Miksi nämä neljä biisiä ovat niin pitkitettyjä ja mahtipontisesti sovitettuja? Siksi että ne on "vedetty tahallaan yli"? Vai siksi että tekijät eivät ole kyenneet säveltämään järkeviä biisejä?
Joo, lauluääni, satunnaiset riffit ja rytmit toimivat. Mutta melkein jokaisessa biisissä on jokin imelän jazzahtava elementti (keskeinen melodia, sointuvaihdos tai instrumentti) joka pilaa kokonaisuuden. Muita paremmat palat: Just My Imagination, kierrätetystä kertsistä huolimatta, ja If You Think You're Lonely Now, jonka kuuntelisin mielelläni uudelleen.
Ajatuksen tasolla tässä on rohkaisevan paljon positiivista: biisit on pidetty mahdollisimman yksinkertaisina, ja moniin niistä on pyritty kehittämään rehellinen koukku. Tyylillisesti musiikki ei kuitenkaan toimi, tai ainakaan vastaa omaa makuani, ja se on tempoltaan tarpeettoman hidasta. B-puolen instrumentaalit/jammailut (huoh!!!) vaikuttavat levyn kokonaislaatuun tuhoisasti. Eivätkä biisien koukutkaan suurimmaksi osaksi ole nerokkaimmasta päästä.
Vaikka levystä tulee periaatteessa sympaattinen vaikutelma, ja vaikka jotkin biisien taustoista ovat kieltämättä nerokkaita, tyylillisesti tämä ei vain lähde. Biisit on ahdettu täyteen erilaisia sampleja/huudahduksia/ääniä, vaikka ne kuulostavat jo valmiiksi "täysiltä" kaoottisten rumpukomppien takia. Lopputulos on kakofoninen tavalla, joka ei tuota mielihyvää. Chuck D:n intonaatiosta välittyvä energinen paatos alkaa myös ärsyttämään. Jostain syystä odotin pitäväni tästä enemmän, vaikka kokemus Public Enemystä on ollut aiemminkin sama.
Olin ulkomuistista vakuuttunut, että tämä olisi kolmen tähden levy. Pari hittiä, enemmän täytettä ja "hyvää soundia", joka ei täysin vastaa kitarapohjaisen indoktrinoinnin luomaa henk. koht. makuani. Olin erityisen varautunut tähän aloituskaksikon (Love Vigilantes/The Perfect Kiss) jälkeen. Todellisuudessa kertosäkeetön Sunrise veikin minut mukanaan, ja koin voimakasta nautinnon tunnetta myös Elegia-instrumentaalin aikana. Jopa Sub-culturen melodian pieni ärsyttävyys/iskelmäisyys muuttui vahvuudeksi laulun epävireisyyden ja soiton tunteettomuuden ansiosta. Lopetusbiisin aikana mietin, olisiko taso kuitenkin heikentynyt B-puolen loppua kohti. Ehkä vähän, mutta en voi väittää, etteikö Face Upin "Oh how I cannot bear the thought of you" -huuto olisi yhä toiminut hyvänä koukkuna.
Uskon, että Keith Moon on hyvä rumpali, mutta rokin ydin on yksinkertainen biitti - ja Moon paiskoo tomeja ja peltejä kuin ei olisi kuullutkaan Chuck Berrystä. Mitä tulee biiseihin, niitä on vaikea arvioida, koska liveversiot eivät ikinä ole kovin hyviä. Tiedän kuitenkin, että saundissa on sen verran paljon 60-luvun leikkisää brittipoppia ja psykeajan jäänteitä, että kappaleet tuskin miellyttäisivät minua levyltäkään. On totta, että ne ansaitsevat paremman arvosanan kuin 1. Toisaalta en näe juuri tälle levylle mitään käyttöä.
Kuulen Welchin sävellystyössä paljon hyvää. Pidän myös hänen äänestään, joka synnyttää mielikuvan hallitusta epätäydellisyydestä. Kappaleiden parhaita puolia ei ole kuitenkaan kanavoitu tai järjestelty riittävän iskevällä tavalla, eikä se, että tiedän tämän johtuvan Welchin tietoisesti omaksumasta, verkkaisesta folk-muodosta, saa minua nauttimaan hänen biiseistään yhtään enempää. Loppupäätelmä: tykkään joistain levyn melodioista, mutten näkisi kuuntelevani itse levyä.
Jazzahtava Hitti nimeltään "Rikki Don't Lose That Number" Instrumentaali nimeltään "East St. Louis Toodle-Oo" Hngghh
Tässä on yksi hyvä puoli: rummut eivät swengaa, minkä takia musiikki ei varsinaisesti ärsytä. Itseasiassa ne hakkaavat melkein kuin hardcoressa. Toisaalta torvet kuulostavat erehtymättömästi avant-garde jazzilta, mikä on huono homma. Yhden hitaamman, blues-pohjaisen biisin melkein ymmärsin, koska sen pieni koukkaus formalismiin teki tämän musiikin ylemmyydentuntoisesta ironiasta hetkellisesti lähestyttävämpää. Ansaitsisi ehkä plussan ykkösen perään.
Myönnettäköön heti alkuun, että tämä levy tarvitsisi kuuntelijan, jolle on luontaisempaa keskittyä sanoituksiin kuin itselleni. En sano näin siitä syystä, että levy on räppiä, vaan siksi, että sen tarinankerronta vie minutkin mukanaan aina, kun onnistun keskittymään siihen. Tämän lisäksi kappaleiden taustat ovat lähes kauttaaltaan tyylikkään melodisia, ja niihin on lisätty pieniä musiikillisia yksityiskohtia, jotka toimivat parhaimmillaan koukkuina. Uskon, että voisin pitää tätä neljän tähden levynä pitkitetyllä kuuntelulla.
Motörheadin ongelma on sama kuin kaikkien niiden bändien, jotka pyrkivät pitämään kappaleensa ja erityisesti koukkunsa mahdollisimman yksinkertaisina, mutta jotka eivät lukeudu pop-musiikin suurimpien nerojen joukkoon: suurin osa materiaalista on tasapaksua. Rockin ensimmäinen periaate on, että "hyvä meininki" ei korvaa hyviä kappaleita. Ja kyllä, jos kaikki tämän levyn biisit olisivat Ace of Spadesin tasoa, saattaisi kysymyksessä olla viiden tähden levy.
