvat kaikessa luonnollisuudessaan muun mukana - ja B-puolikin lässähtää vain osittain. Huomaamattomat saavutukset: My Uncle ja Wheels (Gösta Sundqvist Amerikassa).
Captain Beefheart & His Magic Band
2/5
Outouden lähtökohdat: blues, toisto ja hassu äänensävy.
Björk
2/5
Kokeilut eivät kiinnosta minua. Minua kiinnostaa se, mitä kokeilijat eivät voi saavuttaa, ja minkä takia he kokeilevat. En sano, etteikö tällä kokeilijalla olisi mitään tuntumaa siitä jostain. Mutta hänen esteettinen visionsa on lähtökohtaisesti liian "taiteellinen", anti-rock n roll, ja aksenttinsa liian islantilainen (sori, mutta osuu turhan lähelle..).
Gang Starr
2/5
Miellyttävää, kepeää. Yksi biisi nousi jopa suosikiksi. (Execution of a Chump). Mutta miksen jaksa kuunnella kokonaan?
The Smashing Pumpkins
2/5
Sisältää pari rallia, jotka eivät ole täysin ysäriyden pilaamia.
LL Cool J
2/5
Kovaa yritystä, jota latistavat ysäriräpän vaikeasti lähestyttävät puolet, mutta kovaa yritystä joka tapauksessa.
Ella Fitzgerald
2/5
Ei vituta samalla tavalla kuin instrumentaalijazz. Kuulostaa jopa ihan hyvältä. Ymmärtäisin melkein minkä vain arvosanan, siis harrastelijoilta - ihmisiltä jotka ovat kuunnelleet kolme tunnin levyn useaan kertaan.
The Cardigans
2/5
Hakee melodisuutensa iskelmäisyydestä, joten ei minulle. Lovefool? Ottakaa toinen tähti.
Neil Young & Crazy Horse
3/5
Cinnamon Girl ja historian kuunneltavimmat jamit (koska rakennettu biisien ympärille).
Earth, Wind & Fire
1/5
Näin myydään ideaa ilman sisältöä. Kornia.
David Crosby
1/5
Oppikirjaesimerkki ykkösestä. Teennäinen, mielikuvitukseton, omahyväisyydessään harhautunut.
Massive Attack
1/5
Väärä vuosikymmen. Väärät päihteet?
Elvis Presley
2/5
Suunniteltu livemusiikiksi: tarttuvien sävellysten sijasta levyn biisit ovat kliimakseihin kasvavia rakennelmia. Olisin mielelläni nähnyt esityksen.
Crowded House
1/5
Yllättävän rootsia/poppia - ei edo. Mutta onhan tämä saatanan tylsä.
Kate Bush
3/5
Kuuntelukokemuksena jatkuvaa taistelua levyn estetiikkaa vastaan. Asiaa ei myöskään auta se, että biisien koukut on haettu mollivoittoisesta folkista. Mutta ennen kaikkea artistin kehittämät melodiat TOIMIVAT: ne synnyttävät mielihyvää ja kylmiä väreitä. Olisipa tämä tehty 70-luvulla.
Radiohead
1/5
Välinpitämättömässä taidepoppiudessaan vuoren korkuinen haaste. Minulle oli liikaa.
The Last Shadow Puppets
1/5
Konseptin inspiroimia ammattilaisia. Konsepti on muuten Bond-leffat. Eikä Turner ole tuntenut nautintoa säveltäessään näitä biisejä.
The Young Gods
1/5
Ei helvetti... tunnen itseni kahdeksankymppiseksi mummoksi, joka kuulee Sex Pistolsia vuonna 77. Paitsi että tällä kertaa mummo on oikeassa.
Pink Floyd
3/5
Kiistämättömän hienoja melodioita ja instrumentaalijuttuja. Sai minut jopa pyrkimään objektiivisuuteen. Kuuntelisin uudelleen.
50 Cent
3/5
50 Cent kunnioittaa koukkuja, mikä on myös kuuntelijan kunnioittamista. Silloinkin kun hyvä teoria ei ihan toimi käytännössä, tai sanoitusten aihepiiri rupeaa väsyttämään, voi olla varma, että pian korviin osuu taas jokin loistava poppibiitti, jota täytyy itsekin kunnioittaa, vaikka olisi kuinka hapoilla.
3/5
Ensimmäinen biisi on todellinen saavutus, vaikka se todella onkin "exit", koska mikään muu tällä ei yllä samalle tasolle. Mutta tarkkaan kuuntelemalla alkaa erottua muutakin kuulemisen arvoista - sinkkubiisi alkaa päästä oikeuksiinsa, ja lopetus on balladina vetävä. Jokin selittämätön viehätys tässä on, mikä kertoo potentiaalista kulutettavana tuotteena.
Brian Wilson
1/5
Parhaimmillaan hymyilyttää.
Nine Inch Nails
2/5
Perustasoltaan noin kakkosta. Jahkailusta ja kuiskalusta miinusta yksi tähti. Hurtista plus yksi tähti.
Black Sabbath
2/5
Riffittelyä, joka edustaa minulle mielihyvän sijasta mielipahan poissaoloa. Changes on kylläkin simplistisyydessään neronleimaus.
Roxy Music
2/5
En ole musiikin yleisilmettä vastaan, ja levyn ensimmäinen biisi on aika pitkälti onnistuminen, mutta levy on kipeästi koukkujen tarpeessa. Ei, niiden pois jättämisestä ei voi vain "päättää".
PJ Harvey
3/5
Tekee bluesilla jotain, mitä en olisi odottanut voivan tehdä siten, että vaikutelma perinnetietoisuudesta säilyy. Pierrot Lunaite -pastissi? Olen puolesta, en vastaan.
Nirvana
3/5
Antamani arvosana ei kuvasta levyn uudelleenkuunteluarvoa omalla kohdallani: sen estetiikka on yksinkertaisesti vanhentunut, turhan raskas ja samalla huoliteltu. Kolmonen kuvaa Cobainin poplahjaa, jonka kiistäminen olisi naurettavaa - vaikka aristi itse olisikin varmasti halunnut sen kiistää.
Linkin Park
2/5
Ymmärrettävää. Menevät tosin usein siitä, mistä aita on matalin. Sekin on ymmärrettävää.
Skunk Anansie
1/5
Ei musiikillisesti täyttä paskaa (eikä varsinkaan laulaja), mutta äänimaailmaltaan ja estetiikaltaan mahdotonta sulattaa. Siinä missä voisin laittaa jonkun Hybrid Theoryn soimaan "läpällä ja kännissä", en voisi kuvitella edes muistavani tämän levyn olemassaoloa.
Taylor Swift
2/5
Häivyttää rajaa keskitempoisen popfillerin ja keskitempoisen pophitin välillä. Shake It Off erottuu radikaalisti parhaana biisinä.
The Zombies
1/5
Vahvistaa päätöstäni olla ikinä kokeilematta psykedeelejä. Mikä olisi mielikuvituksettomampaa?
Randy Newman
2/5
Leffamusiikki meets New Orleans. Hienot soundit ja vokaalit, keskinkertaiset biisit.
Paul Weller
1/5
Onko hän onnistunut uskottelemaan itselleen, että on tällä levyllä tosissaan?
Nas
3/5
Biisit erottuvat toisistaan jo yhdellä kuuntelulla. Moni saa myös kuulijan osallistumaan, vaikka kävelee kadulla kuulokkeet päässä.
2/5
Ajankuvaa: ysärillä rockin ja popin perinteiset sointuvaihdokset eivät ole tuntuneet tavallisista rock/pop-bändeistäkään riittäviltä. Mikä on ihan "ok" - mutta ei kannata odottaa yhdenmukaisen loisteliasta lopputulosta.
The Black Crowes
1/5
Jos haluan kuulla Hard to Handlen, laitan Otisia soimaan.
King Crimson
1/5
Monipuolista kilkutusta.
Isaac Hayes
1/5
Kyllä kai leffan taustalla kuuntelisin. Mutta miksi PITÄISI kuulla?
A Tribe Called Quest
2/5
Rehti yritys. Kiinnostaviakin biittejä alkaa löytyä, kun pääsee käyntiin.
Dirty Projectors
1/5
Vau, olettepas te taitavia!
Alanis Morissette
2/5
Ansaitsee kaksi tähteä, koska onnistuu siinä, mitä yrittää - eli luomaan päähän soimaan jääviä renkutuksia. Siitäkin huolimatta, että laulajan ääni on aivan saatanan ärsyttävä, ja suuri osa levyn sisällöstä jonkinlaista popiksi standardisoitua Pearl Jamia.
Fiona Apple
1/5
Kuulen pyrkimystä tyylikkyyteen. Löydän valitettavan vähän sisältöä.
Digital Underground
1/5
Kaoottiset ysäribiitit ja samplejen hyökyaalto. En tykkäisi edes hyvästä tällaisesta.
Van Morrison
3/5
A-puoli on itselleni "kokemuksia" ja "mystiikkaa" ihannoivassa pehmeydessään vähän niin kuin guilty pleasure-kamaa. And It Stoned Me, Crazy Love, Caravan ja Into the Mystic vain yksinkertaisesti toimivat. Jopa Moondancea siedän. B-puoli taas on kokonaisuudessaan heikompi, ja Everyone on jo hirveä - puhdasta syyllisyyttä ilman nautintoa.
Elastica
2/5
Sisältää muutaman hyvän idean (esim. Car Song, Blue) ja kunnioitettavaa minimalismia, mitä tulee koukkujen säveltämiseen. Kärsii jossain määrin täytebiiseistä, liian ammattimaisesta tuotannosta (miksi vaikkapa Stutter-biisin kitaroiden päälle pamautetaan lasia leikkaava treblebasso ja stereorummut??) sekä 90-luvulle tyypillisestä melodisuudesta.
Sonic Youth
2/5
Paikoin iskevää myös tällaisenaan, mutta tarvitsisin porttihuumeeksi jotain huipputarttuvaa biisiä. Shoot me.
Supergrass
1/5
Erikoinen tapaus. Bändillä on kaikki edellytykset kehitellä hyviä melodioita ja toimivia kappaleita, mutta homma kaatuu jatkuvasti yritykseen larpata musiikkoa tai olla kiinnostava - hienoa, keksitte jännän sointuvaihdoksen, mutta kukaan ei muista teitä, kun biisi päättyy.
The Velvet Underground
3/5
Kaksi persoonallisuutta: vaatimattomat parin minuutin rallatukset (Sunday Morning, Femme Fatale, There She Goes Again..) vastaan kunnianhimoiset kokeilut (Venus in Furs, Heroin..). Edelliset ovat loistavia, jälkimmäiset eivät koskaan ole erityisemmin puhutelleet minua. Eli... hyvä debyytti?
SAULT
1/5
Tehnyt viimeisen parin vuoden aikana noin kymmenen tunnin pituista levyä. Kiva juttu, mutta eihän tässä hyvistä biiseistä ole kysymys.
Manu Chao
3/5
Suojautuu yksitoikkoisuudelta hienovaraisin keinoin, ja seurauksena kuulijan mielenkiinto pysyy yllä. Toimii. Kannattaisi silti kokeilla duuripohjaisiakin biisejä - eivät ne aina ole niin naiiveja kuin voisi luulla.
Led Zeppelin
2/5
Raskasta. Monessa mielessä. Ei silti pelkästään puuduttavaa.
Television
4/5
Musiikkia, joka kehittyy sisällön itsensä ehdoilla: Verlainen kitarointi edustaa genremusiikin sijasta puhdasta omistautumista melodialle, kun taas kappaleiden koukut syntyvät epämelodisesta rytmiikasta. Välillä musiikki rönsyilee äänimaailmallisesti suuntiin, joita on vaikea niellä (jopa iskelmällisyyteen), mutta tärkeintähän on se, että jokaisessa biisissä on jokin idea, joka lopulta osoittaa oman tarttuvuutensa. Sanotaan vahva 4-, joka pyöristyy täyteen neloseen, koska uskon tämän muuttuvan kattavalla kuuntelulla vielä paremmaksi.
Deerhunter
2/5
Tyytyy hyvään soundiin, ja koukut jäävät vaisuiksi. Minkä takia voisi olla perusteltua erotella tämä hittejä sisältävistä kakkosista kuten Musesta. Toisaalta taas mieluummin erottelen tämän ykkösistä kuten The Young Godsista.
Nina Simone
1/5
Liian hidasta, liian synkkää, liian taidetta. Ymmärrän toki miksi tästä pidetään, mutta en tule kuuntelemaan uudelleen. Elo on tuskaa, mutta kaikki uskottelemme itsellemme, että se ei ole - ja tässä uskottelussa on totuutta.
Willie Nelson
2/5
Great American Songbook -tyyppinen musa on ongelmallista, koska se oli "poppia" aivan saatanan kauan aikaa sitten. Olisin narsistisen ylpeä, jos voisin välittää sen sointuvaihdoksista ja melodioista, mutta harmittavan harvoin voin. Toisaalta Nelsonin käppäisyys on sympaattista, ja kyllä minä nyt JOISTAKIN näistä biiseistä tykkään.
Billy Joel
1/5
Kielletty hedelmä. Ei edes houkuta.
The Sabres Of Paradise
2/5
Kehittyvää primitivismiä. Voisi toteuttaa tarkoitustaan, jos olisin humalassa.
Missy Elliott
2/5
Luo tunnelman ja rakentaa biitin. Ei pakota keskittymään.
Jane Weaver
1/5
Tietoisuudestamme poistunut sana "hipsteri" palaa mieleen. Valitettavasti koukut pitäytyvät poissa.
Mj Cole
2/5
Karmeista pianosampleista ja poukkoilevan tarkoista 2000-luvun alun biiteistä huolimatta lämpenen. OK, en voi kuvitella laittavani vapaa-ajalla soimaan, mutta voin kuvitella vaihtoehtoisen todellisuuden, jossa tekisin niin.
Blur
1/5
Iskevä (joskaan ei erityisen HYVÄ) aloitusbiisi. Muuten levy jää jumittamaan minimaalisista aineksista venytettyihin täytebiiseihin. Ideoiden puutteessa voi tuntua riittävältä, että lisää biisiin jonkun jännän raidan erikoisella soittimella tai soundilla. Mutta ei se riitä.
Serge Gainsbourg
1/5
"Melody Nelson"... En kuuntelisi vapaaehtoisesti.
Beatles
3/5
Yksi vaikuttava (Come Together) ja muutama oikein nautinnollinen biisi (Octopus' Garden, I Want You, Here Comes the Sun...). B-puoli kuitenkin lässähtää ikävästi. Ja Maxwell's Silver Hammer on anteeksiantamaton.
The Monkees
1/5
Saattaa toimia. Jos on alle 13-vuotias ja elää vuonna 67.
The White Stripes
2/5
Hyviä biisi-ideoita; hyvin vähän biisejä. Parhaat kuulostavat täytevedoilta neljän tähden levyllä.
Joni Mitchell
1/5
Rytmityksensä ja jazzia muistuttavan, vapaan melodisuutensa vuoksi lähes kuuntelukelvotonta.
Jah Wobble's Invaders Of The Heart
2/5
En raaski antaa ykköstä, basso jymisee niin viattomasti!
The Darkness
2/5
Kyllähän tuo hitti nyt päähän jää. Karmeat soundit, muuten. Todella karmeat.
Oasis
2/5
Ei vielä valmista tavaraa - hittibiisi puuttuu. Olen silti riittävän kiinnostunut pohtimaan, olisiko joku raita ollut parempi kuin ensivaikutelman perusteella.
Lou Reed
3/5
En yksinkertaisesti jaksa Walk On the Wild Sidea. Muuten tämä levy toimii hienosti kokonaisuutena, ja, kamoon, sisältää Perfect Dayn, mikä antaa anteeksi Reedin ajoittaiset hairahdukset ja "luovuuden" hetket.
Fiona Apple
2/5
Sisältää kunnionhimoisia kokeiluja, jotka herättävät huomiota mutta ärsyttävät. Sisältää myös tyypillisemmällä tavalla rytmikkäitä standardivetoja, jotka ovat ihan jees mutta unohtuvat. Silloin kun eivät ärsytä (huom. strawberries, peas and beans, couple of cosmonauts...).
Julian Cope
1/5
Huonolla tavalla käppää.
Lynyrd Skynyrd
3/5
Omassa lajissaan melko täydellinen, mutta kauttaaltaan omaksuttu, ei sävelletty. Kylmiä väreitä: joo. Tiedät missä...
2/5
Tämä sisältää taitavaakin sävellystyötä, ja levyn konsepti on sinänsä viihdyttävä. Lopulta musiikin esteettinen ilme ei kuitenkaan mahdollista varauksetonta nautintoa.
The Killers
2/5
Indie-musiikkiin sisään rakennettu sentimentaalisuus on asia, joka yksinkertaisesti hiertää - ei sanoitusten, vaan äänimaailman ja tekstuurin tasolla. OK, tämä bändi ainakin esittää osaavansa nauraa itselleen. Mitä sitten? Korviini välittyvä empiirinen data ei muutu siitä mihinkään.
Beach House
1/5
Musiikkia, josta saa pitää, mutta johon ei tule tyytyä.
Queen
1/5
Melko yhdentekevää, mutta pakottaa keskittymään omilla jipoillaan. Vähän niin kuin leffassa mukana oleva ärsyttävä kaveri, joka tökkii jatkuvasti kylkeen, kun tapahtuu jotain "hassua".
Sabu
2/5
Ok, en välttämättä jaksanut kuunnella näitä ihan loppuun saakka. Mutta olin kyllä joka biisin kohdalla aidosti kiinnostunut siitä, minkälaista takomista SEURAAVAT raidat toisivat tullessaan.
Bee Gees
1/5
Huomaan välillä hitusen lämpeäväni jollekin melodialle, vähän niin kuin monilla käy Totojen ym. kanssa. Levyn toteutus on kuitenkin vain niin (en keksi muutakaan sanaa) ällöttävä, että tiedostamattoman resistanssin asettama muuri sitä vastaan on ylitsepääsemätön.
3/5
With a Little Help from My Friends on mahtava biisi (erityisesti Ringon, ei Cockerin, vetämänä), ja A Day in the Life olisi oikein hyvä ilman ylimääräistä pelleilyä (jep). Muutoin tästä LP:stä pitäminen on riippuvaista mielentilasta, mikä on aina huolestuttavaa. Ja esim. Lucy in the Sky with Diamondsia ei ole mikään mielentila koskaan pelastanut.
Van Halen
2/5
Ain't Talkin' Bout Love ja Kinks-koveri ovat "ihan hauskoja". Ja hei, saattaisin soittaa joskus tulevaisuudessa lapselleni Eruptionin ihan vain näyttääkseni, että heh, tällainenkin tehtiin ennen kuin isä oli syntynyt. Siitä toinen piste.
The Divine Comedy
1/5
Saattaa alkuun yllättää (melkein) positiivisesti, mutta asettuessaan omalle melodiselle uralleen osoittaa sointu soinnulta, intonaatio intonaatiolta ja läppä läpältä yhä varmemmin oman hirveytensä.
Prince
2/5
Mikä ihmisiä vaivasi 80-luvulla? Tämänkään levyn tuotantoa ei olisi tarvinnut pilata efekteillä "epävireinen urku" ja "pimahtanut tietokone" - se oli pilalla jo alusta lähtien. Mitä musiikkiin tulee, se on paikoin ihan jees ja paikoin hyvää, joskin kappaleet ovat ylipitkiä. Score: Manic Monday: 100 - 1999: 0.
Fela Kuti
2/5
Soundillisesti/tuotannollisesti korvia hellivää. Ja kun skippasin jazzin synkkyyteen vajoavat trumpetti-/saksofoniosuudet, mielenkiinto pysyi yllä jo pelkästään sanoitusten perusteella. Todella hyvät sanat. Miinusta heikosta uudelleenkuunteluarvosta (huom. edellä mainitut "osuudet").
Destiny's Child
2/5
Yhden tempun bändi: biitti plus tarttuva, pieniin stemmoihin ja rytmiikkaan perustuva hokema. Tai itse asiassa loppua kohti levy muuttuu kokoelmaksi täyteballadeja. Molemmat ulottuvuudet kuulostavat koko ajan melko samalta.
Janet Jackson
2/5
Tämän kuuntelu on kivaa. Mitä muuta voi toivoa? No, että musiikki olisi sen tyyppistä, että tekisi aidosti mieli kuunnella uudelleen (lue: vähemmän kasarin lopun kaaosbiittejä ja täyteen ahdettua soundia tukemassa ohutta lauluääntä). Mutta joo, ihan kivaa oli.
Bill Evans Trio
1/5
Annoin mahdollisuuden neljän puolikkaan biisin verran. Ei muuta sitä tosiasiaa, että tämä on popmusiikin banaalein, itsetiedostavin ja rahvaan mukahumoristisin muoto.
10cc
1/5
Haluaisin olla paikalla, kun he uskottelevat itselleen, että soittavat parodista hassuttelua, koska se on hyvää, eivätkä siksi, etteivät osaa kirjoittaa mitään parempaa.
Ramones
4/5
Samanaikaisesti tarttuvaa ja hyvällä tavalla kokeilevaa. Ratsastaa toki jossain määrin "hiteillä" (joita on ainakin neljä), mutta ei rasittavasti: joku täytteeksi mielletty biisi kuulosta uudella pyöräytyksellä aina paremmalta kuin aiemmin, jää soimaan päähän tms. Plussaa sanoituksista ja konsept(e)ista.
Orbital
1/5
Vaikka tunnustan tämän hyvät puolet, en innostu lainkaan. Kaltaiseni kuulija tarvitsisi jonkinlaista... ömm... koukkua.
Paul McCartney and Wings
2/5
Band on the Run soi päässä. Myös Jet on ihan ok. Niin kuin on myös Band on the Runin "sinfoniamainen" rakenne. Noh, kaikki tietävät, että Paul ei aina voi omalle mauttomuudelleen mitään. Mutta tämä ei ole pahimmasta päästä.
Scritti Politti
1/5
Kuulkaas pojat, nyt kannattaisi pitää pieni tauko ja vetää vähän henkeä. Kyllä se siitä - tällaiselle ei ole mitään tarvetta.
Funkadelic
3/5
Kaksi raitaa nappasi heti täysillä: One Nation Under a Groove (käytännössä mahdotonta olla tanssimatta, vaikka on juuri herännyt viikonloppuaamuna aikaisemmin, kuin olisi halunnut) sekä Who Says a Funk Band Can't Play Rock - ja levyllä on muutakin kuulemisen arvoista. Toisaalta viimeisellä kolmanneksella aloin toivoa koko homman loppuvan, koska haluaisin antaa tälle kolmosen, mikä on aina vain vaikeampaa, mitä pidemmälle jamit etenevät...
Steely Dan
2/5
Helpoksi ei tämänkään kepeän aikuisrockin kuuntelua ole tehty. Jokaista (heikkoa) hetkeä kohti, jolloin tulee ajatelleeksi, että "mmh, minähän voisin melkein tykätä tästä", LP tarjoaa ainakin kaksi hetkeä, jotka saavat kiemurtelemaan inhosta. Jos ajattelet toisin, olet väärässä. Mutta sallin kaksi tähteä, koska pari raitaa on tänään soinut päässäni.
Happy Mondays
1/5
Kuulin aluksi puolella korvalla olkkarin kajarista, ja ihan piruuttani kokeilin uudelleen, oliko tämä näin käsittämättömän tylsää. Ekan biisin puolikas oli.
The Jam
1/5
Tämä bändi ei taida kauheasti harrastaa koukkuja. Kivastihan he soittavat, jopa tyylitajuisesti, mutta valitettavasti minulla ei ole syytä kuunnella.
Elvis Costello & The Attractions
1/5
Se, että Elvis Costello pusertaa biisejä ulos kuin mitäkin tuotetta, on uhka populaarimusiikille sinänsä. Totta kai kaikki popmusa on "tuotetta", mutta on ihan yhtä merkittävää, että hyvä sellainen TUNTUU olevan jotain enemmän. Costellon musiikki viittaa kyynisyyteen, joka näkee tuon tunteen turhana.
Michael Jackson
3/5
Ei sisällä mitään Thrillerin tavalla maata järisyttävää, mutta tämä on joko melko tasainen kokonaisuus, tai sitten hitit on ripoteltu juuri oikeisiin kohtiin. Ja esim. Man in the Mirror on biisi, jonka kertosäe vaikuttaa ensi kierrolla yhdentekevältä, mutta jo toisella kerralla saa laulamaan mukana. En edes anna tällä kertaa miinusta kasarituotannosta, joka ärsyttävästi jopa toimii.
The Shamen
2/5
Lahjakas duo iskee aidosti sävelletyt pätkänsä levyn kärkeen ja jättää loput junnaamaan omillaan.
The Only Ones
2/5
Another Girl, Another Planet kolahti ensimmäistä kertaa, kiva. Verta hyytävä biisi muuten. Loput levyn sisällöstä on VÄHÄN liian löysää ja epävireistä. Mikä ei sekään haittaisi, jos kappaleet olisivat... parempia.
Aretha Franklin
2/5
On suuri vääryys, että soul on tämän sivuston mukaan yksi vähiten suosikkigenreistäni. Mutta ei voi mitään - tämäkin levy on filleriä täynnä, ja vaikka mukana on Natural Woman, siis ehkä artistin paras tulkinta, kokonaisuus on hieman puiseva jopa alle puolen tunnin LP:ksi.
Lauryn Hill
1/5
Ei paskaa, mutta miinusta täysin tarpeettomasta pituudesta. Mitä minun tulisi tehdä tällä tuotteella? Laittaa soimaan "taustamusiikiksi"?
Hole
3/5
Tasainen osoitus hyvästä melodiantajusta. Onko levyllä mitään ERITYISTÄ? En ole varma - siis aidosti en ole.
Johnny Cash
2/5
Levyllä on luotettu siihen, että Cashin ääni ja aura nostavat musiikin korniuden yläpuolelle. Eivät nosta. The Man Comes Around on tosin neronleimaus.
Rage Against The Machine
2/5
Yksinkertainen idea: täydellisen naiivi sanoma, jonka on tarkoitus nousta itsensä yläpuolelle musiikille valikoidun muodon kautta. Ei toimi - muodon takia. Plussaa meemimateriaalista.
Goldfrapp
1/5
Vaikea keksiä mitään sanottavaa. On helppoa kuulostaa kivalta.
The Auteurs
2/5
Kunnioitettavasta pyrkimyksestä iskevyyteen huolimatta tämä jää paikoin hyvin yksitoikkoiseksi. Tai ehkä on olemassa vain yksi tempo, sointulaji ja tunne.
Hole
2/5
Paikoin todella lupaavaa, ja laulaja tulkitsee isolla T:llä, mikä on suoraan sanottuna aivan helvetin hyvän kuuloista. En siltikään täysin syty. Jonkinlainen määrä-laatu suhde keikahtaa vielä vaa'an väärälle puolelle.
De La Soul
1/5
Miten kaiken variaation saa kuulostamaan saman toistamiselta? Onko vika minussa. Todennäköisesti?
The Band
3/5
Across the Great Divide on toimiva aloitus, ja Dixie on alisoitettu klassikko. Noh, kaiken kaikkiaanhan levyn biisimateriaali on varsinkin B-puolella vähän tasapaksua, rytmi turhan tallusteleva, ja laulajien kaverillinen taitamattomuus alkaa pidemmän päälle ärsyttämään. Toisaalta muistan miten esim. Rag Mama Rag ja Up On Cripple Creek menevät, ja voin kuvitella, että pidemmän päälle muistaisin enemmänkin. Levy on siis kai 2,5, johon luotan sen verran, että olen valmis pyöristämään ylöspäin.
Laura Nyro
1/5
Samasta historiallisesta hetkestä peräisin kuin Carole King, mutta jazzahtavampaa ja (PALJON) epäkoukukkaampaa. Eipä Nyro minua mitenkään erityisesti hierrä, mutta en näe tilannetta, jossa kuuntelisin tätä uudelleen. Miinusta sanoituksista.
Peter Frampton
1/5
Kuuntelin muutaman näytteen. Velvollisuus täytetty?
Skepta
3/5
Hitaammista, "jumittavammista" täytebiiseistä huolimatta tämä on onnistuminen. Artisti todella osaa sanailla, enkä edes osaa selittää miksi: juttuja vain on hauska kuunnella. Päähän soimaan jäävä yksinkertainen rallatus (Shutdown): check.
LCD Soundsystem
2/5
Luo minimalistisin keinoin oman, minimaalisesti kiinnostavan maailmansa. Sanotaan nyt 2-.
Metallica
2/5
Eihän tätä jaksa kuunnella, mutta nimibiisille annan "objektiivista" tunnustusta melodisesta iskevyydestä ja meemimateriaalista.
Nick Cave & The Bad Seeds
2/5
Pari kivaa duettoa, joista toisessa jopa koukun tapainen. Mutta pelkäänpä pahoin, että Caven "kultin" jäsenet luulevat muidenkin näistä olevan huippukappaleita - ja kuoleman ja synkkyyden olevan syvyyttä.
The Everly Brothers
2/5
Ihan pätevä levy. Love Hurtsin alkuperäisversion kuuleminen on hauskaa, ja esim. Jimmy Reed-cover on mukava lisä. Kolmonen kuitenkin vaatisi, että kuulijalla on yhtyeeseen sellainen henkilökohtainen suhde, joka ei sisällä historiallisesta etäisyydestä johtuvaa, epäreilua taipumusta vähän hymähtää ajatukselle "Everly Brothersista".
Bob Dylan
4/5
Melko uskomaton levy. Siis siinä mielessä, että artistin heikkoudet ja vahvuudet menevät täysin sekaisin: levyn musiikki (mukaan lukien laulu) kuulosta hyvältä bluesina ja rokkina, joka taikoo koukkuja ja tarttuvuutta tyhjästä, kun taas sanoitukset lähtevät sen verran laukalle kohti "arkimaailmassa" kiinni olevaa tajunnanvirtaa, että niitä ei jaksa kuunnella loppuun saakka. Ymmärrän, että Desolation Row on varmasti jonkinalisen inspiraation tuotosta, mutta kuuntelen esim. A-puolen raidat 2-4 miljoona kertaa mieluummin (kyllä, 1 ja 5 ovat mielestäni niitä parempia).
Badly Drawn Boy
1/5
"Se" kaveri joka on muusikko ja soittaa välillä jossain baarissa akustisen kitaran säestyksellä, ja osaakin soittaa ihan hyvin, mutta ei edes ajattele, että haluaisi säveltää jotain tarttuvaa.
The Magnetic Fields
1/5
Kun biisinteosta tulee tékhne.
Fugazi
2/5
Hardcore ylittää popmuodon typistämällä sen äärimilleen - post-hardcore tarjoaa tilalle omaa muotoaan, joka pohjimmiltaan epäonnistuu, koska ei ole seurausta vastakohtansa typistämisestä.
The Waterboys
2/5
Hyvän kuuloista soittoa, ja juu, hyvän kuuloista laulua. Musiikista en valitettavasti saanut kunnolla kiinni - hienovaraisuuteen perustuvassa genressä saa tehdä töitä geneerisyyden välttämiseksi. Toinen piste siitä, että voisin ehkä yrittää uudelleen.
Sisters Of Mercy
1/5
Synkkyyttä rytmitettynä olemattomaksi kaiutetulla rumpusetillä. Ei minulle estetiikka, joka pelastaisi silloin, kun musiikki on yhtä valovuosien pituista jyystöä.
MC Solaar
3/5
Tässä luodaan varhaisen ysäriräpin peruselementeistä jotain kestävää. Itse rap on huomaamattoman ja huomattavan taitavaa. Ok, artisti tykkää esitellä omaa älyään. Se voidaan sallia, kun suurimpaan osaan biiseistä sisältyy jokin hyvä idea.
Michael Jackson
3/5
Hyvää ja vetävästi laulettua mutta esteettisesti minua miellyttämätöntä poppia, PLUS levyn keskelle sisällytetty 4-5 tähden mini-EP. Billie Jean - puhdasta neroutta, ei muuta.
Dire Straits
2/5
Tiedät, mistä biiseistä pidän (oikeina hetkinä). Mutta en halua, että Mark Knopfler välittää minulle omia "fiiliksiään". En luota niihin, en luota tyyppiin, enkä jaksa kuunnella kuuden minuutin maalailua.
Lambchop
1/5
Folkmaisesti jazzahtavaa. Karua kuultavaa.
Jeru The Damaja
1/5
Koukkuina dissonantteja jazz-sampleja. Jätän diggailuyritykset suosiolla muille.
Neil Young
2/5
Ei tämä PAHALTA kuulosta. Mutta mikä ihmeen kehu se sellainen olisi? Totuus on, että kysymyksessä on Youngin yliarvostetuin levy, jonka nytkin kuuntelin loppuun vain lojaaliudesta artistia itseään kohtaan. Mitä tulisi ajatella, kun yksi historian parhaista koukkujen ja melodioiden säveltäjistä tyytyy puhtaaseen tunnelmointiin?
White Denim
1/5
Kun pitää jatkuvasti olla vähän "erilainen" ja muita fiksumpi. Sinänsä ymmärrettävää, erityisesti vuonna 2011, mutta tämä levy ei ansaitse kokonaista kuuntelua.
