1001 Albums Summary

eka biisi tosi hyvä vaikkei tuntunut loppuvan koskaan. singleversio hyvä, kitara makee mut miksi toka biisi jatkui samaan tapaan ikuisesti? puhelauluun mennessä keskittyminen herpaantuu, oisko ollut vähän tiivistämisen paikkoja kuitenkin, vaikka on vain 4 biisin albumi

vähän meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos eka biisi oli hyvä, samoin If you think you're lonely now yllätti

tuttuja biisejä Flow-keikalta! toimii työn taustamusiikkina. huono puoli: jää taustamusiikiksi. mutta nyökäytyttää koko ajan

kuuntelin loppuun, parempi kuin odotin! tosi 1999, ei voi väittää etteikö olis vanhentuneen kuuloisia skrätsäys-/sämpläys-interludeja, hassu tuplaustyyli. voimaa ja sanomaa (jota en kuunnellut)

no tätäpä on tullut toki jo kuunneltua ja tykättyä! etenkin Perfect Kissiä. tykkään aina vaan. tulee nyt vähän Dingo-vibat mut onhan tää parempi.

(ehkä väärä levy mut tarpeeksi lähellä.) varsin pätevää, live tuo tähän heti lisää jotain sellaista, mitä oon The Whossa kaivannut aiemmin. ehkä bassovoittoisempaa? tai sitten se on tuo vuosi 1970, hyvä ajanjakso. klassikkohittejä, ei valittamista, mut ei herätä suuria tunteita.

ei ole minun genre tällainen folk, vaikka kuulosti hyvältä sellaiselta. kauniita kappaleita, vähän pitkiä. vika kappale jäi pituutensa takia parhaiten mieleen, avausraita iskevin.

Steely Dan on ollu ainakin viimeisen vuoden joku skenejuttu, joten odotin pahinta. mut täähän oli kunnolla groovaavaa bluesia! aloitusraita levyn paras. sopivan lyhyt levy. hupiukkomusaa. pretzel!

kansikin jo kertoo, että saksofonimelujazzia. ei toimi mulle.

tykkään Ghostfacen tyylistä, mukava kuunnella ja sopivan ei-niin-väkivaltaisen gansta. meni hieman tasapaksuksi puuroksi taustamusiikkina kyllä

Ace of Spadesillä sisään niin kuin kuuluukin. yllätyin, kuinka periaatteessa monipuolinen setti olikin, vaikka rekalla eteenpäin jyrättiinkin tasaisesti koko ajan. ei ihan sama biisi koko ajan, mut melkein

vanha suosikki. tosin aina oon ollut sitä mieltä, että Smiths alkaa puuduttaa viimeistään keskellä levyä. onneksi There is a light... vain on hyvä biisi.

Knights tietenkin on edelleen loistava, hitit ja rakenne kantaa, mutta mahtipontisuus, sanotukset ja Bellamyn maukuminen kyllästyttää nopeesti

en muista kuunnelleeni tätä aiemmin, mutta ilmeisesti hittikimara, koska tiedän kahta lukuun ottamatta kaikki biisit? Shout on aivan loistava. kyllä vähän alt kasaripoppi sytyttää ylipitkistä biiseistä huolimatta

menettää ainakin yhden tähden pituuden takia, eihän tällaista tiluttelua ja show-offia näin kauan jaksa. nautin kuitenkin rakkauslauluista. vaikea arvostella.

hieman toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, äklömakeita biisejä pari eli perus ABBAa. mutta! ei voi olla lipsynkaamatta. One of us on suosikki-ABBAa

vähemmän kuultu Beatles ansaitsee melkein jo sillä tähden. alussa on ärsyttävän itsetietoiset Drive my car ja Norwegian wood, mutta sitten paranee ja menee hyvääb 60-lukufiilikseen. etenkin lopetusraidasta jää hyvä mieli.

onpas karamellinväristä ja samettista, jenkkimusaa. en saa kiinni: ei herätä tunteita. (erikoinen kansi, miksi enari on siinä noin isolla?)

solid. nostalgian ja sen, että levy edelleen toimii, takia pitää antaa monta tähteä. kunnon 2006 kitarat ja brittilyriikat.

huilusta miinusta. alku ei ollut niin paha, loppu meni toisesta korvasta sisään, toisesta ulos

mikäs tässä kun kaahataan eteenpäin. onnistuneita hittejä väleissä, hyviä sanoituskoukkuja. ei vakavaa

osastoa sunnuntaimusiikki. kivasti maalailee ysärin tulevaa äänimaailmaa. hiukan liian himmailua, tylsää pikku kikkailuista huolimatta, mutta taustamusiikkina toimii silti paremmin kuin hyvin. haluaisin tykätä enemmän

onhan tämä malliesimerkkipoppia, kirjaimellisesti suunnannäyttäjä. Do you wanna dance on toki loistava. muuten ei 60-lukusoundi mulle nappaa, ollaan liian puhtoista poikaa

juu kyllä minun sydämessäni on paikka tällaisille elektronisille, synkähköille albumeille! en tosin ihan saa kiinni tämän nerokkuudesta, mutta monipuolisuus ja Intia ilahduttavat. omaääninen

reggaen parhaimmistoa kyllä, ei jumittelua ja venyttelyä. ei herätä suuria tunteita, mutta voisi kuunnella toistekin. osastoon sunnuntaimusiikki

tämä on lauantaimusiikki. joku falsetti-r'n'b:ssä ilahduttaa. mutta eipä jäänyt mieleen

eipä kyllä lähtenyt, on vähän turhan paljon näyttämistä. voisin luunnella uudestaan sen takia, että ehtis enemmän kiinnittää huomiota yksityiskohtiin

tämä olisi parempi jos bändi olisi Briteistä, kolinasta huolimatta puuttuu rosoa, joka tekisi näistä sinänsä kiinnostavalta vaikuttavista biiseistä oikeasti kiinnostavia. eka biisi antaa toisen tähden

fiilistelyä ja ajankuvaa, ihan kiva

meni meluksi mun korvissa eikä jäänyt mitään mieleen - paitsi tietty itsetietoisuus (huonolla tavalla eli liikaa yritystä). onko tämä historiallisessa kontekstissa merkittävä albumi vai häh?

portugalin kieli ilahduttaa ja tällainen yellow submarine -calypso-meno. ja Baby-biisi Maria Gasolinan coverin takia, alkuperäinenkin tosi kiva. ehkä välillä liikaa samaa ns. taiteellisuutta kuin seko-Beatlesissa. hieno kansi!!

varmaan ollut hieno live. odotin ehkä menevämpää tai enemmän vaihtelua, rummut meni nyt ennemmin transsitilaan. puolensa siinäkin

vähän tylsä mutta ei huono. Dylan-biisit toimii hyvinä poppikappaleina

kyllä minä tykkään! tahti on hyvällä tavalla kova

johonkin nostalgiasuoneen tämä tehoaa. voisin laittaa taustalle soimaan uudestaankin, mutta tietynlainen grunge-proge-geneerisyys estää sen, että jaksais kummemmin keskittyä

mistä tiedän nääkin biisit? varmasti siis klassikoita. GO! on aivan todella hyvä. toimiva kokonaisuus, pehmeä tunnelma läpi levyn olematta kuitenkaan lälly

en osais sanoa tätä tangoksi? mutta ksylofoni hymyilyttää. Yann Tiersen -viba, tai siis Tierdenissä Piazzolla-viba. eipä tule uudelleen kuunneltua

klassikkohitit toimii, erityisesti Hey. Pixiesiä parhaimmillaan, tästä on suunta vain alaspäin. hieman kuuluu jo ysärin kolahtelut, hauskaa

turhaa ja elitistisen kuuloista. melkein rockoopperaakin välillä, kuin Muse ois ottanu vaikutteita.

no tää tosiaan on hyvää salsaa! salsa on usein aika tyhjänpäiväistä saman toistoa, tässä tykkäsin joka biisistä. perjantaimeno! (María Lionza -biisin loistavaa introa on Major lazer sämplännyt, kiva huomata)

meni hieman ohi, ei jättänyt juuri muistijälkeä

"1960-luvun idea", siltä tää levy kuulosti

nostalgia-arvo on mulle iso, mutta onpa myös oikeasti tosi hyvä levy. alusta pitkälle kunnon hittiputki, taso säilyy! ihanaa.