Arvioni tästä levystä on väistämättä tavallistakin subjektiivisempi, sillä sen äänimaailma edustaa minulle vastustajaa: The Smiths on paras symboli sille kehitykselle, jonka ajan henki kulki punkin jälkeen rock'n'rollista ns. indie-musiikkiin. Siinä missä blues-pohjaisille genreille (mukaan lukien punk) on ominaista piilottaa melodiat yksinkertaisen ja naiivin muodon alle - mikä edellyttää kuulijalta kykyä löytää musiikin sävyt ja samalla luo tarpeellisen jännitteen koukun syntymiselle - The Smithsillä melodisuus toimii jo jatkuvana virtana, johon yksittäisten säkeiden itsensä iskevyys uhkaa alati hukkua. On oireellista, että jopa tämän levyn tarttuvimmissa kappaleissa, kuten "Bigmouth Strikes Again" ja "There Is a Light That Never Goes Out", fokus on biisinkirjoituksen sijaan tuotetun äänen miellyttävyydessä. Ja ihmiset sanovat että punk-bändien biisit kuulostavat kaikki samalta...
Avausraidan kaltaiset "fiilistelyt" ovat täysin hyödyttömiä: ne edustavat soundeilla kikkailua sen itsensä vuoksi. Toisaalta Starlightin kaltaiset "fiilistelyt" sisältävät riittävästi melodista sisältöä toimiakseen kappaleina. Invinciblen kaltaiset "biisit" (jotka koostavat suurimman osan levystä) ovat geneerisiä ja ohitettavia. Toisaalta Supermassive Black Hole ja Knights of Cydonia ovat hittejä, jotka voivat saada kuuntelijan palaamaan kokonaistasoltaan heikommankin levyn äärelle. Onko tämä kakkonen vai kolmonen? Riippuu siitä, kuinka paljon on valmis skippaamaan kuullaakseen hitit uudelleen.
En vieläkään erityisemmin välitä 80-luvun synasoundista tai "isoista" rummuista, mutta tämän levyn melodiat ovat sen verran onnistuneita, että ne pakottivat kuuntelemaan loppuun saakka, eikä edes tehnyt tiukkaa.
Tässä on häiritsevän rouhea kitarasoundi, ja Eric Clapton on huonolla tavalla huono laulaja. Henkilökohtaisesti en myöskään ymmärrä Greg Allmanin (muistaakseni) slide-jammailuja. Ja ovathan nämä biisit nyt naurettavan pitkiä. Paljon miinuksia. Toisaalta melkein jokaisessa biisissä on taustalla hyvä idea, ja se yksi nostaa ihokarvat pystyyn. Uskon jopa, että pidemmällä tutustumisella pääsisin tähän paremmin sisälle. Harkitsen ostamista, mikä ei liene ihan merkityksetön asia.
Miksi TÄMÄ on se levy, joka näiltä pitäisi kuulla? Parin B-luokan hitin takia? Olen pahoillani, mutta suuri osa kappaleista on aivan sietämätöntä skeidaa, ja päädyin skippaamaan niitä, koska muuten olisin ärtymyksessäni jättänyt koko levyn kesken. Ovatkohan muut näiden lp:istä parempia?
Käytännössä kaikissa tämän levyn kappaleissa on hyviä melodioita, joiden toimivuutta on vaikea kiistää. Toisaalta on perusteltua kyseenalaistaa, kuinka monessa niistä on oikeasti koukku: vaikka olen kuunnellut Rubbet Soulin monta kertaa aiemminkin, harva biiseistä on jäänyt soimaan päähäni tai edes painunut kunnolla mieleeni. Lisäksi, kuten hyvin tiedetään, Beatlesin soitto ja laulu on kauttaaltaan liian artikuloitua: McCartneyn äänestä tulee mieleen lahjakas naapurinpoika, joka laulaa koruttomasti, koska on liian tietoinen omasta lahjakkuudestaan, eikä Lennon kykene välittämään tunnetta, vaikka lisääkin vokaaleihinsa oikeaoppista raspia. Mitä tahansa tämä musiikki on, se ei ole rokkia edes ollessaan rokkia. Mutta en myöskään kehottaisi ketään olemaan antamatta sille mahdollisuutta. 3+/4-
Ähinää hissimusan päälle. Loukkaavaa.
Turnerin papatus kulkee pentatonista skaalaa ylös, alas, ylös, alas... Ymmärrän, miksi jotkut näkevät tässä oman romantiikkansa, mutten usko ketään, joka väittää teini-ikäisen biisintekomaneerin käyvän koukusta. Kyllähän tätä kuuntelee. Isompi annostus faijan levyhyllyä olisi kuitenkin ollut näille paikallaan.
Tämä 80-lukulainen tribuutti 60-luvulle yhdistää hyviä melodioita outoihin (väkinäisiin) sointuvaihdoksiin. Ei saa minua ansaan.
Tämä on niitä levyjä, joita kuunnellessa tulee hetken ajatelleeksi, että melkein kaikki muu musiikki on naurettavaa näpertelyä. "Selfdestructo bust" ja "Are you ready for some darkness" ovat mestariteoksia, ja biisimateriaali on muutenkin vahvaa. Soolokitaristin soitto kuulostaa siltä, kuin nuoruuden lämpibändeiltä omaksutut hard rock-kuviot purkautuisivat kaikki yhdellä kertaa pihalle. Ja koska laulajan ääni tuo kokonaisuuteen liikuttavuutta, hyvä vire kantaa myös täytekappaleiden läpi. Ei vitonen, mutta todella hyvä, kulutusta kestävä levy.
Millä oikeudella tämä bändi kuvittelee olevansa biisinkirjoituksen yläpuolella? Se, että jättää raidoista B-osat (ja joskus A-osatkin) pois, ei tarkoita, että olisi jumalan lahja musiikille - ei vaikka antaisi tuottamalleen äänelle nimen "shoegaze".
Sopii harrastajille. Henkilökohtaisesti olen vähän sitä mieltä, että tämän musiikin distinktiiviset piirteet ovat samalla juuri niitä, joita ilman se olisi parempaa.
