Hauskaa on, kun levy on kahdella kielellä. Tyylipuhdasta ja hyväntuulista, mietittyä popia (aika indie). Harmi, että jää vähän ns. piippuun, hitusen liian vaisuksi vaikka ainesta on vaikka mihin, ollaan ihan rajalla onnistua tosi tykisti. Ehkä liika tyylikkyys tekee sen efektin?

Noh tämä on reggatea mutta Britannia kuuluu (kannessa näkyykin). Yllättävästi jaksoin jopa kuunnella, vaikka yleensä reggae tökkii parin biisin jälkeen (junnaus huonolla tavalla). Oma ääni on.

eka biisi tosi hyvä vaikkei tuntunut loppuvan koskaan. singleversio hyvä, kitara makee mut miksi toka biisi jatkui samaan tapaan ikuisesti? puhelauluun mennessä keskittyminen herpaantuu, oisko ollut vähän tiivistämisen paikkoja kuitenkin, vaikka on vain 4 biisin albumi

vähän meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos eka biisi oli hyvä, samoin If you think you're lonely now yllätti

tuttuja biisejä Flow-keikalta! toimii työn taustamusiikkina. huono puoli: jää taustamusiikiksi. mutta nyökäytyttää koko ajan

kuuntelin loppuun, parempi kuin odotin! tosi 1999, ei voi väittää etteikö olis vanhentuneen kuuloisia skrätsäys-/sämpläys-interludeja, hassu tuplaustyyli. voimaa ja sanomaa (jota en kuunnellut)

no tätäpä on tullut toki jo kuunneltua ja tykättyä! etenkin Perfect Kissiä. tykkään aina vaan. tulee nyt vähän Dingo-vibat mut onhan tää parempi.

(ehkä väärä levy mut tarpeeksi lähellä.) varsin pätevää, live tuo tähän heti lisää jotain sellaista, mitä oon The Whossa kaivannut aiemmin. ehkä bassovoittoisempaa? tai sitten se on tuo vuosi 1970, hyvä ajanjakso. klassikkohittejä, ei valittamista, mut ei herätä suuria tunteita.

ei ole minun genre tällainen folk, vaikka kuulosti hyvältä sellaiselta. kauniita kappaleita, vähän pitkiä. vika kappale jäi pituutensa takia parhaiten mieleen, avausraita iskevin.

Steely Dan on ollu ainakin viimeisen vuoden joku skenejuttu, joten odotin pahinta. mut täähän oli kunnolla groovaavaa bluesia! aloitusraita levyn paras. sopivan lyhyt levy. hupiukkomusaa. pretzel!

kansikin jo kertoo, että saksofonimelujazzia. ei toimi mulle.

tykkään Ghostfacen tyylistä, mukava kuunnella ja sopivan ei-niin-väkivaltaisen gansta. meni hieman tasapaksuksi puuroksi taustamusiikkina kyllä

Ace of Spadesillä sisään niin kuin kuuluukin. yllätyin, kuinka periaatteessa monipuolinen setti olikin, vaikka rekalla eteenpäin jyrättiinkin tasaisesti koko ajan. ei ihan sama biisi koko ajan, mut melkein

vanha suosikki. tosin aina oon ollut sitä mieltä, että Smiths alkaa puuduttaa viimeistään keskellä levyä. onneksi There is a light... vain on hyvä biisi.

Knights tietenkin on edelleen loistava, hitit ja rakenne kantaa, mutta mahtipontisuus, sanotukset ja Bellamyn maukuminen kyllästyttää nopeesti

en muista kuunnelleeni tätä aiemmin, mutta ilmeisesti hittikimara, koska tiedän kahta lukuun ottamatta kaikki biisit? Shout on aivan loistava. kyllä vähän alt kasaripoppi sytyttää ylipitkistä biiseistä huolimatta

menettää ainakin yhden tähden pituuden takia, eihän tällaista tiluttelua ja show-offia näin kauan jaksa. nautin kuitenkin rakkauslauluista. vaikea arvostella.

hieman toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, äklömakeita biisejä pari eli perus ABBAa. mutta! ei voi olla lipsynkaamatta. One of us on suosikki-ABBAa

vähemmän kuultu Beatles ansaitsee melkein jo sillä tähden. alussa on ärsyttävän itsetietoiset Drive my car ja Norwegian wood, mutta sitten paranee ja menee hyvääb 60-lukufiilikseen. etenkin lopetusraidasta jää hyvä mieli.

onpas karamellinväristä ja samettista, jenkkimusaa. en saa kiinni: ei herätä tunteita. (erikoinen kansi, miksi enari on siinä noin isolla?)

solid. nostalgian ja sen, että levy edelleen toimii, takia pitää antaa monta tähteä. kunnon 2006 kitarat ja brittilyriikat.

huilusta miinusta. alku ei ollut niin paha, loppu meni toisesta korvasta sisään, toisesta ulos

mikäs tässä kun kaahataan eteenpäin. onnistuneita hittejä väleissä, hyviä sanoituskoukkuja. ei vakavaa

osastoa sunnuntaimusiikki. kivasti maalailee ysärin tulevaa äänimaailmaa. hiukan liian himmailua, tylsää pikku kikkailuista huolimatta, mutta taustamusiikkina toimii silti paremmin kuin hyvin. haluaisin tykätä enemmän

onhan tämä malliesimerkkipoppia, kirjaimellisesti suunnannäyttäjä. Do you wanna dance on toki loistava. muuten ei 60-lukusoundi mulle nappaa, ollaan liian puhtoista poikaa

juu kyllä minun sydämessäni on paikka tällaisille elektronisille, synkähköille albumeille! en tosin ihan saa kiinni tämän nerokkuudesta, mutta monipuolisuus ja Intia ilahduttavat. omaääninen

reggaen parhaimmistoa kyllä, ei jumittelua ja venyttelyä. ei herätä suuria tunteita, mutta voisi kuunnella toistekin. osastoon sunnuntaimusiikki

tämä on lauantaimusiikki. joku falsetti-r'n'b:ssä ilahduttaa. mutta eipä jäänyt mieleen

eipä kyllä lähtenyt, on vähän turhan paljon näyttämistä. voisin luunnella uudestaan sen takia, että ehtis enemmän kiinnittää huomiota yksityiskohtiin

tämä olisi parempi jos bändi olisi Briteistä, kolinasta huolimatta puuttuu rosoa, joka tekisi näistä sinänsä kiinnostavalta vaikuttavista biiseistä oikeasti kiinnostavia. eka biisi antaa toisen tähden

fiilistelyä ja ajankuvaa, ihan kiva

meni meluksi mun korvissa eikä jäänyt mitään mieleen - paitsi tietty itsetietoisuus (huonolla tavalla eli liikaa yritystä). onko tämä historiallisessa kontekstissa merkittävä albumi vai häh?

portugalin kieli ilahduttaa ja tällainen yellow submarine -calypso-meno. ja Baby-biisi Maria Gasolinan coverin takia, alkuperäinenkin tosi kiva. ehkä välillä liikaa samaa ns. taiteellisuutta kuin seko-Beatlesissa. hieno kansi!!

varmaan ollut hieno live. odotin ehkä menevämpää tai enemmän vaihtelua, rummut meni nyt ennemmin transsitilaan. puolensa siinäkin

vähän tylsä mutta ei huono. Dylan-biisit toimii hyvinä poppikappaleina

kyllä minä tykkään! tahti on hyvällä tavalla kova

johonkin nostalgiasuoneen tämä tehoaa. voisin laittaa taustalle soimaan uudestaankin, mutta tietynlainen grunge-proge-geneerisyys estää sen, että jaksais kummemmin keskittyä

mistä tiedän nääkin biisit? varmasti siis klassikoita. GO! on aivan todella hyvä. toimiva kokonaisuus, pehmeä tunnelma läpi levyn olematta kuitenkaan lälly

en osais sanoa tätä tangoksi? mutta ksylofoni hymyilyttää. Yann Tiersen -viba, tai siis Tierdenissä Piazzolla-viba. eipä tule uudelleen kuunneltua

klassikkohitit toimii, erityisesti Hey. Pixiesiä parhaimmillaan, tästä on suunta vain alaspäin. hieman kuuluu jo ysärin kolahtelut, hauskaa

turhaa ja elitistisen kuuloista. melkein rockoopperaakin välillä, kuin Muse ois ottanu vaikutteita.

no tää tosiaan on hyvää salsaa! salsa on usein aika tyhjänpäiväistä saman toistoa, tässä tykkäsin joka biisistä. perjantaimeno! (María Lionza -biisin loistavaa introa on Major lazer sämplännyt, kiva huomata)

meni hieman ohi, ei jättänyt juuri muistijälkeä

"1960-luvun idea", siltä tää levy kuulosti

nostalgia-arvo on mulle iso, mutta onpa myös oikeasti tosi hyvä levy. alusta pitkälle kunnon hittiputki, taso säilyy! ihanaa.

Waters of Nazareth toimii edelleen, muuten vähän huonommin, vaikka tykkään ja nostalgia-arvo kohottaa. hieman liikaa äänen rikkomista

futuristista tosiaan, jo kasarisoundi vaikka ei ihan kasaria vuoden puolesta ole. eipä jäänyt tunteita tai muuta mieleen

klassikkohajan nämä. hyvä meno. toivoisin enemmän albumikokonaisuutta, mutta eipä sitä voi 50-luvun levyltä vaatia

kitarointia, joka ei ärsytä. tarttuvia biisejä toisensa perään, jäävät kyllä vähän toistensa varjoon eli menevät massaksi, koska soundi on aika sana. välillä vähän 70-luvun suomi-iskelmä-laulu, huvittaa.

kuunnellessa hyvä, mut muistellessa mieleen ei palaa juuri muuta kuin hyvät kitarat ja tietynlainen ajattomuus. ja Anna-Lisan koukku

hyvää. klassikoita. mukaansatempaavaa (jumitukseen ja miksei tanssiin)

alku oikein hyvä, b-puoli vanhentuneita outouksia

ei varsinaisesti inhota, mutta onpas hissimusiikkia (huilu...). ilman jazzia olisi parempi.

no enpä tiedä... en näe tarkoitusta, miksi pitäisi olla näin suureellista. paikoih ihan hyvää tunnelmointia, se ois riittänyt. öiaan raskasta.

kuuluu bändeihin, joista mun pitäis teoriassa tykätä, mut käytännössä puuduttaa. tavallaan lohdullisen tuttu soundi, jota voi pitää äänimattona taustalla, mutta ei herätä oikein muita tunteita kuin väsymyksen

hittiputki, tosin b-puolella lässähtää. ja mitä on lopun hyssyttely? oikeesti kyllä hyvää stadionrockia

Arcade firen levyistä tämä on paras, ja böndin merkitys indielle on iso, eli sinänsä puoltaa paikkaansa. mutta tylsä! Rebellionilla saa toisen tähden

lyhyempänä olisi toki toiminut ehkä vielä paremmin, mut toisaalta live-tunnelmaan sopii loputon pituus. tosi hyvä alku eikä hyytynyt loppua kohden, mitä nyt meni johonkin transsiin

eheää mukavaa kuunneltavaa. mikään hetki tai biisi ei kuitenkaan noussut kovasti esiin tai suosikiksi. ehkei tarvitsekaan? upee kansi

rautakankien kolistelua! muistin/odotin, että levy olisi ollut enemmän kokonaisuus. ehkä kuitenkin on teemalevy? Tom Waits viehättää syksyllä, mutta en saanut punaisesta langasta kiinni tässä albumissa

tykkään tästä levystä! Bookends themestä erityisesti. hyviä itsenäisiä kappaleita, jotka ehkä kolmea viimeistä lukuunottamatta ovat silti selkeösti yhtä (vikat jotenkin ilottelee liikaa?)

hyvää poppia, etenkin a-puoli! ei aivan kasatikolinaa, ei vielä ysärijytää, lisänä vanhentuneen kuulloinen räppi. toimii. edellä aikaansa? tulee fiilis, että Nylon beat on ottanu paljon tästä. mutta se lienee vaan tämä yleis-pre-ysäri-girlpower.

tää levy sai mut huomaamaan, että Georgehan laulaa Beatlesissa tosi paljon ja taitaa olla mun lempi-beatle. isot biisit, isot raamit, mutta esittää pientä. onneksi ei yhtään sievää. herättää vähän mielenkiintoa, mutta ei soittolistalle asti. ehkä?

miksi tämä pitää kuunnella? onhan nämä biisejä, mutta oikeaa kokoaan suurempia. eka biisi oli vielä jees

oikein eheä ja hyvä kokonaisuus, kaunis. sopivasti silti rosoa olematta varsinaisesti rouhea. It's too late jotenkin sytyttää

onhan tää hyvä. kunnon albumi. hyvä että on sopivasti räkää

ilahduttaa ja ärsyttää hiljaiset syna-blingit ja nintendo. mutta muuten vaikea sietää

alkoi hyvin, b-puolta kohti menee liikaa fiilistelyksi. ensin positiivinen yllätys, sitten kuitenkin vähän plaah - jotenkin sellainen olo, että puuttuu jokin mikä David Bowiella on

onpas nyt sydän rikki! kaksi ekaa biisiä ovat oikein hyviä, ja loppujenkin stemmat liikuttavat. keskittyminen tosin herpaantuu välillä, ovat niin perusbiisejä lajissaan.

Ensimmäinen biisi lupasi paljon, mutta loppu lässäytti. Poprockia, isoa yleisöä kosiskelevaa, vaikka sanoituksilla "yrittää kohauttaa". Se glamour boys -biisi vain ärsytti. Petyin.

Pitäisi kuunnella useammin, että pääsisi sisään - selkeesti listauksen arvoinen albumi. Tosin joka biisi on tavallaan toisensa kaltainen, saa miettimään, mikä on se Streetsin biisi jonka tiedän jos se ei ole tämäkään. Fit but you know it on kunnon bilebiisi

Mihin avaruus katoaa ekan biisin jälkeen? Odotin jotain jännempää, oli aika perus kasariräppiä kuitenkin. Tosin Afrika-ilottelu tavallaan ilahduttaa

soundrack-huminaa osin, mutta pitävä, jännä tunnelma. Siitä ansaitsee tähtiä

Intro 700 minuuttia - sama kitara - puhelaulu. Tylsää, mutta toimii. Etenkin marraskuussa. Lovesong on huippu.

Alkaa kivasti ja vahvasti ja hitilläkin vielä, mutta loppua kohti taantuu ja tylsistyy. Harmi, muuten voisi olla todella hyvä levy.

A-puoli oikein hyvä, onneksi B-puolellelin on jätetty I heard it through the grapevine. Sanoisin post-punkiksi, asennetta on ja huuteluharmoniaa, joka on hauskaa.

Kerrankin B-puoli oli vahvempi, siellähän alkoi ihan juhlat! A-puolella vaikeampi keskittyä, fiilistelypoppia mutta ei dreamia.

Aika tylsä, ehkä yksi hyvä biisi ja loput solahtaa toisesta korvasta sisään, toisesta ulos.

Tosiaan hyvä eka biisi, sittenpä lopahtaa. Ilahduttavaa toki se, että jotenkin tässä on uudempi soundi kuin ilmestymisvuosi voisi antaa olettaa.

Ai että olipa hyvä. Vimmaa, soulia. Enpä ole ennen vissiin kuunnellut kunnolla. Sopiva mittakin, tuntuu mietityltä kokonaisuudelta.

Teemamusiikkia - toki tahallaan, mutta eihän tällaista jaksa kuunnella kuin korkeintaan hyvin hiljaa taustalla.

Tämähän menee vain livejammailuksi, joka saattais paikan päälläkin olla tylsää. Hitit sentään tulee alkuun, että saadaan kuuntelija lämpimäksi. En ihan saa kiinni?

Kokonaisuutena hyvä. Tasapaksua mutta tasalaatuista. Nuoruuden into kuuluu, ei liian siloteltua tai leffamusiikkia (vrt. Thom Yorken soolot). Ei herätä intohimoja, toimii aamumusiikkina.

Kaikki hyviä biisejä, sinkkuamateriaalia toisensa perään. Ei todin muodosta kuin ihan viitteellisen kokonaisuuden. Se on isoin puute! Vähän kuin mentäisiin rockoopperan suuntaan, mut sit ei ihan haluta (ja hyvä niin).

Ihan kiva. Tulee mieleen kaupallisempi Kate Bush. Hyviä hetkiä, tylsiä hetkiä.

Tulee sentään levyn puolivälissä vähän vaihtelua, sitä ennen on painokuudessaan aika tasapaksua. Hellyyttävästi vanhentunutta.

Ei jäänyt mitään mieleen. Tasapaksu. Kuitenkaan en tahtoisi antaa vain yhtä tähteä, koska en inhonnut. Toinen tähti siis etukäteen siitä, että todennäköisesti avautuisi paremmin toisella kuuntelulla, muttei olisi tajunnanräjäyttävä.

Jaa. Torvia. Ihan erikoista, mutta oispa saanut muustakin sisällöstä kiinni.

Miksi tääkin on näin pitkä?? Ei joka biisiin riitä ideaa! Jos yhdessäkään biisissä on kunnollista. Täytyy olöa tosi karismaattinen sooloesiintyjä, että tällanen toimik. Levylle asti se ei välity

Huonolla tavalla ei ajaton levy: kumman kuuloset taustat paikoin ja lyriikat aika naivistisiakin.

Hittibiisit oikein hyviä, muu levy menee ihan vähän liikaa henkäilyksi ja diivailuksi ollakseen kauttaaltaan kiinnostavaa. Mutta varmasti Pulpin uran onnistunein kokonaisuus (piste myös kokonaisuudenomaisuudesta!).

Levyllä on hetkensä ja on loppujen lopuksi ihan oikea albumi eli kokonaisuus - hyvin vaihtelua biiteissä ja aiheissakin sopivasti. Ei silti herätä suuria intohimoja minnekään suuntaan.

Rollareiden parhaimpia biisejä: Brown sugar ja Wild horses. Lopun venyttelyt vähän laskevat tunnelmaa. Ei kokonaisuus, mutta 70-luvulla ei ehkä sellaista vielä samalla lailla haettukaan.

Vahva alku ja hyvää rouheutta kautta linjan, vaikka keskiaikahenkiseen huiluun ja progeenkin päästään. Jonkinlainen nostalgia painaa tietty vähän, mutta mielelläni muutenkin kuuntelin levyn loppuun. Mielenkiinto melkein pysyi.

Oikein hyvä! Heart of glass pelastaa ehkä vähän notkahtavan b-puolen, kun alussa on ensin ladattuna hittiä. Nopee tempo viehättää

Todella raskasta ihan kivan alun (2 ekaa biisiä) jälkeen. Osin sietämätöntökin tahallaan shokeeraavaa kamaa. Eroottisuusteema ei toimi edes vitsinä

Jopas on Tarinaa ja eri genreä, mutta silti tosi tosi 60-lukua. Plääh tosi tylsä

Levyllinen voimaballadeja. Vahva teema (kuulostaa omakohtaiselta - ja on juu sitä). Kyllähän nämä menee monet heti ihon alle. Laulu soittimena, tulkinta ykkösenä.

Just another band called Boston from Boston. Tv-sarjataustamusiikkia

Täytyy myöntää, etten jaksanut juuri kuunnella. Oli juu kitaraa ja vähän folkia ja indietä ja ihan kivaa mutta yhdentekevää, ainakin ekalla kuuntelulla. Tokalla vois olla mahdollinen kakkonen?

Tässä on hetkensä ja tutut biisinsä, mutta silti menee toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Vaikka kuuntelin kahdesti!

Vaikka huuliharppuvälisoitto-puhebiisit on mitä on, tunnelma on aina dylanmainen eli kiva ja hyvä. Lempee albumi.

Yllättäen tykkäsin aika lailla koko levystä! Omalla tavallaan pirteä. Vähän indiee. Esteettinen jotenkin. Blister on the sun toki hitti, tanssittaakin vähän. Mut iso osa biiseistä unohtuu nopeasti.

Bowien "tällaista kaikkea minä osaan" -levy. Vähän rockoopperaa. Kyllähän tämän kuuntelee.

Makeba saa aina hyvälle tuulelle! Kauhean miellyttävä lauluääni minusta. Levyn loppu kyllä vähän lopahtaa, se naureskelubiisi on liikaa.

Tunnelmointilevynä oilein kiva, meni kyllä sen verran ohi kuunnellessa, että pelottaa, onko vähän tyhjä. Oletettavasti ei kuitenkaan.

No juu on ambientia. Ei huonoa sellaista. Mutta ei oo montaa hetkeä, jossa jaksaisin ajatuksella kuunnella.

Ihan kiva. Ainakin kokonaisuus; tuohan ei tauonnut hetkeksikään. Meni silti (tämäkin) vähän ohi. Pari hyvää koukkua.

Jokainen biisi on hyvä. Elokuvallinen levy. Aika sama rytmi pysyy ja aihepiiri, joten teemamainen, vaikkei ole teemalevy? Mutta silti vaihtelua joka biisissä aika 60-lukutyyliin. Tyylikäs kansi myös.

Alku on oikein hyvä, sitten menee vain hitaaksi r'n'b-tunnelmoinniksi. Mutta ei huono, vain aika tylsä.

Aika jännä kokonaisuus mutta ei niin jännä, että jaksaisi koko ajan keskittyä. Onneksi pari kertaa yllätetään jollain soittimella tai "genrevaihdoksella".

No siis hyvä mutta vähän petyin koska kaipasin vielä lisää vauhtia kuitenkin.

Mihinkäs energia katoaa muutaman ekan biisin jälkeen? Se olisi kantanut levyn läpi, akustiset ei jaksa kiinnostaa vaikka ihan kivoja ovatkin. Heads will roll on hyvä biisi

60-luku soittelee taas. Tuntuu, että tää vois olla mielenkiintonen albumi, jos kuuntelis tarkemmin. Kirkko-teemaa? Ainakin hidasta on

Aika perus mutta hyvä reggae. Että siitä pisteet. Kinky reggae on hyvä.

Guilty pleasure -levy. On todella hyvä. Kokonaisuus! Kuluneet hititkin on hyviä. Pieni nokkavuus - näennäinen yksinkertaisuus ja helposti lähestyttävyys luodaan laululla (ja aksentilla) ja sanoituksilla, mut biisit on viimeisen päälle ja kunnianhimoisesti tehty. Ärsyttää vähän, mut se on Oasiksen idea

Olin iloinen kun loppui. Mutta nyt mun sporify alkaa taas pakkosuositella mulle tätä bändiä... Joku tässä on sietämätöntö vaikka sinänsä on pätevää poprockia

Onpas tämä tylsä. (Akustinen) kitara ja äänimatto ja ilmeisesti sanoitusvetoista laulua. Kohokohdat puuttuu.

Menihän tämä live-massavyörytyksenä. Hittibiisejä, vähän jammailua. Ihan kiva. Joplinin ääni aina makee, mut menee ehkä paikoin täällä vähän yli.

Aivan liian 60-luku LSD jne. Jostain syystä kuitenkin auttaa, että koko levy on samaa sekoilumassaa.

Tuttuja joululauluja, ei voi vihata.

Sara on hyvä kappale, kiinnitin huomiota kitaraan ja koskettimiin, jotka soittivat dramaattista/voimakasta melodiaa mutta hiljaa, se toimi. Muuten aivan liian pitkä levy. Tavaraa olisi voinut karsia, vaikka sinänsä eheää

Kantensa kuuloinen levy. Jotenkin viehättää laulutyyli ja meininki. Mutta onhan tää ihan liian raskasta kuultavaa.

Juu juu voimaballadia. Melkein kaikki U2 kuulostaa samalta paitsi hitit (jotka on hyviä ja maailmaasyleileviä). Ei voi inhota, ei rakastaakaan.

Tosi hyvä! Punk mutta rock myös, sillee alt-rock. No time to be 21 aina kova.

Ei tää oikein lähtenyt, vaikka eka biisi oli lupaava. Vähän sekava kokonaisuus, kuin kaks vahvaa tyyppiä tappelis tilasta ja kumpikaan ei oikein saa sitä.

Kaikki lempiyrttini. Estetiikka puree, itse musa vähän... tylsää. Teemana sodanvastaisuus? Mutta saa mut silti hyvälle mielelle. Sopii sunnuntaihin, kuten Simon & Garfunkel aina.

Aika hyvä! On visiota. Ei kuitenkaan hyvää nauhoituksen ja miksauksen laatua. Yksi sympatiatähti suomalaisesta kasarista.

Disco! Tanssittava ja oikeasti hyvä. Hitit ja menomeininki taas tykitetty alkuun, vähän lätistyy loppua kohti. Vai pitäisikö kuunnella uudestaan.

Oikein hyvä flow ja smoothisti menee. Siksi meni multa myös aivan ohi, hujahti vain. Jotain kantaaottavaa olin kuulevinani, ei kovaa biletystä vaan asiallisempi meno.

Vähän tasapaksua, ja siksi laulajan valittava ääni alkaa ärsyttää. En saanut mitään irti, muttei tätä vihatakaan voi. Haaleaa.

Ensimmäinen biisi on oikein hyvä, loput jäivät taka-alalle mutta mietityttämään. Sopiva mitta!

Ei voi nauttia, ei inhotakaan. Ei mun makuuni.

50-50 oikein hyviä biisejä ja sitten (mun makuun) vähän moneen kertaan kuultuja. Varmaan hyvä livebändi.

Hyvä, että tuli niin nopeasti turskalevyn jälkeen, näin nää on nopeesti alta pois. Olihan tässä vallan biisejä ja muutamassa kivat rytmit ja rummut. Vinguttelu ja pöräyttely on esittävinään jotain - se on kai se idea, olla tyhjää sinänsä. Ei herätä tunteita.

Vaikka taustat ei aina olleet niin viehättäviä (turhauttavat töräyttelyt), pidin kokonaisuutena kovasti, saa liialliset taiteellisehkot notkahdukset anteeksi. Pohjimmiltaan kuitenkin hyvää poppia.

Pakko myöntää, että ohi meni kuunnellessa. Solid ysäriräppiä

Mitäs tuolle levyn lopulle tapahtui? Taiteiluksi, mewmäiseksi meni (tai Mew on smashingpumpkinmäistä). Mikään ei vois kuulostaa enempää ysäriltä kuin tämä, paitsi Nirvana. Tykkään mutta en innostu.

Taas solid ysäriräppiä. Tää oli enemmän hyvän fiiliksen boastailua, mikä oli ihan kivaa kävelykuunneltavaa.