Waters of Nazareth toimii edelleen, muuten vähän huonommin, vaikka tykkään ja nostalgia-arvo kohottaa. hieman liikaa äänen rikkomista

futuristista tosiaan, jo kasarisoundi vaikka ei ihan kasaria vuoden puolesta ole. eipä jäänyt tunteita tai muuta mieleen

klassikkohajan nämä. hyvä meno. toivoisin enemmän albumikokonaisuutta, mutta eipä sitä voi 50-luvun levyltä vaatia

kitarointia, joka ei ärsytä. tarttuvia biisejä toisensa perään, jäävät kyllä vähän toistensa varjoon eli menevät massaksi, koska soundi on aika sana. välillä vähän 70-luvun suomi-iskelmä-laulu, huvittaa.

kuunnellessa hyvä, mut muistellessa mieleen ei palaa juuri muuta kuin hyvät kitarat ja tietynlainen ajattomuus. ja Anna-Lisan koukku

hyvää. klassikoita. mukaansatempaavaa (jumitukseen ja miksei tanssiin)

alku oikein hyvä, b-puoli vanhentuneita outouksia

ei varsinaisesti inhota, mutta onpas hissimusiikkia (huilu...). ilman jazzia olisi parempi.

no enpä tiedä... en näe tarkoitusta, miksi pitäisi olla näin suureellista. paikoih ihan hyvää tunnelmointia, se ois riittänyt. öiaan raskasta.

kuuluu bändeihin, joista mun pitäis teoriassa tykätä, mut käytännössä puuduttaa. tavallaan lohdullisen tuttu soundi, jota voi pitää äänimattona taustalla, mutta ei herätä oikein muita tunteita kuin väsymyksen

hittiputki, tosin b-puolella lässähtää. ja mitä on lopun hyssyttely? oikeesti kyllä hyvää stadionrockia

Arcade firen levyistä tämä on paras, ja böndin merkitys indielle on iso, eli sinänsä puoltaa paikkaansa. mutta tylsä! Rebellionilla saa toisen tähden

lyhyempänä olisi toki toiminut ehkä vielä paremmin, mut toisaalta live-tunnelmaan sopii loputon pituus. tosi hyvä alku eikä hyytynyt loppua kohden, mitä nyt meni johonkin transsiin

eheää mukavaa kuunneltavaa. mikään hetki tai biisi ei kuitenkaan noussut kovasti esiin tai suosikiksi. ehkei tarvitsekaan? upee kansi

rautakankien kolistelua! muistin/odotin, että levy olisi ollut enemmän kokonaisuus. ehkä kuitenkin on teemalevy? Tom Waits viehättää syksyllä, mutta en saanut punaisesta langasta kiinni tässä albumissa

tykkään tästä levystä! Bookends themestä erityisesti. hyviä itsenäisiä kappaleita, jotka ehkä kolmea viimeistä lukuunottamatta ovat silti selkeösti yhtä (vikat jotenkin ilottelee liikaa?)

hyvää poppia, etenkin a-puoli! ei aivan kasatikolinaa, ei vielä ysärijytää, lisänä vanhentuneen kuulloinen räppi. toimii. edellä aikaansa? tulee fiilis, että Nylon beat on ottanu paljon tästä. mutta se lienee vaan tämä yleis-pre-ysäri-girlpower.

tää levy sai mut huomaamaan, että Georgehan laulaa Beatlesissa tosi paljon ja taitaa olla mun lempi-beatle. isot biisit, isot raamit, mutta esittää pientä. onneksi ei yhtään sievää. herättää vähän mielenkiintoa, mutta ei soittolistalle asti. ehkä?

miksi tämä pitää kuunnella? onhan nämä biisejä, mutta oikeaa kokoaan suurempia. eka biisi oli vielä jees

oikein eheä ja hyvä kokonaisuus, kaunis. sopivasti silti rosoa olematta varsinaisesti rouhea. It's too late jotenkin sytyttää

onhan tää hyvä. kunnon albumi. hyvä että on sopivasti räkää

ilahduttaa ja ärsyttää hiljaiset syna-blingit ja nintendo. mutta muuten vaikea sietää

alkoi hyvin, b-puolta kohti menee liikaa fiilistelyksi. ensin positiivinen yllätys, sitten kuitenkin vähän plaah - jotenkin sellainen olo, että puuttuu jokin mikä David Bowiella on

onpas nyt sydän rikki! kaksi ekaa biisiä ovat oikein hyviä, ja loppujenkin stemmat liikuttavat. keskittyminen tosin herpaantuu välillä, ovat niin perusbiisejä lajissaan.

Ensimmäinen biisi lupasi paljon, mutta loppu lässäytti. Poprockia, isoa yleisöä kosiskelevaa, vaikka sanoituksilla "yrittää kohauttaa". Se glamour boys -biisi vain ärsytti. Petyin.

Pitäisi kuunnella useammin, että pääsisi sisään - selkeesti listauksen arvoinen albumi. Tosin joka biisi on tavallaan toisensa kaltainen, saa miettimään, mikä on se Streetsin biisi jonka tiedän jos se ei ole tämäkään. Fit but you know it on kunnon bilebiisi

Mihin avaruus katoaa ekan biisin jälkeen? Odotin jotain jännempää, oli aika perus kasariräppiä kuitenkin. Tosin Afrika-ilottelu tavallaan ilahduttaa

soundrack-huminaa osin, mutta pitävä, jännä tunnelma. Siitä ansaitsee tähtiä

Intro 700 minuuttia - sama kitara - puhelaulu. Tylsää, mutta toimii. Etenkin marraskuussa. Lovesong on huippu.

Alkaa kivasti ja vahvasti ja hitilläkin vielä, mutta loppua kohti taantuu ja tylsistyy. Harmi, muuten voisi olla todella hyvä levy.

A-puoli oikein hyvä, onneksi B-puolellelin on jätetty I heard it through the grapevine. Sanoisin post-punkiksi, asennetta on ja huuteluharmoniaa, joka on hauskaa.

Kerrankin B-puoli oli vahvempi, siellähän alkoi ihan juhlat! A-puolella vaikeampi keskittyä, fiilistelypoppia mutta ei dreamia.

Aika tylsä, ehkä yksi hyvä biisi ja loput solahtaa toisesta korvasta sisään, toisesta ulos.

Tosiaan hyvä eka biisi, sittenpä lopahtaa. Ilahduttavaa toki se, että jotenkin tässä on uudempi soundi kuin ilmestymisvuosi voisi antaa olettaa.

Ai että olipa hyvä. Vimmaa, soulia. Enpä ole ennen vissiin kuunnellut kunnolla. Sopiva mittakin, tuntuu mietityltä kokonaisuudelta.

Teemamusiikkia - toki tahallaan, mutta eihän tällaista jaksa kuunnella kuin korkeintaan hyvin hiljaa taustalla.

Tämähän menee vain livejammailuksi, joka saattais paikan päälläkin olla tylsää. Hitit sentään tulee alkuun, että saadaan kuuntelija lämpimäksi. En ihan saa kiinni?

Kokonaisuutena hyvä. Tasapaksua mutta tasalaatuista. Nuoruuden into kuuluu, ei liian siloteltua tai leffamusiikkia (vrt. Thom Yorken soolot). Ei herätä intohimoja, toimii aamumusiikkina.

Kaikki hyviä biisejä, sinkkuamateriaalia toisensa perään. Ei todin muodosta kuin ihan viitteellisen kokonaisuuden. Se on isoin puute! Vähän kuin mentäisiin rockoopperan suuntaan, mut sit ei ihan haluta (ja hyvä niin).

Ihan kiva. Tulee mieleen kaupallisempi Kate Bush. Hyviä hetkiä, tylsiä hetkiä.

Tulee sentään levyn puolivälissä vähän vaihtelua, sitä ennen on painokuudessaan aika tasapaksua. Hellyyttävästi vanhentunutta.

Ei jäänyt mitään mieleen. Tasapaksu. Kuitenkaan en tahtoisi antaa vain yhtä tähteä, koska en inhonnut. Toinen tähti siis etukäteen siitä, että todennäköisesti avautuisi paremmin toisella kuuntelulla, muttei olisi tajunnanräjäyttävä.

Jaa. Torvia. Ihan erikoista, mutta oispa saanut muustakin sisällöstä kiinni.

Miksi tääkin on näin pitkä?? Ei joka biisiin riitä ideaa! Jos yhdessäkään biisissä on kunnollista. Täytyy olöa tosi karismaattinen sooloesiintyjä, että tällanen toimik. Levylle asti se ei välity

Huonolla tavalla ei ajaton levy: kumman kuuloset taustat paikoin ja lyriikat aika naivistisiakin.

Hittibiisit oikein hyviä, muu levy menee ihan vähän liikaa henkäilyksi ja diivailuksi ollakseen kauttaaltaan kiinnostavaa. Mutta varmasti Pulpin uran onnistunein kokonaisuus (piste myös kokonaisuudenomaisuudesta!).

Levyllä on hetkensä ja on loppujen lopuksi ihan oikea albumi eli kokonaisuus - hyvin vaihtelua biiteissä ja aiheissakin sopivasti. Ei silti herätä suuria intohimoja minnekään suuntaan.

Rollareiden parhaimpia biisejä: Brown sugar ja Wild horses. Lopun venyttelyt vähän laskevat tunnelmaa. Ei kokonaisuus, mutta 70-luvulla ei ehkä sellaista vielä samalla lailla haettukaan.

Vahva alku ja hyvää rouheutta kautta linjan, vaikka keskiaikahenkiseen huiluun ja progeenkin päästään. Jonkinlainen nostalgia painaa tietty vähän, mutta mielelläni muutenkin kuuntelin levyn loppuun. Mielenkiinto melkein pysyi.

Oikein hyvä! Heart of glass pelastaa ehkä vähän notkahtavan b-puolen, kun alussa on ensin ladattuna hittiä. Nopee tempo viehättää

Todella raskasta ihan kivan alun (2 ekaa biisiä) jälkeen. Osin sietämätöntökin tahallaan shokeeraavaa kamaa. Eroottisuusteema ei toimi edes vitsinä

Jopas on Tarinaa ja eri genreä, mutta silti tosi tosi 60-lukua. Plääh tosi tylsä

Levyllinen voimaballadeja. Vahva teema (kuulostaa omakohtaiselta - ja on juu sitä). Kyllähän nämä menee monet heti ihon alle. Laulu soittimena, tulkinta ykkösenä.