Alun "biitti ja akustinen kitara" -taustat saivat minut pelkäämään pahinta, mutta levy parani keskiväliä kohti. Tämä artisti on parhaimmillaan, kun antaa vokaaliraidoille tilaa hengittää ja ilmentää omaa substanssiaan: esim. Nadialla on potentiaalia koskettaa itseänikin pahempaa ilonpilaajaa - joka tosin pilaa ilon viimeistään The Conference -hoopoilun tai oo, niin diipin "I am become death" -samplen aikana.
Toshin musiikki ei tällä levyllä ole omaperäisimmästä päästä, mutta se on lähes kauttaaltaan melodisesti tyylitajuista, minkä vuoksi nekin kappaleet, jotka eivät ole täysosumia, vaan ainoastaan esteettisesti miellyttäviä, toimivat palasina onnistuneessa kokonaisuudessa. Pohdin pitkään, onko tämä kakkonen vai kolmonen, ja mielenkiinnosta palasin useisiin biiseihin päivän mittaan - kunnes muistin, että juuri tällainen funktionaalinen kriteeri erottaa kolmoset kakkosista.
Koukuton, ohut, tuntuu kahden tunnin mittaiselta vaikka kestää 30 minuuttia, jne.
Harhautunut ammattilainen kuvittelee luovansa jotain suurta samalla, kun säveltää klassisvaikutteista poppia, joka redusoituu laulu- ja sovitustekniikan esittelyyn.
Jenkkibändi yhdistää spontaaniutta ja 90-lukulaista mauttomuutta luodakseen oman Pink Flaginsa. Opetus: biisien pilkkominen lyhyiksi näytekappaleiksi ei maagisesti synnytä koukkuja.
Tämä levytys onnistuu luomaan illuusion loistavasta keikasta, vaikka äänitys kuulostaakin ohuelta ja soitto kiirehtivältä. Brownin äänen avautuminen konsertin aikana muodostaa myös oman narratiivisen sävynsä. Ja vaikken näkisi kuuntelevani samaa keikkaa kovinkaan usein, en myöskään tule täysin unohtamaan tämän levyn olemassaoloa.
Grungen dialektinen synty omassa vastakohdassaan: kasarihardrockia rupusoundeilla ja lyriikoilla, joihin verrattuna tukkahevibändien sovinismi kuulostaa hellyttävältä.
Harvoin mikään levy on pakottanut minut asennoitumaan näin hyväksyvästi 60-luvun psykedeelistä estetiikkaa kohtaan: tietenkään kyseiselle tyylilajille ominainen ärsyttävyys ei täysin ole poissa (tietyt vokaalit, leveätakkinen tyyppi kannessa), mutta sen vaikutukset laimenevat musiikin keskivertoa vetoavamman rytmiikan ansiosta. Biisimateriaali ei sentään riitä kolmeen tähteen, mutta yhden kuuntelun jälkeen laitoin tämän soimaan uudestaan, joten sanotaan 2,5.
Periaatteessa erittäin kuunneltavaa, mutta jazz-soolot varmistavat, etten tule ikinä kuuntelemaan uudestaan.
Vaikka aluksi voisi niin luulla, nämä biisit eivät kaikki kuulosta samalta. Ongelma on 12-kielinen kitara ja pehmeät laulustemmat, jotka uhkaavat sulattaa hyvinkin erilaiset melodiat yhdeksi mössöksi. Toisaalta juuri näistä elementeistä koostuva soundi voi saada kuulijan soittamaan levyn uudelleen, minkä seurauksena vivahteet alkavat erottua kokonaisuudesta. Toki Dylanin sävellykset erottuvat muutenkin: ne ovat helvetin hyviä. Mutta Byrdsin oma I'll Feel a Whole Lot Better ottelee ainakin samassa sarjassa - ja yhtäkkiä kuuntelija voikin huomata, että on soittanyt levyn jo kolmannen kerran.
Gotta get away on biisi, jonka takia alun perin kiinnostuin rockista, ja melkein itkin kuullessani sen taas. Mutta tällä levyllä ei ollut yhtään kuulemisen arvoista biisiä, joka ei olisi ollut jo teini-iässä omistamallani Greatest Hits -kokoelmalla. Sääli sinänsä, koska Offspringilla on kiistämättömän hyvä käsitys melodiasta - sen kanavointi vain tuppaa kaatumaan tyylilajilliseen mauttomuuteen.
Milloinkohan olisin kuullut näin unettavan levyn? Tämän bändin strategiana on luoda keskitempoista äänimassaa, joka vyöryy koukuttomasti eteenpäin, ja jonka mielenkiintoisuuden on tarkoitus syntyä soittimellisesta koristelusta. Vastustan tätä strategiaa väkivaltaisesti.
Tämä kuulostaa ajattomalla tavalla vanhentuneelta, ja biisit tuntuvat jotenkin keskinkertaisilta. Ei paskaa, mutta uudelleenkuunteluarvoltaan rajallista.
Viivin kommentti "pilipalimusiikista" nauratti sen verran, että melkein haluaisin antaa toisen tähden. Mutta onhan kuitenkin vasta tiistai.
Todella vaikea arvosteltava. Bändin esteettinen visio eroaa radikaalisti omastani, minkä vuoksi sen kappaleissa olisi parasta olla ideaa. Ja valitettavasti niissä on. Toisaalta ainakin juuri tältä levyltä puuttuu sellainen täysillä kolahtava raita, joka minun "täytyisi" kuulla uudelleen. Nyt soittaisin levyn toiseen kertaan vain mielessäni teoreettinen kysymys: voisinko oppia pitämään Pixiesin musiikista enemmän? Eikä tämä tyydytä.
Costello toteuttaa omaa visiotaan siitä, miltä popmusiikin "pitäisi" kuulostaa. Mutta hänen biisinsä kaipaavat jotain muuta kuin rockin historian tuntemusta tai 60-lukulaista formalismia. Ne kaipaavat KOUKKUJA. Edes yksi please!!
Joo joo, sai nytkähtelemään pari kertaa.
Tusina-post-jotain. Pari kirkkaampaa (melodisempaa) hetkeä, mutta uudelleenkuunteluarvo lähes nolla.