The Rolling Stones
5/5
Valittelut koukuttomuudesta eivät yksinkertaisesti ole todenmukaisia. Millä muulla Rollarien levyllä on muka parempia biisejä kuin Rocks Off, Tumbling Dice ja Happy? Sallitaan heille Casino Boogiensa ja I Just Wanna See His Facensa. Tällaisetkin jamit edustavat bändin totaalista tyylitajua, ja pysyvät järkevän mittaisina, toisin kuin esim. kaikilla muilla bändeillä. Miltä muulta levyltä voi löytää, ja siis LÖYTÄÄ, Let it Loosen, Rip This Jointin ja Shine a Lightin? Mikä muu levy tuntuu siltä, kuin löydettävä ei loppuisi vuosienkaan päästä?
The Associates
2/5
Kaksi kaveria aivan saatanan syvällä omassa jutussaan. Tiedätkö mitä, en inhoa tätä, ja näen hyvää rytmiikkaan pohjaavissa biiseissä kuten Bap De La Bap (olisipa tällä vain joku toinen nimi) sekä It's Better This Way. Lisäksi Party Fears Twon leevimäinen syntikka huvittaa minua. Riittävät perustelut kahden tähden antamiselle?
Amy Winehouse
3/5
Soulina markkinoitua iskelmää vahvimmillaan. Toki osa on täytettä, mukaan lukien osa sinkuista, mutta parhaiden biisien kiistämätön tehokkuus ansaitsee oman tunnustuksensa. Matala 3/3-.
Ray Charles
2/5
Pari hyvää tulkintaa, jotka voisin jatkossakin soittaa. Tuotanto on kuitenkin korvat tappavan hirvittävä (yleensä PIDÄN 50-lukulaisesta kämäisyydestä), ja valtaosa biisivalinnoista oman aikansa tusinamateriaalia.
Stan Getz
1/5
Tämä ehkä vain vaatii tiettyä asennetta minää ja maailmaa kohtaan, jota en löydä koluamalla sieluani.
Henkilökohtaisesti levyn estetiikka saa minut tuntemaan oloni epämukavaksi omissa nahoissani, ja tekee minut kyyniseksi ja epäileväiseksi kaiken muun suhteen.
Yes
1/5
Rockmusiikissa "progressiivisuuden" suhde edistykseen on sama kuin juoruilun suhde moraaliin: edelliseen turvaudutaan, kun jälkimmäinen on kateissa. Mutta antaa heidän kilkutella menemään. En usko, että siitä koituu kenellekään paljoa vahinkoa.
Red Hot Chili Peppers
2/5
Tämä on kokonaisuutena raskas, eli melkoisen pitkä, ja koska bändin vetovoima perustuu tarkoituksellisesti sen musiikin yleiseen sointiin - grooveen, miksi ei? - voi toteutus olla ajoittain sisällöllisesti vähän köyhää. Olen varma, että tähän voi hullaantua siinä määrin, että hitit ja "aura" kantavat koko tunnin ja vartin. Ongelmia tulee niille, joiden hullaantumiset kohdistuvat toisaalle.
The Undertones
2/5
Ammattitaitoisesti melodioihin keskittyvää, mutta valitettavasti melko koukkuja säästelevää rutiinisävellystyötä.
Run-D.M.C.
2/5
Ihan sympaattinen, vähän kuin oman kontekstinsa JVG: viihdyttää, mutta ei ehkä omaksi huviksi soitettavaa. Tietävät, että Adidas beats Nike.
Jimi Hendrix
4/5
Ainakin jenkkiversio, johon tämä sivusto linkkaa, on täynnä huippuraitoja, jotka saattavat olla vähän.. vaikeita, mutta hittejä siitä huolimatta. Noin muutenkin tässä on ainutlaatuista vetovoimaa, koska musiikki on pitkälti sovellettua bluesia, mutta siten, että sen kutsuminen bluesiksi ei tyydytä lainkaan. Ja pidän paljon bluesista - kuten tästäkin levystä, jolle olen valmis varaamaan nelosen, vaikken olekaan siitä henkilökohtaisella tasolla VIELÄ totaalisen innostunut.
Beatles
4/5
Kaikesta venyttämisestä ja ajoittaisesta hupailusta huolimatta tällä LP:llä on niin paljon Hyviä Biisejä, että se ei pelkästään pakota kuuntelemaan, vaan myös jatkuvasti nauttimaan itsestään. On selvää, että Beatles ei ole ihan 100-prosenttisesti Minun Juttuni, mutta jos en anna tälle levylle neljää tähteä, niin mille sitten? Ihan oikeasti, tästä voisi koostaa kokonaisuuden, jonka keskiössä olisivat esim. Back in the U.S.S.R., While My Guitar Gently Weeps, Happiness Is a Warm Gun, Helter Skelter, Revolution 1... Kun tähän lisää pari vähän vähemmän nerokasta onnistumista, esim. Glass Onion, Dear Prudence, Julia jne., on jo melkein viiden tähden lista kasassa. Ehkä minun ei pitäisi olla näin yllättynyt, mutta olenpahan kuitenkin.
Aerosmith
2/5
Osittain ihmeellistä paahtoa, osittain perinteisempää renkutusta. Walk This Way jää soimaan päähän, ei siinä mitään, mutta osa materiaalista kuulostaa siltä, kuin se olisi sävelletty juuri siksi, ETTEI se jäisi. Tylerin vokaalit myös ns. "acquired taste".
The Smiths
2/5
Siedettävät kivan äänen tuottamisen taidot; heikot ja/tai laiskat biisintekotaidot. Pari vähän onnistuneempaa vaihetta pelastaa vain vähän.
Wilco
1/5
Siedettävät kivan äänen tuottamisen taidot; heikot ja/tai laiskat biisintekotaidot. Ei pelastavia tekijöitä ensi kuulemalta.
Sade
1/5
Vajoaa jazzahtavuuden ja päämäärättömyyden yöhön liian kepeän biisintekoasenteen vuoksi. (Positiivinen huomio: vaikken pidäkään laulajan äänen käyttötavasta, pidän sen luontaisista taajuuksista.)
Joni Mitchell
1/5
70-luvun alun pop/folk-laulua toteutettuna jazzin ideaaleilla. Tällä on (kai) omat ansionsa (pakko olla?), mutta en pysty kuuntelemaan, ellen pakota itseäni.
Little Simz
2/5
Tämä menee musiikillisesti hieman yliyrittämiseksi, vaikka en sinänsä vihaakaan levyn kokeiluja. Melko hyvä yhden kuuntelukerran tulkinta modernista räpistä - point taken.
Todd Rundgren
2/5
Paikoin nautinnollista, ja ennen kaikkea ei ärsyttävää (toisin kuin esim. Elvis Costello) Biisimateriaali on toki vähän B-laarista, enkä jää himoitsemaan sen kuulemista uudelleen, mutta pastisseina ja eri tyylilajeja mallintavina kappaleina nämä menettelevät.
Femi Kuti
1/5
Mahtipontista ja/tai juustoista ja/tai tylsästi jammailevaa.
The Avalanches
2/5
Kuulostaa usein hyvältä. Onko "hyvää"? Ei niin hyvää, että ottaisin itsenäisesti kuunteluun. Eikä ole väärin kaivata musiikkiin vokaaleja.
Burning Spear
2/5
Kuulostaa hyvältä (kuten reggae melkein aina), mutta biisit tuntuvat toissijaisilta yleiseen musiikilliseen ja ulkomusiikilliseen ilmeeseen nähden. Se ei tyydytä minua.
Public Enemy
2/5
Erityisesti kitarataustat toimivat ja, mikä tärkeintä, kiinnittävät huomion. Valitettavasti aika suuri prosentti menee yhdestä paikasta sisään ja toisesta ulos.
OutKast
3/5
Jokin lauluosuuksien kaverillisen nasaalissa rentoudessa hiertää. Duon omistautuminen koukuille on kuitenkin ilahduttavaa - heidän ei tarvitse esittää, että uhraavat hyviä biisejä soundille tai junnaukselle jostain muka diipistä syystä - ja tämä olisi nelonen, jos kokonaisuus olisi tiiviimpi.
The Who
3/5
Tyylillisistä puutteista huolimatta tämä kutsuu kuuntelemaan itseään useammin kuin kerran ja jättää pohtimaan miksi. Lisäksi Behind Blue Eyes saattaa olla yksi kaikkien aikojen melodioista, eivätkä edes Daltreyn maneerit latista sitä.
Dead Kennedys
4/5
"Energisyys" on aivan sallittava termi kuvaamaan musiikkia silloin, kun muitakin avuja on havaittavissa. OK, Biafran ääni on jollain tasolla "acquired taste", johon ei koskaan täysin totu, mutta biisimateriaali on huomiota herättävän vahvaa - enkä tarkoita pelkästään kunnianhimoisempia (?) popkappaleita, vaan myös punkvetoja kuten Forward to Death, jotka koukuttavat samalla, minimalistisella tavalla kuin hyvä rock'n'roll on aina tehnyt. Joten kyllä, annan häpeilemättä energian viedä itseni mukanaan. Voisiko se olla viemättä?
The Strokes
2/5
Pelkoni substanssin täydellisestä puuttumisesta korvautui lopulta varovaisella nautinnolla. Yhtään huippukappaletta levy ei sisällä, mikä selittää arvosanan, mutta ei tämä toivotontakaan ole.
Crosby, Stills & Nash
1/5
Tarkoituksellista ärsyttämistä? Haluan uskoa niin.
2/5
En näe mitään syytä miksi kuuntelisin uudelleen levyversioiden sijasta. Varsinkaan akustista puolta. Sähköisellä taitaa soittaa The Band. Viehättävää. Mutta vain viehättävää.
Frank Ocean
3/5
Ennakkoluuloja hälventäviä hittejä yhdistettynä ennakkoluuloja hälventävään tuotantoon, joka kantaa hätkähdyttävästi laulelun ja fiilistelyn läpi. Hyvä.
Peter Gabriel
1/5
Kate Bushin markkinoima Don't Give Up, tylsin kappale mitä olen koskaan kuullut, olisi ollut symbolisesti hyvä paikka lopettaa. Kokeilin vielä seuraavaa. Ei tässä reiluudesta olekaan kysymys.
Creedence Clearwater Revival
3/5
Rakastan "tunteita herättävä perusrockbändi"-CCR:ää, kun taas "junnaava blues rock"-CCR on mielestäni vain hyvää. Ja hyvää se toki on. Mutta levyn biiseistä vain Proud Mary on yksi yhtyeen parhaista.
Elvis Costello & The Attractions
2/5
Voisin kysyä jälleen: miksi? Mutta ilmaisenpa mieluummin ilahtuneisuuteni siitä asiasta, että vaikka EC:n sävellykset kuulostavat tälläkin levyllä musiikkiopiston pophistorian kurssin loppuharjoituksilta, niin ne ovat sekä laadultaan iskevämpiä kuin aiemmilla levyillä että sisukkaammin esitettyjä. Mistä biisistä muuten tuo I Want You-kappaleen melodia on?
Portishead
3/5
Saatan olla liian hövelillä päällä, ja teoriassa tämän asteinen masistelu on liian optimistista, mutta nämä kappaleet herättävät musiikillisia kysymyksiä. Saattaisinpa jopa palata muutamaan.
Sigur Rós
1/5
Ongelma ei ole vain se, että tämän on tarkoitus synnyttää kivoja, seesteisen kaipaavia tunteita, vaan myös se, että kappaleiden melodiat kuulostavat Rod Stewartin 90-luvun täytelevyjen voimaballadeilta.
The Afghan Whigs
2/5
Kuulostaa orgaanisen ysärirockin luomien puitteiden vuoksi paremmalta kuin soundimusiikki yleensä. Mikä ei muuta sitä tosiasiaa, että tämä on soundimusiikkia.
Bauhaus
2/5
Konsepti on yllättävänkin toimiva, vaikka sanoja ei jaksa edes yrittääkään kuunnella - basso melodisena elementtinä on hyvin tuotettu. Toisaalta tämä johtaa siihen, että biisien laulukoukut on korvattu toistolla, efekteillä ja estetiikalla - perisynti, josta bändin sanoitukset tuskin kertovat.
Slipknot
1/5
Olen eettisesti pöyristynyt.
The Isley Brothers
2/5
Toimii oman genrensä (tiettyjen) ominaispiirteiden ansiosta tiettyyn pisteeseen, mutta en koe pitkässä juoksussa tarpeelliseksi.
Circle Jerks
4/5
Tämä tasapainottelee sen välillä, kuulostaako hyvällä tavalla huonolta vai huonolla tavalla huonolta. Lopputulos: hyvällä tavalla - bändin ilmaisussa on yllätyksellisyyttä, jota on mahdotonta toistaa. Asiaa auttaa myös se, että suurin osa levyn biiseistä voi jäädä soimaan päähän.
Dusty Springfield
3/5
Kaikki biisit eivät ole säveltäjien parhaimmistoa, mutta hyvät ovat HYVIÄ. Levy tyydyttää myös kokonaisuutensa ihan vain koska se on levytetty oikeaan aikaan - näytteenä vuoden 69 popin sävelkuluista ja äänimaailmasta kappaleet ovat kiitettäviä.
Tracy Chapman
2/5
Kun artistin itseilmaisuun sisään rakennettu kornius estää häntä saavuttamasta sitä, mihin hänen lahjansa riittäisivät, ja minkä hän luultavasti ansaitsisi.
Creedence Clearwater Revival
4/5
Ei herätä kateutta ollessaan nerokasta, eikä turhautumista ollessaan vähän vähemmän. Olen Fogertyn puolella. Ja I Heard it Through the Grapevine on helvetisti parempi kuin alkuperäinen.
The Temptations
2/5
Jaa missä oli "psykedeelisiä" vaikutteita? Siis hyvä vaan, ettei niitä kauheasti ollut. Aito pettymys on se, etteivät bändille ominaisemmatkaan biisit säväytä enempää kuin genrensä keskivertovedot.
Ray Charles
2/5
Ei millään tasolla turha valikoimana, josta voi kuunnella otteita sieltä täältä. Olen kiitollinen Careless Love-versiosta ja ehkä parista muustakin. Kokonaisuutena tämä on kuitenkin tyylilajinsa puolesta hankala (jouset...), ja esim. jazzifioituja Hank Williams-covereita minun ei tarvitse kuulla uudelleen.
Talking Heads
2/5
Lauluääni, soundin ohuus tai musiikin vinksahtaneisuus eivät ole ongelmia. Mikä ei tarkoita, ettenkö kaipaisi paria popratkaisua tämän kaiken sekaan.
Can
1/5
Kilinkolin itsellesi.
Neil Young & Crazy Horse
4/5
Alku ja loppu ovat historiallisia tapauksia. Onko levyllä junnaavat hetkensä? No tietenkin. Pitäisikö sen haitata?
Fleetwood Mac
2/5
On kuvaavaa, että levyn paras ja tarttuvin biisi, Go Your Own Way, enteilee makeilevaa kasaripoprokkia. Toisaalta parempi se kuin tylsyyden ja vaikeasti siedettävän pehmeyden välimaasto, johon suurin osa levystä jämähtää. Tuntevatko ihmiset todella olonsa mukavaksi kuunnellessaan tätä?
DJ Shadow
2/5
Samantapainen reaktio kuin hyvänä pidettyyn jazziin: kuuntelen kohteliaasti teemat, mutta en jaksa niiden työstämistä käytännössä. Ok, tämän levyn musatyyli ei ärsytä minua. En silti ryhdy suurkuluttajaksi.
Al Green
3/5
Al Green on hahmona liian pehmeä, ja hänen musiikissaan on tehty esteettisesti kyseenalaisia valintoja (hieman jazzahtavat sointuvaihdokset, vaeltelevat sähkökitarat..). En siltikään voi sanoutua irti nimibiisistä, joka houkuttelee minua ajoittain kuin käärme paratiisissa. Ja vaikka levyllä ei vaikuta olevan mitään muuta yhtä kiistattoman tehokasta, se viihdyttä loppuun saakkaa. Saattaa jopa sisältää muutaman Hyvän Kappaleen.
The Fall
3/5
Kas, kitarakoukut todella toimivat koukkuina - mikä saa myös kertosäkeiden sanavalinnat tuntumaan tarttuvilta. Ansaitsee enemmän kuin satunnaisen viihdekäytön.
Electric Light Orchestra
2/5
Siinä missä Queen vituttaa vakavuudellaan ja Toto limaisuudellaan, tämä kuulostaa aidosti parilta epäsuositulta äijältä hykertelemässä omassa miesluolassaan. Sori mutta Sweet Talkin' Woman ja jotkin muutkin melodiat tehoavat. Eikä puhuta tästä enää koskaan.
Robert Wyatt
1/5
Vaikea uskoa, että aloin kaipaamaan kahden ekan biisin nauruja. Mutta älä minusta välitä. Väristele vain menemään.
fIREHOSE
1/5
Treeniksellä on sika kivaa vähän soitella ja juoda bisseä!
Frank Sinatra
1/5
Bossa nova hirvittää, ja Sinatra kuulostaa päälle läiskätyltä.
Sebadoh
2/5
Soul and Fire on hyvin rakennettu avaus. Fantastic Disaster, Exlisir Is Zog ym. ovat vihoviimeistä paskaa. Kuka olisi uskonut, että epävireisyys ei automaattisesti kuulosta hyvältä?
Abdullah Ibrahim
1/5
Melko kepeän ja luontevankin kuuloista, mutta sooloilu on minulle edelleen täysin yhdentekevää, eikä tässä juuri muuta ole.
The Rolling Stones
4/5
Tämä "paluuna" bluesiin ja folkiin tunnettu LP on ennen kaikkea osoitus rollarien poplahjasta - kyvystä säveltää kappaleet siten, että ne TUNTUVAT tuovan esiin melodioita ja koukkuja, jotka esiintyvät myös bändin edeltäjien musiikissa, mutta vain latentissa muodossa. En myöskään tunne levyä, joka tuntuisi enemmän vuodelta 68 - ainakaan näin vuonna 94 syntyneestä. Tarkka arvosana: 4,5.
King Crimson
1/5
Myönnän, että eka biisi alkaa melkein vakuuttavasti - Kanye West on osoittanut, että siinä saattaa piillä pieni koukkukin. Tämä on parasta, mitä levystä voi sanoa.
Elvis Presley
2/5
Teknisesti kaikki kunnossa, mutta artisti ei kaappaa näitä biisejä omakseen. Parempi materiaali tietysti auttaisi - ja voisi nyös vähentää doo wop-kuorojen tarvetta.
Led Zeppelin
3/5
Black Dog on onnistunutta kikkailua, Stairway to Heaven tarpeettomassa eeppisyydessäänkin kaunis, ja Rock and Roll sekä When the Levee Breaks suoraviivaisuudessaan eeppisiä. Harmillista, että muille raidoille oireellinen, epäluonnollinen teknisyys rokottaa levykokonaisuuden uudelleenkuunteluarvoa. Puhumattakaan maahisista ja seikkailuista läpi hevosmiesten maiden. Bonus: kutosraidan "arvaa mikä tahtilaji"-peli.
ZZ Top
3/5
Levy ratsastaa avauskolmikolla (joista kaksi viimeistä arvosanaltaan 5/5) sekä naurettavan tehokkaalla tuotannollaan. Gibbonsin laulun ajaminen efektiryppään lävitse kuulostaa yhtä luonnolliselta kuin hänen kitarasoolonsa. Ja vaikka Legs menee jo selkeästi hyvän maun yli, voiko kukaan väittää, että se poistuisi tietoisuuden piiristä?
Slint
1/5
Onko väkinäinen yritys muuttaa rakenteita mitään muuta kuin skeptisyyttää sen suhteen, että rakenteet voisivat muuttua?
Aerosmith
2/5
Tämä osoittaa ajoittain lupausta. Herättää jopa toivoa, erityisesti avausbiisillä. Valitettavasti levy myös hyväksyy aikakautensa erityispiirteet tuotannon ja sovitusten kohdalla, mikä johtaa soundillisen paisuneisuuden lisäksi sävellyksellisiin kiusallisuuksiin. Saatan pyöräyttää Young Lustin tai Janie's Got a Gunin tulevaisuudessakin, mutta en täysin rennoin ottein saati varauksetta.
Tangerine Dream
1/5
Klassisesti koulutettuja muusikkoja, uskoisin. Noh, jos se sopii tekosyyksi sille, ettei jaksa säveltää mitään.
The Dave Brubeck Quartet
1/5
Tämä saa suhteeni todellisuuteen värittymään hupsulla korniudella, jonka kokeminen ajaa minua ahdistuksen suuntaan, ja jokainen bluesahtava hetki, joka saattaisi tulla pelastukseksi, pilaantuu sillä, että kaveriksi saapuu kävelevä basso - tuo sulavan kömpelö klovni, joka kietoo käden ympärille limaisella maanläheisyydellään.
Red Hot Chili Peppers
3/5
Bändi seilaa sellaisilla melodisilla vesillä, jotka eivät ole itselleni kaikista tyydyttävimpiä. A-puoli on silti melkoinen saavutus - kuuntele vaikka Otherside, jos muistikuvasi MTV-ajoista ovat jo hieman hatarat.
Genesis
2/5
Ymmärrän, että 70-luvun alun esteettinen ilmapiiri rohkaisi (proge)muusikoita tiettyihin ratkaisuihin sointukulkujen ja pehmeän karmeiden stemmojen osalta, mutta eikö kukaan maininnut heille edes heidän kilinkaliniensa ja tilulilujensa hölmöydestä? Minkälaisia ystäviä heillä oikein oli? Sääli sinänsä, koska esim. avausbiisin kitarakuviot ovat melko vastustamattomia.
Creedence Clearwater Revival
4/5
Bad Moon Rising ja Lodi ovat objektiivisia esimerkkejä kauneudesta. Ei levy muutenkaan paska ole - omien rajoitteidensa sisällä sen kestokyky lähentelee äärettömyyttä.
Coldplay
2/5
Matalammasta nuotista korkeampaan falsetissa: vaikka temppu käy vanhaksi, se takaa, että levyllä on enemmän sisältöä kuin Radioheadin musiikissa. I mean it - se on jo jotain.
Talvin Singh
1/5
Ysäri delivers: kumean kolkkoa teknisyyttä, jota en kaipaa tähän saati mihinkään päivään.
Mott The Hoople
3/5
Sympatisoin bändin haparoivaa populismia huomattavasti enemmän kuin Bowien pseudointellektuaalista nerokkuutta. All the Way From Memphis ja Honaloochie Boogie ovat hittejä, ja vaikka välillä musiikki käy hyvän maun rajoilla, yhtyeen intentiot ovat aina rehelliset ja kunnioitettavat.
Iggy Pop
3/5
On vaatinut hikeä ja kyyneleitä luoda näin monta näin arkkityypillistä taustaa. Mutta jos nyt rehellisesti puhutaan, kaipaisin silti VÄHÄN lisää melodista sisältöä.
Led Zeppelin
3/5
Minulla ei ole mitään intressiä kiistää Bonhamin tai Pagen taitoja, mutta jos heidän otteensa vain on liian raskas kutitellakseen minua oikeista paikoista, mitä voin tehdä? Eikä siinä - kyllä minä nautin levyllä ilmenevästä neroudesta. En vain rakastu.
The B-52's
3/5
Hyvä hyvä, ja varmaan vaikuttanut enemmän kuin voisi kuvitella - ainakin kymmenen vuotta sitten kaikki hipsterimmät punkbändit jenkeissä ja briteissä kuulostivat vieläkin melko lailla tältä. Ei niin, että kaikki olisivat olleet yhtä tarttuvia.
Otis Redding
3/5
Historian koskettavimman laulajan yliarvostetuin levy. Kuunneltavissa milloin vain, totta kai, mutta kannustaa jatkuvan keskittymisen sijasta valikointiin - Respect (pysäyttävästi alkuperäinen), My Girl (pysäyttävästi lainattu)... Ja olen kunnon kansalaisena valmis muuttamaan mielipidettäni.
Drive Like Jehu
1/5
Pituus ei lisää vain kestoa, vaan tekee tästä myös laadullisesti perverssiä. Ei ole hardcorea - kyseinen genre perustuu iskevyydelle, joka levyltä on jätetty tietoisesti pois.
Big Star
2/5
Ennen kaikkea tämä levy on outo. Silloinkin kun kappaleet ovat tavanomaisia, mukana on jokin kummallinen elementti: kumeus, kaiku, luonnoton värinä laulajan äänessä. Missään nimessä biisimateriaali ei ole kummoista. En siltikään ole valmis tuomitsemaan tätä lopullisesti. Onko levyn saundi "vanginut" minut, vai pidänkö vain Alex Chiltonista, koska Replacements teki hänestä keskitason hittibiisin?
Richard Thompson
3/5
Tämän levyn vahvuutena on konstailematon mutta kekseliäs melodisuus (mitä nyt pahimmat folk-titityyt tarvitsisivat Shane MacGowanin vetämään ne). Saa uskomaan, että ensi kerralla jaksan kuunnella sanatkin.
Solomon Burke
2/5
Periaatteessa laadukasta kategoriassa 60-luvun alkupuoliskon levykokonaisuudet, mutta erityisesti B-puolella kuorotaustojen, folk-kokeilujen ja matalarimaisen tyytymisen varjostamaa. Olenko kuullut riittävästi kuunnellakseni uudelleen? Ehkä en - etsisin suosiolla kokoelman käsiini.
Goldie
1/5
Kansi näytti hirveältä, välttelin tämän kuuntelua päiväkausien ajan, kuuntelin pienen osan, ja siksi voinkin esittää objektiivisen arvioni, jonka mukaan tämä on parhaimmillaan huomaamattoman rytmikästä ja huonoimmillaan melodisen karseaa.
Kraftwerk
4/5
Bändi ei luo tunnelmaa vaan etäisyyttä, minkä vuoksi sen musiikki kuulostaa vanhentuneessa korniudessaankin tuoreen humoristiselta. Lisäksi levyn minimalismi on perusteltua, koska sen melodiat on pähkäilty loppuun saakka. Olen liikuttunut.
ABBA
2/5
Kuinka hyviä kappaleita on tehtävä, että hirveyden saa anteeksi? Ehkä Dancing Queen ym. riittävät, ehkä eivät. Tiedän vain, etten kuuntelisi parhaitakaan näistä teoreettisella vapaa-ajallani. Mitä sitten että laulaisin baarissa mukana?
Cowboy Junkies
1/5
Luulevat, että kauneutta voi esittää sellaisenaan. Samalla biisinteko jää minimiin.
Tito Puente
2/5
Asialle vihkiytymättömänä ja vihkiytymättömille tyypillistä fiilistelyä vierastavana olen sitä mieltä, että tämä on hyvää "tämmöistä" (tiedät millaista). Hei, Estoy Siempre Junto a Ti oli mieleenpainuva biisi.
Tom Waits
2/5
Ollakseen niin kauhean rappiolla Waitsin suhtautuminen biisintekoon on häiritsevän skolastinen. Paria hyvää variaatiota, joo. Mutta oppi ei itsessään synnytä ideoita.
Moby
3/5
Artistin tavoitteena on tuoda bluesin virtuaalinen melodisuus kaikkien kuultavaksi, ja arvostan tätä pyrkimystä siinä määrin, että olen melkein valmis ohittamaan levyn täytebiisien junnaavuuden. 3,5.
Brian Eno
1/5
Muusikoilla on herkästi tylsää. Tarkoittaako se, että minullakin täytyy olla?
Brian Eno
2/5
Sisältää kivoja hetkiä, mutta myös paljon pelkkää kivaa ääntä. Onhan tämä ihan tällainen juu.
Count Basie & His Orchestra
1/5
Tavanomaisen taitavaa. Vakuuttaa, että kävelevä basso on jazzin perimmäisen ärsyttävyyden taustalla.
M.I.A.
3/5
Melodisesti tässä on sitä jotain, jolla 2010-luvun räppärit hankkivat myöhemmin menestyksensä. Soundillisesti puoleensa vetävää, hieman epätasaista, paikoin tylsääkin, potentiaalisesti koukuttavaa.
Black Flag
3/5
Puoli-irrationaalinen Henry Rollins-skeptisyyteni tekee tästä vähän hankalaa, mutta bändin biisinteossa on ensimmäisen neljänkin vuoden jälkeen puolensa, ja Ginnin kitara on aidosti jotain, joka täytyy kuulla ennen kuolemaa.
Public Enemy
1/5
Rap tekee usein jazzista sulatettavampaa, koska se tiivistää sen parhaita variaatioita toistuviksi melodiapätkiksi. Tämä duo sen sijaan toisintaa jazzin mukakekseliään kakofonisuuden yksitoikkoisen rapin muotoon. Oliko tämä nyt kolmas yritys ymmärtää? Toivottavasti ei enää tarvitse yrittää uudelleen.
Green Day
3/5
Taitavia biisintekijöitä; karmaisevia esteetikkoja. Ei (aina) niin epäpunkkia, kuin kaikki haluaisimme uskoa, mutta haluaa itse kuulostaa siltä, kuin olisi. Eikö ole jännä kuvio?
Culture Club
2/5
Onneksi tämän äänimaailma on kehittynyt suoraan soulista, eikä esim. jazzista. Harmittava puoli on se, että hittibiisi ei sytytä minua, ja ainoa joka herättää tunteita on Miss Me Blind.
Billy Bragg
4/5
Antaa kasvot epäilyttävälle väitteelle siitä, että parhaat biisi-ideat syntyvät tyhjästä ja nopeasti - ainakin jos sanat löytyvät jostain vanhasta kellarista. En minä ainakaan olisi uskonut, että kumpikaan artisteista/bändeistä pystyisi tähän, tai edes että heidän roots-fanituksensa olisi kovin perusteltua. Woodyn paras levy?
Neil Young
5/5
Tämä levy on melodisesti uskomaton saavutus - ja tietenkin myös tulkinnallisesti. Kaikki paitsi Don't Let It Bring You Down ovat hyviä. Voit huokaista helpotuksesta.
The Boo Radleys
1/5
Jostain syystä ajattelin, että tässä saattaisi olla kivoja nuoria kavereita, jotka tekevät iskeviä biisejä hyvällä biitillä. Olivatkin nuoria kavereita, joille kokeilevuus on itseisarvo.
The Stooges
3/5
Muutama saatanan tehokas biisi, mutta ihmiset rakastavat enemmän Stoogesin ideaa kuin heidän ideoitaan, millä on omat rajoitteensa. Ehdoton suosikki: 1969.
Primal Scream
1/5
Jaah, taas pitäisi kai olla kiitollinen ajoittaisista kappaleista vain koska ne ovat kappaleita.
Depeche Mode
2/5
Miten synkkää. Sacredissa oli jotain jujua, avausraidassa myös. Hikinen kakkonen.
Green Day
1/5
Tämä tuntui kuin olisi syönyt lusikallisia samaa harmaata puuroa yksi toisensa jälkeen. Meniköhän levy vain jotenkin ohi minulta? Vain Basket Case jää mieleen, vaikka en siitä erityisesti pidäkään. Ei riitä.
Pixies
2/5
Kunnioitettava yritys luoda kokeilullisesta näkökulmasta jotain muutakin kuin kivaa ääntä. Silti hieman liian suuri pala purtavaksi.
Iron Maiden
2/5
Eka biisi on karmea, A-puoli heikko, kun taas B-puoli on edelliseen verrattuna kovaa tykitystä. Kolmonen vaatisi vielä, että pääsen yli Maidenin kulttuurisesta kontekstista ja lyyrisestä aihepiiristä. Nyt jää yhden kerran kokemukseksi.
2/5
Omalla tavallaan ansiokasta mutta niiiiiiin kasaria ja notkeudeltaan liian tarkan töksähtelevää. Poison Arrow ja The Look of Love eivät myöskään ole riittävän vaikuttavia kantaakseen keskinkertaisempia biisejä. 2,5.
Norah Jones
1/5
Mitähän kaikki 400 miljoonaa Spotifyn käyttäjää ovat kuulleet Don't Know Why -rutiinivedossa? Ok, Come Away With Me on erittäin toimivaa laulelua. Mutta harva taitaa päästä levyn loppuun saakka.
Dennis Wilson
1/5
Opittua äänimassaa vuodelta 77.
Frank Zappa
1/5
Menee yli hilseen, vai pitäisikö sanoa ali?
Grant Lee Buffalo
2/5
Melodisuutensa vuoksi erotettavissa niistä, jotka eivät hyvällä tahdollakaan jäisi mieleen. Mutta miksi passiivisuus, hitaus? Tarvitsen jotain singlemyönteisempää.
Doves
1/5
Tehokas pehmopop häviää taistelun myöhäiskapitalistiselle tylsyyden ylistykselle.
Franz Ferdinand
3/5
Kuulen riittävästi tehokkaita kitarakulkuja ja jopa jonkin verran toimivia laulumelodioita ollakseni positiivisesti yllättynyt. Bändin esteettinen ilme on simplistinen mutta asianmukainen, eikä sen soitantoa ole runneltu odotettua pahemmalla jytätuotannolla.
The Mothers Of Invention
1/5
Ei ole jatkuvan varautuneisuuden arvoista.
Frank Sinatra
3/5
Levyn musiikki on puhtaasti säestävää, mutta Sinatran tarinointi on vastustamatonta - hymyilyttävää, simplististä, etäisyyttä kunnioittavaa.