Just another band called Boston from Boston. Tv-sarjataustamusiikkia

Täytyy myöntää, etten jaksanut juuri kuunnella. Oli juu kitaraa ja vähän folkia ja indietä ja ihan kivaa mutta yhdentekevää, ainakin ekalla kuuntelulla. Tokalla vois olla mahdollinen kakkonen?

Tässä on hetkensä ja tutut biisinsä, mutta silti menee toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Vaikka kuuntelin kahdesti!

Vaikka huuliharppuvälisoitto-puhebiisit on mitä on, tunnelma on aina dylanmainen eli kiva ja hyvä. Lempee albumi.

Yllättäen tykkäsin aika lailla koko levystä! Omalla tavallaan pirteä. Vähän indiee. Esteettinen jotenkin. Blister on the sun toki hitti, tanssittaakin vähän. Mut iso osa biiseistä unohtuu nopeasti.

Bowien "tällaista kaikkea minä osaan" -levy. Vähän rockoopperaa. Kyllähän tämän kuuntelee.

Makeba saa aina hyvälle tuulelle! Kauhean miellyttävä lauluääni minusta. Levyn loppu kyllä vähän lopahtaa, se naureskelubiisi on liikaa.

Tunnelmointilevynä oilein kiva, meni kyllä sen verran ohi kuunnellessa, että pelottaa, onko vähän tyhjä. Oletettavasti ei kuitenkaan.

No juu on ambientia. Ei huonoa sellaista. Mutta ei oo montaa hetkeä, jossa jaksaisin ajatuksella kuunnella.

Ihan kiva. Ainakin kokonaisuus; tuohan ei tauonnut hetkeksikään. Meni silti (tämäkin) vähän ohi. Pari hyvää koukkua.

Jokainen biisi on hyvä. Elokuvallinen levy. Aika sama rytmi pysyy ja aihepiiri, joten teemamainen, vaikkei ole teemalevy? Mutta silti vaihtelua joka biisissä aika 60-lukutyyliin. Tyylikäs kansi myös.

Alku on oikein hyvä, sitten menee vain hitaaksi r'n'b-tunnelmoinniksi. Mutta ei huono, vain aika tylsä.

Aika jännä kokonaisuus mutta ei niin jännä, että jaksaisi koko ajan keskittyä. Onneksi pari kertaa yllätetään jollain soittimella tai "genrevaihdoksella".

No siis hyvä mutta vähän petyin koska kaipasin vielä lisää vauhtia kuitenkin.

Mihinkäs energia katoaa muutaman ekan biisin jälkeen? Se olisi kantanut levyn läpi, akustiset ei jaksa kiinnostaa vaikka ihan kivoja ovatkin. Heads will roll on hyvä biisi

60-luku soittelee taas. Tuntuu, että tää vois olla mielenkiintonen albumi, jos kuuntelis tarkemmin. Kirkko-teemaa? Ainakin hidasta on

Aika perus mutta hyvä reggae. Että siitä pisteet. Kinky reggae on hyvä.

Guilty pleasure -levy. On todella hyvä. Kokonaisuus! Kuluneet hititkin on hyviä. Pieni nokkavuus - näennäinen yksinkertaisuus ja helposti lähestyttävyys luodaan laululla (ja aksentilla) ja sanoituksilla, mut biisit on viimeisen päälle ja kunnianhimoisesti tehty. Ärsyttää vähän, mut se on Oasiksen idea

Olin iloinen kun loppui. Mutta nyt mun sporify alkaa taas pakkosuositella mulle tätä bändiä... Joku tässä on sietämätöntö vaikka sinänsä on pätevää poprockia

Onpas tämä tylsä. (Akustinen) kitara ja äänimatto ja ilmeisesti sanoitusvetoista laulua. Kohokohdat puuttuu.

Menihän tämä live-massavyörytyksenä. Hittibiisejä, vähän jammailua. Ihan kiva. Joplinin ääni aina makee, mut menee ehkä paikoin täällä vähän yli.

Aivan liian 60-luku LSD jne. Jostain syystä kuitenkin auttaa, että koko levy on samaa sekoilumassaa.

Tuttuja joululauluja, ei voi vihata.

Sara on hyvä kappale, kiinnitin huomiota kitaraan ja koskettimiin, jotka soittivat dramaattista/voimakasta melodiaa mutta hiljaa, se toimi. Muuten aivan liian pitkä levy. Tavaraa olisi voinut karsia, vaikka sinänsä eheää

Kantensa kuuloinen levy. Jotenkin viehättää laulutyyli ja meininki. Mutta onhan tää ihan liian raskasta kuultavaa.

Juu juu voimaballadia. Melkein kaikki U2 kuulostaa samalta paitsi hitit (jotka on hyviä ja maailmaasyleileviä). Ei voi inhota, ei rakastaakaan.

Tosi hyvä! Punk mutta rock myös, sillee alt-rock. No time to be 21 aina kova.

Ei tää oikein lähtenyt, vaikka eka biisi oli lupaava. Vähän sekava kokonaisuus, kuin kaks vahvaa tyyppiä tappelis tilasta ja kumpikaan ei oikein saa sitä.

Kaikki lempiyrttini. Estetiikka puree, itse musa vähän... tylsää. Teemana sodanvastaisuus? Mutta saa mut silti hyvälle mielelle. Sopii sunnuntaihin, kuten Simon & Garfunkel aina.

Aika hyvä! On visiota. Ei kuitenkaan hyvää nauhoituksen ja miksauksen laatua. Yksi sympatiatähti suomalaisesta kasarista.

Disco! Tanssittava ja oikeasti hyvä. Hitit ja menomeininki taas tykitetty alkuun, vähän lätistyy loppua kohti. Vai pitäisikö kuunnella uudestaan.

Oikein hyvä flow ja smoothisti menee. Siksi meni multa myös aivan ohi, hujahti vain. Jotain kantaaottavaa olin kuulevinani, ei kovaa biletystä vaan asiallisempi meno.

Vähän tasapaksua, ja siksi laulajan valittava ääni alkaa ärsyttää. En saanut mitään irti, muttei tätä vihatakaan voi. Haaleaa.

Ensimmäinen biisi on oikein hyvä, loput jäivät taka-alalle mutta mietityttämään. Sopiva mitta!

Ei voi nauttia, ei inhotakaan. Ei mun makuuni.

50-50 oikein hyviä biisejä ja sitten (mun makuun) vähän moneen kertaan kuultuja. Varmaan hyvä livebändi.

Hyvä, että tuli niin nopeasti turskalevyn jälkeen, näin nää on nopeesti alta pois. Olihan tässä vallan biisejä ja muutamassa kivat rytmit ja rummut. Vinguttelu ja pöräyttely on esittävinään jotain - se on kai se idea, olla tyhjää sinänsä. Ei herätä tunteita.

Vaikka taustat ei aina olleet niin viehättäviä (turhauttavat töräyttelyt), pidin kokonaisuutena kovasti, saa liialliset taiteellisehkot notkahdukset anteeksi. Pohjimmiltaan kuitenkin hyvää poppia.

Pakko myöntää, että ohi meni kuunnellessa. Solid ysäriräppiä

Mitäs tuolle levyn lopulle tapahtui? Taiteiluksi, mewmäiseksi meni (tai Mew on smashingpumpkinmäistä). Mikään ei vois kuulostaa enempää ysäriltä kuin tämä, paitsi Nirvana. Tykkään mutta en innostu.

Taas solid ysäriräppiä. Tää oli enemmän hyvän fiiliksen boastailua, mikä oli ihan kivaa kävelykuunneltavaa.

Tulee juhlat mieleen. Rakkaus on suurta. Leffamusiikkia. Ajankuvaa.

Jopa yllättävän kiva. Miksiköhän en ole aiemmin kuunnellut, vaikka Lovefool on ikisuosikki. Osa biiseistä enemmän yhdentekeviä, mutta fiilis pysyy.

Toimii. Jammailumenoo mut hyvällä tavalla, koska nämä ovat viimeisteltyjä biisejä.

Disko! Nautin maanantaiaamuna, hyvä soundtrack siihen.

Vallan kivaa kitarointia, etenkin alussa ennen kuin menee vain tunnelmoinniksi.

Joku aina Massive attackissa viehättää, vaikka periaatteessa on tylsää. Sitä estää koko ajan jännä/pelottava tunnelma. Ja tehty sulavaksi kokonaisuudeksi.

Jee Suspicious minds! Hyvähän tämä on. Elvistä riittäis kyllä lyhyempikin levy.

En ihan tajuu tätä. Australian U2 mut "raflaavat" sanoitukset? Kun ysäri kuuluu (välillä jopa 2000-lukua enteillen, vaik on 1991), se on kivaa, muuten jättää kylmäksi ja snadisti ärsyttää.

Vanhoja suosikkeja. Hyvä ja erityisesti eheä kokonaisuus, kunnon albumi. Välillä snadisti liian kokeellista laulia mulle (huohotus), mut kuuluu asiaan (pieni epämukavuus).

Njäääääh ihan ok mut Radiohead ei vaan toimi mulle. Kun meno koveni, oli parempi.

Alex Turnerin musaa vaivaa aina se, että terää olis ja hittimateriaalia, mutta levyt menee lähes aina puuduttavaksi.

Miks ranskalainen musiikki on tällasta

Tämä on hyvä albumi. Biisien mitta ja suuruus ovat sopivia, perusteltuja, ei hajoa tai puuduta. Synat on hassun vanhentuneen avaruusmenon kuuloista. Hieno kansi.

Joo! Voiko olla laulamatta mukana? Snadi miinus siitä, että Eminem on kahdella biisillä.