Tämä tuntuu pakkopullalta. Levy on tyyliltään huonolla tavalla folkkia: yksinkertaisen ja tarttuvan sijaan vaikeasti avautuvan genretietoista. Ja vaikka teoriassa on ollut oikea päätös jättää Dylan-biisit pois lp:ltä nro 3, käytännössä niitä olisi tarvittu enemmän kuin koskaan.
Kolmen ensimmäisen biisin ajan musiikki toimii vastapainona Eddie Vedderin äänen ja nimen ärsyttävyydelle: Even Flow ja Alive voivat jäädä asumaan päähän viikoiksi. Mutta kun paras materiaali on käytetty, levy tulee riippuvaiseksi kuulijan subjektiivisesta mieltymyksestä sen estettiikkaa kohtaan. Omalla kohdallani tämä merkitsee lässähdystä.
Tämä on sen verran poppia, että minun on vaikea ymmärtää väkivaltaista konesoundia. OK, popmusiikki on parempaa silloin, kun sitä soitetaan kitaroilla kovaa ja paskasti - siis väkivaltaisesti. Sen sijaan konemusiikki on luonteeltaan eksaktia ja suunniteltua tavalla, joka kadottaa illuusion musiikin taustalla olevasta ideasta, koska se hävittää eron idean itsensä ja tämän empiirisen ilmentymän välillä. Jäljelle jää vain empiria, joka, kuten tiedetään, on aina kaukana täydellisyydestä.
Yli minuutin introja, kertosäkeettömiä kappaleita, turhia instrumentaaleja, junnausta... Syntetisaattori ei ole tekosyy säveltämisen minimoimiselle.
Laulajan ääni on hämmästyttävän muokkautuvainen ja androgyyni, mutta se ei ole mikään suosikkini: kaipaan raspiselta huutolaululta kotikutoisempaa, vähemmän metallista sointia. Hätkähdyttävimmillään ääni onkin hiljaisemmilla kappaleilla, joissa poikamainen karjuja vaihtuu 60-vuotiaaksi blueskuningattareksi. Toisaalta juuri tavaramerkkihuuto sävyttää esimerkiksi Tutti Fruttia, joka saa tarttuvuudeltaan skeptikonkin uskomaan, että mielemme eivät ole yksittäisiä monadeja, vaan toistensa kanssa suhteessa, jossa niiden ei tarvitse edes kuulla tämän kaltaisia hittejä tunteakseen ne.
Jotta voisin aidosti pitää tästä levystä, minun pitäisi pystyä uskomaan, ei vain teoriassa vaan myös käytännössä, että sen sisältämät epämelodisen melodiset koukut ovat yhtä hyviä kuin perinteisen melodiset. Vaikka en olekaan tällaisesta uskosta valovuosien päässä, en silti pysty täysillä heittäytymään siihen, mistä toimii todisteena se, ettei minun erityisemmin tekisi mieli soittaa yhtäkään levyn biiseistä uudelleen. Ennen kaikkea tämä on hyvä osoitus siitä, ettei punk loppujen lopuksi olekaan vain älyllinen vaan myös esteettinen periaate - muuten rakastaisin Talking Headsia.
Vaikka tämä on periaatteessa soundi-/tunnelmalevy, koen, että minulla on tälle tulevaisuudessakin käyttöä, vaikken olekaan ihan varma minkälaista.
Kuulostaa ihan kivalta, mutta musiikin kuuntelulle varattu aika on rajallista, enkä ole valmis käyttämään sitä "rentoutumiseen". Toki jos nyt joskus sattuisi tilanne, jossa sosiaalisen paineen vuoksi minun pitäisi laittaa soimaan jotain tällaista, niin tämä levy voisi olla sopiva vaihtoehto.
En jaa Bowien käsitystä siitä, että popmusiikkia pitäisi yrittää kehittää yksilötasolla, koska uskon, että se kehittyy itsestään, imitoimisen lähtökohtaisen epätäydellisyyden kautta. Bowien näkemyksen seuraus on se, että tämä levy lähtee kunnolla käyntiin vasta viimeisen biisin aikana.
Olikohan tämä yksi geneerisimmistä levyistä mitä olen kuullut? Ehkä pitäisi kokeilla uudestaan varmistukseksi. Mutta en halua.
Liian teknistä ja raskasta, liikaa "hyviä muusikoita". Ymmärtävät tosin jonkin verran melodioiden päälle.
Täytyy myöntää, että monissa näistä biiseistä on koukkuja lähenteleviä elementtejä. Johtuukohan tämä mielikuva vain siitä, että U2 on niin suosittu bändi? Ehkä, mutta minua tällaiset illuusiot eivät haittaa - levy on kakkosensa ansainnut.
Taas esimerkki musikaalisen platonismin surullisesta rappeutumisesta - toisin sanoen harhaluulosta, että koukut ovat korvattavissa kivalta kuulostavalla äänellä. Osassa kappaleista on silti yritystä.
Tuotannollisesti tämä on loistava, ja levylle on saavutettu upea livesoundi. 15 minuutin jammailut ovat silti koettelemuksia, eikä biisimateriaali ole riittävän ihmeellistä kannatellakseen lyijynraskasta kokonaisuutta.
Hupailubiisit naurattavat aidosti, ja välissä on kappaleita, joiden flow pysäyttää. Nimibiisistä sain jopa kylmät väreet. Toisin sanoen tämä on perustellusti levy, joka "kannattaa kuulla".
Waits (vai Kathleen Brennan) on kohtalaisen kiinnostava sovittaja, jonka kokeilut tällä saralla ovat sinänsä perusteltuja. Biisintekijänä hän ei kuitenkaan ole mistään kotoisin: Waits, samoin kuin joku Elvis Costello, on selvästi opiskellut historiansa ja kuunnellut klassikot laidasta laitaan, mutta missään vaiheessa hänen kehitelmänsä eivät saavuta sitä melodista tai rytmistä variaatiota, joka vaaditaan siirtymään genreharjoitelmasta sävellykseen. Ja hienoa, sanoitukset ovat synkkiä - mitä sitten? Loppuvaikutelma: teennäistä paskaa.
60-lukulainen melodisesti mauttomalla, vähän outoilevalla mutta samalla tuttavallisella tavalla. Kaikki tämä pätee myös Mrs. Robinsoniin kertosäettä lukuun ottamatta.