Tulee juhlat mieleen. Rakkaus on suurta. Leffamusiikkia. Ajankuvaa.

Jopa yllättävän kiva. Miksiköhän en ole aiemmin kuunnellut, vaikka Lovefool on ikisuosikki. Osa biiseistä enemmän yhdentekeviä, mutta fiilis pysyy.

Toimii. Jammailumenoo mut hyvällä tavalla, koska nämä ovat viimeisteltyjä biisejä.

Disko! Nautin maanantaiaamuna, hyvä soundtrack siihen.

Vallan kivaa kitarointia, etenkin alussa ennen kuin menee vain tunnelmoinniksi.

Joku aina Massive attackissa viehättää, vaikka periaatteessa on tylsää. Sitä estää koko ajan jännä/pelottava tunnelma. Ja tehty sulavaksi kokonaisuudeksi.

Jee Suspicious minds! Hyvähän tämä on. Elvistä riittäis kyllä lyhyempikin levy.

En ihan tajuu tätä. Australian U2 mut "raflaavat" sanoitukset? Kun ysäri kuuluu (välillä jopa 2000-lukua enteillen, vaik on 1991), se on kivaa, muuten jättää kylmäksi ja snadisti ärsyttää.

Vanhoja suosikkeja. Hyvä ja erityisesti eheä kokonaisuus, kunnon albumi. Välillä snadisti liian kokeellista laulia mulle (huohotus), mut kuuluu asiaan (pieni epämukavuus).

Njäääääh ihan ok mut Radiohead ei vaan toimi mulle. Kun meno koveni, oli parempi.

Alex Turnerin musaa vaivaa aina se, että terää olis ja hittimateriaalia, mutta levyt menee lähes aina puuduttavaksi.

Miks ranskalainen musiikki on tällasta

Tämä on hyvä albumi. Biisien mitta ja suuruus ovat sopivia, perusteltuja, ei hajoa tai puuduta. Synat on hassun vanhentuneen avaruusmenon kuuloista. Hieno kansi.

Joo! Voiko olla laulamatta mukana? Snadi miinus siitä, että Eminem on kahdella biisillä.

Alku on vahva ja tyyli hyvä, omanlainen. Hitaat biisit jättävät vähän tylsistymään. Temaattisuus kyllä vetoaa. Kokonaisuus.

Olis kannesta pitänyt päätellä musikaali. En inhoa, meni lähinnä ohi. Vähän ärsytti välillä. 60-luku...vai oliks tää ees sieltä.

Väkivaltaista mutta ei huonolla tavalla. Samasta syystä silti hankala pitää (tarkoituksella tietty). Silti viehätyn omanlaisuudesta. Miksi Hurt on miksattu noin kovalle?

Black Sabbath, vanha kunnon. Junnaavuus viehättää aina, samoin kikkelihevilaulun esiaste. Sitten välissä biisejä kuten Changes (en tienny, että on Sabbathin alun perin?!). Pidän.

En mä nyt aivan täysin ymmärrä tätä. Tällaista showmusiikkia. En oikein jaksanut kuunnella loppuun.

Kärsii nyt vähän siitä, että hetki sitten kuunneltiin PJ:n paras levy. Tämä menee enemmä huudoksi, kaipaan herkkyyttä.

Vallanhan tämä on pätevä levy. Mietin, onko kuitenkin hittien varassa. Toisaalta niitä on monta. On onnistuttu. Kuulostaa ysäriltä, hyvällä tavalla. Välillä angsti menee yli.

Kyllähän tämä on hyvä. Jyrää alusta loppuun tasasen lujaa. Crawlingista kunnon youtube-nostalgiat.

Nää ois parempia, jos ois oikeesti raskaampaa. Todella hyvä laulaja jota on ilo kuunnella, ansaitsee oman tähtensä.

Erittäin tasaista massaa huonolla tavalla. Sanoituispainotteista (musiikissa ei ole mitään sisältöä, kunhan on taustaa), ja iso osa sanoituksista ei ole kiinnostavia, osa on jopa kömpelöitä. Hitit nousee kiinnostavimmiksi. Keskiarvo: meh.

Ihan meni kuunnellessa ohi, enkä millään viitsinyt kuunnella uusiksi. Sen verran 60-luku.

No jaa. Kieli poskessa tehtyä. Ehkä kyl edellä aikaansa

Bluesia, joka välillä toimii ok ja välillä on puutteellista, pinnallista

Kyllähän tämä pelittää

Ihan ok, ysärisoundi puree mutta jätti aika väliinpitämättömästi. Hitit Blurilla pelittää (For tomorrow oikein hyvä), muu menee yllättävän hitaaksi grungeksi.

En minä nyt tiedä onko nämä ihan jees omia bluesbiisejä vai vähän jopa pastissonomaista. Joka tapauksessa en syty.

Vähän turhan kilinää... Tahtoison tykätä, mutta se onnistuu vain kohdissa, jotka ovat enemmän rockia, ja niitä on liian vähän.

Ihan kiva, toimii taustamusiikkina. Ei mene jammailuksi vaikka uhka on.

Liian pitkä mut kivan positiivinen

Enpä jaksanut kuunnella loppuun, liian esittämistä taas, onneks ei oo sentään aivan indiee

Kaikissa biiseissä on suht sama rakenne: lyriikkapainotteisia, tietty lauserakenne/sanapari/idea toistuu, popkitaratausta on vain tausta. Mut on siitä silti saatu omaperäinen albumi aikaan. Myyntiluvut silti ihmetyttää

Pop-soulia, ihan hyvin toimii. Tuntuu, että jos syventyisi kuuntelemaan, tähän voisi hullaantua (en ehkä just minä, mutta kuitenkin). Eka biisi on todella hyvä.

Menettää naiskuvauksestaan paljon pisteitä. Ei niitä hirveästi muutenkaan olisi ollut, paitsi että kyllä tykkäsin sinänsä sekä flowsta että taustoista suurimmaksi osaksi

Tämähän on ihan kiva. Mutta paino sanalla ihan, koska mulla meni kyllä kuunnellessa puolet ohi, koska ei jaksanut kuitenkaan napata mielenkiintoa. Se vie pisteitä

Aika hyvä indie! Mutta en ihastunut. Ehkä vois parin kuuntelun jälkeen - mutta pelkään myös, että herkästi jää keskinkertaiseksi.

A-puoli on oikein hyvä, erityisesti kaks ekaa biisiä käynnistää niin hyvin, että innostuin. Sitten menee kikkailuksi mutta samalla tasapaksuksi, mikä vähän lannisti. Vai vaatiiko vain uusia kuunteluja (ja kikkailun sietämistä), että pääsee sisään?

Liikaa torvia alussa, liikaa massaa muuten

Aina hyvä, monipuolinen

Todella teemalevy. On tullut aiemminkin vastaan. Kokonaisuus, mutta kuinka paljon antaa lopulta musiikillisesti? On lupaava kyllä, vaatii lisäkuuntelun

Ranskalaisten suursuosikki! Vaikka on vitsiä, on silti taiten tehty. Hyvää mieltä.

Mulla on aina ollut pelko, että tykkään Led Zeppelinistä. Ja niinhän mä tykkään. Tarpeeks pre-stoner-jyystöä.

Vähän liian valitusta, en saanut mitään irti. Ei kuitenkaan ärsytä.

Miten voi olla, että vaikka olen kuunnellut tän todella monta kertaa, vasta B-puoli alkaa kuulostaa tutulta? Vastaus: jää aina taustamusiikiksi. Desire Lines on kyllä piriste ja tosi hyvä

Nina Simonella on kyllä jännä ääni, siinä mielessä lumoava, saa kuuntelemaan. Painavia biisejä, mutta en kahden kerrankaan jälkeen ole myyty

Klassikoita juu, ja hyvin tehtyinä. Mielellään kuunteli. Onko syvyyttä? Varmaan. Pitäisi kuunnella monesti.

Ihan hirvee saksofoni jossain vaiheessa, mutta muuten yllätin itseni tykkäämästä pehmeästä tunnelmasta.

Aikamoista kilistelyä. Yli tunti?? Lähti kyllä hyvin ja ilahduttavasti, varmaan monipuolinen albumi jos jaksaa kuunnella kunnolla ja loppuun

Yllättävän hidas albumi, ei laiska mutta kaipais vähän lisää vauhtia ja inyourfacea Timbaland kuuluu, toki hänen alkuaikojaan mut kuulostaa nykykorviin niin käytetyltä... Ei huono mutta jättää heti alusta alkaen vähän kylmäksi, mikä on harmi, koska olin innoissani aluksi

Ihan lupaavaa, vähän laulelua mutta ehkä siksi, että kuulee ekaa kertaa. Mielenkiintoisia taustoja.

Onpahan todella 2000-luvun alkua, tosi kliinistä. Jos tähän olis saanut enemmän rnb:tä, olisi kiinnostavampaa kuultavaa.

Siis sinänsä tykkään alun soundista, mutta sitten joka biisi on oikeesti vain saman toistoa

Onneksi en jaksa keskittyä kuuntelemaan sanoja. Pointsit siitä, että on vahva teema: Melody Nelson.

Mitä tapahtuu B-puolella? Mutta tunnelmaltaan eheä, hyvin Beatles, monipuolisuutta sopivissa rajoissa A-puolella

Mieleenpainumatonta 60-luvun huttua

Minä pidän White stripesista ja Jack Whitesta. Toi ääni ja tyyli puree. Indien suunnannäyttäjä, ydin, tosin toki osaltaan paljon velkaa edeltäjilleen. Sopivan pituisia biisejä. Vähän hajanainen kokonaisuus kyllä.

Vaatii keskittymään sanoituksiin, mutta silti toimii hyvänä taustamusana

En ihan ymmärrä, mitä tää on, mutta ok

Vähän häiritsee kun en tiedä onko tää bändi kuinka vitsi vai ei yhtään. Vähän kaipasin rockia popin sijaan mut ok

Aivan todella tylsä albumi! Ja mä ihan tykkään Oasiksesta. Tai nyt kyseenalaistan sen. Liian naiivinnokkelaa

On tämä kyllä hyvä levy. Parempi kuin Bowie samoihin aikoihin. Välillä turhan musikaali.

Pidän tästä kyllä. Puhelaulua on vähän liikaa, mutta onneksi on myös soul-laulua. Kolinaahan on, mutta se on tehty mielenkiintoisesti

En tajua miksi pitää tehdä näin pitkiä levyjä, menee yksitoikkoiseksi väistämättä vaikka kuinka yrittäis tunkea variaatiota. Tää kuulostaa vitsiltä, mutta ei taida olla kuin osin vähän ironista

Kai tää on ihan solidia kamaa, mutten vaan jaksa kiinnostua

Parempi kuin odotin, johtunee siitä että on lähempänä kunnon 70-lukua, parempaa ja raskaampaa rockia

Vuosi 2004 musiikkina. Toimii. Mutta aika stadion

Tylsää mutta ah niin mukavaa musiikkia. Rauhoittavaa, klassikko-indiee

No niin

Eka biisi oli lupaava, muuten tämä oli sellaista, joka pitäisi kuulla ja nähdä livenä. Ainakin kävelymusana jää vain askelrytmiksi

Mietinkin joskus, ettem tiedä, millaista Bee Gees on. Imelää.

Tämä on Beatlesia, ihan hyvää sitä. Vähän liian show mut ok

Ihan yllättävän kiva poppislevy. Kitaraa ei säästellä

Vitsihän tämä on, mutta camoon silti

Alku on discoo mistä pidän, mutta vetelöytyy loppuun

Tällainen jammailu toimii levyllä vaikka live on varmasti hyvä. Jos biisit on pitkiä niin kannattaa olla sitten kunnolla pitkiä

Hyvin epätasainen albumi (mikä se Happy face -juttu oli), mutta alkaa hyvin ja nautin

Tämä on kovin kiva levy, meneviä rock-kasaripopbiisejä ja ysärimäisempiä balladeja

Liveäänitys on kiva, kun kuuluu kilinää ja pölinää. Kahvilajazzia, taitavasti soitettua mutta tasapaksua

Ärsyttävän musikaalimainen, ei edes nokkela

Tämä on hyvä levy, monipuolinen siitä huolimatta että sama tyyli ja melkeinpä sama tempokin pysyy

Taiten tehty levy, tyylipuhdas lajinsa edustaja. Jättää toki vähän kylmäksi

Ei ollut yhtään raivostuttava! Hyvin pop-iskelmä, 70-lukua onneksi enemmän kuin 60. Ei ehkä tyhjänpäiväistä, kutsuu vähän keskittymään muttei lopulta onnistu siinä

Aivan todella yllättävä albumi, ja yllättävän huono

Yhdeksi samaksi funk-massaksi menee

Vähän liian nasevaa leikkisää musiikkia

Hyvin tylsä levy, tasapaksua massaa, en pidä vaikka teoriassa voisin olla ihanneyleisöä

Paikoin kuin maanläheisempi Pulp. Voisi olla enemmän asennetta, jää vähän vajavaiseksi

Arkkityyppipoprockia, en pidä oikein minään

Mulla on tämä ja en pidä! Paitsi onhan nää biisit tarttuvia

Alkupuoliskolla tykkäsin popimmasta meiningistä, new wave -kaikuja. Sitten meni vähän turhan ysärireiveiksi, että olisi jaksanut keskittyä

Hmm ihan jees! Poppia, aika basic aikansa sellaista punk(ish)-vivahteella, mutta jäi turhan himmailemaan

Tulkitsijana tietenkin erinomainen, ei voi eikä halua kiistää. Sellainen levy, jonka voi soittaa useimmissa tilanteissa. Mutta yhdellä kuuntelulla ei jätä vauuu-jälkeä

Onko sanoituksissa paljon painavaa sanomaa? Kuulosti, mutta ei ollut voimia kuunnella. Ainakaan melkein puoltatoista tuntia. Joitain kivoja koukkuja

Sopivan ei-enää-niin grungee, etenkin alkupuolella kuuluu jo 2000-luku (Nylon beatin "rock-biisit" jopa tulee mieleen), asenne yllättävän kohdillaan, vahvat ekat biisit etenkin

Kaipaisin enemmän revittelyä versioinneissa, vähän vaihtelua tulkintaan. Mutta kyllähän tätä on kamalan miellyttävä kuunnella.

Pidän tästä mutta albumillinen on henk koht raskasta kuultavaa, koska kaikkien biisien kaava on sama ja ne ovat liian pitkiä. Yksi tähti lehmänkellon reilusta käytöstä

Tämä levy sopi hyvin tähän päivään eli aurinkoiseen kevääseen. Vahvatunnelmainen läpeensä

Tylsää protoindietä. Vampire weekend tekee tän paremmin 2000-luvulla. Odotin myös kannen ja nimen perusteella enemmän goottia. Pettymys vaikuttaa kuuntelukokemukseen, mut varmaan silti haukotuttais. Viimeinen biisi yllätti positiivisesti, siitä toka tähti

Vähän liian grunge-remuamista, myöhempi tuotanto iskee muhun enemmän. Tosi hyvä kansi

Funk on jees mutta tämä on alku-hiphopin tyyliin monotonista olematta monotonista eli tylsää läpeensä

Tämä on hauska mutta sydämellinen, ei cringe

To-del-la voimakas! Vai voimallinen? Kummin vain, todella nautin

Ei tämä huonoa ole, mutta en tiedä, miksi yleisö hurraa noin hurmioituneena

Paljon täytebiisejä, mutta hyvät biisit on tosi hyviä. Bileet!

All my friends on erinomainen kappale, josta pidän aina. Levy on kovin samanhenkinen kuin se, mikä on kivaa, kokonaisuus siis.

Onpahan eteenpäinjyystöä, melkein kolme tähteä mutta puudutti snadisti liikaa

No jes kaikki kuolee. Vitsihän tämä levy tarinankaarineen on. Mut joku mua kiehtoo kolmeen tähteen asti

Viihdemusiikkia, aivan pätevää sellaista tansseihin jne. Ei jätä muistijälkeä

Onpas tasaiset puoliskot, siis tasaisen hyvät. Like a rolling stonella aloittaminen on vahva veto, eikä levy petä sen asettamia odotuksia. Toisaalta vähän tasapaksua, mut se on Dylanin tyyli

Liian pitkä levy taas, indie toimii lyhyempänä paremmin, etenkin kun biisit ovat näin samankaltaisia. Tykkään kyllä tyypin lauluäänestä

No jes on konsepti, mutta kuka oikeesti kuuntelee 69 biisiä, jotka on tehty vain tekemisen takia? Vitsikkäät tarinat vanhenee jo 30 min kohdalla

Mysteerigenre post hardcore on siis grungea mutta huudetumpana. Tahtoisin tykätä tästä enemmän, koska jotenkin tämä on kömpelöä, mutta vähän liian itsetietoisesti? Ei mene millään tavalla tunteisiin, mikä kuitenkin on (post) hardcoren idea, sääli

Aikas kasaria vaikka ajattomuuteen vähän pyrkii. En nyt oikein kuunnellut sanoja, pelkään että ne on huonot. Laulajalla vähän rassaava väräjävä ääni mut muuten hyvin miellyttävää kuultavaa. Miksi tääkin on niin pitkä levy??

Tämä kuulostaa hyvältä 69 eyesilta. Gootti!

Hyvin funk ja rento, tarinallinen. Jätti muistijäljen ja kävely tän tahtiin sujui letkeästi, mutta ei ihastuttanut. Hidas alkuaikojen räppi vähän väsyttää nopeempaan tahtiin tottunutta aina. Tokalla kuuntelukerralla ois varmasti kolmonen, luotan siihen

Kokonaisuutena tasaisen hyvä, tai itse asiassa kiinnostavasti nousee keskellä hittitrion kohdalla kunnon jytäämiseksi. Jackson saa kyllä kasarin levottomuuden toimimaan, vaikka ei tää mun henk koht suosikki olekaan

Mikä ekaa biisiä vaivaa?? Ja muutenkin onpas aika erikoinen levy, ekaa biisiä lukuunottamatta en osaa päättää, laahaako liikaa. Ymmärrän, miten voi olla vaikuttava kuuntelukokemus.

Ihan kamalaa lällytystä

Pointsit omaperäisemmistä taustoista kuin monilla saman ajan raplevyillä. Kylmä tyyli, enteilee 2000-lukua paikoin. Ihanhan tämä rullaa.

Tasalaatuinen - vai tasapaksu? Meni massana toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Keveitä lauluja, jotka tosin ainakin antavat kuvan, että ovat syvempiä. Vaikea arvioida, kaks tähteä tuntuu vähältä.

Taas kahden vaiheilla, onko kolmosen arvoinen. Sanoisin, että ei ihan, koska on liian tasapaksu. Toisella kuuntelukerralla löytää varmasti kerroksia. Tykkään junnailusta kyllä

Alku lähtee kovaa, mutta levy jyystää pitkään tasapaksusti. Toisaalta meininki viehättää

Välillä taustat ihan ok, mutta viimeistään laululla pilataan. Kasaripopsoundin huonoa puolta

Toimivat sinkut ja osaltaan toimivat filleribiisit. Joku on aina häirinnyt Winehousessa, kulissimaisuus? En pääse siitä tunteesta tätä kuunnellessa eroon - ei tunnu täysin aidolta

Jotain neroutta tuolla taustalla on, kun on niin smoothia. Mutta taustaksi menee

Prototyyppi- bossa novaa. Siksi kai se puree

Jatkuvasta tiluttelusta ja keskiaikaflirttailusta huolimatta olen kuulevinani monipuolisuutta. Tiluttelu melkein pudottaa yhden tähden, mutta olen armollinen.

Jos ei olisi nostalgia-arvoa, en varmaan yhtään tykkäisi tästä, mutta mennyttä ei voi pyyhkiä. Tämähän on liian pitkä! Mutta "B-puolen" alku on tosi hyvä, huipentuu Under the Bridgeen

Kivaa menoa! Ja täähän oli ihan tuttua, vaikka nimi ei ensiksi sanonut mitään. Indiehkö punkihko rokki toimii.

Paras old school -räppilevy tähän asti, pisteitä koska mukana suosikkibiisink It's Tricky. Myös tyylikäs kansi. Huumoria ja sopivassa määrin

Ei tästä voi olla pitämättä, vetää mukaansa eikä pysähdy hetkeksikään

On tämä liian pitkä... mutta miten silti on saatu sellainen meno kuin jokainen kappale ois sinkku? Ja silti tuntuu kokonaisuudelta, kun kappaleissa on tietty sama keveys ja huumorikin osin. Ois ehkä multa kolme puol

Stadionsuureellista hittimatskua joka biisi. Ehkä liian ooperallista, tavallaan kuin olisi haukattu liian iso pala. Mutta ei kuitenkaan, koska missään ei epäonnistuta. Monessa biisissä on niin hyvä intro, että se ansaitsee levylle yhden tähden ekstraa.

Mun mielestä tää on aina ollut pitkäveteinen levy, vaikka kuinka useasti kuuntelis... Meat is murder on lopussa kohokohta, joskin ei kohottava. Valitettavasti vain kaksi tähteä, ne ekalle ja vikalle biisille.

Tylsää peruspoprockindietä, ei oikein muuta sanottavaa. Paitsi hittibiisi Jesus etc. toki toimii tosi hyvin

Avausraitansa mukaisesti smooth. Saksofoni ärsyttää, kun sitä on näin paljon. Why can't we live together on hienoa vaihtelua kuitenkin saman tyylin sisällä, saisi olla lopetuskappale. Plussaa eheydestä

Kuin olisi tehty taustatrackejä runoille. Valitettavasti runojen pitäisi silloin olla vahvempia. Tosin A Cade of you voisi olla Tommu Tabermania.

Eheää alusta loppuun, mutta varsinaisesti hienona erottuu vain Venom. Vaatii keskittymistä, johon en pysty

Viihdytti ja ilahdutti paikoin. Pituus tekee kyllä hallaa - vähempi määrä biisejä pitäisi erityisesti pastissimaiset biisit hauskempina. Yllättäviä juttuja ja taiten tehty. Ei silti anna kauheasti, vedä mukanaan

Näin jazzkin kuulostaa hyvältä. Taitavaa ja mukavaa, vaikka jääkin helposti taustamusiikiksi - sopivaksi sellaiseksi.

Enpä tiennyt, että Since I left you -biisi on näin vanha! Vähän liian suureellinen albumi mun makuun, en saa joka vyörytyksestä mitään irti, massaa on.

Pidin kyllä ja yhteiskunnallinen sanoma tulee läpi

Ilahdutti lopun Anthrax-fiitti niin paljon, että yksi tähti tulee siitä. Tykkäsin myös läpi levyn teemasta ja sopivasta määrästä huumoria. Yllättävän monipuolinen taustoilta vaikka ei kokeileva ole. Mutta teki tiukkaa kuunnella koko levy

Viihdyin aluksi, mutta miksi loppupuoli on niin pitkäveteinen (ja pitkä)? Plus vähän naisvihavibaa, mikä ei sytytä. Alkoi ärsyttää

Yllätyin kuinka paljon pidän tästä! Toisaalta mitäpä muuta voisi odottaa 70-luvun alkupuolen musiikilta: vyörytystä, kiippareita ja isojen areenojen, nautintoelämän tunnelmaa. Aika esteettistä musiikkia muttei lainkaan tyhjää. Baba O'Riley klassikko toimiva avausbiisi.

Jää mulle lopulta vähän liian siistiksi ja etäiseksi, räkä puuttuu. Mutta! Suosikkibiisini Holiday in Cambodia pelastaa, kokonaiskuva hyvän puolella.

Ihan kuin olisi sama biisi 11 kertaan, vähän eri variaatioin. Mutta se silti toimii, indietanssibileet!

Levy kuulostaa kanneltaan eli ruskealta. Miellyttävää, mutta ei ihastuta ja vangitse. Maanläheisyys toki lämmittää.

Kun bändi tulee mukaan, pidot paranee. Alkupuoliskolla luulin joka biisin olenävan Norwegian wood, eli ajan henki vahvasti läsnä. Toki paremman kuuloisena kuin useimmiten.

Hmmmm nykyhetkessä antaisin ehkä kolme tähteä, mut nostalgian takia yks lisää. B-puoli on yllättävästi parempi! Lost klassikkobiisi. Ihan hauskoja sanoituksia, vaikkei superoivaltavia, kaunista laulua.

Välillä tulee mieleen Kirka, ja jos olisi enemmän Kirkaa, olisi parempi. Todella mitäänsanomatonta. Toisaalta helppo jättää taustalle ja olla kuuntelematta, jopa kuulokkeilla.

Ei ehkä kovin CCR mutta eheä kesäinen teema-albumi

Siis eihän tässä muuta vikaa ole kuin että on selittämättömästi rasittavaa. Tai ei oikeastaan selittämättömästi: liian itsetietoista mutta myös hailakkaa

En voi sanoa, etteikö kuulostaisi miellyttävältä ja hyvältäkin, mutten vain voi nauttia, kun joka biisi kuulostaa samalta. Ja biisit on sentään eroteltu. Vaatii liikaa vaivaa erottaa selkeät nyanssit

Klassikko jo ensikuulemalta (ei tosin mulla nyt eka). Saman tyylin ja teeman sisällä monipuolisuutta. Selkeä suunnitelma alusta kohti loppua. Kaikki hyvin tehtynä. Ei ole minusta mikään kylmä talvialbumi, lämmin

En osaa päättää, häiritsikö grunge vai tekikö se tästä paremman. Harmillisesti b-puoli meni hönkäilyvalitukseksi, alkupuolella oli parempaa raskautta

Joy divisionilta pöllittyjä juttuja ja tylsyyttä. Välillä kuulosti lupaavalta mutta sitten petti odotukset, se miinustaa toisen mahdollisen tähden.

Heikko kolmonen, menee tässä kakkoseksi. Hyvä avausbiisi! Tempo saisi vaihdella enemmän monipuolisuuden lisäämiseksi, mutta liekö se mahdollista

Tosi vahva kakkonen, tai ehkä heikko kolmonen? Kallistun jälkimmäiseen, koska tämähän on oikein taitavaa perusfunkia. That lady on tuttu diskolattioilta tietenkin ja erinomainen

Lajinsa parhaimmistoa, viihdyttää. Jotenkin iloinen.

Aika tylsää show-musiikkia, mutta tenhoavaa ja "jo syntyessään klassikko" -äänenväri Dustylla. Menee taustamusiikkina paremmin kuin hyvin.