Robert Wyatt
1/5
Kuin dystopisessa rinnakkaistodellisuudessa uudelleen rakennettu Neil Young. Onko valinta tälle listalle kunnioittavaa artistia itseäänkään kohtaan?
Lorde
2/5
Artistissa on lupausta, mutta oli katsottava biisilistaa uudelleen muistaakseen hyvät raidat. Veikkaan, että tämä on myös tehokeinoineen kuulostanut vanhentuneelta 6kk julkaisun jälkeen.
Einstürzende Neubauten
2/5
Rumaa mutta pohjimmiltaan lämminhenkistä; nonsensea mutta ihmeen rytmikästä. Ymmärrän, miksi pitäisi kuulla (kerran).
Britney Spears
2/5
Kivan melodista, tai melodisesti kivaa. Mutta en voi kuluttaa musiikkia, jonka soinnilliseen luonteeseen suhtaudun ärtyneellä huvittuneisuudella.
Yeah Yeah Yeahs
1/5
It's Blitz! oli sen verran ennakkoluuloja hälventävä suoritus, että ei tekisi mieli heittää tätä automaattisesti ykköslaariin. Mutta levy on helvetin tylsä ja vaikeasti kulutettava: standardi-raskas-rock-"punk-asenne"-riffittely-anti-koukku-musiikkia. Maps-biisillä oli niin paljon kuuntelijoita, että mietin, olisiko siinä ollut jotain jujua, mutta taisi olla paskempi kuin monet muut raidat tällä levyllä. Oliko tämä tosiaan näin heikko, vai mitä kuuntelun aikana tapahtui?
The Kinks
3/5
Death of a Clown, hmm, jotenkin mennyt minulta ohi. Kova biisi, vähän kuin esi-Mott the Hooplea. Osa levystä nyt heijastaa 60-lukua parodiana itsestään. Mutta antaisinko alle 3/5 levylle, jolla on Waterloo Sunset?
Jean-Michel Jarre
1/5
Taustamusiikkia - kuinka huomaavaista!
Buck Owens
1/5
Mites tuo biisinkirjoitus? Noh, ei sitä aina jaksa.
Nirvana
3/5
Pilkahdus tyylikkäämmästä Nirvanasta. Lisäksi on kiinnostavaa kuulla, mitä biisejä he väittävät fanittavansa.
Johnny Cash
2/5
Akateemisesti puhuen tästä puuttuu "uusi kontribuutio": hyvät biisit on kuultu, vankilakeikka on kuultu. Kyllä tämän silti kuuntelee.
Teenage Fanclub
2/5
Musiikki, josta he pitävät ja jonka parissa ovat kasvaneet, ei ole näin hempeän tepastelevaa. Miksi tämä on? Huom. "koukku" ei ole pohjimmiltaan rakenteellinen elementti.
Beastie Boys
3/5
Viehättävä soundi - joviaalia rääkymistä. Noin puolivälin kohdilla levy löytää kovemman vaihteen ja menee aika saatanan tiukaksi.
Small Faces
1/5
Se, miltä kuvittelemme isiemme musiikin kuulostavan, kun toivomme, ettei meidän tarvitsisi antaa sille mahdollisuutta.
George Michael
2/5
Hyväsydäminen mutta vähän mielikuvitukseton johdannainen.
Tom Tom Club
3/5
Ilmentää punkin jälkeistä taipumusta tarttuvuuteen hinnalla millä hyvänsä: joskus uhraamalla melodian, joskus hyväksymällä mielettömän toiston. Hittiytynyt Genius of Love ei iskenyt, kun taas teoriassa helvetin ärsyttävä Wordy Rappinghood ei ärsyttänyt yhtään, vaan kuulosti hyvältä - jopa inspiroivalta.
Stevie Wonder
1/5
Latteuksia. Myös karmeuksia: tikuttava funkbasso siellä, jazzahtavan höpsöttelevä sointuvaihdos täällä.
Shivkumar Sharma
1/5
En löydä käyttöä. Äänimaailmaan sisäänrakennettu ohuus ei auta.
Suede
3/5
Tämän yksinkertainen, geneerisyydelläkin flirttaileva melodisuus on itse asiassa aika lailla minun juttuni. En piittaa tuotannosta, ja vierastan varsinkin laulajan kummallista eläytymistä, mutta en voi kiistää biisien tehoa. Paras + liiallisesti venytetyin: Stay Together.
Dr. Dre
2/5
En kiistä musiikin tarttuvuutta saati iskevyyttä, mutta kuinka monella eri tavalla jaksan kuunnella, miten hän ampuu jonkun nuoren kaverin kuoliaaksi ja tunkee kyrpänsä tämän tyttöystävän suuhun?
Joni Mitchell
1/5
Hypoteesini on, että sanat ovat tässä tärkeämpiä kuin musiikki. Mutta jos musiikin kuuntelu tuottaa vaikeuksia, miten keskittyä sanoihin? Artisti on erityisen taitava sabotoimaan tavallisuutta, mikä tuntuu obsessiiviselta. Tosiaan: kuulija ei ole artisti itse.
Metallica
2/5
Jos nämä ovatkin tarkkaan mietittyjä biisejä, niin minä tai melkein kukaan ei koskaan tule tietämään sitä. Vetäydyn siis hiljaisuuteen, ja annan rytminvaihdosten herätellä pientä pään liikettä.
Gil Scott-Heron
1/5
Laulelua banaaleimmilla mahdollisilla taustoilla, joita määrittää erityisesti jazzia tursuava, pintaan miksattu piano. Miksi lyyrisesti orientoituneet ihmiset kuvittelevat, että säestys voi olla ihan mitä vain - eikö heillä ole korvia?
Stan Getz
1/5
Lempeää - myös vihamielisille korville. 1,5.
The Who
3/5
Tyylillisesti ja tulkinnallisesti hivenen ärsyttävää totta kai, mutta melodisesti keskiarvoltaan kiitettävää, ja siis erittäin kuunneltavaa - siitäkin huolimatta, että samassa ajassa ehtisi London Callingin tai Exile on Main Streetin läpi.
Q-Tip
3/5
Rytmikkäimmillään koukkuisaa, eivätkä lounge-taustat ehdi häivyttää mielenkiintoa. Hello, my name is Kendrick.
Johnny Cash
4/5
Niin lähellä täydellisyyttä kuin tässä genressä biisimateriaalin kannalta pääsee. Jokainen kappale on joko musiikillisesti eleettömän kekseliäs tai sitten tarinankerronnaltaan huomiota herättävä, tai molempia - artistin äänen väristessä samalla tavalla kuin vanhana miehenä, mikä taitaa tehdä siitä ikinuoren. Vaimon cameo liikuttaa väkevyydellään lähes kyyneliin. Ainoa syy miksi en anna täysiä pisteitä on livetallenteelle väistämätön ainutkertaisuuden aura - haluanko kuulla samoja haparointeja, samaa yleisöääntä vuodesta vuoteen? 4,5.
Hugh Masekela
1/5
Jokin tässä on sekä rytmisesti että melodisesti tavallista armollisempaa. Korkea 1.
Dwight Yoakam
2/5
Teoriassa epätyypillisempi A-puoli aiheutti tylsyyden vaikutelman, kun taas perinteinen B-puoli miellytti (erityisesti Streets of Bakersfield, ft. Mr Owens). Paljoa toistamisen arvoista en silti silläkään kuullut.
PJ Harvey
2/5
Muunneltua blues-kitarointia kauniissa mutta ysärimäisen, yksitoikkoisen synkässä muodossa.
Jazmine Sullivan
1/5
Kuin olisi klubilla, jonka musiikki ei miellytä, mutta jonka tahtiin kaverit painostavat tanssimaan, esim. väittämällä, etten muka ikinä tanssi tai osaa rentoutua. Tämän levyn laulaja painostaisi samalla tavalla.
Cyndi Lauper
3/5
Melko ylittämätön a-puoli - sellainen, jonka hyvyyden kiistäminen tuntuu henkilökohtaiselta, vaikkei olisikaan genren suurin ystävä. B-puoli on outo muttei harmittavan sellainen.
Curtis Mayfield
2/5
Alkaa kahdella rytmisesti lupaavalla raidalla (erityisesti Pusherman on tehokas), mutta valitettavasti hajoaa instrumentaalien ja instrumentaali + laulelu -yhdistelmien suohon.
Pavement
2/5
Ennen kuin indie pyrki peittämään helpottavan noloutensa "ammattimaiseen" tuotantoon. Vahva 2.
Sonic Youth
1/5
Ollakseen niin kekseliäs bändi soittaa ihmeen orjallisesti samaa ti-ti-ti-ti-ti-ti-ti-ti-dronea. Noisemmat kohdat ovat sanoinkuvaamattoman tylsiä.
The Blue Nile
1/5
Huh, olenkohan koskaan kuullut hirveämpää instrumentaatiota? Kakkosbiisissä oli haudattuna pientä potkua, mutta syvältä sai kaivaa.
The White Stripes
3/5
Kuulostaa bändiltä, jolla on kiva soundi, mutta ei sisältöä, mutta onkin bändi, jolla on myös sisältöä. Hirviömäinen alku (hyvässä mielessä), välissä enimmäkseen hitaampaa roots-promootiota, ja helvetin piristävä loppuratkaisu.
Iron Butterfly
2/5
Ei voi antaa ykköstä levylle, josta tulee näin vahvasti mieleen Spinal Tap. Lisäksi he sävelsivät riffin.
Kate Bush
3/5
Artisti käytti kolme vuotta puskemaan tämän ulos The Dreamingin jälkeen - onko B-puolen "taide" todella perusteltua? Levyllä on kuitenkin ihmeen mukaansatempaavia biisejä, tai vyöryviä äänivalleja, ja se täyttää kolmosen selkeimmän kriteerin: kiinnostuksen kuulla se uudelleen, jotta selviäisi, oliko se todella kolmonen.
Lenny Kravitz
1/5
Pahimmillaan ekstrajuustoisen geneeristä, parhaimmillaan vain geneeristä.
Incubus
1/5
Ajavat mauttomasti päin seinää, mutta tekevät sen millintarkasti.
Adele
2/5
Olisi ennennäkemätön saavutus tehdä levyllinen hittiballadeja. Tällä on yksi (ja mikä hitti).
Ozomatli
2/5
Harvinaisuus: melkein tahattoman kuuloista naivismia. Lisäksi nämä ovat kappaleita, jotka on tehty viihdyttämään, ja lopputulos on ihan ok.
Judas Priest
1/5
Kämäistä sillä huonolla tavalla, jonka valitsemista punkin kämäisyyden sijasta en ymmärtäisi, vaikka eläisin 200-vuotiaaksi.
Kings of Leon
2/5
Taitava ja aikalaisiaan tyylitajuisempi bändi saa levydiiliin ja puskee ulos LP:n, jolle ei ole ehtinyt tai osannut säveltää kovin ihmeellisiä kappaleita, mutta joka ei ole myöskään paska, ja joka varmasti välittää jotain siitä livetunnelmasta, joka nosti sen suosituksi yliopisto-opiskelijoiden ja alakulttuureihin kuulumattomien rockin ystävien parissa.
Ryan Adams
2/5
Poppari toteuttaa roots-unelmansa, mutta tyytyy pitkälti geneeriseen soitteluun. Lopputulos kuulostaa perustasolla mukiinmenevältä, ja LP:llä on yksi kova biisi, joten kaksi pistettä on mielestäni perusteltua. Koomisen pituuden takia voisi tulla toisiinkin ajatuksiin.
Leftfield
1/5
Hyvin hankalaa edes antaa mahdollisuutta. Yksitoikkoista, laahaavaa, halvan kuuloista.
Astrud Gilberto
1/5
Kategoriassa "tahalliset yritykset ärsyttää kuulijaa" tämä on jossain lähellä keskitasoa.
Raekwon
2/5
Shaolinit vetävät tyylillä "hyvä biitti ja räppiä päälle", ja kaikki kuulostaa vähän ahdistavalta, samoin kuin elämä jota sanat kuvaavat. Onko hip hop muka jotain muutakin? On, ja siksi on perusteltua torua levyä siitä, että se ei ole kiinnostunut koukuista. He tietävät, eipä siinä mitään.
k.d. lang
1/5
Constant Craving oli suunnilleen perus-ok ralli, mutta tämä artisti nauttii banaaliudesta niin paljon, että hänelle tuskin tulisi edes mieleen säveltää toista vastaavaa.
Leonard Cohen
3/5
Dylanismia mutta hitaampaa ja siksi raskaampaa. Toisaalta musiikki on myös poikkeuksellisen tunnelmallista ja keskimäärin laadukasta. Ehkä olen jossain vaiheessa jopa valmis kuuntelemaan tätä viihdyttävänä runoutena.
Big Star
3/5
Kunnioitettava tai sekopäinen yritys valjastaa selittämätöntä neroutta, jota ei välttämättä tosiasiassa olekaan. Vain Thirteen onnistuu täysin. Toisaalta levy pursuaa vähintään miellyttäviä melodioita, ja on sillä hyviä biisejäkin. Lisäksi sen sointi ja rytminen ilme on aidosti outo, muttei luotaantyöntävällä tavalla. Voin kuvitella levyn muotoutuvan neloseksi jossain vaiheessa - jokin syvä koukku tässä piilee.
Pavement
2/5
Kuin kaverin bändi, jonka musiikista ei halua olla ihan rehellinen: soundillisesti tyydyttävää, charmikkaan taitamatonta, mutta sävellyksellisesti arkisten kiireiden laiskistamaa.
Tim Buckley
2/5
Mongertava ääni laulamassa törkyä rockin muodossa. Ei itseasiassa paha, ei ollenkaan - kuuntelin osan levystä uusiksi. Hitti puuttuu: 2,5.
Everything But The Girl
2/5
Käyttävät aikansa soinnillista todellisuutta hyvään, eivät pahaan. Sisältää pari hauskaa radiobiisiä, mutta levynä menee pitkäveteiseksi.
Tim Buckley
1/5
Jazzahtavuus: ei pelastava tekijä, vaan viimeinen niitti.
N.W.A.
3/5
Höpöhöpöä teatteria, mutta hyvin rullaa. Vaikuttavaa, koska koukukasta olematta varsinaisesti melodista.
Duke Ellington
1/5
Osia jotka eivät kuulosta kamalalta. Osia joita voi tuskin kuunnella. Ei mitään, mitä kuuntelisin uudelleen.
Mercury Rev
2/5
Tämän tarkoituksena on herättää (noloja) tunteita, missä se pari kertaa onnistuikin - hyvä! Toisaalta materiaali on suurilta osin tasapaksua, ja se on esitetty tavalla, joka osoittaa liiallisia luuloja omista kyvyistä, ja tekee tykästymisestä mahdollisimman vaikeaa.
Leonard Cohen
2/5
Tämän artistin kiinnostus melodiaa kohtaan näyttää liikuttavasti kasvaneen sitä mukaa, mitä vaikeammaksi melodioiden esittäminen hänelle tuli. Ongelman kiertämiseen tarkoitetut kikat (joista ykkösenä gospel-stemmaajat) toimivat muutaman biisin ajan, mutta käyvät loppua kohti raskaiksi. Mikä on valitettavaa, koska sävellyksissä on puolensa.
Pink Floyd
3/5
Kritisoivat "systeemiä" ja mutsia tulevien Covid-skeptikkojen ja Putinin "ymmärtäjien" rautaisella palolla. Laulavat samalla liukuhihnalta melodioita, joita ei voi olla kuvailematta termillä 'kaunis' - mikä lienee merkittävin syy sille, että tämä on musiikillisesti täydellinen kokonaisuus äärimilleen venytettyjen ja koomisen mahtipontisten tuplalevyjen kategoriassa.
Dr. John
4/5
Tämä on täyttä kusetusta, ja siksi toimivaa. Koska "voodoo"-teema on puhdasta pintaa, se luo hyväksyttävän tunteen syvyydestä. Eikä musiikkikaan huonoa ole: biisit jäävät soimaan päähän, ja viimeinen on totaalinen klassikko. Janoitsen jopa jamien kuulemista uudelleen. Tell that to your Spy Boy.
Syd Barrett
2/5
Vaikka en voisi enempää hyljeksiä varhaista Pink Floydia, tämä on omalla tavallaan vetovoimaista. OK, levy on osittain täysi kaaos, ja vain puoliksi itsetietoisesti sitä, mutta viimeistelemättömyys ja tietty löysyys tekevät artistille hyvää. Plussaa erikoisesta, mukaansatempaavasta alusta.
Super Furry Animals
2/5
Vaikea kuunneltava, enkä tarkalleen tiedä miksi. Tempon hitaus? Korkeakirjallisuuteen varovaisesti tutustuneen "ladin" rassaava lauluääni? Mutta vaikka bändi on tehnyt parhaansa piilottaakseen biisintekonsa hyvät puolet, se ei ole täysin ansiotonta. Menköön.
Parliament
3/5
Vaeltelee, jaarittelee ja välillä kiteyttää rytmiikkansa loistavaksi melodisuudeksi.
Sheryl Crow
3/5
Jos yrittää hetkeksi unohtaa tyylin, estetiikan ja sanat - oi, sanat - niin tämä on musiikillisesti kuulemisen arvoinen kyhäelmä. Tiedätkö, minä unohdin.
Kanye West
2/5
Soundin väkivaltaisuus ei tarjoa syvyyttä eikä pintaa - vain fantasian, jolla on tiukat rajat. Lisäksi ne elementit, joista levy hakee melodisuutensa, ovat joko kuullun oloisia (lofi-äänentoistolla esitetyt samplet, joista tosin luodaan vikassa biisissä jotain loistavaa), tai sitten ärsyttäviä (esim. Hold My Liquor-kertosäe). 2+
The Yardbirds
2/5
Johtuuko musiikin etukenoinen horjuvuus huippumuusikoiden teknisistä salaisuuksista, joita amatöörin korva ei erota, vaiko vain siitä, että bändi ei ole jaksanut treenata? Ainakaan he eivät ole jaksaneet hirveämmin sävellellä. Tosin pilkahduksia paremmasta on kuultavissa, ja Jeff's Boogie tuo hymyn huulille.
Eagles
2/5
Yksikään biisi ei tuota varauksetonta nautintoa, eikä koukuta nautinnottomastikaan. Avausraidassa on ideaa, niin myös parissa muussa. Mutta kaiken kaikkiaan musiikkia sävyttävä grooven (siis minimaalisten virheiden) korvike, eli tietty keinotekoinen, sulava notkuvuus, vie viimeisetkin halut kuunnella mitään uudelleen.
Youssou N'Dour
3/5
Massana etenevää laulelua ja soittelua, johon on (melkein aina) strategisesti isketty juuri sopivasti pieniä jippoja ja toistoja, jotta kuulija pysyisi kiitollisena siitä, että kuunteli kaiken loppuun saakka. Seuraavan kerran haluaisin jo liikkua tahtiin.
1/5
Musiikkia, joka on tarkoitettu unohdettavaksi jo kuunneltaessa.
Malcolm McLaren
3/5
Vaikka yleensä lähestynkin subjektiivisten kokemusteni analyysiä teeskennellyllä objektiivisuudella, jonka on tarkoitus sulkea pois pelkkien odotusten mukaan arviointi, en voi olla kysymättä: miten tämä ei voi olla paskaa? Lisään: suosikkini on alkukaksikko, joista ensimmäinen on yksinkertaisinta mahdollista maalailua, ja toinen täysi sekamelska, johon on niitattu pari erinomaista samplea ja muuta. Mutta kukahan tämän kaiken on oikeasti saanut aikaan?
Lupe Fiasco
3/5
Reaktioni liikkuu akselilla ärtymys-hyväksyntä-nautinto. Levyn sointi on paisunut ja perustasollaan hieman juustoinen (huom. paljon kuunneltu Daydreaming), mutta biitti toisensa jälkeen artisti voittaa minut puolelleen musiikillisella ideointikyvyllään (huom. paljon kuunneltu Kick, Push).
Nick Cave & The Bad Seeds
2/5
Caven äänen vakavuus välittyy kritiikittömyytenä, jopa omahyväisyytenä, mikä saa minut tuntemaan koko kirjon negatiivisia tunteita hänen musiikillista tuotettaan kohtaan. Toisaalta olen tietoinen siitä, etteivät nämä tunteet ole aina täysin oikeitettuja, sillä näissä biiseissä on myös houkuttelevia puolia. Toisaalta taas nämä puolet tuntuvat olevan enemmänkin koristeellisia kuin sävellyksellisiä: kiva sovituksellinen oivallus siellä, fiksu kitarakuvio täällä. Mitä tulee obsessioon kuoleman ja sukupuuton kanssa, on harvinaisen selvää, että puhujan subjektiivisuudessa nämä toimivat repression kehittyneenä muotona. Ok, Cave ei ole yhtä kuin levyn "runojen" puhuja, mutta voisin lyödä vetoa, että sama pätee syvälliseen artistiin itseensä.
Buzzcocks
3/5
Jännintä tässä on se, että popin seassa leijailee riffittelyä, joka kuulostaa melkein hidastetulta Circle Jerksiltä. Levy kärsii kiistattoman sinkun puutteesta (Orgasm Addict avausraidaksi..), mutta se on perustasolla sekä melodisesti että dynaamisesti kiinnostava, ja osoittaa potentiaalia parantua kuunneltaessa.
Roni Size
2/5
Olen teoriassa ihan mukana tässä. Teorian suhde käytäntöön on ongelmallinen. Käytännössä jään miettimään, olenkohan kuunnellut jo koko levyn, vai pitääkö minun vielä soittaa LP kaksi, kolme, neljä ja viisi.
Prince
3/5
Artisti ei ole innovaattori, vaan seksikäs tekniikkanörtti (syy miksi fanit rakastavat häntä). Levy alkaa kikkaillen, mutta paranee melkein eksponentiaalisesti, mikä ei voi olla olematta tietoista. Jos vain soitto olisi vähän vähemmän tarkkaa..
Patti Smith
3/5
Alan olla vakuuttunut, että tämä on ainakin kolmonen, ehkä parempikin. Musiikki kasvaa minimalismissaan aitoon tehokkuuteen, vaikka sen paras koukku onkin lainattu Van Morrisonilta, ja Smith - jumalauta mikä laulaja. Toisaalta levyllä on hetkiä, kun yksinkertaisesti "zone outaan", enkä voi hallita huomioni heikentymistä. En myöskään ylenpalttisesti innostu biisien yllä virtaavasta runoudesta silloin, kun onnistun keskittymään siihen.
The Pogues
4/5
Shanen jo tuhoutuvan äänen salaisuus on siinä, miten hän käyttää konsonantteja mitätöimään laulunsa heikoutta: sanan alkuun oikealla tavalla sylkäisty S tai P tekevät vireestä irrelevantin, ja nostavat lopputuloksen osaamisen ja osaamattomuuden käsitteiden yläpuolelle. Mitä tulee musiikkiin, levy kärsii siitä, että Shanen bändikaverit ovat ottaneet yhtyeen "demokraattisuuden" liian tosissaan. Fuusiokyhäelmät käyvät hyvin nopeasti vanhoiksi (erityisesti lähes kuuntelukelvoton Fiesta). Olennaista on kuitenkin se, että myös Shane-vetoisille, näennäisille täytebiiseille on jätetty tilaa. B-puoli on Medleystä lähtien täyttä, odottamatonta kultaa, ja jokainen biisi liikuttaa. Samoin levyn avaukappale, hitti sekä - mahdollisesti kaikista koskettavimpana - Bottle of Smoke (hevosen nimi).
Quicksilver Messenger Service
1/5
Tietävät, mikä on Bo Diddley-biitti, mutta häpeävät salaa sitä, etteivät kykene säveltämään biisin biisiä.
Korn
1/5
Laulajan ääntelyssä on tekniseltä kannalta jotain vaikuttavaa, mutta se on myös ihan helvetin typerän kuuloista. En välittänyt tästä bändistä edes 13-vuotiaana, ja jos mahdollista, välitin vielä vähemmän kuin nyt. Sillä ei ole mitään merkitystä, että Got the Life flirttailee tarttuvuuden kanssa. En suostu kuuntelemaan toista puoliskoa.
Pentangle
2/5
Tämä LP antaa folkista saman kuvan kuin simplistinen epookkidraama, jossa todellisuus värittyy mollivoittoisella romanttisuudella. Ei niin, etteikö tässä olisi jotain nautinnollista: tietyllä tasolla pidämme kaikki fantasiasta, jossa brutaalit valtasuhteet ovat "luonnollisia", ja viehätymme siihen liitetyistä kaihoisista soinnuista. Mutta onneksi voimme edes osittain valita, mitä tuotteita milloinkin kulutamme.
Throbbing Gristle
1/5
Siinä missä Einstürzende Neubauten ylittää riman sympaattisella rytmiikallaan, tätä bändiä ei vain tunnu kiinnostavan. Yhtye myy häiritsevyyttä vailla perusteita, ja rukoilee, että kuulija tulkitsee sen merkityksellisyytenä. Opetus: aidot kauhun tunteet eivät itsessään osoita niiden aiheuttajan arvoa.
Nick Cave & The Bad Seeds
2/5
Uskon Caven kärsimykseen, mutta hänet ja minut on ohjelmoitu niin eri tavoin, että jokin hänen äänenkäyttönsä vakavoituneessa ylidramaattisuudessa valitettavasti vain hiertää. Kun levyn äänimaisemia ajattelee kappaleina, niistä jää jäljelle A-osia ilman B-osia, tai sitten yksinkertaistuksia, jotka on valjastettu kattamaan 4-5 minuuttia (tai 14:12) hidastamalla ne äärimilleen. Tästä huolimatta musiikissa on kokonaisuudessaan jotain kiinnostavaa, jonka vuoksi sille on valmis antamaan mahdollisuuden. Syyllisyydentunne, joka leviää kuin tartuntatauti?
Madonna
2/5
Joogatunnit ovat saaneet artistin valitsemaan liian seesteisen, tasaisesti rullaavan soundin, ja levyn sävelletyistä elementeistä olisi voinut koostaa parempia kappaleita. Nothing Really Matters iskee oikeaan paikkaan, ja esimerkiksi Skin on yllättävällä tavalla onnistunut. Mutta valitettavasti niidenkin tulisi olla puolitoista minuuttia lyhyempiä kuin Madonnan hengellinen vakaumus näyttää vaatineen.
Beastie Boys
3/5
Alkaa helvetin hyvin (hardcore-veto on uskottavassa epäuskottavuudessaan ansioitunut), uhkaa muuttua tasapaksuksi, kunnes sylkee peräkkäin Sabotagen ja Get It Togetherin, flirttailee taas välillä tylsyyden kanssa, mutta sisältää myös loistavia hetkiä ja soundeja, menee vähän kamalaksi Flute Loopin kohdalla, mutta loppuu vakuuttavasti (toinen hardcore-veto on myös ihan hyvä). Kolme tähteä taas ansaittu.
Sepultura
1/5
Miinusta ajoittaisesta samankaltaisuudesta nu metalin kanssa, väkinäisistä "chanteista" sekä "Roots"-teemasta, joka ei taidakaan olla parodinen.
Billie Holiday
3/5
Laulajan ääni heijastaa tuskaa - ei sitä helposti sulatettavaa, romanttista tuskaa, josta kappaleiden sanat kertovat, vaan oudompaa, häiritsevää kärsimystä, joka saa meidät pitämään sitä kokevaa henkilöä jopa ällöttävänä. Toisaalta laulun antama vaikutelma ei ole lainkaan luotaantyöntävä, vaan päinvastoin koukuttava - vai ovatko nämä vaikutelmat lähempänä toisiaan kuin yleensä myönnämme? Joka tapauksessa levy jättää kuulijaan jäljen.
Van Halen
2/5
Panama on kova biisi, mutten kuuntelisi sitä melkein koskaan, koska se kuulostaa kehnolta. Eddien kitara on tarkka ja taitava, mutta se ei sulaudu muiden elementtien kanssa yhteen, vaan leijuu raitojen yllä omana todellisuutenaan. Hot for Teacher on hauska ja mauton, mutta sekin kuulostaa kehnolta. Vikasta biisistä ("House of Pain" - lol) sietäisi saada miinus kolme pistettä.
Queen
1/5
Queenistä pitäminen ei automaattisesti tarkoita, etteikö pitäisi musiikista, mutta tämä ei muuta sitä faktaa, että sen kappaleet on sävelletty niille, jotka tarvitsevat jatkuvaa kikkailua, pelaamista ja banaalia teknisyyttä välittääkseen levysoittimessa (yeah right) pyörivän levyn tuottamista äänistä. Ymmärrän hyvin, että kun lippaan kerran avaa, ja uskoo nousseensa biisinteon yläpuolelle, on lipasta enää vaikea sulkea. Kysymys kuuluukin: olisivatko he pystyneet parempaan?
Ramblin' Jack Elliott
2/5
Jackillä on paljon asiaa siitä, mistä nämä biisit mukamas ovat peräisin, eikä turhaan: ajatus myyttisestä folk-Amerikasta on levyn kantava voima. LP:n muodostava lajitelma sisäpiirivitsejä ei ihan sitä ole.
Talk Talk
2/5
Hetkiä, mutta huono hetki - sointi -suhde.
Nightmares On Wax
2/5
Vetonaulana kivat bassokuviot. Lopputulos: biisit kiinnostavat, mutta harvaa jaksaa kuunnella loppuun.
Goldfrapp
1/5
Haikeita säveliä vähään tyytyvältä duolta.
Ice Cube
2/5
Biitit "släppäävät", mutta niin släppää myös tarinoiden protagonisti - naisia siis - mikä on keskeisin hänen poliiseihin kohdistuvan vihansa impotenteista ilmenesmuodoista. Toisin sanoen levy on kovaa kamaa, mikäli ei tajua kuunnella sanoja tai ymmärrä englantia, mutta muussa tapauksessa pidempijaksoinen kulutus käy raskaaksi ja lopulta mahdottomaksi.
Muddy Waters
3/5
Livelevyn valinta merkitsee tässä tapauksessa artistin museointia, mitä tietenkin vierastan. Bändin esiintyminen ja musiikki on kuitenkin vain niin vetävää, että tämä ansaitsee tunnustuksensa.
Scott Walker
1/5
Ei pelkästään kamalaa - välillä myös yhdentekevää. Kun scattaus alkoi, ajattelin, että aika siirtyä johonkin muuhun.
Tim Buckley
2/5
Ollakseen taas kerran vuoden 67-psykehairahduksen tuote tämä on aika vakuuttavasti toteutettu. Esim. Carnival Song on juuri sitä, mitä voisi kuvitella, mutta toisaalta sen kuuntelu ei aiheuta kärsimystä. Kuunnelluimmat kappaleet, esim. Once I Was, ovat vähintään hyväksyttäviä. Miinusta nimibiisistä.
CHIC
3/5
Hitit eivät ole vain hyviä, vaan myös niin sympaattisia, että kuulija haluaisi pysyä loppuun saakka bändin puolella. Valitettavasti suuri osa levyn massasta koostuu filleristä - myös instrumentaalisesta sellaisesta. Toisaalta hittejä ei ole vain yksi vaan kaksi, ja levyn käyttöarvo kasvaa sen kommunaalisen kulutustavan ansiosta.
Led Zeppelin
2/5
Raskain, elastisin ja rytmittömin kuviteltavissa oleva tulkinta bluesista. Plus paikoin vaikuttavaa kitarointia ja pari kivaa rokkivetoa (ok, yksi helvetin kova), jotka eivät ihan pelasta kokonaisuutta.
Pretenders
3/5
Poppia ja antipoppia esitettynä laulettuna ja antilaulettuna. Levyn kiinnostavuutta on vaikea kiistää, mutta sen kestävyyttä on ajoittain mahdollista kyseenalaistaa. Osa antikoukuista jää silti soimaan päähän.
The Psychedelic Furs
3/5
Rajatapaus. Bändin soundi on kiinnostava: post-jotain, totta kai, mutta samalla laulajasta tulee mieleen jopa UK Subhumansien vokalisti, ja taustalla kuuluu arvostus rock'n'rollia kohtaan. Olenko riittävän kiinnostunut kuuntelemaan uudelleen? Olen. Entä tulevaisuudessa? Ainakaan Pretty in Pink ei lähde helpolla mielestä.
The Sensational Alex Harvey Band
2/5
Valitettavasti tässä on korvamatopotentiaalia. Olisipa hänellä vain ollut riittävän hyvä itsetunto, ettei olisi tarvinnut heittää hommaa läskiksi.
Air
1/5
Tärkeintä, ettei näytä hölmöltä.
Milton Nascimento
1/5
Ei filtteriä, vain juustoa. Olipa Nuvem Cigana epämiellyttävä.
The Damned
3/5
Ihme soundit, ihme rumpalointia, ihme biisejä. Mutta levyn avaus on hersyvä, ja jostain syystä kokonaisuuskin on kiinnostava. Saatan katua tätä, mutta...
David Bowie
2/5
Ziggy Stardust ei ollut Davidin rokkimuuvi - tämä on. Koska artisti ottaa vaikutteita suoraan Rollareilta, eikä siitä bluesista, jonka tulkitseminen sai Rollarit kehittämään musiikkia, joka toimii selittämättömällä hienovaraisuudellaan, lopputulos on geneerinen. Drive-In Saturday ei kelvannut Mottille, minkä ymmärrän hyvin. Paras biisi taas on aika epä-rock.