Kasariretroilua, joka onkin tehty jo kasarilla. En osaa suhtautua tähän millään tasolla romanttisesti, minkä takia tuskin kuuntelen levyä koskaan uudelleen, mutta on tällä tarttuvatkin hetkensä.
Paljon kauniita ääniä ja melodioita, jotka kuitenkin sekoittuvat yhdeksi, keskitempoiseksi, vivahdeettomaksi Spector-mössöksi. Joka ei muuten lopu koskaan.
Harvinaisen mitäänsanomatonta kasaristereotypiaa.
Melodisesti tämä on lähes vertaansa vailla, ja King on laulajana liikuttavan, epävirtuoosimaisen pätevä, mikä sopii täydellisesti näin sävellysorientoituneeseen levyyn. Ainoa selkeä miinus tulee sanoituksista, joiden tyhjyys ja geneerisyys on huomattavaa jopa kuuntelijalle, jonka ensimmäinen refleksi ei ole kiinnittää huomiota sanoihin.
Tällaista voi syntyä, kun laulajakitaristi kyllästyy autotallibändinsä "hyvään meininkiin" (eikä aina niin hyväänkään) ja keskittyy vaihteeksi biisinteossa koukkuihin. Lopputuloksena on levy, jolla (a) ei ole yhtään huono kappaletta, (b) on monia upeita kappaleita (I Will Dare, We're Coming Out, Androgynous, Unsatisfied, Sixteen Blue...) ja (c) on vain yksi, jolla ei ole selkeää roolia (Gary's Got a Boner). Eikä se niin vaikeaa ole.
Ensimmäiset kolme biisiä ovat lähes täysosumia: ne toteuttavat täydellisesti tämän levyn musiikillista ideaalia, jossa post-Johnny Rotten-vokaalit yhdistyvät taustoihin ja riffeihin, joiden kauttaaltaan yllätyksellinen melodisuus tekee lopputuloksesta enemmän kuin sulatettavaa eli nautinnollista. Kokonaisuudessan levy ei ole yhtä laadukas, mutta kaiken kaikkiaan se on raikas ja toimiva, eikä mitenkään mahdottoman kaukana neljästä tähdestä.
Kivat äänet eivät edelleenkään korvaa kappaleita. Eivätkä Bowie-tyyppiset äänet ole koskaan olleet suosikkejani.
Kolme tähteä päättää osallistua levy-yhtiöpomojen ehdottamaan rahastukseen. Ajatus tästä on hellyttävä, ja lopputulos kauniin kuuloinen. En ole kuitenkaan vakuuttunut biisivalinnoista, enkä erityisemmin välitä ammattimaisen taidokkaasti toteutetuista harmonioista.
Tyylillisesti järkyttävää hevi-funk-kasaripop-sekamelskaa, ja koukut (tai yritykset luoda niitä) typistyvät 80-luvun harhakuvitelmiksi.
Nuoren brittimiehen tutut koettelemukset, kerrottuna tavalla, jonka vahvuus on kekseliäisyyden sijaan kattavuudessa. Levyn tarinoita ei voi olla kuuntelematta, enkä voi olla pitämättä niistä.
Musiikillisesti ehkä 2, Kraftwerk-sample hymyilyttää sopivalla tavalla. Mutta menin lukemaan artistista wikipediasta, eikä fiilistä jäänyt hiventäkään.
Soundtrack. Ensimmäisen raidan melodia on ihan kiva, mutta biisiin vaadittaisiin vähän muutakin.
Suunniteltu ja hinkattu studiossa vetoamaan alhaisimpiin romanttisiin tunteisiimme - kuin teini-ikä ei olisi vain paskaa vaan myös ikuista, ja oi he kyllä ymmärtävät. Lopputulos: kivoja ääniä, ei yhtään koukkua (sori mutta noita kitarakulkuja ei lasketa), koomisen pitkiä introja ja biisejä. Tai ehkä koukut on säästetty jokaisen biisin vikalle minuutille, mutta niin pitkälle harvoin ehdin.
Omenabiisi on onnistunutta poppia, markkinointipotentiaaleineen kaikkineen, ja levyllä on muutenkin erottavana tekijänä toimivaa melodisuutta. OK, kaikki ei ole ihan minun makuuni, enkä henkilökohtaisesti näe tälle suurta välineellisestä arvoa, mutta menköön.
77-vuoden punkbändi kuuntelee reggaeta ja muuta sellaista luodakseen musiikkia, joka ei ole reggaeta, mutta ehdottomasti on jotain muuta. Miten tällaiseen soundiin voi päätyä? En tiedä, ei ainakaan täysin tahallaan, mutta joka tapauksessa lopputulos houkuttelee kuuntelemaan levyä uudelleen ja uudelleen, kunnes siitä alkaa pitää. Asiaa auttaa, että levyllä on muutama helvetin kova kappale, kuten avausbiisi ja Grapevine.
2000-luku ja "vyöryvä äänimassa"-pop. Noin joka toinen biisi kuulostaa hyvältä, joka toinen taas ei. Osa kuulostaa melkein kamalalta, eikä yksikään kuulosta selkeältä hitiltä.
Tutussa Miracle-biisissä on jotain potkua, mutta yleisesti ottaen levyllä on tehty melodisesti ja soinnillisesti aivan liikaa heikkoja ratkaisuja. Laulu ei myöskään kuulosta hyvältä - kyllä, se on taito myös taitamattomassa muodossaan.
Guitar Town on viiden tähden biisi, mutta se on sitä siksi, että Earlen sävellystapa on luottaa tuttuun muotoon, jonka minimaalinen varioiminen synnyttää ajoittain lopputuloksen, joka nousee selittämättömästä syystä itsensä yläpuolelle. Tällä levyllä artistilla ei käy vastaava tuuri minkään muun kappaleen kohdalla, ja suuri osa levystä tuntuu aika tasapaksulta suorittamiselta.
Hyviä biisejä, hyvää filleriä, ja paras kappale on artistin oma sävellys. Miinusta siitä, että aloitusbiisin jälkeen artistin äänen empiirinen vahvuus ei korvaa levyltä puuttuvaa persoonallista substanssia.