Alku on vahva ja tyyli hyvä, omanlainen. Hitaat biisit jättävät vähän tylsistymään. Temaattisuus kyllä vetoaa. Kokonaisuus.

Olis kannesta pitänyt päätellä musikaali. En inhoa, meni lähinnä ohi. Vähän ärsytti välillä. 60-luku...vai oliks tää ees sieltä.

Väkivaltaista mutta ei huonolla tavalla. Samasta syystä silti hankala pitää (tarkoituksella tietty). Silti viehätyn omanlaisuudesta. Miksi Hurt on miksattu noin kovalle?

Black Sabbath, vanha kunnon. Junnaavuus viehättää aina, samoin kikkelihevilaulun esiaste. Sitten välissä biisejä kuten Changes (en tienny, että on Sabbathin alun perin?!). Pidän.

En mä nyt aivan täysin ymmärrä tätä. Tällaista showmusiikkia. En oikein jaksanut kuunnella loppuun.

Kärsii nyt vähän siitä, että hetki sitten kuunneltiin PJ:n paras levy. Tämä menee enemmä huudoksi, kaipaan herkkyyttä.

Vallanhan tämä on pätevä levy. Mietin, onko kuitenkin hittien varassa. Toisaalta niitä on monta. On onnistuttu. Kuulostaa ysäriltä, hyvällä tavalla. Välillä angsti menee yli.

Kyllähän tämä on hyvä. Jyrää alusta loppuun tasasen lujaa. Crawlingista kunnon youtube-nostalgiat.

Nää ois parempia, jos ois oikeesti raskaampaa. Todella hyvä laulaja jota on ilo kuunnella, ansaitsee oman tähtensä.

Erittäin tasaista massaa huonolla tavalla. Sanoituispainotteista (musiikissa ei ole mitään sisältöä, kunhan on taustaa), ja iso osa sanoituksista ei ole kiinnostavia, osa on jopa kömpelöitä. Hitit nousee kiinnostavimmiksi. Keskiarvo: meh.

Ihan meni kuunnellessa ohi, enkä millään viitsinyt kuunnella uusiksi. Sen verran 60-luku.

No jaa. Kieli poskessa tehtyä. Ehkä kyl edellä aikaansa

Bluesia, joka välillä toimii ok ja välillä on puutteellista, pinnallista

Kyllähän tämä pelittää

Ihan ok, ysärisoundi puree mutta jätti aika väliinpitämättömästi. Hitit Blurilla pelittää (For tomorrow oikein hyvä), muu menee yllättävän hitaaksi grungeksi.

En minä nyt tiedä onko nämä ihan jees omia bluesbiisejä vai vähän jopa pastissonomaista. Joka tapauksessa en syty.

Vähän turhan kilinää... Tahtoison tykätä, mutta se onnistuu vain kohdissa, jotka ovat enemmän rockia, ja niitä on liian vähän.

Ihan kiva, toimii taustamusiikkina. Ei mene jammailuksi vaikka uhka on.

Liian pitkä mut kivan positiivinen

Enpä jaksanut kuunnella loppuun, liian esittämistä taas, onneks ei oo sentään aivan indiee

Kaikissa biiseissä on suht sama rakenne: lyriikkapainotteisia, tietty lauserakenne/sanapari/idea toistuu, popkitaratausta on vain tausta. Mut on siitä silti saatu omaperäinen albumi aikaan. Myyntiluvut silti ihmetyttää

Pop-soulia, ihan hyvin toimii. Tuntuu, että jos syventyisi kuuntelemaan, tähän voisi hullaantua (en ehkä just minä, mutta kuitenkin). Eka biisi on todella hyvä.

Menettää naiskuvauksestaan paljon pisteitä. Ei niitä hirveästi muutenkaan olisi ollut, paitsi että kyllä tykkäsin sinänsä sekä flowsta että taustoista suurimmaksi osaksi

Tämähän on ihan kiva. Mutta paino sanalla ihan, koska mulla meni kyllä kuunnellessa puolet ohi, koska ei jaksanut kuitenkaan napata mielenkiintoa. Se vie pisteitä

Aika hyvä indie! Mutta en ihastunut. Ehkä vois parin kuuntelun jälkeen - mutta pelkään myös, että herkästi jää keskinkertaiseksi.

A-puoli on oikein hyvä, erityisesti kaks ekaa biisiä käynnistää niin hyvin, että innostuin. Sitten menee kikkailuksi mutta samalla tasapaksuksi, mikä vähän lannisti. Vai vaatiiko vain uusia kuunteluja (ja kikkailun sietämistä), että pääsee sisään?

Liikaa torvia alussa, liikaa massaa muuten

Aina hyvä, monipuolinen

Todella teemalevy. On tullut aiemminkin vastaan. Kokonaisuus, mutta kuinka paljon antaa lopulta musiikillisesti? On lupaava kyllä, vaatii lisäkuuntelun

Ranskalaisten suursuosikki! Vaikka on vitsiä, on silti taiten tehty. Hyvää mieltä.

Mulla on aina ollut pelko, että tykkään Led Zeppelinistä. Ja niinhän mä tykkään. Tarpeeks pre-stoner-jyystöä.

Vähän liian valitusta, en saanut mitään irti. Ei kuitenkaan ärsytä.

Miten voi olla, että vaikka olen kuunnellut tän todella monta kertaa, vasta B-puoli alkaa kuulostaa tutulta? Vastaus: jää aina taustamusiikiksi. Desire Lines on kyllä piriste ja tosi hyvä

Nina Simonella on kyllä jännä ääni, siinä mielessä lumoava, saa kuuntelemaan. Painavia biisejä, mutta en kahden kerrankaan jälkeen ole myyty

Klassikoita juu, ja hyvin tehtyinä. Mielellään kuunteli. Onko syvyyttä? Varmaan. Pitäisi kuunnella monesti.

Ihan hirvee saksofoni jossain vaiheessa, mutta muuten yllätin itseni tykkäämästä pehmeästä tunnelmasta.

Aikamoista kilistelyä. Yli tunti?? Lähti kyllä hyvin ja ilahduttavasti, varmaan monipuolinen albumi jos jaksaa kuunnella kunnolla ja loppuun

Yllättävän hidas albumi, ei laiska mutta kaipais vähän lisää vauhtia ja inyourfacea Timbaland kuuluu, toki hänen alkuaikojaan mut kuulostaa nykykorviin niin käytetyltä... Ei huono mutta jättää heti alusta alkaen vähän kylmäksi, mikä on harmi, koska olin innoissani aluksi

Ihan lupaavaa, vähän laulelua mutta ehkä siksi, että kuulee ekaa kertaa. Mielenkiintoisia taustoja.

Onpahan todella 2000-luvun alkua, tosi kliinistä. Jos tähän olis saanut enemmän rnb:tä, olisi kiinnostavampaa kuultavaa.

Siis sinänsä tykkään alun soundista, mutta sitten joka biisi on oikeesti vain saman toistoa

Onneksi en jaksa keskittyä kuuntelemaan sanoja. Pointsit siitä, että on vahva teema: Melody Nelson.

Mitä tapahtuu B-puolella? Mutta tunnelmaltaan eheä, hyvin Beatles, monipuolisuutta sopivissa rajoissa A-puolella

Mieleenpainumatonta 60-luvun huttua

Minä pidän White stripesista ja Jack Whitesta. Toi ääni ja tyyli puree. Indien suunnannäyttäjä, ydin, tosin toki osaltaan paljon velkaa edeltäjilleen. Sopivan pituisia biisejä. Vähän hajanainen kokonaisuus kyllä.

Vaatii keskittymään sanoituksiin, mutta silti toimii hyvänä taustamusana

En ihan ymmärrä, mitä tää on, mutta ok

Vähän häiritsee kun en tiedä onko tää bändi kuinka vitsi vai ei yhtään. Vähän kaipasin rockia popin sijaan mut ok

Aivan todella tylsä albumi! Ja mä ihan tykkään Oasiksesta. Tai nyt kyseenalaistan sen. Liian naiivinnokkelaa

On tämä kyllä hyvä levy. Parempi kuin Bowie samoihin aikoihin. Välillä turhan musikaali.

Pidän tästä kyllä. Puhelaulua on vähän liikaa, mutta onneksi on myös soul-laulua. Kolinaahan on, mutta se on tehty mielenkiintoisesti

En tajua miksi pitää tehdä näin pitkiä levyjä, menee yksitoikkoiseksi väistämättä vaikka kuinka yrittäis tunkea variaatiota. Tää kuulostaa vitsiltä, mutta ei taida olla kuin osin vähän ironista

Kai tää on ihan solidia kamaa, mutten vaan jaksa kiinnostua

Parempi kuin odotin, johtunee siitä että on lähempänä kunnon 70-lukua, parempaa ja raskaampaa rockia

Vuosi 2004 musiikkina. Toimii. Mutta aika stadion

Tylsää mutta ah niin mukavaa musiikkia. Rauhoittavaa, klassikko-indiee

No niin

Eka biisi oli lupaava, muuten tämä oli sellaista, joka pitäisi kuulla ja nähdä livenä. Ainakin kävelymusana jää vain askelrytmiksi

Mietinkin joskus, ettem tiedä, millaista Bee Gees on. Imelää.