The Residents
2/5
Bach is Deadista alkaen nämä vitsit naurattivat minua. Muuta ne eivät tee.
Leonard Cohen
2/5
"I found a silver needle, I put it into my arm. It did some good, did some harm." Kiva säe, ja saattaisin joskus kuunnella LP:n uudelleen, sillä luultavasti minulta meni ohi vastaavia.
Beck
1/5
Rentouttaa duunipäivän jälkeen monotonisuudellaan.
The Libertines
2/5
Osaavat muodostaa yhden kielen kitarakuvioita, eivät melodioita. Osaavat rämistä, eivät rokata.
Pere Ubu
2/5
Niin kauan kuin punk riittää, tai punkkia riittää, levy vähintään menettelee. Annoin pari mahdollisuutta, mutta puolivälissä näyttää tapahtuvan väistämätön nukahdus.
Grateful Dead
2/5
Haluanko OIKEASTI oikeasti osallistua mihinkään näistä orgioista uudelleen? Tällä hetkellä luulen, että en. Tai toivon.
American Music Club
1/5
Koukkuskeptisiä dynamiikka-addikteja.
The War On Drugs
2/5
Saavat silloin tällöin musiikillisen idean tai kehittävät grooven, jonka tahtiin Jaggerkin voisi heiluttaa persettään. Mutta mitään biiseistä ei tarvitse kuunnella loppuun, sillä puolivälin jälkeen tietää, ettei niissä ole tulossa mitään uutta. Ja jos tulee, vika ei ole kuulijassa.
The Hives
2/5
Päätä nyökytteleviä riffejä. Plus soundi joka tietää, mitä tavoittelee, mutta ei uskalla tavoittaa sitä.
Talking Heads
3/5
Kaikessa nytkähtelevässä pysäyttävyydessäänkin levyn kolme ensimmäistä biisiä herättävät kysymyksen: onko keskeliään (eli taitavasti approprioidun) rytmiikan lisäksi tulossa mitään muuta? Kyllä on: Once in a Lifetime/Houses in Motion -kaksikko ovat intensiivisen koukkuisia, ja Listening Wind rauhoittelee kuulijaa, joka saattaa pelätä Seen and Not Seenin jäljiltä, että levy ajelehtii loppua kohti jännäksi ääneksi. Minkä se lopulta tekee.
The Mothers Of Invention
3/5
Herrajumala, minähän jaksan kuunnella tätä - ja erityisesti sanoituksia!? Hipit ovat tämänkin päivän näkökulmasta huvittava maalitaulu, tai ainakin lapsellisena ihmisenä minua naurattaa, ja LP on musiikillisesti huomattavan hillitty - tai ainakin ironisissa keskiaikaisuuksissaan ja näppäryyksissään riittävän utilitaristinen. Poikkeuksellisesti olen siis valmis arvioimaan tätä enemmänkin komediana: 3.
TV On The Radio
2/5
Massasta syntyviä melodioita, jotka soivat hetken, ja palaavat taas massaan. Osa hyviä, kaikki samansävyisiä.
Taylor Swift
2/5
Levyn riisuttu estetiikka on lähellä vahvuutta, mutta taitaa silti olla heikkous: dynamiikkaa yksinkertaisesti kaipaa. Biiseistä: helvetin kova avausraita, ja Ivy on Olivia Rodrigon Lacyn esivanhempi. Valikoima vajoaa kuitenkin kokonaisuutena suvantoihin. 2,5.
David Bowie
3/5
Ehkä Bowien salaisuus ei ole niinkään hänen musiikkinsa ylivertaisuudessa, vaan siinä, että hän vaikuttaa kykenevän muodostamaan kysymyksiä - ja, kuulija voi toivoa, joskus jopa vastauksia - sekä musiikillisia että temaattisia. Se, että hänen temaattiset kysymyksensä ja vastauksensa kiertävät akselilla: "erilaisuus on kivaa, maailmanloppu tulee", ei haittaa kuulijakuntaa, eikä sen välttämättä pidäkään. Musiikilliset kysymykset taas johtavat herkästi ärsyttävyyteen, jonka tässä ylittää täysin vain Changes, ja johon kaatuu Oh! You Pretty Things. Harvan levyn ärsyttävyydet ovat kuitenkaan niin hyviä kuin tällä LP:llä - tai toisin sanoen Bowie kirjoittaa koukkuja. B-puoli saisi silti olla selkeästi kiinnostavampi.
Todd Rundgren
2/5
Velho näyttää, miten nuotti asetetaan nuotin ja sointu soinnun perään, ja miten homma välillä hajoaa smoothisti kasaan. Mutta miksei hän vain tehnyt levyä? On tässä siihen rahkeet.
David Bowie
3/5
Artistin selkein yritys matkia mustaa musiikkia: lopputuloksena vastustamaton biisi, vastustamaton riffi + täytettä, josta kaikki ei suinkaan ole filleriä, mutta mikään ei myöskään erityisen avartavaa.
The Kinks
2/5
Taas retroaktiivista protoparodiaa, joka sisältää hyviä hetkiä, mutta on silti sitä, mitä parodioi. Biisit, joiden nimessä ovat sanat "Village Green", ovat musiikillisesti mieleenpainuvimpia, mutta lyyrisesti koettelevat huumorintajua.
The Pogues
4/5
Hienoinen pettymys, sillä tässä olisi rahkeet käytännössä täydelliseen levyyn - avaus on yksi parhaista koskaan, Sally MacLennane yksi tarttuvimmista koskaan ja Dirty Old Town yksi parhaista lainabiiseistä koskaan. Costelloko heidät on suostutellut siihen, että levyn viidestä ensimmäisestä raidasta kolme ovat balladeja ja yksi instrumentaali? Noh, bändi itse taitaa sentään olla vastuussa B-puolen hienoisesta täytemäisyydestä: tiedetään, että auteur ei ollut tuotteliain muusikko historiassa. 4,5.
Dusty Springfield
3/5
Mehevät biisivalinnat, mainio laulaja. Jään silti kaipaamaan subjektiivisuuden liimaa, tai vaikutelmaa välttämättömyydestä.
Django Django
2/5
Tällä bändillä on melodiantajua, mutta lopputulos on tarttuvimmillaan hienoisen ärsyttävä. Kas kun ajatus uudelleen kuuntelusta tuntuu hankalalta.
The Notorious B.I.G.
4/5
Ensimmäinen kerta, kun kuuntelen tämän ison kaverin levyn kokonaisuudessaan. Seurauksena jonkin asteinen "revelation" - sanojen käyttö ja ääntelyn esteettiikka kantavat koko 1h 16min ajan. Biiteissä turvaudutaan, luojan kiitos, suhteelliseen minimalistiseen kaavaan: yksinkertainen komppi + pari melodista elementtiä. OK, hitit Juicy ja Big Poppa ovat minulle liian letkeitä, ja levy kaipaisi vielä paria Gimme the Loot -tyyppistä mantraa. Mutta harvoin kukaan artisti kykenee yhdistämään yhtä tasaisen laadun tällaiseen skaalaan aitoja tunnereaktioita. Artistin suhde seksiin on vulgaari muttei brutaali, ja Suicidal Thoughts ON lakonisen mietityttävä.
Belle & Sebastian
2/5
Uskovat, että aina voi lisätä vielä yhden nuotin melodiaan. Saattavat jopa kokea, että tällä tavalla lopputulos paranee, ja joskus bändi riipiikin kasaan hyviä hetkiä. Nuotteja vähentämällä melodiat vain voisivat jäädä mieleen.
Grizzly Bear
2/5
Ei aina pelkkää tunnelmointia, mutta tuntuu siltä kuin bändiä ei haittaisi, vaikka olisi. En voi antaa yli kakkosta levylle, joka on näin vaikea kuunnella loppuun, mutten myöskään alle kakkosta levylle, jonka eteen on valmis yrittämään näin paljon..
Leonard Cohen
2/5
Ihan ok biisejä. Sääli että niitä on noin kolme. Sanojen kielikuvallinen absurdius ei jaksa kiinnostaa.
Dagmar Krause
3/5
Ihan kiva että Brechtin juttuja tehdään ymmärrettäväksi meillekin, jotka bluffaamme saksan osaamisemme. Draaman palasista koostettu levy on tietenkin kulutustavarana hankala. Mutta kuuntelen.
Van Morrison
2/5
Laulelua extraordinaire.
The Soft Boys
2/5
Tämä bändi pääsee niin pitkälle kuin 60-lukua fanittava uuden aallon bändi voi päästä ilman todellista inspiraatiota. Poikkeus: Insanely Jealous of You - ihmeen toimiva renkutus. 2,5.
The Velvet Underground
2/5
Koukut käytetty - aika eksperimentoida! Pisteet rytmikkäästä avauksesta, tarinasta ja Sister Raysta sikäli kuin se on biisi. Anteeksi mutta ei minulla jää John Calea kauhea ikävä..
Drive-By Truckers
3/5
Bändin fiksaatiot ovat koomisia ja siksi rohkeita - minua ainakin naurattaa ja liikutta läpi sedimentoituneimmankin rokkauksen. Ronnie and Neil!!
Death In Vegas
1/5
Rätisee keskitempoisesti. Mahdollisesti osoittaa arvonsa jossakin kontekstissa, mutten tiedä missä.
Simon & Garfunkel
2/5
Sitoutuneita melodikkoja, mutta sovittajina ja instrumentaation luojina harvinaisen tilannetajuttomia. Kuultavaa olisi, mutta en kyllä voi kuunnella.
Jerry Lee Lewis
2/5
Miksi nykyihmiset ovat niin valmiita antikvarisoimaan rock'n'rollia alentamalla sen livemusiikiksi? Olisi outoa valittaa setin kappaleista, mutta toisaalta minulle tulee kummallinen tunne, että vain niistä valittava saattaisi kuunnella juuri tätä levyä säännöllisesti.
Christina Aguilera
1/5
MTV:tä koulun jälkeen tuijottavana esiseksuaalisena lapsenakaan en ollut ihastunut Aguileran pakotettuun raspiin tai kromaattiseen melodisuuteen. Nyt kun voin arvostaa sanoitusten koko korniutta, voin todeta, että tämä ei ole minun juttuni.
Prefab Sprout
3/5
Tämä on tuotettu hyvin. Aivan tajuttoman hyvin. Äänimaailmassa on runsaasti elementtejä, mutta niiden välillä on "ilmaa", ja naisvokalistin tuomaa sävyä hyödynnetään toistuvalla mutta perustelulla tavalla. On tietenkin todettava, että bändin musiikki tasapainottelee mauttomuuden rajamailla. Olen silti taipuvaisempi arvostamaan sen melodisesti ja sovituksellisesti raikkaita hetkiä sen sijaan että valittaisin. 3,5.
Booker T. & The MG's
2/5
Sipulien ja lämpimän trebleisyyden voimalla matala 2, mutta on vaikea kuvitella tilanteita, joissa laittaisin tämän levynä soimaan.
R.E.M.
2/5
Aina välillä massasta erottuu jotain kuulemisen arvoista (avausbiisi, Perfect Circle, kaksi viimeistä..), mutta kokonaisuudessaan tämä puksuttaa raiteillaan turhan tasaisesti, ja kyllä, meinasin nukahtaa ensimmäisen puoliskon loppupäässä. Olisiko tämä ollut avain heidän visioonsa?
2Pac
3/5
Artisti ei pelkää heittää hommaa popiksi, minkä ansiosta levy pysyy kiinnostavana loppuun saakka - eikä jokaista sanaakaan nyt tarvitse niin tarkasti kuunnella. Jotain arveluttavaa tässä tyypissä kuitenkin on: uskookohan hän omaan fantasiaansa? Entä onko hänen tosiaan niin paljon vaikeampaa elää omissa nahoissaan kuin meidän muiden?
Depeche Mode
3/5
Tämä taitaa olla paperilla parempi kuin kokemuksena: konsumeristinen synkkyys on tunnelmana riittämätön kannattelemaan albumia. Ei niin etteikö levyllä olisi hyviä raitoja - myös klassikoiden lisäksi. Jostain syystä en kuitenkaan näe itseäni kuluttamassa niitä kovinkaan usein.
Michael Kiwanuka
2/5
On selvää, että tämä artisti tuntee, kokee ja haltioituu ideoista, erityisesti 70-lukulaisuudesta. Sääli, että hän on melodikkona melko avuton.
Jimmy Smith
1/5
Vaeltelee leikkisästi sillä tavalla, että hei, tämähän voisi olla nimeltään vaikka Back At The Chicken Shack.
Super Furry Animals
2/5
Jos heidän pitäisi valita suosikkinsa 60-luvun brittibändeistä, valinta olisi The Who. Ei tämä paskaa musiikkia ole, mutta on sanomattomakin selvää, että kappaleet ovat minulle väärästä, vähän raskaasta ja toisaalta hupsuttelevasta muotista.
Beth Orton
1/5
Ajan kliseistämää laulelua + tasaisen keskitempoinen ysäribiitti (tai ei). Pettymyksenä jostain syystä erityisen harmittava.
John Lennon
4/5
Artistin liioiteltu regressio on kivuliasta kuunneltavaa, minkä ansiosta levy tavoittaa jotain siitä väkivaltaisuudesta, jota metallibändit kai havittelevat. On totta, että osa kappaleista redusoituu luonnoksiksi, mutta joukossa on myös huippubiisejä (erityisesti Mother - mitä helvettiä), ja tunnelma sekä ilmiselvä inspiraatio kantavat läpi hätäisempienkin kehitelmien. Voitko uskoa: levy joka pitää kuulla ennen kuolemaa.
Herbie Hancock
1/5
Uskaltaa funkata. Ei niin että kuuntelisin uudelleen. 1,5.
The Lemonheads
2/5
Pop-punk lähtee leirinuotiolle. Mitähän tämä kaipaisi... Variaatiota? Riffejä? Ehkä vain koukkuja.
The Byrds
2/5
Oikeuksiinsa nousevat Carole Kingin vähän junnaava rallatus ja folkahtava readymade "Old John Robertson". Kertoo tarpeeksi.
Venom
2/5
En ole koskaan onnistunut vaalimaan itsessäni sitä vakavuutena ilmenevää huumorintajua, jota tämän tason camp edellyttää. Tykkään jostain syystä Amebixista, eli osa näistäkin biiseistä on ihan ok tai ok+. Tosiaalta monet ovat aika tylsiä - ja ai niin, koska en ole millään tavalla sidottu levyn klassisuuteen, otan vapauden kommentoida sanoja: haha, ei vittu.
Morrissey
2/5
Oli vaikea keskittyä. Ei kauheasti haitannut. Hyvin tuotettu ja sovitettu, muuten.
Jeff Beck
2/5
En vieläkään ymmärrä, missä mielessä Jeff on loistava kitaristi. Hänen soittonsa kuulostaa siltä, kuin hän ei koskisi kitaran nauhoja oikeanlaisella paineella. Johtuuko tämä siitä, että hän on niin taitava? Muita huomioita: Rod kuulostaa ihan kivalta vaikkakaan ei valmiilta, sovituksellisesti levy on kaoottinen, biisimateriaaliltaan taas turvallinen. 2-.
Gotan Project
2/5
Tässä on pari hersyvää sinkkua, erityisesti Queremos paz, jonka riffi on oikeastaan nerokas. Mutta koska tyylikkään äänimaailman luominen ei ole popmusiikin ainoa funktio, kiinnostus itse levyyn lopahtaa ennemmin tai myöhemmin.
Belle & Sebastian
2/5
Varsinkin alkupuoliskolla yllättävä määrä MELKEIN hyviä biisejä. Samaistuttavammalla esteettisellä ilmeellä voisi antaa enemmänkin anteeksi.
Garbage
3/5
Bändissä on sympaattinen laulaja, joka keksii kivoja, simplistisiä melodioita, ja kolme vähemmän sympaattista jätkää, jotka kehittelevät 90-lukua historian loppuna pitäviä instrumentaalibreikkejä. Vaikka kaikista biiseistä voisi pätkäistä minuutin lopusta, niiden ensimmäiset 180 sekuntia ovat yleensä kuulemisen arvoisia. (Saatanan metronomi!!)
Portishead
3/5
Toivoisin, ettei heidän masistelunsa olisi ihan näin ehdotonta, mutta jään silti kuuntelemaan jokaista levyllä esitettyä ideaa. Ei vakituiseen kulutukseen - vain kulutukseen.
Randy Newman
3/5
Hahmoilla olisi enemmänkin sanottavaa kuin jaksan kuunnella. Musiikillisesti osaan nykyään samaistua New Orleans/Dixieland-rakenteisiin, joten homma toimii.
Nick Drake
1/5
Olemme eri taajuuksilla. Vääränlaista värähtelyä aiheuttaa melkeinpä kaikki sävellyksistä lauluääneen. Harmi.
Beck
2/5
Kaikki on tälle muusikolle niin vaivatonta, että hän tyytyy sävellyksissään letkeän lakoniseen tunnelmaan. Lisäksi hänen käsityksensä rockista on 90-luvun grunge. Ei minulle, mutta toinen piste siitä että yritin keskivertoa enemmän.
Slipknot
2/5
Ei helvetti - tämähän jaksoi viihdyttää kolme neljäsosaa kestostaan, enkä onneksi edes keskittynyt sanoihin. Mutta missäköhän todellisuudessa soittaisin levyn uudelleen?
Sonic Youth
3/5
Juu, en minäkään usko, että nämä biisit jäävät päähäni soimaan ikuisiksi ajoiksi. Mutta kitarasoundi on korvia hivelevä (kerrankin bändi joka hyötyy "ammattimaisesta" tuotannosta), ja kun Youth Against Fascism vaihtuu HC-coveriin, ja se taas yhteen Kim-biisiin, olen ihan "fiiliksissä".
The The
2/5
Repii kakkosen parin biisin melodisella rytmiikalla. Mutta herra laulaja - mitä sinä teet?
Joanna Newsom
2/5
Tekisi mieli antaa tunnustus artistin melodiantajulle. Hankalaa - hän on sen verran seonnut kiuruihin ja muuhun rekvisiittaan.
Moby Grape
3/5
Voiko olla, että tämän bändin "energia" tosiaan saa minut kuuntelemaan näitä biisejä yhä uudelleen? En löydä hittejä, mutta tavoitan hyviä hetkiä ja äänimaailman, johon haluaa palata. Kaipa syynä on 67.
The Teardrop Explodes
2/5
Pari vetävää riffiä/bassokuviota - eli mitä kasarilta nyt sopii odottaa. En ole riittävän innoissani tarkistamaan mahdollisia laiminlyöntejäni. 2+
Anita Baker
2/5
Ansaitsisi ykkösen silkasta banaaliudestaan, mutta - ei helvetti - himoitsin levyn melkein nimibiisiä koko homman jälkeenkin. Lopullinen todiste melodisuuden transsendenssista suhteessa juustoon.
The 13th Floor Elevators
3/5
Tämän soundibändin koukkuisuuden voi välillä kyseenalaistaa, mutta jumalauta minkä soundin he onnistuvatkaan levylle tiivistämään. Parhaat biisit on muuten varattu alkuun ja loppuun: You're Gonna Miss Me (2:26 mittainen mini-mini-ooppera) ja Tried to Hide (tuurilla repäisty blues-succès).
The Sonics
3/5
Originaalit ovat yllättävänkin hyviä, enkä ole tästä edes kauhean yllättynyt. Bändi harrastaa koukkuja siinä määrin kuin niille on tilaa. Lainakappaleet eivät mielikuvituksettomuudestaan huolimatta häiritse, mutta onkohan mikään niistä tarpeellinen? Money? 3,5
David Gray
2/5
Tekee mieli olla tätä artistia kohtaan armollinen: hän kykenee toden teolla projisoimaan kuvaa popparista, joka vain tykkää soitella ja tehdä musiikkia. Babylon ansaitsee paikkansa unohdettujen radiohittien maailmassa.
George Jones
2/5
Tämä on esteettinen nautinto, mutta paria vakuuttavasti esitettyä sinkkua lukuun ottamatta sisällöllinen pettymys.
Sparks
3/5
Kekseliästä - enkä tarkoita tätä synonyyminä paskalle. Olin kuulevinani merkittävän määrän koukkuja, tai vähintään "hyviä juttuja", ja halusin pyörittää avausraidan heti uudelleen. Pitkitetty kuuntelu vaatisi silti huumorintajua, joka on minulle aivan liian spesifiä ja outoilevaa.
The Verve
1/5
Nuoret miehet viehättyvät äänistä, joita he tajuavat voivansa tuottaa suullaan ja soittimillaan. Samalla he laannuttavat arvostelijoiden huolia arviointiensa pehmentymisestä.
The Dandy Warhols
2/5
Ovat tyyppejä, jotka eivät skippaa 60-luvun rock-levyjensä orientalistisia jameja, mutta tekevät riittävästi välttääkseen täyden monotonisuuden - kai. "Minnesoter" oli ainakin terävä idea, ja levyllä on jotain muutakin kopioidun oloista ja toimivaa.
The Coral
3/5
Levyn soundi on vähän mollipopulistinen, mutta bändillä on ollut kiinnostusta äänittää muutakin kuin kivan kuuloista soittelua. Vakuuttajat: loppupuolen rokkarit Skeleton Key ja Bad Man.
Ian Dury
3/5
Ee-an ei ole taitava laulaja eikä kummoinen tulkitsija, mutta täytyyhän kuulijan asettua hänen puolelleen. Musiikillisesti artisti pyrkii enemmänkin leikkimään konventioilla kuin kehittämään jotain absoluuttisen tarttuvaa. Vika biisi on silti aika hauska.
Sinead O'Connor
2/5
Velloo ja värisee, kiteytyy keskellä lyyrisesti Black Boys on Mopeds:iin ja musiikillisesti Prince-coveriin, ja kaiken kaikkiaan melkein onnistuu. 2+
Kid Rock
2/5
Yllättäjä: jos levy olisi puolet lyhyempi, voisin realistisesti antaa kolmosen. Sanailu on vaivotonta ja huvittavaa, biiseissä on riittävästi ripoteltuja joskin hieman geneerisiä koukkuosuuksia, ja avaushitti on purkissa. 2+
Charles Mingus
1/5
Melkein kiinnostavaa siinä määrin kuin bluesia. 1+
Metallica
2/5
Ei esteettinen katastrofi, joskaan ei suuri nautinto - vain parin hitin ja keskivertoa kiinnostavamman riffin kantama, filleriä sisältävä LP, niin kuin LP:t nyt tuppaavat olemaan. Miksi ei 3? Koska bändin poporientaatio ei poista musiikin raskautta, eikä ainakaan paranna sanoja (Nothing Else Matters - iik).
B.B. King
3/5
Artisti on sekä taituri että esiintyjä, mikä on virkistävää yhdistettynä kevytbiittiseen musiikkiin. Viihdyttävää, kuulemisen arvoista.
Fred Neil
1/5
Sori - tässä ei ole mitään, mitä haluaisin kuulla uudelleen. Everybody's Talkin soi kivemmin Midnight Cowboyn taustalla ja toisen tyypin tulkitsemana.
Missy Elliott
3/5
Yksi listan yllättäjistä, mutta miksi? Jos joku, ömm, Kendrick olisi vetänyt näitä huolella valmisteltuja biisejä, kaikki olisivat pähkinöinä. Kielellisen ymmärryksen ylittävä hittikertsi: check.
The Beach Boys
3/5
Bändi on tällä levyllä luottanut melodisuuteen jaksamatta kehittää definitiivisyyttä. Tulos ei ole mullistava, mutta se on kiinnostava, ja jaksan keskittyä toisellakin kerralla.
Frank Sinatra
3/5
Sosiaalis-ajallinen etäisyys Sinatran musiikista estää minua pitämästä hänen kappaleitaan kovinkaan tarttuvina, mutta tämä ei poista hänen äänensä
puhdasta nautinnollisuutta tai sanoitusten hersyvyyttä. Artisti yksinkertaisesti voittaa kuulijan puolelleen.
The Doors
3/5
Laulajan suoritus on vaihteleva - välillä ärisevä tai pönöttävä, välillä blues-kontekstissa ihan toimiva. Musiikki on kyllä kohdallaan. Vaikken täysin lämpenekään sen esteettiselle ilmeelle, eli flirttailulle synkän arvoituksellisuuden kanssa, useiden näistä biiseistä teho on kiistämätöntä, erityisesti Love Her Madly:n.
Neil Young & Crazy Horse
2/5
Neil vähät välittää: ääni väreilee persoonallisesta ihan vain pahan kuuloiseen, ja biisit venyvät horisonttiin saakka. Ainoa ilmiselvä koukku on F*!#in' Up:issa, mikä ei riitä silloin, kun kuulija tuntee houkutusta skipata puolet raidoista niiden puolivälistä lähtien. Tiedän, että artistin kitara kuulostaa upealta, ja että materiaali ei ole mitenkään paskaa. 2,5
Christine and the Queens
2/5
On selvää, että tämä on ärsyttävää - melodisesti siis (säveliä, jotka leijailevat Flow-festarin ilmassa alkuillan suvantovaiheessa). Mutta välillä taas ei, ja levyltä paljastuu ihan vaikuttaviakin "juttuja". Sanomaltaan toisintaa rockin ydintä Elviksestä lähtien.
T. Rex
3/5
Tässä biisintekotekniikka alkaa paljastua inspiraation alta. Jälkimmäistäkin on. Mutta mitenhän levy uppoisi ilman Telegram Samia?
Cornershop
2/5
Onnessaan keksimästään sekoituksesta bändi ei ole kokenut tarpeelliseksi säveltää biiseihin B-osia. Harmi - musiikki on vetävän kuuloista, mutta sen pitäisi tehdä enemmän.
Stevie Wonder
4/5
Kyllä, tämä on välillä imelää, jazzahtavaa jne. Mutta levyn melodisuus on samalla niin sujuvaa, vaivatonta ja kekseliästä, svengi niin tauotonta, että en voi estää nautintoa heräämästä. Kaikkien pitäisi kuulla tämä ainakin kerran.
The Clash
4/5
Molemmilla puolilla on pienet suvantonsa. Loput on rokkia, jota parempaa saa hakea. 4,5
Elbow
1/5
Yllättävänkin unohdettavaa. Kiva Manc-aksentti.
Machito
1/5
Saisipa kuunnella vain näitä rumpuja!
The Cure
2/5
Huonoa: ei melodiaa, ei rytmiä - vain yhtä massaa - ja kuinka hidasta! Ei B-osia, hätäiset sanat. Hyvää: eka biisi ratsastaa riffillään kiitettäväksi kokemukseksi. Soundi on loppuun saakka viilattu ja ihan pysäyttävä. Toisin sanoen tämä kannattanee kuulla kerran. Ainakin levy on lyhyempi kuin... Disintegration.
David Bowie
2/5
A-puoli noin 3,5: Bowie laittaa Enon poppaamaan, ja hei, näillä kavereillahan on ideoita. Entä onko B-puoli muutakin kuin huttua? Minulla ei ainakaan ole aikaa ottaa selvää. 2,5
Beatles
5/5
On bändejä, jotka svengaavat vetävämmin, joiden estetiikka on houkuttelevampaa, ja jotka vastavat paremmin siihen dekadenssin tarpeeseen, joka meillä kaikilla tuntuu olevan. Mutta mainitse yksi levy, jolla on näin monta nerokasta koukkua: A Hard Day's Night, I'm Happy Just to Dance With You, Can't Buy Me Love, Any Time at All, You Can't Do That... Kaiken kaikkiaan LP on pop-rockin huipentuma - ja valtaosin Lennonin vastuulla.
Genesis
2/5
Broo-o-oo-way! Lisää tätä, vähemmän pituutta ja hupsuttelua, kiitos. Osaatte kuitenkin säveltää.
N.E.R.D
1/5
Tässä geneeristä alavirettä on oudoitettu koristelulla, kuten jännillä soinnuilla, sähköskeballa ja progehtavilla rytmeillä. Vaikea kuunneltava.
Simply Red
2/5
Tulee mieleen Heaven-kappaleen sanat: paikka jossa ei tapahdu mitään. Mutta levy herää eloon B-puolen alussa, mikä ehkä riittää matalaan kakkoseen.
The Black Keys
3/5
Tämä levy alkaa esimerkillisesti, mutta vakiintuu tietynlaiseksi standardi-pop-blues/-soul -kokoelmaksi. Ei siinä etteikö kaikki MIELLYTTÄISI korvaa.
Kanye West
3/5
Tällainen mahtipontisuus on vähän raskasta, mutta ideoista ei levyllä ole pulaa, ja artisti on pyrkinyt veistämään ne mahdollisimman teräviksi. Paha saa palkkansa, eli loppua kohti LP hiipuu melko keskinkertaiseksi.
The xx
3/5
Tyylikkäästi toteutettu - valitettavasti. Hillitty "moderni saundi" ärsyttää, mutta melodisuus kompensoi riittävästi. Moneen kertaan kuultu Intro on helvetin hyvä.
The Fall
3/5
Hyviä biisejä - keksittyjä ja varastettuja. Solistin ideana on kuulostaa huonolla tavalla melkein hyvältä, mikä on ok, ja sanat toimivat sikäli kuin niitä jaksaa lukea mukana.
UB40
2/5
Ovat tyytyväisiä siihen, että saavat jammailla omalla tyylillään - ei stressiä biisinteosta, kunhan basisti keksii hersyvän kuvion.
Alice In Chains
2/5
Harmillisen raskasta - taidot menevät hukkaan.
CHIC
3/5
Soundaa siltä kuin voisi olettaa - ja biisit ovat oletettua parempia, vaikka Good Times ei ylläkään I Want Your Loven tasolle.
The Beta Band
1/5
Tykkäävät 60-luvun musiikista; leikkivät 2000-luvun alun elektronisilla taustoilla. Tämä ei putoa: soundissa on jonkinlaista "pompsahtelua", johon liitän Paul McCartneyn hupsun puolen. Viimeinen biisi varmistaa epäonnistumisen. Hirveä kappale.
Siouxsie And The Banshees
2/5
Ikävä sanoa, mutta odotin tämän loppumista: artistin leikittely harmonisuuden ja harmoniattomuuden rajalla (puhumattakaan pyrkimyksestä kieltää rytmi) johtaa juuri siihen, mitä hän tilaa. Ja sitten, outoa kyllä, levy herää eloon kahden viimeisen biisin aikana, mikä pelastaa jotakin.
Miles Davis
1/5
Improvisointi tappaa varovaisen kiinnostuksen teemoja kohtaan. Jazz-artistit ovat väärässä metafysiikasta.
Dizzee Rascal
2/5
Biitit on käännetty niin kovalle että tekee aika tiukkaa vastaanottaa tämä aistimellisesti. Ja miksi grime on aina niin Hi-Fi:ä? Harmi - pidän pohjavireestä.
Radiohead
2/5
Sopii yliopisto-opiskelijoiden "patonki ja viini"-iltojen taustalle. How to Disappear Completely ja Idioteque tuovat jotain uutta pöydälle.
Ali Farka Touré
2/5
Miellyttäviä variaatioita hyvästä riffistä.
k.d. lang
2/5
Tämä versio kantrista on sävyltään tuoretta mutta sävellyksellisesti vähän geneerisen tuntuista - ehkä juuri tuoreesta sävystä johtuen. Black Coffee vaihtaa tunnelmaa toimivasti.
Elis Regina
1/5
Tiedätkö, loppua kohti tämä menee kohtalaisen siedettäväksi. Mutta esim. Saudade Eterna:ssa on inhokkipotentiaalia.
Gene Clark
1/5
Tämä Byrd on kuunnellut The Bandia ja tehnyt tämmöistä. Biisit koostuvat ikävä kyllä koukkujen muotoisista aukoista - ja tämä on tosiaan vähän ikävää, koska artisti herättää pientä sympatiaa.
Cream
2/5
Niin raskasta kuin musiikin ikinä tarvitsee olla. Levyn alussa on pari hyvää riffiä. Vokaalit harvinaisen epävakuuttavia.
John Prine
3/5
Tarkoituksena on kuunnella tarinointia, joka onkin paikoin lähes pysäyttävää, mutta valitettavasti kaipaisin vielä vähän kekseliäisyyttä biisien musiikilliseen puoleen. Toimii levy tällaisenaankin.
Les Rythmes Digitales
3/5
Elektroninen artisti, joka tietää, mitä tarkoittaa "koukku". Levy sisältää muutaman mitäänsanomattoman vitsin, mutta kaiken kaikkiaan tämä on hieno yritys.
Country Joe & The Fish
1/5
Hyvä ensimmäinen kappale. Sen jälkeen levy degeneroituu ei-paskaksi ja lopulta melko lähelle turhuutta. Miinusta pop-historian yököttävimmästä lainista: "I hunger for your porpoise mouth."
John Lennon
3/5
Tämä on ehkä tasaisempi kuin Plastic Ono Band muttei yhtä häkellyttävä. Balladit ja hitaat rockit ovat vaihtelevassa määrin kiinnostavia. Oh Yoko! taas on upea lopetus.