Ehkä miespuolinen Joni Mitchell mutta tenhoavampi. A-puoli oli tosi hyvä, B-puolelle olisi tarvittu päräytyävämpää vaihtelua. Jännä ääni (Ed Sheeran kuulostaa tältä)

No niin! Klassikkoa klassikon perään - ja klassikkojen laatu on "klassikko jo syntyessään". Tekisi mieli antaa täydet, koska en keksi mitään vikaa. Ehkä levy ei kuitenkaan saa niin haltioihin.

Ihan silleen bulkkihyvää, mut miks just tämä albumi... Epätasainen tuotanto myös. Runaway Child, Running Wild oli ainoa, joka kuulosti aidolta ja hyvältä

Hienoa laulua, mutta perus baarimusiikkia (ehkä uranuurtavaa kyllä) ja sanoituksissa vaan kahta teemaa, biisit toistavat toisiaan yli tunnin. Puuduttaa

En nyt aivan ymmärrä. Vähän sama biisi moneen kertaan ja yliyrittämistä, toisaalta tunnistettava omanlainen tyyli

Jännää tässä on se, että tämä voisi olla tehty myös tänä vuonna eikä 70-luvulla. Mutta se lienee nykymusiikin piirre. Edelläkävijä silti. Aika kiva, tunnelmallinen.

Alku aivan tajuton, loppu lähenee samaa tasoa metalliyllätyksineen. Keskellä puolien taitekohdassa notkahtaa, mielenkiinto ei kuitenkaan katoa. Liveäänitys tuo spontaaniuden tunnelman vaikkei suunnittelmasta poiketa hitustakaan. Hieno.

Klassikko syystä: eheä, suunniteltu mutta silti rosoinen (välillä live-tunnelma). Hitit hyviä. Muuten tylsä!

Yllättävän hyvä, kokonaisuus pitää otteessaan loppuun asti. Skrätsäys ja puhesamplet muistuttivat 90-luvusta. Tykkäsin yhden biisin lähes tuplabasarirummusta (kone).

Jokainen biisi loppuu häivytykseen, joten tulee olo, että tyypit ei osaa lopettaa biisejä. Kuten eivät myös tehdä kuin saman kaavan biisejä. Ihan jeesejä nyllä, mutta tylsää.

Tässä ei ihan riitä asiaa tunnin albumiksi. Vähän tehty tekemisem vuoksi -viba minusta. Saisi tiivistää. Gootihkommat pätkät toisarvoisempia, rokkibiisit toimivia.

Jos tekee rockoopperaa, kannattaa tehdä mielenkiintoisesti. Musikaalimainen huonolla tavalla

Kiusallisia vokalisointeja. En myöskään ole puhallinsoitin- ja kiipparikokeilujen ystävä. Mutta jäin paikoin kiinnostuneena kuuntelemaan

Sekava kokonaisuus minusta, ei oikein löydä linjaa. A-puolen alku oli ok, puhelauluihin meinasi mennä usko, Time with you pelasti olemalla oikea biisi. Kiva että rumpali on hyvä.

Äärimmilleen sliipattua. Tuntuu ettei ole sisältöä. Mut sielua silti kuitenkin? Heikkouteni bossa novaan ja erityisesti portugaliin puhuu.

Varhais-emoa! 10 vuoden takainen minä olisi voinut muodostaa tähän levyyn jonkinlaisen suhteen. Ei aivan löydä fokusta, voisi kyllä olla lyhyempi/tiiviimpi, ottaa grungesta siinä oppia. Mutta monipuolinen.

Taitavasti soitettu. Sekä saksofoni että huilu kuulostivat miellyttäviltä. Vaikea sanoa muuta. Biisien tarinat eivät välittyneet.

Sympathy for the devilin kasvava junnaavuus on koukuttava, vetävä alku. Ihailtavaa, että levy pysyy loppuun asti teema-albumina ja lunastaa ekan biisin lupauksen. Toki toiset biisit vähemmän sisällökkäitä kuin toiset.

Silloin kun ei kilinkolistella, biisit ovat oikein hyviä. Albumi on osattu pitää sopivan mittaisena, kun idea on toisto ja kolistelu. Silti liian junnaava silti (ja kilistelevä) omaan makuuni.

Olipas eheä albumi! Vaikka biisit ovat aikansa tyyliin sinkkumaisia ja eivät kaikki hittiainesta. Fever hyvä herätys alkuun. Varman kuuloista Elvistä.

Kansi vihjaa keskiaikamenosta ja se lunastetaan, mikä tässä vain ilahdutti. Mierin poistuuko yksi tähti siitä syystä, että nukahdin useasti levyä kuunnellessa, mutta useampi kuuntelukerta paransi biisejä. Eli vaatii hitusen syventymistä mutta kuulostaa jo ekalla kerralla vaivattomasti sellaiselta, mitä moni yrittää mutta ei onnistu. Eheä.

Se vain vyöryy eteenpäin. Hyvin vaikea olla nyökyttelemättä mukana. Mietin kuitenkin, onko yksinkertaisuus yksinkertaista vai hyvää (ehkä ekaa tässä tapauksessa, kun sitä on koko levyllinen, vaikka levy onkin sopivan mittainen).

Kuulee kyllä, että pian on Bright eyesin ja Death cab for cutien aika, eli edelläkävijä (?). Hyvin tarkkaa, välillä voisi irrotella tunteella enemmän.

Ehkä olen setä, mutta nautin tästä. Hyvä monipuolinen kasaripaketti stadionmeiningillä, vetäviä biisejä.

Kuulostaa ikäistään uudemmalta, vaikka toki menee vuosisadan puolivälin klassisen musiikin vanavedessä eikä siinä mielessä tuo uutta kuin ns. popiin. Lähinnä unettaa

Sellaista jazzia josta pidän. Take five tullut jostain syystä kuunneltua tuhannesti. Ajattelun taustamusiikiksi hyväntuulista, rummut pitää mielen virkeänä

B-puoli notkahtaa pahasti, kun hitit on syydetty alkuun, miksauksessa/tuotannossa on jotain vikaa kun levy kuulostaa muhjuiselta ja hiljaiselta. Mutta ne hitit! Hyviä.

Lähtee yllättävän lupaavasti, heti tokan biisin jälkeen innostus lopahtaa. Tosin soittajista kuulee, että heillä ei, joten fiiliksestä pisteet. Ja keskiaika- / vanha Englanti -teemasta (yllättävän tyypillinen näissä levyissä).

Vahvaa taas. En pitänyt tästä niin paljon, tuntui että huippukohta puuttui (vaikka oli oivallisia biisejä kyllä). Liian tasainen siis, vaikka tasaisuus toki on CCR:n ydin.

Sopivan pientä, tenhoavaa hohtoa löytyy. Maailmanparannusasenne, positiivinen. Kuitenkin puudutti kuunnella koko albumi suht samanlaista samalla temmolla.

Enpä ennen tätä projektia ajatellut, että dubia ja intialaista (& aasialaista) perinnemusiikkia yhdistävä taiteellinen elektroninen musiikki olis oma genrensä, mutta tämä ei ole listauksessa eka laatuaan ja kansi heti kertoi, mitä on luvassa. Josko jossain biisissä olis voinut olla muuta kuin korvissa vaeltava nopea rumpukone.

Varauduin inhoamaan tätä ja karsastinkin huumorisävyä. Yllättäen kiinnostuin I wish I was your motherista, eli biiseissä oli ihan tarinaa. Rockimmat biisit toimivat paremmin, mut kokonaisuutena aika pliisu kuitenkin.

Hittilevy, a-puolesta pidän kovasti. Aikansa malliin b-puoli menee hieman hajanaisemmaksi ja alun tempo alkaa rakoilla. Sitä ennen paahdetaan hyvin mutta tarpeeks monipuolisesti täysiä eteenpäin, tanssikeinahdellen toki.

Hyvä musiikkivuosi 1969! Tuntuu, että tältä musiikin pitää kuulostaa: vähän bluesihtavaa, vähän jumittavaa. Harmillisesti tää levy menee paikoin liikaa jammailun oloiseksi. Nauhoittaessa lienee ollut mukavaa.

Ongelmani B-52'sin kanssa on se, etten tykkää bändin nimestä enkä Rock lobsterista (liikaa ääniä). Kaikissa biiseissä on lähes sama rytmi ja ovat liian pitkiä. Ainesta kyllä on, omaleimainen tyyli ja onnekseen vahvat, mieleenpainuvat laulajat.

Vallan tasaista suorittamista, sanoisin. Tulkintaa on, mutta tunteen palo jää aika vähäiseksi mun korvaani. Vahvimmatkaa biisit eivät saa ihan kaikkea voimaa, jota niissä voisi olla. Kuulostaa vain hyvältä.

Sinänsä tykkään soundista, mutta tunti tätä on raskasta kuunneltavaa (toki ihan tarkoituksella, mutta onko silti vähän liikaa). Tinnitus ei tykkää

Yllättävän monipuolinen levy, vaikka tunnelma pysyy aika hiljaisena koko ajan. Vähän epätasainen kuitenkin. Nature boy -versio on hieno, Femme fatale ei niinkään. Levyssä tuntuu jokin autenttinen surumielisyyden tunne.

Ihan hauska. Tunnelma pysyi läpi levyn. Tarinoita on. Mukavaa kuunneltavaa, vaikkei ihan mun kuppi teetä.

Solid tasaisen hyvä. Burken äänestä tosin puuttuu joku roso, jota soulissa kaipaan, vaikka sielua kyllä on.

Olihan tällä hetkensä, mutta... taas sama ysärielektrokomppi joka biisissä. Vähän mielikuvitusta lisää vision lisäksi, pyydän. Puuduttavaa kuunnella melkein kolmatta tuntia.

Tällä halutaan kertoa SANOMAA nykyajasta (70-luvusta). Se on minusta hauskaa. Jotenkin naiivi mutta hyvin tehty. Kiva kun elektroninen musiikki ei ole vain elektronista vaan soitinmaista.

Tämä on levy, jota ABBAlta voi suositella. Tasainen ja näyttää kaikki puolet, eli sen mahtavan mukaansatempaavuuden että ihan karsean ärsyttävät rallatukset. Kuulostaa ruotsalaisen musiikin avainteokselta.

Miellyttävää kuunneltavaa, kaunista. Tuntuu silti, ettei ole syvempää sisältöä. Tuntuu puuttuvan muu tunne kuin sellainen perus mukavuus pienellä country-haikeudella. Useampi kuuntelukerta taidetaan vaatia.

Saanko taas sanoa, että tasaisen erinomainen suoritus lajissaan. Mukaansatempaavaa kuunneltavaa, mutta ei ihan saanut mun tanssijalkaa liikkeelle.

Kuulostaa leffasoundtrackilta. Ei tee levystä silti kovin kiinnostavaa. Mitä nyt tahti ja tyyli välillä ylläriksi vähän vaihtuu (liian vähän tai harvoin).

Hyvin elokuvallinen. Instrumentaalinen. Monipuolinen. Pidän niistä asioista. Ansaitsee paikkansa listalla selkeästi.

Alkoi melulla, josta oli kyllä melodia ja idea havaittavissa, mutta ei makuuni tarpeeksi. Tuntuu silti siinä mielessä vaatimattomalta, ettei luota omaan oletettuun virtuoottisuuteensa vaan yrittää luoda jotain tiettyä sanomaa. Mutta en saa siitä kiinni.

Kaksi Brian Enoa peräkkäin... Tämä oli bändillisempi enemmän kuin elektroninen ja meluisa, joten helpompaa kuunneltavaa. Tosi tylsä vain, ei ilottele tarpeeksi soittimilla ja ideoilla.

Prototyyppijazzia, siis sitä mitä tämän jälkeen ja tätä ennenkin kuulee Jazzina aina biisien nimeämistapaan asti. Hyvin helposti lähestyttävää ja ymmärrettävää - ja siksi jättää kylmäksi. Päräyttävä kansi kyllä, siitä pidän.

Täynnä nuoruuden iloa ja taitoa, mutta jää yllättävän vaisuksi. Olisi saanut räjäyttää vielä enemmän. Mutta on virkee ja kiva. Viimeistelty vaikutelma.

Siis kuinka hyvä biisi on Rise Above. Ihan hyvä levykin, mielenkiinto ei aivan lopu kesken kaiken vaikka meinaa lähellä käydä. Hyvä.

Biiseillä on hienoja nimiä ja tykkään boiiiiista. Hyvin edelläkävijä aikanaan. Nykykorvilla vain itseään toistavaa ja raskas kuunnella tunnin verran.

Kyllä ovat kovan levyn tehneet, kunnianhimoisen mm., kun on sidottu biisit yhteen niin tauottomuuksilla kuin sanoituksilla. Ei ole niin naiivi kuin odotin. Mutta liian siloiteltu, liian stadion kuulostaakseen ns. aidolta, mitä levy jää kaipaamaan.

No jaa, tosi kasari kevyiden juhlien albumi. Tyhjänpäiväistä. Rallattelua. Kuitenkin hyväntahtoista ja sydämellistä, joten ei voi vihata. Fade taas kaikkien biisien lopussa, eli ei osata lopettaa biisejä.

Vallan käypää nyky-countrya, tai siis vanhoja tekstejähän nämä vissiin ovat, eli ei sittenkään niin nyky ja ehkä siksi toimii. Jotenkin kunnioitus musiikkia ja jotain juuria kohtaan välittyy ilman taustatietojakin, pidän siitä.

Kuuntelin kahdesti putkeen, kun en vain kyennyt keskittymään. Eli: ei vanginnut. Mutta kiehtoi. Pari huippukohtaa kuten Southern man, mutta tasaista (beige).

Tää on kunnianhimoinen pienehkössä soundissaan, ja yllättäen hyvä vaikka tuomitsin nopeasti tylsäksi. Vähän emoa. En kyllä tykännyt, kun sanoituksissa ainakin kahdesti valitettiin puhujan lihavuudesta, mutta ysäri on ysäri. Tai siis tää alkoi olla maailmaltaan jo 2000-lukua.

Hämmästyttävän hidas. Olis ees enemmän stoneria. 10-minuuttisessa biisissä ei ole mitään ideaa tai hienoa. Ei toivoton kokonaisuus - haluaa olla "todistelematon" ja pohjaa sille on, mutta toteutus jää pinnalliseksi. Pitäisi vähän todistaa arvonsa.

Mielenkiintoinen! Koko ajan lajissaan hyvää, mutta toisaalta: mikä on tämän laji. Housea (vai dubia?), popia ja poprockia löytyy, jazziakin. Damaged on hyvä biisi. Sillisalaatti kyllä lopulta ja etenkin loppua kohden puudutti. Kansi on vaikuttava, ikoninen.

Kyllä tällä bändillä on ihan oma tunnelma. Ei mitään mestariteoksia sävellyksinä ja sanoituksina (kaikki) biisit, mutta äänimaailma on hämmästyttävän yhtenäinen olematta varsinaisesti tylsä. A-puoli on kovin hyvä! B-puoli lässähtää, mutta yritys kuuluu. En silti ymmärrä, miksi pitää olla kaksi instrumentaalia perätysten.

No mutta onpahan symppis, nuoruudenahdistusrockia. Oikein onnistuneita kappaleita lajissaan, mutta tietty aika perus. Oikeasti naiiveja mutta liian hyvin tuotettuja.

Mulla on ehkä irrationaalinen Pixies-viha, joten se vähän värittää kuuntelua. Tää on kyllä bändin parhaimmistoa, Where is my mind on täyttä ysärifiilistä. Ei kuitenkaan jätä levynä mitään makua suuhun, vaikka tosissaan tätä on selvästi tehty. Vähän tylsä.

No siis lunastaa kantensa ja voisin kuvitella, että tää voisi olla mun suosikki Iron maidenin tuotannosta. Monta hyvää biisiä ja juuri sopiva mitta, mikään ei tunnu täysin täytebiisiltä.

En tiennyt mitä odottaa kannen perusteella, mutta juuri tätähän sen kuului olla. Nautin tästä jostain syystä joka minuutilta enemmän. 4 ever 2 gether on todella hyvä. Mitä draamaa!

Minun mielestäni aika turha albumi. En saa muuta irti kuin tunnelmointia ja kaunista, pehmeää laulua - vahva nainen mutta silti in love. Aila tylsää, ehkä 2002 tämä oli raikasta mutta monille uppoavaa.

Mikä tätä albumin pituutta vaivaa, oikeestiko sulla on näin paljon asiaa, Dennis? Parempaa kuin Beach boys ainakin aluksi, mutta puuduttaa sitten nopeasti. Vaikkei ole lahjaton tyyppi, hänelle on tässä annettu vähän liikaa aikaa.

En osaa sanoa mitään. Jotain hauskoja juttuja. Suurimmaksi osaksi vain ihan jees funk-ilottelua. Ei sentään mene jammailuksi tai show-offiksi: siksi jees ja iloinen lopputulema. Mutta ei herätä tunteita

Mulla ei ole tästä mitään sanottavaa. Ihan hyvää kai? Tai siis yllättävän hyvää, odotin tästä pettymystä. Tämä oli perusrokimpaa kuin costellomainen musa, jota jostain syystä odotin. Mutta toisaalta ei yllättänyt niin paljoa postiivisesti, että kiinnostaisi.

Alku oli lupaava, koska tykkään There goes the fearista (500 days of summer toi minut sen tykö kuten varmasti monen muunkin), mutta loppu menee liian Coldplayksi. Eli pienestä kasvatetaan stadioninkokoista, vaikka pieni sopisi tyyliin paremmin. Tai ainakaan ei stadion. Olin antamassa kolmosta, mutta pettymys syö pisteen.

Nostalgiaryöppy on minulle armoton, mutta niin on tämä levykin. Vauhti! Ei voi olla tanssimatta! Loppupuoli kyllä laantuu liikaa.

Jotenkin tämä on suloista. Hyviä hauskoja pikkujuttuja. Mutta etenkin loppua kohden liian ärsyttävällä tavalla muka-naiivia, vie hohtoa paremmalta alkupuoliskolta.

En pääse yli siitä, että kaikki Frank Sinatra kuulostaa joululaululta. Tai vähintään pimeää ja kynttilänvaloa vaativalta. Se on hyvin mukavaa mutta yksitoikkoista.

Nimensä mukaista eli nukuttaa. Herää kysymys, kuinka viimeisteltyjä biisit on vai kuinka paljolti kokeilua. Ikävän naivistista. Joitain ilahduttavia hetkiä, joissa toivoisi, että tää olisi tehty 70-luvulla.

Ihan kiinnostavaa, kuinka rohkeasti mennään koko levy lauluääni- ja rytmitaustojen varassa. Toivoisi, että sanoituksissa olisi muutakin sisältöä kuin Olen Erilainen Tyttö. Mutta tokalla kuuntelukerralla niitä voisi löytyä, ei ole toivotonta. Hyvä eheä tunnelma, vois olla jopa 4...?

En tiedä, onko musa tehty elektronisilla välineillä vai ns. orgaanisesti jollain romulla, mut ei kai sillä väliä. Kaipaisin edes jonnekin vaihteeksi jotain melodianoloista. Mut loppupuolen dubit ovat jopa ihan hauskoja ja yllätyksekseni oikeasti dubia.

Sinkut ovat popmaailmaa mullistavia, muitenhan tämä on suht tyhjänpäiväistä (toki moitteetonta laulua ja tuotantoa). Kuulostaa ajaltaan, se on kiva, ja tulin hyvälle mielelle.

En tiedä, voiko levyä sanoa pliisuksi, mutta silti odotin jotain päräyttävämpää. Indielle tämä on kyllä tehnyt hyvää ja Maps on hyvä biisi, klassikkokamaa. Siksi annan yhden tähden enemmän kuin ehkä muuten.

Ihan kiva, paremmanlaatuista shalalaata, on taitoa. Mutta jää vain ihan kivaksi.

Pimpel pompel. Ihan viihdyttävää, onnistuu luomaan tarinan. Mutta muistanko hetken päästä mitään? Vähän.

Olisin kaivannut lisää kunnianhimoa sanoituksiin, oikeasti nokkelia juttuja eikä tällaista perustarinointia. Sellaiseksi kuitenkin miellyttävää.

Kaikki kuulostaa vetoavammalta MTV unpluggedissa, tai siis onhan biiseissä oltava taitoa, jotta voidaan paljastaa herkkyys livenä. Tässä toimii useimpien biisien kohdalla. Osa on kyllä aika täytettä ja omassa Nirvana-brändissä muhinointia, pinnallisempaa.

Tää liveyleisö kyllä tuo kiinnostavan lisänsä musiikkiin, vuorovaikutus on loistavaa. Eli: on hyvä meininki! Mikä ei aina edes livelevyistä välity. Hyviä kappaleitakin.

Teenage fanclubilla on muistaakseni jotain hyvääkin tavaraa, mutta täällä sitä ei ollut. Tosin kuulosti todella 2000-luvulta, mikä on yllättävää. Muuten yllätyksetöntä ja tylsää.

Jaa, tää kuulosti valkoiselta versiolta perus kasari-ysäriräpistä. Beastie boys löytää kunnon kapinan ilmeisesti myöhemmin? Iloinen raivo puuttuu, tää on vaan iloinen

Oikeasti en inhonnut tätä, mutta en yhtään tiedä, mikä tää on. Ja ärsyttävä konsepti.

Aivan todella viihdyttävää ja kasaria. Miksi George haistaa kainaloaan kannessa? Ei jätä muita kysymyksiä, koska on suoraviivainen niin sanomaltaan kuin tyyliltään. Voisi kyllä lopussa revitellä enemmän.

Hyvin vaikea kuunnella loppuun asti pituuden ja kokeiluvuuden takia (raskasta!). Mutta paikoin hyvin pätevää discoa ja pidän lauluäänistä.

Siis taitavaa lajissaan, mutta kammottavan siirappista ja tylsää. Ilahdutti vain: espanja.

Pidin tästä, koska huilu ei ollut ärsyttävä! Erinomaista taustamusiikkia hyvässä mielessä, kyllä välillä vaati nimittäin kuuntelemaan.

Niin tylsää ja aivan liian suureellista. Annan toisen tähden kuitenkin siitä, että tässä on silti mukana vilpittömyyttä, aitoutta. Harmi että ovat aidosti tylsiä.

Ajan räpin parhaasta päästä pikku yhden sormen synamelodioineen ja ei niin kantaaottavine sanoituksineen (ei painavaa).

Taustoissa ei ole mitään mielenkiintoista, ei vaikka kuinka yrittäisi erotella niiden kerroksia. Laulussa on toki ääni on tosi kiehtova, toivoisin vain että Jonilla olisi muutakin kerrottavaa kuin Boheemin Naisen Elämä.

Tuplabasifanina pidin tästä kävelymusiikkina. Mutta en erota biisejä toisistaan. Paitsi Onen. Jos kuuntelee sanoituksia, saa hupia.

Onhan tämä jotenkin tosi suloinen. Kiva huilu taas. Vaan vähän ärsyttää, vaan vähän liikaa jazzia ja höpöttelyä.

Tämä on mitä albumin nimi lupaa. Ihan kiva. Liian smooth mulle. Hieno kansi.

Aivan liian pitkä ja ärsyttävä. Lajissaan ja ajassaan tokk erinomainen ja edelläkävijäkin (toki Beatlesia ja muuta aikaansa paljon keryaava, trendejä kun oli). Ei vain sytytä.

Smooth, mutta ehkä juuri siksi ei nappaa huomiota missään välissä, vaikea keskittyä kuuntelemaan. Jotain koukkua siis kaipaisi, kulmaa joka erottuisi. Hyvä flow kyllä. Mutta kaipaan paatosta tai voimaa.

Tykkään myöhemmästä vankilalivelevystä enemmän, koska siinä kuuluu enemmän vuorovaikutusta yleisön kanssa. Paljolti liian rauhallinen tunnelma. Mutta ei Cashin vahva tulkinta on tietty aina vähintään vähän vangitsevaa

Puhaltimet kivat ja taitavat kyllä, mutta en saa niiden tarinoista kiinni. Eli jää tylsänksi, joskin kiva pirteäksi.

Nimi ja kansi lupaavat hyvää ja räväkkää, sisältö on kuitenkin kädenlämpöistä. Sanoituksiin ie jaksa keskittyä, ehkä niissä on enemmän räväkkyyttä kuin ensikuulemalta tajuaa. Kuuntelin kyllä kahdesti enkä löytänyt mitään erityisen kiinnostavaa mistään aspektista. Tyylipuhdasta sinänsä kyllä

Hyvin synkkä. Siksi vaikea kuunnella. Ehkä toisella kuuntelulla olisi hyvällä tavalla niin? Vähän liian meluisa mun makuuni, vaikka sepä on Harveyn ydin ja omintakeista, josta annan plussaa.

Joo, mutta miksi juuri tämä monista vastaavanlaisista nyky-rnb-levyistä? Pidän kyllä tästä aika paljonkin, etenkin äänestä, se on kaunis, ja levyssä on vahva mutta kaunis tunnelma muutenkin. En vielä nostaisi pakko kuunnella -listaan, ensin pitää ajan kanssa nähdä, erottuuko tämä.

B-puoli oli yhtä kaaosta, mutta se oli vain hauskaa. A-puolella kunnon juhlat. Lauperilla on UPEA ääni (ylinäyttely menee sillä tosin todella yli, se vähän ärsyttää).

Smooth, mut en tiedä. Ei mieleenpainuva silti. Varmaan jos tietäis leffasta enemmän, tuntuu ettei tää aukea ilman sitä

Toooodella tylsä, vaikka ysäriräimettä oli. Ne olivat ne ilahduttavat kohdat. Muuten toisesta korvasta sisään, toisesta ulos, kuten moni indie tuppaa tekemään.

Tässä on efektejä, jotka saavat aikaan jopa fyysisen reaktion (sellainen huippaus, esim. In the kingdom #19:ssa), mikä on oikeastaan siistiä. Mutta muuten: liikaa kolinaa ja raahaavuutta.

Samalla lailla unettavaa kuin Suede, mutta tuplasti ja tylsempi. Mitä nää oikeastaan haluaa sanoa? Haluavat koskettaa rouhealla laululla ja "kauniilla" taustoilla?

Menee vähän jumittamiseksi, mut tuntuu silti kulmakivilevyltä. Kiteyttää tän kaksikon tyylin, ja Whiteltähän vaikuttavaa on musaa riittänyt. Eli ansaittu paikka, ei täydellinen albumi. Mutta särökitaraa ei voi vastustaa.