Se, että käyttää musiikin hirveyttä koukkuna, ei tee musiikista vähemmän hirveää.
Pari hupaisaa kappaletta, banaaleinta mahdollista lyriikkaa, ja isällistä, sympaattista rokkausta. Rumpujameista ym on paras vaieta.
Parempi pitää kuuntelijat uneliaina - muuten he saattaisivat kysyä liikaa kysymyksiä.
Bowien lauluääni on lievästi ärsyttävä ja hänen sävellyksensä turhan musikaalimaisia. Lisäksi Ziggy Stardustin hahmo ja levyn konsepti jäävät hyvin ohuiksi. Sääli, koska albumin melodisesta ja rytmisestä sisällöstä olisi mahdollista luoda kokonaisuus, joka kävisi aidosta klassikosta. Paras biisi: Suffragette City.
Olin onnellinen kun tämä levy loppui, en vain koska kokonaisuus oli hieman puuduttava, vaan koska kaksi viimeistä biisiä olivat sen parhaat.
Naiivia realismia, jonka eleetön julistuksellisuus pitää kuulijan (yllättäen) otteessaan. Mutta kuuntelisinko uudelleen?
Onpa laahaavaa musiikkia, melkein mitään ei jää mieleen. Kuulen biisinkirjoituksessa hyvääkin, ja uskon, että joistain biiseistä voisi tehdä oikein osuvat versiot (huom. The Weight), mutta tällaisenaan vaikutelma on tunkkainen.
Konsepti välittyy, mutta illuusiota sen välttämättömyydestä ei synny. Myös musiikki välittyy - mutta se typistää itsensä konseptiin.
Tiedän - kun säveltäessä tulee vaiheeseen, jossa pitäisi kehittää biisiin koukku, on huomattavasti kivempaa vain laittaa sen tilalle jokin jännä sointu tai monotoninen huudahdus. Loppuun mietittyjen biisien sijasta on myös paljon kivempaa tehdä kokoelma lyhyitä näytteitä, joita voi sijoittaa monta putkeen, ja leikkiä, että ne korvaavat 'perinteiset' kappaleet. Ehkä artistilla ei omassa historiallisessa tilanteessaan ollut realistista vaihtoehtoa. Traagista.
Ymmärrän idean (The Clash meets Bob Dylan), ja sille voisi olla tilaustakin, mutta lopputulos on yhdentekevä (akustinen kitara meets henkilö joka lukee silloin tällöin sanomalehteä).
Baareissa ja yökerhoissa toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos menevä Common People yllättää yksin kotona kuunneltuna tarttuvuudellaan ja sanoituksillaan. Muut biisit eivät kuitenkaan yllä läheskään samaan, ja vaikka monet niistä ovat miellyttäviä, jopa viehättäviä, ne eivät perustele omaa tarpeellisuuttaan riittävän napakasti. Vähemmän sointuja ja lisää definitiivisyyttä.
Potentiaalista mutta hieman liian yksitoikkoista ja jazzahtavaa.
Levy alkaa mahdollisesti maailman parhaalla kappaleella, ja ainakin maailman parhaalla riffillä - joka on vielä JAGGERIN säveltämä, mikä sotii kiinnostavasti Keith-myyttiä (johon uskon täysin) vastaan. Mutta faktat faktoina: albumin A-puoli on kokonaisuudessaan liian hidas ja 70-lukulaisen junnaava. Sway on levyn kontekstissa soulfilleriä, Wild Horses yliarvostettu ja Can't You Hear Me Knocking aikansa vakiofunkkia. Toisin on B-puolen laita. Jokainen sen kappaleista edustaa omassa lajissaan lähes täydellisyytta, ja vaikka on tietysti kuulijan omasta esteettisestä suuntautumisesta kiinni, mikä niistä iskee kovimmin, yhdenkään ansiokkuutta ei voi kiistää. Itse äänestän Bitchin ja Dead Flowersin puolesta.
Alkaa hupaisalla minioopperalla laitapuolenkulkijasta; päätyy blues-hevi-pilipali-suvantoon, josta ei koskaan pääse ulos. Eikä mitään jää mieleen. OK, 1,5.
Tämä bändi osasi selvästi tehdä kappaleita, mutta sillä ei luultavasti ollut aikaa viilata kaikkia niistä loppuun saakka: kun Parallel Lines tuli markkinoille 78, Plastic Letters oli julkaistu samana vuonna, ja Eat to the Beat julkaistaan jo 79. Tästä syystä levyn huiput erottuvat radikaalisti sen heikommasta materiaalista, mikä latistaa kuuntelukokemusta kokonaisuutena. Hanging on the Telephone on todellinen saavutus, ja albumi alkaa muutenkin vahvasti. Taso kuitenkin heikkenee jatkuvasti, ja B-puoli on täysin suhteettomasti Heart of Glass -biisin varassa.
Sisältää yhden loistavan esimerkin sovittamisen pelottavasta voimasta. Loput sijoittuu enimmäkseen akselille tylsä - hymyilyttävä.
Tulee mieleen joku nykyajan retrobändi, joka onnistuu kusettamaan tietämättömiä ihmisiä sillä, että heidän musiikkinsa edustaa muka "aitoa" 60-lukua.
Hitit ovat hyviä, vaikkakin hieman vanhentuneen kuuloisia: esim. Rolling In the Deeping jumputtava taustarytmi häiritsee. Kokonaisuudessaan levy on myös aivan liian hidas, ja sen puhtoisen popahtava estetiikka tekee pitkitetyn kuuntelun mahdottomaksi.
Ai meneekö toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos? Ok, More Than a Feeling jää soimaan päähän, mutta se on ärsyttävyydeltään luokkaa Crazy Frog.
Genreharjoituksia - harmittomia mutta pohjimmiltaan tarpeettomia. Lisäpiste oikeanlaisen musiikin fanituksesta.
Tyylillisesti lupaavaa, joskin muodollisesti liian venyväistä. Vaatisi lisää kuuntelua - en osaa vielä sanoa, kolahtaako vai ei.
Vahvoja kappaleita, joista parhaiten toimivat Girl From the North Country ja Don't Think Twice, It's Alright. Dylanin pelkkä lauluääni on myös käsittämättömän tarttuva ollakseen mitä on. Ja on myönnettävä, että aina kun musiikin kiinnostavuus heikkenee, pelkkä huomion kiinnittäminen sanoituksiin vie pitkälle.