Tämä on Beatlesia, ihan hyvää sitä. Vähän liian show mut ok

Ihan yllättävän kiva poppislevy. Kitaraa ei säästellä

Vitsihän tämä on, mutta camoon silti

Alku on discoo mistä pidän, mutta vetelöytyy loppuun

Tällainen jammailu toimii levyllä vaikka live on varmasti hyvä. Jos biisit on pitkiä niin kannattaa olla sitten kunnolla pitkiä

Hyvin epätasainen albumi (mikä se Happy face -juttu oli), mutta alkaa hyvin ja nautin

Tämä on kovin kiva levy, meneviä rock-kasaripopbiisejä ja ysärimäisempiä balladeja

Liveäänitys on kiva, kun kuuluu kilinää ja pölinää. Kahvilajazzia, taitavasti soitettua mutta tasapaksua

Ärsyttävän musikaalimainen, ei edes nokkela

Tämä on hyvä levy, monipuolinen siitä huolimatta että sama tyyli ja melkeinpä sama tempokin pysyy

Taiten tehty levy, tyylipuhdas lajinsa edustaja. Jättää toki vähän kylmäksi

Ei ollut yhtään raivostuttava! Hyvin pop-iskelmä, 70-lukua onneksi enemmän kuin 60. Ei ehkä tyhjänpäiväistä, kutsuu vähän keskittymään muttei lopulta onnistu siinä

Aivan todella yllättävä albumi, ja yllättävän huono

Yhdeksi samaksi funk-massaksi menee

Vähän liian nasevaa leikkisää musiikkia

Hyvin tylsä levy, tasapaksua massaa, en pidä vaikka teoriassa voisin olla ihanneyleisöä

Paikoin kuin maanläheisempi Pulp. Voisi olla enemmän asennetta, jää vähän vajavaiseksi

Arkkityyppipoprockia, en pidä oikein minään

Mulla on tämä ja en pidä! Paitsi onhan nää biisit tarttuvia

Alkupuoliskolla tykkäsin popimmasta meiningistä, new wave -kaikuja. Sitten meni vähän turhan ysärireiveiksi, että olisi jaksanut keskittyä

Hmm ihan jees! Poppia, aika basic aikansa sellaista punk(ish)-vivahteella, mutta jäi turhan himmailemaan

Tulkitsijana tietenkin erinomainen, ei voi eikä halua kiistää. Sellainen levy, jonka voi soittaa useimmissa tilanteissa. Mutta yhdellä kuuntelulla ei jätä vauuu-jälkeä

Onko sanoituksissa paljon painavaa sanomaa? Kuulosti, mutta ei ollut voimia kuunnella. Ainakaan melkein puoltatoista tuntia. Joitain kivoja koukkuja

Sopivan ei-enää-niin grungee, etenkin alkupuolella kuuluu jo 2000-luku (Nylon beatin "rock-biisit" jopa tulee mieleen), asenne yllättävän kohdillaan, vahvat ekat biisit etenkin

Kaipaisin enemmän revittelyä versioinneissa, vähän vaihtelua tulkintaan. Mutta kyllähän tätä on kamalan miellyttävä kuunnella.

Pidän tästä mutta albumillinen on henk koht raskasta kuultavaa, koska kaikkien biisien kaava on sama ja ne ovat liian pitkiä. Yksi tähti lehmänkellon reilusta käytöstä

Tämä levy sopi hyvin tähän päivään eli aurinkoiseen kevääseen. Vahvatunnelmainen läpeensä

Tylsää protoindietä. Vampire weekend tekee tän paremmin 2000-luvulla. Odotin myös kannen ja nimen perusteella enemmän goottia. Pettymys vaikuttaa kuuntelukokemukseen, mut varmaan silti haukotuttais. Viimeinen biisi yllätti positiivisesti, siitä toka tähti

Vähän liian grunge-remuamista, myöhempi tuotanto iskee muhun enemmän. Tosi hyvä kansi

Funk on jees mutta tämä on alku-hiphopin tyyliin monotonista olematta monotonista eli tylsää läpeensä

Tämä on hauska mutta sydämellinen, ei cringe

To-del-la voimakas! Vai voimallinen? Kummin vain, todella nautin

Ei tämä huonoa ole, mutta en tiedä, miksi yleisö hurraa noin hurmioituneena

Paljon täytebiisejä, mutta hyvät biisit on tosi hyviä. Bileet!

All my friends on erinomainen kappale, josta pidän aina. Levy on kovin samanhenkinen kuin se, mikä on kivaa, kokonaisuus siis.

Onpahan eteenpäinjyystöä, melkein kolme tähteä mutta puudutti snadisti liikaa

No jes kaikki kuolee. Vitsihän tämä levy tarinankaarineen on. Mut joku mua kiehtoo kolmeen tähteen asti

Viihdemusiikkia, aivan pätevää sellaista tansseihin jne. Ei jätä muistijälkeä

Onpas tasaiset puoliskot, siis tasaisen hyvät. Like a rolling stonella aloittaminen on vahva veto, eikä levy petä sen asettamia odotuksia. Toisaalta vähän tasapaksua, mut se on Dylanin tyyli

Liian pitkä levy taas, indie toimii lyhyempänä paremmin, etenkin kun biisit ovat näin samankaltaisia. Tykkään kyllä tyypin lauluäänestä

No jes on konsepti, mutta kuka oikeesti kuuntelee 69 biisiä, jotka on tehty vain tekemisen takia? Vitsikkäät tarinat vanhenee jo 30 min kohdalla

Mysteerigenre post hardcore on siis grungea mutta huudetumpana. Tahtoisin tykätä tästä enemmän, koska jotenkin tämä on kömpelöä, mutta vähän liian itsetietoisesti? Ei mene millään tavalla tunteisiin, mikä kuitenkin on (post) hardcoren idea, sääli

Aikas kasaria vaikka ajattomuuteen vähän pyrkii. En nyt oikein kuunnellut sanoja, pelkään että ne on huonot. Laulajalla vähän rassaava väräjävä ääni mut muuten hyvin miellyttävää kuultavaa. Miksi tääkin on niin pitkä levy??

Tämä kuulostaa hyvältä 69 eyesilta. Gootti!

Hyvin funk ja rento, tarinallinen. Jätti muistijäljen ja kävely tän tahtiin sujui letkeästi, mutta ei ihastuttanut. Hidas alkuaikojen räppi vähän väsyttää nopeempaan tahtiin tottunutta aina. Tokalla kuuntelukerralla ois varmasti kolmonen, luotan siihen

Kokonaisuutena tasaisen hyvä, tai itse asiassa kiinnostavasti nousee keskellä hittitrion kohdalla kunnon jytäämiseksi. Jackson saa kyllä kasarin levottomuuden toimimaan, vaikka ei tää mun henk koht suosikki olekaan

Mikä ekaa biisiä vaivaa?? Ja muutenkin onpas aika erikoinen levy, ekaa biisiä lukuunottamatta en osaa päättää, laahaako liikaa. Ymmärrän, miten voi olla vaikuttava kuuntelukokemus.

Ihan kamalaa lällytystä

Pointsit omaperäisemmistä taustoista kuin monilla saman ajan raplevyillä. Kylmä tyyli, enteilee 2000-lukua paikoin. Ihanhan tämä rullaa.

Tasalaatuinen - vai tasapaksu? Meni massana toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Keveitä lauluja, jotka tosin ainakin antavat kuvan, että ovat syvempiä. Vaikea arvioida, kaks tähteä tuntuu vähältä.

Taas kahden vaiheilla, onko kolmosen arvoinen. Sanoisin, että ei ihan, koska on liian tasapaksu. Toisella kuuntelukerralla löytää varmasti kerroksia. Tykkään junnailusta kyllä

Alku lähtee kovaa, mutta levy jyystää pitkään tasapaksusti. Toisaalta meininki viehättää

Välillä taustat ihan ok, mutta viimeistään laululla pilataan. Kasaripopsoundin huonoa puolta

Toimivat sinkut ja osaltaan toimivat filleribiisit. Joku on aina häirinnyt Winehousessa, kulissimaisuus? En pääse siitä tunteesta tätä kuunnellessa eroon - ei tunnu täysin aidolta

Jotain neroutta tuolla taustalla on, kun on niin smoothia. Mutta taustaksi menee

Prototyyppi- bossa novaa. Siksi kai se puree

Jatkuvasta tiluttelusta ja keskiaikaflirttailusta huolimatta olen kuulevinani monipuolisuutta. Tiluttelu melkein pudottaa yhden tähden, mutta olen armollinen.

Jos ei olisi nostalgia-arvoa, en varmaan yhtään tykkäisi tästä, mutta mennyttä ei voi pyyhkiä. Tämähän on liian pitkä! Mutta "B-puolen" alku on tosi hyvä, huipentuu Under the Bridgeen

Kivaa menoa! Ja täähän oli ihan tuttua, vaikka nimi ei ensiksi sanonut mitään. Indiehkö punkihko rokki toimii.

Paras old school -räppilevy tähän asti, pisteitä koska mukana suosikkibiisink It's Tricky. Myös tyylikäs kansi. Huumoria ja sopivassa määrin

Ei tästä voi olla pitämättä, vetää mukaansa eikä pysähdy hetkeksikään

On tämä liian pitkä... mutta miten silti on saatu sellainen meno kuin jokainen kappale ois sinkku? Ja silti tuntuu kokonaisuudelta, kun kappaleissa on tietty sama keveys ja huumorikin osin. Ois ehkä multa kolme puol

Stadionsuureellista hittimatskua joka biisi. Ehkä liian ooperallista, tavallaan kuin olisi haukattu liian iso pala. Mutta ei kuitenkaan, koska missään ei epäonnistuta. Monessa biisissä on niin hyvä intro, että se ansaitsee levylle yhden tähden ekstraa.