Kyllähän In-A-Gadda-Da-Vida on hyvä kappale (vaikka en ihan ymmärrä suvannon pituutta keskellä, kai se sopii). Muut biist olivat hauskan iloisia. Positiivinen yllätys

Erinomainen a-puoli, tyypillinen b-puoli siinä mielessä, että menee kokeelliseksi. Mutta! Konsepti (eli kivilinnat, kylmät nummet ja suuret tunteet) pysyy loppuun asti ja hyvin vahvasti. Suosikkeja.

Minusta Lennyn huudot ei kuulosta aina hyviltä vaan korviasärkevältä. Albumillinen Lennyä on muutenkin liikaa mulle, liian smoothia siitä huudosta huolimatta, liian monta kertaa sana "love". Ihanhan nämä onneksi biisejä ovat eikä vain edellä mainituille tunteilua. Joku Let love inissa vetää vähän.

Miksi bändillä on ummetuslääkkeen kuuloinen nimi, jos ei tee tämän raskaanpaa musiikkia? Hyvin aikansa kuuloista ja paikoin tällaiseksi pätevää, mut esim. Linkin parkilla on kovempi meno. Ja mikä se jazz-numero välissä oli - herätys samankuuloisten biisien välillä? Kärsii levyn pituudesta myös.

Vallan pätevä mukanalaulamislevy. Muutama filleri liikaa, 10 minuuttia liian pitkä, se riittää puuduttamaan. Kaipaisin väliin hulluttelevampaa tyyliin Rumour has it. Myynneiltään merkittävä albumi, mutta ei jätä paikkaan onneksi aivan sen varaan vaan on myös taitava.

What a ride. Sydäntä on pelissä, mutta kokonaisuus on... ei nyt tylsä, muttei sykähdyttävä, ja vähän sekava. Plussaa vilpittömyydestä, taitavuudesta ja kantaaottavuudesta.

Tässä on vain biisejä biisien perään, kaipaisin yhteneväisyyttä/sidoksia. Jotenkin enemmän raskaan rockin ideaa kuin oikeasti tunnetta. Mieluummin kuuntelisin Iron Maidenia. Pidän Breaking the Lawista.

Yllättävää, että on tällä listalla, eikös tämä ole debyytti? Miksi juuri tämä levy? Pidän kyllä kovasti Kings of Leonin eteläisestä tyylistä, aurinkoista (pienellä mustalla huumorilla) ja autotallista. Tää levy ei kyllä ole mieleenpainuva, ei iskeviä biisejä. Kuuntelin Aha Shake Heartbreakin perään.

Toivoisin Ryanille hieman nöyryyttä, levy on liian pitkä. Yhdentekevää musiikkia, ihan kivaa välillä mutta vain tv-sarjan kohtauksen tausta -mielessä. When the stars go blue on hyvä.

Salonkikelpoista reivimusiikkia. Kliiniä/kliinistä. Luiskahtaa vain sormien välistä, ei edes jumita.

Bossa novan idea lienee siinä, että se on aina samaa? Englanniksi toimii huonommin kuin portugaliksi. Tämä on liian kilttiä, puuttuu pilke ja ilkikurisuus.

Tykkään ei-luotaantyöntävästä aggressiivisuudesta. Muuten ei jäänyt mitään mieleen. Paitsi jälleen perusvirhe: liian pitkä. Hyvä lopetusbiisi kyllä.

Paras biisi jätetty viimeiseksi, olipa hyvä lopetus. Siellä oli hauskoja soittimia, jotka saivat hyvin tilaa. Muuten en lämmennyt, liikaa jousia ja sanoitukset eivät vetäneet mukaansa vaaditulla tavalla.

Nickcavemainen, tai diis Nick Cave kuulostaa tältä. Yllättävän räkäinen. Hyvällä tavalla kuitenkin, vaikka vähän pohditutti. Vangitsee - mutta ei täysin lumoa, epäilyttää.

Miksi osaan Thriteenin sanat? Onko Big star isompi bändi kuin osaan olettaa? Aika plääh mutta tyylipuhdas.

Sori mutta tämä on ihan ekstratylsää. Rosoa tulee sentään laulajan epätäydellisestä äänestä, mutta sekin on vain ärsyttävä eikä persoonallinen. En haluais käyttää tähän aikaani, en kuule yhtään kiinnostavaa juttua, mihin tarttua.

No siis periaatteessa kyllä. Kaipaa useamman kuuntelun, mihin en nyt taipunut, mutta vetää, bailaa. Sais kolme tähteä, jos ois enemmän mun tyyliä eli jos jaksaisin oikeasti palata tähän.

Tulee olo, että Sneaker pimps tekee saman paremmin. Haluisin tykätä, mutta nukuttaa.

Tää hieman hymyilyttää mua, nimen mainitsema teema pysyy kivasti ja ei ole tehty liian vakavasti. Kuitenkin sen verran vakavasti, että on niin tyylipuhdasta, etten pääse lopulta aivan mukaan. Lisää tunnetta, kiitos.

Biitit ja taustat on aika kivoja välillä. Kerrankin kuuntelin kunnolla sanoja, ja ei ois kannattanut. Valitettavasti vei tanssifiiliksen. Tää naisista puhuminen ei oo vanhentunut arvokkaasti.

Todella hyvää soitantaahan tämä on, hyvin sulavaa jazzia. Menee hyvin kävelyn taustamusiikkina. En kuitenkaan erottanut "tarinoita" tms. jotain koukkua, joka saisi oikeasti kiinnostumaan. Eli pisteet vain taitavuudesta ja soiton läpi kuultavasta innosta.

Tämähän on ihan iloinen levy. Ilman ihme huiluraitoja ois kivenpaa goottia. Vuoden 1997 paras? Joko huono vuosi tai en osaa kuunnella.

First we take Manhattan on hyvä kappale ja erinomainen avaus! Hyvin ranskalainen, kuten on lopulta koko levy Sinatra-flirttisen lisäksi. Ehkä se on just huumori, joka tätä kantaa niin hyvin. Muutenhan tämä olisi liian nokkelaa huokailua (liian ranskalaista).

Pidän tästä kovasti, kokonaisuus melkein oikeuttaa pituudenkin (kyllä vähän vois silti karsia). Fantasiafanien musiikkia, rockoopperaa sopivan huvittavalla tavalla. Myös kivoja, joskin jamitteluksi venyviä kappaleita eikä pelkästään elokuvallisuutta ja tematiikkaan keskittymistä. Mutta vihaan sitä lapsikuoroa...

Tää oli ihan todella liian outo

Hyvä veto että tokavika biisi ei ollut vika. Keskivaiheilla oli sama biisi useasti. En tiedä, äänimaailma on kyllä kumman kiehtova, ja jotenkin tästä on saatu oikea levy.

Flaming lips tekee saman mielenkiintoisemmin. Hyvin britti, kun on pitkät maalailevat biisit ja tahallisenkauniit jouset usein mukana. Ihan kivasti silti monipuolisuutta äänissä, vaikkei tempossa olekaan. Ilahduin Juxtaposed with U:n emolyriikoista. Positiivisen puolella siis, vaikken ehkä tähän enää palaa.

On funkkia. Tyylipuhdasta, miellyttävää - ei sytytä mussa muuta kuin vähän päännytkyntää, rytmikkään askeleen. Kuitenkin!

Odotin ehkä countrympaa, mutta tässä kuuluu voimakkaasti Kalifornia. Ja jopa white girl r'n'b? Vähän vierastan cool girl -mehustelua (All I wanna do), mut ehkä sitä ei tehdä ihan tosissaan.

Tää äänimaailma on tosiaan ollut suunnannäyttäjä seuraavalle 10 vuodelle. Aggressiivisuus sitä kastia joka puree muhun. Näköjään Spotifyn Night drive -listalla, se on myös genre josta pidän. Jäin myös oikeasti kuuntelemaan mielenkiinnolla loppuun asti (sopiva pituus btw), siitä yksi tähti lisää.

Kannen ja ekan biisin perusteella odotin enemmän. Tuntuu, ettei bändin koko potentiaali täyty? Että ihan huvikseen on tehty ihan jees biisejä. Plussaa kyllä omalaatuisuudesta, vaikka ajan soundissa pysyttiin.

Menee osastoon maailman tylsin rock, mutta toisaalta kun kuuntelin tätä motarilla maalaismaisemissa ja näin lava-auton, oli tunnelma just kuunteluhetkellä kohdillaan. Automatkamusiikkia - sieltä löytyy tälle levylle erinomainen paikka. Koska onhan nämä hyvin mukanalaulettavia biisejä. Pitkin hampain siitä yksi lisätähti.

Odotin ekan biisin perusteella enemmän, enemmän myös jännempiä perkussioita. Mutta oli ne kivoja, sekä biisit että perkussiot. Jäi aika kivan tasolle, hymyn kyllä toi.

En ihan ymmärrä tätä, ainakaan levyn pituutta. Loppujen lopuksi tää on vain yksi ysärin elektroninen junnauslevy. Sentään vähän bossa novalle kumarrusta, joka tuo omaleimaisuutta. Aika vähän.

Buffalo galissa on sampleja, jotka oon kuullut... jossain?? Onko ne ekaa kertaa siinä? Se jäi askarruttamaan. Muuten hyvin helposti pureksittavaksi tehtyjä etnojuttuja. Kohdeyleisön kuulee liian selvästi.

Olinpas unohtanut tämän artistin! Alku on lupaava, biitit hyvät. Lyriikoissa jotain kendrickmaista mut kilttiä. Kick, push on tosi hyvä! Muuten petyin, tylsistyin, etenkin pituuteen. Monipuolisuutta ja koukkua lisää, pliis.

Nick Cavellekin kyllä riittää yhden levyn mitta vallan hyvin, puoltoista tuntia on jo uuvuttava massa. Onneksi välillä on kevyempiä sävellyksiä. Ja alku on vauhdikas! Kuoro ilahduttaa ja välillä jopa jouset. Mutta paljolti pitäis olla keskittymässä tarinoihin, mitä en aivan jaksa.

Ilahduin monista kitaramelodioista niin paljon. Ihastuttavan rallattelumaisia nimittäin ja kivasti kuului sama kädenjälki. Mutta kahdenkin kuuntelukerran jälkeen en jaksanut innostua muusta... Siksi jäisi muuten 3 tähden levyksi, mutta just annoin huonommalle levylle 3, joten se ois eipäreilua.

Ei nyt oikeen... siinähän säksättelee levyn läpi. Ei ees mieleenpainuvia melodioita tai vokaaleja. Tyylipuhdas vissiin vain tavoitteena.

When the doves cry on kasarin parhaimpia biisejä. Harmi, että levykin lähtee käyntiin oikeastaan vasta sen jälkimainingeissa. Purple rain on maailman hienoin viimeinen hidas. Alkukin on jees, lyriikat pitää mielenkiintoa yllä, mutta vähän kitkuttelua on. Upee kansi.

En muistanut että tää on näin hyvä?! Lähinnä avausraita on wowww joten fiilis on heti hyvä. Taitavaa muutenkin, välillä tosin menee vähän liikaa TAITEEN puolelle. Hienoa laulua, roso kantaa.

Jos multa kerran saa tähtiä sen perusteella, ilahduttaako levy, tää sais ensikuulemalta 3 tähteä. Ja tää ei ollut ensikuulema. Jopa instrumentaalit ilahduttaa. Kritisoin tosin reippaasti levyn pituutta: melodiat alkaa kuulostaa samalta. Mut sit välissä tulee eri.

Aika tylsä, vaikka ihan lupaavia loppu-60-luku-elementtejä oli. Instrumentaalisuus oli omaperäistä, tai no ainakin askelta muita edellä. Ihan kivoja fantasiamaisia melodioita. Mutta: tylsä lopputulos.

Kamalaa. Ensinnäkään en tykkää shokeeraamisesta shokeeraamisen takia (kiroilu, biisien aiheet). Toiseksi ei ole yhtään vaihtelua, samaa läimettä kaikki. Voivatko noi featit olla ylpeitä täällä olostaan.

Yllättävän hyvä! Pidin siitä, että oli brittihenkistä kansanlaulua ja countrya, sopivat kovin hyvin yhteen. Enkä ees yleensä jaksa folkia saati oikeasti kansanlauluja kovin kauaa. Tämän levyn kuunteli mielellään kokonaan. 60-luvun kuuli vain Intia-jutuista (niistä pikku cringe)

Brutaali. Onneks en kuunnellut kuulokkeilla enkä pimeessä. Hieno creepy kansi. Mutta sisältö? Tulee olo, että Nine inch nails tekee tän paremmin rockina.

Pakottaa kuuntelemaan ainakin kuulokkeilla kuunnellessa. Sinänsä tarinat ovat mystisensynkkää perus avaruus-Cavea, mutta tarina ja surutyö tehdään selväksi, ei voi ohittaa. Raastavaa. Olisin kaivannut enemmän melodiaa helpottavaksi kaveriksi, vaikka orkestraalinen ambient on hienon kuuloista.

Olen yllättynyt! Koska pidin koko levystä. Jos koskaan on aivan viimeisen päälle mietitty ja tuotettu kokonaisuus, niin nyt. Virheettömyydestä jopa miinus. Pikkusen irvistin amerikka-aksentti-shantille, mutta se nivoutui kummasti Frozeniin (joka on upea). Spotify on nyt tyytyväinen, kun sai mut vihdoin kuuntelemaan tän levyn, kun on sitä mulle viimeisen vuoden yrittäny suosituksissa tunkea. You know me

Ihan kiva kun on monipuolista, instrumentaalia funkahtavaa, punkahtavaa ja ysäriräppiä, mutta miten siitä saadaan näin puuduttava kokonaisuus? Tuntuu mittaansa pidemmältä. Sabotage on toki upee kappale.

Paikoin tosi hauska. Genressään hyvin onnistunut albumi. Mutta tunti tätä? Ei jaksa.

Hyvältä kuulostaa laulu. Kuvaava albumin nimi. Joka biisi kyllä kovin samanlainen oskestraaleineen. Mutta kun äänimaailma ja melodiat toimivat vähäisin muutoksin, mitä sitä kauheasti muuttamaan.

En koskaan muista Van Halenin biisejä, mutta ulkonäön kyllä. Ja tässähän oli kaikki biisit, jotka heiltä tiedän. Aika äijää tukkatwistillä. Kasarin ilmentymä siis. Ei huono mutta en ole kohderyhmää, ei vetoo vaikka on menoo.

Hmmm? Kai tämä monipuolisuudellaan paikkansa lunastaa. Riippuu mihin vertaa, mutta ainakin muuhun Queenin tuotantoon nähden jää vaisuksi, koska ei esim. ärsytä yhtään. Se Motörhead-tyyppinen crazy-biisi ilahdutti.

Hauska. Viihdyin, mikä varmasti on päämäärä, raikulimusaa kun on. Ramblin tosiaan.

Tears for fears tekee tämän paremmin, siis tosi kasarin melankolisen musan. He eivät mumise. Tää koliseekin liikaa.

Tästä en saa yhtään mitään irti enkä ymmärrä, miksi mun pitäisi kuunnella tämä. Joo ihan kivat instrumentaalit, mutta ne ei ”puhu” mulle mitään

Oli hetkiä, jolloin uhkaava tunnelma puri. Ja lauluhan oli kauttaaltaan tosi hyvää. Rikas äänimaailma. Muuten tylsä, en malttanut keskittyä.

Hyvät taustat ja ois hyvä räppää, mut pilaa naisvihallaan about kaikki sanoitukset. Iiiiiso miinus

Hyvää kamaa, hyvässä suhteessa eli tarpeeksi vähän huvittavia yllärihuutoja jne. huumorikikkoja. Blues voi mennä viihdyttävänmäksi, mutta tää näyttää, ettei tarvi.

Pidän tämän suureellisuudesta, jonka avausraidan western kuuluttaa sisään. Ei ole vaisu, toisaalta yllättävästi ei mieleenpainuva.

Yllättäen pidin tästä kovasti! Hieman pateettisesti elämää suurempia tarinoita ja isoja sävellyksiä, mutta ne olivatkin aika lämpimiä ja hempeitä.

Kyllähän I want your love toimii. Olisivat voineet opetella lausumaan ”le”. Muuten kiva

Nyt en osaa sanoa, onko nää jotkut riffit pöllitty vai ollaanko tässä edelläkävijöitä - ei tietty blues-jutuissa mutta vähän sabbathmaisissa kohdissa.

Aika kiva! Naislaulajabändeissä meinas tänä aikana mennä vähän räminäksi tai turhaksi taiteellisuudeksi, jos siis nyt yleistän, mutta tää ei edes käväise sillä radalla. Perushyvää poprockia, asenne kohdallaan mutta kaupalliset lasit silmillä.

Meinaan aina panna Psychedeloc fursin samaan kategoriaan Cocteau twinsin kanssa, mutta onhan tää paljon parempaa: on esim. luonnetta. Eka biisi ja Pretty in pink oikein hyviä. Ei tosin oo eka kerta kun kuulen tän albumin, saattaisin antaa miinusta pienestä tylsyydestä muuten, mut kuulen jo sen yli.

Tää vitsi ei toimi vaan on vain kiusallinen. Olisi edes kunnon parodiaa eikä vain jotain sinnepäin. Ärsyttävä

Tällaista musiikkia Ranskassa osataan tehdä. Kivoja tuokiokuvia, eivät jää pelkästään taustamusiikiksi. Klassikkolevy tosiaan: esim. Sexy boyta ei voi ohittaa, oikein hyvä kappale vaikka snadisti junnaa (kuuluu kyllä koko levyn tyyliin). Hyvin sulavaa

Tämä on kokoelma lauluja ja siltä kuulostaa. Jäin kaipaamaan kokonaisuutta, jäi hajanaiseksi. Portugali kyllä aina ilahduttaa, tässä myös se ettei ole pelkkää bossa novaa.

Eipä jäänyt kuuntelun jälkeen mieleen. Se on huono merkki - ei kannusta keskittymään. Ei kuitenkaan ollut huono, aika perus suorittamista, mutta sielua sentään oli, ei liukuhihnakamaa.

Hyvin amerikkalainen albumi - siinä mielessä, että tulee olo, että Rolling stones tekis tämän paremmin. Ei suosikkini Bowielta, vähän show-off.

Juu ei, en ymmärrä. Kolistelua, ei ees kunnon runoja tai eivät ainakaan kutsu keskittymään

Tämä on kyllä aika kädenlämpöistä Cohenia. Asenne on kyllä aistittavissa, mutta liian rakkausimelää kyllä tässä mun makuuni. Tokalla kerralla voisi olla kolmostähden arvoinen, jos löytyisi jotain yllättävää

Levyn keskivaiheilla, mieleenpainuvimman Lost causen ympärillä, on hyvä vahva tunnelma ja parhaat biisit. Alku ja etenkin loppu menevät akustisen kitaran ja hönkäilyn fiilistelyksi. Laulussa ja sanoituksissa on grungea, jota jäin kaipaamaan lisää.

Parhaat biisit ekana ja vikana, Can’t stand me now on hyvää aikansa (ja oikeastaan edelläkävijä-!) indietä. Sen ja levyn alkupuoliskon perusteella Libertines olisi voinut olla Arctic monkeys. B-puoli näyttää, miksi ei ollut: räkäisestä siirrytään liian poppiin. Voisi olla monipuolisempaa, siihen pyrkii kikkailullaan, mutta jää monotoniseksi

Hieman kunnianhimoinen nimi albumilla, tosin muutamien biisien junnaavuus taitaa täyttää sen (voi tanssia monotonisesti). Hieman liian surinaa, taiteelliset pyrkimykset tulevat selvästi naiiviuden pinnan alta.

Jos tämä tosiaan on improvisaatiota, saa siitä pelkiltään yhden tähden, koska kovin hyvinhän tämä pysyy kasassa! Kivoja melodioita joten kivahan ne on kuulla uudestaan ja uudestaan ja tauon jälkeen uudestaan. Eli kääntöpuoli: sairaan pitkä ja ei meinaa lähtee kuin ajoittain

Oikeastaan pidin tästä! Ei-kaliforniainen mutta hyvin amerikkalainen viba, luonnollisesti. Tavanomaista mutta omaäänistä countrylle kumartavaa indietä. Loppua kohti meinasin kyllästyä, mutta vika biisi on kaunis

Olen kuunnellut tätä paljon opiskelun ja työn taustamusiikkina - siihen loistavaa. Pelkiltään kuunneltuna supertylsää. Paitsi että alku on lupaava: Under the pressure ja Red eyes, hyviä eikä vain junnausta. Kitaraan on yks kuvio ja rytmiin/rumpuihin vielä vähemmän. Tunnelma on kyl kiva

Sehän saa b-puolella vauhtia. Hyvä siis, ettei levyllä ole liikaa pituutta. Hitillä sisään ja hyvältä kuulostaa. Sitten menee ehkä mun makuuni liian huudoksi, ei toimi ihan täydellisesti yhteen aikas tuotetun lopputuloksen kanssa.

Aaaivan liian raskasta kokeellista päällelaulantaa. Kiva kokonaisuushan siitä on saatu aikaan, ei hajoa, muutamia erittäin mukaansatempaavia kohtia.

En tiedä, kestääkö vitsi. Muusikon kykyjä jengillä on, mutta onko tarpeeksi, kun menee niin kolinaksi - ylilyönti.

Tämähän on vallan erikoislevy, kuin gootihkoa indietä. Tavallaan pidän! Tavallaan vähän kyllästyttää, kun laulaja kuulostaa kuin koettaisi olla mysteerisen kyllästynyt.

Pienet alkukirjaimet biisien nimissä on mulle vähän liikaa, tumblr-estetiikkaa 10 vuotta myöhässä. Mutta aika kiva albumi! On haluttu pientä ja maanläheistä, ja siinä pysytään yllättävän hyvin.

Kuuntelin jopa kahdesti putkeen, koska parin ekan biisin jälkeen keskittyminen herpaantui täysin, ja niin kävi toisellakin kerralla. Eli: tasapaksu. Sinänsä laadukas ja on biiseissä eroja, mutta ne eivät hittejä (jotka ovat a-puolella) lukuun ottamatta erotu.

Mieluummin kuuntelisin kunnin rehellistä soulia. Ihan hassunhauskoja sanoituksia tosin välillä, mikä piristi. En inhoa, en todellakaan pidä oikein minään.

Monta Bowieta nyt putkeen; tässä on enemmän menoa kuin esim. Hunky Doryssa. Ei silti saa mua täysin keskittymään. Onneksi on vetävät hitit, Young Americans ja Fame, muu jää aika puuroksi. Voi kuitenkin ihan mieluusti soittaa oleskelumusiikkina.

Ihan kiva, aika lailla parasta Kinksiä kokonaisuutena, ainakin mitä olen kuullut ja jos multa kysytään. On nimittäin kokonaisuus, vaikka ajan hengen mukaisesti käydään vähän ”orientaalisissa” ja keskiaikaisissa tunnelmissa (ilahduttavasti molemmissa niin, ettei tule sekava olo) mutta sopivan pienesti (ei silkkaa sitaria ja psykedeliaa).

Tässä on Poguesin parhaat biisit ja kantava tunnelma eli verrattaen rauhaisa ja vain pari kantrinumeroa. Kokonaisuutena nauttisin ihan ok jos kuuntelisin ekaa kertaa, mut moni biisi ja erityisesti b-puolen loppu kuulostaa filleriltä, ei ihanteellista. Mutta oon antanut paljon ankeemmille levyille kolmosen. Kannelle vähän tähtiä myös. (Pitkä miinus Spotifyn version vaihtelevasta äänenvoimakkuudesta ja laadusta!)

Jos levyä olisi vähän karsittu eli fillerit pois, tämähän olisi upea! Aivan hieno nytkin, etenkin a-puolella on hyvä meininki. Hieno ääni, mukaansatempaavat biisit. Mutta tosiaan jatkuva itkeminen ja sinun puhuttelu tylsemmissä biiseissä puuduttaa.

Niin, enpä tiedä… muistan tämän ilmiön ja sinänsä ymmärrän vetoavuuden (on taidokasta kyllä), mutta en nyt tavoita sitä SIELUA, jota meininki tässä tuntuu vihjaavan olevan. Tuntuu jäävän visioksi

Ei tosiaan huonointa ysäriräppiä vaan aika hyvää, jonkinlainen raskaus tässä kiehtoo. Toisaalta tosi vähän jäi mieleen paitsi kaikki dick-jutut. Vois muuten olla kolmonen eli hyvä, mutta mieleenpainuvuuden puuttumisen takia pakko antaa vähemmän.

Näen tässä paljon yhtymäkohtia nykyiseen herkkään (indie)popmusiikkiin, jossa on elektroninen tausta ja puhemainen laulu. Tää on toki indien isiä, kuulen kyllä kulmakivimäisyyden sekä sanoituksissa että melodiossa. En tiedä onko tää miksaus (laulu kaiken päällä) mun makuun.

Muistan, että eka biisi oli aika hyvä - muu menikin sitten aivan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Mun mielestä levyn pitää kiinnostaa ekalla kuuntelukerralla, vaikka vaatisikin useemman kuuntelun kuulostaakseen tosi hyvältä. Hieman siis jäi hymistelyksi. Kiva äänimaailma kyllä.

Tää levy kuulosti siltä että sama biisi ois soinut vähän eri lyriikoilla. No ei ihan mutta melkein. Sinänsä pidin joistain, mutta kuulostaa Cohenin harjoittelulta tulevaa varten. Siinä mielessä siis merkityksellinen ja kokonaisuutena ihan onnistunut levy, mutta aika tylsä (ja dylanmainen). Melkein 3 mutta inan vajaa.

No tämähän on. Just sitä mitä kansi ja nimi antavat olettaa, kuten sekin, ettei tätä ole striimattavana: todella kokeilevaa, 1900-luvun alulle kumartavaa. Kiinnostavaa. Olisi miellyttävämpää jos ei olisi niin meteliä, toki miellyttävyys ei ole tässä päämäärä vaan TAISTELU.

Hieman samaa kuin Songs of Leonard Cohenissa: aloittelun, luonnostelun tuntua, vaikka eheä levy onkin ja sinänsä hyvät biisit. Ei meinaa jäädä mieleen, kun jokainen biisi muistuttaa toistaan, on kuin samasta aihiosta. Mut kiva ajan tunnelma.

Mulla oli tästä paljon ajatuksia eilen, mutta muistiinpanot katosi. Tulos: ei enää ajatuksia. Hyvin kasarisoundi, mutta vielä ilman metallista äänimaailmaa, ja maanläheisempi ääni sopii tähän hyvin. Pätevää poprockia, aika hauska.