Plussaa akustisista sovituksista, miinusta oletetusta skenetyyppiydestä. Materiaali ei vielä täysin vakuuttanut (olisivat enemmän kuin Replacements), mutta antaisin 2,5 jos voisin.
Raskas muoto heikentää uudelleenkuunteluarvoa, mutta sisältö kantaa pitkälle: mitä tulee koukkuihin, Bowie on tässä onnistunut omaksumaan mustalle musiikille tyypillisen, ekonomisen sofistikoituneisuuden paremmin kuin millään muulla levyllä. Ja TVC15:n New Orleans -piano on riemastuttava yllätys.
Kuulostaa ihan miellyttävältä, mutta tässä on tarkoituksena esitellä laulajaa, ei kappaleita.
Tulee mieleen lähibaarissa soittava "taiteilija", jonka keikasta yleisö tuntuu olevan ihan fiiliksissä, samalla kun itse saa kokea kaikki ylemmyydentuntoisen halveksunnan ja vihan tuomat nautinnot.
Reiluuden nimissä en arvostele tätä levynä vaan rentoutumisvälineenä. Rentouttava musiikki eikä kuitenkaan ikinä ole rentouttanut minua, mikä lienee epäreilua.
En ole salilla käymisen suuri ystävä - siihen tämä voisi toimia.
Ilmeeltään tasainen mutta tasoltaan ailahteleva levy. Heart of Gold on niin selkeä kohokohta, että muiden kappaleiden pätevät, yhden melodian rakenteet eivät pysy perässä. Lisäksi Young flirttailee kamaluuden kanssa Man Needs a Maid -raidalla, ja sortuu pimeälle puolelle There's a World -mässäilyllään. Mutta olisiko toista After the Gold Rushia lupa odottaakaan?
Miedosti kokeilevaa tunnelmointia, josta suuri osa skipattavaa, vaikkakaan ei kaikki. Alku lupaili enemmän.
Psykedeelistä tunnelmointia, josta suuri osa skipattavaa, vaikkakaan ei kaikki.
Ei ongelmaton levy: Brucen musiikki on tällä lähes kauttaaltan ylipaisutettua ja ylimietittyä (vai ali-?). Miksi Thunder Roadissa on 20 eri osaa, joista paras tulee vain kerran? Miksi Nightin koukku tuntuu ilmaantuvan ihan milloin sattuu? Miksi joka biisiin on pinottu niin monta soitin- ja lauluraitaa, että kaikki hukkuu yhdeksi massaksi? Ja siltikään en voi olla perustasolla pitämättä tästä kaikesta: jokin Brucen musiikin duurivoittoisessa folkpohjaisuudessa tuntuu sen verran raikkaalta, että vaikka Born in the USA -mestariteokseen on tästä pitkä, pitkä matka, minun on kuultava myös Born to Run vielä monta kertaa uudelleen.
Hyvät melodiat pelastavat tämän omalta estetiikaltaan. Kohokohta: levyn lopettava Little Shadow-tunnelmointi.
Hippeilyä + yhden hipin fantasia keskiajasta. Mitä seuraavaksi? Kosminen tanssi, jossa miekka vain sattuu lävistämään sydämen? Tai sormi ajautuu sulkemaan Spotifyn?
Klassismille myönteisenä henkilönä arvostan Marleyn biisinkirjoitusta, vaikka tarkastelenkin hänen estetiikkaansa myönteisen mutta pohjimmiltaan ymmärtämättömän etäisyyden takaa. Merkittävän osan ajasta myös nautin Marleyn musiikista.
Noel Gallagher on lahjakas mutta tyylitajuton säveltäjä. Vaikka lähes jokaisessa biisissä on huomiota herättäviä melodioita, niiden häikäilemätön affektihakuisuus johtaa melkein poikkeuksetta yliampuvuuteen, liialliseen rönsyilyvyyteen tai popahtavaan vivahteettomuuteen. Ne jäävät myös soimaan päähän.
Jousilla ja sen sellaisella sävytetty yritys korvata hyvät kappaleet miellyttävillä ja/tai mielenkiintoisilla äänillä.
Kuinka paljon Everybody Hurtsista ja Man on the Moonista pitäisi tykätä, että jaksaisi kuunnella tätä levyä? Paljon enemmän kuin itse pidän. Mutta niiden hittipotentiaali oikeuttaa kahteen tähteen.
Jos tekee levyn näin vahvalla livesoundilla, levy välittyy livekeikan tapaisesti, eli toimii yksittäisenä kokemuksena, muttei kestä pitkitettyä kuuntelua. Ainoastaan Piece of My Heart -klassikko nousee tämän asetelman yläpuolelle.
Musiikillinen vastine sillee tunteelle, kun joku vittuilee leikillisesti, ja ymmärrät täysin, että tällaiselle pilailulle pitäisi vain kaverillisesti hymähtää, mutta et yksinkertaisesti voi olla vittuuntumatta.
Ei ylitä käyttötarkoitustaan.
Ei erityisen hyvää musiikkia, vaan monen ihmisen intuitiivinen käsitys siitä, millaista hyvän musiikin "pitäisi" olla. Ei toki kamalaa. Ei myöskään ansainnut kokonaista kuuntelua.
Alkaa hyvin ja toimii muutenkin paikoitellen (eli sisältää myös kappaleita eikä ainoastaan äkkiväärää jammailua), mutta lopulta äkkiväärä jammailu alkaa tuntua levyn itseisarvolta - mitä sen EI ole tarkoitus olla (väitän). En myöskään usko, että kukaan olisi ikinä kuunnellut tätä loppuun.
Tylsää, soinnillisesti mautonta, suurelta osin kertosäkeetöntä. Eikö heillä ole mitään tapoja?
Omintakeista, musikaalista. Bombsite Boy, No Time To Be 21 ja Drowning Men ovat huippukappaleita, ja kaikki muukin on vähintään kuunneltavaa.
Levyllinen hävyttömyyden normalisointia, joka yltää ajoittain kauneuteen, muttei koskaan tarttuvuuteen.