Mun mielestä tää on aina ollut pitkäveteinen levy, vaikka kuinka useasti kuuntelis... Meat is murder on lopussa kohokohta, joskin ei kohottava. Valitettavasti vain kaksi tähteä, ne ekalle ja vikalle biisille.

Tylsää peruspoprockindietä, ei oikein muuta sanottavaa. Paitsi hittibiisi Jesus etc. toki toimii tosi hyvin

Avausraitansa mukaisesti smooth. Saksofoni ärsyttää, kun sitä on näin paljon. Why can't we live together on hienoa vaihtelua kuitenkin saman tyylin sisällä, saisi olla lopetuskappale. Plussaa eheydestä

Kuin olisi tehty taustatrackejä runoille. Valitettavasti runojen pitäisi silloin olla vahvempia. Tosin A Cade of you voisi olla Tommu Tabermania.

Eheää alusta loppuun, mutta varsinaisesti hienona erottuu vain Venom. Vaatii keskittymistä, johon en pysty

Viihdytti ja ilahdutti paikoin. Pituus tekee kyllä hallaa - vähempi määrä biisejä pitäisi erityisesti pastissimaiset biisit hauskempina. Yllättäviä juttuja ja taiten tehty. Ei silti anna kauheasti, vedä mukanaan

Näin jazzkin kuulostaa hyvältä. Taitavaa ja mukavaa, vaikka jääkin helposti taustamusiikiksi - sopivaksi sellaiseksi.

Enpä tiennyt, että Since I left you -biisi on näin vanha! Vähän liian suureellinen albumi mun makuun, en saa joka vyörytyksestä mitään irti, massaa on.

Pidin kyllä ja yhteiskunnallinen sanoma tulee läpi

Ilahdutti lopun Anthrax-fiitti niin paljon, että yksi tähti tulee siitä. Tykkäsin myös läpi levyn teemasta ja sopivasta määrästä huumoria. Yllättävän monipuolinen taustoilta vaikka ei kokeileva ole. Mutta teki tiukkaa kuunnella koko levy

Viihdyin aluksi, mutta miksi loppupuoli on niin pitkäveteinen (ja pitkä)? Plus vähän naisvihavibaa, mikä ei sytytä. Alkoi ärsyttää

Yllätyin kuinka paljon pidän tästä! Toisaalta mitäpä muuta voisi odottaa 70-luvun alkupuolen musiikilta: vyörytystä, kiippareita ja isojen areenojen, nautintoelämän tunnelmaa. Aika esteettistä musiikkia muttei lainkaan tyhjää. Baba O'Riley klassikko toimiva avausbiisi.

Jää mulle lopulta vähän liian siistiksi ja etäiseksi, räkä puuttuu. Mutta! Suosikkibiisini Holiday in Cambodia pelastaa, kokonaiskuva hyvän puolella.

Ihan kuin olisi sama biisi 11 kertaan, vähän eri variaatioin. Mutta se silti toimii, indietanssibileet!

Levy kuulostaa kanneltaan eli ruskealta. Miellyttävää, mutta ei ihastuta ja vangitse. Maanläheisyys toki lämmittää.

Kun bändi tulee mukaan, pidot paranee. Alkupuoliskolla luulin joka biisin olenävan Norwegian wood, eli ajan henki vahvasti läsnä. Toki paremman kuuloisena kuin useimmiten.

Hmmmm nykyhetkessä antaisin ehkä kolme tähteä, mut nostalgian takia yks lisää. B-puoli on yllättävästi parempi! Lost klassikkobiisi. Ihan hauskoja sanoituksia, vaikkei superoivaltavia, kaunista laulua.

Välillä tulee mieleen Kirka, ja jos olisi enemmän Kirkaa, olisi parempi. Todella mitäänsanomatonta. Toisaalta helppo jättää taustalle ja olla kuuntelematta, jopa kuulokkeilla.

Ei ehkä kovin CCR mutta eheä kesäinen teema-albumi

Siis eihän tässä muuta vikaa ole kuin että on selittämättömästi rasittavaa. Tai ei oikeastaan selittämättömästi: liian itsetietoista mutta myös hailakkaa

En voi sanoa, etteikö kuulostaisi miellyttävältä ja hyvältäkin, mutten vain voi nauttia, kun joka biisi kuulostaa samalta. Ja biisit on sentään eroteltu. Vaatii liikaa vaivaa erottaa selkeät nyanssit

Klassikko jo ensikuulemalta (ei tosin mulla nyt eka). Saman tyylin ja teeman sisällä monipuolisuutta. Selkeä suunnitelma alusta kohti loppua. Kaikki hyvin tehtynä. Ei ole minusta mikään kylmä talvialbumi, lämmin

En osaa päättää, häiritsikö grunge vai tekikö se tästä paremman. Harmillisesti b-puoli meni hönkäilyvalitukseksi, alkupuolella oli parempaa raskautta

Joy divisionilta pöllittyjä juttuja ja tylsyyttä. Välillä kuulosti lupaavalta mutta sitten petti odotukset, se miinustaa toisen mahdollisen tähden.

Heikko kolmonen, menee tässä kakkoseksi. Hyvä avausbiisi! Tempo saisi vaihdella enemmän monipuolisuuden lisäämiseksi, mutta liekö se mahdollista

Tosi vahva kakkonen, tai ehkä heikko kolmonen? Kallistun jälkimmäiseen, koska tämähän on oikein taitavaa perusfunkia. That lady on tuttu diskolattioilta tietenkin ja erinomainen

Lajinsa parhaimmistoa, viihdyttää. Jotenkin iloinen.

Aika tylsää show-musiikkia, mutta tenhoavaa ja "jo syntyessään klassikko" -äänenväri Dustylla. Menee taustamusiikkina paremmin kuin hyvin.

Ehkä miespuolinen Joni Mitchell mutta tenhoavampi. A-puoli oli tosi hyvä, B-puolelle olisi tarvittu päräytyävämpää vaihtelua. Jännä ääni (Ed Sheeran kuulostaa tältä)

No niin! Klassikkoa klassikon perään - ja klassikkojen laatu on "klassikko jo syntyessään". Tekisi mieli antaa täydet, koska en keksi mitään vikaa. Ehkä levy ei kuitenkaan saa niin haltioihin.

Ihan silleen bulkkihyvää, mut miks just tämä albumi... Epätasainen tuotanto myös. Runaway Child, Running Wild oli ainoa, joka kuulosti aidolta ja hyvältä

Hienoa laulua, mutta perus baarimusiikkia (ehkä uranuurtavaa kyllä) ja sanoituksissa vaan kahta teemaa, biisit toistavat toisiaan yli tunnin. Puuduttaa

En nyt aivan ymmärrä. Vähän sama biisi moneen kertaan ja yliyrittämistä, toisaalta tunnistettava omanlainen tyyli

Jännää tässä on se, että tämä voisi olla tehty myös tänä vuonna eikä 70-luvulla. Mutta se lienee nykymusiikin piirre. Edelläkävijä silti. Aika kiva, tunnelmallinen.

Alku aivan tajuton, loppu lähenee samaa tasoa metalliyllätyksineen. Keskellä puolien taitekohdassa notkahtaa, mielenkiinto ei kuitenkaan katoa. Liveäänitys tuo spontaaniuden tunnelman vaikkei suunnittelmasta poiketa hitustakaan. Hieno.

Klassikko syystä: eheä, suunniteltu mutta silti rosoinen (välillä live-tunnelma). Hitit hyviä. Muuten tylsä!

Yllättävän hyvä, kokonaisuus pitää otteessaan loppuun asti. Skrätsäys ja puhesamplet muistuttivat 90-luvusta. Tykkäsin yhden biisin lähes tuplabasarirummusta (kone).

Jokainen biisi loppuu häivytykseen, joten tulee olo, että tyypit ei osaa lopettaa biisejä. Kuten eivät myös tehdä kuin saman kaavan biisejä. Ihan jeesejä nyllä, mutta tylsää.

Tässä ei ihan riitä asiaa tunnin albumiksi. Vähän tehty tekemisem vuoksi -viba minusta. Saisi tiivistää. Gootihkommat pätkät toisarvoisempia, rokkibiisit toimivia.

Jos tekee rockoopperaa, kannattaa tehdä mielenkiintoisesti. Musikaalimainen huonolla tavalla

Kiusallisia vokalisointeja. En myöskään ole puhallinsoitin- ja kiipparikokeilujen ystävä. Mutta jäin paikoin kiinnostuneena kuuntelemaan

Sekava kokonaisuus minusta, ei oikein löydä linjaa. A-puolen alku oli ok, puhelauluihin meinasi mennä usko, Time with you pelasti olemalla oikea biisi. Kiva että rumpali on hyvä.

Äärimmilleen sliipattua. Tuntuu ettei ole sisältöä. Mut sielua silti kuitenkin? Heikkouteni bossa novaan ja erityisesti portugaliin puhuu.

Varhais-emoa! 10 vuoden takainen minä olisi voinut muodostaa tähän levyyn jonkinlaisen suhteen. Ei aivan löydä fokusta, voisi kyllä olla lyhyempi/tiiviimpi, ottaa grungesta siinä oppia. Mutta monipuolinen.

Taitavasti soitettu. Sekä saksofoni että huilu kuulostivat miellyttäviltä. Vaikea sanoa muuta. Biisien tarinat eivät välittyneet.