Bob Marley & The Wailers
4/5
Bob lypsää hämmästyttävän paljon yksinkertaisimmista sointuvaihdoksista ja parin nuotin melodioista: kun biisi tuntuu junnaavan, yhtäkkiä iho nousee kananlihalle. Levy tarjoaa jotain, jota kannattaa yrittää ymmärtää. No Woman No Cry ei haittaa asiaa.
Bruce Springsteen
3/5
Tätä kuunnellessa vajoaa omiin ajatuksiinsa, paitsi ehkä Atlantic Cityn kohdalla, KUNNES ryhtyy huvikseen lukemaan sanoja: kaikkiin tarinoihin jää koukkuun. Tässä mielessä levy on saauvutus, vaikka sen kuluttaminen tuntuukin raskaalta.
Motörhead
2/5
Musiikki on selvästi korkean kakkosen luokkaa, mutta mietin pitkään, kannattaako tämä siitä huolimatta kuulla - onhan soundi tavallaan ainutlaatuinen. Lopulta on todettava, että vain Ace of Spades on oleellinen.
Solange
2/5
Artistin tyylittely toimii silloin, kun se tukeutuu pop-melodiaan. Parin ekan biisin jälkeen hän tyytyy yleensä tyyliin.
Steely Dan
2/5
Ei niin paha: hupsuttelu ja höpsöttely on jätetty minimiin, ja bändi jaksaa ihan rokata.
Lou Reed
2/5
Uskottavat puitteet, mutta jotain puuttuu: tasalaatuisen kiinnostavat kappaleet. Aihepiiri ei ainakaan niitä korvaa.
The Stranglers
2/5
Arvostan bändin omaperäisen haahuilevaa mutta silti napakkaa biisintekotyyliä. Superhittejä levy ei kuitenkaan sisällä, ja sanoitukset ovat kuin 14-vuotiaalta, joka keksii vain väkivaltafantasioita yrittäessään miettiä, minkälaiset lyriikat olisivat mahdollisimman "punk".
Tortoise
2/5
Mistä vetoa, että tämä on instrumentaalimusiikkia vain siksi, että soittajat ovat "cooleja" tyyppejä, jotka pelkäävät, että nolaisivat itsensä itsensä, jos yrittäisivät laulaa? Levy on sinänsä yllättävänkin kiinnostava: en välttämättä kuuntelisi uudelleen, mutta kelasin taaksepäin aina silloin, kun jokin kohta meni minulta ohi.
Bruce Springsteen
5/5
Alun mantra on kappaleena keskinkertainen mutta konseptina nerokas (todiste: se on meille kaikille tuttu). Tätä seuraa 11 biisin kokonaisuus, jota ei ole laadun puolesta ylitetty varmaan koskaan. Myös B-puolen fillerijakso jää soimaan päähän, ja sen jälkeen on ajoitettu, ei vain yksi, vaan kaksi pientä mestariteosta, Glory Days ja Dancing In the Dark. Aliarvostetuin osuus: Cover Me - Working on the Highway. Ja ai niin, plussaa siitä, että levy saa minut nauttimaan kasarisynasta (olisi tämä 5/5 muutenkin).
Miles Davis
1/5
Osa B-puolesta oli jazziksi sulatettavaa.
KISS
2/5
Bändillä on tietty tatsi yksinkertaisiin sointukuvioihin, jotka saavat kuulijan taputtamaan jalkaa. Mutta musiikkina tämä on kämäistä, ja kämäisyys toimii vain yhdistettynä hyvään makuun - eikä KISS:in luomassa pienoisuniversumissa tunneta koko käsitettä. Biisit kuten Sweet Pain (ei itseasiassa musiikillisesti paha), Beth (balladi) ja Do You Love Me (rakastaako hän minua eikä vain rahojani?) ovat kaikki omalla tavallaan surkuhupaisia. Ja silti sinkut ovat oikeita sinkkuja.
Dinosaur Jr.
2/5
Biisit eivät tarvitse paljoa sisältöä, kun taustalla on kokeilevan raskas kitarasoundi. Tai niin tämä bändi uskoo. Tosiasiassa raskaus levittäytyy myös kuuntelukokemukseen, eivätkä koukkuisuuden kiteytymät (esim. Raisans) täysin pelasta sitä. 2,5.
Dexys Midnight Runners
2/5
Come On Eileen edustaa kaikkea, mitä tämä bändi haluaisi olla. Mahtava kappale.
Funkadelic
2/5
Uskovat, että funkista tulee maksaa hinta raskaudella ja teknisyydellä. Miksi?
The Divine Comedy
1/5
Huonoa Disney-musiikkia aikuisille.
The Rolling Stones
4/5
Bändin yliarvostetuin levy on myös muodollisessa täydellisyydessään yksi sen parhaista. Gimme Shelter keskittyy liiaksi tunnelmointiin huippuriffien tai -melodioiden kustannuksella, mutta se on uskomattomaton tehokkaasti tuotettu. Nimibiisi ja You Can't Always Get What You Want ovat vähän turhan letkeitä, mutta silti ilmiselviä onnistumisia. Pidän Beggarsin "deep cuteista" enemmän, ja Exilella on runsaammin löydettävää. Silti jokainen Let It Bleedin raidoista on kuulemisen arvoinen - ja Keithin You Got the Silver ansaitsee erityismaininnan, eikö?
Soul II Soul
2/5
Hyödyntää kaikenlaista kivan tuttua ja toimii - siis taustalla.
The Saints
2/5
Toimii parhaiten riffittelynä - muutoin melodian tai rytmisten koukkujen puute käy valitettavan raskaaksi. Elävä todiste siitä, että "rokkaaminen" ei riitä, jos haluaa soittaa rokkia.
The Cramps
2/5
Hyvä soundi mutta mitä väliä. Musiikki on parhaimmillaan silloin, kun bändi lähestyy eniten sitä 50-lukua, jonka imagollisia käytäntöjä vääntelemällä he pyrkivät esittämään itsensä kiinnostavina. Silti tonk-tonk-tonk-tonk ja täng-täng-täng-täng käyvät raskaaksi.
The Specials
3/5
Ei epäilystäkään: tällä bändillä on muitakin ideoita kuin vain tyylillisiä, ja biisinteko/coverointi kantaa melko hyvin läpi koko LP:n. Hurahdinko ska:han? Ehkä melkein, kuten ennenkin. 3,5
Erykah Badu
1/5
En olisi odottanut, että tämä on näin laulelua - ja vielä näin venytettyä. Artisti luottaa efektiin, joka syntyy hänen äänensä nasaaliutumisesta tietyissä, kriittisissä pisteissä. Ei valitettavasti pelasta tylsyydeltä.
Arrested Development
2/5
Kiinnittää välillä huomion, muttei aina hyvällä tavalla, sillä tällä levyllä sanoitusten silmplistisyys ei yleensä välity rohkeutena. Tennesseessa on koukkua, tai ainakin koukkuisuutta.
Massive Attack
1/5
Hidasta ja tasapaksua trip-hopmaisella tavalla, sävytettynä joko ärsyttävän ekspressiivisellä laululla tai jutustelulla, joka ei johda mihinkään. Jollain tapaa minun täytyy olla väärässä?
The White Stripes
3/5
Jack ja Meg pyrkivät erottelemaan omat kappaleensa toisistaan, mikä melkein itsessään tekee heidän bändistään paremman kuin muut. Jackin primitivistinen kokeilevuus toki johtaa siihen, että huippubiisit ovat liian riippuvaisia sattumasta. Jaksoin silti kuunnella levyn kaikki biisit - ja tasaisen kiinnostuneena.
X-Ray Spex
3/5
Ei mikään helpoin levy: selvien koukkumelodioiden sijasta bändi harrastaa jippoja (huom. esim. rytmi, tempo, instrumentaatio). Silti levyllä saavutetaan jotain ainutlaatuista. Ja mikä laulaja. 3,5
Bill Callahan
1/5
Artistilla ei ole taitoa tai kiinnostusta erotella hauskoja ideoita hupsuista. Hänellä ei myöskään ole riittävää huumorintajua matalaan puhelauluun.
OutKast
3/5
Ei kuulosta vanhentuneelta 2000-luvun alun koneinstrumentaatiosta huolimatta. Asiaan voi vaikuttaa se, että duo käsittelee melodiaa kuin se olisi muovailuvahaa. Onko levy liian pitkä? Sisältääkö se myös filleriä ja jazz-flirttailua? Totta kai, mutta samalla nöyrryn sen massan edessä.
Pet Shop Boys
3/5
Loistava avaus - jopa avartava. Esteettisesti LP on minulle välillä liikaa, välillä ei. Joka tapauksessa levy on tunnistettava saavutus. 3,5
Deep Purple
2/5
Tulen harmittavaan lopputulokseen: ei toimi. Minäkin kaipaan musiikkiin enemmän romantiikkaa kuin pelkällä riffittelyllä ja kiljunnalla on mahdollista saada aikaan. Tosin Child in Timen vastustamaton meemiarvo takaa 2 pistettä.
Buffalo Springfield
2/5
Levy on perusluonteeltaan tasokasta filleriä: materiaalia, jonka hyvä sinkku voisi nostaa itsensä yläpuolelle. I can't get no. 2,5
Daft Punk
2/5
Vaatisi kai arvion tanssilattialla. Mutta jäisinkö silloinkaan hillumaan Around the Worldin jälkeen?
Fairport Convention
3/5
Eivät tyydy musiikkinsa kiistattomaan kauneuteen, vaan uskaltavat osoittaa myös huumorintajuaan. Todettakoon: oli hyvä idea laulaa levyn toinen biisi ranskaksi.
Manic Street Preachers
2/5
Tämä bändi osaa käsitellä melodiaa - rytmiä ei niinkään. Arvostan heidän pyrkimystään rakentaa kappaleita, mutta lopputuloksesta puuttuu iskevyyttä: levyn tahtiin on liian helppo vajota omiin ajatuksiinsa. Missähän määrin terävyys ihan vain hukkuu vuoren kokoiseen tuotantomassaan? 2,5
Jack White
2/5
Hän on "tehny levyn".
Tina Turner
3/5
Todellinen LP: kokonaisuudessa on väistämättömyyden tuntua siitä huolimatta, että mukaan on valikoitu tuttuja covereita. Hittibiisi on Oikeasti Hyvä ja nimibiisi oman naiiviutensa tyylikkäästi ylittävä. Osa biiseistä kompastelee kummalliseen, konemaiseen tarkkuuteen, jota ainakin osa tuottajista on halunnut painottaa. Mutta on ilahduttavaa kuulla, miten artisti värittää Beatlesin uudelleen. 3+
Spacemen 3
1/5
Musiikkia jonka tahtiin säveltää omia kappaleita - ei tule tielle.
Joe Ely
2/5
Tämän levyn soundissa on sofistikoituneisuutta, joka ikävä kyllä toimii sen toimivuutta vastaan. Ensi kuulemalta kovinkaan paljoa kappaleiden varsinaisesta sisällöstä ei jäänyt mieleen. Mutta taitavia kantrimuusikoita.
Alice Cooper
3/5
Artisti on luonut biiseille omat ilmeensä ja sisältönsä, mikä on koskettavaa. Levyn konseptuaalinen luonne on tietenkin kyseenalainen (ei "shokeeraavuuden" vuoksi), mutta kuuntelisin sen uudelleen.
Laibach
2/5
Työllä ja taidolla rakennettu - ei omia, satiirisia (tai jotain) lähtökohtiaan ylittävä.
Wu-Tang Clan
4/5
Esimerkillistä fantasian rakentamista, koomisen koskettavia hahmoja ja, tosiaan, BIISIT: mistä he repivät niin monta niin hyvää? Kiinnostukseni horjuu vain silloin, kun porukka innostuu räppäämään dissonantteihin jazz-sointuihin. 4+
David Holmes
1/5
Biitti soi. Välissä pölistään jotain.
Megadeth
2/5
Taitavaa ja tehokastakin kitarointia, erityisesti avausraidalla.
Wire
4/5
Tämä on saavutuksena ainutlaatuinen. Kaikki olisi pedattu tunnelmapaloille, joita oppineet kuulijat yliarvostavat niiden äkkivääryyden vuoksi, mutta tosiasiassa bändin esittelemät palaset ovat kappaleita - ja monet ensiluokkaisia sellaisia (sekä hitaat että nopeat toimivat, uskomatonta). Vain pari miinusta: vaikka levyn ajallinen pituus on järkevä, sen metafyysinen kesto on väsyttävä. En tiedä, olenko onnistunut kuuntelemaan kokonaisuutta yhdeltä istumalta. Lisäksi LP:n soundi nyt vain on ohut. Kuuluu asiaan, mutta esteettiseltä kannalta en voi täysin ohittaa tätä. Näistä syistä ei 5.
Emmylou Harris
2/5
Levy alkaa hyvin, mutta pidemmälle tultaessa alkaa selvitä, missä määrin Coat of Many Colors:in kritiikitön kornius määrittää artistin kokemusta todellisuudesta. Ja mitä siinä yhdessä biisissä sanottiin...?
Deep Purple
3/5
Kaksi kunnioitettavaa meemiä ja bluesia kukkoillen. Onnistunut levy.
The Birthday Party
2/5
Nick olisi varmaan sitä mieltä, että kritiikki vain todistaa, kuinka ainutlaatuinen tämä levy on. Ei se olekaan ihan paska, koska melodiattomuus pakottaa artistin välittämään rytmistä. Mitä itse kuunteluun tulee...
The Prodigy
3/5
Hyvä, että he alentuivat vokaaliraitoihin. Levy kannattaa kuunnella, vaikkei tyylilajin kiistämätön tehokkuus riittäisikään loputtomaan mielenkiintoon sitä kohtaan. Matala 3
The Jesus And Mary Chain
2/5
Soundimusiikiksi yllättävän välittävää. Silti liian riippuvaista siitä, tykkääkö kiertävistä sähkölaitteista. 2+
Peter Gabriel
1/5
Progemuusikon yritys vaihtaa poppiin. Ainakin viimeinen biisi on parempi kuin ensimmäinen.
Scissor Sisters
2/5
Tajuan hittisinkun, en tajua Pink Floyd -coveria. Ylipäänsä levy on jokseenkin viihdyttävä, mutta sillä ei ole millään tavoin erottuvaa ilmettä - muuten kuin ehkä suhteessa julkaisun kontekstiin, millä ei historiallisesta näkökulmasta ole väliä. 2,5
Rocket From The Crypt
2/5
Jos Johnny Thunders olisi käynyt 15 vuotta salilla, ja iso levy-yhtiö olisi säveltänyt hänelle levyn. Paras taitaa olla intro - sitä voi kutsua energiseksi. Ja jos levy pitäisi kolmen/neljän ensimmäisen biisin tason, se voisi olla kolmosen arvoinen. 2,5
Jeff Buckley
2/5
Nössöyttä sen ei-toivottavassa muodossa (levyllä on jotain nimeltään "Corpus Christi Carol"). Jeff ei kuitenkaan ole toivoton muusikko, ja Hallelujah puskee hänen tulkintansa siirappisuuden läpi ihmeellisenä kappaleena.
FKA twigs
3/5
Oho, Flow-festarin alkuillassa leijailevia säveliä, jotka ottavat kappaleiden muodon - ja koukkujen! Two Weeks herättää kunnioitusta.
Saint Etienne
1/5
Myönnän, että he ovat bonganneet jotain uutta Neilistä. Mutta tämä levy: miten näin kevyet biitit voivat muovautua näin raskaaksi objektiksi?
Silver Jews
2/5
Levyn kantrifioituminen (eli paraneminen) kohti loppua sai minut sen verran optimistiseksi, että laitoin sen uudelleen alusta soimaan. Mmh, ei alku kauheasti innostavammalta kuulostanut (ehkä vähän). On kiva, että Lou Reed rohkaisee teknisesti kyseenalaisia laulajia esittämään biisejä, mutta olisi toivottavaa kuulostaa hieman paremmalla tavalla huonolta kuin tämän bändin solisti. 2,5
Elton John
2/5
Miksi hittibiisi on eepos, josta täytyy kuunnella kaksi minuuttia ennen kuin pääsee koukkuosuuteen? Muutenkin biisit ovat helvetin pitkiä - ja muut eivät ole hittejä. Sanoitukset ovat aikamoisia sikäli kuin niistä saa selvää: Bernie Taupin, mitä teet? Matala 2.
a-ha
2/5
Yksi nerokas meemi (se) ja yksi LP-raita, joka nostaa hymyn huulille (The Blue Sky). Kokonaisuus ei vakuuta.
Beck
1/5
Kun hänen coolin kyllästynyt, grungea teini-iässä imenyt äänensä tulee kuuluville, tiedän, että luvassa on raskas urakka. Yliarvostettu artisti.
Louis Prima
3/5
Jos jotain jazzin/swingin tapaista pitää kuunnella, niin tässä se on: New Orleans toimii perinnetietoisessa sisäsiittoisuudessaan rokotteena tekotaiteellisuutta vastaan. Levyllä on epäilyttävät hetkensä (The Lip), mutta se on aidosto viihdyttävä. Kiitän Buona Serasta (esimerkiksi), enkä kuuntele LP:tä viimeistä kertaa. 3,5
The Zutons
3/5
Tämä on niin hyvä levy kuin pentatonisella pop-garage-soundilla ja ilman varsinaista hittiä on mahdollista tehdä. Biiseissä on yritystä - jopa yllätyksellisyyttä.
Sonic Youth
2/5
Olen tavallaan kiinnostunut kuulemaan, mitä olen missannut, mutta tiedän, että minun pitää kahlata äänimassan läpi löytääkseni sen. Funktionaalinen 2,5.
Thin Lizzy
3/5
Pieni (mutta pitkäkestoinen) ihme: yli tunnin live-LP, joka alkaa ehkä hienoisesti kyllästyttää vasta aivan lopussa. Tällä bändillä on toimivia biisejäkin, vaikka toki tulen jatkossa etsimään niitä studiolevyiltä. Soundillisesti soitto on asiantuntevan, pehmeän keinahtelevaa - viihdyttää kyllä. 3+
Napalm Death
2/5
Kahden vokalistin yhteispeli toimii. Musiikissa myös johtomotiivin kaltaisia elementtejä. Valitettavasti tuplabasari ja blast beat vaikuttavat tylsistyttävästi. Levyyn puutuu ainakin vain pari kertaa kuunnelleena.
Miles Davis
1/5
Tässä yhdistyy taituruus jonkinlaiseen atmosfääriseen himmailuun. Aikaansa edellä, sanottaisiin. En vain ole lainkaan kiinnostunut kuuntelemaan.
Donald Fagen
1/5
Korruptoi ihmisiä ajattelemaan, että jazzille ominainen letkeys kuuluu normaaliin musiikkiin. Ensimmäisessä biisissä on jotain toimivaa.
Stereo MC's
2/5
Jossain määrin tarttuvaakin, mutta esitettynä eteenpäin tasaisesti puksuttavalla, elottomalla ysärikompilla. Vaikea kiinnostua enempää kuin yhden kuuntelun verran.
Hawkwind
2/5
Hämymusiikiksi viihdyttävää. Silti toimii minulle vain kuriositeettina. En tiedä, ansaitsevatko välipuheet plussaa vai miinusta.
Marvin Gaye
1/5
Pidän siitä, että hän valittaa yli tunnin avioerostaan (vaikken onnistunutkaan kuuntelemaan sanoja), mutta musiikillisesti tämä on suureksi osaksi sellaista lounge-höttöä että melkein ihmetyttää.
Thundercat
1/5
Sama soundi kuin se, jota Lamar on onnistuneesti hyödyntänyt pop-tarkoituksiinsa (todisteena feat). Tällä levyllä jazzaileva naljailu saa kuitenkin pöyristyttäviä piirteitä, ja kaikki sulatettava materiaali on haudattu "nokkelien" sointuvaihdosten ja rytmisen kikkailun massaan. En voi taipua: 1,5
Aretha Franklin
4/5
Tämä hittiparaati ei välttämättä kolahda heti, sillä kappaleet on rakennettu (tai lainattu) ennen kaikkea esittelemään artistin verratonta laulutaitoa ja -ääntä. Mutta hiljalleen biisit avautuvat ja paljastavat koukkunsa, jotka syntyvät milloin mistäkin: torviriffeistä, yllättävistä osista ja tietenkin ihan vain melodioista. Tämä levy täytyy kuulla.
2/5
Pidän artistista ja hänen "stailistaan", mutta valitettavasti kappaleet eivät mielestäni kestä kylmän kriittistä tarkastelua. Eka ja vika, joo. Ehkä pari muutakin. Keskiosa on vähän kantrimaisen formalistista massaa. 2,5
Ladysmith Black Mambazo
2/5
Kaunista ja määrätietoista, mutta jään janoamaan rytmiä.
Queen Latifah
3/5
Lämmin flow, terävät tausta ja riittävästi melodiaa (kiitos Jamaikalle). Lisäksi julkaisuvuodelle oireellinen kaoottisuus pysyy aisoissa. 3+
The Youngbloods
1/5
Satunnainen rock on ihan ok vaikkakaan ei spesiaalia. Joka toinen kappale taas on merkki tarpeesta olla erilainen - tai pahempaa. 1+
The Cult
3/5
Menestyksen toivossa bändi ja Rick valjastavat käyttöönsä raskaimmat aseet: AC/DC, Zep, Stones... Lopputuloksena on kova aloituskolmikko, pari muuta erottuvaa hetkeä ja miellyttävä vaikutelma huumorintajusta. Terävyys ei kestä ihan koko levyn ajan, mikä on näin peruspalasista kootussa musiikissa ymmärrettävää - helvetin vaikea laji.
R.E.M.
3/5
He vaikuttavat vieläkin siinä määrin taiderokkareilta, että joku saattaisi olla huolissaan. Silti musiikin kekseliäs, simplistinen melodisuus voittaa kuulijan puolelleen - ajan kuluessa mahdollisesti kasvavissa määrin.
Eminem
4/5
Ei vitsi eikä ei-vitsi: vain väkivaltaa humoristisena flow'na, joka satuttaa raskaudellaan mutta virtaa ohi kepeänä, verrattoman taitavana räppinä. Ei myöskään sovi unohtaa Eminemin valttikorttia: koukkuja, joita hän ei ole koskaan hävennyt, ja jotka ovat viime kädessä hänen suosionsa salaisuus. Vaikeaa kuunneltavaa; väistämätöntä kuunneltavaa. 4+
Bob Dylan
3/5
Dylanissa minua puhuttelee ennen kaikkea tapa, jolla hänen lauluänensä monimutkaistaa yksinkertaisia sointukulkuja synnyttämättä ylimääräistä melodiaa. Tällä LP:llä hänen äänensä on liiankin ponteva, mikä ei aina palvele kappaleita - jotka ovat hyviä. Sanoitukset ovat artistin parhaimmistoa, minulle kerrotaan. 3+
Rush
2/5
Ok, he uskovat, että koukut voi korvata sovittamalla useampi biisi-idea sinfoniaksi. Olen silti vastaanottavainen heidän kitarasoundilleen ja bändin soinnille. Niin, soitto kuulostaa ihan hyvältä, siis.
Madonna
3/5
Avaus on helpon tuntuinen mutta pirun tehokas: yksi kuuntelu ei riitä. Jos viehättyisin enemmän aikakauden elektronisesta tarkkuudesta, kuuntelisin loputkin uudelleen. Toimiva LP.
William Orbit
1/5
Ex-pilvenpolttajan koti-ilta.
Fever Ray
3/5
Aristi täydentää oman aikansa minimalistisia elektrotaustoja (tyylikeino jota en ole koskaan ihan ymmärtänyt) lempeällä kauhulla. Tärkeämpää on kuitenkin se, että levyllä on biisit kunnossa: esim. avaus on kekseliäästi skandifioitu blues, ja kakkonen on ihan vain melodisesti ja tulkinnallisesti toimiva.
Liz Phair
2/5
Tämä on parhaimmillaan lyhyissä himmailuibiiseissä, joissa artistin suhde melodiaan muuttuu: sen sijaan, että kitara ja laulu muodostaisivat alati kehittyvän, kontingentin pötkön, kuten monissa levyn "rokimmissa" kappaleissa, balladeissa melodia itsessään näyttää riittäneen. Mikä lofi? Rummut ehkä, joo. 2,5
Grandmaster Flash & The Furious Five
3/5
Kyllä, he huvittelevat ajoittain vain omaksi ilokseen - mutta aina hyvässä hengessä ja huumorintajuisesti. En ole varma, kuinka avartavia räpit ovat, mutta biitit ovat ohittamattomia.
Ice Cube
2/5
Viihdyttää ennen koettua yksitoikkoistumista. Pari biisiä, ei biittiä, lisää, ehkä?
Kraftwerk
3/5
Nerokas toteutus, ainutlaatuinen sinkku - mutta hetkinen, oliko tässä vain kolme biisiä? Voisin vannoa, että Eurooppa-levyllä oli neljä. Tunnelmakaan ei ole tällä kertaa yhtä pysäyttävä - vai onko kysymys vain siitä, kumman kuulin ensin?
Soft Machine
1/5
Hämmästyttävää. Koomista myös mutta liian harvoin.
AC/DC
3/5
Mutt Langen mielestä levyn paras veto on Touch Too Me - mitä merkitsee, että en välttämättä ole eri mieltä? Tärkein vetonaula on kuitenkin vokalisti itse, jonka karhea kurkku kompensoi hänen kiusallisen likaista mieltään. Musiikillisesti materiaalin taso kulkee aina nimikappaleen monumentaalisuudesta Shot Down in Flamesin puhtaaseen geneerisyyteen. Kokonaisuus pelaa omassa konseptuaalisessa (vai tarkoitanko konseptittomassa) kontekstissaan, pari biisiä myös itsenäisesti. 3,5
Bad Brains
2/5
Ainutlaatuinen (lue: kummallinen) yhdistelmä heviskittasoundeja ja pehmeitä vokaaleja (myös raspisina). Biiseissä on ajoittain koukun tynkää, eikä tämä ole kuulematta jättämisen arvoinen. Mutta nyt debyytti kutsuu.
Orange Juice
3/5
Minun on mahdotonta pitää epäonnistuneena levyä, jonka eteen olen valmis näkemään näin paljon vaivaa. Oliko avausbiisi hyvä? Entä se toinen? Jokin heidän ohuessa rock-skeptisyydessään saa minut epäilemään kuulemaani. Mutta kyllä nämä groovet vain toimivat.
Nick Cave & The Bad Seeds
3/5
Artistin fiksaatio romanttisiin kliseisiin on rassaavaa, jopa hämmentävää: hän kuulostaa kaikessa melodramaattisuudessaan siltä kuin uskoisi, mitä laulaa. Ja silti tämä levy on kiistaton onnistuminen, sillä Cave on valjastanut joukon tavanomaisia mutta tehokkaita melodioita ainakin A-puolen runoilujen tueksi. En ymmärrä, mutta tällä kertaa ei tarvitsekaan ymmärtää.
New York Dolls
4/5
Tämä LP ei ole koskaan kuulostanut näin hyvältä - outoa, mutta en valita. JT:n kitara olisi sellaisenaan tutkimusaihe, mutta myös biisit ovat pääosin vahvoja ja ihmeen persoonallisia - kuin Johansen olisi puolitietoisesti seurannut materiaalin sisäistä jännitettä ulkoisen muodon sijasta. Voidaan toki kysyä, mitä merkitsee se, että levyyn tykästymiseen voi mennä vuosia. Mutta juuri nyt en kysy!
Supergrass
2/5
Tämä voittaa helposti heidän roots-yritelmänsä. Huomion kiinnittäminen ei kuitenkaan riitä perusteeksi kulutukselle: en näe syytä sille, miksi soittaisin tätä esimerkiksi Reatardsin, Rip-Offsin tai Loli & The Chonesin sijasta. Garagessa ei ole tilaa kompromisseille. 2+
Buddy Holly & The Crickets
3/5
Ei suosikkini fiftareista: Elviksen ja Cochranin röyhkeämpi humoristisuus vetoaa minuun enemmän kuin Buddyn yleistä hyväksyntää nauttiva pop - mikä ei tarkoita, etteikö tälläkin LP:llä olisi lukuisia äärimmäisen toimivia ratkaisuja. Soundi on myös hieno, tietenkin. Oh Boy, saisipa vain taustakuoron pois!
Bebel Gilberto
2/5
Genren ulkopuolella koukkailut ovat kulutettavaa musiikkia. Tsekkaa August Day Song.
The Chemical Brothers
2/5
Heidän käsityksensä ajasta on minulle liian ajaton, mutta välillä massan seasta erottuu jotain vastustamatonta kuin It Doesn't Matter. Levy tuli jopa kuunneltua skippailematta.
My Bloody Valentine
2/5
Sopii niille, jotka kuvittelevat naiivisti, että kaihoisan fiiliksen herääminen on hyvän taiteen merkki. On tällä LP:llä silti pysäyttävät hetkensä, erityisesti No More Sorry - kuuntele se.
Suede
2/5
Mitä helvettiä, miksei tämä debyytti ole parempi kuin Dog Man Star? Haistan yliyrittämistä - musikaalimaista biisinkirjoitusta ja tavoitteellista 60-luvun eksentrisempien elementtien valikointia. Menettelee toistaiseksi. 2,5
The Stone Roses
3/5
Mikä saa ihmiset tykkäämään heistä enemmän kuin tykkäävätkään? Bändin nimi? Levyn kansikuva? Projektin lyhytaikaisuus tai äänivallimainen soundi? No, loppujen lopuksi nämä ovat pahimmat 60-lukuhurahtaneisuudet poislukien aika hyviä kappaleita. Saattavat myös aueta hitaammin kuin kaikilla on motivaatiota odottaa.
Finley Quaye
2/5
Artisti on niin viehättynyt dubistaan, että jää herkästi jaarittelemaan itsekseen. Hänellä on kuitenkin ideoita, ja editori hoitaisi tästä helpon kolmosen. 2,5
Ride
2/5
Utopia: yksi idea riittää biisiksi, kun sitä soittaa niin kauan että turtuu. Okei, joskus heillä on kaksikin ideaa. Mutta kykyään poimia kivoja pop-kulkuja he eivät osaa hyödyntää loppuun saakka.
The Go-Go's
3/5
Bändi lisää riittävän vivahteen omaksuttuun melodisuuteen. Our Lips Are Sealed -sinkun tyyppinen sointumaailma ei ole koskaan purrut minuun, mutta esimerkiksi Tonitea on vaikea ohittaa. Plussaa ensireaktion horjuttamisesta.
Orbital
1/5
Kaksi viimeistä ovat final boss -tason haasteita. Ensimmäinen niistä oli itseasiassa ehkä levyn kiinnostavin biisi. Sitäkään en kokenut tarpeelliseksi sisäistää kokonaisuudessaan.
Deee-Lite
2/5
He ovat kehittäneet Hyvän Biitin. Ihan ok hitin myös. Heidän musiikkinsa digitaalinen poksahtelevuus ei kuitenkaan puhuttele minua. Vähän jopa hiertää.
Koffi Olomide
3/5
Levyn verrattain hidas mutta miellyttävä avautuminen enteilee hyvää käyttöarvoa. Parhaat biisit on tuntumani mukaan soviteltu alkupuoliskolle - kuinkas muuten - ja vaikka homma välillä "junnaa", yllätyksellisten käänteidenkin määrä on kunnioitettava.
Carpenters
2/5
Se tuttu biisi on kyllä toimiva, ja paikoin muutama muukin, mutta tämä duo on liian kotonaan omassa pehmeydessään.
The Clash
5/5
Kunnioitettavinta tässä on se, miten näennäiset genrepalaset kuten The Right Profile ja The Card Cheat nousevat teoksiksi, jotka kasvavat joka kuuntelulla. Onkohan levyllä yhtään biisiä, jolla ei ole paikkaansa? Four Horsemen, ehkä - eikä Lost in the Supermarket tule uppoamaan minuun - mutta tupla-LP:n kontekstissa tällä ei ole mitään väliä. Nietzscheä vapaasti lainatakseni: kaivo, johon ämpäri ei voi laskeutua ilman, että se nostaisi mukanaan kultaa ja hyvyyttä.
The Flaming Lips
3/5
En tiedä, miten tämä on oikeasti näinkin sympaattista, mutta onpahan vain. Taistelu nro. 1 jää toden teolla soimaan päähän, ja vaikka bändi nauttiikin omasta laahauksestaan, myös melodia kiinnostaa sitä.
1/5
En tiedä, onko minulla liikaa vai liian vähän huumorintajua tähän. Ei skulaa.
Dolly Parton
3/5
Se että "mama" lähtee lopulta matkustelijan matkaan lieventää avausraidan juustoisuutta. Kuulen tällä levyllä paljon sellaista mihin haluan palata, vaikken olekaan vielä vakuuttunut siitä, että kappaleet ylittävät formalistisen luonteensa. Katsotaan: matala 3.