Jään kuuntelemaan tarinoita mutta vihaan kitaramelua ja aivan turhan pitkään jatkuvia outroja. Kiehtovaa mutta ärsyttävää (puoliksi hyvällä tavalla).

Nimensä mukainen. Vallan kiinnostavia tarinoita, tai no kertojan elämä nyt oli aika tavallista selkeesti. Ihan päteviä rock-kappaleita, sedille kivoja. Viihdyttää muttei juuri innosta. Miksi on ollut tarpeen antaa aivan näin paljon mittaa albumille?

Tavallaan light-versio Massive attackista, mutta liian pirteä - kiinnostukseni lopahti. Sneaker pimps tekee samaa paremmin, vähän menevämmillä/lyhyemmillä biiseillä. Mutta alussa oli kuitenkin sen verran lupausta, että voisin palata kuuntelemaan sitä ja bändin muuta tuotantoa.

Minä pidän tästä levystä. On mukavasti toimintaa, ei pelkkää S&G:n perushymistelyä jossa on ärsyttävän ironishymyinen pohjavire. Nimikkobiisi tietenkin koskettava, vaikka onkin imelä.

Eipä tätä yli 23 minuuttia tarvitsisikaan: energia suorastaan hyökyy yli. Tosi raskasta, hauskaa, tää kun tanssittaa silti.

Yllättävän all over the place, siis monenlaista biisiä ja jopa laulutyyliä - jälkimmäisestä propsit Xtinalle. Erityisesti b-puoli hämmentää sekaisuudellaan. A-puoli kun on Fighteria lukuun ottamatta vähän laimea. Mutta pätevää amerikkapoppia.

Miksi tämä on näin tylsä? Ei menoa, ei yllätyksiä, ei kiinnostavia sanoituksia, mikään ei nappaa. Missä brittiläisyys, roso?

Eka biisi on ”aaa tietenkin tää”, ja sitten syna saa kaikki loput biisit kuulostamaan vähän samalta. Tosi hauska kyllä! En ois jaksanutkaan puolta tuntia enempää, joten pysyy hyvin myös ruodussa. Ei hulluttelekaan liikaa. Kivoja melodioita, jos toi soundi ei ärsytä (ei mua).

Oikein kiva kontrasti mumisevasta (jep) ja siksi synkähkön oloisesta laulusta ja jopa iloisesta vaikka mollissa kulkevista melodioista. Aika tasainen massa biisejä kuitenkin, mikään ei nouse kovasti esille. Kolmannella kuuntelulla olisi voinut jaksaa keskittyä sanoihin, niistä olis voinut saada enemmän irti jo heti.

Pidän taustoista ja flowsta. Vähän liiankin smooth, en meinaa jäädä kuuntelemaan sanoja. Voimaa on, mutta kaipaisin vähän raakuutta vielä (ehkä sitä on sanoituksissa enemmän kuin ensikuulemalta kuulen. Tai sitten raa’at sanat sanotaan liian matter of fact -tyyliin).

Harmi, että loistavat sinkut vievät kaiken huomion - Personal Jesus kantaa a-puolen, Enjoy the silence b-puolen. Toisaalta hyvä rakenne niin, että muu rakentuu noiden ympärille, täydentää. Äänimaailma on miellyttävä, angsti puree muhun. Kaipasin vain lisää mieleenjäävyyttä, en vain tunnelmointia.

Pidän Hero-biisistä kovasti. Kiwanuka onnistuu näissä biiseissä tavoittamaan sen, mitä moni biisintekijä-popmuusikko yrittää tavoitella: kuulostaa rehelliseltä ja taitavalta. Viihdyn mukavasti, riemastumatta mutta tyytyväisenä.

Siis ihan mukavaa, ei häiritse. Iloa on, taitoa myös. Mutta ei riitä! En edes huomannut, kun levy loppu.

Välillä Disney channel -musikaalivibat. Aika tylsä silti? Unohtui hetkessä, paitsi laulajan korkeat äänet (en ymmärtänyt miksi siellä piti aina käydä). Nyt kun luin Wikipedia-artikkelin, ymmärsin glamin sieltä mutten psykee - tuon yhdistelmän hakeminen näköjään veti lähinnä kipinän pois glamista.

Kiltti Alanis Morrisette. Vähän liian kiltti - haluaisin hänen vaativan huomiotani. Musiikki vähäeleistä, oikeastaan mitäänsanomatonta, mutta laulu on oikein kivaa.

Yllätyin että oli ihan luonnetta. Ja heti kuulee, että muusikontaitoja on kyllä reilulla kädellä. Ja VISIO, joka toteutuu. Aivan onnistunut levy. Herättää tosin minussa aika vähän tunteita.

Tästä mulla on harvinaisen vähän sanottavaa. Taitavaa? Juu. Meni silti toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Ei herätä kuulijaa (mua ainakaan).

Ihan kiva, etenkin nimikkobiisi, joka on jonkinasteinen klassikko tietty. Pidin myös Mrs Robinson -coverista. Se kuitenkin pisti levyllä silmään, ja muut biisit hukkuivat aivan toisiinsa. Ei jäänyt nerokasta vaikutelmaa, vain ihan kova.

Tykkäsin enemmän kuin oletin, energia on hyvä ja taitavaa menoa. Mutta muistijälki katos heti kuuntelun jälkeen. Plääh siis? Vähän liian kuuskytluku kuitenkin kolmostähteen.

Kuuntelukokemus kärsi (Spotifyn) huonosta äänenlaadusta / hiljaisesta miksauksesta, meni puuroksi. Toisaalta se lisäs charmia, koska sen takia ensivaikutelma AC/DC:mäisyydestä hävisi. Raise the Dead = hymyilyttävän hyvä. Mutta ongelmaksi muodostui lopulta monipuolisuuden puute.

Tämä on minusta kamalan tylsää Morrisseyta, niin kuin suuri osa hänen soolostaan on. Setäys kuuluu (jo nyt). Sanoituksissa on kyllä kiinnostavia juttuja, nimenomaan juttuja tarinamielessä, niitä on kiva kuunnella.

Vallan kivaa bluesia brittiamerikkalaismusan kultakaudelta. Kuulostaa mukavalta. Siihenpä jää. Tulee olo, että jätkä on keksinyt tehdä prototyyppibiisejä, mut sentään tunteella, taidolla myös ja ehkä enemmän.

Kuulostaa kuin sama biisi jatkuisi läpi levyn mutta ei ihan kuitenkaan. Tässä tapauksessa ei haittaa. Tykkään kovasti! Dramatiikasta, naislaulajan äänestä. Ehkä auttaa, että oon tanssinut näitä - ja mihin muuhun nää ois tarkoitettukaan. Miks ranskalaiset osaa tällaset konseptilevyt mut ei mitään muuta.

Enemmän meininkiä kuin useimmissa B&S:n albumeissa, hyvä! She’s losing it on oikein hyvä, koukkuakin löytyy. Ei silti nosta bändiä sille tasolle, että voisi pitää muuna kuin vähän tylsänä. Indiesoundin perustuksia kyllä.

Itse asiassa oikein kiva. Hyvää grungea, mutta tässä on myös persoonaa eikä vain kolinaa ja äänenvoimakkuudenvaihdoksia. Erilaisa biisejä mutta kokonaisuus, hyvät poppisvibat välillä, esim. Queer-biisissä.

Machine gunissa on hieno ja ikoninen tausta, tai niin on koko biisikin. Muuten levy jää yllättävän tasaiseksi hyminäksi ja musamatoksi, josta mikään muu ei nouse esille. Pitäisi tosissaan keskittyä nyansseihin, mutta mikään ei kutsu mua siihen.

No jaa. Lempeän ja samettisen kuuloista, ihan kutsuvaakin. Jää kuitenkin yllättävän laimeaksi. Kai kaipaisin vähän lisää rockia, tosin miksi sitä olisi tänne tungettu.

Varmasti sellainen levy, josta saa kamalasti irti, kun moneen kertaan kuuntelee - ei kuulosta ensikuulemaltakaan tyhjänpäiväiseltä mies ja kitara -kokoelmalta. Oletan sanoitusten olevan kiinnostavia. Kitara on nätti, vähän klassinenkin.

Beckin sävyssä on ärsyttävää setäironiaa, mutta kieltämättä se sopii sen musiikkiin. Tässä levyssä on ihan ideaa. Vähän kiusalliset räpit ja naislaulaja. Tosi 2000-luku. Ihan kivaa poppia paikoin.

Huolestuttaa vähän, että tykkäsin tästä. Toisaalta kuulen tästä, kuinka paljon j-rockbändit ovat kuunnelleet Slipknotia, joten jotain nostalgista on henk. koht. Ja siis Taylorin laulu on hienoa. Liian pitkä vain, vaikka jaksaakin melkein pitää mielenkiinnon yllä hyvällä vaihtelulla.

Vaikka tässä vaihtelee laulaja ja biisien tyyli tosi paljon, miten voi silti olla tylsä! Yllättäkää minut kunnolla, pyydän! Jää kaikesta huolimatta muminaksi ja etäiseksi - kuulen, että tunnetta on ja sitä koetetaan välittää, mutta tällä muminalla ja melodiattomuudella (okei kyllä siellä jotain oli) ei päästä mun sydämeen.

Eka biisi oli oikein lupaava, kaikki sen jälkeen pettymystä. Tässä(kin) oli hieman ironinen sävy läpi levyn, sitä ei olisi tarvinnut. Ihan taitavaa popia mutta liian kikkailua hakevaa.

Juuri mitä kansi antaa olettaa. Oli pakko kuunnella kahdesti, kun alkoi kiinnostamaan oikeasti. Kate Bush -henkeä ja tietty keskiaikamarkkinoita. Biisien pituus ei haitannut yhtään. Vielä kolmas kuuntelukerta tarvittaisiin, että saisi selvää, mistä näissä biiseissä kerrotaan.

Ei jätä oikein muistijälkiä. Kivasti vähän raskaampi kuin ehkä heti odottaisi. Mutta miksi tämä albumi on pakko kuulla? Kuulostaa hieman omanlaiseltaan, muttei ollenkaan maata mullistavalta tai tosi taitavalta.

Tuntuu, että on isot puitteet ja hyvä meno, mutta vähän asiaa. Suureellista mutta sielu on hieman hukassa, vaikka vähän sieltä kurkistaa. Live-vedot oli silkkaa mahtailua. Kivat rummut kyllä, ilahduin kasarista.

No jos joku ei-niin-megasuosittu (?) 80-luvun balladilevy pitää listalla olla, miksei tämä. Kaunista laulua, ihan hitusen raakuuttakin saa välillä eli tulkintaa. Hyvin tylsät sanoitukset. Mutta söpö. En vaivautuisi kuuntelemaan uudelleen.

Inhoan tätä (kannen) estetiikkaa… ihan jees biisit, mutta missä ne psykedeeliset saundit on? Tai siis niitä oli juuri sopivasti, koska tripille tällä levyllä ei menty. Solid ok, en palaa tähän.

Do you love me on aivan mahtava kappale, eikä sen tarvinnut edes kannatella tätä levyä, kun mukana oli kaikki muutkin hitit. Erinomaisen hauskaa kuultavaa siis. Ja tanssittava tietenkin. Aika metal huudot välissä! Keveää silti.

Please forgive me oli oikein hyvä aloitus, ja muutenkin tykkäsin a-puolesta yllättävän paljon. Loppupuoli menikin sitten hymistelyksi, David ei keksinyt mitään uutta. Kelpo milleniumin popia, käsintehty tunnelma eli tekijän tunne kuului vetoavasti. Mutta tosiaan lopulta tylsä. Muihin kakkosiini verrattuna silti ehdoton kolmonen.

Mikään kappale ei kyllä jäänyt mieleen (paitsi Mary don’t go ’round sanoituksiltaan), mutta ihan eheä kokonaisuus, hyvä tutustuminen tähän tyyppiin eli perustellusti listalla. Paljon parempaa eli tunteikkaampaa ja hauskempaa countrya on, genre vaatii muutakin kuin tyylipuhdasta taitoa.

Ihan hauska! Myös taitava, ei jäänyt sekavaa vaikutelmaa kuten usein kasari-kolinasta ja -kiekunasta. Tosin hän kiekui vähemmän kuin alulta odotin. Kelpo popia mutta ko. ajankohdan punk-otteella, vähän riot girlin esiastetta, mikä sinänsä energiallaan vetoaa. Ei kyllä hurmannut silti.

En kyllä saanut tästä mitään irti. Tylsä. Missä brittipopenergia? Tai oli sitä laulussa kivasti, mutta biiseissä ei ollut imua. Sitä oli kyllä yritetty. Reprise-kolistelu lopussa lähinnä masensi yleiskuvaa. Äänimaailma kyllä miellyttää.

Hyvin brittipoppinen, ja kun meno on vauhdikkaampaa, on se oikein ilahduttavaa. Mitä ihmettä lopun hyristelyt kuitenkin olivat? Kaksi sisällötöntä biisiä latisti minusta tunnelman. Pudottavat kolmosesta kakkoseen… Muuten kuulosti siltä, että bändi ois kiva livenä.

Mietin että meneekö tää yliyrittämiseksi välillä: koetettu saada mukaan kaikenlaisia biisejä, vaihdella tempoja. Vaivattomalta se on saatu silti vaikuttamaan. B-puoli notkahtaa kumminkin, ei yllätä enää. Dreaming of you on jostain syystä ollut mun soittolistoilla, siitä on pitänyt oppia tykkäämään, kuten varmaan koko levystä.

Jaahas tämä on vähän liian vitsi mulle. Tai siis huumori on aliarvostettua, mutta tässä se oli vähän yksipuolista. Ehkä myös liikaa genrejä yhessä levyssä - vaikka oli taiten tehty kaikki pastissit. Vai olivatko oikeastaan edes pastisseja. Jäi vähän sekavat mietteet kuten näkyy.

Onpa vahva tunnelma! Kliseinen sanapari mutta kuvaa tätä albumia erinomaisesti. Suorastaan vangitsee kuuntelemaan. Hieno äänimaailma taustalla, kuulostaa koneista huolimatta orgaaniselta, puhdas rauhallinen laulu viimeistelee sitovasti, on pääosassa mutta tilaa antavasti. Joo, muutenkin on tilaa. Vois mennä ajan kanssa mulla vitoseen asti.

Idk Jack White on parempi. Ihan kova meno, mutta tuntuu, että on vähän enemmän imagonkohottelua kuin sydänverellä tehtyä rockmusiikkia? Ja tässä se vähän häiritsee. Onko tässä vitsiä? En saa selvää - sekin häiritsee. Muita tunteita ei herää.

Meni yllättävän meluksi välillä, mutta pysyi sentään kasassa. Kiva rakenne levyllä, selkeät ”teokset” (ennemmin kuin biisit). Sekin toi järjestystä paikoin näennäiseen kaaokseen joka ei ole kaaos. Taitavaa, ja torvisoittimista pidän yleisesti. Ei vaikeaa kuunnella, mutta ei suosikkiasiani kuitenkaan. Kakkonen tuntuu silti vähättelyltä.

On ne muutamat hyvät biisit ja sitten on Metallica-biisit, jotka ovat kaikki samanlaisia ja siksi niputettavissa paitsi Sad but true joka on todella hyvä. Mut siis sinänsä pidän siitä kuinka tavallaan tosissaan nämä ovat ja kuinka ovat tällä levyllä mestareita omassa soundissaan.

Hyvältähän tämä kuulostaa, mielellään kuuntelee. Erikoinen yhdistelmä eri livejä kyllä, tunnelma ei päässyt siksi syvenemään. Albumina ei siis sinänsä hieno.

Tässä jotenkin korostui white guy -ääni, siitä puuttui roso vaikka oli vähän raspis. Country ja blues sinänsä kuulostavat hyvältä, oikein tyylipuhtaita biisejä ja toimiva kokonaisuus. Kuitenkin sielu jäi jonnekin kauas, haluan raakuutta.

Work it on niin hyvä. Tää albumi ei sattumalta tainnut tulla meille naistenpäivä-ish? Selkeä sanoma nimittäin. Juttelut ei kyllä ärsyttäneet, ne oikeastaan tekivät tästä kokonaisuuden, ihan erin mitä olis ilman niitä ollut. Ja minä pidin siitä!!

Ei onneksi niin happoista menoa kuin luulin. Ei myöskään synkkä kuten kansi. Alan keksiä, mikä Beach boysissa vetoaa, yksi on monipuolisuus, jota tässäkin levyssä on. Kieltämättä tosi taitavaa musaa. Ei vaan herätä mussa mitään tunteita. Kiinnostuksen sentään herätti tällä kertaa, eli yksi piste siitä.

Hauska nimi. Hauskoja sanoja, riimit. Kiva kun on vauhti. Hieno (vähän puhe-)laulu. Toimii lajissaan paremmin kuin muut kyllä.

Kun Los Angeles on mainittu, en heti odota bluesia, mutta sitäpä tämä pääosin tahtoo olla. Aika kiva! Mahtipontinen ja aika cocky (johtunee Morrisonin äänestä paljolti), mutta se kuuluu selvästi asiaan, siitä pidän. Paitsi loppupuolella ollaan rajalla, meneekö asenne kohta yli, kun Crawling king snake on jo vähän rietas, mutta ei se aivan mene. Edellisiin kolmosiin verrattuna korkeampi, mutta oikeesti 3 1/2 ehkä.

Tylsin Neil Young tähän asti, biisit ovat liian samasta muotista, Youngille tuttu saman aineksen monimuotoisuus tuntuu puuttuvan. Ehkä tää kaipaisi syventymistä sanoituksiin? Jos ne ovat vain näennäisen yksinkertaiset? Musiikki tosin kannustaa aika suoraan, kirjaimelliseen tulkintaan, koska sekään ei sisällä kommervenkkejä. On siis miellyttävää kuultavaa, vaikka Neilin äänen naukuvuus vähän korostuu. Tekis mieli kuulla tästä live-versio, josko energiaa ois lisää.

Hauskaa on, kun levy on kahdella kielellä. Tyylipuhdasta ja hyväntuulista, mietittyä popia (aika indie). Harmi, että jää vähän ns. piippuun, hitusen liian vaisuksi vaikka ainesta on vaikka mihin, ollaan ihan rajalla onnistua tosi tykisti. Ehkä liika tyylikkyys tekee sen efektin?

Tää on jotenkin rehellistä (rehellisen vitsikästäkin), mutta miksi silti jää minulle etäiseksi, ei saa keskittymään. Kunnon rockia kyllä. Sen verran kuitenkin hyvää taustamusiikkia, että kakkonen tuntuu mitätöinniltä - pidin siis. Haaleenlaimeet mielipiteet.

Todella outo kuuntelukokemus? En tiedä, sopiko kaikki palat oikeesti yhteen. Kai. Nuo interludet olivat aika tylsiä, olisivat lisänneet mieluummin itse biiseihin tuota Intia-meininkiä lisää, koska nyt ne olivat isoksi osaksi vain reggaehkoa (?!) keskitason brittipoppia. Melko mielenkiintoista kyllä.

Kuunnellessa mietin, kuinka vähän tiedän Stevie Wonderista (Pastime paradise oli mulle ihan tuntematon kappale!!), mutta toisaalta tiesin sen, että Stevien musa on siirappista. Enkä oikein osaa sanoa, mitä muuta tämä levy olisi kuin juuri sitä alusta loppuun. Toki miellyttävää, brunssisoittolista-tavalla. Laittaisin kyllä soimaan lähinnä puolivitsillä. Erinomaista genressään, siksi ei täysin vitsillä.

Tämä on aika prototyyppilevy, siis perustuksien valaja -mielessä. Jyrää eteenpäin biisi biisiltä punkrockina, mutta jokainen biisi on erilainen. Hyvät sanoitukset. En ole aivan taivaissa, mutta nautin.

Jotenkin Elbow on ällöttävä nimi bändille hehe. Eka biisi oli hyvä avaus, muut jatkavat tunnelmaa mutta vähemmän vaikuttavasti. Aika harmaata massaa mutta toisaalta omanlaistaan, joku vetää aina takaisin kuuntelemaan, kun keskittyminen herpaantuu. Toisaalta se jokin on unohtunut näin päivä kuuntelemisen jälkeen kun tätä kirjoitan, muistan vain fiiliksen, en varsinaista koukkua. Ja se fiilis oli se harmaa.

Mulla ei valitettavasti ole tällaisesta jazzista muuta sanottavaa kuin että jazzia on. Miellyttävät rummut kyllä! Voisi olla jopa kolmonen, mutta toisaalta en saanut rummuista huolimatta mitään irti. Edes tanssiaskelta.

Sama biisi 8 kertaa, mutta koska pidän tästä tunnelmasta, ei haittaa. Ja näissä biiseissä ei ole pelkkää introa, nehän ovat suorastaan oikeita biisejä! Kynttilät palamaan ja punaviini lasiin. Hittivetoavuutta ei kuitenkaan ole, pudottaa yhden tähden.

En kyllä pidä noista instrumentaalikappaleista, niissä ei tunnu olevan sisältöä tai ainakaan haluttu sanoma (tai muukaan) ei välity mulle asti. Ilahduttaa ainoastaan se, että Bowie on tehnyt tämän muotoisen albumin (onko jonkinlainen konsepti-?), siis että hänen tuotantonsa on niin monipuolinen kuin kehutaan vaikka soundi pysyy aina tunnistettavana bowiena. Mutta kuitenkin: tämä on tylsä levy.

Tässä on hauska yhdistelmä mennyttä ja tulevaa, siis Beatlesin tulevaisuuden kuulee mutta biisit on (sanoituksiltaan lähinnä) vielä vähän 50-luvulta. Hauskaa poppia. Kaipaan enemmän tanssittavuutta, mutta toisaalta Beatles ei ole tanssibändi (minusta). Toimii huudatukseen.

Kuuntelin molemmat levyt kokonaan, nehän vetivät mukanaan! Saavutus puolitoistatuntiselle levylle. Lienee sen ansiota, että samoja teemoja ja melodioita ja siis biisejäkin toistettiin sopivasti varioiden. Homma ei kasvanut loppua kohden vaan pysyi koko ajan isona. Pidin selkeästä laulusta. Setäinen mutta kivoja setiä.

Omankuuloisensa bändi! Ja oikein edustava levy, tyyli tulee selväksi. Kivat rnb-laulut ja siihen nähden epäkonventionaaliset taustat. Hidden track on aivan turha.

Hauska kasarienergia! Hyvä laulaja. Biisien sanomat ei jää epäselviksi, helposti nieltävää kauttaaltaan, myös musiikillisesti. Tuo pontta askeleeseen kävellessä. Mutta toisaalta ei oikein muuta. Vahva kakkonen.

B-puoli tekee loppua liian pitkään. Jos tämä olis lyhyempi, rakastaisin tätä ehdoitta. Mutta kun jo teininä on tähän ihastunut, ei voi oikein kuin innostua taas. Etenkin A-puolesta. Ei voi olla laulamatta ja nyökyttämättä päätä mukana - fight me. Blues mutta valkoisten miesten poppina niin ettei se ole ällöä.

Aika stadionlevy, suureellisuus on hyväksi tässä (taitaa olla läpi Kanyen tuotannon kyllä). A-puoli hyvin vahva, B-puolella luotetaan suureellisuuteen vähän liikaa ja sieltä olis voinu lyhentää. Mutta nautin 2010-luvun tunnelmasta, voittamattomuuden tunnetta ei voi estää

Jos he sais vaihteen välillä päälle, tykkäisin enemmän, mutta tiedän, että tarkoitus on pysyä hyvin mellow’na, ja se on minusta tässä tapauksessa vähän tylsää. Vivahde-eroja biiseissä on kyllä kiitettävästi. Liian esteettistä vain, kaipaan säröä, jota olis voitu tuoda mutta valittiin, ettei. Ei kuitenkaan kakkos-huono levy.

En nyt ymmärrä, miksi tää pitäis kuunnella. Pitkäaikaisen bändin näytteenä just ton ajan musiikista? Eli peli- tai toimintaleffamaista äänimaailmaa ja outoilua rockissa. En saa mitään irti

Noh tämä on reggatea mutta Britannia kuuluu (kannessa näkyykin). Yllättävästi jaksoin jopa kuunnella, vaikka yleensä reggae tökkii parin biisin jälkeen (junnaus huonolla tavalla). Oma ääni on.

Alice in chainsissa on jotain, mistä kovasti haluaisin tykätä, mutta se tuppaa ainakin albumillisena menevän liian narinaksi ja junnaavaksi. Johtuu grungesta. Pidän raskaista elementeistä, esim. metallimaiset rummut kivoja. Vähän lisää vimmaa ehkä? Sinkkuina parempia, tosin sais olla enemmän koukuttavia sinkkuja. Koko listan kontekstissa kaks puol.

On good times, mutta muut biisit ei yllä Good timesin tasolle. Ei voi olla tykkäämättä noista bassoista. Liian henkäilevä laulu välillä. Toisaalta he näyttivät suuntaa koko tälle tyylille. Discoooo

Äänimaailma on kovasti minulle sopiva, pidän tunnelmasta. Hiljainen mutta voimakas, indie, vähän grunge, ei lohduton. Mutta jättää kylmäksi silti! En erota biisejä toisistaan. Silti olen varma, että tokalla kuuntelulla kolmonen. Jää kiinnostamaan, vaikka ei koukuta.

Tunnistettavaa Siouxsieta, mutta tällä levyllä mikään biisi ei nouse niin muiden yläpuolelle kuin muilla levyillä ehkä tuntuu (mutuilen). Ennemmin äänimattoa? Mutta toimiva meininki.

Tyylikästä töräyttelyjazzia, mitäs siihen vastaan panemaan.

Tää brittiräppi on vähän liian taustoiltaan aggressiivista mulle, mutta flow on Dizzeella hyvin ilahduttava. Ei jätä mulavaa oloa muttei negatiivisia tunteitakaan. Hyvää kävelyyn ja ehdottomasti kuuntelemisen arvoinen, sanoisin

Sopivan lyhyt, ihan kivaa atmosfääriä mutta… tylsä

Kovin on monipuolinen, niin soittimiltaan kuin tunnelmaltaan ja ääniltään ja kieliltäänkin. Hyvin mukavaa kävelymusiikkia.

Oi tykkäsinpä tosi paljon! Keveä mutta sielukas, jos kliseitä saan käyttää. Muttei liian sielukas, keveyttä oli niin paljon. Siis hyvällä tavalla. Lopetus Honky tonkiin esimerkiksi.

Onneksi vähän menevämpää kuin bossanova muttei liian viekkaan jammaavaa jazzia. Elis Reginalla on miellyttävä ääni. Portugalin kielestä aina tähti, laulettuna viihdyttävää. Biisit (melodiat) itsessään aika lailla mattoa.