Tämä LP on uskomattoman huonosti tuotettu, ja Andyn sanoitukset kuulostavat - sori mutta siitä ei pääse yli eikä ympäri - noloilta. Melodisesti kappaleissa on koukkuakin, tosin ripoteltuna rakenteisiin, jotka ovat - jälleen oi, niin Andymäisesti - ylisävellettyjä. Ja loppujen lopuksi on vaikeaa mitenkään erityisen brutaalisti arvioida levyä, jonka biisit jäävät soimaan päähän (vai muistanko ne vain lapsuudestani).
Harvinainen esimerkki levystä, jossa huomaan selvästi yrityksen ja koukkuisuuden, mutta jota en voi sisäistää tyylillisistä syistä. Blues ja pop - ok. Funkahtavat rytmit ja instrumentaatiot - mmhh. Jazzahtavat sävelkulut ja stemmat - yhhh.
Ei mitään varsinaista vikaa. Mutta jotain puuttuu - tai paljonkin. Karisma? Persoonallisuus? Koukut..?
Kun ihmiset puhuvat "vaihtoehtorockista", he eivät tarkoita tällaista, mutta heidän pitäisi. Kohokohta: Take Me To the River - vaihtoehtoista CCR:ää.
Ensimmäinen biisi oli selittämättömässä tarttuvuudessaan toivottu yllätys, mutta muut eivät lunastaneet odotuksia. Saattoi johtua sävellyksiä enemmän laulutyylistä. Olihan se helvetin outo.
Ihan kiva kuulla perusteemat, mutta minulla ei ole mitään käyttöä loputtomille variaatoille ja improvisaatiolle.
Muutaman asialle vihkiytyneen henkilön ei-ilmiselvä representaatio siitä, mitä he kuulevat kantrissa, ja hätkähdyttävän onnistunut sellainen. A-puolelta on vaikea löytää heikkoa raitaa - soulkoverit soljuvat kaikessa luonnollisuudessaan muun mukana - ja B-puolikin lässähtää vain osittain. Huomaamattomat saavutukset: My Uncle ja Wheels (Gösta Sundqvist Amerikassa).
Outouden lähtökohdat: blues, toisto ja hassu äänensävy.
Kokeilut eivät kiinnosta minua. Minua kiinnostaa se, mitä kokeilijat eivät voi saavuttaa, ja minkä takia he kokeilevat. En sano, etteikö tällä kokeilijalla olisi mitään tuntumaa siitä jostain. Mutta hänen esteettinen visionsa on lähtökohtaisesti liian "taiteellinen", anti-rock n roll, ja aksenttinsa liian islantilainen (sori, mutta osuu turhan lähelle..).
Miellyttävää, kepeää. Yksi biisi nousi jopa suosikiksi. (Execution of a Chump). Mutta miksen jaksa kuunnella kokonaan?
Sisältää pari rallia, jotka eivät ole täysin ysäriyden pilaamia.
Kovaa yritystä, jota latistavat ysäriräpän vaikeasti lähestyttävät puolet, mutta kovaa yritystä joka tapauksessa.
Ei vituta samalla tavalla kuin instrumentaalijazz. Kuulostaa jopa ihan hyvältä. Ymmärtäisin melkein minkä vain arvosanan, siis harrastelijoilta - ihmisiltä jotka ovat kuunnelleet kolme tunnin levyn useaan kertaan.
Hakee melodisuutensa iskelmäisyydestä, joten ei minulle. Lovefool? Ottakaa toinen tähti.
Cinnamon Girl ja historian kuunneltavimmat jamit (koska rakennettu biisien ympärille).
Näin myydään ideaa ilman sisältöä. Kornia.
Oppikirjaesimerkki ykkösestä. Teennäinen, mielikuvitukseton, omahyväisyydessään harhautunut.
Suunniteltu livemusiikiksi: tarttuvien sävellysten sijasta levyn biisit ovat kliimakseihin kasvavia rakennelmia. Olisin mielelläni nähnyt esityksen.
Yllättävän rootsia/poppia - ei edo. Mutta onhan tämä saatanan tylsä.
Kuuntelukokemuksena jatkuvaa taistelua levyn estetiikkaa vastaan. Asiaa ei myöskään auta se, että biisien koukut on haettu mollivoittoisesta folkista. Mutta ennen kaikkea artistin kehittämät melodiat TOIMIVAT: ne synnyttävät mielihyvää ja kylmiä väreitä. Olisipa tämä tehty 70-luvulla.
Välinpitämättömässä taidepoppiudessaan vuoren korkuinen haaste. Minulle oli liikaa.
Konseptin inspiroimia ammattilaisia. Konsepti on muuten Bond-leffat. Eikä Turner ole tuntenut nautintoa säveltäessään näitä biisejä.
Ei helvetti... tunnen itseni kahdeksankymppiseksi mummoksi, joka kuulee Sex Pistolsia vuonna 77. Paitsi että tällä kertaa mummo on oikeassa.
Kiistämättömän hienoja melodioita ja instrumentaalijuttuja. Sai minut jopa pyrkimään objektiivisuuteen. Kuuntelisin uudelleen.
50 Cent kunnioittaa koukkuja, mikä on myös kuuntelijan kunnioittamista. Silloinkin kun hyvä teoria ei ihan toimi käytännössä, tai sanoitusten aihepiiri rupeaa väsyttämään, voi olla varma, että pian korviin osuu taas jokin loistava poppibiitti, jota täytyy itsekin kunnioittaa, vaikka olisi kuinka hapoilla.
Ensimmäinen biisi on todellinen saavutus, vaikka se todella onkin "exit", koska mikään muu tällä ei yllä samalle tasolle. Mutta tarkkaan kuuntelemalla alkaa erottua muutakin kuulemisen arvoista - sinkkubiisi alkaa päästä oikeuksiinsa, ja lopetus on balladina vetävä. Jokin selittämätön viehätys tässä on, mikä kertoo potentiaalista kulutettavana tuotteena.
Perustasoltaan noin kakkosta. Jahkailusta ja kuiskalusta miinusta yksi tähti. Hurtista plus yksi tähti.
Riffittelyä, joka edustaa minulle mielihyvän sijasta mielipahan poissaoloa. Changes on kylläkin simplistisyydessään neronleimaus.