Sympathy for the devilin kasvava junnaavuus on koukuttava, vetävä alku. Ihailtavaa, että levy pysyy loppuun asti teema-albumina ja lunastaa ekan biisin lupauksen. Toki toiset biisit vähemmän sisällökkäitä kuin toiset.

Silloin kun ei kilinkolistella, biisit ovat oikein hyviä. Albumi on osattu pitää sopivan mittaisena, kun idea on toisto ja kolistelu. Silti liian junnaava silti (ja kilistelevä) omaan makuuni.

Olipas eheä albumi! Vaikka biisit ovat aikansa tyyliin sinkkumaisia ja eivät kaikki hittiainesta. Fever hyvä herätys alkuun. Varman kuuloista Elvistä.

Kansi vihjaa keskiaikamenosta ja se lunastetaan, mikä tässä vain ilahdutti. Mierin poistuuko yksi tähti siitä syystä, että nukahdin useasti levyä kuunnellessa, mutta useampi kuuntelukerta paransi biisejä. Eli vaatii hitusen syventymistä mutta kuulostaa jo ekalla kerralla vaivattomasti sellaiselta, mitä moni yrittää mutta ei onnistu. Eheä.

Se vain vyöryy eteenpäin. Hyvin vaikea olla nyökyttelemättä mukana. Mietin kuitenkin, onko yksinkertaisuus yksinkertaista vai hyvää (ehkä ekaa tässä tapauksessa, kun sitä on koko levyllinen, vaikka levy onkin sopivan mittainen).

Kuulee kyllä, että pian on Bright eyesin ja Death cab for cutien aika, eli edelläkävijä (?). Hyvin tarkkaa, välillä voisi irrotella tunteella enemmän.

Ehkä olen setä, mutta nautin tästä. Hyvä monipuolinen kasaripaketti stadionmeiningillä, vetäviä biisejä.

Kuulostaa ikäistään uudemmalta, vaikka toki menee vuosisadan puolivälin klassisen musiikin vanavedessä eikä siinä mielessä tuo uutta kuin ns. popiin. Lähinnä unettaa

Sellaista jazzia josta pidän. Take five tullut jostain syystä kuunneltua tuhannesti. Ajattelun taustamusiikiksi hyväntuulista, rummut pitää mielen virkeänä

B-puoli notkahtaa pahasti, kun hitit on syydetty alkuun, miksauksessa/tuotannossa on jotain vikaa kun levy kuulostaa muhjuiselta ja hiljaiselta. Mutta ne hitit! Hyviä.

Lähtee yllättävän lupaavasti, heti tokan biisin jälkeen innostus lopahtaa. Tosin soittajista kuulee, että heillä ei, joten fiiliksestä pisteet. Ja keskiaika- / vanha Englanti -teemasta (yllättävän tyypillinen näissä levyissä).

Vahvaa taas. En pitänyt tästä niin paljon, tuntui että huippukohta puuttui (vaikka oli oivallisia biisejä kyllä). Liian tasainen siis, vaikka tasaisuus toki on CCR:n ydin.

Sopivan pientä, tenhoavaa hohtoa löytyy. Maailmanparannusasenne, positiivinen. Kuitenkin puudutti kuunnella koko albumi suht samanlaista samalla temmolla.

Enpä ennen tätä projektia ajatellut, että dubia ja intialaista (& aasialaista) perinnemusiikkia yhdistävä taiteellinen elektroninen musiikki olis oma genrensä, mutta tämä ei ole listauksessa eka laatuaan ja kansi heti kertoi, mitä on luvassa. Josko jossain biisissä olis voinut olla muuta kuin korvissa vaeltava nopea rumpukone.

Varauduin inhoamaan tätä ja karsastinkin huumorisävyä. Yllättäen kiinnostuin I wish I was your motherista, eli biiseissä oli ihan tarinaa. Rockimmat biisit toimivat paremmin, mut kokonaisuutena aika pliisu kuitenkin.

Hittilevy, a-puolesta pidän kovasti. Aikansa malliin b-puoli menee hieman hajanaisemmaksi ja alun tempo alkaa rakoilla. Sitä ennen paahdetaan hyvin mutta tarpeeks monipuolisesti täysiä eteenpäin, tanssikeinahdellen toki.

Hyvä musiikkivuosi 1969! Tuntuu, että tältä musiikin pitää kuulostaa: vähän bluesihtavaa, vähän jumittavaa. Harmillisesti tää levy menee paikoin liikaa jammailun oloiseksi. Nauhoittaessa lienee ollut mukavaa.

Ongelmani B-52'sin kanssa on se, etten tykkää bändin nimestä enkä Rock lobsterista (liikaa ääniä). Kaikissa biiseissä on lähes sama rytmi ja ovat liian pitkiä. Ainesta kyllä on, omaleimainen tyyli ja onnekseen vahvat, mieleenpainuvat laulajat.

Vallan tasaista suorittamista, sanoisin. Tulkintaa on, mutta tunteen palo jää aika vähäiseksi mun korvaani. Vahvimmatkaa biisit eivät saa ihan kaikkea voimaa, jota niissä voisi olla. Kuulostaa vain hyvältä.

Sinänsä tykkään soundista, mutta tunti tätä on raskasta kuunneltavaa (toki ihan tarkoituksella, mutta onko silti vähän liikaa). Tinnitus ei tykkää

Yllättävän monipuolinen levy, vaikka tunnelma pysyy aika hiljaisena koko ajan. Vähän epätasainen kuitenkin. Nature boy -versio on hieno, Femme fatale ei niinkään. Levyssä tuntuu jokin autenttinen surumielisyyden tunne.

Ihan hauska. Tunnelma pysyi läpi levyn. Tarinoita on. Mukavaa kuunneltavaa, vaikkei ihan mun kuppi teetä.

Solid tasaisen hyvä. Burken äänestä tosin puuttuu joku roso, jota soulissa kaipaan, vaikka sielua kyllä on.

Olihan tällä hetkensä, mutta... taas sama ysärielektrokomppi joka biisissä. Vähän mielikuvitusta lisää vision lisäksi, pyydän. Puuduttavaa kuunnella melkein kolmatta tuntia.

Tällä halutaan kertoa SANOMAA nykyajasta (70-luvusta). Se on minusta hauskaa. Jotenkin naiivi mutta hyvin tehty. Kiva kun elektroninen musiikki ei ole vain elektronista vaan soitinmaista.

Tämä on levy, jota ABBAlta voi suositella. Tasainen ja näyttää kaikki puolet, eli sen mahtavan mukaansatempaavuuden että ihan karsean ärsyttävät rallatukset. Kuulostaa ruotsalaisen musiikin avainteokselta.

Miellyttävää kuunneltavaa, kaunista. Tuntuu silti, ettei ole syvempää sisältöä. Tuntuu puuttuvan muu tunne kuin sellainen perus mukavuus pienellä country-haikeudella. Useampi kuuntelukerta taidetaan vaatia.

Saanko taas sanoa, että tasaisen erinomainen suoritus lajissaan. Mukaansatempaavaa kuunneltavaa, mutta ei ihan saanut mun tanssijalkaa liikkeelle.

Kuulostaa leffasoundtrackilta. Ei tee levystä silti kovin kiinnostavaa. Mitä nyt tahti ja tyyli välillä ylläriksi vähän vaihtuu (liian vähän tai harvoin).

Hyvin elokuvallinen. Instrumentaalinen. Monipuolinen. Pidän niistä asioista. Ansaitsee paikkansa listalla selkeästi.

Alkoi melulla, josta oli kyllä melodia ja idea havaittavissa, mutta ei makuuni tarpeeksi. Tuntuu silti siinä mielessä vaatimattomalta, ettei luota omaan oletettuun virtuoottisuuteensa vaan yrittää luoda jotain tiettyä sanomaa. Mutta en saa siitä kiinni.

Kaksi Brian Enoa peräkkäin... Tämä oli bändillisempi enemmän kuin elektroninen ja meluisa, joten helpompaa kuunneltavaa. Tosi tylsä vain, ei ilottele tarpeeksi soittimilla ja ideoilla.

Prototyyppijazzia, siis sitä mitä tämän jälkeen ja tätä ennenkin kuulee Jazzina aina biisien nimeämistapaan asti. Hyvin helposti lähestyttävää ja ymmärrettävää - ja siksi jättää kylmäksi. Päräyttävä kansi kyllä, siitä pidän.

Täynnä nuoruuden iloa ja taitoa, mutta jää yllättävän vaisuksi. Olisi saanut räjäyttää vielä enemmän. Mutta on virkee ja kiva. Viimeistelty vaikutelma.

Siis kuinka hyvä biisi on Rise Above. Ihan hyvä levykin, mielenkiinto ei aivan lopu kesken kaiken vaikka meinaa lähellä käydä. Hyvä.

Biiseillä on hienoja nimiä ja tykkään boiiiiista. Hyvin edelläkävijä aikanaan. Nykykorvilla vain itseään toistavaa ja raskas kuunnella tunnin verran.

Kyllä ovat kovan levyn tehneet, kunnianhimoisen mm., kun on sidottu biisit yhteen niin tauottomuuksilla kuin sanoituksilla. Ei ole niin naiivi kuin odotin. Mutta liian siloiteltu, liian stadion kuulostaakseen ns. aidolta, mitä levy jää kaipaamaan.

No jaa, tosi kasari kevyiden juhlien albumi. Tyhjänpäiväistä. Rallattelua. Kuitenkin hyväntahtoista ja sydämellistä, joten ei voi vihata. Fade taas kaikkien biisien lopussa, eli ei osata lopettaa biisejä.