Paul Simon
3/5
Olisi epäoikeudenmukaista kiistää artistin taito säveltää pop-musiikkia vain koska hänen esteettinen makunsa tuntuu vähän kornilta. "Omimista vai arvostusta"-debatissakin olen enemmän jälkimmäisellä puolella, koska musiikki on riittävän laadukasta. Mutta omaa esteettistä makuaan ei voi paetakaan: siinä missä vierailu Bob Marleyn maailmassa tuntuu seduktiiviselta, Simonin universumissa pakaroilleen ei löydä koskaan ihan sopivaa asentoa. 3,5
Bob Marley & The Wailers
4/5
Levy on alusta asti hyvä, mutta nimibiisistä lähtien pienoinen ihme. Marleyn kyky säveltää ja olla säveltämättä melodiaa on edelleen hämmästyttävä. Ja rakasti näitä kappaleita tai ei, lähes kaikki niistä porautuvat osaksi muistia - joko aktiivista tai latenttia.
Spiritualized
1/5
Vyöryy ja velloo niin kuin se olisi jotain positiivista.
Suzanne Vega
3/5
Hänen folk-esteettinen suhteensa kauneuteen on liian mutkaton, mutta tärkeintä on, että hän ymmärtää melodioiden päälle. Undertow ja Night Moves - kuka uskaltaa olla tykkäämättä?
The Crusaders
1/5
Eivät tiedosta eroa musiikin ja hissimusiikin välillä, mikä saattaa olla rohkeaa, mutta johtaa aika turhan oloisiin lopputuloksiin. Jännää, koska eka biisi funkkaa ihan tosissaan.
The Byrds
2/5
Dylan-vetonaula: check. Melodisesti perinteisempi B-puoli: joo. Vakavaa vuoden 67 oireilua läpi LP:n: jep.
Blood, Sweat & Tears
2/5
He turmelevat itseään jazzahtavalla jammailulla, mutta heidän rootsahtavampaa hupailuaan on paikoin oikeastikin hauska kuunnella. You've Made Me So Very Happy on kelpo sävellys.
Stevie Wonder
3/5
Eka biisi on hirveä ja hieno, mutta se ei vastaa levyn yleisilmettä: kaiken kaikkiaan biisinteko on minimalistista ja hillittyä. Jazz on selkeimmin läsnä tekstuurissa ja väleissä, mikä sopii minulle. Sen sijaan parhaimmillaan artisti on sillon, kun hän uskaltaa rokata, kuten jossain nimeltään Jesus Children of America. 3+
Eurythmics
2/5
Laulajan tavassa eläytyä on jotain vaikeasti sulatettavaa. Kuulen levyllä ainakin yhden miellyttävän tunnelmapalan ja hitin, joka jää soimaan päähän, mutta joka on niin ikään vaikeasti sulatettava. Aineksia on johonkin toimivampaan.
The Stooges
4/5
Kun bändi vetää kitarat särölle Down on the Streetin B-osassa, nautinto on taattu: kyllä, joskus soundikin voi olla koukku. LP:n simplistisyydessä on jotain lähes traumaattista, mutta hyvällä tavalla. Niin ja 1970 on tietenkin huippubiisi. Levy joka kaikkien pitää kuulla.
Ute Lemper
1/5
Popmusiikin Suuret Taiteilijat kokoontuvat paisuttamaan romanttisia fantasioitaan. Juuri niin epäkiinnostavaa kuin luulisi.
Love
1/5
Kun tajuntaa laajentava haahuilu vaihtuu straight up rockiksi, kappale kestää 20 minuuttia ja muuntuu haahuiluksi. Parempaa on luvassa.
Nirvana
4/5
Definitiivinen ilmaus siitä, mitä tällä bändillä on tarjota: hokemat/koukut, Flipperiä poppina fanittava mökä, mollivoittoinen melodisuus. Lisäksi Heart-Shaped Box voittaa Smells Like Teen Spiritin sinkkubiisinä.
Jorge Ben Jor
2/5
Tämä (1) ei ole bossa novaa ja (2) vie hetkittäin mukanaan - jopa siinä määrin ettei siihen ulinaperkussiosoittimeen aina kiinnitä niin paljoa huomiota. Ei tule olemaan suosikki, mutta en muistele pahallakaan. 2,5
Suicide
3/5
Ehdotan kaikille tämän kuuntelua: en lupaa, etteikö tykytys välillä uuvuttaisi, mutta jollain käsittämättömällä tavalla LP:n sointi on pirun tarttuvaa.
Giant Sand
2/5
Heillä on esteettinen visio, jonka he haluavat välittää kuulijoille - verkkaisesti, rauhallisesti ja luonnostellen. Välillä toimii. Mutta kyllä tämä myös puuduttaa.
Morrissey
2/5
Ihan kiva: biisit selkeitä ja laulu kuljeskelee eteenpäin suhteellisen määrätietoisesti. Itse musiikki? Ei sen ihmeellisempää.
Ministry
1/5
Kuulen tähän musiikkiin valjastetun mielikuvituksen ja inspiraation, mutta en hevillä kykene nauttimaan siitä (paitsi ehkä Scare Crow'n hitaammasta groovesta - sanoin: groveesta). Ehkä en vain ole valmis. 1+
AC/DC
3/5
Aikuiset miehet esittävät, etteivät ajattele mitään muuta kuin seksiä (yksi rääkyy tähän liittyviä kielikuvia - auts, mikä ääni). Samalla yhtyeen biisinkirjoitus on vahvimmillaan tai ainakin tasalaatuisimmillaan, ja hyviä riffejä on ehkä enemmän kuin olettaisi. He ovat myös löytäneet voittavan aseen: naamioidun mollimelodisuuden. Kuulemisen arvoinen LP. 3+
The Electric Prunes
2/5
Bändin psykedeliaksi identifioituva hauskanpito kohtaa kuulijan historiallisen tietoisuuden: hippejä, kai. Tämä oli kiva käydä kerran läpi, ja avausraidan kuuntelin uudelleen (en varmistunut laadusta). 2+
Marvin Gaye
2/5
Maailman yliarvostetuin pop-LP sisältää kolme hienoa ideaa ja filleriä - siis FILLERIÄ. Levy ei kestä kukutusta. Miten siinä oikein onnistuttiin? 2,5
The Go-Betweens
2/5
Pari iskevää biisiä, hyvät verset, kertsit ei niinkään. Tahallista? Tokkopa. 2+
Lucinda Williams
4/5
Mitä enemmän kuuntelen tätä, sitä vakuuttuneempi olen, että tämä ei ole pelkkä kolmonen - mikä on epäreilua muita levyjä kohtaan, sillä 2 Kool 2 Be 4-gotten on ollut suosikki siitä lähtien, kun kuulin sen Rhonda Pearlmanin CD-soittimessa. Artistin vireen rajoilla seikkaileva ääni ei lakkaa koskettamasta minua, eivätkä hänen biisinsä lopeta hidasta avautumistaan. Erityistä, väitän.
Elvis Costello & The Attractions
3/5
Yllättävän hyvä eka biisi. Ja toka. Kolmas? Ja neljäs! Tämä on kai sitä Elvis C:tä, joka ihmisten mielestä ansaitsee kulttimaineensa (huijaan vähän: olen minä nämä biisit ennenkin kuunnellut). B-puolella artisti vajoaa siihen koulumestarimaisuuteen, joka on pitkään varjostanut hänen uraansa. Mutta myönnetään: Costello onnistuu maneereistaankin huolimatta. Ja ehkä vähän niiden takia.
Cee Lo Green
1/5
Asioita, joita ei ollut tarpeen kuulla. Asioita, joita en halua enää koskaan kuulla. Pettymys. EP?
Rufus Wainwright
2/5
Ensimmäisen ja parhaan kappaleen Bolero-viittaus on vakava oire: jokainen biisi tällä levyllä on suunniteltu kohoamaan jonkinlaiseen kliimaksiin, mikä kertoo manipulatiivisuudesta - tarpeesta luoda "aha!"-hetki jopa biisinteon kustannuksella. Lahjakkuuden laiminlyöntiä - tai illusioo sen laiminlyönnistä.
Manic Street Preachers
2/5
Bändin huolitellusta etukenoisuudesta ja kertsien koosta huolimatta kuulen rajallisen määrän todellisia koukkuja, enkä vakuutu levyn pituus/inspiraatio-suhteesta.
John Coltrane
1/5
Kiinnostavasta ideasta taustahälyyn. Niin minä tämän kulutin.
Calexico
2/5
Alkuun vaikuttaa, että yhtyeen mietteliäs (ja ihmeen tehokas) folk on heidän ainoa ideansa. Sitten levy tekee metamorfoosin löyhästi lattariteemaisten bileiden taustamusiikiksi. Sympaattinen 2+.
Bonnie Raitt
2/5
Muutama biisi ja kasa kalkuloitua filleriä riitti tekemään hänestä relevantin 80-luvun lopun bisneksessä. Biisit ovat hyviä. Jääköön filleri historian arvioitavaksi.
Elliott Smith
2/5
Taidolla, ei tuurilla - ja siinä ongelma. Levyä varten nähty vaiva ei välity muistettavuuteen, sillä artistilla ei ole ollut kärsivällisyyttä odottaa massasta erottuvien ideoiden ilmaantumista. Sääli, sillä LP:n melodisessa lennonismissa on potentiaalia. 2,5
Iggy Pop
2/5
Hän sallii itselleen entistä pidemmän jynkytyksen. Kuulostaa ihan hyvältä, mutta sopisiko väliin pari tarttuvampaa rallia? Ihan vain ajatuksen tasolla. 2+
Heaven 17
3/5
He ovat kekseliäämpiä säveltäjiä kuin moni suostuisi myöntämään. Toisaalta he kokevat tarpeelliseksi koristella biisejään hupsuilla kokeiluilla ja laserefekteillä ynnä muulla. Ja lopulta heillä on ihailtavaa tajua pelastaa se, mitä pelastettavissa on.
Cat Stevens
2/5
Artisti on vähän lipevä äijä, mutta hänen musiikkinsa ei ole esteettisesti TÄYSIN mautonta. Lisäksi hän esittelee yhden nerokkaan kertsin/koukun. Sanoitukset taas...
Jacques Brel
4/5
Tämä ei edusta yliopisto-opiskelijoille ominaista eksklusiivista ironiaa, vaan klassisen humanismin mukaista inklusiivista huumoria. Sanat ovat kauttaaltaan hauskat (sikäli kuin pysyn kärryillä): ne taittavat tulkinnan ylidramaattisuutta ja -romanttisuutta juuri sopivasti ja luovat vuorostaan tulkintaan uusia tasoja. On mahdollista, että olen vain yllättynyt, mutta mielestäni tämä on levy, joka kaikkien pitäisi kuulla (oikein).
Duran Duran
2/5
Kun bändin konseptuaalinen epämääräisyys ja musiikillinen ailahtelevaisuus ruokkivat toisiaan. Pari hyvää raitaa siitäkin huolimatta (esim. Last Chance on the Stairway).
Cocteau Twins
2/5
Jos tämä ei ole huumoria, en vain tajua. Jos tämä on huumoria, se ei ole minun tyyppistäni. Mutta Lorelei on jonkin asteinen löytö, ja väitän kuulleeni pari muutakin nautintoa herättävää melodiaa. 2+
The Icarus Line
1/5
Tämä kirpeistä äänistä tykkäävä bändi kokee, että voi jättää huomioimatta biisinteon perustavimmat edellytykset: toisto, tunnistettavuus, motiivi. VÄÄRIN.
1/5
Einstürzende Neubauten ilman uutuudenviehätystä tai minimalistista lämminhenkisyyttä.
Janelle Monáe
2/5
A-puoli alkaa raidalla nimeltään "Suite II Overture", mikä saa pelkäämään pahinta. Tästä huolimatta levyn ensimmäinen puolisko on kaiken kaikkiaan hyvää musiikkia: se ei ehkä sisällä varmaa hittiä, mutta toimii rytmisesti ja tuotannollisesti vetävänä poppina. Ikävä kyllä B-puoli on juuri sitä, mitä sen avaustittelin (Suite III Overture) perusteella voisi olettaa. Sekavaa, kummallista: musiikkia, jonka tavoitteena on saada kuulijat yliarvostamaan tekijäänsä. Listan poikkeuksellisin pettymys. 2+
The Cars
3/5
"Synteettistä" - koukut tuntuvat päälle liimatuilta mutta toimivat paikoin loistavasti. Jatkanen tutustumista.
Eels
1/5
Tämä kuulostaa tavalliselta duunipäivältä. Osaisikohan artisti suositella hyvää efektipedaalia?
2/5
Pläjäys 70-luvun vilpitöntä "groovea" ja tahattomalta haiskahtavaa komiikkaa. Biisihän ei ole biisi ilman omaa tittidiitään tai titityytään.
Eric Clapton
3/5
Tämä LP on niin "perus", että tuntuu epäilyttävällä nauttia siitä niinkin paljon kuin nautin. Artisti lähestyy materiaaliaan yllättävällä pehmeydellä, mikä palvelee lopputulosta. Ilahduttavaa kitarointia myös (erityisesti avausraidalla).
Kendrick Lamar
4/5
m.A.A.d city -medley ja siirtymä Swimming Pools -megahittiin edustaa omassa, rajoittuneessa hip hop -universumissani jonkinlaista huippua: pää liikkuu täysin vastustamattomasti, ja haluaisin tiettyinä hetkinä jopa osata ajaa autoa - ihan vain blastatakseni tätä levyä. LP:n kaari kantaa hyvin, vaikka loppupuolen fiilistelyt/mietiskelyt vähän latistavatakin kokonaisuutta. Ainoa toinen kritiikkini on se, että artisti osoittaa välillä tiettyä taipumusta esteettiseen tyylitajuttomuuteen (esim. Bitch Don't Kill my Vibe, josta pidän, ja Poetic Justice, johon en ihan pääse sisälle): olen valmis kuuntelemaan kaiken - ja levyltä todella löytää alati uutta - mutta joka "vibeen" en kykene täysin varauksetta Kendrickiä seuraamaan. Mikä ei tarkoita, etteikö LP olisi itsessään verrattain lähellä täydellisyyttä. Erityismaininta: The Art of Peer Pressure. Uskomatonta miten hyvin tässä spoken word -flirtissä onnistuttiin. 4,5
PJ Harvey
3/5
Ajattelin aluksi, että tämä on "vain" kaunista, mutta sitten tajusin, että tämä on Kaunista. Ja kekseliästä (enkä tarkoita ensisijaisesti konseptia). Esteettisesti levy ei ole täysin makuuni, mutta ehkä voin oppia. 3+
Aimee Mann
2/5
Ammattimuusikko. Levyn kuuntelu ei ollut nautinnotonta.
Red Snapper
1/5
Iisejä biittejä. Siinähän soivat!
Aerosmith
2/5
Eräs mahdollinen maailma: musiikki koostuu pelkistä riffeistä. Kiinnostava ratkaisu, mutta ei kovinkaan kestävä. 2,5
Orchestral Manoeuvres In The Dark
2/5
Tämä levy alkaa pontevasti, mutta heti sen jälkeen yhtye jämähtää tunnelmointiin. Miten LP:ltä on saatu poimittua KOLME hittiä?? Tunnelmointi itsessään ei ole pahimmasta päästä.
The Temptations
2/5
Saan luultavasti nyhdettyä nautintoa ekasta (funk) ja kolmannesta biisistä (hittisinkku) jatkossakin, mutta B-puolen balladiputkesta en ole varma. Sekalainen soppa. 2+
The xx
2/5
Ensimmäisen biisin jälkeen on liian helppoa kääntää huomio toisaalle, eikä sovitusten utuisuus houkuta minua takaisin. Mutta vaikuttava avaus.
Paul Revere & The Raiders
2/5
Kunnianhimoinen 60-lukuporukka. Lupaavaa sinänsä, mutta levyllä on suvantonsa. 2,5
Gene Clark
2/5
Näitä biisejä jää ihan kuuntelemaan, kekseliäitä pikku variaatioita. Biisien ylimitoittaminen ja soiton pehmeä laahavuus liittyvät vuosikertaan. 2,5
Guns N' Roses
4/5
Nämä ovat verrattoman mielikuvituksellisesti ja huolellisesti valmisteltuja kappaleita. Vaikka LP jakautuu selkeään A- ja B-puoleen, varsinaista suvantoa ei ole - mikä osoittaa, etteivät he jatkuvasti olleet täysin pihalla. Ongelma on levyn sanoituksellinen ja konseptuaalinen ulottuvuus, joka heijastaa tiettyä uskottavuutta, mutta liukuu samalla lapsellisesta häiritsevään ja takaisin. Tästä huolimatta Appetite on LP, joka kaikkien pitäisi kuulla. Ei niin että tätä nykyä usein kuuntelisin. Mutta vittu mikä avausraita.
Underworld
1/5
Kolme minuuttia kestävän, mielikuvituksettoman blues-tapailun saa kuulostamaan biisiltä, kun muut raidat kestävät vartin (tai jotain). Ei siinä, etteivätkö nämä jumputukset ajoittain kasvaisi jopa miellyttävyyteen saakka. Mutta silti: vähän kunnioitusta, kiitos. 1+
The Doors
3/5
Avaus on ehkä bändin uran huippuhetki, ja levyllä on muutakin vahvaa materiaalia. Jees. Sitten heikkoudet: soundin yksitoikkoisuus, vetonaulabiisin muuntaminen jamiksi, laulajan mytologisoinnin perusteettomuus. Mutta loppujen lopuksi - ja tästä saa ehkä syyttää Smackia - olen lämmennyt. 3,5
Radiohead
1/5
Tämä bändi löytää hämmästyttävän tehokkaasti uusia tapoja imeä musiikistaan kaikki kiinnostavuus. Kerrassaan käsittämätön ilmiö.
Pulp
2/5
Bändin äänivallimainen musikaalimaisuus ei iske, mutta tälläkin levyllä on hetkensä. Dishes on ns. hieno kappale Leevi-näppäilyineen (mitäs tästä vertauksesta pidät, Jarvis). Hyvää materiaalia ei kuitenkaan riitä yli tunnin LP:n täytteeksi.
Beastie Boys
3/5
Vähän vaikea päästä sisään, mutta myös vaikea olla pääsemättä. Bändillä on idea, ja se toimii - ainakin henkilölle, jonka kotimaassa soittaa Sliipparit ja Eläkeläiset. Loppua kohti materiaali ehkä hiukan hupenee. Silti kuulemisen arvoinen.
Harry Nilsson
2/5
Hyvä Laulaja. Myös "eksentrinen" laulelija. Libudibudauchuuuu!! Se oli paras biisi.
Mariah Carey
1/5
Ei tämä hirveää ole, mutten myöskään jaksanut kuunnella yhtään levyn virtuoosimaisista (kai) suorituksista loppuun saakka. Erityismaininta mieleenpainuvasta kosketinfillistä ekassa biisissä. 1+
Pantera
2/5
Yllättävää kyllä levy alkaa väsyttämään vasta puolenvälin jälkeen. Toisin sanoen bändi on riittävän työteliäs keksiäkseen kiinnostavia riffejä, jopa vokaaleja. Mutta levy alkaa väsyttämään, eivätkä sanoitukset - tai se että niistä saa selvää - auta asiaa. 2,5
Incredible Bongo Band
1/5
Sovitaan, että he keksivät hip hopin (jota he eivät keksineet). Kyllä Thaleskin keksi filosofian, mutta taitaa olla niin, että ihan muut henkilöt tekivät suurimman duunin (eikä Thales keksinyt filosofiaa).
The United States Of America
1/5
Sekoilua. Ja sirkus on vasta alkua.
The Roots
4/5
Paljon puhutaan tämän levyn kokeilevuudesta, mutta en kuule mitään erityisen mutkikasta, vain keskivertoa huomattavasti paremman LP:n. Biitit toimivat, räppi toimii, HC-tsoukki toimii, väliharhailut toimivat (no, ainakin melkein). Ja sitten on tämä The Seed (2.0): ei vittu mikä biisi! 78-80-vuosien Keef rämpyttää rap-osuuksien taustalla hypertarttuvaa riffiä, ja kertosäe on melkein minuutin pituinen korvamato, joka säpsähdyttää härskiydellään. Kiitos tästä, lista.
The Beach Boys
2/5
A- ja B-puoli alkavat niin hyvillä kappaleilla, että LP:n yliarvostaminen on ymmärrettävää: hurahdan itsekin usein levyihin, joilla on vain pari oikesti hyvää raitaa. Tällainen kriittisten kykyjen rappioituminen vaatisi kuitenkin purevaa estetiikka, jonkinlaista särmää, johon takertua. Tällä bändillä sitä ei ole tarjota. 2,5
Fairport Convention
2/5
Tämän keskiaikafantasian kuuntelee kertaalleen läpi ihan ilman sen suurempia murheita. Varasti välillä huomionkin.
Elvis Presley
4/5
Osa biiseistä on valittu varman päälle, osa mielikuvitusta käyttäen - ja kaikki kuulostaa helvetin hyvältä. Taustabändi Scotty Mooreineen on ehkä paras koskaan. Ja vaikka balladit eivät ole levyn vetonauloja, ne kuuluvat kokonaisuuteen erottamattomasti, enkä hyväksy niiden pilkkaamista: artisti tulkitsee hidastakin materiaalia verrattomalla omaperäisyydellä ja - en keksi muutakaan sanaa - röyhkeydellä. Levy, joka kaikkien täytyy kuulla, ja joka taatusti kestää kuuntelua. 4+
The Allman Brothers Band
1/5
Jatkuvan variaation muutos ikuiseksi toistoksi.
The Stooges
4/5
Subjekti voi valittaa mixistä, mutta henki tietää, että tämä on vain musiikkia, joka on on sinut oman törkeytensä kanssa, joka tiedostaa itsensä ja tulee siten siksi, mitä se on. Featuring kolme klassikkoraitaa, rokkausta ja (rohkenen ehdottaa) löydettävää pidemmälle aikavälille.
Germs
3/5
Darby Crashin ylikorostettu narina ei ole universumin nautinnollisin ääni, mutta se kietoutuu yhteen Pat Smearin kitaran kanssa - ja kitara kruunaa tämän levyn. Eikä LP:ltä puutu melodisia/rytmisiä yllätyksiä: Strange Notes (suosikki), Media Blitz, The Other Newest One... jos nyt oikein muistan.
Nico
1/5
Sovituksen ja tulkinnan yksipuolisuus estää selvittämästä, jäikö ensimmäisellä kuuntelulla jotain huomaamatta. Toinen raita on lupaava. 1+
The Who
3/5
Vain My Generation ylittää oman sukupolvensa. Onneksi levyllä on myös materiaalia, joka strategiesti alittaa sen: osuva versio James Brownin klassikosta (joskin Beatlesiin viitaten), Howlin' Wolf -imitaatiolla esitettyä Bo Diddleyä... En ole vieläkään täysin vakuuttunut bändin annista, mutta tätä levyä ok vaikea ohittaa. Uskomaton soundi (mutta älä vain ylistä Keith Moonia). 3-
Fatboy Slim
3/5
Meemiarvoltaan listan kärkeä: ykköshitti on ollut tuttu siitä lähtien kun kuulin sen "funksouraba". Keksitkö tarttuvamman hokeman?
Sam Cooke
2/5
Monumentaalinen artisti, mutta levynä tämä uhkaa aliarvostaa hänen uraansa: eikö Cookelta (tai Watersilta tai Brownilta jne.) muka voida kaivaa studioäänityksiä listalle?
Paul McCartney
2/5
Tässä on kiinnostava alavire, joka saattaa olla illuusio, mutta joka saa kuuntelemaan kaikki biisit alusta loppuun ainakin kertaalleen. Joka tapauksessa levy on hätäinen kyhäelmä: artistilla on selvästi ollut omat, idiosynkraattiset tavoitteensa. Entä onko Maybe I'm Amazed ilmiselvästi paras raita? En ole niin varma.
Joan Baez
2/5
En välitä artistin väreilevästä melodramaattisuudesta, mutta pidän hetkittäin hänen folk-mollistaan. Vika biisi myös jees yllätys.
Dire Straits
3/5
Markin soitto on notkeaa steppailua. Hänen musiikkinsa on modifioitua, mollivoittoista bluesia. Hänen levyllään on yksi ehkä vähän yliarvostettu klassikko. Ja levy on sen verran onnistunut, että sen kuuntelisi uudelleen.
Emmylou Harris
1/5
Miten lisäisi ulkoa opeteltuun biisintekoon uuden vivahteen? Ottamalla käyttöön vuoden 2000 tuliterät tehosteet: hifi-äänenlaadun ja Anssi Kela -rumpukompin. Not for me.
Muddy Waters
3/5
Live-esityksen kakofonia tuo jotain uutta näihin tulkintoihin, tapahtui äänitys sitten studiossa tai ei. Loistavat vokaalit, loistavat soittajat: jos blues ei mielestäsi genrenä ole pilattu tietynlaisella musaäijäydellä - ja jos lämpenet edes vähän sen modernistiselle romantiikalle - tämä LP kannattaa kuunnella.
Rush
1/5
Kitarasoundi on edelleen loistava, mutta musiikki puhuttelee tällä levyllä vieläkin vähemmän: proge on asia erikseen, mutta että proge yhdistettynä radio-AOR-rokkiin? Hmm...
Black Sabbath
2/5
Tasapainottelee meemiyden ja ihan vain hupsuuden välillä. Levyllä ei ole yhtään oikeasti oikeasti hyvää biisiä, ja vaikka jokin sen vilpittömyydessä kutkuttaa, en ole valmis nostamaan arvosanaa, kun kysymys on musiikista, jota en käytännössä koskaan laittaisi soimaan. 2+
Kings of Leon
3/5
Voin uskoa, että Jagger olisi antanut vuonna 2005 mitä tahansa ollakseen tässä bändissä: levy on täynnä miksissä hyvin erottuvia sähkökitaroita, romantiikkaa ja milleniaalien maneereita, ja kaiken kustantaa oleellinen "major label"-diili. Eikä bändin menestys ansaitsematonta ole: biisit erottuvat toisistaan, ja joku jäsenistä keksii aika hyviä riffejä. Suosikit: Pistol of Fire, jossa kuuluu rock and roll, ja Milk.
Butthole Surfers
2/5
Pakko myöntää, että tämä herättää mielenkiinnon ainakin jollain tasolla. Härskiä, tietenkin. Ei ohitettavissa.
TLC
3/5
Tuntuvia koukkuja - ja silloin kun ei, koukkuisia taustoja. Yhtye ei koe tarpeelliseksi täyttää jokaista sekunnin sadasosaa hokemilla ja huudahduksilla. Hyvä niin. Lajissaan parhaimmistoa (enkä ole lajin suuri fani). 3,5
Buena Vista Social Club
4/5
Jotain epäilyttävää tässä tuotteessa on: kuin kansainvälisen megayrityksen kuluttajatutkimusosastolla työskentelevä, tuntematon nero olisi keksinyt koko konseptin. LP itsessään on kiistämättömän tehokas: aloituskolmikko voittaa ihan kenet tahansa, siis kenet tahansa, puolelleen, eikä kokonaisuus lässähdä missään vaiheessa. OK, levylle palkatut muusikot soittavat myös standardi-iskelmää ja jazz-jammailevat useita minuutteja liian pitkään. Silti loppupuolelle on säästetty esim. Candela, Amor de Loca Juventud ja Orgullecida, joista kaikki hymyilyttävät, naurattavat ja tuottavat nautintoa. LP joka kaikkien pitäisi kuulla - ja jos käy kahviloissa missään läntisessä maailmassa, todennäköisesti on jo kuullut.
Anthrax
2/5
Näissä biiseissä on hyviä puolia (ne saavat nytkyttämään päätä), mutta minun on kahlattava läpi metallikansailun päästäkseni niihin käsiksi. Tosin huutoköörin ja liidivokalistin epäilmiselvää vuoropuhelua on viihdyttävää kuunnella. 2,5
Tom Waits
3/5
Waits kirjoittaa (ison) kasan biisejä saadakseen aikaan levyn. Onko ihme, että biisit kuulostavat omaksutuilta, eivät sävelletyiltä? Ja silti artisti on kehittänyt niin toimivan kaavan, että hänen tekeleitään ei voi ohittaa viihteenä - ei vaikka kuinka vierastaisi Taitelijan maneereja. Kuulemisen arvoista? Peräti.
Snoop Dogg
3/5
Okei: tämä levy on ahdettu täyteen koukkuja ja tehokkaita taustoja. Samalla koukut ovat aika juustoisia: en KUUNTELISI "Snoop Doggy Doo-o-oogg"-hoilausta vapaa-ajallani, niin tarttuva kuin se onkin. Toiseksi sanoitukset ovat totaalisen älyttömiä, ja siinä missä arvostan esim. The Shiznit:iä vitsinä, en jaksa samojen teemojen kehittelyä muissa biiseissä. 3,5
Minor Threat
2/5
Biisit pitenevät ja materiaali heikkenee yhdellä kertaa. LP löytää loppullisen vaihteen vasta edelliseltä EP:ltä kierrätetyn nimikkobiisin kohdalla. Se on lyhyt, suoraviivainen ja tarttuva HC-biisi. 2,5
Marty Robbins
3/5
Kitschiä mutta kieltämättä viihdyttävää. Osuva sovitus ja tuotanto korvaa yllättävissä määrin biisinkirjoituksen yksipuolisuutta. Big Iron on ainutlaatuinen - myös siitä huolimatta, että pari biisiä tälläkin LP:llä kuulostaa ihan samalta.
Meat Puppets
2/5
Kuulemisen arvoinen soundi, eikä Neil Youngin ystävillä pitäisi olla laulusta suurempaa valittamista. Biisit eivät kuitenkaan yllä siihen tasoon, mitä miellyttävän haparoiva esitys vaatii.
My Bloody Valentine
1/5
Herttainen mutta lannistava soundivalli syö sisäänsä melodian rippeet ja kaiken rytmin.
The Human League
3/5
Puoliepävireinen kasarilaulanta hieman hiertää, mutta kyllä nämä hyviä kappaleita ovat. Onnistunut levy. Tosin grande finale -hitistä poistaisin pari osaa. What do I know.
Slayer
3/5
Vaikka tämän levyn parhaat puolet ovatkin parhaimmillaan niukasti annosteltuina, en voi kiistää, etteikö kysymyksessä olisi jollain tapaa erityinen kokonaisuus. Bändi keksii jotain uutta lähes joka sekunti: rytminvaihdoksia, uusia osia ja koomisiä rääkäisyjä. Soolotkin ovat oleellista kuultavaa - myös niille, joille yleensä riittää Neil Youngin kitarointi. Matala 3
Faust
1/5
Osaavat laittaa vahvarit päälle. Ja ääntäkin tulee.
Black Sabbath
3/5
Pop-historian viraalein meemi (ja kyllä, koin vivahteen niistä kylmistä väreistä, joita kappale synnytti kun olin 14). Hyvänä lisänä pari vähän vähemmän tunnettua meemiä. Ja kyllä, riffejä.
James Taylor
2/5
Standardisoitu Dylan - täydellinen ajankuva. Nautin paikoin levyn sisältämästä musiikista.
Jungle Brothers
3/5
Kävin tämän kanssa läpi eräänlaisen sisäisen matkan: ajattelin ensin, että tämä on ihan hyvä, mutta että minua ei myöskään kauheasti haittaisi, vaikka levy jo päättyisi. Kun pääsin loppuun, toivoin, ettei se päättyisikään. Tämä johtuu osittain siitä, että toiseksi viimeinen raita on helvetin kova, mutta myös siitä, että koko LP - enemmän kuin melkein mikään muu kuulemani rap-levy samalta ajalta - saa ymmärtämään, että rytmi on meille kaikille huomattavasti tärkeämpi hyvän musiikin kriteeri kuin uskommekaan.
Ash
3/5
Vähän liian "kekseliästä", mutta Lost in You voitti minut lopullisesti bändin puolelle. Antaa tulla uudestaan!
The Cure
1/5
Levy alkaa muutaman minuutin tyhjäkäynnillä. Kun laulaja aloittaa valituksensa, mitä hänellä onkaan sanottavana? "Wait for something to happen." Niinpä.
CHVRCHES
2/5
Kevyen melankolisen kuivan Flow-2013-indie. Muutama hyvä melodiakulku.
The Rolling Stones
4/5
Ei 68-72-julkaisujen tasolla. Mutta tarkemmin ajatellen: levyn neljästä ensimmäisestä biisistä 3/4 ovat omissa lajeissaan aika nerokkaita, Under My Thumb tietysti etupäässä. Ja oikeastaan levyn jokainen biisi tarjoaa jotain: jos ei uutta oivallusta niin ainakin selkeän ja tarttuvan variaation jostain vanhasta (Doncha Bother Me, High and Dry...). Stupid Girl on minulle liikaa, samoin Going Home - eri syistä. Mutta silti, let's face it, levy on parempi kuin mikä tahansa The Who- tai Kinks-LP. Loppupäätelmä: ei Beggars Banquet mutta matala nelonen.
Coldplay
2/5
Chris keksii joskus ihan kivoja melodioita. Ja silloin kun ei, mikään nostatus ei korvaa puuttuvaa sävellystä.
Penguin Cafe Orchestra
1/5
Kun tämä alkoi, ajattelin: kuulostaa ihan "kivalta". Ja tällä tavalla piru houkuttelee syntisiä. Onneksi vajosin omiin ajatuksiini ja ihan vain unohdin houkutuksen - lukuun ottamatta paria hienoista mielenkiinnon/ärtymyksen hetkeä.