En ihan ymmärrä tätä. Hyvin kiteyttää mies ja kitara -genren, toki sliipattuja biisejä. Niin sliipattuja, etten oikein pääse pintaa syvemmälle.

Enteilee vuotta -69 ja vielä raskaampaa otetta, pidän siitä. Hauska! Ainakin A-puolella. Pituus on maltillista. Vihaan bändin nimeä mutta en silleen oikeesti koska se näyttää hyvältä levyn kannessa, siksi varmaan on vaikea myöntää että tykkään tästä.

Saanko sanoa taas tyylipuhdasta? Sitä tämä on lajissaan. Aikamoisia tarinoita sanoituksissa! Rouhea ääni. En kuitenkaan ole syvästi koskettunut. Kaksi ja puoli tähteä.

Tää kuulostaa kuin fiktiivisen discomuusikon musiikilta: idealta, prototyypeiltä. Kuin jotain puuttuisi, muovinen. Mutta sieluttomaksi en uskalla sanoa. Ja kyllä tähän voisi vähän hytkyä.

Sitä tylsää 60-lukua. Onko tällä ollut joku iso vaikutus vai miksi on tällä listalla? Sinänsä pätevää kamaa, keskiaikaviittaukset löytyy, ei mitään mieleenpainuvan omaperäistä.

Kyllä John biisin tehdä osasi. Tässä levyssä ilahdutti rock, oli vähän Doors-henkeä mukana. Ei ollenkaan niin kilttiä kuin odotin (avausbiisin perusteella. Ja sekin on siis hyvä, legendahan myös). 3 puoli, siksi menee 4 tässä.

Ei ärsytä mua 40 minuutissa, mikä on reggaelle harvinaista! On hyviä biisejä, tosin b-puolella katoaa mun mielenkiinto. Muusikoiden onneksi ei, nekin on taiten tehtyjä biisejä eikä löysiä.

Miksi tämä on niin hidas? Siksikö koska teema on Nebraska? (Aito kysymys, en kuunnellut niin tarkkaan). Meni aika tasapaksuksi, kun (tempo)vaihtelua ei ollut. Brucella on kyllä vetoava ääni

Sama biisi useasti mutta vain yksi toimii kuin häkä

Sattumoisin oon kuunnellut tätä taustamusiikkina vuosina, koska sinänsä tämä on aika tylsä ja aivan liian pitkä albumi, mutta tunnelma on kauhean miellyttävä. Kaunis

Pimpelipom, vähän liian pirteää, melkein tekee mieli sanoa preppy. Ei herätä kauheammin tunteita, onneksi - voisi pahimmillaan olla kovin ärsyttävää.

Sellainen olo, että tästä on tekemällä tehty koskettavuuteen pyrkivä levy? Se ei tavoittanut mua kuin aavistuksena. Ja kysyn: onko Caroline saysin tarkoitus keskustella Stephanie saysin kanssa tai olla sisarbiisi? Herää siis kysymyksiä tavoitteista, mikä ei ole ainakaan nyt superhyvä merkki. Mutta levyn tunnelma sopi harmaaseen päivään, pidin kokonaisuudesta siltä kantilta.

Välillä tulee vähän ”Rauhoitu, mies” -olo. Kivat hammondit, on reipas meno! Vähän jopa vetoaa muhun, juuri sen takia ettei jää junnaamaan. Soitto on pätevää. Ei kuitenkaan ihastuta.

Arvostan, että osataan tehdä instrumentaalilevy, joka jaksaa pitää mielenkiinnon yllä koko ajan - eikä katkea! Siis kappaleet on liitetty yhteen. Ja on sopiva pituus. Kiva äänimaailma, tuo viestinsä perille. Mutta jää tasolle ”kiva”, saatan palata vain muistuttamaan, miltä tämä ”post-rock” kuulostaa.

Vitsit mikä b-puolen pelastus ovat Glory days ja Dancing in the dark! Ottakaa opiksi! Jäi vain hyvä mieli, vaikka keskivaihe vähän jäi pliisuksi. Ja hyvät synat tietty.

Tässä on enemmän eff you -asennetta kuin useimmissa jazzlevyissä, eli erottuu, siitä piste. Taitavaa on. Muuta en osaa sanoa, kun en osaa keskittyä kuuntelemaan (ei kiinnosta). Vois olla muuten kolmonen, kuulen tässä aineksia.

Hot take ehkä, mutta Kiss on aika tylsää - kiinnostusarvon ne vetää vaan meikeillä. Olipa lyhyt levy tylsiä rockbiisejä. Silti välillä vähän hymyilytti, ehkä siksi että oli niin isärockia. Ei yllä ihan kolmoseen mutta melkein, siis sympaattisuuden takia.

Yllätyin että Dinosaur jr. on näinkin vanha bändi (levyssä kuuluu enemmän ysäri kuin kasari) ja että biisit ovat näin melua. Melua kuitenkin enemmän indie- kuin punk-tavalla (mikä edelläkävijä!). Vähän liikaakin, koska en kuule räminän alta biisejä, vain muminaa. Kivasta tunnelmasta yksi tähti.

Missä ekan biisin lupaama celtic-meininki? Torvet on hauskat, mutta helppo keino hauskuuteen ja vaikuttavuuteen, toisaalta ilman niitä tää levy ei ois mitään. Laulaja kuulostaa Robert Smithiltä? Mutta muita muistijälkiä levystä ei jäänyt. Vain kysymyksiä. Ei kun Eileen-biisi oli hyvä

Upee kansi. Aika minimalistinen meno - pidän kovasti, se yllätti.

Liian myhäilevää. Tavoitellaan satumaisuutta (musikaalimaisesti) pelkäämättä korniutta, vaikka pitäisi. Pitkästä aikaa tekee mieli inhota, vaikka ihan niin voimakkaita tunteita tämä ei herätä. Onneksi oli lyhyt.

Erinomainen jenkkisoundialbumi, pidän kovasti. Tai siis aika jenkkiähän Rollarit aina on. Country puree.

Hyvät bileet tällä saa aikaan. Mukavan monipuolinen, funk ja sopivan ysäri-house.

Yllättävän vauhdikas! Biisit ehkä vähän toistavat toisiaan ja itseään. Mutta onnistuttu tässä on: pitää mielenkiinnon, ei ole räminää muttei siloteltua (eli hyvä tuotanto?), pojilla on ideaa tässä.

Alussa oli enemmän goottivibaa, jota kaipasin levyn edetessä selvemmin punkrockin seuraksi. Hyvä laulu, hyvää intoa, biisejäkin osaavat kirjoittaa. Ilo kuunnella, mutta jos tosiaan olisi gootimpaa, olisi persoonallisempaa ja palaisin varmemmin kuuntelemaan.

Kyllähän tässä on eheä albumi saatu aikaiseksi, mitä en ihan heti olettanut, tuntui jotenkin vähän sinne tänne heittelyltä ensialkuun. Reggae ei hirveesti vetoa muhun, mutta tässä ollaan selvästi jonkun äärellä. Toimii melkeinpä kolmosen verran, mutten vain pidä äänimaailmasta.

Pidin kovasti! Samantyyppisiä biisejä, jotka kuitenkin varioivat melodioitaan ja aiheitaan niin, että mielenkiinto säilyi ja tunnelma pysyi. Makee ääni. Lepsummalla arvostelullani voisi saada jopa nelosen! Jää aivan karvan verran siitä pituuden vuoksi.

Hyvin monipuolinen levy! Vaikka toki funkin hiphopin puolella koko ajan. Hymyilyttäviä sanoituksia, yllättävän paljon jamittelua (siitä en ehkä ihan koko ajan välittänyt). Valoisa. Ei lopulta mun genre kuitenkaan. Ja miks aina muistan, että Arrested Development on metallibändi?

Safe from Harm on 5 tähden biisi, mutta tää levy on sen asettamiin odotuksiin nähden suuri pettymys (joka kuuntelukerralla). Yllättävän imelä ja jopa vähän camp. Tekee tiukkaa jaksaa kuunnella ihan loppuun.. mutta äänimaailma viehättää mua kovin kuitenkin.

Miksi tällä listalla on järjestään kaikki White stripesin levyt? Tämä on hyvä kokonaisuus ja hyvin suveneerin tasainen suoritus, mutta ei aivan täys mestariteos. Melkein tasapaksu, jos Whiten mikään juttu voi tasapaksu olla (ei).

Hauska! Eikä aika obvious hauska. Paljon vauhtia hyvällä tavalla. Kiva ääni laulajalla. Ei kaipaa useampia kuuntelukertoja sisään pääsemiseksi, hyvä sekin. Ei kuitenkaan mieleenpainuvia melodioita.

No jaa. Ihan hauskoja hokemia, mutta aika lauleluksi meni, mitä nyt välillä erikoisuudentavoittelun puolelle (sanoituksissa). En lämmennyt.

Sekava kokonaisuus minusta, vaikka rakkausteema pysyy ja speakerbox muistetaan heittää väliin. Toki taitavaa räppiä ja featit istuu hyvin mukaan. Vähän vain tylsistyttää, kun jatkuu ja jatkuu eikä tule huippukohtia. Saksofoni välillä.

Mukava eetos popn ja discon voimasta. Maailmaasyleilevä ja sateenkaarentäyteinen äänimaailma. Ei voi olla hymyilemättä sekä tarinoille että musiikille. Kokonaisuuskaan ei tylsistytä (joskus tekee tiukkaa kuunnella lähes tunti Pet shop boysia).

Lujaa menee, aika missä miehet ratsastaa -poljento. Hammond (tms.? Mistä minä tiedän) on löydetty ja sitä soitetaan kahdella sormella ahkerasti. Viihdyn.

Alkoi vahvasti avausbiisistä, lopahti ihan täysin b-puolella unetusmusiikiksi. Miksi? Kiiltokuvaenkelit kannessa tuntuvat liittyvän asiaan. Tahtoisin enemmän alun rockia.

Sillä lailla valmis illanviettolevy, että voisi laittaa vain soimaan suoriltaan ja voisi sitten vain hengailla ja vähän tanssia. Se on vallan hieno onnistuminen. Puuduttavan pitkä tämä paikallaan istualtaan kuunneltuna on, ei jaksais. En myöskään pidä laulun sämpläämisestä niin, että siitä tulee vain ääniä eikä selkeitä sanoja. Sitä on paljon.

Olipas aika kiva, sopivaa countrya ja mukavat lauluäänet. Keveä kesälevy, sanoisin. En ehkä ymmärrä ihan kaikkea, mutta tulee olo, ettei tarvitse, kuin oltaisiin perusteissa.

Niin stadion, niin pateettista, vähän emoa. Karvan verran tylsää, että nousisi suursuosikikseni, mutta voiko esim. A design for lifea olla vähän laulamatta tai elehtimättä mukana?!

Kaikki White stripesit ja Whitet taitaa olla tällä listalla… toisaalta syystä kai, koska tää ainakin on tasasen kova levy! Nytkyn mukana. Miten sama kaava voi toimia albumista toiseen? Jos se kuulostaa hyvältä mun korvaan, niin kyllä.

B-puoli nostattaa bileet. Harmi vaan, että edes kokonaisen levyn kuunteleminen ei saa mua tykkäämään Turnerin äänestä. Se on hieno, mutta ei jotenkin tarpeeksi… monipuolinen? Biisit on myös niin kasaria, että kalahtelu alkaa kaikua korvissa. Mutta: mukanakarjumisbileet!

En arvostellut tätä heti kuulemisen jälkeen, ja se oli virhe: en muista enää oikein mitään. Sen verran shoegazea oli, että biiseistä yksikään ei erottunut edukseen, vaikkeivät ne ihan yksitoikkoista massaa olleet. Jotenkin kuulen levyssä nuoruutta, se on kiva. Pakko antaa 3, vaikka ois varmaan 2,5.

Vähän liian toisistaan irrallisia tarinoita, liian arkkityyppimeininkiä. Onko mussa vikaa, kun en kuule tässä omaa, kiinnostavaa ääntä. Joe ei saa mua kuuntelemaan juttujaan.

Hehee, hymyilyttää. Hassu kyllä, kun ei tunnu sisältävän mitään instant-superhittiä, mutta kovaa ja iloisesti (yllätti mut!) mennään. Viihdyttää. Ei ehkä hurmaa silti.

Alku vakuutti mut vahvasti. Keskiosassa tulee ihan jo Pet shop boysia. B-puoli jää jankkaamaan takapotkurumpua ja mörinää. Siksi kokonaisuus ihan vähän notkahtaa ihan lopussa, se ei täysin solmi kokoon teosta, joka tuntui yllättävältä 2/3 ajasta. Tämä(kin) kyllä hymyilytti kovasti! Mut mitä saksalaiset juo, kun ne tekee vain tällasta hyvin industrial musaa?

Ihan kuin tää ois tullut listauksessa jo kerran - sen verran samanlaisia nää Wu-tangit biisit ovat (dollar dollar bill yooo). Tunnustan merkittävyyden rapmusiikissa, onhan nuo taitavia. En vaan jaksa kuunnella tätä samanlaista äänimaailmaa ja flowta yli tuntia, tää tuntui harvinaisen tasapaksulta.

Stressaava a-puoli, rennompi ja (vähän) orgaanisempi b-puoli, löysi hyvin tasapainon. Ei puuduttava, mutta jää mulla kyllä vain taustalle.

Tältä albumilta ei nyt nouse yksittäistä hyvää juttua tai biisiä, kuulostaa tasapaksulta. Ei huonolta, mutta vähän bulkilta. Genressään hyvältä bulkilta. Pidän lauluäänestä.

En keksi mikä tässä olisi huonoa. Paitsi se, että vaikka kuuntelin puoltoista kertaa, en malttanut kuunnella sanoja. Mutta musiikki veti. Hassu taito saada 3 min kuulostamaan pitkältä (tarkoittaa tässä että mielenkiinto säilyy kuulijalla). Quiro!

Mietin miksi kaipaan tätä kuunnellessani Dolly Partonia, mutta Coat of many colorshan sen teki. Toisaalta pidän tästä vielä hieman Dollya hienovaraisemmasta tulkinnasta. Todella kivaa kesämusiikkia.

Deep purplelta tämä ei ole minusta kummoinen levy, tai ainakaan ei nouse huipuksi. Kaipaisin jotain huippua - Smoke on the water periaatteessa on sitä, mutta sen kuluneisuus vie terän. En nyt sanoisi tätä laiskaksi tai ihan tasapaksuksi, mutta ainakin bändin tasolla keskiverroksi. Teillä olis vielä lisää energiaa.

Kannen perusteella en osannut odottaa goottia. Ensin kiva yllätys, sitten ei - tää on minusta tosi sekavaa kamaa. Ei ole suuntaa, pidetään lähinnä yllä äänimaailmaa. Kai koetetaan sanoa jotain? Mutta en saa selvää.

Jees taas osastoa ”löytyy minun ipodilta” joten tuttuusetu on. A-puoli on hyvä, onneksi b-puolella on Firestarter nostattamassa alussa alkaneet bileet takaisin. Eli levy toimii kuin dj-settinä bileissä silloin kun tarttee tanssia. Ja se on hyvä.

Just like honey on biisi, johon palaan (jo siis ennen tätä kuuntelukertaakin). Täydellinen tv-sarjabiisi kuten moni muukin tällä levyllä - tällä on tietynlainen tunnelma, joka toisaalta taipuu hyvin monenlaiseksi taustaksi vähän haikeista kohdista indie-bileisiin. Pidän siitä! Mutta tbh kaipaan levylle enemmän koukkuja, yksittäisiä esille nousevia täkyjä.

Hän kyllä kaipaisi loput Genesiksestä kaverikseen, jotta biisit olisivat mielenkiintoisempia eivätkä vain suureellisia. Lopetuskappaleesta pidin kyllä kovin, se toi tarinallista tunnelmaa lopulta koko levyyn. Keskivaiheilla oli vähän liikaa hassuttelua, apatia olisi minusta kivempi. Vahva kaksi puoli.

Disco! A-puoli todella hyvä, onnistuneita biisejä ja tanssittaa. B-puolen biisit olisi paljolti voinut jättää sinkkujen b-puolivarastoon. Vähän liian tissi-sanoituksia mun makuun, mutta myös vetoavaa huumoria on. Niin kuului tässä kevyeen voguingiin kutsuvassa genressä.

Ehkä snadisti liikaa torvia, mutta muuten hyvä. Paljon soittimia (ts. enemmän kuin basso, kitara ja rummut) muttei liikaa äänimassaa. Koko ajan mennään lujaa! Mielenkiinto pysyi musiikissa - sanoja en ekalla kuuntelukerralla jäänyt seuraamaan.

Kuulostaa U2:selta. Kiva että b-puolella löydettiin suvannon jälkeen vielä basso revittelemään - meinasi jo mennä mulla usko, jaksaako Jeff melkein tuntia. Kivasti jaksoi. Mutta ks. eka lause.

Ligts on on upea kohottava biisi - tulee keikkafiilikset! Vaikka äänityksessä ei ole mitään kovin orgaanista. Äänimaailma on eheä läpi levyn ja voisi olla tylsä, mutta mun mielestä ei ole, kun annetaan koneiden kolista ja herätellään hyvin asetelluilla kirosanoilla. Vahva kolme puol, nelosen puolella sen takia, että on tuttu levy mulle aiemmin.

Hitillä sisään, loppu olikin sitten fiilistelyä. Hyvin kesäinen, siitä kiva, mutta en nyt ihan syttynyt, ei vedonnut (paitsi se Only love can break your heart, tosi hyvä). Vahva kaks puol mutta jää kakkosen puolelle

Jaa miten voikaan musiikki kuulostaa näin paljon tuolta levyn kannelta. Meni vähän liikaa puhelauluksi ja vitseiksi minusta, mutta lisääntyvä countryn määrä ilahdutti.

Lempibiisini Tiny dancer! Mutta heti kärkeen, jonka jälkeen joka biisi oli turhan samanlainen. Tarinat juu erilaisia, elokuvallisia kuitenkin kaikki ja pianonsoittaja-lauluntekijähahmo vahvana. Pikkusen meni tylsäksi. Mutta: tyyli- ja camp-pisteitä ei voi olla antamatta.

Alkaa nimestä soimaan päässä vain Sonata arctica, onneks tää ei oo sitä. Kovasti on hittiä! Vähän cringe mutta toisaalta siksi varmaan että he ovat nykynäkökulmasta meemi. Kyllä saa tanssia. En rakastu, mutta kaksi tähteä olisi vähättelyä.

Beckin musassa kuuluu aina tekemisen ilo, ja se oli etenkin tän albumin a-puolella vahva. Mutta kuulen myös sellaisen vähän ärsyttävän ironian - ekan biisin perusteella toivoin, ettei sitä ole tällä levyllä niin paljon, mutta kyllä olikin. Räppi oli ehkä vähemmän vaivaannuttavaa tässä kuin myöhemmin (se ironia tekee sen efektin). Ehkä tokalla kuuntelulla kolmonen, vahva kakkonen.

Aivan hauska toki. Tätä aikansa hassuttelua ja beibin vihilleviemismusiikkia, tässä erikoisuutena se, että hassuttelu ei mennyt lähellekään överiksi vaan pysyi tyylikkäänä. Ehkä vähän liiankin - puhun puhaltimista. Toisaalta siksi miellyttävää kuunneltavaa kesäpäivänä.

Aika kiva! 2000-luvun alussa oli selkeesti buumi tällaisen rockpopmusiikin tekemisessä: vähän blues-retroa ja tanssittavaa, veikeää, tarkasti soitettua ja kliinisti tuotettua. Tässä oli hyvin hillitty villeys mukana. Kuunteli mielellään. Saatan jopa palata, etenkin a-puolelle.

Miksi tämä on yli tunnin mittainen… tai siis kuuluvathan nuo särökitarafiilistelyt Sonic youthiin oleellisesti, kuin myös indieen ja sen kehitykseen, joten pakko se kai on antaa. Mutta tunti… Tiivistettynä tää vois toimia tosi hyvin, tyypeillä on oikea ihan hitusen räkäisempi meno paikoin. Siksi en voi jättää kakkoseen.

Noh tämä on Thin Lizzy ja livenä eli meno on hyvä. Biisit jopa tanssittavia. Hittimateriaalia tosin kuulostaa olevan yllättävän vähän, vaikka tässä varmaan olisi tarkoitus olla ”greatest” biisit? Mutta useampi bängerihkö, ml. ärsyttävä Boys are back in town. En rakastu.

Tavallaan hauskaa, kun ei tätä kuunnellessa tiedä, mitä seuraavaksi tulee, mutta aika samaa sieltä tulee. Ero vain, onko lyhyt vai pitkä biisi ja muutetaanko rytmiä jossain vaiheessa. En inhoa tän kuuntelemista missään nimessä ja arvostan konseptia (sekä kasarikaikuja).

Jos haluaa soittaa brunssilla soittolistan sijaan hienostuneesti koko albumin niin tämä on se. Eli hienostunut ja miellyttävä levy. Vain yläpilveä mun korviini. Ei vaadi mitään mutta kuulostaa mietityltä. Jazziksi siis hyvä.

Hitillä sisään, se oli ihan hyvä. Todella juustoista loput. Ei muuta sanottavaa, jätti kylmäksi.

Meni kyllä mulla toisesta korvasta sisään, toisesta ulos, vaikka meno sinänsä oli iskevää. Miksi ette saaneet minua kuuntelemaan sanomaanne, Stereo MC’s? Miksi nimessänne on heittomerkki?

Aaaaivan liian liila-keltainen-psykekuvastokamaa. Juuri sitä mitä sekä bändin että levyn nimet lupaa. Mä tykkään psykestä joka vangitsee, ei jumita, ja tää on jälkimmäistä.

Aaaaargh yli tunti tätä venyvintä mahdollista juustoa! Olen ilkeällä tuulella, tämä vaan masensi mua pilkkeellään silmäkulmassa. Ymmärrän paikan listalla kyllä, mut silti… yks puol.

Aika kiva, kesäiseen säähän cool. Mutta Blood orange tekee tämän genren mielenkiintoisemmin. Ovat aika samanlaisia. Ehkä pituutta olisi voinut napsaista yhden biisin verran - hassun pitkän tuntuinen, kun biisit olivat lyhyitä vaikkeivät siltä vaikuttaneet kuunnellessa. Se oli vähän latistavaa. Vahva kolmonen.

Kiva että hitit tulee lopussa vielä uusiksi, niin ei tarvitse käännellä levyä. Okeiiiii on hyvä levy, asenne pysyy läpi levyn: ei ole ”baby please” -biisejä vaan asiaa. Eheä kokonaisuus, vaikka sinänsä toivoisin muuta kuin sinkkukokoelmaa. Kolme puol pyöristyy neljään.

Kansi näyttää vitsiltä, mutta Loretta ei vitsaile! Mitä nyt pilkettä on silmäkulmassa. Sanoitukset todella käskevät kuuntelemaan ja ovat hyviä. Tyylikäs suoritus myös. Olen Lorettan puolella.

Kunnolla erilaista tällä listalla! Kesti pari biisiä ajatella, että tämähän on tosiaan a capellaa. Pidin melodioista ja rytmeistä.

Hyvät kasarikolinat vielä, vaikka 90-lukua koputellaan - ja hyvä niin, koska tämä kuulostaa raikkaalta kahden vuosikymmenen räpin sekoitukselta. Pidin! Letkeä.

Johan on: keskiaikakitaroinnista hissibassojazziin ja melkein bossa novaan. Hassuja välihengailuja ja sitten melkein Beatles-melodioita. Piti viihdytettynä ja olihan tuo taitavaa, mutta mukana oli sellaista Beck-henkistä ironiaa, joten lopulta olin iloinen, että loppui. Kaks puol?

”Be my little angel” -tyyppiset sanoitukset toi vähän läähtätystunnelmaa, mikä varjosti kuuntelemista. En samastu, en viihdy. Toisaalta ihan jees rekalla-ajelumeno. En tosin saanut siitäkään reteetä fiilistä itselleni.

No niin, tässä levyssä kuuluu huumori, johon R.E.Millä aina on mahdollisuus ja joka on kuultanut pinnan alla! Pidän taustalauluista ja modulaatioista. Ja ironiakaan ei mene pieleen vaikka on tahallisen ilmiselvää (Pop song). Tokavika biisi on notkahdus perustylsään R.E.Miin, ja ehkä B-puoli on basicimpi, mut onneksi vika biisi vielä vähän nostaa.

Enpä ole aiemmin kuunnellut tätä levyä, ja nyt kun olen, ymmärrän Eninemiä (ja sen suosiota) paremmin. Todella erinomainen, kokonaisuutena ja kappaleet yksinäänkin. Mut siis ihan hirveitähän nuo sanoitukset ovat (hienosti kulkevat)

Hurja nimi ei ihan niin hurjalle albumille (vaikka olihan tuossa tarinoita, hirttäjäisetkin!). Viihdyin tämän leirinuotion äärellä. Tosin ei tässä ihan nuotiolla oltu, niin imeläksi ei menty. Ei oikeastaan imeläksi ollenkaan. Maneeritkin pysyivät hallussa, huuliharppu piilossa.

Sopivan mittainen rock-ooppera. Aistin tulevaisuudenvisioita? Päätellen nimestä ja siitä vähästä, mitä kuuntelin sanoituksista. Sopivasti vähän kikkelihevulaulannan suuntaan ja psykeen, kuitenkin rockia. Itsestäänselvyydet kuten sen ”Aasia-pimpelipompelin” olisi voinut jättää välistä, haiskahtivat tympeiltä ja mielikuvituksettomiöta. Tosiaan: oliko tässä paljoa omaperäisyyttä, tenhoa? Melkein kolmonen, mutta kaatuu tuohon.

Vallan kuunneltava levy. Onneksi American Pie on viimeisenä, erinomainen nostatus loppuun. Aika metallinen soundi, se on Madonnalla läpi uran läsnä vaikka muuten monipuolinen onkin.

Liikaa hurinaa hiljaisuudessa, en saa tällaisesta mitään irti. Tuntuu turhalta mystiikalta ja sen fiilistelyltä, vaikka tää selkeesti koettaa pitää jalat maassa.

Pelkäsin alun perusteella albumin jäävän hymistelyksi ja kolisteluksi, mutta ei niin käynytkään! Mukavaa kuunneltavaa, syksyisen synkkää. Ihan vähän jää tylsän puolelle, kun koukkuja ei ole tai ne eivät pääse kovin hyvin esille, kaipaan siis snadisti lisää poppia mukaan. Kuulostaa vähän kuin FKA twigs olisi jalostanut tästä levystä iskevämmän version omaan tuotantoonsa.