Vallan käypää nyky-countrya, tai siis vanhoja tekstejähän nämä vissiin ovat, eli ei sittenkään niin nyky ja ehkä siksi toimii. Jotenkin kunnioitus musiikkia ja jotain juuria kohtaan välittyy ilman taustatietojakin, pidän siitä.

Kuuntelin kahdesti putkeen, kun en vain kyennyt keskittymään. Eli: ei vanginnut. Mutta kiehtoi. Pari huippukohtaa kuten Southern man, mutta tasaista (beige).

Tää on kunnianhimoinen pienehkössä soundissaan, ja yllättäen hyvä vaikka tuomitsin nopeasti tylsäksi. Vähän emoa. En kyllä tykännyt, kun sanoituksissa ainakin kahdesti valitettiin puhujan lihavuudesta, mutta ysäri on ysäri. Tai siis tää alkoi olla maailmaltaan jo 2000-lukua.

Hämmästyttävän hidas. Olis ees enemmän stoneria. 10-minuuttisessa biisissä ei ole mitään ideaa tai hienoa. Ei toivoton kokonaisuus - haluaa olla "todistelematon" ja pohjaa sille on, mutta toteutus jää pinnalliseksi. Pitäisi vähän todistaa arvonsa.

Mielenkiintoinen! Koko ajan lajissaan hyvää, mutta toisaalta: mikä on tämän laji. Housea (vai dubia?), popia ja poprockia löytyy, jazziakin. Damaged on hyvä biisi. Sillisalaatti kyllä lopulta ja etenkin loppua kohden puudutti. Kansi on vaikuttava, ikoninen.

Kyllä tällä bändillä on ihan oma tunnelma. Ei mitään mestariteoksia sävellyksinä ja sanoituksina (kaikki) biisit, mutta äänimaailma on hämmästyttävän yhtenäinen olematta varsinaisesti tylsä. A-puoli on kovin hyvä! B-puoli lässähtää, mutta yritys kuuluu. En silti ymmärrä, miksi pitää olla kaksi instrumentaalia perätysten.

No mutta onpahan symppis, nuoruudenahdistusrockia. Oikein onnistuneita kappaleita lajissaan, mutta tietty aika perus. Oikeasti naiiveja mutta liian hyvin tuotettuja.

Mulla on ehkä irrationaalinen Pixies-viha, joten se vähän värittää kuuntelua. Tää on kyllä bändin parhaimmistoa, Where is my mind on täyttä ysärifiilistä. Ei kuitenkaan jätä levynä mitään makua suuhun, vaikka tosissaan tätä on selvästi tehty. Vähän tylsä.

No siis lunastaa kantensa ja voisin kuvitella, että tää voisi olla mun suosikki Iron maidenin tuotannosta. Monta hyvää biisiä ja juuri sopiva mitta, mikään ei tunnu täysin täytebiisiltä.

En tiennyt mitä odottaa kannen perusteella, mutta juuri tätähän sen kuului olla. Nautin tästä jostain syystä joka minuutilta enemmän. 4 ever 2 gether on todella hyvä. Mitä draamaa!

Minun mielestäni aika turha albumi. En saa muuta irti kuin tunnelmointia ja kaunista, pehmeää laulua - vahva nainen mutta silti in love. Aila tylsää, ehkä 2002 tämä oli raikasta mutta monille uppoavaa.

Mikä tätä albumin pituutta vaivaa, oikeestiko sulla on näin paljon asiaa, Dennis? Parempaa kuin Beach boys ainakin aluksi, mutta puuduttaa sitten nopeasti. Vaikkei ole lahjaton tyyppi, hänelle on tässä annettu vähän liikaa aikaa.

En osaa sanoa mitään. Jotain hauskoja juttuja. Suurimmaksi osaksi vain ihan jees funk-ilottelua. Ei sentään mene jammailuksi tai show-offiksi: siksi jees ja iloinen lopputulema. Mutta ei herätä tunteita

Mulla ei ole tästä mitään sanottavaa. Ihan hyvää kai? Tai siis yllättävän hyvää, odotin tästä pettymystä. Tämä oli perusrokimpaa kuin costellomainen musa, jota jostain syystä odotin. Mutta toisaalta ei yllättänyt niin paljoa postiivisesti, että kiinnostaisi.

Alku oli lupaava, koska tykkään There goes the fearista (500 days of summer toi minut sen tykö kuten varmasti monen muunkin), mutta loppu menee liian Coldplayksi. Eli pienestä kasvatetaan stadioninkokoista, vaikka pieni sopisi tyyliin paremmin. Tai ainakaan ei stadion. Olin antamassa kolmosta, mutta pettymys syö pisteen.

Nostalgiaryöppy on minulle armoton, mutta niin on tämä levykin. Vauhti! Ei voi olla tanssimatta! Loppupuoli kyllä laantuu liikaa.

Jotenkin tämä on suloista. Hyviä hauskoja pikkujuttuja. Mutta etenkin loppua kohden liian ärsyttävällä tavalla muka-naiivia, vie hohtoa paremmalta alkupuoliskolta.

En pääse yli siitä, että kaikki Frank Sinatra kuulostaa joululaululta. Tai vähintään pimeää ja kynttilänvaloa vaativalta. Se on hyvin mukavaa mutta yksitoikkoista.

Nimensä mukaista eli nukuttaa. Herää kysymys, kuinka viimeisteltyjä biisit on vai kuinka paljolti kokeilua. Ikävän naivistista. Joitain ilahduttavia hetkiä, joissa toivoisi, että tää olisi tehty 70-luvulla.

Ihan kiinnostavaa, kuinka rohkeasti mennään koko levy lauluääni- ja rytmitaustojen varassa. Toivoisi, että sanoituksissa olisi muutakin sisältöä kuin Olen Erilainen Tyttö. Mutta tokalla kuuntelukerralla niitä voisi löytyä, ei ole toivotonta. Hyvä eheä tunnelma, vois olla jopa 4...?

En tiedä, onko musa tehty elektronisilla välineillä vai ns. orgaanisesti jollain romulla, mut ei kai sillä väliä. Kaipaisin edes jonnekin vaihteeksi jotain melodianoloista. Mut loppupuolen dubit ovat jopa ihan hauskoja ja yllätyksekseni oikeasti dubia.

Sinkut ovat popmaailmaa mullistavia, muitenhan tämä on suht tyhjänpäiväistä (toki moitteetonta laulua ja tuotantoa). Kuulostaa ajaltaan, se on kiva, ja tulin hyvälle mielelle.

En tiedä, voiko levyä sanoa pliisuksi, mutta silti odotin jotain päräyttävämpää. Indielle tämä on kyllä tehnyt hyvää ja Maps on hyvä biisi, klassikkokamaa. Siksi annan yhden tähden enemmän kuin ehkä muuten.

Ihan kiva, paremmanlaatuista shalalaata, on taitoa. Mutta jää vain ihan kivaksi.

Pimpel pompel. Ihan viihdyttävää, onnistuu luomaan tarinan. Mutta muistanko hetken päästä mitään? Vähän.

Olisin kaivannut lisää kunnianhimoa sanoituksiin, oikeasti nokkelia juttuja eikä tällaista perustarinointia. Sellaiseksi kuitenkin miellyttävää.

Kaikki kuulostaa vetoavammalta MTV unpluggedissa, tai siis onhan biiseissä oltava taitoa, jotta voidaan paljastaa herkkyys livenä. Tässä toimii useimpien biisien kohdalla. Osa on kyllä aika täytettä ja omassa Nirvana-brändissä muhinointia, pinnallisempaa.

Tää liveyleisö kyllä tuo kiinnostavan lisänsä musiikkiin, vuorovaikutus on loistavaa. Eli: on hyvä meininki! Mikä ei aina edes livelevyistä välity. Hyviä kappaleitakin.

Teenage fanclubilla on muistaakseni jotain hyvääkin tavaraa, mutta täällä sitä ei ollut. Tosin kuulosti todella 2000-luvulta, mikä on yllättävää. Muuten yllätyksetöntä ja tylsää.

Jaa, tää kuulosti valkoiselta versiolta perus kasari-ysäriräpistä. Beastie boys löytää kunnon kapinan ilmeisesti myöhemmin? Iloinen raivo puuttuu, tää on vaan iloinen

Oikeasti en inhonnut tätä, mutta en yhtään tiedä, mikä tää on. Ja ärsyttävä konsepti.

Aivan todella viihdyttävää ja kasaria. Miksi George haistaa kainaloaan kannessa? Ei jätä muita kysymyksiä, koska on suoraviivainen niin sanomaltaan kuin tyyliltään. Voisi kyllä lopussa revitellä enemmän.

Hyvin vaikea kuunnella loppuun asti pituuden ja kokeiluvuuden takia (raskasta!). Mutta paikoin hyvin pätevää discoa ja pidän lauluäänistä.

Siis taitavaa lajissaan, mutta kammottavan siirappista ja tylsää. Ilahdutti vain: espanja.

Pidin tästä, koska huilu ei ollut ärsyttävä! Erinomaista taustamusiikkia hyvässä mielessä, kyllä välillä vaati nimittäin kuuntelemaan.

Niin tylsää ja aivan liian suureellista. Annan toisen tähden kuitenkin siitä, että tässä on silti mukana vilpittömyyttä, aitoutta. Harmi että ovat aidosti tylsiä.