Songhoy Blues
2/5
Heidän bluesinsa on vähän yksitoikkoista, vaikka kuulostaakin kuunneltavalta. Vokaalitulkinnat lisäävät mielenkiintoa, ja Wayei-biisissä on jotain erityistä. 2,5
Kraftwerk
2/5
Kuulostaa bändiltä opettelemassa soittamaan. Parin hyvän idean lisäksi herättää riittävästi kysymyksiä ollakseen matala kakkonen.
Le Tigre
3/5
Pääsin toisella kuuntelulla sisään - ja halu kuunnella toisenkin kerran kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Bändin konemainen naivismi ei puhuttele minua esteettisellä tasolla, mutta musiikki itsessään on siinä määrin tarttuvaa, että LP on kiistatta kuulemisen arvoinen.
Marilyn Manson
2/5
Ikäväkseni minun on todettava, että en totaalisesti inhonnut tätä. Naurettava hahmo, naurettavat sanat. Tehokas joskin kliseinen rock-sointi.
Megadeth
2/5
Aina hymyilyttävän kämäistä ja helvetin teknistä samaan aikaan. Tykkäävät bluesista.
Jimi Hendrix
3/5
Ei täysi hittiparaati, mutta pitää varpaillaan: näköjään kaaos on hallintaa ja raskaus keveyttä. Äläkä unohda soulia.
Sleater-Kinney
4/5
Tämä ei lakkaa räjähtämästä: bändi repii simplistisyydestä kaiken mahdollisen monimutkaisuuden irti, ja keskinkertaisemmatkin kappaleet pelastuvat yks kaks esiin pamahtavalla melodialla tai riffillä. Kuuntelin kerran, kuuntelin heti toisen kerran, kuuntelisin lisää.
3/5
En ehkä kuuntele tätä enää koskaan, mutta milloinkohan olen saanut musiikista näin hyvät naurut? Itse asiassa nyökytin myös päätä melko usein. Kuulemisen arvoinen LP mammuttimaisesta pituudestaan huolimatta. Matala 3
MGMT
3/5
Heidän pyrkimyksensä kirjoittaa hitti tai pari suojelee heitä heidän luontaiselta progemaisuudeltaan.
The Prodigy
3/5
Huomattava määrä ideoita; huomattavan raskas kokonaisuus. Kuuntelin melkein loppuun saakka kiinnostuneena ja tasaiseen tahtiin yllätettynä. Lopulta toivoin, että levy loppuisi. Vaikeimpia arvioitavia listalla: kolmosen ratkaisee se, että tämä ei jätä minua rauhaan.
Morrissey
2/5
Turhauttava laulelija kirjoittaa pari biisiä, jotka käyvät pop-hiteistä.
Beatles
3/5
Vahva alku, vaikken vastustakaan 95% verotusta, mitä tulee tiettyihin ryhmiin. Eleanor Rigby on klisee ja sellaisenaan ainutlaatuinen saavutus. Kaikki raidat eivät ole yhtä kiinnostavia (varsinkaan ajan hengen selkeimmät ilmaukset). Hyvä levy joka tapauksessa.
Bad Company
2/5
Se mitä ihmiset haluavat - ja pelkäävät - Rollarien olevan. Ready For Love ja (jostain syystä) The Way I Choose ovat aika tehokkaita.
Happy Mondays
2/5
A-puoli laahaa, höpisee ja toistelee, B-puoli herää rytmiin. Ei ole mahdotonta että palaisin tähän joskus.
Nusrat Fateh Ali Khan
2/5
Artistilla on taipumus puristaa kaikki mehut hyvistä ideoistaan. Poiminta: leppeämpi toinen raita. 2+
Can
1/5
Oire: he kokeilevat kaikkea maan ja taivaan väliltä, mutta parhaalta kuulostavat geneerisimmät blues-osuudet.
Willie Nelson
2/5
Tämän musiikin tarkoituksena on säestää tarinaa standardisoitunein keinoin, mikä ei saa kuulijaa kiinnostumaan tarinasta. Artisti tosin tulkitsee poikkeuksellisen hyvin.
Paul Simon
2/5
Tämän artistin ongelma on tavoitteellinen mauttomuus, jonka tavoitteellisuus ei tee siitä sulatettavampaa. Kuinka moni kykenisi Cars Are Carsin hirveyteen? Ja samalla Simon kirjoittaa halutessaan suvereeneja balladeja. Song About the Moonin huumori puree, jopa.
Ravi Shankar
2/5
Opetus käy vähän raskaaksi parin kerran jälkeen, ja vaikka minun on mahdotonta pysyä musiikin kanssa kärryillä, se on kuulemisen arvoista ainakin intensiivisimmillään - mikä kertoo harjaantumattomuudestani.
Björk
1/5
Hän eli Artiste säästää loppuun yhden biisin, joka ylittää äkkiväärän sentimentalismin. Ei riitä. Ehkä vain en pidä Taiteesta. Pohjoismaisen tönkkö aksentti ainakin osuu edelleen traumaattisen lähelle. 1,5
Stephen Stills
1/5
Jos levy on suuri niin ehkä siitä tulee myös Suuri. Ehkä ei.
2/5
Livenä hyvä 3+, levyllä liian antimusiikkia minulle. Muodollisesti tämä on koukkuja täynnä, mutta käytännössä lopputulos välittyy raskaana kepeytenä. 2,5
Antony and the Johnsons
2/5
En rakasta huumorittomia tunteenpurkauksia, mutta pidän tai ainakin kiinnostun artistin äänestä sen väreilevyydestä huolimatta. Biisit kuuntelee mielellään kertaalleen.
Queens of the Stone Age
2/5
He aloittavat albumin todellisella, no, energialla - vähän kuin grungempi Hellacopters. Kokonaisuus on kuitenkin pitkä, junnaava ja raskas. Ai kutsutaanko tätä "stoner rockiksi"? Okei.
Pink Floyd
2/5
Money on riffi, josta voi olla kiitollinen: 7/8 ja kuulostaa sujuvalta. Tämän riffin lisäksi LP on täytetty kokeilulla, geneerisellä junnauksella, pikku pelottelulla. Kokonaisuus kiinnostaa suunnilleen yhden kuuntelun ajan.
The Mars Volta
1/5
Kuin opettelisi Pokemon-korttien aikuisille täysin käsittämättömiä sääntöjä. Hetken mielenkiinto lopahtaa kokonaisuuden arbiträäriin teknisyyteen. 1,5
The Jon Spencer Blues Explosion
1/5
Bändi poistaa musiikista kaiken epäolennaisen - ja olennaisen.
Def Leppard
1/5
Cringen mestarit, erityisesti mitä tulee lyriikoihin, harmonioihin ja taustalauluihin. Onneksi ideat tuntuvat jossain vaiheessa vähän loppuvan. Harmittomuus ei kuitenkaan pelasta tätä levyä. Paras raita: Foolin'.
Morrissey
2/5
Yhtä tasapaksua kuin aina: keskitempoista, määrätyillä urilla eteenpäin vellovaa rockia/popia. Hän välittää riittävästi säveltääkseen taas kaksi erottuvaa, jopa oivallista, biisiä. Kunhan hän ei vain esittäisi olevansa politiikan tuolla puolen.
Basement Jaxx
3/5
Kova A-puoli: tarttuva, vähän häiritsevä, ihmeen kekseliäs. B-puolella rauhoitutaan - harmi kyllä. Aika hyvä levy.
Barry Adamson
1/5
Onkohan tämä nyt semmoinen "main character moment"? Ykkösen katku on ilmassa ensimmäisistä sekunneista lähtien.
Sly & The Family Stone
3/5
Tämä paranee joka kuuntelulla, enkä ole varma, onko oikea päätös jättää arvosana kolmoseen. Toisaalta tiedän, että avausbiisin psykedeeliset vivahteet eivät tule koskaan toimimaan minuun, ja että levyllä on yli 13 minuutin wah wah -jami. Mutta noin muuten: kovaa kamaa. Erityisesti I Want to Take You Higher ja Everyday People. 3,5
Gang Of Four
3/5
He aloittavat luomalla musiikillisen ilmaisun meidän vieraantuneisuudestamme, mikä ei ole erityisen kiinnostavaa. Ennen B-puoliskoa levy alkaa toimia myös, kyllä, viihteenä - ja, niin, tuotteena. Bändi keksii todella toimivia "juttuja". Eikä tuotteistamisesta automaattisesti seuraa sanoitustenkaan negaatiota.
Mylo
2/5
Vitsi olikin lopulta ihan hauska. Pari muutakin toimivaa raitaa erityisesti loppupuolella.
3/5
Vaikka kaikki biisit eivät ole huippuja (jokunen on), topografisesti tämä on pelkkää huippua. Erityismaininta: oudoin tuntemani falsettivokaali, Ramblin' Rose.
Echo And The Bunnymen
1/5
Tietoisia päätöksiä tarttuvuutta ja biisimäisyyttä vastaan.
Waylon Jennings
3/5
Kuuntelin kerran, kuuntelin toisenkin kerran. Kuuntelisin kolmesti. Toisin sanoen Waylon on tehnyt levyn, jota on - herra paratkoon - mukava kuunnella. Lisäksi nimikkobiisi ja esimerkiksi Omaha jäävät mieleen. Ihan kiva.
Bon Jovi
2/5
Alkuun on ladattu pari hittiä, mutta lopulta kaikki degeneroituu ihmeelliseksi halpa-Springsteen-imitaatioksi. Hititkin ovat peruskulutuksessa kuuntelukelvottomia - toisin kuin baarissa saati karaokessa. 2,5
Sufjan Stevens
1/5
Hylkimisreaktio hänen treenattuun hempeyteensä on välitön. Tunnistan hänen melodisen, no, osaamisensa, mutta kuunnellakseni tätä levyä minun pitäisi olla eri ihminen. Miinusta pituudesta ja hipsterimäisestä hupsuttelusta biisien nimissä. 1,5
Wild Beasts
2/5
Flirttailee voimakkaasti ykkösyyden kanssa: mieti vaikka oo oo o-o oo -huudahduksia ja muita käsittämättömyyksiä sekä ihan vain levyn koukutonta perussointia. We Still Got the Taste on kuitenkin niin hyvä, että se innoittaa antamaan uuden mahdollisuuden muillekin biiseille.
Radiohead
2/5
Olin vähän naiivi ajatellessani toisen biisin jälkeen, että tämä saattaisi olla Oikeasti Hyvä Radiohead-levy. LP taitaa silti olla suosikkini. Miksi? Ehkä bändi välittää biisinteosta juuri sopivan paljon ja sopivan vähän: musiikki ei ole pelkkää tunnelmointia, muttei myöskään ontoksi hinkattua "sävellystyötä". Riitti synnyttämään halun kokeilla paria biisiä uudestaan.
Ms. Dynamite
2/5
Menevä r'n'b-molli. Sanoitukset eivät kestä kovin tarkkaa kuuntelua. Mukana sympaattisen vaatimaton hitti.
T. Rex
4/5
Mambo Sun ja Get It On ovat melkein parasta mitä pop-musiikilla on tarjota, tai sitä luokkaa. Osin levy koostuu täytteestä, joka on toisaalta sekin niin käsittämättömän hyvin tuotettua, että koko LP toimii. Minkä minä voin sille, että tiedän levyn kestävän suhteellisen säännöllistä kuuntelua? Matala 4
Supertramp
2/5
Kiinnostavan sympaattista: bändi rokkaa kuin joukko hämyjä, jotka eivät jaksa kehitellä huilukuvioita. Vaikka biisit eivät olekaan loisteliaita, useammasta saa kiinni. Kokeile esim. viimeistä raitaa.
Arcade Fire
4/5
Cinemaattista indietä mutta sillä tavalla, että bändi ei uhraa koukkumelodioita äänimaailmoille. Toisin sanoen pieni ihme. Tämä viihdyttää, jopa yllättää melkein koko tunnin ajan.
Public Image Ltd.
2/5
Jostain syystä en ole valmis täysin sivuuttamaan tätä. Ehkä siksi, että bändi keksii Billie Jeanin ekassa biisissä? No ei ihan, mutta bassolla saa ihmeitä aikaan.
David Bowie
3/5
Pidin tästä lopulta. Mutkia oli matkassa: jazz-saksofoni-haahuiluja, elektromattoja ja notkeita rumpukoneita. Kappaleet nousevat kuitenkin läpi, eivätkä ne ole pelkkää kertakäyttötavaraa. Tiedän, koska kuuntelin muutaman useampaan kertaan. Plussaa toisen kappaleen huvittavasta koukusta.
Richard Hawley
3/5
Niin hyvä kuin melkein puhdas pastissi voi olla (think: roots meets Gershwin). Just Like the Rain on hieno, ja artisti osoittaa parilla muullakin raidalla, että musiikillinen taituruus voi olla positiivinen asia. 3,5
Shuggie Otis
1/5
Artisti ei jaksa säveltää eikä laittaa heiveröistä ääntään minkäänlaiseen hyötykäyttöön. Jazzahtava himmailu sen sijaan tulee luonnostaan. "Pling!" osoittaa, että hän tietää tämän kaiken.
The Police
2/5
Hitti. Sitä seuraa pitkä B-puoli.
Elvis Costello & The Attractions
3/5
Artisti ei vain rakasta omaa ääntään - hän oikein makustelee sillä. Vaikka tämä tekee levyn kuuntelusta astetta hankalampaa, minun on myönnyttävä: EC keksii oikeasti ihan kiinnostavia (ja nautintoa tuottavia) melodian ja soinnun yhdistelmiä (eli biisejä). Ainakin kolme ekaa, Goon Squad ja vika jäävät mieleen.
Fatboy Slim
2/5
Mietin, onko tässä mitään toisen/kolmannen kuuntelun arvoista, mutta huomasin, että päätös ei ollut täysin minun: pari samplea levyn alkupuolelta soi päässäni. Tästä piste.
Ryan Adams
1/5
Alun rento jutustelu todistaa, että nämä muusikot ovat ammattilaisia. Musiikki? Geneeristä, sentimentaalista. Sanoinko jo geneeristä? 1,5
Bonnie "Prince" Billy
1/5
Minua ei ole rakennettu sillä tavalla, että synkistely saisi minut arvostamaan tasapaksua musiikkia. Today I Was an Evil One oli ihan jännä Rollari-adaptaatio.
Christina Aguilera
1/5
Tuplalevy eli yksi levy ja täytettä. Myönnän, että alussa on kuultavissa jonkinlaista poljentoa, mutta sanoitusten banaalius hätkähdyttää: en minä edes tarvitsisi hyviä! 1,5
Tom Petty and the Heartbreakers
3/5
"Take it easy baby, make it last all night": melkein noloa, kuinka paljon pidän tästä koukusta. Mystery Man oli jo hyvä kantrirock-pastissi, mutta American Girl sai minut lopulta nauttimaan koko levystä.
Tom Waits
2/5
Kornista "klubi"-asetelmasta huolimatta jollain tapaa sympaattista. Jopa jazz menee, koska se on riittävän New Orleans. Saattaisin jokusen biisin kuunnella toistekin.
David Bowie
2/5
Hei AI, tekisitkö minulle 2010-luvulle sopivan Bowie-levyn? Lisää vain modernin tasainen tuotanto ja tumma, vähän progemainen alavire. Lopputulos: LP, joka pitää mielenkiinnon yllä suurimman osan ajasta, mutta jonka parhaita ideoita ei ole sovitettu kovinkaan iskevästi.
The Gun Club
3/5
JLP ei kuule melodioita mutta tulkitsee niitä poikkeuksellisen vaikuttavasti. Levyllä on kovia raitoja: She's Like Heroin To Me nousee ensinmäisenä mieleen. Kiistatta kuulemisen arvoinen, mutta miinusta turhasta jammailusta. 3,5
Mike Oldfield
2/5
Ykkösbiisissä on harvoja kohtia, jotka eivät olisi jollain tapaa tehokkaita. Miinuspiste örkin soolonumerosta kakkosbiisissä.
Hookworms
1/5
Indietä spektrin (vieläkin) koukuttomammasta päästä.
Bob Dylan
4/5
Nämä soivat takuuvarmasti päässä kaikesta venyneisyydestään huolimatta. Levyllä on taipumus vetää kuulija mukaansa vaikka sitten vilpillä: biisejä jää toistamaan ensin huumorilla, sitten vakavissaan. Plussaa imitointimahdollisuuksista.
Eagles
2/5
Tässä on häiritsevää pehmeyttä, jota ei ole kompensoitu erityisen hyvillä kappaleilla. Parhaimmillaan perinteisimmän kantreimmillaan. Heikoin: Earlybird...
The Byrds
3/5
Dylan auttaa (paljon) muttei ole kaikki kaikessa: The Christian Life on selitettävällä tavalla hauska ja Hickory Wind selittämättömällä tavalla vangitseva. Mielenkiintoni bändiä kohtaan palasi.
Justin Timberlake
2/5
Hänen estetiikkansa/tyylinsä/konseptinsa ei puhuttele lainkaan. Ainoa ongelma on se, että jotkut näistä biiseistä yksinkertaisesti porautuvat päähän. Ihan ok biittejä myös.
Rod Stewart
3/5
Tässä on kuultavissa juusto-Rodin prototyyppi. Mutta: (1) kysymyksessä on lajityypin ilmentymä 60- ja 70-lukujen vaihteen folk rockissa, ei 80-luvun synapopissa; (2) juusto-Rod on myös koukku-Rod (toisin kuin Jeff Beck -Rod). Levyn musiikki on nautinnollista ja sen fiktiivistä asetelmaa seuraa lämpimästi hymähdellen. 3,5
Coldcut
2/5
Levynä epätasainen (raitojen biisiysprosentti vaihtelee), mutta huomasin liikehtiväni mukana. Discot ja vika kappale hyviä.
Madonna
3/5
Like a Prayer on tajuton hitti, Spanish Eyes ja Till Death Do Us Part taas pelkästään helvetin hyviä. En tajua Express Yourself:iä, jonka pitäisi olla myös hitti, mutta joka sulautuu filleriin. Niin, tällä levyllä on filleriä. 3+
The Louvin Brothers
2/5
Jos kaikki biisit levyllä kuulostavat samalta, ongelma on yleensä kuulijassa. Väitän, että tämän LP:n tapauksessa ei ole: vaikka seassa on muutama piristävä, nopeampi kappale, kaiken kaikkiaan harmonialaulun ja honky tonk -rytmien sekoitus jää hieman vivahteettomaksi. Ehkä tarinat olisivat avain tähän? 2,5
Sepultura
1/5
Kiinnostavaa huomata kuinka kovassa mekkalassa voikaan vajota omiin ajatuksiinsa. En epäile, etteikö kelpaisi harrastajille.
Big Black
3/5
Kuulostaa ihme kyllä luonnolliselta, ja riffittely sekä punk-vokaalit välittyvät tarttuvina. Uskon, että tutustun aiempaa tarkemmin.
Baaba Maal
1/5
Senegalin Phil Collins
Adam & The Ants
3/5
Hiukan kaoottista, ehkä vähän huonolla tavalla viimeistelemätöntä. Mutta tässä iso bonus: raidat ovat oikeita biisejä oikeine luonteineen, ja niihin on pyritty luomaan koukut. Saatan kuunnella myös jatkossa.
Devendra Banhart
1/5
Hänen kulmansa folkiin on modernius sekä makeileva lauluääni. En kykene kulutukseen.
The Smashing Pumpkins
2/5
Jonkinlainen saavutus mutta levynä melkein mahdottomuus. Bullet With Butterfly Wings: kova. Kokonaisuus: loputon. 2,5
R.E.M.
2/5
Keskiosan hittituokio vääristää levyn jättämää mielikuvaa. Muut osuudet eivät herätä innostusta, eikä Wire-coveri mielestäni oikein toimi.
The Dictators
3/5
Tasainen, onnistunut LP, jonka huumori kuuluu välillä väärissä paikoissa, kuten laulajan äänensävyssä tai soiton liiallisessa koheltavuudessa. Monia hyviä biisejä joka tapauksessa. 3,5
Lana Del Rey
3/5
Aivan liian tuotettu, jonkin verran täytettä. Melodisesti aika tasaisen hyvä, jopa uskalias (kuten avausbiisissä). En tule kuuntelemaan tätä kokeakseni suuria tai haikeita tunteita, mutta arvostan koukkuja siinä missä kuka tahansa pop-kuluttaja, ja niitä artisti on jaksanut miettiä.
Beyoncé
2/5
Pitää seksistä; tekee kekseliästä poppia. Henkilökohtaisesti en koe estetiikkaan mitään vetoa, enkä äkkiseltään kuule sen rajoja ylittäviä koukkuja. 2+
Sugar
3/5
Nämä biisit jäävät mieleen, eivät ehkä ihan ensimmäisestä kuuntelukerrasta, mutta ainakin toisesta, ja jokin bändin (Mouldin) melodioissa ja kitarakuvioissa vetää takaisin (pop? punk..?). Kaiken edessään kompressoiva ysärisärö ei ole mikään lempisoundini, eikä solistin lauluääni välttämättä nappaa heti. Hyvä levy silti. 3,5
Van Morrison
2/5
Soitto on melkein niin toimivaa kuin live-LP:llä voi olla, mutta onko tässä mitään, mitä en mieluummin kuuntelisi muaalta (joko Morrisonin tai alkuperäisen artistin levyttämänä)? Ehkä ei: Moondancen biisit kiirehtivät, eivätkä muut saavuta välttämättömyyttä. 2+
Tämä bilebändi ei välitä B-osista, koukuista, sanoista tai edes riffeistä. Omista kappaleista vain Stay With Me onnistuu täysin, ja Chuck Berry -coveri saa kaipaamaan lainabiisejä. Vitun kovat soundit kylläkin.
The Charlatans
1/5
Soitto rullaa (klikkiin); biisit syntyvät (etukäteen omaksuttuina). En kuule erottelevia tekijöitä melkein missään. He olisivat pystyneet parempaan. 1,5
The Verve
2/5
Onko kuultu tasaisempaa (tasapaksumpaa) biittiä? Tämä LP tosin erottuu edellisestä pop-otteellaan: avausraita on pelkkä riffi, mutta se on porattu kaikkien elävien olentojen kalloon täällä päin maailmaa. Pari muutakin toisteltavaa osuutta kiinnittävät huomion. Mutta missähän tilanteessa keksisin laittaa koko levyn puksuttamaan taustalle..?
Gram Parsons
3/5
Huomattavan kaunista laulua; ihmeellisen luonteva hahmo. Sävellykset ovat ajoittain vähän mutkikkaita, minkä vuoksi esimerkiksi I Can't Dance erottuu raikkaudellaan, mutta kokonaisuus pelaa.
Baaba Maal
1/5
Ota mikä tahansa biisi, kuuntele minuutti, skippaa eteenpäin kolmisen minuuttia ja testaa, onko mikään muttunut. Levyllä on muutama kiinnostava riffi (esim. Maacina Tooro), mutta sen "moody" tunnelma ei täysin uppoa itselleni. 1,5
Kate Bush
2/5
Artistilla on hyviä ideoita, kuten aina, mutta tällä LP:llä ne eivät materialisoidu kappaleiksi samalla tavalla kuin muilla levyillä. Kuulijalle tarjotaan mahtipontisen kelttiläistä ja/tai tunteellisen progehtavaa tunnelmointia. Osa toimii; suurempi osa valuuu ohitse.
Magazine
2/5
Pitävätkö he sirkuksesta vai vihaavatko he sitä? Vaikea sanoa. Sen tiedän, että Kollaa Kestää jalosti tämän levyn hitin parhaimpaan muotoonsa. Uskotko?
808 State
2/5
Magical Dream on todella kova - joskin epäilyttävästi nimetty - avausbiisi: basson ja muiden ääniraitojen yhteispeli kertoo inspiraatiosta. Muut kappaleet eivät yllä samalle tasolle, ja suurin ongelma on se, että ilmeinen hitti, Pacific 202, ei nappaa esteettisessä mielessä lainkaan. Kiinnostavaa, mutta toistaiseksi vain kiinnostavaa. 2,5
The Mamas & The Papas
4/5
Lähes lynchiläinen levy: 60-luvun makeiden harmonioiden taustalta alkaa pilkottaa jotain kummallista ja synkkää. Lisäksi LP (a) sisältää yhden ikiaikaisen hitin, ja (b) paranee jatkuvasti kuuntelun myötä, mikä kertoo hyvistä sävellyksistä. Ajatella, olin tulkitsemassa tätä kakkoseksi ennen kuin jokin veti minut takaisin.
Bob Dylan
2/5
Pop-muodot tulevat selkärangasta (ja 50-, 60- ja 70-luvuilta). Ei mitään erityisen erityistä, mutta jokunen vähintäänkin osuva blues- tai soul-raita, johon voisi kuvitella palaavansa.
Metallica
1/5
Listan turhin levy: Metallica kierrättää hitit livenä, ja taustalla kuuluu jonkinlainen orkesterikokoonpano (kesto 2h 13min). Hetfieldiäkin kyllästyttää, minkä vuoksi hän iloittelee varioimalla laulumelodioita omaan, maskuliiniseen tyyliinsä. Huonontaa lopputulosta.
Kendrick Lamar
4/5
Täyttä viihdettä alusta loppuun: persoonallinen ääni, hyvät sanat sekä hämmästyttävä lajitelma koukkuja, melodioita ja taustoja. Jazz pysyy hallinnassa koska Kendrick on pohjimmiltaan pop. Jotkin osat, kuten Alright, tökkivät. Puhtaat tunnelmoinnit soljuvat ohitse. Mikään ei poista nautintoa.
The Sugarcubes
2/5
He voisivat tehdä normaalia poppia jos vain haluaisivat - yeah right. Ei tämäkään ole ihan epäonnistunutta, mutta haluaisin tietää, kenen idea oli maustaa bändin soittoa spoken word -osuuksilla, joissa joku tyyppi puhuu ihan täyttä paskaa. Melodiselta kannalta levyllä on hetkensä.
Lloyd Cole And The Commotions
2/5
Bändi on kuunnellut oleellisen musiikin, minkä takia ideoita syntyy. B-osien säveltäminen tuottaa kuitenkin hankaluuksia, eikä levy lähde missään vaiheessa täysillä käyntiin. Down On Mission Streetissä olisi ainakin ainesta. 2+
Madness
2/5
Tämä on parhaimmillaan kaikista toistelevimmillaan (Tomorrow's ja Our House, joista jälkimmäinen on neroutta). Yleissoundi on kuitenkin liian hupsu, liian Yellow Submarine yhdistettynä ska'han. Jään hieman skeptiseksi.
Fugees
3/5
Saumaton kokonaisuus, sopivan melodista samplausta ja - voiko tämän sanoa ääneen - "rento" ote. Ei ilmiselvää hittiä minun tietämättömään korvaani (I know), mutta luultavasti kuuntelisin levyn toistekin.
Khaled
3/5
Artisti kokee itsensä pop-tähdeksi. Hyvä niin: biisit ovat hallittuja, päämäärätietoisia ja tarttuvia. Mikä tärkeintä: ne hymyilyttävät. Kakkosraidan duetto voittaa puolelleen, ja esimerkiksi Melha-kappaletta hyräilee mukana jo kuuntelun aikana. Levyn negatiiviset puolet ovat siloiteltu tuotanto sekä artistille ominainen makeilevuus (sinkkubiisi.., Imagine..??). Ihan kaikki raidat eivät uppoa. LP on silti kaiken kaikkiaan kokonaisuus, joka kannattaa kuunnella, ja jonka kuuntelen joskus uudelleen. 3,5
LTJ Bukem
1/5
Jos joku haluaa vetää niin paljon douppia, että tämä alkaa kuulostaa hyvältä tai edes kiinnostavalta, niin kai se täytyy hyväksyä. Leave me out of it.
Killing Joke
2/5
Pidän bändin perussoundista - Requiem on täysin uudella tavalla samaan aikaan punk ja stadion - mutta tämä LP on liimattu yhteen turhalla kokeilulla (Wardancen robottivokaalit) ja instrumentaalitäytteellä (merkittävä osa A-puolesta). Aineksia parempaan. 2,5
Grateful Dead
2/5
Ei kuulosta hirveältä (onhan vuosiluku oikea, ja folk rockilla on potentiaalinsa), mutta odotan jatkuvasti.. jotain: melodiaa, riffiä, koukkua, ihan mitä vain. Ja jotain tulee, mutta harvoin: Friend of the Devil on kova biisi, ja se saa minut antamaan toisen mahdollisuuden muillekin. Matala 2.
D'Angelo
2/5
Artistin universumissa kova avausbiisi toimii perusteluna levyn yleiselle biisittömyydelle. Väitän: on olemassa "mahdollinen maailma", jossa hyväksyn tämän. 2+
Minutemen
2/5
Koin tämän, no, teoksen, sympaattisemmaksi kuin kuvittelin. Bändin maailmassa ei ole olemassa pituutta eikä lyhyyttä, ajallisessa mielessä siis, eikä oikeastaan biisejäkään. Riffejä ja muita motiiveja siellä kuitenkin on, enkä ole vakuuttunut siitä, että tälle levylle olisi keksitty parhaat mahdolliset. Toisin sanoen koen ajatuksen toisesta kuuntelukerrasta vaikeaksi. 2+
Roxy Music
2/5
Arvostan myös yksityiskohtien ja tuotantoratkaisujen valjastamista koukuiksi, mutta kertosäe tai pari tekisi arvostamisesta huomattavasti helpompaa. Jään odottelemaan syvempää ymmärrystä.
Pere Ubu
2/5
Mekkalaa.. vai onko? On. Jollain tavalla kiehtovaa sellaista. Kuuntelisin toiste.. ehkä.
Brian Eno
3/5
Niin ennalta-arvattavaa kuin se onkin, Enon paras levy on hänen rock-levynsä. Mutta ei sen takia, että se on rock-levy, vaan siksi, että LP sisältää hyviä kappaleita - ja RYTMIÄ. Tosin läheskään kaikki biisit levyllä eivät ole rockia. Joten ehkä tämä on vain hyvä levy.
Joan Armatrading
2/5
Artisti ei peittele maneereitaan vaan korostaa niitä (varmaan parempi päätös kuin miltä se kuulostaa minun korviini). Biiseissä on selviä merkkejä yrityksestä välttää geneerisyyttä pysyen silti genren sisällä. Lopputulos on ihan ok muttei innostava (paitsi ehkä vika biisi). 2+
The Good, The Bad & The Queen
1/5
Ai vielä tasapaksumpaa kuin Gorillaz? Mutta kirjoitin "biisejä Lontoosta"! Palkkasin The Clashin basistin! Rekrytoin Fela Kutin rumpalin! Juu.
Radiohead
1/5
He tuntevat sointuja, mutta eivät ymmärrä melodioiden perään. Tavallisesti musiikki vaatii kumpaakin elementtiä. Ja "he voisivat tehdä perinteistä musiikkia jos haluaisivat".. I'd like to see 'em try.
The Style Council
2/5
Weller likes New Orleans. Lopputuloksena levy, joka antaa banaalihkon ensivaikutelman, mutta muuttuu astetta kiinnostavammaksi yllättävän rap-tribuutin jälkeen.
The Kinks
3/5
Party Line on kova biisi yllättävällä mollikoukulla, ja House in the Country on rock and rollia, jota ei voi kutsua muulla sanalla kuin "ilahduttava". Kaiken kaikkiaan levy saattaa olla bändin paras, vaikka vetonaula Sunny Afternoon ei ylläkään Waterloo Sunsetin tasolle (vastaväitteitä ei kuunnella). Miinukset: B-puolen täytebiisit; bändin perusolemukseen kuuluva taipumus 60-lukulaiseen hupailuun. 3,5
Jefferson Airplane
3/5
Siinä missä Mamas and the Papas piilottaa synkkyyttä pirteän rockin alle, Jefferson Airplane piilottaa naiiviutta psykehtävän soinnin taakse (kuten niin monet). Hitti Somebody to Love on kuitenkin todella hyvä - ja niin on toisella kuuntelulla myös psykehitti White Rabbit. Itse asiassa levy rullaa kokonaisuutena muutenkin ihan kunnioitettavasti (tsekkaa Today ja Comin' Back to Me), vaikka bändi saisikin olla vähän pirteämpi ja rockimpi. 3,5
Haircut 100
1/5
Mietin sitä aitoa heittäytymisen, jopa vakavoitumisen tunnetta, jota tämän tason hupsuttelu ja höpsöttely edellyttää. Hytisen.(Ekassa biisissä on muuten ideaa.) 1+
Stevie Wonder
3/5
Olisipa levyllä enemmän funkkia (rokkaaminen tuo artistin pehmeään soundiin juuri sopivaa säröä), mutta en valita kaikista balladeistakaan. Esimerkiksi avausbiisin juusto alkoi tuntua kermalta toisella kuuntelukerralla. Listan guilty pelasure -palkinto kuuluu Stevielle.