Onneksi luin wikipedia-artikkelin ennen levyn kuuntelua tällä kertaa, muuten olisin kannen perusteella odottanut jotain rajumpaa. Olikin rauhallisehkoa. Mutta hyvä asenne läpi levyn! Sanoitukset vetivät kuuntelemaan itseään, siitä iso plussa. Jos vielä melodiat olisivat samalla tavalla vetäneet.

Haha oikeasti viihdyin tämän parissa. Todella funkit taustat, joista yllättäen pidin, ja laulupainotteisempi räppi toimi myös. Ja siis hauskat sanoitukset tietty. Kolme puol ainakin ansaittu niillä! Positiivinen yllätys.

Idk jos useampaan kertaan pitää vitsailla siitä, että itseä pidetään antisemitistinä… Mutta muuten tällainen kevyehkö gansta toimii. Mieluummin kuuntelisin silti jotain muuta tai en ainakaan levyllistä tätä. Jäi keskinkertaiseksi.

On sitä mitä lupaa eli suoraviivaista konemusaa 70-luvulta. Vilpitöntä hieman kieronlaisella omalla tavallaan. Robots kyllä kantaa levyn, vaikka tulee heti alussa, hyvä loppua kohti kuulijansa helpommalla päästävä kokonaisuus on luotu.

Miten tällainen pronssinvärinen kansi kieliikin heti tylsästä jazzista… jota koko levy on. Ihan aavistus kuuluu bändin rokimmasta, psykemmästä taustasta, mutta aika hissimusaksi on vedetty. Tylsä.

Leimallisinta AC/DC:tä ja parasta varmaan siinä mielessä, että joka biisi ei kuulosta ihan samalta. Joo! Ihan hyvä. Rullaa menemään. Positiivinen yllätys.

Tyylikäs kansi, tyylikäs levy. Yllättävän gootti! Mutta vain paikoin. Vaatinee muutaman kuuntelukerran, haluan pistää korvan taakse ja oikeasti muistaa palata.

Miksi termi post-punk tarkoittaa kasarilevyistä puhuttaessa tällaista ihme maailmanmusiikkisoundista brittimusiikkia? Odotan aina jotain vähintään rokimpaa. Tää kuulosti lupaavalta, mutta kokonaisuus oli minusta hyvin sekamelska. Mitä haluatte välittää tällä? Missä olette taitavia? Avausbiisi oli kyllä oikein hyvä sinkku.

Into my arms on erikoinen aloitus ja niin hyvä biisi, että innostun tätä kuunnellessa aluksi tosi paljon. Mutta sitten pitäisi jaksaa kuunnella sanoituksia tosi tarkasti. Onneks välillä haitari herättää. Tunnelma pysyy loppuun asti vähän liiankin tasaisesti silti. Heikko kolmonen.

New York Dollsissa yllättää aina se, että biisit eivät kuulosta niin mielikuvituksekkailta kuin bändin ulkomuoto. Ehkä sitä odottaa musiikistakin shokkia. Sitä ei tule, eikä toki tarvitsekaan, mutta kaipaisin jotain selvää persoonaa mukaan. Ihan kuin jotain jäisi puolitiehen, vaikka into ja tunnelma ovat mukana; biisejä olisi voinut työstää enemmän? (Mulla oli kyllä huonot kuulokkeet tälle, musa meni puuroksi.) Vaatinee useamman kuuntelukerran, jotta tenho löytyy.

Muistan Supergrassin tylsänä, mutta tämä oli kaikkea muuta! Alright on loppuunkulutettu ja vähän liian rallatteleva, mutta muuten levyn biiseissä on hyvä senkaltainen energia ja tekemisen intoa. Taitoa myös: nämä ovat mukaansatempaavia popkappaleita.

En voi olla ajattelematta Cry baby -leffan laulajamiehiä. Onneksi tää ei oo niin humoristista ja pilke silmässä. Kiva määrä viihdettä ja tosissaan olemista. Ja myös taiten soitettu ja laulettu.

Pop-bossanovaa, helposti nieltävää suurelle kansainväliselle yleisölle. Ei siinä mitään vikaa, miellyttäväähän tämä siksi on. Mutta hieman liian valmiiksi pureskeltua. Bossa nova kun laittaa joskus epämukavuusalueelle, mistä pidän.

Kiva ettei mennyt aggressiiviseksi, vaikka olikin anteeksipyytelemätön ja tehokas meno koko levyn ajan. Eheä kokonaisuus. Ehkä vähän liiankin eheä - etenemistä ei oikeastaan huomannut, olisin kaivannut sitä että voisi kuunnella kehitystä suuremmalla mielenkiinnolla.

Kuuntelin tämän kahdesti mutten silti ottanut ihan selvää… showgaze sinänsä miellyttää, mutta se muuttuu mun korvissa vain massaksi. Tämä levy harvinaisen paljon, vaikka välillä kivasti goottiriehuttiinkin. Mutta jos kahdella kuuntelukerrallakaan ei löydy koukkuja jotka herättäisivät…?

Kivan vahvasti alkaa, pojilla on tekemisen meininki tässä! Henk koht mulle Suede vaan ei silti lakkaa olemasta tylsää ainakin pidemmän päälle, mielenkiinto ei pysy koko levyn aikana. Varsinkin kun kaikki paukut tunnutaan käyttävän kolmosbiisissä.

Melkoiset jumit lopussa. 9 min biisit? En ole varma, ovatko venytykset aivan tarpeen. Popimmista osuuksista pidin kovasti! Ei ärsyttävää indietä vaikka onkin indietä.

Kiva että vaihdeltiin täyden reggaen ja funkin välillä sopivasti. Se piti levyn kulun kepeänä mutta kiinnostavana. Mutta ei tämä vain ole mun genreä, en osaa sen paremmin eritellä, oliko hyvä vai ei, enkä taida palata tähän enää.

No joo taas ihan kiva taustamusiikkishogaze. Hyvä tunnelma, mutta mikään biisi tai osuus ei erotu edukseen (tosin se on shoegazen helmasynti HUOM ei luonne! Eli niin ei tarvitsisi olla!). Mun sielu ehkä kuulostais melkein tältä mutta en silti kovasti innostu. Mut ehkä voisin laittaa uusiksi taustalle soimaan? Vahva kaks puol.

Pysyy hienosti konstailemattomana läpi levyn eikä aleta huutamaankaan efektiksi. Hienoa! Hyvät melodiat, hokemat ja stemmat riittävät, sen he tietävät. Viihdyin hyvin ja kiinnostuin.

Ah okei annan tälle sen, että levy yllätti parissa kohtaa. Klassiseen musiikkiin jo kääntyvä ote ilahdutti (Kein trink wassen). Kiva ettei ollut tasaista äänimattoa läpeensä ja yhdisteltiin genrejä. Ei siis tylsä! Mutta ei mun makuun siltikään, vika biisi puudutti. Tähdet siis vaihtelusta, todin vahva kakkonen.

Groove is in the heart on onneksi campein mitä levyltä löytyy. Yllättävän tyylikäs mutta ei liian tosissaan. Kuuntelemisen arvoinen. Melkein tylsistyin kyllä instrumentaaleissa, vähän liian cooleina oltiin niissä. Lähellä kolmosta mut jotenkin en pysty… sen verran paljon b-puolella halusin, että levy jo loppuu

Upee kansi. Hyvä rytmi läpi levyn, kantaa jopa koko tunnin! Toimi hyvin kävelymusiikkina, tunnelma piti otteessaan ja kappaleita muisti kuunnellakin, ne vaativat sitä vaikka tyylinsä mukaan olivat toisteisia. Ja pidin siitä, että tietyt elementit toistuivat biisistä toiseen (hokemat ainakin).

Kauniisti laulettu. Hyviä eheitä kappaleita, jokainen on yksilönsä vaikka soundi on hyvin yhtenäinen. Mukava (!) välillä kuulla huilusoolo, samoin aikansa kuvana hammond (?). Tosi folk. Help-cover on turha, samoin lopun jazz-numero (hyi!!! Pilasi lopun…)

Mun mielestä tässä on aika paljon filleriä - joskin nekin kaikki biisit ovat biiseinä ihan hyviä. Kaikki perustuvat kyllä hokemille, mikä käy vähän tylsäksi tunnissa. Eli siksi osa kuulostaa filleriltä. Kiva tasapaino kuitenkin levyn kummallakin puoliskolla (a-puoli kyl paljo iskevämpi).

Interludet ja kappaleiden venytykset on imo vähän tylsiä, vaikka teema-albumiin kiistatta kuuluvatkin eivätkä kerrankaan kuulosta turhilta. Vaatii useamman kuuntelukerran, jotka olen onneksi vuosien varrella suorittanut, ja niin tästä tulee mukava kuunnella. Lempeä tarina vaikka vähän haikea (elämä on lyhyt). Olisi kiva, jos olisi vielä ainakin yksi kunnon biisi vielä.

No jopas. Hyvin mielenkiintoinen alku. Ja sinänsä pitää otteessaan loppuun asti, vaikka b-puolella himmaillaankin enemmän. ”Aasia”-flirttailut olisi voinut jättää välistä. Erittäin laadukasta työtä paitsi sävellykseltään myös tuotannoltaan. Erittäin.

Jes hyvä että b-puolen lopussa tempo nousi ja laulu reipastui- Dolly toki osaa tehdä koskettavia biisejä, mutta lopulta monet hitaat ovat suht yhdentekeviä. Tällä levyllä oli ehkä vähän liikaa niitä. Olisivat olleet nimikkobiisin veroista nyyhkytarinaa. Vahva kaks puol.

Apua miten söpö kansi :D Tykkään a-puolen humpasta (avausbiisi). Miks tuo Afrikka-biisi on keskellä… no, herättää huomion. Hymyilin levyn aikana muutaman kerran, joten positiivisen puolella ehdottomasti ollaan. Ei liian vakavaa, vaikka leikkimään ei varsinaisesti lähdetäkään. Söpöjä stemmoja. B-puoli kyl tylsempi.

Reggae still not ok for me… pitkästyn. Mutta jos jotain pitää valita, niin Bob Marleya. Ihan ok, vaikka tältä levyltä ei kyllä mikään biisi erotu. Yleensä Marleylla sentään on pari huippua joukossa.

You better run, shine a light… kuin lainailtaisi sanoitukset muualta. Eka biisi taas lupaava, sitten mennään tylsäksi ja aivan liian pitkäksi, levystä sais parikyt minuuttia pois helposti. Se on kai mun ongelma näissä utuisissa poprocklevyissä aina, en vaan jaksa vaikka ainekset on lupaavat. Kuitenkin parempi levy kuin kansi antaa ymmärtää.

Erityisesti levyn alusta pidin! Oma ääni, vetää kuuntelemaan tarinat. Liian rauhallinen b-puoli, mutta se on ymmärrettävää, kun levy on lyhyt.

Juustoa on. On kaunista ja tyylillä tehtyä. Sinänsä ei siis pahaa sanottavaa, mutta tällainen hissimusiikin lämpöisyys ei tee mulle mitään. Paitsi saa huokaisemaan pienestä ärsytyksestä. Onneksi oli lyhyt levy.

Alkaa lupaavasti, Mind gardens sitten muistuttaa siitä, että ollaan 60-luvulla ja vielä haetaan psykedeliaan tasapainoa. Tunnelmanvaihdos on hippasen liian iso, vaikkei muukaan levy toki ole täysin hörhöilysoundista vapaa. Ei jätä muuta muistijälkeä.

Juustoa taas, muttei liikaa, uskalletaan revitellä. Melkein uskallan sanoa että kuin rockimpi Stevie Wonder. Kannen perusteella odotin kantriviboja, oisivatko voineet sotkea niitä tänne mielenkiintoa herättämään? En aivan tiedä, kuinka paljon sanoituksissa on huumoria, mutta olen kuulevinani sopivasti. Vitsikkään kuuloiset hammond-soolot sen sijaan eivät olleet kovin hauskoja. Ei voi sanoa kuin monipuoliseksi.

Erittäin menevä! Pidin! Toki hyvin puhdistettua, ei silti kliinistä vaan tekeminen kuuluu. Karseita sanoja mutta tässä pitävät paikkaansa.

Hyvä että discobailumeno pysyy läpi levyn. Eihän tästä voi olla tykkäämättä. Dramatiikkaa ei puutu. Tarttuvia melodioita. Vika biisikin sopi vaikka olisin siellä toivonut pituuden mittaan yllätyksiä eikä samaa rytmiä.

Dirt on hyvä biisi, yksi tähti pelkästään siitä. Loput siitä, että jokainen biisi toimii ja selvästi kuuluu levyyn. Nää tyypit osaa hommansa moitteetta: on tunnetta mutta sopivasti etäisyyttä, jottei kuulosteta siltä, että vuodatetaan kaikki sydänveri. Ei ehkä kirkkain nelonen silti mulle, koska en huvikseni kuuntelis kuin harvoin, muttei pelkkä 3.

Musikaali. Tosin tästä ei taida muodostua yhtä tarinaa, mutta melkein kyllä. Ehkä ois voinut vetää sinne asti. Sinänsä vaikuttavaa ja on hienoa laulua, mutta toivoisin sävellyksiltä ihan snadisti enemmän, jotta tää lunastais tilansa, kun (vai jos…?) ei esitä eheää musikaalitarinaa, ts. musiikki ja melodiat ei ole ”vain” taustaa. Ehkä mulla menee jotain ohi, mutta en jotenkin usko

Ihme sekasotkua. Liikaa soittimia välillä soittamassa yhtä aikaa lujaa (volyymivaihteluilla pelataan), vaikka kyllä huilu ja klavikordi (vai mikä se on?) ilahduttavat. Kuinka paljon tässä on vitsiä? Toivottavasti paljon. Muuten olen erittäin huolissani.

Hieman tasapaksu minusta. Toteutetaan esteettistä visiota, kunnianhimo menee ennemmin siihen eikä biisien tekemiseen. Huonoja ne eivät kuitenkaan ole, vaivaa on nähty. Kaipasin vain vielä enemmän vaihtelua (saman estetiikan sisällä) kuin vain toisiaan huutoa muminan välissä.

Brasilianpotugali ei oo koskaan kuulostanut näin keksityltä kieleltä. Pitää taas käyttää sanaa taitava, koska sitä tämä levy erityisesti on. Kiva kun kerrankin ei ole vain pehmeää bossanovaa. Sen hassun brasilialaisäänen (en tiedä miten se syntyy) olisi voinut välillä jättää pois tbh. Hauska, hymyilyttää, mutta muuta muistikuvaa ei jää.

Nimi ja kansi lupaa enemmän vauhtia, olin iloisesti yllättynyt, että tämä oli gootimpi. Mutta toisin kuin gootissa, biisit olivat maltillisemman pituisia ja yllättävänkin iskeviä, kun jäi kuuntelemaan. Vähän pre-Eminem -sanoituksia kyllä, jotka, no, toteuttaa tavoitteensa eli shokeeraa.

Levyn alkupuoli kuulostaa Kurt Vilelta (tai siis toisin päin) ja se on hyvä koska pidän Kurt Vilesta! Sanoituksien ja tunnelman puolesta. Tämäntyyppistä mies semipuhelaulaa -musisointia on maailman sivu, mut tää henki vetoaa muhun. Mutta! Miksi levyn pitää olla näin sairaan pitkä! Ainakin kolmasosa pois.

Miksi sekä Morrisseyn että Smithsin b-puolet menee aina noin laahaaviksi? Tässäkin on tosi rock meno alussa, lopussa nyhverö (huonolla tavalla). Toki vika biisi nostaa taas rockin mukaan nössöilyn rinnalle. Mutta juu, Morrisseylla on tällä levyllä vielä energiaa eikä vielä liikaa (tai tällä kertaa) paatoksellisuutta, jees.

Hyvin industrial. Hyvin helposti lähestyttävää ”metallia” minusta, tai siis raskasta rokkia. Vähän liikaa meteliä, vaikka bändi kyllä todistaa biiseissä, että soittotaitoa on ja eri genret hallussa. Kai tämä on teema-albumi, mutta en osannut keskittyä sanoihin ja pelkistä instrumenteista teema ei täysin välittynyt. Tai no, maailmanloppu? En tykkää kirkunasta lopussa. Ei huonoin kakkonen kuitenkaan!

Kiitos AC/DC:n sedät tästä valistusalbumista, Rock n roll ain’t noise pollution. Ja ei tämä sitä olekaan, etenkin b-puoli on yllättävän hyvä (nimikkobiisi and You shook me all night long kantaa!)

Aika sekametelisoppa, kaipasin koherenssia. A-puoli kyllä yllätti, etenkin avausbiisissä oli voimaa! Myös hyvä että ovat keskiaika- eli klavikordi(?)puolella historiaa eivätkä hallusinointi-intiapuolella. Ihan mielenkiintoinen. Tokalla kuuntelukerralla ehkä jopa 3, mutta nyt b-puolen sekoilu vetää alaspäin.

Sulavaa, miellyttävää. Kaunis ääni, ei yhtään rosoa (ei haittaa). Sulavuuden seurauksena mieleen jää lähinnä, että miksi Marvin ei tiedä mitä tapahtuu. Jos jättäisi isomman muistijäljen, olis vaikuttavampi (obv).

Oikein kiva! Parempi kuin usea 2000-luvun New York -indiebändi, kasari-ysärin sielu huokuu mutta kuulostaa raikkaalta, ei kalahtelevalta tai grungelta vaan pehmeältä, aidolta (hyvässä mielessä). Sanoituksissa sopivaa kepeyttä.

Rock rock! Pidin paljon. Sopivasti etelää. Hyviä biisejä, tehty yksi ajatus kerrallaan (olen alkanut kaivata sitä erityisesti uudemmassa musiikissa, joten tämä rauhoitti tänään). Niin vahva kolme puoli, että uskallan antaa nelosen.

Ei sietämättömintä Costelloa, ihan ookoo. Mutta onko näiden kaikkien Costellojen paikka tosiaan tällä listalla? Ylitarjonta luo inflaation, ja ajattelen tästä levystä, että plääh. Enkä edelleenkään tykkää tästä ironisesta otteesta, vaikka just tän levyn hammondeista tykkäänkin. Se luo liian ”hälläväliä, kyl te tiiätte että mä osaan” -tunnelman.

Cee-lo osaa räpätä (ja siis laulaakin), olisi pitänyt kuunnella heti tarkemmin, että mistä aiheista. Se taitaa olla levyn ydin heti onnistuneen rnb:n ohella. Mukavaa taustamusiikkia, mutta tuli olo, että tää ei sais jäädä pelkäksi taustaksi siis! Oli kaunista melodiaa ja iskevyyttä.

Ensin olin että ah, ihanan melodramaattista, tää on hyvä aamulevy, mutta sitten heti tuli bolero… jonka lainaaminen kuulosti vain halvalta kikalta. Liian pitkä albumi, hänellä just ja just riittää melodioita tähän. Pakko myöntää, etten millään ois meinannut jaksaa loppuun. Mut idea, soundi sinänsä: vetosi ensin.

Kunnon pre- My Chemical Romance! Hyvä. Vähän enemmän bängereitä vois olla, tiedämme MSP:llä olevan taidot siihen. Ensikuulemalta tässä ei ole kuin She is suffering. Mutta etenkin alussa hyvin vahva meno, b-puolella emompi eli vähän puuduttavampi. Ei ehkä kirkkain nelonen, mut nautin suuren osan ajasta.

No tää oli taas tätä itseään. Ei huonoa sanottavaa - ei herätä suuria tunteita minussa. Mikään ei särähdä, ei yllätä. Kai sitä jotkut just kaipaa, minä vaan en. Taidosta pisteet, kaunista soittoa.

Jäin odottamaan huippukohtaa, en saanut sitä. Pidän laulajan äänestä ja instrumentaalinumeroista. Miten voi tuntua siltä, että yritetään liikaa (tavoitella jotain elokuvallista kokonaisuutta) muttei kuitenkaan yritetä tarpeeksi (ei ole selvää draaman kaarta, biisit eivät pääse täysin nousemaan).

Kiva että oli rockimpi, etenkin lopun enempi vähempi bluesihtavuus vetosi, kun alun megakasarista päästiin. Hyvä ääni, jotenkin herttainen, ei olla ollenkaan kovistelemassa, on vain vähän kiire tien päälle. You go, girl. Vähän sais silti olla mielenkiintoisempi, nyt vähän muovi.

Kuulostaa siltä, että hän ihan hitusen pahoittelee itseään. Samalla on kuitenkin itsetietoinen. Vähän ärsyynnyin - älä hyssyttele, lisää volaa vaan!! Kaipaan enemmän menoa, hänellä olis kyllä taitoa panna isompi vaihde silmään. Mut joo, indiesoundi. Ehkä rahkeet ei riitä suoraan poppiin.

Vähän raskassoutuinen, vaikka Pop ei osaa raskasraskas varmasti ollakaan, nimikin sen sanoo. Sanoituksissa on ei niin ilmiselvääkin veikeyttä, samoin melodioissa. Toisaalta kaipaisin tarttuvampia melodioita, joita on Iggyn muissa levyissä, tästä mieleen ei jää yhtään. Karvan verran kakkosta parempi, vain karvan.

Aikamoista. Ainakin on pojilla yhden sormen syntikkamelodioita. Viihdyttävää, ei kyllä erityisen hyvää.

Yllättävästi tykkäsin! Ei tylsää genressään (mies ja kitara). Koukut sai kuuntelemaan sanat tarkkaan. Heräsin tosin tietty erityisesti Wild worldin takia, se liikuttaa edelleen (Skinsin 1. kauden takia). Kakkoskuuntelulla vois mennä neljään tähteen, heti en uskalla antaa sitä koska inanen monipuolisuuden puute ehkä oli.

Eka biisi asetti kovat odotukset, myös teeman: erikoiset, hyljeksityt hahmot. Jälkimmäinen todellakin lunastettiin, oli maailmojen rajan tanssit. Hieno rikkumaton lauluääni. Hiukan liian samanlaisia ja tasapaksuja kukin biisi tosin, tempo- ja volyymivaihteluista huolimatta. Vahva 2 niin pakko antaa 3.

Onpahan JUHLAT! Parempi esimerkki yhden sormen synamelodioista. Kunnon tulkinta mukana aika laulussa. Kaikki hyvin. Ehkä b-puolelle olis kaivannut yhden bilenostatuksen.

Ymmärrän oikein hyvin, miks just tää levy on listalla - tämähän on oikeasti hyvä hymistelykokonaisuus. Ymmärrän myös, miksi Lorelei on niin monissa leffoissa/tv-sarjoissa (vai kuvittelenko vain?), erinomainen hymistelyhyvänolonbiisi. Vika biisi menee liian pitkäksi ja muistuttaa ärsyttävästä Cocteau twinsistä (muut niiden levyt).

Kuuntelin tän biisit valitettavasti epäjärjestyksessä, joten kokonaisuutta on vaikea arvioida. Mutta tää kuulostaa näiltä bändeiltä, jotka kuulostaa aika samalta ja joista mä tykkään: White stripes, Death from above, Royal blood… eli jees! Jäin vain kaipaamaan kunnon bängereitä, tää tyyli kaipaa levylle niitä.

Juu ei ole tämä noise minun genre. Tykkään laulusoundista, se on kiva yksityiskohta. Muuten yksityiskohtia onkin sitten liikaa. En saa visiosta kiinni. Raskasta kuunneltavaa.

Janellelle on annettu liikaa minuutteja levylle, tuolla b-puolella tapahtuu kaikkea kummallista. Pidin alun vahvasta popista enemmän kuin lopun genrekokeiluista. Tosin Janellella on upea ääni. Eikä biisit huonoja ole, ihan hyviä, eivät vain kovin mieleenpainuvia enkä ymmärrä tätä albumikokonaisuutta - kuin monipuolisuus olisi hyve itsessään.

Pidin tästä rehdistä poprockista! Konstailematonta, sopivasti 70-lukua mutta kumman ajatonta. Huumoriakin vähän. Mikäs sen mukavampaa kuunneltavaa.

Olipa hidas levy, siitä en pitänyt. Tunnelmasta kyllä. Ei liian grunge, mutta atmosfääri on sitä. Tylsä kokonaisuus kuitenkin ja vähän masentava.

Aitoa alku-70-lukua, joten pientä tavallaan naiiviutta mukana, kuulosti ensin vähän vitsiltä mutta sitten ei kuitenkaan. Hmmmm, vaikka tykkään yleensä tällaisesta tunnelmasta, tää ei saanut mua hymyilemään. Ts. ei vedonnut. Vähän tasapaksu, mikään ei nouse. Paitsi ihan hauskat sanat välillä.

Tekis mieli laimeesti sanoa, että Eric Clapton on Eric Clapton, se jää mulle aina laimeeksi. Vaikka I shot the seriffistä pidänkin. Se oli ainoa heti kiinnostava kappale tällä levyllä. Niin hidas b-puoli! Mutta en inhonnut mitään. Tuskin silti palaan.

On hyvä levy! Henk koht en pidä niin paljon ”näytellyistä osuuksista” (hälinät ja puheosuudet), arvostan vielä enemmän sitä, että tarina rakennetaan pelkällä musiikilla. Mutta onneksi se tehdään suurimmaksi osaksi tässä niin! Ei muuta analyysia, erinomainen levy.

Hieno kokonaisuus. Hieman liian usein suht samalla melodialla toistetaan yhtä virkettä. Poikkeuksellisen vahva tunnelma, ja sanoma tuntuu välittyvän ilman sanojen tarkkaa kuuntelemista (kliseistä mutta totta tässä). Erittäin ihailtavaa. Syksyinen, koska on vähän synkkä.

Odotin hieman enemmän voimaa: alkoi todella vakuuttavasti. Tempo pysyy kuitenkin läpi levyn samana, joka biisin poljento on liian sama. Eroja pitäisi kuunnella tarkemmin - olisin kaivannut, että joku biisi olisi herätellyt tekemään niin. Vika biisi kyllä tuo pianolla erilaisuutta, hyvä lopettaa niin (ehkä kutsu kuuntelemaan toisen kerran?). Jäi kiinnostamaan, siitä pisteet.

Sepäs oli vain tunnelmointia. Tai siis olivat selvästi omia biisejään, mutta saman fiiliksen hinkkausta kappaleesta toiseen. Taito kuuluu ja tässä on mukavan orgaaninen ote, ei kliininen. Mutta yksikään melodia ei jätä muistijälkeä.

60-luku ja sen iloisempi rock kuuluu tässä ilmestymisvuoteen nähden yllättävän paljon. Tuntuu kuin he haluaisivat vähän nostalgisoida? Toimivia napakoita rock-kappaleita. Ei suurta tunnelmannostatusta kuitenkaan; ks. 60-luvun henki, vähemmän tukkarockia kuin oletin. Tykkään, mutta vaikutu. Hilkulla 3.

Miksi kansi näyttää tietokirjalta? Miksi sisältökin oli yhtä kuivaa? Tai siis kuin monessa tietokirjassa, on aineksia hyvin kiinnostavaksi, mutta se esitetään liian etäältä, verhottuna kieleen jota kaikki eivät osaa.

Letkeä. Aikainen ilmestymisvuosi discohkolle funkille, joten lienee tienraivaajia? Se selittää paljon. Eheitä biisejä, hieno kokonaisuus rentoon hengailuun. Mutta mulle jää vain ihan kiva -olo.

Oon aina valmis kyllästymään xx:n levyjen aikana, mutta tässä en ollenkaan kyllästynyt. Erinomaisesti sijoitetut kappaleet: hitillä kakkosbiisinä sisään, ja On hold nostaa b-puolen ennen kuin menee liian hiljaiseksi. Mietitysti nais- ja miesäänen vaihtelu. Arvostan.

Eka biisi on tosi hyvä. Kokonaisuus on tosi sekava. Ihan ok - mutta miksi on koottu just tällainen levy, mitä he haluavat sanoa?

En keskittynyt, ei jäänyt mitään mieleen. Aikalaiskriitikoiden kanssa mietin samaa: oliko kaiken studioajan arvoista? Olisiko nopeampi työskentely, pikaisemmat ratkaisut ehkä tuoneet tähän yllättävyyttä? Tuntuu, että on hinkattu kaikki kulmat pois.

Miten ikonisia (ja siis hyviä) introja! Sinkut on jo kliseitä, mutta ne toimii - ne on ripoteltu kantamaan albumia. Toisaalta ei muutkaan biisit filleriä ole, mietittyjä. Laulutyyli on vitsi muttei mauton, heidät voi vielä ottaa tosissaan.

Air towel -biisin kohdalla päästään vauhtiin! Muuten menee vain taustakilinäksi. Ei huonoksi sellaiseksi, kuulen kyllä ideoita ja nyansseja ja sanomaa. Eli varmasti hieno levy, jos jaksaa kuunnella.

Light my firen intro piristää aina!! Vahva levy kyllä, toimii vaikkei ole hittien kyllästämä. Tai siis ainakaan sinkkumielessä - paljohan nää biisit soi esim. soundtrackeillä. Toki aika taiteellinen ja showta ylläpitävä meno. Tavallaan yhden keikan tunnelma (sellanen jolla ei tahallaan pidetä välispiikkejä ja valo on keltainen). Vikan biisin jamitkaan ei vaikuta megaliiallisita, vähän vain.

Hgggn. Pyramid song on tosi hieno, mutta muu levy kuulostaa lämmittelyltä.

Olispa enemmän hardcore… tai ehkä pitäisi keskittyä sanoihin. Nämä ovat tarinallisia biisejä. Mutta kirjoittaisivat myös kiinnostavampia melodioita (soittimille) eikä vain pauhua laulun taustalle! Mitä nyt kitara soittaa aina parit tii-tii-tii-tiit. Oasis voittaa tän ajan pelit. Mutta jotenkin ymmärrän tätä ja tahtoisin antaa 3 tähteä… kaks puol.

A-puoli on SICKKK. Mitä b-puolelle sitten tapahtuu, miksi se on pelkkää filleriä?

Ihan vähän mielistelevä siinä mielessä, että vetoaa laskelmoidusti suureen yleisöön, imelä. Toisaalta tässä oli myös vilpittömyyttä, siis että Harry on kyllä nähnyt paljon vaivaa ja antaa itsestään. Hieman sillisalaattikokonaisuus ja liikaa kuiskailua kuitenkin, että osaisin sanoa tästä albumina muuta. Ihan kiva, menestysaineksia. Snadisti tarpeeks lähellä kolmosta.

Aina perus rnb-tausta ja fraseerausta imelien sanojen sekaan. Honey-biisissä on persoonallisemmat koukut, mutta se kerkeää levyn mittaan unohtua. Laulu on kyllä todella hienoa. Butterfly-nimi on jotenkin todella suloinen. Tunnelmasta yksi tähti.

En haluais sanoa näin mutta ei voi mitään: joka biisi kuulostaa aiiiika samalta. Pantera kuulostaa mun mielestä enemmän glam-bändin nimeltä, joten odotan aina vähän kevennyksiä, mutta niitä ei tule. Ainakaan mulle tarpeeksi. En jaksa innostua.

Tavallaan ihmettelen tämän paikkaa listalla, mutta huomaan nauttivani bongo-covereista tosi paljon. Etenkin In A Gadda Da Vida on suorastaan tehty tälle bändille. Soittaisin tätä mun kahvilassa. Kaikin puolin soittimia soitetaan hyvin, mutta eipä tämä kutsu keskittymään itseensä koko tunniksi.

Tää levy menetti mut jo ekan intron sirkusmusiikilla. Vuoden 68 peruskuraa, ei sentään Intia-hypnoosia vaan keskiaika-/kirkkolauluflirttiä. Mutta se ei oo kiinnostavasti tässä…

Eiiii eiii The Seediä, sitä ei saa pois päästä (mikä kertoo tarttuvasta melodiasta, se taustalla junnaava). Ihan hyvä levy, kiva tasapaino, kun liu’utaan räpimmästä popimpaan ja sit takas räppiin. Mut miks lopussa tulee bileet? Se on ehkä hauskinta. Mutta lähtökohtaisesti en hirveesti pidä, ei aivan yllä kolmoseen.

Upea kansi. Tämähän on Beach boysien ykkösalbumi: hitit löytyy, kokonaisuus toimii moitteetta (b-puoli on tylsempi mutta se suorakoon) eikä mikään kuulosta harhaiselta. Vois olla toisella kuuntelulla jopa nelonen, mut sen verran jään epäilemään sitä, että ehkä mulle tää jää positiiviseksi yllätykseksi eli 3.

No keskiaikafolkiahan tämä. Ihan ookoo. Välillä hauskaakin menojalka vipattaa -viulua. Mut joo idk kuulostaa minusta samalta kuin muukin keskiaikafolk…

Il classico. Meno on kova, laulu hienoa ja tanssijalka vipattaa. Mikäs sen parempaa. Ilkeesti vaan meinaan aina itse kyllästyä Elvikseen muutaman biisin jälkeen, se vetää niin överimaneerisesti… melkein kolmonen sen takia, mut sen verran tyylipuhdas ja raikas, ei yhtään ryppyotsainen suoritus, että en voi.

Erinomaisen kuuloista liveksi. Hienosti osaavat soittaa. Liian pitkiä biisejä vaan, niillä ei ole muuta suuntaa kuin kasvaa, mikä käy aikas yksitoikkoiseksi.

Hieno kansi. Aika voimakasta menoa. Mut joku puuttuu. Koukkuja? Mikään biisi ei nimittäin kummemmin herätä mua eikä jää mieleen.

Ihan kiva. Vähän liian räkäinen mun makuun (huuto), mut soittimet vetää hyvin. Jopa yllättävän kliinisti. Vika biisi tietty yllättää, kun viekin puol levyä, herätti.

Nicon ääni on unettava, etenkin kun biisit ovat näin vähäeleisiä. En syty. Oikeastaan päällimmäiseksi tunteeksi jäi ärtymys… en tiedä, olisiko pitänyt pystyä keskittymään enemmän, mut levy ei houkutellut siihen.

Oi mikä kitaraintro The Good’s Gonessa. Mietin tätä levyä kuunnellessa, kuinka The Whon vaikutuksesta musiikkiin aikanaan ja myöhemmin ei ehkä puhuta tarpeeksi. Paljon, mut siis kamoon kuinka paljon heiltä lainaillaan. Toki he lainailevat myös muilta. That’s rock n roll. Tässä levyssä on haettu kivasti kokonaisuutta eikä vain sinkkukokoelmaa - instrumentaali-ilottelu lopussa sitoo homman kasaan (vaikka imo se on vähän geneerinen. Vai loiko The Who tämänkuuloiset jamittelut?)

No siis kyllä, bileet saa tällä pystyyn. Hyvä meininki kyllä. Kansainvälisempi kuin brittitanssimusiikki usein (dupista on vain aavistus täällä, ainakin mun korvaan). Voi laittaa soimaan klubilla tai leffan soundtrackiksi (nykyään varmaan ennemmin jälkimmäinen).

Juhlat! Hienon tasaista laulua läpi keikan, ei katoa vire vaikka sopiva raspi pysyy. Bändi soittaa hyvin, mutta Cooken karisma yltää kaiken yli koko ajan. Nautittavaa! Hyvät biisit, joista tosin parhaiten jää mieleen ja toimii hitti Having a party.

Vuodessa 70 on kyllä taikaa, täähän on hyvä levy! Eikä kuulosta McCartneylta siinä mielessä, että imelyyttä ei ole kuin häivähdys. Maybe I’m amazed kuulosti melkein paikoin Lennonilta. Erittäin positiivinen yllätys, kun oltiinkin näin rock. Tosin viimeistä biisiä en tajua yhtään, se kuulostaa vain laitteiden testailulta studiossa. Plussaa myös kannesta, haluisin tän printtinä. En kuitenkaan uskalla antaa kolmosta, tuntuu ettei tää kestä toista kuuntelua.

Miksi näin pitkä… Menee siksi aika puuduttavaksi - heräsin vasta, kun kieli vaihtui espanjaksi. Sinänsä kivan kuuloista. Baezilla on mukava ääni, aika stereotyyppinen tässä genressä, mutta ehkä stereotypia pohjautuu häneen.

Kitarat *chef’s kiss* Tietty toi soundi on niin sliipattu ja tämän jälkeen niin matkittu, että nykykorvilla kuulostaa jo vähän vitsiltä. Mutta siis kuinka hyvät. Biisit ovat lopulta mulle vähän liian juustoisia. Toimivia kyllä, napakoita paketteja vaikka 3 minuutissa ei pysyttäisi.

En saa tästä muuta irti kuin että nättiä on… vähän liian kiltti tyttö -folkia. Herätä minut raflaavammilla soinnuilla tai sanavalinnoilla, toivon!

Minusta nämä kaikki biisit kuulostavat liian samalta. Hyvä soundi, hieno ääni, puhdas salonkikelpoinen blues. Mut ehk just salonkikelpoisuus tökkii, en oikein saa otetta. Sen takia ei ihan kolme.

Aikamoista! Ihan pop-progea, näistä kappaleistahan saa kiinni hyvin. Laulajan ääni ilahduttaa aina, se on niin kirkas mutta ei lähde koskaan liioittelemaan sitä. Mutta harmittaa, ettei löydy yhtään heti mieleenpainuvaa melodiaa.

Kyllä tällainen kitara kelpaa. Ja basso!! Kaipaisin vain jotain kunnon hittiä, megakoukkua, jotta levy olisi täydellinen. Tunnelma ja kitara kuitenkin saavat täydet pisteet. Sopivaa nuorisolaismaisuutta.

Ei yhtään huonoa biisiä tai filleriä, siistiä mutta autotalli kuuluu, kitarat hyvän indiehköt, makee aksentti laulussa ja taitoa huudossa, yks mun suosikkilevyjä ehdottomasti.

Jotain lupaavaa siellä oli, mutta aikamoiseksi surinaksi ja nauhoitteeksi jäi. Palasin vielä kuuntelemaan joitakin osuuksia tuplasti, mutta ei, en löydä tämän taiteellisen vision ydintä. Toisaalta mietin, tyssääkö se siihen, että äidinkieleni ei ole englanti. Pidän laulajan äänestä kyllä.

Tässä on suorastaan Nylon beat -viboja (tai siis toisin päin). Hämmästyttävää, että jo -94 kuulosti tältä! Harmittavan paljon filleriä, 40-minuuttisena toimis paremmin. Sekavahko kokonaisuus sanoitusten osalta, taustat ja säkeistöjen melodiat turhan samoja etenkin tässä mitassa. Mut Waterfallsilla ja arvosteluni ekalla pointilla saa mun pisteet.

A-puoli on tosi hyvä, vallan tanssittaa. Mun guilty pleasure, mahtavaa rentoutumismusiikkia. Hymyn kuulee. Tosi itsetietoista kyllä, ja aika sievää. B-puolenkin voisi tanssia, mutta voisin myös jättää levyn kääntämättäkin. Siksi levy on melkein 3.

Kunnon tuplabasarit! Ymmärrän kyllä, miksi tämä albumi vetoaa kansaan. Hauskan naiivi välillä. Toisinaan vähän liian - tai siis sanat ovat vähän yksinkertaisen kuuloisia (? en tarkkaan analysoinut). Puuroutuu pidemmän päälle mun korvissa, en ihan meinais jaksaa.

Ehkä 20 minuuttia tätä albumia riittäis, sitten tunnelmointi ja temaattisuus alkavat painaa. Tehokeinona ne toimivat mulle paremmin. Makee ääni toki, ja onneksi tarpeeksi vähän karnevalismia.

Onhan tää! Letkeämpää saa hakea. Sanoituksetkaan ei tässä mitassa ala tympimään, koska niissä on hauskoja juttuja ja flowssa & riimeissä taitoa.

Aika kiva. Tiivis kokonaisuus, hyvä. Oman nimen hokeminen vikassa biisissä, erinomaista. Soititmet soi ja huuto ei kuulosta rääynnältä.

Aika erikoinen täällä seassa, tai siis taidokas lajissaan ja vaikuttavaa laulua tämä on, mutta en voinut olla kuuntelematta tätä soundtrackina (olemattoman elokuvan). Vähän liian kiillotettu paketti. El Paso on kyllä hyvä.

Maistuu vähän pölyltä, vaikka kovasti niitä koetetaan karistella. Tykkään pikku kantriviboista instrumentaalikappaleissa. Huudon olisi voinut jättää pois, tuntuu kuin haluttaisi vain säikäyttää kuuntelija. Ei yhtään napannut.

Äänimaailma on kiva, mutta tää jää mulla harmillisesti aivan taustamusiikiksi. Odotin, että joku kohta olisi napannut kiinnostuksen, mutta ei. Missä on My bloody valentinen aiempien aikojen pieni anarkia? Ehkä pitäis pysähtyä kuuntelemaan tarkasti, mutta tää ei kutsu siihen heti.

Kuinka paljon maailmassa onkaan hienoja pimpom-synamelodioita! Tälläkin levyllä monta upeaa. Ekassa biisissä on mahtavat sanat, ja vika ehdoton klassikko. Ne myivät koko levyn mulle, vaikka välissä on no jaa -biisejä. Vähän kuin kirjan kansi: tavallaan upee, tavallaan vähän kauhee.

Raining bloodin (oho vau sanaleikki albumin nimessä) kitara on sairas! Muuten levy sais olla mielenkiintoisempi. Menee vähän räimeeksi minusta, ei keksitä muita hyviä melodioita kuin ensin mainittu.

Tämä vain nukutti… en ota sitä positiivisena asiana, vaikka sinänsä se kertoo myös siitä, ettei mikään hiertänyt

Pidän kovasti. Paljon energiaa ja jotenkin vähän teiniä. Black Sabbathilla on niin hyviä kitarariffejä!

Vähän sais olla rouheenpaa, alun bluesimpi ote vihjaili siihen. Oh, Susannahin balladisointi noin on ihan tyhmää, ei sen kuulu olla kaihoinen biisi. Menee hyvin tunnelmapalana illan hämärtyessä, tietyssä mielentilassa imelyyskin voi toimia. Mutta pelkään, ettei biiseissä ole tarpeeksi kerroksia.

Aika chilliä ysäriräppiä, ei tule naamalle vaikka yhteiskunnalliset teemat onkin. Kiltti, helppo kuunneltava. Jää jopa liian helpoksi eli ei herättänyt isoja tunteita. Paitsi sen, että 1 h on vähän liian pitkitetty mitta, vikat biisit kyllästyttää. Kolmonen jos ois jäänyt enemmän mieleen.

Kyllähän minulle ysäri-alt-indie maistuu. Mutta kivasti rokimpia biisejä myös! Ja pidän lauluäänestä, jonka on ihan vähän epävireessä. Kaipaisin vain vähän mieleenpainuvampia kappaleita. Death Cab For Cutie tekee tän ehkä vähän paremmin hetken päästä (tai oon vaan ehtinyt syventyä siihen enemmän).

Cure on osannut lopettaa levyn ajoissa! Ei liikaa haahuilua tässä, vaikka haahuilun tunnelma on minusta selvästi keskiössä. Avainsana siis tunnelma. A Forest erottuu edukseen heti. Se rytmittää levyn. Muut biisit jää varjoon, mutta tykkään kuunnella niitäkin.

Kuulostaa tunteella tehdyltä. Sanoituksissa on ytyä. 2010-luvun kylmä kolina kuulostaa vähän vieraalta, kaipaisin lämpöä. Muutamia mitäänsanomattomampia täytebiisejä eikä mikään ole sellainen korvamato, johon bändillä ois mahdollisuus. Bonusbiisit oli melkeinpä parhaita.

Doorsmainen mutta askelta aikuisempi. Paljon hokemista. Pidän, mutten syty liekkeihin.

En ehkä edes haluaisi myöntää, että tää oli kivaa kuultavaa. Kosiskelevaa popia mutta omalla tatsilla tehtynä, läsnä surumielisyys joka sopii hyvin tämänhetkiseen marraskuun maisemaan. Coldplay ei vielä kuulosta kyllästyttävältä tässä, siis liian stadionsuureelliselta (vaikka ei nää pienimmän klubin biisejä ole). Vahva 3 puol, vois olla jopa neljä toisella kuuntelulla.

Biisit kuulostaa covereilta, mutta ei taida olla… Itse asiasssa yllätin itseni viihtymästä. Humoristista sopivalla tavalla. Huomaa tosin elektronisen (klassisen) musiikin nousun, noi synat kilisee. Tarpeeksi vähän kyllä. Maija Poppasta mutta onneks ei fiftari.

Vanhaa kunnon rockia (no siis 2000-lukua MUTTA ei tätä kauheaa 2020-lukua!!), hyvät kitarat, hyvä laulu, hyvä rytmi. Toimii kokonaisuutenakin, vaikka rytmi pysyy kyllä halki levyn aika samana.

Eihän Kraftwerk voi muuta kuin ilahduttaa. Levy lähenee kyllä jo klassista musiikkia aamusoittoineen.

Ihan kiva. College-henkeä, lähestytään 2000-luvun erityiscooliutta mutta lämpöä tässä onneksi edelleen on. Riot girliys vähän elähdyttää mua aina, vaikka sen naiivius ei olekaan mun ykkösjuttu. Voisin palata kuuntelemaan uusiks.

Liian metallinen ja koliseva mulle. Yllättävän paljon popihkoja sinkkumaisia biisejä, ihan tarttuivat. Tunnelmansäilyttämisestä pisteet. Vain rimaa hipoen 3.

Kaupallinen levy, sanon minä (toki suomalaisen näkökulmasta, täällähän metalli kelpaa). Popahtava. Hiukan tylsät sanoitukset ainakin ekalla kuuntelulla. Ei herätä mussa kauheesti tunteita, mutta toimi sen verran hyvin työmatkakävelymusiikkina, että posin puolella ollaan.

Vähän liian rento alkuun. Bold as love on loistava. Muuten vähän tylsistyin.

Hieno ääni laulajalla. Olisin toivonut häpeilemättömämpiä koukkuja, tarttuvuutta kuten kakkosbiisissä.

B-puolen alku tuo todellakin uuden suunnan levylle, jotta se ei käy tylsäksi räime-nu metaliksi. Lopusta olisi kyllä voinut ottaa haahuilua pois. Myös liikaa kiroilua mun makuun. Aivan hirvee kansi mut niinhän se haluaakin olla. Muuten oikein kelpo!

A-puolella oli yllättävän paljon täytettä vain luomassa odotuksia Electric feelille ja Kidsille. B-puoli onkin oikein hyvä. Siellä myös mennään indierockimpaan suuntaan täydestä popista. Eli lopulta vaihteleva levy. Tähän kyllä aina aika ajoin palaa, vaikka alku melkein uhkaa vähän tylsistyttää.

Vähän kypsempää, yksinkertaisempaa Prodigya. Ei ehkä edes niin aggressiivista kuin joskus. Mut aika tiukka meno. Tästä on hyvin liikkumisen taustamusiikiksi. Ei kyllästytä, ei tosin annakaan kauheasti muuta kuin levottomuuden.

Sanoitukset antavat Morrisseyn biiseissä aina hupia, mutta tämä levy jää muuten vähän tylsäksi. Paitsi toki Everyday is like Sunday, joka on loistava, samoin kuin Suedehead. Saavat loistaa harmauden keskellä.

Intia-tilutuksen olisi minusta voinut jättää pois, Tomorrow never knowsia en siedä. Hieman hajanainen kokonaisuus? Toki hyviä popbiisejä edellä mainittuja lukuun ottamatta.

Tämä on letkeää southern rockia tämä. Vähän tulee olo, että tyypit ovat vain duunissa ja tekevät biisejä tilauksesta, mutta toisaalta ne kuulostavat rehellisiltä, kipinää hommaan on. Ei valittamista.

Jumittaa, jumittaa. Itse asiassa pari hauskaa melodiaa siellä välissä. Ne jopa hymyilyttävät. Mutta silti ennemmin toivoin, että levy loppuisi jo.

Laulu soi moitteetta ja soittimetkin. Hyvältä kuulostaa. Hienon kuuloinen kieli. Mutta biisien välille kaipaisin enemmän eroja, hokemista on.

En vaan tykkää krautrockista. Genren nimellä vaan annetaan oikeus hakata esineitä ja nauhoittaa se.

Aika söpöjä biisejä. Salonkikelpoista countrya mutta sopivasti (melodramaattista) huumoria. Jää tosin siksi vähän disneykiillotetuksi.

Tiedän, mitä odottaa Paul Simonilta, mutta silti aina yllättää, kuinka Paul Simon Paul Simon on. Mitä nää sanoitukset on? Ja aina pehmeet kitarat päälle. Tykkään tästä, ei-ironisesti täydellä sydämellä.

Kuulostaa miellyttävältä. Mietin vain, miksi just tämä levy - nimenomaanko siksi, että se opettaa länsimaisen kuuntelijan kuuntelemaan itseään? Kyllä introsta hyötyä todella oli, mutta sen myötä levy tuntui joltain maailmannäyttelyteokselta eikä omalta itsenäiseltä teokseltaan. Ehkä projisoin, mutta tää tuntui silotellulta.

Kuulostaa todella kauniilta. Björkissä mulla särähtääkin aina se, kuinka hän rikkoo kauneuden jollain huudolla (mikä on sinänsä toivottua ja kiinnostavaa), joten tykkään siitä, että tässä hän ei tee sitä. Hieno kokonaisuus, kiinnostavia sanoja ja atmösfääriä.

Ihan todella tylsä vaikka kuinka on eri (americana-)genrejä. Liian siloteltu.

Paukut käytettiin A-puolella, mutta se olikin hauska. 50-luvun (ish) laulu ja kivat pikku melodiat. B-puoli meni toistamiseksi. Tai ainakin mielenkiintoni lopahti. Melkein kolme, ihan inasta vaille.

Lunastaa kyllä kantensa tunnelman sataprosenttisesti. Pelkkiä balladeja? Mutta pidän niistä. Anohnin ääni on hieno, vähän kasari mutta tuoreen kuuloinen (miten tää levy onkin ilmestynyt jo 2005).

Kyllähän Queens of the Stone Age venyttää osaa, mutta tämä oli jo lähes extremeä: aivan liian pitkä, turhaa kilistelyä, kyllästyin. Bändin oma soundikaan ei päässyt oikeuksiinsa.

Tunnelmallinen mutta vähän tylsä levy. Elokuvallinen, jopa rock-ooppera, mikä ei ihan sytytä mua, pidän rockimmasta. Mutta ylevyydestä annan silti yhden tähden lisää, koska se liikuttaa mua vähän kuitenkin.

En oo ennen tajunnut, että Mars Volta kuulostaa Lapkolta?! Tykkään Lapkosta enemmän, ne osasivat pitää biisit lyhyempinä. Tässä on annettu liikaa studioaikaa kitaristeille. Taustat on ihan älyttömän täyteen ahdettua massaa, vyöryefekti on hyvä ensin mutta läkähdyttää pidemmän päälle. Eriatarkan kertsin melodia tietty vetää aina.

”Blues”… olisi edes yksi biisi tällä yli tunnin (?!) levyllä.

Aika salonkikelpoista, ei ravistele tai ravisuta. Tulee vähän sellanen olo, että rokkenroll on heidän duuninsa. Eivät he sitä intohimottomasti tee, mutta suunnitelmallisesti ja ilman suuria tunteenpurkauksia.

Tällä levyllä on mun lemppari Morrisseyn biisit, mutta niitä lukuunottamatta tää on vähän omahyväistä/itsetietoista myhinää. Mutta taitaa olla Morrisseyn parhaimmistoa. Hyvät kitarat ja bändi ylipäätään.

Klubialbumi, jollaisia vain Englannissa osataan tehdä, jotenki se ysärin skene vain aina kuuluu vaikkei olisi dubbia tai dnb:tä. Tää jättää mut täysin neutraaliksi kyllä, en saa mistään mitään irti. Miks tässä levyssä tarttetaan laulajia?

Kuulostaa leffalta, tarina tässä selvästi kulkee. En kuitenkaan vain yhden kuuntelun perusteella saa siitä kiinni. Paikoin ihan nättiä. Paljolti kuitenkin vain hiljaista kilkatusta. Rakentaa pelottavaa tunnelmaa, joten jazz lopussa on Twin Peaks -kuumottava, tahallaan varmasti.

Ilmestymisvuosi on yllättävän varhainen (niin hyvä musavuosi 69!). Toimii, selvä suunnannäyttäjä. Ei kyl mun ominta genreä, joten en osaa fiilistellä kauheesti.

Harmi kun b-puoli menee aivan kolisteluksi, a-puoli on nimittäin erittäin hyvä! Damaged goods erityisesti. Sen perusteella olis ollut 4.