Bruce Springsteen
2/5
Levyllä on vuosikymmenensä tavan mukaisesti "bulkkia" - sanan jokaisessa mielessä. Brucen soundi säilyttää nautinnollisuutensa. Aloitus ja muutama viimeinen biisi tyydyttävät. Niiden välissä on paljon tavaraa. 2,5
Merle Haggard
3/5
Nimikkobiisi ei omissa korvissani nouse muiden yläpuolelle, mutta levy tuottaa kokonaisuudessaan niin tasaista nautintoa, että kuka tahansa yllättyisi. Biisit erottuvat toisistaan, ja useimmissa niistä on "punchline", joka tekee tavanomaisesta kuulemisen arvoista. Ok: kappaleet OVAT aika tavanomaisia. Laitoin levyn silti välittömästi soimaan uudelleen. 3,5
3/5
Exenen harmonioiden vuoksi tämä kuulostaa aina jossain määrin kokeilulta: soundin vinksahtaneisuus ei ole huonoa asia, mutta haastava kylläkin. Materiaali on enimmäkseen vahvaa, vaikka se vähän hupeneekin loppua kohti. Erityisesti We're Desperate ja When Our Love Passed Out on the Couch ovat biisejä, joita on tullut soitettua. 3+
Thelonious Monk
1/5
Kuulin viimeisessä kappaleessa toistoa ja kiinnostuin hetkeksi. Eikö toisto olekin puhtaan eron välttämätön ehto?
Neu!
2/5
Kuuntelin tätä jumpatessani kotona. Viivi: "tää on tämmöistä Wii Fit -musiikkia". Pisteet huvituksesta.
System Of A Down
1/5
Ei ihan niin perseilyä kuin alun perusteella vaikuttaisi, mutta vaikeaa kuunneltavaa, jos "soft spotia" ei ole muodostunut teini-iässä.
Mekons
4/5
He eivät ole pelkästään keksineet hyviä biisejä, vaan täysin omanlaisensa kulman koko rock-genreen. Olen kahden vaiheilla lauluraitojen rosoisuuden suhteen, mutta koukut, IDEAT, kuuluvat läpi. Levyllä on muutama tasapaksumpi hetki, mutta se ei myöskään lakkaa yllättämästä: bändi kehittelee kantrin ja punkin yhdistävästä duurista huomattavan paljon melodiaa. Kannattaa kuunnella.
Hot Chip
3/5
Näillä tyylittelijöillä on ollut inspiraatio päällä: lähes kaikki biisit tyydyttävät jollain tasolla. Toisaalta mikään niistä ei tyydytä totaalisesti, eikä bändin keskitempoisen napakka estetiikka pure minuun. Toimivia melodioita nyt kuitenkin.
Kings of Leon
3/5
Vaihtavat perinteisemmän riffittelyn rytmittömämpään indie-kitarointiin (tädädädädädädädä-tädädädädädädädä). Biisien laatu pysyy kuitenkin tasaisena, ja vielä lopetusraitakin kontribuoi kokonaisuuteen. Sex on Fire on mielestäni oikea hitti, Use Somebody taas ei. Be Somebodyn kuuntelin mielenkiinnosta uudelleen.
Girls Against Boys
2/5
I Wanna Be Your Dog on ihan hyvä biisi. Stoogesilla on parempiakin.
The La's
3/5
Bändi on kerännyt A-puolelle valmiita, tehokkaita rock- ja pop-muotoja miellyttävinä variaatioina. B-puoli on aito B-puoli. Lopputulos: Levy.
The KLF
4/5
Etsivät keinoja välttää aamuyön tuntien kalvavaa tunnetta siitä, että pitäisi lähteä jo kotiin. On liikuttavaa, miten paljon hyviä ideoita yhtyeellä on, ja miten sulavasti levykokonaisuus rullaa. Välissä on pientä junnaista, mutta levy kehittyy, ehkä myös paranee loppua kohti: No More Tears on todellinen eepos, joka kantaa 8 minuuttia yhdeksästä. Ja - mitä helvettiä - rakastan viimeistä biisiä ja sen ihmeellisiä sanoja. Kuuntele itse. Hekin jäivät ehkä bilettämään.
Ananda Shankar
1/5
Lännen ja Intian suuri kohtaaminen kuulostaa turisteille kaupiteltavalta CD:ltä (ks. Jumpin' Jack Flash ja Light My Fire sitarilla tulkittuina). Yksi 13-minuuttinen jami herätti sympatiaa, mutta en usko ottavani sitäkään tehosoittoon. 1,5
1/5
Niinhän se on, että Elvis teki jo kaikki tarpeelliset rock-levytykset. Nyt on aika kisailla siitä, kuka keksii hupaisimman pikku melodian pätkän hupaisimmassa tahtilajissa.
Bruce Springsteen
3/5
Tällä levyllä hän antaa mahtipontisuutensa virrata valtoimenaan, mikä ei estä hyvien kappaleiden syntyä, paitsi joskus ehkä estää - eivätkä kaikki näistä ole huippukappaleita. Badlands on silti guilty pleasure -hyppely, ja muutama muukin on keskivertoa parempaa rokkia. Mahdollinen yllätyssuosikki Factory on kaikessa simplistisyydessään, naiiviudessaankin maaliin osunut variaatio.
Ali Farka Touré
2/5
Ali ja Ry toivovat, että jamit riittävät. Tiettyyn pisteeseen ehkä riittävätkin, mutta toista kuuntelukertaa on vaikea kuvitella muussa kuin akateemisessa mielessä. Matala 2.
Emerson, Lake & Palmer
1/5
Jos koko levy toistaisi The Great Gates of Kievin paatosta tai Nutrockerin puhdasta komiikkaa, tämä cover-LP (niinpä) saattaisi olla kiinnostava kuriositeetti. Ja kuriositeetti se on myös tällaisenaan.
Traffic
2/5
Arviot levyistä "Traffic: Traffic" sekä "Traffic: John Barleycorn Must Die" menivät väärin päin. Tässä siis arvio bändin nimikkolevystä:
Bändi vaikuttaa olevan jollain tapaa kiinnostunut rokkauksesta (tsekkaa Feelin' Alright) sekä sävellysten sommittelusta kuunneltaviksi paketeiksi. Erityisen vahvaa materiaali ei ole, mutta se on materiaalia, perkele. Seuraavaksi keskustelisin yhtyeen veikeän herkästä esteettisestä ilmeestä.
Bee Gees
2/5
Kaipaatko työmatkoihisi lisää... majesteettisuutta? Värisevää herraskaisuutta? Minä en kaipaa. Mutta tällä levyllä on myös tyydyttäviä hetkiä: kantripalasia, vähän rokkia. Lisäksi Never Say Never Again ja First of May muodostavat aika hyvän kaksikon loppuun. 2,5
Beatles
4/5
Levy alkaa lähes yhtä kovalla tasolla kuin bändin paras, A Hard Day's Night (juuri niin). Keskivälin jälkeen alkaa jonkinlainen suvanto, mikä - ja tämä kertoo saavutuksesta - johtuu covereista, tai tarpeettomasta (tai tarpeellisesta) turvautumisesta niihin. Laitoin silti heti uudelleen kuunteluun, ja niin muidenkin ptäisi.
Blur
2/5
"Woohoo" on neroutta, mutta yleisesti ottaen säveltäjä on aivan liian mieltynyt keskitempoiseen laahaukseen. Missä "yeehaa"? Tai edes "awright"?
Prince
3/5
Artistilla on kaikki niin tip top, että hänen sex appeal:insä jää minun näkökulmastani vähäiseksi. Levylle koottu musiikki on myös yksinkertaisesti vanhentuneen kuuloista: esim. Play in the Sunshinen koukku jää mölisevän synan jalkoihin. Lisäksi on oireellista, että Princestä puhuttaessa nostetaan ensimmäisenä esiin hänen "lahjakkuutensa". Eikä hän sitten tehnyt hyviä BIISEJÄ? No, vaikka levyllä on filleriä ja kaikenlaista fiilistelyä, kyllä hän kovia kappaleitakin teki, ja esimerkiksi If I Was Your Girlfriend ja avausraita ovat parhaasta päästä. Ennen kaikkea levy nappaa mukaansa siinä määrin, että sen pariin palaa, vaikka pysyisikin terveen epäluuloisena.
Björk
1/5
Björk onnistuu luomaan tekotaiteesta oman taiteenlajinsa: mitä kiemuraisempi biisi, sitä syvällisemmältä vaikuttaa kiemuroiden alle piiloutuva substanssi. Tämä ratkaisu ei puhuttele minua lainkaan esteettisellä, älyllisellä saati musiikillisella tasolla. Ei nappaa - päinvastoin. Mutta älä anna sen häiritä omaa kietoutumistasi.
The Jam
3/5
Weller tuntuu artistilta, joka ei halua vain rokata, vaan keskittyä myös biisintekoon, mutta jonka biisinteko on implisiittisesti vain rokkausta (mikä ei tarkoita, etteikö hänellä olisi asiaa - jopa sanottavaa). Tällä levyllä kaikki loksahtaa aika pitkälti kohdalleen, ja rokkaus toimii. Arvasit oikein: That's Entertainment.
Nitty Gritty Dirt Band
3/5
Vajaan kahden tunnin mittainen, maratonimainen pläjäys hauskaa, kaunista musiikkia, josta osa iskee toden teolla ja osa valuu ohitse. LP soveltuu historialliseen tutkimukseen, mutta myös bileiden taustamusiiksi. Ja kyllä, ihan vain vanhaan kunnon kuunteluun. 3,5
Steve Winwood
2/5
Sovitus, instrumentaatio, tuotanto... huh. Tästä kaikesta huolimatta levyllä on selviä merkkejä, jos ei inspiraatiosta, niin ainakin innoituksesta, ja kuuntelukokemus on ihan tyydyttävä, kun ottaa huomioon, miten heiveröinen yhtye Traffic oli. 2,5
Traffic
1/5
Kuuntelukokemus ei ole varsinaisesti epämukava (eikä huilu tunnu kovinkaan häröltä), mutta bändin yksitoikkoinen taitavuus ja sen nörtihtävä heiveröisyys tekevät urakasta itselleni vähintäänkin epäkiinnostavan. 1,5
George Michael
2/5
Kuuntelin ennakkoluuloisena - mutta vain hiukan. Artisti on niin lahjakas, että hänen mauttomuutensa tuntuu jollain tapaa luonnolliselta. Ja tosiaan, yksi kuuntelu meni ihan mukavasti. They Won't Go When I Go soi päässäni vieläkin. 2,5
The Who
3/5
Yksi historian kolmekauttavitosimmista bändeistä luo vaikeasti lähestyttävän fantasian lähestyttävästä pop- ja mainoskulttuurista. Mukana aika paljon hyvää musiikkia. Totaalinen hitti puuttuu. Harkitsisin ostamista.
Amy Winehouse
2/5
Artistin ulosanti on tällä levyllä pitkälti koristelua, mutta epätyypillisen viihdyttävää sellaista. Ja oli siellä jotain sisällöltäänkin kiinnostavaa. En tarkoita scattausta. 2,5
Love
3/5
Tämä LP todistaa, että psykeily ei ole este millekään, jos vain jaksaa miettiä, millä tavalla nuotit ja soinnut järjestäisi pureviksi kokonaisuuksiksi. Ihan joka biisi ei pakota kuuntelemaan, mutta kaikki niistä saavat yrittämään (melodiat, you know). Kaksi ekaa toimivat aina. 3,5
Arcade Fire
3/5
Ei voi mitään, bändin (tai kuka nyt onkaan vastuussa) sävellystyö tekee vaikutuksen. Levyllä on vähemmän massaa kuin The Suburbsilla, minkä takia sen teho on yllättäen pienempi. Mutta esim. Intervention saa minut hyväksymään indieilyn - ja jopa ymmärtämään sitä taiteellisena ratkaisuna
- mikä tuntuu pieneltä ihmeltään. 3,5
G. Love & Special Sauce
2/5
Valkoinen jäbä haluaa toistaa bluesin hip hopin keinoin. Lopputuloksena miellyttävää musiikkia, joka on samalla täysin merkityksetöntä. Jäbä tarvitsisi hitin (Cold Beverage käy lähimpänä - niin ja olihan siellä se soosibiisi). 2+
Ray Price
2/5
Ensimmäinen biisi (enkä puhu alkutäytteestä) eroaa kuulemma siitä, mitä he yleensä soittavat. Todella hyvä biisi. Loput levystä on sentimentalisoitua kantria, johon haastan sinut keskittymään (tykkään kantrista).
GZA
2/5
Kyllä, tämä LP laittaa minut paikoitellen liikehtimään, mutta loppujen lopuksi biiseistä puuttuu kakkosvaihde. Artistin räppäystyylissä on myös tiettyä ohuutta, joka saa minut odottamaan featteja enemmän kuin pitäisi. Melkein kolme miinus.
Marianne Faithfull
4/5
Avausbiisin intensiteetti kantaisi läpi koko levyn, mutta sen ei tarvitse. Guilt:istä lähtien LP on huomattavan kovatasoinen muutenkin, ja Lucy Jordanin balladi on oikeastaan mestariteos - ei vain lainattuna sävellyksenä vaan nimenomaan myös levytyksenä.
Roxy Music
3/5
Bändin paras, uskoisin. Avausbiisi tavoittaa jotain siitä 'showsta', josta levyllä halutaan maalata mielikuvaa. Suosittu Virginia Plain tyydyttää vähintään soundillisesti. Ja sitten on de facto -lopetus Sea Breezes: helvetin hyvä intro- ja outromelodia + perusteltu rakenne/kesto (7:03).
The Pretty Things
2/5
En tiedä millä tavalla tämä on rock-ooppera, enkä haluakaan tietää, mutta pidin paikoin levyn melodisesta sisällöstä. Se yksi kitarakuvio toimi.
Mike Ladd
1/5
Kun räppi lähtee käyntiin, se lähtee käyntiin. Muuten tämä on kai "progressiivista" - ja sen kuuloista, että miksaajana olisi ollut koksupäinen Iggy Pop. Hyvät hetket eivät korvaa laahustamista. 1+
Japan
1/5
Nämä kumeat kasarilaiset haahuilevat tekemättä varsinaisesti mitään kokeellista (mikä tuskin sekään olisi ollut hyvä ratkaisu). Homma junnaa paikallaan, paitsi ehkä ekassa ja vikassa biisissä, joissa on jotain ytyä (mutta joita en usko kuuntelevani jatkossa). 1,5
LCD Soundsystem
2/5
Hyvät ainekset. Sitten vain tekemään levyä.
The Beta Band
1/5
Kevyen progeilevaa indietä. Höystetty vokaalityylillä, josta käyttäisin termiä "hupiukkomainen". Kädessä rautaiset Danit. Get the reference?
Joy Division
4/5
Toisin kuin "post-punk"-bändit yleensä, JD on fundamentaalisesti anti-romanttinen. Ei kivaa ääntä, ei manipulatiivisia soundeja - ainoastaan ontto, Kraftwerk-filtterin läpi valutettu tulkinta koukukkaasta rock and rollista. Jokaisella biisillä on paikkansa, eikä yhdenkään takia ole uhrattu melodiaa. 4+
Foo Fighters
2/5
Huolellista, jopa kekseliästä rockia, jonka esteettiset ominaispiirteet (kevyen hämyilevät sointuvaihdokset ja rytmitajuton Biitti isolla B:llä) heikentävät lopullisen tuotoksen tehoa.
The Rolling Stones
3/5
LP:lle on koottu takuuvarmaa musiikkia, jota bändi tulkitsee täysin omalla tavallaan tiukkuuden ja löysyyden välimaastossa. Ilonaiheita: Mickin rujo nasaali ja Keithin rimpuilevat soolot.
Scott Walker
1/5
Artistin ääni ei ole vain itsetietoinen, vaan itsetietoisen itsetietoinen (hello Nick Cave). Sopii musiikkiin, joka on elokuvallista melodraamaa. Ei sovi korvilleni. (PS. avaus ei ollut paha, ja Tim Hardin -coveri oli ihan ok.) 1,5
John Lee Hooker
3/5
Kolme viimeistä biisiä iskivät (ei vierailevia artisteja). Viimeinen liikutti (kuuntele sanat). Sai minut arvioimaan uudelleen koko levyä. Kunnioitettava temppu.
Cheap Trick
1/5
Taputtelevat kuulijan selkärankaa. PS. Fats Domino -versio ilahdutti. 1,5
Rahul Dev Burman
2/5
Cha cha cha viihdyttää (kuulostaako tutulta?), mutta levykokonaisuudessa on laulelun makua (eikö tämä olluutkaan soundtrack?).
Peter Gabriel
2/5
Artisti saavuttaa tällä levyllä jotain. Mutta vaikka formaalisti kaikki on kunnossa, en vieläkään onnistu murtautumaan hänen esteettiseen universumiinsa, eivätkä hänen melodiansa puhuttele kehoani. Sinänsä toimiva levy. 2,5
Tricky
2/5
Levy jää jumiin omiin pohdintoihinsa - toki omalla tavallaan ja välillä jopa energisesti - mutta paikoin skipattavasti.
The Thrills
1/5
Tulee mieleen Euroviisujen roots-nostalginen ehdokas, joka ei pääse semifinaalista jatkoon. Bändin pienet onnistumiset kaatuvat imelimpiin lyriikoihin (ja laulusoundiin), mitä on koskaan keksitty. 1+
Fats Domino
3/5
Kaksi klassikkoa, ja kuinka saatanan hyvä Blue Monday onkaan (ehkä parempi kuin se toinen). Lallalaat ja oo-o-oot ovat tietenkin pitkälti täytettä. Mutta jos ne saavat artistin koneen käyntiin, minä en ainakaan valita.
Fleet Foxes
2/5
Tykkäävät enemmän Garfunkelista kuin Simonista. Onnistuvat silti kehittämään minussakin häivähdyksen siitä jalosta emotionaalisuudesta, jota he kokevat edustavansa. Tokassa biisissä myös jotain.
Holger Czukay
1/5
Valjastaa soittotaidon lisäksi myös huumorin voiman pimeälle puolelle.
The Incredible String Band
1/5
Saa hymyn hyytymään. Myönnän että pariin otteeseen.
David Ackles
1/5
Eli minun täytyisi kuunnella jonkinlaisen proto-nickcaven esittämä musikaali ilman, että oikeassa yleisössä istumisen synnyttämä häveliäisyys pakottaisi minua keskittymään? No, kuuntelin.
John Grant
1/5
"Tein tämmöisenkin biisin." Tulkintatapa: postmodernin humoristinen lakonisuus.
New Order
2/5
Tällä levyllä bändi tyytyy tekemään omannäköistään musiikkia, mikä ei synnytä uusia hittejä. Paras biisi, Round & Round, kärsii yliampuvasta kikkailusta ja tutun kuuloisesta kertosäemelodiasta. Kuuntelisin uudelleen vain valikoidusti. 2,5
Led Zeppelin
3/5
Tähän oli vaikea päästä sisälle, kuten folkiin yleensäkin, mutta ensimmäisen kierroksen jälkeen jokin sai minut kuuntelemaan otteita uudelleen. Ennen kaikkea levy luo illuusion siitä, että jotain jäi vielä kuulematta, mikä on seurausta bändin country blues -fanituksesta. Olen vieläkin sitä mieltä, että Friends on kehno biisi kamalalla jousisovituksella. Mutta etenkin B-puolella illuusio kantaa (A-puolen avaavaa Immigrant Songia ei varmaan tarvitse kehua erikseen).
Elvis Costello
2/5
Hänen prioriteettinsa on saada musaa nauhalle, mikä onnistuu, koska hän on sisäistänyt rock-genren formaalissa mielessä paremmin kuin melkein kukaan muu. Hän ei kuitenkaan odottele inspiraatiota, minkä vuoksi parhaatkin biisit, kuten Welcome to the Working Week ja Blame It on Cain, säilyttävät todellisen kiinnostavuutensa yleensä vain 2/3 kestostaan.
Fishbone
2/5
Onnistuivat juksaamaan ekalla biisillä (heviä). Mielenkiintoni pysyi yllä melkein koko kuuntelunsession ajan (musa on enimmäkseen ska:ta), mutta jokunen koukku tarvittaisiin soppaan mukaan.
The Monks
1/5
Kuin tehty yliarvostetuksi: tuntematon, lo-fi, koukuton.
Terence Trent D'Arby
2/5
Ehdin jo vähän innostua tokan biisin kasariafroilusta, mutta kokonaisuudessaan levy jää jumiin genrensä, no, kornimpaan ilmaisuun. Seuraavan kerran innostukseni osoitti merkkejä itsestään viimeisen kappaleen paluussa Sam Cooken universumiin.
Def Leppard
2/5
Tekevät parhaansa editoidakseen ja paisuttaakseen musiikkinsa kuuntelukelvottomaksi. Joissakin bändin melodioissa on silti vähintäänkin huumorisoittoon kelpaavaa tehoa. Ja ykköshitti on... no sitä itseään.
The Velvet Underground
3/5
Rock and roll -bändi. Monella tapaa harvinaisen oivaltava sellainen, ja tällä LP:llä parhaimmillaan vähän vähemmän rockina (Candy Says, Pale Blue Eyes). Erityismaininta: Jeesus-biisi, joka jää soimaan päähän.
Paul Simon
3/5
En tavoita Julio-biisin hittiyttä, mutta Mother and Child Reunion ja Peace Like a River ovat vaikuttavia kappaleita. Lisäksi artistin pysäyttävä kyky muovata musiikkia oman tahtonsa mukaan kompensoi hänen pehmeää vallattomuuttaan. En enää muista kaikkea B-puolelta, mutta saattaisin kuunnella levyn (taas) uudelleen muistuttaakseni itseäni.
Joni Mitchell
1/5
Säestystä, joka polveilee kaikkialle tai ei minnekään (myös parhaimmillaan).
Frankie Goes To Hollywood
2/5
Kolme kuunnelluinta biisiä ovat yhdessä suunnilleen yhden huippuraidan veroisia - ja lasken tähän mukaan "rakkauden voimaa" ylistävän balladin. Muuten LP sallii huomion siirtymisen kaikkeen muuhun kuin sen sisältämään musiikkiin. Myönnän tosin, että Born to Runin kuuleminen herätti.
Sly & The Family Stone
3/5
Joo okei, Stand! on oikeasti (ainakin) nelonen. Luotan siihen, että tämäkin on kolmonen (ainakin..?). Levy himmailee ja jammailee kontrolloimattomasti, mutta en pääse yli sen rytmisestä ambianssista. Jäisiköhän jotain soimaan päähänkin?
Doves
1/5
Keskitempoisuus elämäntapana
Dinosaur Jr.
2/5
Tätä levyä ei ole suunniteltu ylläpitämään huomiota, vaan mahdollistamaan harhailu. Myönnän, että strategialla on nautinnolliset puolensa (tietoisuuden kiinnittävät melodiat/riffit ovat yleensä ihan jees).
John Mayall & The Bluesbreakers
3/5
Claptonin kitara on tällä LP:llä niin vastustamaton, että se saa skeptikonkin heltymään. Biisit ovat hyviä, mikä ei välttämättä johdu pelkästään lainamateriaalin statuksesta. Vokalistin suorituksen ohuus ei myöskään merkittävästi vähennä musiikin toimivuutta. 3,5
Keith Jarrett
2/5
Rockin ja klassisen koulutuksen suhde ei ole antinominen.
Santana
2/5
Lattariulottuvuus tekee hipihtävästä jammailusta sulatettavampaa (tai sitten hipihtävä jammailu on niin banaalia, että kaikki muu alkaa kelvata). Joka tapauksessa päädyin kuuntelemaan osia uudelleen. Matala 2.
Hüsker Dü
2/5
Veikkaan, että tämän levyn melodioista voisi koostaa jotain aika loistavaa. Mutta paljon töitä vaadittaisiin: nyt edessä on massa, johon täytyy sukeltaa (ja siihen olen kai liian kyyninen). Soundit eivät helli aisteja, eivätkä toisaalta kannusta aistimellisen miellyttävyyden sivuuttamiseen. Kokonaisuuden omaksuminen vie monta päivää ja suhteettomasti energiaa. 2,5
Eminem
4/5
Yksinkertaista (tavallaan): pakottaa kuntelemaan ja jää soimaan päähän. Entä onko artistin huumori/provokaatio vanhentunutta? On, mutta se ei ole vain huumoria/provokaatiota, vaan myös verhoiltu kuvaus mielestä, joka vajoaa pakottaviin ajatuksiin.
The Pharcyde
3/5
Saavat leikkaamisen ja liimaamisen kuulostamaan hyvältä. Paikoin todella hyvältä. Ja paikoin he vain sekoilevat. Monille varmasti osa yhtyeen charmia. Matala 3
The Specials
4/5
Biisimateriaali on lajinsa vahvinta suunnilleen B-puolen alkuun saakka. Tämän jälkeen bändin jäsenet kokevat olevansa oikeutettuja heittäytymään jammailun ja hitaiden tempojen vietäviksi. Ei edes haittaa, koska LP:n uudelleenkuunteluarvo on pelkästään A-puolen vuoksi harvinaisen kovalla tasolla. Entä mitä mieltä tulisi olla bändin nautintoon tähtäävästä imperatiivista? No, kyseessä on tietenkin koukku.
Jane's Addiction
1/5
Nämä tasaisen taitavat hupailijat etsivät vakavasti otettavuutta toistosta ja 60-luku-Intia-psykehtävistä melodisista ratkaisuista. Korkeintaan ei-kamalaa.
Ice T
3/5
Hahmo omaksuttu (itse)parodisuuteen saakka. Myös humoristisuuteen. Juttuja kuuntelee silloinkin, kun biitit tuntuvat hetkittäin monotonisilta. Ja vielä esim. Escape From the Killing Fields (raita 20) jaksaa viihdyttää myös musiikillisesti.
Fun Lovin' Criminals
1/5
Hyviä tyyppejä, joita skene ja kaveripiirit yliarvostavat heidän luontaisen (ja kukalla tehostetun) lunkiutensa vuoksi.
ZZ Top
3/5
Tekevät lähes kaiken mahdollisen valitsemiensa (?) rajoitteiden puitteissa. Waitin' for the Bus ja La Grange riittävät pitkälle. Mutta laittavatko jotkut tämän levyn soimaan kullaakseen biisit Move Me on Down the Line ja Precious and Grace?
Meat Loaf
2/5
Kunnianhimoista kohellusta ja pari vähemmän kunnianhimoista onnistumista. Paranee keskiväliä kohti. Veikkaan, että Bruce kuulostaa joidenkin (ei fanien) korvissa tältä.
Dr. Octagon
2/5
Toiveena on, että rapin laatu kompensoisi aihepiirin typeryyttä, ja että jälkimmäinen nostaisi paradoksaalisesti edellisen entistä korkeammalle tasolle. Ei toimi. Rap on kyllä paikoin oikein hyvää. 2,5
M.I.A.
3/5
Parhaimmilllaan silloin, kun piilotettu melodisuus on vähän vähemmän piilotettua. Kaikki biisit eivät osu maaliin, mutta jokainen herättää vähintään toivoa ja useammassa tapauksessa nautintoa (afrovaikutteet ja Clash-sample ovat tältä osin käteviä). 3,5
Kacey Musgraves
3/5
Kas: poppia, jonka tekijät ovat oikeasti kiinnostuneet melodioista. B-puolen filleriytymistä lukuun ottamatta musiikki on kuunneltavaa ja uudelleenkuunneltavaa ja silloin tällöin kylmiä väreitä herättävää. Karmea tuotanto tosin. Ah, Nashville 2018. 3,5
Pet Shop Boys
4/5
Eivät ole tyytyväisiä ennen kuin koukkumelodian nuotit osuvat JUURI oikein. Voimme olla tästä heille kiitollisia. Mahdollinen 5/5 kuulijoille, jotka nauttivat elektroniikasta.
John Cale
3/5
Muuntuu tekotaiteellisesta ykkösestä melkein heti sympaattiseksi kolmoseksi. Temppu jos mikä. Iskevistä melodioista on apua.
Method Man
2/5
Korvaa räppäyksen persoonalla. Temppu melkein jopa toimii. Matala 2.
Shack
1/5
Eka biisi on lupaava, mutta karmeat jouset. Loput ei ole lupaavaa (mutta karmeat jouset silloin tällöin). Olisin odotellut inspiraatiota.
Klaxons
2/5
Atlantis to Interzone on FIFA-biisi, josta en koskaan suoranaisesti pitänyt, mutta jonka muistin melkein välittömästi. Kuvastaa levyä kokonaisuudessaan: jokseenkin rytmitön, usein ärsyttävällä tavalla kromaattinen, mutta paikoin yritteliäs ja melodisesti vetävä. Matala 2.
Nick Cave & The Bad Seeds
2/5
Tälle on termi: kitsch. Ja toinen: maneerit.
"All the towers of ivory are crumbling
And the swallows have sharpened their beaks"
Ei saatana. Ja SILTI Cave on sen verran harjaantunut melodia- ja sointukulkujen keräilijä, että muutama biisi herättää kiinnostusta, jopa innostusta. Kakkonen.
The The
1/5
Syntikalla oli kiva leikkiä, ja pian artisti huomasi, että levy oli syntynyt kuin itsestään. Siltä se myös kuulosti.
Crosby, Stills, Nash & Young
2/5
Parempi kuin se harmoninen höttö, jolta tämä aluksi vaikuttaa. Esim. kaksi ekaa biisiä avautuvat toisella kuuntelulla - sikäli kuin niissä on mitä avata - eikä kaikki ole Neilin varassa. Miinusta nimikkokappaleesta. 2,5
Mudhoney
2/5
Bändille ominainen, grungemainen epävireisyys toimii omille korvilleni latistavana elementtinä. Mutta tiedätkö, pojilla on ideoita, enkä ihmettelisi, vaikka joku haluaisi kuulla niitä uudelleen. 2,5
The National
2/5
Bändi saa omat kicksinsä fiilistelystä. Lisäksi he sattuvat ajoittain keksimään nautinnollisen melodian tai pari. Tekee mieli antaa jonkinlaista tunnustusta. Matala 2.
Elton John
3/5
A- ja D-puolet ovat todella hyviä, jopa vaikuttavia (Benny and the Jets, Goodbye Yellow Brick Road, yleinen rokkaus...). B- ja C-puolilla artisti tyytyy musiikillisesti omaan tyyliinsä. Lisäksi hän omaksuu sovinistisen homon roolin, missä ei ole mitään järkeä. Levyn hyvät puolet kuitenkin pelastavat kokonaisuuden näin kuuntelukokemuksena.
Faith No More
2/5
Vaihtoehto teineille, joille Gunnarit ja Metallica eivät kelpaa. Paikoin viihdyttävääkin, mutta epätyydyttävän tarkkaa ja painavaa. Auttaa, jos tykkää sarjakuvista.
Leonard Cohen
2/5
Artistin ääni on jo lähes olematon, ja epätoivon kuulee sovitusratkaisuissa. Uskonto tarjoaa tutun ja turvallisen tavan luoda vaikutelmaa syvyydestä. Biisit ovat ihan ok ja levy kantaa läpi kuuntelukerran, vaikka muusikoiden sormet voisivatkin välillä kulkeutua vähän yllättävämmille näppäimille.
Barry Adamson
1/5
Kuinka uhkarohkeaa. Ei artistin toivomasta syystä. Nick Caven ilmaantuminen kuvioihin tuntuu helpottavalta.
Dion
1/5
70-luvun puolivälin listahitteihin tutustuneena tämä ei yllättänyt. Mitäänsanomattomin tähän mennessä.
The Police
2/5
Olivat kai tehneet kolme, neljä biisiä mennessään studioon. Oikean bändin lailla päättivät säveltää loput soitellen kimpassa. Lopputuloksena aivan ihmeellista skeidaa: Mother (miksi ihmiset puhuvat Oidipus-kompleksista yhtä usein kuin kritisoivat Freudia?), Miss Gradenko (ei, kukaan ei saa pitää tästä edes biisin hirveyden takia). Every Breath on 6/5, ja B-puoli on muutenkin menevää himmailua. Vika raita toiseksi kovin. 3-
Queen
1/5
Ai tämä oli NÄIN hupsua? "Ogre Battle", "The Fairy Feller's Master-Stroke". Viikset ja tennarit oli hyvä muutos.
The Undertones
3/5
Loistava soundi (putket kuumana). Ihan ok biisit (plus yksi lähes ansaittu klassikko). Kuuntelin kaksi kertaa putkeen. Matala 3, koska luotan heihin.
Pixies
3/5
Levyllä ei ole montaa biisiä, jolla ei olisi omaa muotoaan/luonnettaan. Keskivaiheilla tempo tasaantuu. Mutta Rock Music on totaalista neroutta. Ei ihme, että se esitetään levyn alkuun mukamas kuriositeettina. 3,5
Bob Dylan
3/5
Joitakin huippubiisejä plus "provokatiivista" formalismia. Lopputulos: raskas kokonaisuus, joka palkitsee aina jollain tapaa. 3,5
Emerson, Lake & Palmer
1/5
Hekin kasvoivat Elviksen parissa, kuten he kokevat tarpeelliseksi muistuttaa soitettuaan ihan ihme höpöhöpöä reilut puoli tuntia. Mutta levyn alku nauratti, loppu ei.
Sister Sledge
3/5
Kaksi biisiä, joita vastaan en kuuntele vastaväitteitä, yksi täydellinen slogan ja FILLERIÄ.
Rod Stewart
4/5
Artisti on laulaja termin perinteisessä merkityksessä: vaikkei biisejä synnykään liukuhihnalta, levyn muodollinen kauneus osoittaa, että järkevä lainaaminen on, paitsi hyväksyttävää, myös arvokasta. Maggie May on muuten originaalisävellys. Sen piti olla filleriä.